273 oli viimein uskaltautunut astumaan ulos uudesta asunnostaan. Hän oli jo muodostuneeseen tapaansa sonnustautunut valepukuunsa ja naamioonsa. Vaikka hän olikin jo oppinut hieman suunnistamaan linnoituksen käytävillä, hän piti edelleen käytäväkarttaa mukanaan.
Nyt Jäätutkija käveli käytävän seinänviertä tutkien seinään upotettujen ovien matoran-tekstejä. Yhdessä ovessa luki ”Kahvio”. Hm.
Klaanin salaista jäsentä kiinnosti tietää, miten ja missä Klaanin asukkaat viettivät aikaa kuin huoneissaan. Lisäksi nazorakia mietitytti, millaista väkeä klaanissa asui. 273 mietti hetken ja lopulta tarttui Kahvion ovenkahvaan.
273 avasi oven.
Näkymä aukeni täpötäynnä olevaan kahvioon. Melkein jokaisen pöydän ääressä istui matoraneja, toia, skakdeja, vortixxeja tai muita eri lajien edustajia ja vieläpä monista eri kansallisuuksista, jotka mahdollisesti kantoivat kaunaa nazorakeille syystä tai toisesta.
Jäätutkija nielaisi. Hän antoi Volitakin takaisen katseensa kierrellä kahvion väkivirrassa.
Kahvion tiskin takana seissyt myyjävortixx yritti selittää kovasti mesoavalle Ilman Turagalle, minkä takia tietty sinappilajike oli loppu ja että minkä takia hän ei saisi tuoda haulikkoaan kahvilaan. Samaisen tiskin toisella puolella, korkealla baarijakkaralla istui tumma, robottimainen olento, joka tuijotteli kasvoillaan olevan kaasunaamarin takaa apeana omaa kofeiinijuomaansa.
Ovea lähimmissä pöydässä istui joukko skakdityöläisiä, jotka näyttivät viettävän ruokataukoaan korttipelin merkeissä. Heidän takavasemmalla pöydässä istui kolmikko le-matoraneja, jotka juttelivat toisilleen juomisen merkeissä. Nazorak näki, että jokaisella matoranilla oli vyötäisillään asevyöt, joista roikkui katanoita tai muita etelämaisia aseita.
Hämminkiä asiakaskunnassa aiheutti nopealla vauhdilla pöytien välistä pujotteleva, ilmeisesti jonkinlainen pyörillä varustettu oranssi ankka, joka törmäili tuoleihin ja ylös nousseisiin asiakkaisiin. Eräs Pakari-kasvoinen ba-matoran huusi loukkaantuneena rasvatun appelsiinin perään, kun tämä oli törmäyksellään läikyttänyt painovoiman matoranin juoman pöydälle. Matoranin vieressä olevan seinäpöydän takana tuoliinsa nojasi kädet puuskassa haalariin pukeutunut olento, joka oli vetänyt trilbynsä varjostamaan huivin peittämiä kasvoja. Henkilön asuvalinta oli 273:sta hieman kummallinen, kunnes hän päätyi siihen tulokseen, ettei nazorakille itsellään ollut mitään varaa huomautella toisten asukokonaisuuksista.
Toisella seinustalla ikkunoiden edessä istui kolme Toaa, joista kaksi rotevampaa väänsi kättä. Yhdellä Toista oli päällään tuhkakarhun talja, toisen naamiota taas korosti poron sarvet. Kolmannen Toan Hunalla keikkui värikäs hattu.
Ympäröivä hämäryys oli kostea ja pehmeä. Läpi hämäryyden paistoi kaukainen valo, jonka säteet erottuivat vihreän meren halki.
Räpäytys. Maailma katosi ja ilmestyi uudelleen. Oli niin lämmin. Vihreitä valonsäteitä vasten erottui tummien asioiden liikettä.
Täällä hän oli turvassa.
Mutta sitten meren takaiseen seinämään ilmestyi särö. Kaikki velloi ja meri aaltoili. Hän syöksyi läpi näkemänsä maailman, kirkkaaseen, kylmään valoon.
Valoa seurasi pimeys.
Pimeys.
Mutta pimeydestä kajasti jotain.
Valoa.
Mutta valo ei ollut samanlaista kodikasta, vihreää ja rauhoittavaa kajastusta, muttei myöskään kirkasta, kylmää ja maailman turmellutta valoa. Valo oli hämärän oranssia. Se maalasi himmeästi edessä olevaan pimeyteen kuvion epäselvillä ääriviivoillaan.
Se näytti tutulta. Joltakin, jonka hänen pitäisi muistaa.
Vaikkei hän ollut ehtinyt elämänsä aikana nähdä mitään samanlaista.
Bio-Klaani, Figan mökki
Nazorakin siniset silmät aukenivat. Hän kuuli oven paukahtavan ja pieniä askelia keittiössä. Tryna-kasvoinen matoran kurkisti pöydän takaa.
”Huomenta! Anteeksi jos herätin. Ehdin käydä jo kaupungilla.”
273 siristeli silmiään. Hänen toinen puoli kasvoista makasi tyynyä vasten. Jäätutkija muisti nähneensä unta, mutta oli juuri unohtanut sen.
Valkoinen nazorak kömpi ylös lattialle levitetyltä patjalta. 273 oli kyllä sitä mieltä, että nazorakien unikapselit olivat paljon mukavampia kuin matoralaisten patjat. Niissä sai helpommin nukutuksi.
Figa asteli keittiössä ja laski ostoskassinsa kaappirivin eteen. ”Aamiaistarvikkeet ovat vielä pöydällä, jos haluat.”
Uninen torakka asteli keittiöön ja istahti hänelle liian pienen pöydän ääreen. Nazorak otti pöydällä olevasta hedelmäkorista vihreän omenan ja alkoi pureksia sitä hajamielisenä.
”Nukuitko huonosti?”
”En ole tottunut täkäläisiin vuoteisiin. No, voittaa se kuitenkin koivussa torkkumisen ja diskossa asumisen” Jäätutkija totesi. ”Ja mietin yöllä sitä, mitä tänään käy. Hieman huolestuttaa, miten kaikki tulee menemään…”
”Siitä puheen ollen”, Figa sanoi ja nosti ostoskassinsa vanhoista puista tehdylle ruokapöydälle, ”Pyytämäsi valepuku. Jouduin keräilemään vaatekappaleita hieman eri liikkeistä, joten kokonaisuus saattaa olla hieman… no, tyylitön. Mutta uskon vaatteiden olevan tarpeeksi peittäviä, ettei sinua tunnisteta nazorakiksi.”
Valkoinen nazorak laski puoliksi pureskellun hedelmän pöydälle. Hän veti toisen paperisista pussukoista lähemmäksi ja kurkisti sen sisällä olevia, kankaisia vaatteita. Väri ei ole oikein mieleeni, mutta menkööt…
Hetken päästä, pienen matoralaisen avustuksella, Klaaniin soluttautumaan tullut torakka oli miltein täysissä pukeissa.
”Sinä siis kirjaimellisesti ostit jokaisen vaatteen eri liikkeestä?” 273 kysyi ja katseli jokaista eri vaateparia päällään vaatekaapin ovipeilistä. Nazorakin yläruumista peitti vaalean ruskea kangastakki, joka oli ainakin koon liian suuri torakalle. Takissa oli napitus kahdessa rivissä ja siinä oli vyö, mutta 273 oli jättänyt vyön suosiolla pois, koska se olisi puristanut takin alle piiloon jääviä alakäsiä. Takissa oli korkea kaulus, jonka Jäätutkija sai vedettyä ylös suojaamaan takaraivoaan ja ohimoitaan.
Päässään nazorakilla oli taas vaalea olkihattu, jonka mustan rusetin ja kruunun välistä roikkui jostain syystä tekovoikukka. Kukka sai hatun näyttämään naamiaisvaatekaupasta ostetulta. Hattu ja kaulus yhdessä peittivät Jäätutkijan tuntosarvet.
Nazorakin jalkoja peitti takkia astetta tummempi, raidallinen hame, joka ylsi tiedemiehen nilkkoihin asti. Häiritsevin yksityiskohta nazorakin asussa olivat pitkät, metalliset kengät, jotka kuuluivat ennemmin Toan haarniskaan kuin vaatekokonaisuuteen.
”Hei, kuusikätiselle on hankala ostaa mitään. Lisäksi sinä halusit peittää koko kroppasi” Figa puolustautui.
273 kääntyi ympäri ja katsoi kukkakauppiasta silmiin. Hänen ilmeensä oli kysyvä.
”Missä sitten naamioni on?” nazorak kysyi ja heilutti kättään paljaiden kasvojensa edessä.
Figa tuijotti hetken 273:n kysyviä kasvoja. Kukkakauppiaan suu vääntyi hieman vinoon. Sitten matoran läpsäisi itseään kasvoihin, peittäen silmänsä.
”Ehhehhe… juu, se hieman kuin unohtui…”
”…” Jäätutkija sanoi ensin. ”Miten voit unohtaa teidän matoranien oleellisimman osan…?”
”Ei minun ole tarvinnut hankkia uutta kanohia vuosiin. Välillä itse unohdan, että käytän sellaista.”
Figa pisti kädet puuskaan ja taputti jalallaan lattiaan miettien.
”Pitää käydä hankkimassa se erikseen. Tuletko mukaan?”
”Myyjä saisi kohtauksen, jos nazorak kävelisi ovesta sisään.”
”Vedä hattu silmille ja lue lehteä. Ja onhan sinun hyvä nähdä vilaus kaupungista.”
273:n ilme oli aluksi vastahakoinen, mutta tiedemies myönsi matoranin olevan oikeassa.
Figa käveli pirtin ulko-ovelle ja nappasi oman takkinsa, hattunsa ja huivinsa. Puettuaan ylleen Tryna-kasvoinen matoran kääntyi katsomaan odottavasti Jäätutkijaa.
”Odotas…” Nazorak pyysi vielä. Valkoinen torakka käveli takaisin pieneen makuuhuoneeseen. 273 polvistui patjalle ja noukki sen toisessa päässä myttynä olleen vaatteen. 273 oli käärinyt tavaransa vanhaan, riekaleiseen työtakkiinsa. Hän työnsi kätensä takkinsa taskuun ja veti sieltä violetin vaatteen. Jäätutkija oli saanut pestyksi vanhan plastroninsa käytyään Hattidissa. Nyt se oli kuin uuden veroinen, kun siinä ei ollut enää vihreitä veritahroja. Hän siveli haikeasti plastronia ja vanhaa takkiaan. Työtakista ei ollut enää mihinkään, 273:n piti myöntää.
Nazorak pujotti violetin huivinsa kaulaansa ja sitoi sen, työntäen solmukkeen pään uuden takkinsa kauluksen sisään. Sitten hän vilkaisi takkiin käärittyä Alinolla-hanskaa, Azraa ja taskumattia. Pitäisikö ottaa hanska tai pistooli mukaan siltä varalta, että tulee hankaluuksia, nazorak mietti. Ei. Pahentaisin vain tilannetta, jos jäisin kiinni. On vain pakko luottaa matoraniin.
273 kääri aseensa takaisin rievun sisään ja piilotti ne patjan alle. Nazorak harppoi bo-matoranin vierelle ja yhdessä he poistuivat mökistä.
Bio-Klaani, keskustori
Mustan ja violetin värinen onu-matoran seisoskeli hedelmäkojun edessä. Hunajamelonien hinta oli noussut. Samoin kranaattiomenienkin. Hinnat olivat liian suolaisia Rau-kasvoisen matoranin makuun, että kääntyi lähteäkseen. Onu-matoranin katse kuitenkin juuttui parin bion päässä kävelleeseen kaksikkoon. Toinen oli bo-matoran, mutta toinen, Toaa lyhyempi olento oli peittänyt itsensä kokonaan vaatteisiin, ettei hänen lajistaan voinut olla aivan varma. Omituisesti pukeutuneen henkilön kasvotkaan eivät näkyneet, kun tämä luki innokkaasti lehteä. Jopa niin innokkaasti, ettei katsonut eteensä, vaan käveli sokkona lehti kasvojensa edessä matoranin vieressä. Onhan täällä Klaanissa hieman omituista väkeä ollut, mutta viime aikoina täällä on alkanut liikkua ihme hiippareita…
”Tämä tuntuu todella tyhmältä.”
