Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.
Sisääntulija sulki oven perässään. Sopiiko vaivata? hän kysyi.
Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran. Sopii? Sitten hän vielä lisäsi Kuka siellä? Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi. Troopperi, hän vastasi.
Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa. Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa. Tiedätkö, Toa aloitti ja piti pienen tauon. Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.
1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.
Ja minä en, klaanilainen jatkoi.
Ilmeisesti ei, torakka päätteli.
Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa. 1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan: Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.
Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:
Hassua tämä elämä.
Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.
Paitsi että hän kuuli muutakin.
Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…
Seinän toisella puolen
Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.
Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi, Hai selitti hänen takanaan. ihanko totta? Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin. Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita. Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli? Matoro kysyi. Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.
Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.
Se yhdistää parhaillaan Klaaniin, Hai selitti vielä lopuksi. Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.
Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa? hän kuuli Paacon äänen puhuvan. Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro, Matoro vastasi lyhyesti. Selvä, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.
”Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle. ”Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.” ”Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.
”Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.
Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan. ”Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. ”Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”
”Manu”, Guardian yritti. ”Niin, Gurvana?” ”Minulla oli puhelu.” ”Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.” ”Miten sinä edes pääsit sisään.” ”No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”
Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.
”Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.” ”Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. ”Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”
”Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”
Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. ”Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”
”Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. ”Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”
”En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-” ”Sadistisuutta ehkä, hajua en.” ”- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”
”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville” ”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.” Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten. ”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.
Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. ”Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”
”Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. ”Guartsu hei, voisitko…” Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.
”Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.” ”Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. ”Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”
”… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi. ”… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. ”Noh, ei kai tässä enää muuta ole?” ”Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. ”Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”
”Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. ”Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.” ”Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. ”Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.” Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain ”Selvä. Kiitos.”
”Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.
”…”
Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä. ”Pyritään välttämään, herra eversti”
”Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.
Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.
[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]
Toisen maailman asukki, Matoran Umbra katseli lumoutuneena allaan levittyvää, lähes lehdetöntä metsää, joka muodosti saaren suurimman ympäristön. Metsän puut olivat varistaneet melkein kaikki lehtensä ja vain havupuut erottuivat joukosta, pitäen itsepintaisesti kiinni vihreistä neulasistaan. Maisema oli kuin tilkkutäkki, havupuiden ollessa komeimmillaan, lehtipuut olivat kuin kuolleet rangat. Maiseman rujo kauneus kosketti ystävämme tunnetiloja ja hän oli iloinen siitä ettei asunut enää laboratoriossa, jossa oli koko elämänsä asunut.
Oli siitä Makutan hyökkäyksestä jotain hyötyäkin… Matoran tuumi. Hän mietti mitä omalle maailmalleen oli tapahtunut nyt kun Varjojen ja Tuhon ja Tyhjyyden ruumiillistuma oli saanut kaikki voimat itselleen. Oliko kotiin turvallista palata? Oliko Mata Nui kaatunut ja kaikki menetetty? Näihin kysymyksiin hän ei uskonut saavansa kovinkaan kattavaa vastausta. Kotiinpääsyn ainoa keino olisi löytää jokin ulottuvuuksien välistä matkustamista tukeva laite, mutta kyseinen teknologia oli kovin vierasta tälle maailmalle.
Ehkä on vain parempi että koetan tehdä tästä maailmasta sellaisen, jossa voi elää ja jossa muutkin voivat elää ja antaa kotini olla… Matoran ajatteli, kyyneleen vierähtäessä hänen pakarinsa silmäreiästä, valuen naamion uurteeseen. Klaanilaiset ovat ystäviäni ja haluan puolustaa heitä Allianssilta ja kaikilta uhilta mitä vastaan tulee. He ovat antaneet minulle syyn olla olemassa, vaikka olenkin paradoksi itsessäni. Matoran jolla on elementaalivoimia, vielä kaksin kappalein ja joka on vain sielultaan samanlainen kuin tämän maailman vastineensa. Klaani, tuo kummajaisten kokoontumismesta. Tuo ystävyyden ja rauhan järkkymätön linnoitus. Tuo surulle ja traumoille rakennettu härveli.
Matoran muisteli seikkailujaan tässä maailmassa. Matka tähän maailmaan oli ollut kivinen ja heti hän oli päätynyt keskelle Yön Kauhuja. Tappajarobotit tappoivat hänen ensimmäisen ystävänsä koko hänen elämänsä ajalta ja sitten yön jälkeen hän matkasi Gekon kanssa metsässä muutamien viikkojen ajan. Valon toa oli niin kömpelö ja huono suunnistaja että matka oli venynyt perin pitkäksi ja kaiken lisäksi tällä oli paha veli…
Tämän jälkeen hän loukkasi Zyglakien uskontoa, räjäytti näiden voimalarakennelman ja taisteli väärinymmärrettyä tiedemieszyglakia vastaan. Kaiken lisäksi tykki meni rikki ja jotenkin hän päätyi Klaaniin. U ei vieläkään tiennyt mikä punainen otus hänet oli Klaaniin tuonut, mutta ehkä sille löytyisi joskus selitys. Pääasia oli se että hän oli nyt täällä ja puolustaisi tätä universumin hienointa asiaa henkensä uhalla ja omistaisi elämänsä klaanille. Klaani. Klaani. Tuo rauhan puolustaja. Klaani. Klaani. Tuo suvaitsevaisuuden tyyssija…
Tunnelma laivalla oli masentunut. Se oli erittäin, erittäin masentunut. Aluksen kolme jäljellä olevaa Toaa olivat parhaillaan komentosillalla. Kenelläkään kolmikosta ei ollut erityisen hyvä olla. Hildemar oli kierrellyt Athistien saarta jo kaksi päivää, yksinkertaisesti odotellen ihmettä. Tuntui väärältä lähteä, kääntää selkä tälle kaikelle ja Klaanilais-tovereille. Kukaan heistä ei jaksanut välittää nazorak-vankien taannoisesta karkaamisyrityksestä, joka oli päättynyt siihen että toinen vangeista oli tullut takaisin laivalle ja antautunut. Ja siitä oli jo kaksi päivää. Kaksi pitkää päivää.