”Älä. Hyvin sinä vedät tähän asti.”
”En näe eteeni.”
”Seuraat vain minua sivusilmällä.”
Figa ohjasti sokkona kävelevää nazorakystäväänsä kohti torin laidassa olevaa puotia. 273 tunsi jalkojensa vapisevan hameen alla. Hänen ympärillään oli niin paljon klaanilaisia. Jos joku heistä huomaa minun olevan nazorak, lainvalvojat pidättäisivät tai tappaisivat minut alta aika yksikön. Olisinpa sittenkin ottanut hanskani. Sen kanssa en tuntisi oloani niin turvattomaksi. Ainoa mitä voin nyt on olla mahdollisimman normaali…
Se ei tosin ollut helppoa Jäätutkijan nykyisissä vaatteissa.
”Figa!” Kuului huuto läheltä. Kaksikko kavahti ja 273 hypähti askeleen kauemmaksi kukkakauppiasmatoranista. Väkijoukosta heidän luo käveli naispuolinen ba-matoran. Jäätutkija vilkaisi sivusilmällä matorania ja tunnisti tämän samaksi naiseksi, joka oli Figan yöpöydällä olleessa kuvassa. Pakari-kasvoinen matoran saapui Figan luo.
”H-hei Janime.” Figa tervehti hermostuneesti.
”Hei! Kuulin huhua että muurille oltiin hyökännyt lähellä sinun taloasi. Oletko kunnossa?”
”Ah, joo. Eipä minulla mitään hätää ole. Kuulin vain ammuskelua keskellä yötä. Muurin vartiosto sai hyökkääjät kai häädettyä. Varmaan vain joitakin kulkuvarkaita asialla…”
”Ehdin kysäistä naapuriltasi asiasta ja hän sanoi että kasvihuoneesi katto oli mennyt rikki?”
Figa yritti parhaansa mukaan pitää ilmeensä tyynenä, vaikka hän sisällään huusi kauhuissaan, kun yritti keksiä selitystä rikkoutuneelle katolle. Mutta sitten kukkakauppiaan mieleen palautui eräs keskustelu, jonka oli käynyt aikoja sitten. Ja siitä hän sai idean.
”Usko tai älä. Katon läpi putosi dermis-kilpikonna” Figa selitti mahdollisimman uskottavalla äänellä.
”…” Jamine katsoi bo-matorania epäuskoisesti. ”Figa. Dermis-kilpikonnat elävät järvissä, eivät ilmassa.”
”Kuulin kerran puhuttavan, että joku oli kuollut kun dermis-kilpikonna oli pudonnut hänen päähänsä taivaalta. Kahu oli kai napannut sen vedestä ja ollut viemässä pesäänsä, mutta jostain syystä linnun ote oli irronnut ja kilpikonna pudonnut alas.”
”… Ahah.”
Trynaa käyttävä matoran kurkisti Pakari-kasvoisen matoranin olan yli. 273 oli kaikonnut nais-matoranin ilmestyttyä ja nyt valepukeutunut nazorak käveli päämäärättömästi sanomalehti tiukasti kasvojensa edessä näkemättä mitään. Hän törmäili muihin torilla oleviin kaupunkilaisiin ja vaihtoi epävarmasti suuntaa, kuin sokea joka oli kadottanut opasburnakinsa.
”Eh. Anteeksi, minulla on hieman kiire. Nähdään myöhemmin uudestaan!” Figa huikkasi ja kiiruhti pois Jaminen luota. Nais-matoran katsoi kummastuneena poikaystävänsä loittonevaa selkää, kun kukkakauppias katosi pitkän skakdin ja matorankolmikon taakse.
Figa tavoitti pian ympyrää kävelevän Jäätutkijan ja tarttui tätä käsipuolesta.
”Täällähän sinä olet. Tule, opastan sinut kauppaan.”
”Minähän sanoin että tämä on huono idea.”
Figa talutti nazorakin kanohikaupan kiviportaat ylös. Kummallinen parivaljakko astui puuovesta sisään, jonka keskikohdan lasipaneelia reunustivat valurautaupotukset. Ovikello kilahti.
Kauppa oli mukava, pieni putiikki, jonka oven puoleisilla seinillä oli suuret ikkunat, joista aukeni hyvä näkymä torin keskustaan. Kaupan seinät olivat tapetoitu haalean vaaleanpunaisilla tapeteilla ja lattia oli vaaleaa parkettia. Katosta roikkui muutama kattokruunun muotoinen valaisin. Ulko-oven oikealla puolella oli pieni tiski, jonka takana istui lehteä lukeva le-matoran. Tiskin takaisella seinällä oli useita naamioihin liitettäviä lisävarusteita tai -asusteita.
Ovesta katsottuna vasemmalla puolella huonetta sijaitsi kanohihyllyt. Tummanruskeilla hyllyillä riippui useita eri kokoisia ja muotoisia naamioita. Suurin osa kanoheista olivat muodoiltaan Jaloja, mutta seassa oli myös Suurten kanohien muotoon taottuja. Hyllyjen vasemmalla puolella huoneen perällä sijaitsi kolme punaisin sermein muusta tilasta erotettua sovituskoppia.
”Siitä vain valitsemaan” Figa sanoi ja tönäisi Jäätutkijaa selkään. Hunaa käyttävä kauppias kohotti katsettaan hetkeksi lehdestään, mutta uppoutui jälleen lukemisen pariin. Onneksi putiikissa ei sillä hetkellä ollut ketään muuta. 273 kierteli hyllyköiden välissä. Hänen ilmeensä oli epävarma, kun katseli ja vertaili erilaisia naamioita.
”Onko näissä siis jonkinlaisia voimia?”
”Ehei”, Figa naurahti hiljaa. ”Nämä kaikki ovat voimattomia. Voimallisia Suur-naamioita taotaan vain mittatilaustyönä Toille.”
”Eli ei ole mitään väliä, minkä valitsen?”
”Ei.”
273 nyökkäsi, mutta katsoi edelleen hämmentyneesti kanoheja hatun ja lehden välistä. 273 ei juuri tiennyt, oliko tietyillä kanohien muodoilla jonkinlaista symbolista merkitystä. Lopulta valkoinen nazorak kohotti hansikoidun kätensä hyllylle ja tarttui mallinuken irtopäälle puettuun, Jaloon Komauhun. Jäätutkija pyöritteli kanohia käessään tutkiskellen naamion kasvoja, silmäreikiä ja muuta koristusta. Lopulta nazorak marssi niska kyyryssä keskimmäiselle sovituskopille ja veti kankaan perässään kiinni. Limen vihreä kukkakauppias katseli itsekin hetken ajan kanoheita, jonka jälkeen asteli 273:n pukukopin eteen. kopista kuului liikettä ja kankaan hankaamisen ääntä.
”Miltä näyttää?”
Hansikoitu käsi ilmestyi sermin raosta. Nazorakin etusormi viittoi Figaa tulemaan lähemmäs. Matoran astui kehotuksen mukaan eteenpäin ja kurkisti sermin raosta pukukoppiin.
Nazorak piteli naamiota kasvoillaan. Se näytti omituiselta lähinnä sen takia, että naamio oli torakan kasvoihin liian pieni. Komau peitti arviolta puolet 273:n kasvoista, mutta jätti loput näkyviin. Lisäksi kyseisessä kanohissa oli niin pienet silmäreiät, ettei Jäätutkija edes nähnyt mitään.
” :I ”, Figa katsoi näkyä, ”Minusta tuntuu, että jokin menee nyt pieleen.”
”Näitä kapineita ei ole suunniteltu minunlaisteni kasvoille” 273 tuhahti. ”Annatko jonkin hieman isomman?”
Figa vilkaisi naamiohyllylle ja otti sieltä punaisen, Suuren kanohi Mahikin muotoisen naamion ja työnsi sen sermin läpi. 273 otti sen ja koetti naamiota kasvoilleen.
Onpa ruma, torakka ajatteli.
”Olisiko harmaata tai valkoista?” Nazorak kysäisi.
Figa pyöritteli silmiä päässään. Hän vilkaisi hyllylle. Juuri muita sopivan isoja naamioita ei ollut kuin harmaa Volitak. Matoran otti naamion ja työnsi sen sovituskoppiin. Jäätutkija otti kanohin käsiinsä ja nosti sen kasvoilleen. Volitak oli tarpeeksi iso peittämään ohimot ja päälaen ja siinä oli tarpeeksi pitkät silmäreiät, että valkoinen nazorak näkikin jotakin. Eihän tämä nyt niin paha ole… tiedemies ajatteli tutkiskellessaan itseään peilistä.
”Tämä kelvatkoon”, Jäätutkija ilmoitti astuessaan pois kopista. Figa hypähti kauemmas tieltä ja katseli Volitakia nazorakin kasvoilla.
”Hyvinhän se istuu”, kukkakauppias totesi.
Samassa kanohi luiskahti nazorakin kasvoilta.
”Karzh-”, 273 kuiskasi ja syöksyi heti nostamaan naamiota. Huna-kasvoinen myyjä kysyvästi kohotti katsettaan hyllyjen välissä kompuroivan kaksikon suuntaan, mutta Figa hypähti kahden hyllyn väliin, jolloin myyjä ei nähnyt 273:n kasvoja. Valkoinen torakka seisoi polvillaan ja asetti Volitakin takaisin päähänsä. Sitten hän nousi rauhallisesti seisomaan, kääntyi myyjään päin ja käveli tiskille.
”Kröhöm, ostaisin tämän…” Hän sanoi ja piteli kanohia toisella kädellään kasvoillaan. Myyjä oli yleensä tottunut siihen, että asiakas olisi antanut naamion hänelle, että olisi voinut irrottaa hintalapun. Mutta le-matoran päätti antaa tällä kertaa olla ja tyytyi naputtamaan kassaan hinnan hämmentynyt ilme kasvoillaan. Figa otti takkinsa taskusta kukkaronsa ja maksoi myyjän antaman summan muttereita.
”Öh, anteeksi, mutta voisiko tähän saada jonkin kiristysremmin?” 273 kysäisi karkealla aksentillaan.
”… T-toki”, myyjä totesi ja kääntyi ympäri ottaakseen seinältä nahkaremmin. Samassa 273 laski kanohin pöydälle ja nappasi myyjän lukeman Kutonen-lehden ja nosti sen naamansa peitoksi. Myyjä kääntyi taas kaksikkoon päin. Hän rypisti otsaansa. Le-matoran ei osannut sanoa, pilailiko asiakas hänen kustannuksellaan vai oliko hänellä vain todella oudot käytöstavat. Myyjä katse siirtyi Figaan, joka tuijotti takaisin kukkakauppiaan tavaramerkiksi vakiintuneella ilmeellä. Lopulta myyjä huokaisi ja otti naamion kätösiinsä. Kauppias napsautti remmin palaset naamion reunoihin pienillä kiinnikkeillä ja lisäsi uuden hinnan remmille.
”Olkaa hyvä.” Matoran sanoi ja ojensi Volitak-viritelmänsä hattupäiselle muukalaiselle. 273 katsoi varovasti matorania lehden ja olkihatun välistä. Nyt meni kinkkiseksi.
Yhtäkkiä muukalainen käännähti ympäri, nappasi naamion myyjältä toisella kädellään ja laski lehden takaisin tiskille.
”Kiitos!” 273 huikkasi samalla kun paineli niska kyyryssä kohti sovituskoppia.
”…” Myyjä totesi ja katsoi Figaa. Figa hymyili.
”Hän on ulkomaalainen”
Lopulta kaksikko pääsi putiikin ovesta ulos, myyjän onneksi. Kanohi ei enää meinannut pudota, kun Jäätutkija oli kiristänyt kiinnitysremmin takaraivoaan vasten. Hän oli samalla ottanut matkaan pukukoppiin jättämänsä Klaanilehden. Nazorak aukaisi jälleen lehden ja nosti sen eteensä.
”Sinähän sait juuri uuden valenaaman. Mihin lehteä enää tarvitset?”
”Minulla jäi mielenkiintoinen artikkeli kesken.”
”…”
273:n suu värisi. He olivat kävelleet takaisin Figan mökille hakemaan juuriadminin tilaamat kukat. Figa oli jäänyt kotiinsa Jäätutkijan lähdettyä. Tiedemies oli vannottanut kukkakauppiasta säilyttämään hänen tavaransa piilossa.
Nyt Jäätutkija seisoi kaupungin sydämen, suuren kivitiilisen linnoituksen edessä. Klaanin linnan virtaviivaiset seinät kohosivat jykevinä taivaalle. Linnan kivisissä seinissä aukesi useita eri kokoisia ja värisiä ikkunoita. Suuresta linnakompleksista korkeimmaksi ylsivät muutamat tornit.
Ruskeaan paperiin kääritty kukkakimppu ratisi nazorakin käsissä. Hän oli tullut yhä epävarmemmaksi suunnitelmastaan. Hänhän voisi asua Figan luona, jos matoran antaisi torakan piilotella siellä. Mutta ei, tiedemies oli ajatellut. Asiat olisivat silloin hänen kannaltaan huonommin, jos jäisi joskus kiinni klaanilaisille. Lisäksi hän mahdollisesti vaarantaisi uuden matoranystävänsä, joka oli hyvyyttään tarjonnut suojaa. Ei kai tässä muu auta, nazorak yritti vakuuttaa itseään. Hän veti muutaman kerran syvään henkeä. Metallinen naamio tuntui oudolta Jäätutkijan naamaa vasten. Lisäksi paksut ja peittävät vaatteet saivat nazorakin kehon tuntumaan tukalan kuumalta. Mutta hän oli tullut liian pitkän matkan kääntyäkseen takaisin.
273 asteli eteenpäin. Klaanin portailla pihalla näytti olevan paljon väkeä. Eri lajia olevat kansalaiset kävelivät sisään ja ulos. Ovien edessä seisoi muutamia matoran- ja Toa-vartijoita. Jotkut linnoituksen jäsenet olivat pysähtyneet portaille vaihtamaan kuulumisia ja nauttimaan viilenevästä syysilmasta.
Kivetyllä etupihalla valepukeutunutta nazorakia vastaan käveli ainakin kaksi kertaa 273:a pitempi Steltin peikko, jolla oli päässään ruskea huivi ja kantoi massiivisissa käsissään puisia tynnyreitä. Kävellessään peikon ohi 273 näytti kutistuvan puolet pituudestaan ja nopeuttavan vauhtiaan.
Jäätutkija katseli pihalla kulkevia, eri rotuisia klaanilaisia. Hän muisti, miten Imperiumin propagandaministeriö oli haukkunut Klaania ja väittänyt sitä kymmenien eri lajien muodostamaksi, sekasortoiseksi ja epätasa-arvoiseksi valtioksi, jolla ei ollut rodullisen kirjavuuden takia yhtenäisyyttä. Mutta kun 273 katseli klaanilaisia naamionsa takaa, hän saattoi nähdä matoranien puhuvan iloisesti skakdien ja vortixxien kanssa. Näky sai 273:n miettimään. Rodullisesta yhtenäisyydestä huolimatta Imperiumi itse on oikea sortokoneisto. Olen nähnyt sen. Mutta täällä vallanpitäjät ja kansalaiset, voimakkaammat ja heikommat elävät tyytyväisesti keskenään. Figakin otti minut avosylin vastaan ja tarjoutui auttamaan minua, vaikka minun rotuni on tappanut hänen kansaansa…
”Totuusministeriö” valehtelee. Olisihan minun pitänyt se aiemminkin osannut tietää.
Nazorak saapui pian portaille ja kapusi niitä nopeasti ylös. Osa klaanilaisista kääntyi katsomaan täysin itsensä peittäneen muukalaisen perään. Kypäriä ja keihäitä käyttävät vartijat vilkaisivat tulijaa, mutta päästivät hänet kuitenkin sisään.
273:n silmien eteen aukesi jonkinlainen aula. Aulan lattia oli vihreää marmoria ja huoneen holvikaaren muotoinen katto oli maalattu valkoiseksi. Huoneesta lähti kolme käytävää vasemmalle, eteenpäin ja oikealle. Eteenpäin menevän käytävän vieressä, huoneen yläoikeassa nurkassa lähti puiset portaat ylempiin ja alempiin kerroksiin. Huoneen ylävasemmassa nurkassa sijaitsi puinen vastaanottotiski, jonka yllä riippuvassa kyltissä luki matoran-kirjaimin ”Respa”.
273 vilkuili ympärilleen. Aulassa oli hänen lisäkseen muutama matoran, jotka juttelivat toisilleen aulan vasemmalla puolella. Huoneen sivuilla, leveillä penkeillä istui muutama sekalaisten lajien edustajia lukemassa lehtiä. Pitänee varmaan kysyä respasta, missä Pääadminin huone sijaitsee.
Nazorak käveli kohti puista tiskiä, jonka takana seisoi Miru-kasvoinen Ilman Toa. Toa pyyhki rätillään pöytäänsä, mutta keskeytti sen kun huomasi asiakkaan ilmaantuneen tiskin toiselle puolelle. Ilman Toan vihreät silmät kohtasivat takkiin, hameeseen, rautakenkiin, Volitakiin ja ruokohattuun sonnustautuneen muukalaisen, joka puristi käsissään petunia-puskaa. Toa ei juurikaan kummastellut asiakkaan pukeutumisvalintaa, koska Respa-Toan vaaralliseen työhön kuului kaiken maailman hiippareiden vastaanottaminen ja ohjeistaminen. Tuomion peltipurkkien ja kivenmurikoiden jälkeen hieman epäilyttävimpienkin vieraiden tapaaminen oli arkipäivää.
”Päivää. Voinko auttaa?”
”Anteeksi, mutta voisitteko neuvoa, missä admin Tawan toimisto on?”
”Onko teillä varattu aika adminin tapaamiseen?” Toa kysyi.
”Kyllä. Olen… matoran-Figan uusi lähetti. Tulin tuomaan adminin ostamat kukat”
”Aa”, Toa totesi ja kumartui tiskin yli osoittamaan portaisiin. ”Nouse kaksi kerrosta ylös, käytävän päähän, sieltä oikealle ja mene ovesta ulos muurille. Sieltä pääsee tornille”
273 kääntyi katsomaan Toan osoittamiin portaisiin ja nyökkäsi epävarmasti.
”K-kiitos. Hyvää säilänjatkoa”, Jäätutkija sanoi ja käveli portaisiin. Miru-kasvoinen Toa oli tarttumassa jälleen rättiinsä, mutta hänen liikkeensä pysähtyi seinään. Toa kääntyi katsomaan loittonevaan vieraaseen ja kurtisti kulmiaan. Varmaan kuulin väärin, hän ajatteli ja pudisti päätään.
Jäätutkija kipitti puisia portaita ylös. Hän saapui kolmanteen kerrokseen ja pysähtyi. 273 katsoi ympärilleen. Hän oli saapunut kahden käytävän risteykseen, josta lähti tie eteenpäin ja oikealle. 273 mietti hetken. Toa ei ollut sanonut, kumpaa käytävää olisi pitänyt mennä. No, en viitsi enää mennä takaisinkaan.
Lopulta tiedemies päätteli muurin ja linnan sijainnista kävellä eteenpäin. Sinimattoisella käytävän seinillä oli muutamia tauluja ja ovia toisiin huoneisiin. 273 ei ollut varma, mikä tämän kerroksen tarkoitus oli. Hän vain käveli ripeästi kukkapuska rapisten ja rautakenkien klonksuen jaloissaan. Kääntyessään käytävän päästä oikealle, hän ohitti Pakari-kasvoisen Painovoiman matoranin, joka kantoi kainalossaan pistaasipähkinäpussia ja lehteä ja toisessa kädessään kahvilasta mukaan otettua kahvia.
273 pysähtyi. Hän oli saapunut käytävän päähän. Mutta siellä käytävä haarautui taas kahdeksi toiseksi. Jäätutkija hieroi niskaansa takin kauluksen sisältä. Respa-Toa ei ollut puhunut tästäkään mitään. Jäätutkija katsoi ensin oikealle ja sitten vasemmalle. Hän lähti epävarmasti kävelemään vasemmalle. Käytävä kaartui taas oikealle. Lisää ovia ja muita käytäviä, sekä risteys, josta haarautui uudelleen käytäviä. Nazorak pysähtyi. Nyt hän oli varma että oli kävellyt väärään suuntaan. Hän kääntyi metallisten kenkiensä kannoilla ympäri ja kiiruhti nopeasti takaisin. Tiedemies kääntyi risteyksissä siihen suuntaan, mistä uskoi tuleensa.
”…”
273 katsoi tilaa mihin oli tullut. Hän oli jälleen portaikossa, mutta huone oli aivan erilainen. Lattiat olivat vaaleaa parkettia ja seinillä riippui punaisia seinävaatteita. Portaita vastaisella seinillä sijaitsi hissi. Pakko kai mennä takaisin respaan kysymään uudestaan tietä…
Nazorakin huonoksi tuuriksi portaat alempiin kerroksiin olivat korjauksessa ja niiden yläpäässä oli kieltokyltein varustettu barrikadi. Volitakin katse siirtyi hissiin. Jäätutkija vilkuili hetken ympärilleen ja odotti, että muutama ohikulkija oli ohittanut hänet. Takkiin pukeutunut nazorak asteli hissin ovelle ja hansikoutu sormi painoi oven vieressä olevaa nappia. Hissikuilusta kuului vaimeaa huminaa ja lopulta hissin saapumisäänenä toimiva kilahdus, kun hissin ovet aukesivat.
273:n suu vääntyi reilusti vinoon, mutta naamio ei onneksi mukautunut liikkeeseen. Hississä seisoi Tulen Toa. Jäätutkijaa hermostutti. Hän oli toivonut, että olisi saanut olla hississä yksin. Ajatus ahtaassa, lukitussa tilassa kahden ammattisoturin kanssa ei viehättänyt häntä. Toa-soturi loi odottavan katseen empivään takkihäiskään. 273 ei halunnut vaikuttaa epäilyttävältä jäämällä poiskaan hissistä.
Vastentahtoisesti nazorak laahusti sisälle ja hissin metalliovet sulkeutuivat sihahtaen.
273 painoi alinta kerrosta nopeasti ja asettui seisomaan Toan viereen. Nazorakista pelottavan lähelle.
Nazorakin siniset silmät mittailivat Tulen soturia naamion silmärei’istä. Toa oli vanttera ja hänellä oli kasvoillaan musta Hau. Hänellä oli lanteillaan vyö, josta roikkui huotrassa miekka ja selässään Toa kantoi varsijousta.
Kaksikko ei sanonut mitään. Ainoa ääni mikä kuului, oli 273:n käsissään puristaman kukkapuskan paperinen rapina, sekä hissin katossa olevasta radiosta kuuluva, ärsyttävä hissimusiikki.
Tulen Toa vilkaisi sivusilmällään kanssamatkustajaa. Hänellä oli Toasta omituiset vaatteet. Matoranien kulttuurissa oli omituista peittää itsensä kokonaan vaatteilla.
273 tuijotti hissin rautaovien yllä näkyvää kerrosten numeronäyttöä. He saapuivat näytön mukaan kakkoskerrokseen. Kerrokset tuntuivat matelevan kiusallisen hitaasti.
Tulen Toa paransi seisoma-asentoaan. Nazorakikin vaihtoi painonsa toiselle jalalle. Hänen hameensa kangas narisi ja kengät klonksuivat.