No, kapteeni Hai rikkoi hiljaisuuden. Hän istui mukavassa kapteenintuolissa laivan ruorin ja ohjainten edessä. Voimmeko me muuta kuin lähteä takaisin?
Matoro huokaisi.
Ei meillä taida olla muita vaihtoehtoja hän mutisi. Hänen optimisminsa oli pettänyt käytännössä heti saarelta pääsemisestä aiheutuneen alkuhuuman jälkeen. Matoro tunsi itsensä täydelliseksi epäonnistujaksi.
Kurssi kohti Klaania, siis? Bloszar varmisti. Kuten muutkin, hänkin vaikutti hyvin masentuneelta ja sulkeutuneelta.
Kukaan ei sanonut mitään, kun Hai käänsi aluksen valmiiksi mittaamaansa suuntaan kohti pohjoista. Höyrylaiva kääntyi ja alkoi nostaa vauhtia. Savua nousi Hildemarin tummasta savupiipusta korkealle pilvettömälle taivaalle. Täällä etelässä sää oli paljon parempi kuin Klaanin lähistön pohjoisilla vesillä. Hyvä sää ei jaksanut kuitenkaan Klaanilaisia innostaa.
Matka eteni hiljaisuudessa. Matoro ei olisi uskonut itsestään vajoavansa tällaiseen epätoivoon. Hän tiesi, ettei olisi voinut tehdä mitään. Se saastainen makuta yllätti heidät täydellisesti. Se pommi. Mitään ei ollut tehtävissä, ei vaikka hän halusi uskotella itselleen että olisi ollut. Hän ei ymmärtänyt miksi hän edes uskotteli itselleen niin. Ehkä se antoi toivoa.
Tällä hetkellä Matoron pään sisällä taistelivat kaksi tunnetta. Loputon viha Abzumoa kohtaan ja suru ystäviensä menetyksestä. Hän oli tottunut tukahduttamaan vihansa tai purkamaan sen jotenkin rakentavasti, mutta tuon Makutan aiheuttama viha oli jotain liian suurta. Hän muisteli uudestaan ja uudestaan Nazorak-pesän tapahtumia, jossa Manu oli iskenyt sen iljetyksen omaan ansaansa
Minä vielä kostan sille, Matoro kirosi itsekseen laivan perässä. Hän puristi nyrkkiään. Hän puristi sitä niin, että hänen valkoiset rystysensä muuttuivat entistäkin valkoisemmiksi. Hän olisi heittänyt jotain jonnekin, jos hänellä olisi ollut jotain käsissään. Sen sijaan hän suuntasi ajatuksensa makutantappoon. Millä makutan saisi hengiltä?
Vain yksi tapaus muistui Matoron mieleen. Ritarikunta oli sulattanut Makuta Kojolin haarniskan viruksella ja polttanut antidermiksen Xian sulatoissa. Tämän tapahtuessa hän oli ollut vielä Ritarikunnan palveluksessa. Sitten hän tajusi kuullensa toisestakin makutantaposta. Se oli tapahtunut sinä yönä, kun hän oli taistellu admin Ämkoon kanssa zombi-toia vastaan. Ämkoo oli kertonut hänelle paluumatkalla makutasta jonka mielen tämä oli imenyt itseensä.
Mitenköhän Itroz oli tapettu, Matoro mietti. Toa yritti keksiä lisää tapauksia, joissa noita pimeyden olentoja oli saatu hengiltä, muttei keksinyt ainuttakaan. Jotenkin hän koki Ämkoon käyttämän tavan parhaaksi. Hän tiesi jo, että hänellä oli ase siihen. Hänen pitäisi opetella käyttämään Cencordiaan. Hänen pitäisi hallita naamionsa mielenvoima. Hän harjoittelisi niin kauan, että kykenisi tappamaan Abzumon niin kivuliaasti kuin mahdollista.
Toan mieli askarteli jo naamionsa parissa. Miten saada siitä paremman kontrollin? Hän muisti turagoiden opetukset keskittymisharjoituksista. Kun hän pääsisi Klaaniin, hän ryhtyisi opiskelemaan sitä alaa. Kotiinpaluu. Sitten hän tajusi, että hän oli suunnitellut lähtevänsä Metru Nuille seuraavaksi. Jatkamaan Deltan tehtävää. Tehtävää, jok- Nuket.