Lopulta hissimusiikin täyttämä kiusallinen hiljaisuus kävi Toalle kestämättömäksi. Hän kröhi kurkkuaan.
”Se on viilenemään päin”, Toa totesi.
”N-niin… mukavan viileää”, 273 myötäili hiljaa.
Hissi saapui ensimmäiseen kerrokseen. 273 huokaisi helpotuksesta. Nazorak astui ulos ja päätyi taas samanlaiselle käytävälle, kuin tullessaan linnaan. Hetken käveltyään muutamasta mutkasta, hän näki käytävän päässä kyltin ”Respa”. Ah, vihdoin.
Jäätutkija kipitti käytävän päähän ja tuli suureen aulaan.
Mutta aula ei ollut sama.
”… Mitä?”
Tämä aula oli sisustettu aivan erillä lailla kuin se, mistä hän oli tullut sisään ja puisen tiskin takana seisoi tällä kertaa Veden Toa. K-kuinka monta aulaa tässä linnassa on…?
Kysyttyään neuvoa Respa-Toa numero 2:lta ja saatuaan tältä kunnollisen kartan linnan pohjapiirroksesta, 273 löysi itsensä kävelemästä Admin-tornin käytävillä. Nazorak oli onneksi päässyt ylläpitosiiven vartijoiden ohitse ilman minkäänlaista ruumiintarkastusta.
Jäätutkija seurasi karttaa tiiviisti ja käveli ripeästi. Hänellä oli mennyt eksymisessä niin paljon aikaa, että häntä huolestutti oliko hän myöhästynyt adminin kanssa sovitusta ajasta. Sen 273 pystyi sanomaan, että Pesän toimitilat olivat paljon selkeämmässä järjestyksessä. Nazorakista näytti linnan karttaa seuratessaan, ettei arkkitehdit olleet ollut yksimielisiä linnaa suunnitellessa.
273 pysähtyi. Hän tutki karttaa ja nosti sitten katseensa käytävän seinustalle. Tässä osassa tornia sijaitsivat kaikkien neljän adminen toimistot. Nazorakin etsivä katse pysähtyi puiseen oveen, jossa luki matoranien teksti:
Admin Tawa.
Nazorak tuijotti nimikylttiä päättäväisesti. Hän tarkisti vielä, että kaikki oli kunnossa. Kukat ovat vielä ehjiä, kyllä. Naamio ja hattu ovat kunnossa, kyllä. Hame kunnossa, jollei oven väliin jäämistä lasketa, kyllä. Matoranien aksentti, parantamisen varaa.
Nazorak veti hetken syvään henkeä. Hän tunsi kuuman hengityksensä naamion sisäpintaa vasten. Okei, aloitetaan.
Jäätutkija otti pari askelta klonksuvissa metallikengissään. Hän seisoi nyt aivan oven edessä. Nazorak kohotti hansikoidun kätensä koputtaakseen.
Mutta sitten käsi vaipui. 273 muisti jotakin. Hän oli aiemminkin ollut samaisessa tilanteessa.
Meni syteen tai saveen, valkoinen nazorak ajatteli. 273:n valkoisen käden sormi painoi oven vieressä olevaa ovisummeria. Kului hetki. Ovisummeriin syttyi vihreä valo.
Nazorak astui sisään toimistoon. Häntä vastapäätä toimistotuolin takana istui tummahipiäinen torakka. Nazorakin ainoan silmän katse nousi pöydällä olevista papereista valkoiseen tiedemieheen.
”Päivää, 273. Ehdin jo odottaa sinua”, Arkkiagentti sanoi.
Nazorak perääntyi ovelta. Hänen sydämensä oli yhtäkkiä alkanut tykyttämään nopeasti. Jännitys palasi torakan jalkoihin ja ne alkoivat täristä. Kaikki meni silloinkin pieleen… Jos menen paljastamaan, kuka olen, minulla ei ole takeita että Klaanin johtaja kuuntelisi minua. Hän paiskaisi minut selliin tai tappaisi. Hän on kuitenkin Toa, kokenut soturi ja minä vain aseeton tiedemies. Etten vain tekisi samaa virhettä uudestaan…
Tiedemiehen mieleen palautui propagandaministeriön tekemät kuvat Klaanin johtajista. Mustavalkoisessa kuvassa Klaanin Pääadmin oli esitetty visiiripäisenä naisena, joka piileksi varjoissa ja johti sotaa ohuista siimoista vetäen nukkemestarin elkein. Samassa kuvassa etualalla oli ollut suuri visorak, jonka terävähampaisesta suusta tihkui myrkkyä. Kuvan alla oli ollut punainen teksti:
Tiedä vihollisesi.
273:n ajatukset puistattivat häntä. Hän ei ollut enää niin varma suunnitelmastaan.
Mutta sitten pieni ääni heräsi hänen päässään. ”Tawa on todella kiltti ja hyvä johtaja. Hän ajattelee liikaakin muita”
Tiedemies muisti, kun Figa oli sanonut niin aiemmin. Jäätutkija vilkaisi käsissään rutistamiaan petunioita. Hän huolestui, että oliko puristanut niitä liian kovaa.
Nazorak nosti katseensa takaisin oveen. Hän imi pienestä äänestä voimaa. Valheita, Nazorak ajatteli jopa vihaisesti. Kaikki mitä Imperiumi sanoo, on valheita.
273 astui jälleen oven eteen. Hän kohotti kätensä. Älä usko Imperiumin valheita.
Kop kop kop.
Kului hetki. Nazorak hengitti syvään.
”Sisään.” Kuului toimistosta.
Nazorak laski kätensä oven kahvalle ja painoi sen alas. Hän astui sisään.
Toimisto oli pieni mutta viihtyisä. Huoneen perällä olevien ikkunoiden edessä riippui syvän violetit verhot. Huoneen seinustoilla oli kirjahyllyjä. Toimistoa kuitenkin hallitsi keskellä oleva, mahonkinen pöytä. Pöydän takana istui keltainen Sähkön Toa. Toa-nainen nosti juuri edessään pitämän paperin ja asetti sen kääntöpuoli ylöspäin paperipinon päälle. Sitten Toan visiirin peittämät silmät kääntyivät katsomaan vieraaseen.
”Helei.”
273 nielaisi. Häntä pakostakin jännitti. Nazorak mittaili pääadminia päästä keskivartaloon, mitä näki naisesta toimistopöydän takaa. Juuriadmin näytti aivan erilaiselta, kuin 273 oli kuvitellut.
Tawa kallisti kysyvästi päätään. Vieras oli jo hetken seissyt oven suussa sanomatta mitään.
”Niin?” Toa kysyi.
273 hätkähti, kun tajusi, kuinka kauan oli ollut hiljaa. Hän irrotti katseen administa jalkoihinsa. Hän oli aivan unohtanut, mitä oli aikonut sanoa. Hänelle tuli yhtäkkiä kuuma ja tukala olo takkinsa sisällä.
”Öh, niin. Tuotah…”
Nais-admin tuijotti vielä kysyvämmin jaden vihreillä silmillään outoa tulijaa. Admin ei osannut sanoa tarkkaan, oliko vieras mies vai nainen. Lähinnä hameen takia.
Mutta sitten 273 muisti käsissään rapisevan kukkapuskan. Nazorak ojensi kukat hämmästynyttä Tawaa kohti.
”Tulin tuomaan tilaamanne kukat!” Hän huudahti hermostuneesti voimakkaalla aksentillaan.
Tawa katsoi ensin omituisesti pukeutunutta vierasta, sitten taas tämän käsissään pitämiä petunioita. Lopulta admin ymmärsi kummallisen tulijan sanat.
”Aa. Kiitoksia…”
Sähkön Toa nousi tuolistaan ja kiersi mahonkipöydän ympäri 273:n eteen. Nais-Toa tarttui Jäätutkijan ojentamiin kukkiin ja hymyili kohteliaasti.
”Olet siis Figalla töissä? Onko hän palkannut lisäväkeä?” admin kysyi asetellessaan kukkia vesivaasiin pöydällään.
273 edelleen mittaili juuriadminia. Toa oli häntä ainakin päätä pitempi.
”J-juuh. Olen vain lähetti…”
Tawa palasi istumaan toimistotuolilleen. ”Kiitoksia. Maksoin kukistani jo etukäteen, joten sinun ei tarvitse periä maksua”, Tawa sanoi. ”Voit mennä.”
Nazorak kohotti kätensä kaulalleen ja höllensi kaulaansa sidottua plastronia. Nyt oli Jäätutkijan aika tehdä siirto.
”Tuotah…”
Tawa kohotti jälleen katseensa papereistaan, joihin oli ehtinyt jo laskea katseensa. Lähetti ei ollutkaan lähdössä.
273 hermoili. Hän oli miettinyt useaan kertaan aiemmin, miten esittäisi asiansa. Hän kokosi ajatuksiaan, jonka lopuksi sai sanotuksi: ”Arvon neiti admin. Minun on valitettavasti myönnettävä teille, että kukat olivat tekosyy päästä teidän luokse. Minulla on teille asiaa…”
Tawa risti kätensä pöydällään ja katsoi muukalaista. Vasta nyt hän huomasi, että lähetissä oli muutakin omituista kuin pukeutuminen ja vahva aksentti. Hänen kasvoillaan oleva Volitak ei mukautunut omistajansa kasvojen liikkeeseen, vaan naamio näytti elottomalta lähetin liikkeisiin nähden. Tawa saattoi nähdä vain siniset silmät, jotka vilkkuivat naamion silmäreikien takana.
”Minä kuuntelen”
273 painoi hansikoidut sormenpäänsä yhteen ja katseli seinille, vältellen Toan katsetta.
”Olen… uusi täällä. Saavuin juuri Klaaniin ja… haluaisin mahdollisesti liittyä järjestön jäseneksi…”
”Ai”, Tawa sanoi. ”Yleensä rekisteröityminen tehdään respassa hakulomakkeen avulla, jonka jälkeen moderaattorit ottavat hakijan haastatteluun. Ei teidän minun luokseni olisi välttämättä tarvinnut tulla”
273 ei huomannut, kuinka Tawan pöydän takana omalla tyynyllään nukkunut, suurisilmäinen ussal-rapu kömpi ylös ja kurkisti mahonkisen pöydän takaa tulijaa tappisilmillään.
Nazorak kääntyi katsomaan Sähkön Toaa silmiin. Seuraavat sanat pelottivat häntä eniten.
”Minulla on ehkä yksi ongelma, minkä takia en voinut liittyä normaalisti. Minä en nähkääs ole aivan… tavanomainen hakija.”
Ussal-rapu kipitti seinänviertä lähemmäksi outoa tulijaa. Nöpö mietti, olisiko vieraalla tädillä tarjota jotakin syötävää tai vaikkapa silitystä.
”Mikä se ongelma on?”
273 nieleskeli. Hän mietti, olisiko voinut vielä selittää paremmin sanoin. Mutta ei. Hän ei pystynyt sanomaan sitä sanoin.
Tawa katsoi, kuinka lähetti kohotti kätensä niskalleen takin kauluksien taakse. Nazorakin kädet vapisivat. Pitkät sormet naputtelivat naamioon liitettyä solkea. Hihnan solki aukesi kilahtaen ja hän poisti naamionsa.
Jaden väriset silmät katsoivat suoraan nazorakin sinisiin silmiin.
Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. 273:n sydän tykytti, kun hän yritti etsiä adminin kasvoilta edes jonkinlaista muutosta. Tawa irrotti ristissä olevat kädet toisistaan ja asetti ne kämmenpohjat mahonkipöydän pintaa vasten.
”Jatka”, juuriadmin sanoi lopulta hiljaa. Mutta ei enää niin heleän lempeällä äänensävyllä. Nais-Toan ääni oli nyt täysin asiallisen neutraali. Sellainen, mikä peitti puhujan tunteet. Mutta nazoraktiedemies aisti huoneessa uudenlaista jännitteisyyttä.
273 yritti selvittää ääntään. Hänen kurkkuansa kuivasi jälleen.
”Antakaa minun selittää, ennen kuin teette mitään päätöksiä”, nazorak änkytti. Tawa tyytyi vain nyökkäämään tyynesti. Jäätutkijaa pelotti yhä enemmän se, että Toa saattaisi minä hetkenä hyvänsä käristää torakan tuhkaksi.
”En ole vakooja tai soluttautuja, jos sitä kuvittelette”, 273 sanoi. ”Kaikki mitä juuri äsken teille kerroin, on totta. En ole enää nazorakien riveissä. Olen karkulainen ja tulin hakemaan Klaanista suojaa.”
Nöpö kipitti 273:n jalkojen juureen ja nuuhki metallisia kenkiä.
Tawa ei vieläkään sanonut mitään. Hän näytti punnitsevan 273:n sanoja.
”Valitettavasti en voi vielä aivan luottaa sanoihisi…” Tawa sanoi rauhallisesti, mietteliäällä äänellä. ”Haluan kuulla asiasi kuitenkin loppuun. Mutta sitä ennen minun on kutsuttava tänne eräs henkilö.”
Tawan pehmeä ääni rauhoitti 273:a hieman. Mutta nyt Jäätutkijaa mietitytti se, ketä Tawa tarkoitti.
Visu.
Visokki havahtui telepaattiseen kutsuun omassa työhuoneessaan. Hän huomasi torkahtaneensa paperipinon päälle.
Visu. Tarvitsen hieman apuasi. Minulla on täällä… hieman hankala vieras.
Visorak ravisteli itsensä lopullisesti hereille ja hyppäsi alas pöydältä. Missä olet, Tawa? Kirmaan heti sinne.
Toimistossani. Kun tulet, odota ettei kukaan ole lähettyvillä. En halua, että joku näkee toimistooni, Visokki kuuli Tawan telepaattisen viestin. Ja kun tulet, niin älä tee hätäisiä tekoja. Vieraani saattaa aiheuttaa sellaisia.
Visokki astui varovasti Tawan toimistoon ja näki edessään takkiin pukeutuneen hahmon selin. Se oli ottanut naamionsa pois, mutta visorak ei tunnistanut hahmoa tästä kulmasta.
Ruskeaan takkiin pukeutunut hahmo kääntyi arasti ympäri katsomaan ovelle. Visokki sätkähti nähdessään vieraan muuten takin kauluksen ja hatun peittämät, valkeat kasvot. Nazorak kavahti yhtä säikähtäneenä taaksepäin nähdessään Visokin. Tiedemiehen hameen helmaa nykinyt Nöpökin kivahti takaisin Tawan pöydän taakse, koska olisi muuten jäänyt torakan jalkoihin.
Tässä kohtaa asiat muuttuvat vähintäänkin mielenkiintoisiksi, kultaseni.
Visorak huomasi, miten säikkynä nazorak oli ja otti sen huomioon puheessaan. ”Mikä on nimesi, ystävä?”
273 värähti. Hänen katseensa kierteli ympäri huonetta. Se kohtasi ensin Tawan rauhoittelevan ilmeen, joka oli noussut ylös tuoliltaan Visokin tullessa ja juuriadmin heilutteli käsiään jommallekummalle, ehkä molemmille, ettei ollut aihetta paniikkiin.
Sitten 273 kääntyi katsomaan sisään tulleeseen visorakiin.
”Si- sinä olet-t tele-leatti?”
Jäätutkija ei ollut koskaan ollut kohtaamisissa telepatiaa osaavien olentojen kanssa ja nyt Visokin mielensisäinen kommunikaatio sai 273:n hämmentymään.
”Jep”, Visokki vastasi tottuneena tällaisiin kysymyksiin. Useammallekin klaanilaiselle visorak oli aikoinaan ollut ensimmäinen telepatialla kommunikoiva olento.
”Mutta mikä on nimesi?” Visokki toisti kysymyksensä.
273 mietti hermostuneesti. Tai hän ei oikeastaan tiennyt, uskalsiko ajatella enää siltä varalta, että visorak kuulisi hänen ajatuksensa. Nazorak alkoi ymmärtää, miksi Tawa oli kutsunut Visokin tänne.
”Olen… Jäätutkija 273”, hän vastasi vastentahtoisesti.
Visokki nyökkäsi. ”Olen Visokki.”
Tawakin nyökkäsi. ”Nyt kun olemme esittäytyneet, niin mennään asiaan. Hän haluaa liittyä Klaaniin.”
Ohhoh ho!
”Ai?” visorak hämmästeli: ”Kerro meille toki lisää.”
273 nieleskeli. Hän tunsi olonsa entistä epämukavemmaksi Visokin kohteliaasta äänestä huolimatta. Ei hän ollut suunnitellutkaan valehdella Klaanin johdolle, mutta tieto siitä, että visorak kuulisi nazorakin ajatukset ja tietää kaiken ilman että 273 edes kertoisi itse, pelotti häntä.
”Öh. Anteeksi, mutta… jos osaatte lukea ajatuksia, niin… miksi edes haluatte minun kertovan? Miksette vain lue mieltäni…”
Visokki hymähti itsekseen. Ole hiljaa siellä. Tuo ei tarkoittanut, että sinulla olisi lupa tunkeutua 273:n päähän.
Punainen admin astui pari askelta lähemmäs nazorakia: ”Minulla on tapana kunnioittaa keskustelukumppaneitani. En kaivele mieliä, jos minulle ei anneta siihen lupaa. Haluan kuulla kaiken sinun kertomanasi. Sitä paitsi mielensisäiset ainekset ovat usein paljon sekavampia ja epämääräisempiä, joten siksikin pidän enemmän toisenlaisista väylistä saada asioita selville.”
Ja lisäksi joutuisit käyttämään väkivaltaa. Mutta älä sitten sano sitä ääneen.
273 katsoi Visokkia vielä hieman arvellen. Mutta lopulta hänkin nyökkäsi ja alkoi kokoamaan ajatuksiaan.
Tawa istuutui takaisin tuolilleen ja yskäisi nyrkkiinsä saadakseen keskustelukumppaniensa huomion ja palauttaakseen keskustelun raiteilleen.
”Minusta tuntuu, ett sinun kannattaisi aloittaa aivan alusta. Kerro kuka olet, sekä mistä ja miksi olet tullut tänne.”
273 mietti vielä hetken, mistä aloittaisi. Kerrottavaa oli paljon.
”Olin tiedemies, töissä nazorakien Tiedekunnassa. Asuin Keskusvuo- tai siis, teidän nimityksen mukaan Mt. Ämkool-”
”Guartsuvuorella”, Tawa keskeytti.
”…” 273 oli hetken hiljaa. ”Niin… toimin siis Vuoren sohjoisrinteellä sijaitsevassa salaisessa tutkimuskeskuksessa. Tein aseita Impeliumin laskuun”
Tawa kurtisti hieman kulmiaan, muttei keskeyttänyt.
”Ongelmani alkoivat, kun kohtasin erään kaivostyöläisen, hyljeksityn sekasilmäisen. Hän ehdotti minulle, että liittyisin hänen vallankumousta tavoittelevaan ryhmään. Meidän suunnitelmana oli salamurhata Tiedustelupalvelun johtaja, Arkkiagentti 007, ja lietsoa työläiset vastarintaan johtokunnan diktatuuria vastaan. Mutta… me emme onnistuneet. 007 jäi henkiin ja pakenimme maan alta Vuorelle. Arkkiagentti lähetti agenttinsa peräämme ja me jouduimme takaa-ajoon. He onnistuivat tuhoamaan ajoneuvomme ja kaikki muut toverini kuolivat. Vain minä säilyin hengissä syöksymällä rotkoon.”
Visokki hämmästeli 273:n kertomaa tarinaa. ”Entä miten päädyit Klaaniin?”
”Laskeuduin Vuoren rinteitä ja onnistuin sääsemään Lehu-metsän laidalle. Muutamista selkkauksista huolimatta ylitin eteläiset ruohokentät ja saavuin Saaren eteläisiin metsiin. Siellä kohtasin erään nazoraktiedustelijaryhmän, mutta onneksi sen niminen ryhmä kuin urogejeget ja Tiikeli auttoivat minua hoitelemaan heidät. Hattidissa, urogejegejen discossa mietin seuraavaa siirtoani, enkä nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin Klaani. Koska kuulin, että nazorakien armeija on marssimassa etelään. Klaani on siis viimeinen turvani.”
Tawa kohotti hieman kulmiaan. ”Se eilinen ammuskelu muureilla oli siis sinun aiheuttamaa?”
”N-niin, anteeksi siitä. En uskonut, että ottaisitte minua iloisesti vastaan.”
”Muurien sisällä kohtasin Tiikelin ystävän Figan, joka suostui auttamaan minut tänne. Mutta älkää olko vihaisia Figalle. Hän oli vain ystävällinen minulle…”
Urogejeget. Ne helvetin kivirotat yrittivät kerran varastaa laittoman discopallolähetykseni.
Visokki mietiskeli hetken nazorakin kertomaa tarinaa ja tajusi, että vielä jotakin puuttui. ”Sanoit, että Klaani on viimeinen turvasi? Mitä tällä tarkoitat? Oletko jäämässä tänne?”.
273 säpsähti. Hän mietti, oliko muotoillut sanansa väärin.
”Jos te annatte minun oleskella täällä, tietenkin. Ja käsittääkseni saarelta ei voi lähteä laivasaarron takia veneellä taikka lentokoneella. Ja näillä näkymin Klaani tällä hetkellä on voimakkain este Imleliumin armeijalle.”
”Vastineeksi saatte kaiken tietoni nazorakeista ja armeijan johtokunnasta.”
Visorak alkoi kävelemään edestakaisin mietteissään. ”Kieltämättä aika houkutteleva tarjous. Vaikka eihän Klaani sinulta mitään vastapalvelusta vaatisi, koska tarkoituksemme on ensisijaisesti tarjota suojapaikkoja. Emmeköhän me sinulle jotain pieniä hommiakin Klaanista löydä. Taidoillesi voisi olla hyötyä.”
Tawa näytti järkyttyneeltä Visun latoessa päätöksensä kysymättä häneltä yhtään mitään. Ai juuriadminin mielipiteellä ei ole mitään väliä…
Punainen visorak tajusi tyystin unohtaneensa kysyä toiselta adminilta tämän mielipidettä. ”Niin! Mitäs mieltä Tawa on?” Visokki oli varma, että minulla oli vaikutusta, sillä ilmoille heittämäänsä kysymykseen ei voinut vastata enää kieltävästi.
Tawa katsoi Visokkia hieman ärtyneesti. Mutta sitten adminin katse kääntyi epävarman oloisena seisoskelevaan nazorakiin. Tawa mietti, millainen ratkaisu tilanteeseen olisi parhain.
”Sinä selvästikin puhut totta”, Tawa aloitti, ”kun kerran olet saanut Visokin puolellesi. Mutta vaikka me luottaisimme sinuun, niin klaanilaiset ehkä eivät. Et voisi kävellä linnassamme ilman naamiota. Se aiheuttaisi pelkoa ja sekasortoa asukkaissamme. Lisäksi oma turvallisuutesi voisi olla vaarassa.”
273 nyökkäsi hyväksyvästi. ”Nooh, on minulla tämä valeasu, vaikkei se aivan huomiota herättämättömin ole.”
Tawa vilkaisi Visokkia. ”Älä huoli. Hän puhuu totta” Visokki sanoi. ”Ja turvallisuus- ja asumisjärjestelyt pystytään järjestämään.”
Tawa katsoi jälleen nazorakiin mietteliäästi. Admin ei ollut varma, pystyikö näinä aikoina luottamaan enää kehenkään. Ystäviin taikka vihollisten petturiin.
Tawa laski ääntään. ”Oletko siis valmis pettämään kansasi ja myymään tietosi meille?”