Ne palasivat hänen mieleensä. Kasvottomat kasvot, miekka, vesi, kauhu. Kipu. Matoro painoi päänsä kämmentään vasten raskaasti ja katseli merta peräsimen yltä. Se kuohusi. Kuohu. Nuket. Ei, hän ei halua ajatella. Äkkiä jotakin tekemistä, Matoro ajatteli ja yritti sulkea kammottavia muistoja takaisin mielensä komeroihin. Ne tulivat, valtasivat hänen ajatuksensa ja lähimuistinsa. Ne tuhosivat kaikki järkevän ajattelun rippeet ja oikeat suunnitelmat.
Matoro yritti ravistella päätään, mutta ei tiennyt miksi. Hän katsoi kannelle, ja huomasi siellä Bloszin yksinäisyydessään. Toa oli mielissään siitä, että hän pääsi puhumaan jollekulle. Ihan sama mistä, mutta piti tehdä jotain joka vei hänen ajatuksensa pois nukeista.
Athistien saari
Kalastaja huomasi vedessä pullon. Se kellui satama-altaan reunamilla. Normaalisti siinä ei ollut mitään erikoista, mutta tämän pullon kyljessä näkyi sininen nauha, jossa oli outoja tunnuksia.
Matoran onki pullon. Nauhassa luki Bio-Klaani. Se nimi herätti matoranissa vihan tunteen. Ne olivat niitä, jotka tuhosivat suuren Katedraalin ja tappoivat Pyhän Äidin. He olivat vääräuskoisia, jotka Athistit tulisivat tuhoamaan.
Lopulta kuitenkin uteliaisuus voitti ja matoran avasi pullon. Siinä oli vesitiivis korkki, joka avautui parilla kierteellä. Sisällä oli rullalle kääritty valkoinen paperi, jonka matoran pujotti pullosta ulos. Hän alkoi lukea vakaata, käsinkirjoitettua liuskaa.
Tervehdys!
Haluamme selittää, mitä tapahtui Katedraalilla sen tuhon aikana. Me, Bio-Klaanin jäsenet, tiedämme, että Makuta Abzumo julisti Klaanilaiset vihollisiksenne, ja että hän väitti meidän aloittaneen tämän sodan. Kuten toivon teidän ymmärtävän, se ei ole totta. Bio-Klaanin rauhaan pohjautuvalla yhteisöllä ei ole pienintäkään motiivia haitata millään tavalla Ath-uskovaisten elämää tai tuhota pyhiä paikkojanne. Meidät, Klaanilaiset, petettiin yhtä lailla Makuta Abzumon toimesta. Makuta oli kuljettanut yhden keskuudessanne olleen petturin kanssa räjähteitä Katedraaliin, ja räjäytti rakennuksen. Hän kaappasi Pyhän Äidin, Sadjen ja kaksi toveriani. Lisäksi, mitä tulee Makutan väitökseen Nimdan Siru Epsilonista, me emme tiedä siitä mitään. Olemme yhtälailla uhreja kuten tekin. Pyydän, että ymmärtäisitte, että Klaanilla ei ole mitään aggressiivista teidän uskontoanne kohtaan.
Mitä Kunnioittavimmin,
Bio-Klaanin jäsen ja itseoikeutettu oikeuden puolustaja, Matoro the Blacksnow.
Kalastaja mietti mitä kirjeelle pitäisi tehdä. Lopulta hän katsoi parhaaksi viedä sen jollekulle munkille.
Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.
Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Sinä menet takaisin laivalle. Heti.
Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.
Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.
Ei…
Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.
Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.
Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?
Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.
Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.
Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.
Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.
Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.
Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.
* * *
Kuusi kilometriä.
Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?
Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.
Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.
Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.
Seis! Kuka siellä?! kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia. Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.
Mitä karzahnia täällä tapahtuu? Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.
Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä? Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.
Matoro ampui toisen. Kolmannen.
Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua. Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.
Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto Tuolla se on! Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.
Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.
Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.
Mitä täällä on tapahtunut? Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?
Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.
Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.
Hei! Matoro tervehti iloissaan. Mitä karzahnia täällä on tapahtunut? hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.
Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään. ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?
Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy. ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen
”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa? Hai keskeytti.
”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.
”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.
”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”
”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.
”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.
”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.
”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.
Miten me aiomme pelastaa kumppanimme? Hai kysyi.
Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään
”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit? Bloz kysyi.
”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut. Mutta hän piti lupauksensa.
”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.
* * *
Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.
Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.
Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.
Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.
Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.
Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.
”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.
Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.
Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua
Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.
* * *
Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.
Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.
Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.
Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.
Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.
Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.
* * *
Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.
”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa. Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.
”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.
Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.
”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.
”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.
Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus
Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.
Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin
Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.
Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.
Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan. Entä tämä halli? kuului ääni ulkoa. Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle, hän sanoi sinilakille. …mutta… Nyt.
Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki. Mene. Mu- Mene.
Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä. En minä voi jättää sinua tänne. Ei se- Mene. Mutta mistä tämä jalouden puuska? Ei-
Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.
Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.
Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.
Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.
Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?
BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.
Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.
Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh- Tuolla menee yksi! kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.
Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.
Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.
Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,
Silloin räjähti.
Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.