273 oli hetken hiljaa. Lopulta hän vastasi. ”Imleliumin johtokunta on todellinen viholliseni. Ainoa keino, jolla voin tehdä hallaa sille, on auttaa teitä.”
Tawa laski leukansa rintaansa ja sulki silmänsä. Huoneessa olijat katsoivat häntä.
Lopulta hän oli tehnyt päätöksensä.
”Hyvä on. 273, sinusta tulee klaanilainen. Valitettavasti emme siltikään voi antaa sinun kulkea aivan vapaasti klaanissa. Pääset koeajalle ja moderaattorimme vartioivat sinua sekä klaanilaisten että oman turvallisuutesi vuoksi. Lisäksi tulemme kuulustelemaan sinua vielä lisää myöhemmin.”
Jäätutkija oli hetken hämmästynyt, mutta pian hänen kasvoilleen nousi leveä hymy ja punastus. Nazorak kuitenkin säpsähti ja yritti peitellä helpotuksensa.
”Tuhannet kiitokset, neiti adminet!” 273 pyrki peittämään innostuksensa äänessään jäykällä asiallisuudella.
Visokki hymyili ja Tawankin kasvoile poiki vieno hymy.
”Et voi aivan heti tulla asumaan linnaan. Meidän täytyy järjestää huoneesi ja puhuttava moderaattoreille. Mene täksi yöksi vielä Figalle, mutta otamme sinuun yhteyttä huomenna.”
273 nyökkäsi. Hän sitoi Volitakinsa takaisin kasvoilleen ja asetti lätsänsä vinoon sen päälle.
”Kiitos vielä tuhannesti. Lupaan, ettette kadu tätä”, hän kiitteli. ”Näkemiin, sääadminit!”
273 huikkasi astuessaan ulos toimistosta.
Muuri näytti isolta vihreälinssisten yökiikarien läpi. Sen päällä paloi soihtuja ja hehkui valokiviä. Siellä täällä kivisen suojarakennelmalla kohosi muurin arkkitehtuurista suuresti poikkeavia, teknisiltä näyttäviä ilmatorjuntatykkejä. Tykkien piiput osoittivat muurin ulkopuolelle kaikkiin ilmansuuntiin. Tasaisin väliajoin muurin huipulla näkyi kävelevän vartijoita vahdinvaihdossa.
273 laski silmiinsä epäsopivat kiikarit alas. Hän makasi vatsallaan kyynärpäittensä varassa. Urogejegeläisten lainaama musta kaapu peitti hänen riekaleisen työtakin alleen. Jäätutkija katsoi arvioiva ilme kasvoillaan Klaanin linnaketta.
Nazorakin oikealla puolella makoili Tiikeli, jonka hänkin piteli silmillään samanlaisia kiikareita. Tosin väärin päin.
”On Se Kyllä Pienentynyt Viimekerrasta.” Tiiksie hämmästeli.
Tiikeli oikealla puolella taas istui Joumah, joka valitteli sitä, miksei hän ollut saanut kiikareita.
Vielä samana iltana, kun Jäätutkija oli puhunut Hatidin väen kanssa, hän, Tiikeli ja Joumah olivat keränneet tarvittavat varusteet ja lähtivät Tiikelin menopelillä öiselle ajelulle. Tällä kertaa 273 oli pyytänyt matkamusiikiksi hieman klassisempia kappaleita, jonka johdosta urogejeget laittoivat soimaan kymmenen tunnin version kappaleesta ”Mitä on rakkaus?”. Jo toisen tunnin kohdalla 273 oli painanut kätensä ristiin ja ajatellut hiljaa: Mata Nui, Suuret Olennot, Äijärakk tai Qynen. Jos olette olemassa, pyydän, rikkokaa tuo radio…
Mutta yksikään mainituista jumaluuksista ei tehnyt taivaallista väliintuloa, eikä radiokaan siis mennyt rikki, mikä riitti ateisti-torakalle todisteeksi siitä ettei jumalaa ollut olemassa.
Kolmikko oli saapunut Klaanin kaupungin lännen ja lounaan välisille laitamille, jotka olivat ruohotasankoa. Kaupungin muurin tullessa näkyviin, Tiikeli oli sammuttanut radion ja ajovalot ja parkkeerannut kaaransa pienen mäen nyppylän taakse, ettei heitä nähtäisi. Nyt sekalainen trio tarkkaili muureja nyppylän laelta.
273 kääntyi katsomaan vieressään olevaan Tiiksieen.
”Kerros vielä”, tiedemies aloitti ”millainen se sinun ystäväsi on?”
”Se On Ihan Makee Tyyppi. Mä Tutustuin Siihe Ku Oltiin Vielä Klaanilaisii. Kun Mä Ja Muut Urogejeget Häippästiin Klaanist, Mä Pyysin Sitä Mukaan Muttei Se Lähtenyt. Se On Rehti Yrittäjä. Joskus Vähä Liianki Rehti. Sano Että On Onnellinen Asuessaan Klaanis. Enhän Mä Ymmärrä Miksi, Mutta Kunnioitan Sen Päätöksiä.”
”Sanoit, että hän voisi mahdollisesti auttaa minua pääsemään Klaanin adminien puheille?”
”Joo. Hän Omistaa Kukkakaupan Ja Juuriadmin On Yks Hänen Vakioasiakkaitaan. Uskon Ett’ Hän Auttaa Sua, Kun Sanot Että Oot Mun Frendi.” Keltamusta kissa sanaili.
273 kääntyi taas katsomaan edessäpäin siintäviä muureja. Hän mietti vielä kerran, oliko tämä sittenkin järkevä ajatus. Ei tietenkään, hän mietti, mutta ainoa ajatus mikä oli.
”Noniin. Käydääs suunnitelma vielä kerran lyhykäisyydessään läpi. Te kaksi ajatte muurin juurelle ja kiinnitätte vartijoiden huomion. Sillä välin minä yritän kauempana kiivetä muurin yli kyhäämillämme varusteilla. Kun pääsen muurin päälle, laskeudun vaijerilla sen sisäpuolelle. Sen jälkeen soitan teille radiopuhelimella, että olen päässyt onnistuneesti sisälle ja te voitte palata takaisin Hatidiin. Loppu riippuukin minusta.
”Ok.” Tiikeli totesi.
273 käännähti kyljelleen napatakseen vieressään olleen pienen kassin. Hän vilkaisi sen sisälle ja kaivoi kaksi nyrkin kokoista laitetta. Laitteesta pilkotti johtoja sieltä täältä. Laite näytti olevan rakennettu liittämällä yhteen ohuen näytön, jossa oli kolme nappia kissan korviin sopivat nappikuulokkeet, ja radiopuhelimen.
”Oletko varma että nämä radiopuhelimet toimivat? Näyttävät aika mielenkiintoisilta.”
”Nää On Mun Omatekemät ÄmPeeKolme-Kommunikaattorit. Sillä Voi Soittaa Dubsteppiä Samalla Ku Soittaa. Joskus Tein Samanlaisen Johon Oli Sisäänrakennettu Pommi.” Tiikeli esitteli keksintöään. Ajatus musiikkisoittimen käynnistymisestä väärällä hetkellä ei miellyttänyt Jäätutkijaa. No ainakin sillä saisi hämättyä vartijoita. Nazorak ojensi toisen puhelimista urogejegelle.
Sitten 273 kääntyi katsomaan Joumahiin, joka hieroi innoissaan käsiään yhteen ja katsoi silmät kiiluen kohti Klaania.
”Ja muistakaa, ettei klaanilaisia saa vahingoittaa.” 273 suuntasi sanansa enemmän Ruru-kasvoiselle kuin Tiikelille.
Joumah näytti pettyneeltä. ”Saanks Mää Ny Ees Tappaa Yhen Pikku Mataronin?”
”Teidän tarkoitus on vain harhauttaa heidän huomionsa toisaalle. Klaanin johtajat eivät varmaan katsoisi sitä hyvällä, että joku klaanilainen olisi kuollut minun pyrkiessäni heidän puheilleen.”
”Saanksmää Sit Repiä Raajoja? Tai Pahoinpidellä?” Empi Joumah toiveikkaasti.
”Et.” Jäätutkija päätti keskustelun.
Joumah alkoi murjottaa, mutta 273 ei välittänyt siitä. Nazorak nosti yökiikarit takaisin silmilleen ja vilkaisi vielä kerran kaupungin muureja.
”Okei. Lähdetään?” Hän kysyi kahdelta kolmasosalta porukasta.
”Joo. Lähetään Viemään Sut Poliisivaltion Hoiviin.” Tiikeli totesi.
273 tarttui mustan kaapunsa huppuun ja veti sen valkean päänsä suojaksi. Valeasu ei ollut ehkä kaikista tyylikkäin, mutta se oli ainoa mitä Tiiksiellä oli ollut antaa. Ei asussa ollut juuri muuta vikaa kuin se, että se oli jonkinlainen naamiaisasu. Sillä asusteen hupusta törrötti kaksi isoa, violetteja silmiä muistuttavaa karvapalloa. Tiedemies ei kuitenkaan valittanut kuin sydämessään.
Kolmikko laskeutui mäen nyppylän taakse ja kiipesivät urogejegen autoon. Tiikeli hyppäsi ratin taakse ja käynnisti moottorin. Joumah istahti pelkääjän paikalle. Jäätutkija taas ei astunut autoon sisälle, vaan kiipesi nelinkontin ajoneuvon peräluukun päälle. 273 tarttui auton perässä olleista kahvoista käsillään, että pysyisi varmasti ajokin kyydissä. Hän oli nostanut tarvikekassin selkäänsä kantohihnasta.
Sitten Tiikeli avasi jälleen radion hiljaiselle ja painoi kaasua. Kaara ampaisi vauhtiin mäen takaa. Urogejegejen edessä siintävä Klaanin muuri ja sen valot alkoivat lähentyä. 273:n kaavun helmat lepattivat ilmavirrassa. Jäätutkija kurkisti ajoneuvon katon yli. Hän yritti katsoa, milloin oli aika hypätä pois. Muurit lähestyivät edelleen. Muurin vartiosto ei ollut onneksi vielä huomannut heitä.
Nyt, 273 ajatteli. Valkoinen torakka päästi irti kahvoistaan, laskeutui riippumaan auton takaosasta käsillään ja hyppäsi.
http://www.youtube.com/watch?v=2QlplayAjM4
Kuusiraajainen torakka tömähti ruohikolle ja kierähti vatsalleen. Eteenpäin kiitävä auto jatkoi matkaansa. 273 katsoi pari sekuntia auton perään, jonka jälkeen hän nousi kyyryyn ja juoksi autosta nähden kaarevasti vasemmalle.
Tiikeli istui rennosti ratin takana, toinen käpälä nojaten rennosti aukinaisen ikkunan reunaan. Nyt urogejeget pistivät radion isommalle. 273 saattoi kuulla tutun dupstepin hiipiessään kyyryssä ruohikossa. Hatidin omistajien auto kaarsi jyrkästi, kun se saapui muurien alle.
Bio-Klaani, muurin päällä
Tummaa kanohi Kakamaa käyttävä ta-matoran kurkisti muurin yli ihmetellen sen juurelta kuuluvaa melua. Matoranilla oli naamionsa päällä kypärä, jonka päässä kohosi yksi piikki ja käsissään keihäs. Matoran hämmentyi ensin, kun hän näki muurin viertä ajelevan, omituisen näköisen auton ja jossa istui vielä omituisemman näköiset matkustajat. Lisäksi autosta kuului omituista musiikkia.
Ta-matoranin viereen ilmaantui Kaukauta käyttävä le-matoran, joka hänkin oli kuullut melun alhaalta.
”Mitä siellä on? Hyökkäävätkö torakat yliääniaseilla?” Vihreä vartija kysyi.
”Eih, ne ovat… sunnuntaiajelijoita?”