[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]
Mukulakivinen aukio kylpi kaikissa sateenkaaren väreissä, kun kaupungin kirjavat asukit tungeksivat sen keskellä olevan, vanhan puulavan ympäristössä. Torin laidalla vanhan kivisen kellotornin vanha viisari jyskytti menemään jossain puolenpäivän kieppeillä. Ja aurinko paistoi.
Pormestari mulkoili puisella korokkeella komeilevia sankareita hyvin, hyvin vihaisesti. Jalkapuusta käsin. Kepe, Snowie ja Harkel sen sijaan olivat yhtä hymyä, ja Suflerykin näytti iloiselta. Tilapäisesti kaupungissa korkeinta valtaa käyttävä Nui-Korolainen, parlamentin puheenjohtajana toimiva Ga-Matoran, kiinnitti juuri pronssisilla, Hahnah-rapukaiverruksilla koristelluilla rintamerkeillä nelikon harteille tummansinisiä, lyhyitä viittoja. Harkelin ja Sufleryn kanssa Ga-Matoranilla ei ollut mitään ongelmia, mutta Klaanilaiset olivat kiusallisen pitkiä viitan tyylikkäälle ripustamiselle. Pian paikalle kuitenkin saatiin laatikko, ja työ jatkui. Klaanilaiset kumarsivat kiitollisina, vaikka Kepen mielestä Snowien ele muistutti hieman liikaa niiausta.
Lopulta viimeinenkin hakanen kliksahti kohdalleen ja Ga-Matoran astui loitommas. Siitä hän käveli ryhdikkäästi takaisin tummaan, kiiltävästä puusta valmistettuun puhujanpönttöön, jonka ulkokuoressa komeili sama rapukaiverrus. Samasta pöntöstä käsin hän oli hetki sitten lukenut pormestarille jaetut syytökset. Asiat tulisivat kuulemma muuttumaan Nui-Korossa. Uudet vaalit pidettäisiin pikimmiten ja välit Bio-Klaanin väen kanssa koetettaisiin saada tervehenkisemmiksi. Vaikeat ajat tulisivat vaatimaan kahden saaren suurimman asutuskeskuksen saumatonta yhteistyötä. Lisäksi hän oli hehkuttanut klaanilaiskaksikon, viiksekkään komissaarion sekä ujon poliisilaitoksen sihteerin panosta asiaan.
Ja nyt nämä neljä sankaria, Ga-Matoran jatkoi juhlapuhettaan. Ovat virallisesti Nui-Koron Kaartin virallisia kunniajäseniä!
Hetken väkijoukko hurrasi, mutta sitten puheenjohtaja kumartui taas mikrofonin ääreen.
…paitsi että herra Harkel ja neiti Suflery kuuluvat jo kaartiin, joten he ovat kai sitten sekä tavallisia jäseniä että kunniajäseniä.
Lisää aplodeja, tällä kertaa melko vaisuja.
No ihan sama, nyt heillä on kiiltävämmät mitalit.
Raikuvat suosionosoitukset.
Seuraavaksi Ga-Matoran kutsui Harkelin vielä kertomaan yksityiskohtaista kuvausta rikoksen selvittämisestä ja esittelemään mahtavia naamakarvojaan.
Snowie, Kepe supatti vieressään seisovalle toverilleen. Hm? Valkoinen klaanilainen käännähti tiedemiestä kohti. Meidän täytyisi lähteä. Näinkö luulet? Tiedän. Minuun otettiin yhteyttä Klaanista sillä aikaa, kun poliisit syynäsivät kasaamaamme todistusaineistoa. Minulle jäi vähän epäselväksi, mitä kaikkea kotona on tapahtunut, mutta meidän kannattaisi suoritua tästä keikasta mahdollisimman pikaisesti.
Kaksikko suuntasi lavalta alas puisia portaita pitkin, ja väkijoukon keskeltä raivauduttuaan Snowie ja Kepe kulkeuttivat itsensä hieman syrjemmälle. Harkelin jatkaessa puhettaan ja suuren yleisön katseiden kohdistuessa niille suunnille oli kahden klaanilaisen helppoa suunnata askelensa kohti majataloa. Iloisen ryhmähengen pariin kumpikin olisi jäänyt kernaasti, mutta nukkumatta jäänyt yö sekä Nimda-uskonnon salojen selvittäminen ajoi kaksikkoa kohti lepoa ja matkan jatkamista.
Torin laidalla kumpikin vielä vilkaisi taakseen. Puulavalla Suflery näytti poikkeuksellisen eksyneeltä, kuin jotain katseellaan etsiväiseltä, ja Harkel loisti mikrofonin ääressä, viikset tuulessa liehuen.
[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]
Ath-Nui, katedraali
Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi? ”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin. ”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”
Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella. ”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi. ”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.
Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.
Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.
”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.
Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.
”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi: ”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.” ”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.” Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi: ”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?” Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään. ”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?” Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.” Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi: ”En usko, että kukaan ottaisi.”
”Olet siis telepaatti?” Joy murahti. ”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.” ”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili. ”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.” ”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi. ”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?” Kaikki olivat hetken hiljaa. ”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä. ”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”
Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.
”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.” Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä. ”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?” ”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?” ”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi. ”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”
Joy ei jaksanut jahkailua. ”Aiommeko mennä asiaan?” Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle. ”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”
Nazora-pesät, Abzumon labra
”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita. ”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.” Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.
Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.
”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen. ”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan. ”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.” Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.
Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi. ”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.” Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä. ”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.” Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa. ”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.” ”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi. ”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.” Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen. ”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.” ”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.” Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan. ”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…” ”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.” Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen. ”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”
”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.” ”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.” Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään. ”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.” Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”
Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan. ”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui: ”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.” ”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.” ”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys. ”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.” Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.
Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow. Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle. ”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. ”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.” ”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön. ”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”
Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi: ”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan. ”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten. ”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.” ”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”
Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia. ”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.” Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta. Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.
Suga tiivisti tilanteen: ”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.” ”Kuulostaa hyvältä…” Matoro sanoi. Joy murahti ärtyneesti.
Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui. ”Tervehdyssss, klaanilaisssset!” Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen. ”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”
Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä. ”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty? ”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?” Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa. ”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.” Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen. ”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?” Suga irvisti ja vihasi makutaa. ”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?” Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…
”Mutta Mestari, sinä olet avain.” ”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä. ”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.” Ääni nauroi jälleen. ”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.” Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä: ”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan. ”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.” ”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean. ”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava. ”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.
”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui. Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä: ”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”
Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus. ”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.
Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.
Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut. Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase. ”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan: ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”
[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]
Matoro the Blacksnow katsoi suurta katedraalia silmät selällään silkasta epäuskoisesta ihastuksensekaisesta järkytyksestä: Valtaisan katedraalin muinaiset muurit nousivat korkeuksiin asti. Koristeelliset, harmaat kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, ja niitä peitti paikoittain paksukin kasvillisuuskerros, kuin kukaan ei välittäisi niiden läsnäolosta. Ne eivät tuntuneet lainkaan häiritsevän temppelin olemusta, päinvastoin – ne tuntuivat kuuluvan kiinteänä osana kirkon ulkoasuun. Katedraali mahtoi olla korkeutensa perusteella ainakin viisikerroksinen, mutta tarkasti klaanilaiset eivät osanneet arvioida. Summerganon katsoi kunnioittavasti julkisivua: koko seinä oli itse asiassa suuri patsas, joka suurimmaksi osaksi oli sulautunut rakennukseen. Se esitti panssaroimatonta toan muotoista hahmoa, joka näytti ainakin Killjoyn silmiin melko hintelältä. Jokin patsaassa kuitenkin sai aikaan kunnioitusta. Patsaan suurehkossa päässä oli yksi ainoa silmä – patsaaseen upotettu jättimäinen rubiini, joka oli hiottu tasaisen sileäksi ellipsoidiksi.
Matoro mietti hetken. Hän tiesi nähneensä hahmon ennenkin. Sitten hänen päässään räjähti. Nimda-kammio… nuket. Patsas esitti Athia. Samanlainen patsas oli ollut kammiossa Deltan saarella. Matoro yritti karistaa ajatuksensa nukeista ja keskittyä olennaiseen. Sadjen ohdolla joukko astui sisään suureen kirkkoon, ja heitä oli vastassa ystävällisen näköinen onumatoralainen pappismunkki. Tällä oli yllään valkoinen kaapu, jossa oli ylenpalttiset kultakirjailut. Päässään miekkosella oli hauskan näköinen hattu, jonka muoto toi mieleen päärynän.
”Hyvää päivää, muukalaiset, ja tervetuloa Ath-Nuin katedraaliin.” ”Päivää”, vastasivat klaanilaiset lähes yhteen ääneen ja astuivat koreaan käytävään. Käytävässä olisi mahtunut kaksi Toaa seisomaan päällekkäin ilman, että ylemmän pää olisi koskettanut kattoa, ja se oli niin leveä, että kuusi Toaa olisi mahtunut kulkemaan rinnakkain, jolloin laitimmaiset olisivat koskeneet seinään levittäessään kätensä. Klaanilaiset ihailivat upeaa koristelua, jonka joku taiteellinen munkki oli joskus aikojen saatossa saanut aikaan. ”He ovat Bio-Klaanin väkeä, tulleet tänne liikeasioille”, Sadje informoi pappia, joka vain nyökkäsi vaiteliaasti.
Astuttuaan päälaivaan klaanilaiset huomasivat katon nousseen kahdenkymmenen metrin korkeudelle lattiasta. Nimdan säiliötä kantava Suga henkäisi kuuluvasti. Hän katseli kiinnostuneena portaita, jotka johtivat jonnekin katedraalin ylempiin kerroksiin. Munkki seurasi hänen katsettaan ja tokaisi: ”Valitettavasti yleisöltä on pääsy kielletty tuonne ylös.”
Hetken kävelyn jälkeen he saapuivat poikkilaivaan, jossa sijaitsivat istuimet kirkossa käyviä varten. Pitkät penkkirivit olivat vitivalkoisia ja puhtaita. Katossa riippui useita kynttiläkruunuja. ”Tuolla on absidi”, pappi esitteli osoittaen leveään tilaan alttarin edessä; klaanilaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mikä absidi mahtoi olla. ”Ja tuossa kohtaa on kuori, jossa kuoro laulaa. Ko-Matoran-kuoro. Mahtavaa kirkkomusiikkia. Ja kauniisti laulaakin, sanon ma.”