Bio-Klaani, muurin alla
Oli aika aloittaa harhautus. Urogejege-kaksikko laittoivat heidän tavaramerkiksi muodostuneet aurinkolasit päähänsä. Tiikeli painoi auton kojelaudassa olevaa nappia ja auton katto irtosi ja vetäytyi taakse, jolloin kulkupelistä tuli avokattoinen. Joumah nousi seisomaan penkillään. Hän nosti jalkatilastaan korillisen lasipulloja ja muurin päällä seisseiden vartijoiden kummastukseksi alkoi heitellä niitä muuria vasten. Roskaaminen ja lasipullojen rikkominen maahanhan piti olla kiellettyä. Pullojen loputtua Ruru-kasvoinen urogejege viskeli valotikkuja maahan. Tiikeli otti jalkatilasta käsiinsä sumutorven ja päästi siitä valloilleen oikein kumean TÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖÖT:in.
Tiiksie työnsi yhden sormensa suuhunsa ja venytti poskeaan samalla kun työnsi kielensä ulos ja pärisytti sitä katsoen tuimasti muurin päälle. Joumah taas kääntyi ympäri, kumartui ja näytti vartijoille alaruumiinsa toista puolta.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranit huokaisivat yhteen ääneen. ”Ai, ne on nuo. Trolleja, ei välitetä.”
Vartijat käänsivät katseensa pois ajurikaksikosta ja yrittivät unohtaa heidät rupattelemalla toisilleen.
Bio-Klaani, muurin alla
”Musta Tuntuu, Ettei Ne Huomioi Meitä.” Tiikeli totesi mietteliäästi.
Hän vilkaisi vieressään olevaan Joumahiin, joka oli kumartunut istuimensa päälle ja yritti nostaa jotain takapenkiltä.
”Joukka, Mitä Sä Teet?”
Urogejege piteli kynsissään sinistä, putken muotoista kapistusta, joka näytti siltä että sillä voisi ampua.
”Teen Meistä Huomattavia!” Joumah virnisti hullusti. Urogejege nosti putken olalleen, tähtäsi huolimattomasti muuria kohti ja painoi liipaisinta. Kuului vaimea suhahdus, kun putken sisästä lensi pienraketti, joka iskeytyi pamahtaen kivimuuriin.
Bio-Klaani, muurin päällä
Matoranien silmät suurenivat. Autosta oli ammuttu raketti Klaanin muuriin, irrottaen muutamia kivikappaleita siitä.
”Taivahan vallat! Tee hälytys!” Kakama-kasvoinen matoran käski. Samassa le-matoran tarttui vyöllään olleeseen käyrään simpukkatorveen ja nosti sen suulleen. Vartija puhalsi ja torvesta kuului manaatin vaikerrusta muistuttava ääni.
Pian muurilla kaikui usea samanlainen ääni, kun muurin muut vartijat vastasivat hälytykseen.
Bio-Klaani, hieman kauempana muurien ulkopuolella
Ruohikossa makaava nazorak näki kiikareillaan, kuinka vartijat jättivät vartiopaikkansa. Jäätutkija salli itselleen pienen hymyn. Suunnitelma oli alkanut niin kuin pitikin.
Jäätutkija laittoi kiikarit takaisin kassiinsa ja nousi kyyryyn. Hän vetäisi kassin selkäänsä ja lähti liikkeelle. 273 kipitti kyyryssä kohti Klaanin muuria. Valkoinen nazorak vilkaisi oikealle, jossa Hatidin autokaksikko väisteli ammuksia kolmenkymmenen bion päässä. 273 tiesi, että hänen olisi toimittava nopeasti, sillä hän ei uskonut Tiikelinkään pystyvän väistelemään kanokoja ja cordakeja autollaan loputtomiin.
273 vilkaisi muurin huipulle ja kun ei nähnyt kenenkään katsovan hänen kohdallaan alas, hän nousi kunnolla seisomaan ja ampaisi loppukirin muurille. Valkoinen nazorak saavutti suojarakenteen ja käännähti selkä tiukasti sitä vasten. 273 hengähti muutaman kerran syvään. Hän laski kassinsa selästään maahan ja avasi sen vetoketjun. Pitkulaisesta kassista paljastui jonkinlainen vyö, kela, harppuunan haka, ampuma-ase ja kerällinen teräsvaijeria. Tiedemies nosti nahkavyön kassista ja kiinnitti sen kaapunsa päälle lantiolleen. Sitten hän otti kelan ja kiinnitti sen vyössään vatsan kohdalle varattuun paikkaan.
Tiedemies nosti loputkin tavarat kassista. Hän sitoi vaijerikerän pään harppuunan silmukkaan ja työnsi harppuunan varren pitkän pyssyn piippuun.
Jäätutkija varmisti harppuunapyssynsä, jonka jälkeen hän otti kolme rivakkaa askelta poispäin muurista. Nazorak kohotti aseensa, tähtäsi sillä muurin huippua ja ampui. Haka lensi ilmanpaineen voimasta korkealle yötaivaalle vetäen teräsvaijeria mukanaan. Nazorak näki, kuinka harppuuna kaartui ilmassa ja vaijeri löystyi, kun haka putosi. Mutta kuten 273 oli laskenut kulman oikein, harppuuna putosi muurin päälle.
Jäätutkija tarttui maassa olevaan vaijeri kerään. Hän veti varovasti ilmassa riippuvaa vaijeria takaisin. Yhtäkkiä vaijeri kiristyi, eikä antanut enää myöten. Valkoinen nazorak riuhtaisi kerran vielä kovemmin, mutta haka ei irronnut. Hyvä. Haka on kiinni.
Nazorak asteli takaisin muurin viereen. Hän asetti vaijerin toisen pään vyössään olevaan kelaan. Jäätutkija napsautti kelassa olevan pienen kytkimen alas. Sitten tiedemies astui hieman eteenpäin, jolloin vaijeri löystyi hieman, mutta kelassa oleva rulla pyörähti vetäen teräsköyden taas kireälle. Vaijerin kelakin toimi. Se oli plussaa. Kaikki oli mennyt 273:sta yllättävän hyvin tähän asti.
Mutta sitten alkoi vaikein osuus. 273 nosti katseensa ylös. Muurin huipulle oli ainakin yli kahdenkymmenen bion matka. Hetken nazorak empi. Mutta 273:n huomatessa jalkojensa vapisevan, hän pudisti päätään. Hän ei saanut alkaa pelkäämään ja päästää epävarmuutta itseensä. Jäätutkija tarttui kaksin käsin vaijerista ja nosti toisen kynnekkäistä jaloistaan kiviseinää vasten. Mennään tuon muurin yli niin että heilahtaa…
Nazorak polkaisi maassa olevalla jalallaan ja veti käsillään. Hän irtosi maasta, mutta teräsvaijeri ei antanut hänen pudota maahan. Jäätutkija seisoi nyt kyykyssä molemmat jalat muuria vasten ilmassa. Hän suoristi jalkansa ja nousi seisomaan. Tiedemies otti varovaisen askeleen ylöspäin. Vaijeri ja kela kestivät hänen painonsa. 273 hymyili leveästi, kun hän käveli seinän pintaa ylöspäin. Osittain pilvessä oleva yötaivas ja muurin reunan takaa kajastava valo näkyi kun hän katsoi eteenpäin. Seinäkiipeily toi 273:lle mieleen ajat, jolloin hän vielä kiipeili Pesävuoren jäisillä rinteillä.
Kelan pyörä ja rattaat naksuivat, kun mekanismi pyrki vetämään löystyneen vaijerin sisäänsä sitä mukaa kun nazorak kiipesi ylös. Muurin reunalle oli enää vain vähän matkaa. 273:n jalkojen kynnet yrittivät löytäää seinän kivikuutioiden välistä rakoja, josta saisi jalansijaa. Jäätutkija pyrki pitämään kielensä keskellä suuta, sillä onnistuminen ei ollut vielä varma. Hän kuuli kaukaa oikealta puoleltaan pyssyjen pauketta. Tiedemies toivoi, että urogejeget sinnittelisivät vielä.
Mutta sitten kela räsähti ja vaijeri töksähti. Nazorak tunsi kuinka hän nytkähti hieman alaspäin. Mit-
Kelasta kuului metallin repeämisen ääni ja 273 nytkähti jälleen alemmas. Jäätutkija tarttui käsillään teräsköydestä. Ei kai vain-
Kuului kova kilahdus ja kela petti. Vaijerin päässä roikkunut nazorak putosi, kun vaijeriin kiinnitetty kela ei enää kantanut hänen painoaan. Jäätutkija tunsi hetken itsensä aivan kevyeksi, kun putosi kaksi bioa alemmas. 273 kuitenkin onnistui pitämään vaijerista kiinni. Valkoinen nazorak sai putoamisensa pysähtymään käsivoimillaan, jolloin vaijeri napsahti jälleen suoraksi ja tiedemies tömähti muuria vasten.
Jäätutkija hiljensi hampaitaan purren parkaisunsa. Sydän tykytti hänen rinnassaan säikähdyksestä. Tiedemies katsahti vyössään olevaa kelaa. Kelan rullan lukko, joka esti vaijerin liikkumisen ulospäin, oli mitä ilmeisesti rikkoutunut. Mutta eihän sen pitänyt olla mahdollista! Tein kelaan itse viimeiset säädöt ja tarkistin sen kahdesti, 273 ajatteli. Mutta sitten hänen suunsa vääntyi irveeseen. Ellei…
Jäätutkijan mieleen nousi muisto Ruru-kasvoisen urogejegen viattomasta ilmeestä. … Se puutarhatonttu sabotoi tätä. Olisi pitänyt tajuta heti.
Mutta tiedemies ei voinut mietiskellä pitkään. Hänen käsiensä voimat alkoivat jo kulua. 273 vilkaisi empien ylös. Jaksaisiko hän kiivetä käsillään ylös asti?
Nazorak puri hampaitaan. Suunnitelmaa ei enää voinut peruakaan, kun hän oli jo näin lähellä maaliaan. Hänen ja Klaanin välissä oli enää vain sananmukaisesti pystysuora kiviseinä. Hänen oli pakko yrittää.
Bio-Klaani, parikymmentä bioa oikealle
Tiikeli pyöritteli auton rattia naama peruslukemilla ja toinen käsi ikkunan reunalla samalla, kun heidän takanaan räjähti. Oli myönnettävä, että urogejege oli hyvä ohjaamaan autoa silloinkin, kun se kulki vain kahdella renkaalla. Tiiksie väänsi rattia tiukasti, jolloin auto kääntyi jyrkästi ja kolahti takaisin alas kaikille neljälle pyörälle. He ajoivat mutkitellen samaa matkanpätkää jo seitsemättä kertaa. Oli myönnettävä, että maa oli alkanut kulua suhteellisen vaikeasti ajettavaksi cordakien räjähdyksien ja voimakanokojen seurauksesta.
Muurin päälle oli ilmestynyt matoranien seuraksi yksi maan skakdi, joka yritti tähdätä cordak-kiväärillään kiesiä ajavaan kaaraan. Lisää vartijoita oli tulossa avuksi häätämään vandaalit muurilta.
Joumah seisoi edelleen uhmakkaasti penkkinsä päällä ja ampui perunatykillään puolihuolimattomia laukauksia muurin pintaan. Urogejege olisi halunnut näyttää kunnolla ampujan taitonsa ja bläjäyttää yhden ammuksen muurin päälle, mutta Tiikeli oli vielä erikseen kieltänyt tämän Joumahin oman hengenmenon uhalla.
Cordak osui auton viereen, jolloin ajoneuvon toinen kylki irtosi jälleen maasta. Auto kulki taas hetken kahdella pyörällä.
”Mitenhän Jäätutkijalla Menee?! Tässä Alkaa Olla Jo Hieman Monttuista.” Tiikeli totesi.