Pappi aikoi jatkaa, mutta keskeytti puheensa Matoron istahtaessa etummaisimmalle penkille ja jäädessä katselemaan ihmeissään valtavaa kirkkoa ja sen koristeluja. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja vain pappi jäi tyytymättömän näköisenä seisomaan. ”Pyhä Äiti ei ole juuri nyt paikalla”, hän ilmoitti närkästyneesti, kuin kostoksi siitä, että klaanilaiset eivät halunneet kuunnella hänen selostustaan gregoriaanisesta Ko-Matoran-kuorosta. ”Jaha. Ja milloinkahan saisimme nähdä hänet?” Joy sanoi epäilevästi.
”No mutta”, kuului uusi ääni. Pappi hätkähti. Hän käänsi katseensa laivaan ja näki mustakaapuisen Ta-Matoranin marssivan heitä kohti. Hänen perässään seurasivat klaanilaisten katseet. Ta-Matoranin kasvoilla oli kulunut kanohi, jota kukaan klaanilaisista ei tunnistanut ennen nähneensä. Nyt, kun Suga mietti, hän ei tunnistanut päärynänmuotoista hattua kantavan matoraninkaan kanohia, mutta tämä ei pistänyt niin kovasti silmään – luultavasti juuri hatun takia. ”Anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa”, uusi matoran sanoi. ”Hän ei ole tottunut vieraisiin, kuten ei kukaan muukaan täällä.” Valkokaapuinen pappi risti kätensä närkästyneenä. ”Ymmärrämme”, Matoro sanoi hiljaisesti. ”Pyhä Äitimme lähetti minut kertomaan, että ottaa teidät vastaan puolen tunnin kuluttua katedraalin ylimmässä, kuudennessa kerroksessa olevassa rukoushuoneessa.” ”Kiitämme”, Hai sanoi kirkkoa esitelleen papin mulkoillessa heitä kärttyisesti. Sadje, joka oli koko ajan keskittynyt tuijottamaan Athia esittävää alttaritaulua, havahtui mietteistään ja virkkoi: ”Hyvää huomenta, isä.” ”Huomenta sinullekin, veli Sadje. Johdata heidät puoleksi tunniksi muihin tekemisiin. Näytä heille vaikkapa, että täällä voi pitää hauskaakin!” Munkki nauraa hörähti, ja Sadje hymyili. ”Sen teen. Tulkaa, ystävät. Oletteko ikinä maistaneet ruokalajia nimeltä Akawaran ananassoppa?”
Ta-Matoran-munkki sanoi heidän tapaavan jälleen puolen tunnin kuluttua ja katosi asioilleen. Sadje lupasi näyttää heille hieman paikkoja – ruokalajien lisäksi – sillä välin, kun he odottelisivat pääsyä Mestarin puheille. Killjoy loi toistaiseksi viimeisen silmäyksen katedraaliin. Ath-patsaan punainen silmä kiilui auringonvalossa.
[spoil]Pallo on edelleen minulla, ellei joku teistä kolmesta halua tähän väliin kirjoittaa ruokailusekoilua/tunnelmointia/molempia. Ja joku laivalla olijoista voisi toki kirjoittaa jotakin.[/spoil]
Sadje käveli ulos hytistään kannelle raittiiseen ilmaan. Hän tarkasteli hämärässä taivaanrantaa, joka näkyi hieman vaaleampana kuin taivas yllä. Sitten hän huomasi Matoron, joka seisoi hänestä muutaman metrin päässä. ”Miten menee?” Sadje sanoi yrittäen kuulostaa rennolta. Matoro huomasi hänet vasta, kun hän alkoi puhua, ja soi hänelle vilkaisun. ”Mikäs tässä ollessa?” hän hymähti ja suuntasi katseensa takaisin merelle. ”Killjoy vaikuttaa kovin masentuneelta”, Sadje huokaisi. Matoro nyökkäsi. ”En voi väittää tuntevani häntä kovin hyvin, mutta taitaa ottaa Rukin menetyksen hyvin vakavasti. Ja hän on raivoissaan panttivangeille.” ”Näin minäkin ymmärsin. Menetitkö sinä ketään rakasta sinne laivalle?” ”En tuntenut heitä kovin hyvin”, Matoro sanoi ja käänsi katseensa laivan kanteen. Siitä se lähti harhailemaan pitkin kannen irtaimistoa ja kajuutan seiniä. Sadje nyökkäsi hitaasti katsellen merelle. Sitten, kuin sanattomasta sopimuksesta, he etsivät paikan, josta löytyi kaksi tuolia ja niiden väliin pöytä.
Kun he olivat istuutuneet puisille tuoleille, jotka olivat hienoa kaiverruskäsityötä – tai näin Matoro ainakin uskoi, Sadje kysyi: ”Anteeksi, jos vaivaan, mutta keitä ystäväpiirisi kuuluu?” Matoro mietti hetken. ”Umbra on paras ystäväni Klaanista… Olemme tunteneet niin pitkään. Moderaattori Bladevezon on myös ystäväni. Ja Summerganon… voisihan tätä listaa jatkaa vielä, melkein kaikki klaanilaiset ovat kavereita keskenään.” ”Teillä tuntuu olevan tiivis ryhmä. Onko Killjoyn kaltaisia… yksinäisiä susia enemmänkin?” ”Ei juurikaan. Killjoy tuntuu olevan yksi harvoista, Ämkoon lisäksi. En juurikaan tiedä, miten Joy päätyi Klaaniin, mutta minusta näyttää siltä, että hänellä on aivan omia Klaanista riippumattomia tavoitteita…” Sadje hymisi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi: ”Minulla ei ole kovinkaan positiivisia kokemuksia suurista ryhmistä. Athistit ovat usein kiihkomielisiä, kun minä yritän pysyä rauhallisena.” Hetken ajan he molemmat tuijottelivat jonnekin aivan muualle kuin toisiinsa. Matoro mietti, mitä Sadje mahtoi ajatella, kunnes tämä sitten paljasti sen: ”Olen aina ollut hieman oman tieni kulkija. Siksi minulle annetaan tällaisia tehtäviä.” Matoro ei keksinyt mitään järkevää sanottavaa, joten hän pysyi vaiti odottaen toisen seuraavia sanoja. Hän tuijotteli heidän välissään seisovaa pöytää, johon kaiverrettu pieni hymynaama töllötti suoraan Matoroa silmiin, tai siltä hänestä tuntui. Pöytään oli myös kaiverrettu useita muitakin asioita, kuten sanat ”Taipu oli täällä” ja sydän, jonka sisälle oli kaiverrettu kahden ilmeisesti rakastavaisen nimi. Pöytä näytti hyvin kuluneelta eikä tuntunut kuuluvan yhteen tuolien kanssa. Lisäksi se oli, kuten Matoro oli huomannut, ollut merimiesten kovassa käytössä, mikä tuntui uskomattomalta, kun tuolit olivat niin hyvässä kunnossa. Hän päätti kysyä asiaa Hailta myöhemmin.
”Joskus tuntuu”, Sadje pohti hivellen leukaansa kädellään, ”kuin olisi vain pelinappula jossain isossa, sairaassa pelissä.” ”Minusta tuntuu joskus samalta kun ajattelee Klaania… ja Allianssia. Ja Nimdaa, koko tätä sotkua…” Matoro piti pienen tauon. ”Mutta niinhän sitä uskotaan, että Mata Nui ohjaa tätä kaikkea määräämillään Kohtaloilla. Se on tavallaan rohkaisevaa.” ”Mata Nui”, Sadje sanoi kaihoisasti. ”Niin. Siihen te kaikki uskotte. Olen miettinyt, mahtaako Mata Nui olla vain Ath toisella nimellä. Ja päinvastoin.” ”Olen kuullut monia satunnaisia asioita uskonnostanne, mutten varsinaisesti tiedä mitään sen ideologiasta. Haluatko hieman valaista minua siitä?” Matoro kysyi mielenkiinnon herätessä talviuniltaan. Sadje mietti hetken, ja Matoro valmistautui pitkään puheenvuoroon, jonka toivottavasti saisi.
”Me uskomme hyvään jumalaamme, joka antoi mielenvoimat mielenvoimain matoraneille. Vain jotkut naiset ovat saaneet sellaisen siunauksen, Ath yksin tietää miksi, mutta me miehetkin yritämme kovasti vahvistaa mieliämme – vaikka emme mielenvoimain matoraneja olekaan, jotta olisimme Hänen arvoisiaan. Meidän joukkoomme tulevat kaikki, jotka haluavat uskoa siihen, miten ruumis ei ole tärkeä – vaan mieli. Mieli on se, joka ajattelee. Mieli on se, joka tuntee. Ja mieli on tämän universumin mahtavin ase.” Viimeisestä lauseesta Matorolle tuli välittömästi mieleen Itroz ja tämän laboratoriossa kaikunut ääni: ”Mieli on tämän universumin vaarallisin ase.” Hän ei pitänyt yhtään siitä, että tämä makuta oli ollut joskus yhteyksissä Athisteihin. Se tuntui häiritsevältä, ja hän tiesi liian vähän.
Sadje empi hetken, mutta jatkoi sitten: ”Olen kuullut huhuja, että kerran eräs ga-matoran olisi saanut mielenvoimat käyttöönsä kokiessaan valaistumisen.” Mielessään Matoro pohti: Niin, ja ga-matoranithan ovat naisia. Mitähän on tapahtunut sukupuolten väliselle tasa-arvolle? Hänen rypisti otsaansa ja sulki silmänsä Itrozin vaivatessa häntä. Oliko makuta todella hänen päänsä sisällä tälläkin hetkellä? Hän ajatteli myös, mitä oli kuullut jääsaaren athisteista. ”Oletko kunnossa?” Sadje kysyi nähtyään Matoron synkentyneen ilmeen. ”Ei mitään, muistoja vain. Minulla on huonoja kokemuksia uskontonne äärisuuntauksesta”, Matoro vastasi ja yritti näyttää mahdollisimman normaalilta. ”Äärisuunta on se, mitä minäkin vieroksun. Mutta eniten minua raivostuttaa, että se makuta ja ne torakat tappoivat koko kylällisen kansamme jäseniä”, Sadje sanoi ja hänen äänensä kohosi hieman. Ilmeisesti hän ei huomannut asiaa itse, mutta Matorolta asia ei jäänyt huomaamatta. Hän kohotti kulmiaan. ”Hetkonen… tästä en ole kuullutkaan. Miten torakat tähän liittyvät?” Sadje näytti hieman yllättyneeltä. Kun hän avasi suunsa, hänen äänensä kuulosti hieman monotoniselta ja tylsältä. ”Heidän valloittamallaan saarella sijaitsi yksi Nimdan siruista. Lähisaarella sijaitsevan kylämme jäsenet yrittivät hyökätä torakoiden tukikohtaan ja saivat kaikki surmansa. Se makuta oli siellä silloin, varmasti etsimässä sirua.” Sitten hänen äänensävynsä muuttui hieman: ”Ja kuulin, että siellä oli klaanilaisia myös.” Matoro muisti Ämkoon kertoneen hänelle tapauksesta Holvistoilla. Hän ja Snowie olivat olleet tehtävällä nazorakien miehittämällä viidakkosaarella. ”Hei, minä tunnen ne Klaanilaiset”, Matoro sanoi. ”Mutta tiedätkö sinä mitään siitä… olennosta, joka sirun sai?”
Matoro katui heti sanojaan. Nuket palautuivat hänen mieleensä. ”Hmm, en kuullut siitä”, Sadje sanoi. ”Luulin, että se siru on teillä. Luulin, että se on siru, joka on mukanamme.” ”Ei, tämä siru on peräisin Ath-Korosta, josta Metsästäjät ryöstivät sen. Klaanilaiset epäonnistuivat viidakkosaaren sirun saamisessa, ja… jokin sai sen. Jokin olento, joka liittyy kiinteästi Nimdaan…” ”En ole… perehtynyt asiaan, joten en ole varma, mistä puhut. En edes tiedä, mikä siruista oli sillä saarella. Tiedän vain, että Epsilon on meidän saarellamme.” ”Minäkään en tiedä sen viidakkosaaren sirun nimeä, mutta… Deltan temppelissä oli niitä olentoja, jotka ryöstivät sen sirun viidakkosaarelta…” Sadje näytti mietteliäältä. Matoro toivoi hänen sanovan, että osasi sanoa jotakin nukeista, mutta toisaalta hän ei kuollakseenkaan halunnut ajatella niitä enempää. ”Hmm. Lupaan miettiä asiaa. Voinette kysyä siitä Mestarilta, kun pääsemme perille.” Matoro oli helpottunut. Hän nyökkäsi, muttei sanonut mitään; Deltan temppelin kauhukuvat pyörivät yhä hänen päässään. Sadje näytti siltä, kuin aikoisi lähteä paikalta. ”Olen kiitollinen, että jaksoit kuunnella, mitä minulla oli sanottavani. Mutta vielä yksi asia minua vaivaa teidän Klaanissanne…” Matoro ei vastannut mitään, osoitti vain odottavan katseensa Sadjelle, joka hieroi käsiään vaivautuneena yhteen. Sitten hän sai kakistettua sanottavansa ulos: ”Minä olen kohdannut makutoja. Olen nähnyt heidän kauheutensa. Ja Abzumo. Hän on hirviö. Miten ihmeessä, sitä minä en käsitä, miten ihmeessä te pystytte tekemään yhteistyötä Makuta Nuin kanssa?”
Matoro yllättyi kysymyksestä täysin. Hän ei olisi odottanut Sadjen kyseenalaistavan yhdenkään Klaanin jäsenen arvoa tai luotettavuutta, mutta toisaalta hänellehän oli kerrottu mahdollisesta petturista. Oli luonnollista epäillä. ”Makuta Nui on… omalaatuinen”, Matoro sai sanotuksi. Hän mietti seuraavia sanojaan vielä hetken, ennen kuin jatkoi. ”Ei hän ole kuin makutat yleensä, vaikka esittääkin niin pahaa. Minulle on ihan sama mihin lajiin ystäväni kuuluvat, jos he vain ovat hyviä tyyppejä. Manu on.” ”Mmm, niin. Kaikki ei aina ole, miltä näyttää”, Sadje hymisi. ”Kiitos vastauksestasi. Siirryn nyt mietiskelemään hyttiini, kunnes saavumme perille, minkä olettaisin tapahtuvan jo aika pian.” ”Kiitos itsellesi”, Matoro vastasi ja katseli, kuinka matoran kipitti pois näkyvistä. Matoron silmät temppuilivat hämärässä, ja Sadjen varjo näytti olevan yhä paikalla. Toa-sankari hieroi ainoalla kädellään silmäänsä, ja sen jälkeen räpsytteli voimakkaasti. Varjon kohdalla käveli nyt Summerganon, joka näytti hieman haikealta. Sugan marssittua suunnilleen samalle paikalle, jossa Sadje oli aloittanut heidän keskustelunsa, hän päätti mennä juttelemaan tämän kanssa ja loi viimeiset silmäyksensä suuntaan, johon Sadje oli kävellyt.
[spoil]Matoro kirjoitti omat replansa, joten kiitoksia hänelle. Ilmoittakaa, jos tässä on epäloogisuuksia tuon äskeisen pätkän jälkeen.[/spoil]