Joumah virnisti. ”Jatketaan Ny Vähän Aikaa Viel! Eihän Nuo Osuisi Edes Kikanaloon Tältä Etäisyy-”
Kuului kova paukahdus, kun energia-aseen ammus osui auton kylkeen. Ajoneuvo pyöri hetken aikaa ympyrää, kun sen renkaat eivät enää pitäneet. Tässä vaiheessa Tiikeli hieman nyrpisti otsaansa pidellen kaksinkäsin ohjauspyörästä kiinni. Hän kuitenkin sai kaaran takaisin hallintaansa. He olivat pyörähtäneet ympäri aivan väärään suuntaan. Keltamusta kissa vaihtoi vaihdekepin pakille ja polkaisi kaasun pohjaan. Auto peruutti äkisti. Yhtäkkiä Tiikeli painoi käsijarrun päälle, jolloin auton eturenkaat pysähtyivät kuin seinään. Liike-energiaa oli kuitenkin niin paljon, että takarenkaat alkoivat luisumaan, jolloin auto pyörähti ympäri tehden käsijarrukäännöksen. Aurinkolasipäinen kissa vapautti käsijarrun, vaihtoi vaihdetta ja painoi kaasua. Auto syöksyi jälleen kohti muuria
Bio-Klaani, muurin pinnassa
273 hivutti hanskakätensä ylemmäs vaijeria pitkin ja veti loppua ruhoansa ylemmäs. Nazorakin sätkivät jalat yrittivät entistä kiperämmin etsiä jalansijaa, mutta kun sellaista ei löytynyt, torakka painoi jalkapohjansa seinää vasten ja potkaisi. Jäätutkija nousi jälleen hieman ylemmäs.
273 puri hampaitaan tuskasta. Hänen heiveröiset kätensä vapisivat jo ja hänen voimansa ehtyivät. Ylös ei kuitenkaan ollut enää pitkä matka. Jäätutkija kohotti jälleen vasenta kättään ja veti itseään ylemmäksi. Muurin reuna oli jo lähellä. Jäätutkija ei hengittänyt. Hän potki seinää jaloillaan ja hypähti ylemmäs. Nazorak irrotti jo oikean kätensä vaijerista ja kohotti sen kohti reunaa.
Alinolla-hanskan metalliset sormet tarttuivat seinän reunasta kiinni.
273 pysähtyi ja kuunteli hieman. Hän etsi tukea jaloillaan seinästä ja onnistui kohottamaan päätään ylemmäs. Hän vilkaisi muurin päälle. Tiedemiehen kohdalla ei ollut ketään. Torakka vilkaisi oikealle, josta kuului edelleen ampumista ja vihaisia huutoja. Vartijat olivat onneksi kaukana. Jäätutkijan vasemmalla puolella kohosi taas valtava ilmatorjuntatykki, jonka taakse hän ei nähnyt.
Reitti näytti selvältä.
273 työnsi ensin kunnolla oikean kätensä muurin harjan yli. Sitten hän päästi toisellakin kädellään irti vaijerista ja kohotti senkin reunalle, maaten nyt kivimuurin reunalla kainaloistaan. Nazorak keinautti lantiotaan edestakaisin ja heilautti oikean jalkansakin kaiteelle. Sitten hän työnsi käsillään ja keinahti selälleen muurin päälle.
Jäätutkija puuskutti hetken syvään. Hänen käsistään tuntui kadonneen voimat. Hän kuitenkin nousi äkisti istumaan ja katsoi vielä muurin molemmille sivuille. 273:n helpottunut hymy vääntyi alas, kun vasemmalta, kaareutuvalla muurilla käveli vartijoita häntä kohti. Valkoinen tiedemies nousi nopeasti kumaraan ja veti naurettavan huppunsa paremmin kasvojensa suojaksi. Hän veti muurin ulkopuolella roikkuneen vaijerin ylös ja irrotti harppuunan muurin laidasta. Nazorak harppoi muurin toiselle laidalle ja katsoi sen takana aukenevaa näkymää Klaanin kaupungista. 273:lla oli nyt uusi ongelma. Hitto! Ilman kelaa, en pysty laskeutumaan turvallisesti maahan. Siipenikään eivät ole tarpeeksi vahvat hidastamaan pudotusta…
Nazorak vilkaisi vasemmalle. Klaanin vartijat olivat saapumassa mutkaan. Kohta he olisivat suoralla ja näkisivät kaapuun pukeutuneen nazorakin. Jäätutkija yritti nopeasti keksiä jotain.
Sitten hän vilkaisi oikeaa kättään, jossa Alinolla-hanska kiilteli tumman hihan alta. Tiedemies sai ajatuksen. Hän kiinnitti nopeasti vaijerin hakan muurin sisäreunaan ja hypähti itsekin kyyryyn seinän laidalle. Jäätutkija kohotti vaijeria puristavaa hanskakättään katsoen hanskaansa. Älä nyt petä minua…
Sitten hän loikkasi.
Metallihanska kipinöi, kun teräsvaijeri hioi metallikämmenen sisäpintaa. Mustan kaavun helmat ja sen alla ollut valkoinen työtakki lepattivat, kun 273 syöksyi alaspäin.
”Aaaaaa!” Häneltä pääsi pakostakin pelästynyt ulvahdus.
Pimeys ja valopilkut liikkuivat nopeasti valkoisen torakan silmissä. Jäätutkija ei pystynyt tarkasti erottamaan, mitä hänen alapuolellaan oli. Onneksi hanska ja 273:n siivet hidastivat sopivasti hänen putoamisnopeuttaan. Jäätutkija tunsi jo kuumuuden hanskansa kuoren läpi. 273 toivoi, ettei vaijeri hioisi luomuksensa kämmenpohjaa piloille.
Sitten maanraja ilmestyi 273:n alle. Tai oikeastaan pusikko. 273 putosi siihen.
Siniset verkkosilmät tuijottivat hetken raukeina taivasta. Muurilla vilahti kaksi Toan kokoista vartijaa, mutta samassa ne katosivat 273:n näkökentästä.
Nazorak huokaisi.
Tiedemies kohotti päätään ja työnsi kätensä valeasunsa povitaskuun ja veti sieltä esiin omituisen radiopuhelimen. Liljan valkoinen sormi painoi vihreän luurin kuvittamaa painiketta, jonka uskoi soittavan urogejegen vastapariin. Sinänsä tilanteesta olisi vielä puuttunut se, että radiopuhelin yhdistäisi Klaanin vartiostoon. Mutta 273:n onneksi puhelin räsähti ja luurista kuului keltamustan kissan iloinen ”Päivää!”.
”Olen sisällä. Voitte lähteä nyt. Suunnitelma meni kuin menikin nappiin.” 273 kuiskasi puhelimeen.
Tiikelin taustalta kuului dubsteppiä ja etäisesti räjähdyksen ääniä.
”Jooh, Ok. Noh, Nähään Sitten Joskus Uudestaan Kun Nähään. Pidä Hauskaa Kapitalistisen Riistokoneen Orjana. Heppa!”
Puhelin räsähti taas ja hiljeni. 273 huokaisi ja laski päänsä nojaamaan oksiin ja lehtiin. Hän ei voinut uskoa päässeensä tänne asti.
Jäätutkija kohottautui istumaan ja yritti nousta viinimarjapuskasta. Nazorak tarttui ilmassa riippuvasta vaijerista ja yritti nykiä harppuunan mahdollisimman hiljaa alas. Nazorak riuhtoi ja lopulta muurin päällä ollut haka irtosi. Tiedemies kavahti kauemmas, kun monta kymmentä bioa pitkä vaijeri tippui hänen eteen. Huppuun pukeutunut nazorak piilotti teräsvaijerin muurin vieressä kasvavaan pusikkoon.
273 käännähti ympäri ja veti huppuaan enemmän kasvoilleen. Edessä siinsi pimeän kaupungin laitamat. Muutamista eri arkkitehtuurisuuntausta edustavista rakennuksista ja torneista kajasti valoa. Useimmista olivat kuitenkin valot jo sammuneet, kun asukkaat olivat menneet yöpuulle. Yöperhoset lensivät parvissa himmeiden katulamppujen ympärillä.
Nazorak lähti liikkeelle. Hänen piti vielä löytää tiensä Tiikelin ystävän talolle.
Jäätutkija käveli asuintalojen reunustamalla kadulla. Hän yritti näyttää mahdollisimman ei-huomiota herättävältä. Tosin hänen huppunsa ei ollut paras tähän tarkoitukseen.
Onneksi tiedemiehellä oli oiva lukumuisti. 273 muisti Tiikelin kertoman asuinosoitteen ja kadun nimen. Urogejege oli kehottanut etsiä kaupungin etelälaidalta kasvihuoneen tapaisen rakennuksen.
Kukaan ei ollut vielä tullut vastaan öisellä kadulla. Nazorak toivoi, että Tiikelin ja Joumahin harhautus oli aiheuttanut kaupungissa oleville vartijoille tarpeeksi päänvaivaa, että hän pääsisi rauhassa määränpäähänsä. Tie kaareutui oikealle ja nazorak tuli pienen puiston lähelle, joka oli lähinnä pieni nurmikkokaistale jossa kasvoi pari koivua. Puiston vieressä sijaitsi talorivi ja muista taloista erottui selvästi lasipaneeleista ja valkoisiksi maalatuista metalliputkista rakennettu kasvihuone. Kasvihuoneen lasiset seinät oli peitetty valkeilla harsoilla, mutta niiden ja peitteettömän harjakaton läpi paistoi valoa. Kasvihuoneen vieressä könötti varsin vanhan näköinen hirsimökki. Mökki näytti vanhemmalta kuin vieressä kohoava kasvihuone.
273 hiipi kivitalon kulman taakse piiloon. Talo sijaitsi kasvihuonetta vastapäätä kaksi rakennusta taaempana. Nazorak tarkkaili hetken lasirakennusta ja puista mökkiä. Mökin ympyrän muotoisesta ikkunasta kajasti valoa. Jäätutkijan siniset silmät kiiluivat pimeässä. Hänen katseensa kuitenkin siirtyi takaisin kasvihuoneeseen. Huoneen valkoisella kankaalla asteli varjo, joka syntyi siitä kun sisällä joku käveli valonlähteen tiellä. Hmm, ehkei minun kannata mennä koputtamaan ovelle ennen kuin tiedän, millainen kaveri on vastassa. Tiedä jos vaikka hän ei suostukaan auttamaan minua.
273 ei kuitenkaan nähnyt kankaan läpi, miltä kasvihuoneen omistaja näytti. Jäätutkija nosti katseensa lasihuoneen seinästä lasiseen harjakattoon, joka oli paljaana. Torakka mietti, että saattaisi kyetä vilkaisemaan sisälle katolta. Mutta lasirakennus oli korkea ja hänen pitäisi kiivetä sen päälle huomaamatta. Nazorakin katse liikkui rakennuksen pihapiirissä. Kasvihuoneen vasemmalla puolella näytti kasvavan lehdetön pihlaja. Tämä menee jo liian helpoksi.
Mustakaapuinen nazorak kipitti tien yli ja saapui lasihuoneen pihapiirissä kasvaneelle pihlajalle. Tiedemies taiteili itsensä puun haarautuville oksille. Puun oksat kahahtelivat, kun 273 laskeutui oksan tyngälle pidellen kiinni puun rungosta. Jäätutkija yritti kohottaa kaulaansa, muttei vieläkään nähnyt kunnolla sisälle. Nazorak ähkäisi hiljaa. Hän kohotti toisen jaloistaan ja hapuili sillä rakennuksen kattoa. Jalan kynnet koskettivat kasvihuoneen harjaa. Nazorak kiristeli hampaitaan. Hän sai jalansijan rakennuksesta. 273 laskeutui istumaan oksalle selkä kiinni puun rungosta. Hän kohotti toisenkin jalkansa rakennuksen katolle. Sitten hän nosti kätensä selkänsä taakse ja tönäisi itsensä irti rungosta.
Jäätutkija horjahti eteenpäin. Hänen jalkansa kuitenkin pysyivät metalliputkien päällä ja mustakaapuinen nazorak laskeutui sulavasti kyyryyn katolle kuin muoka.
273 seisoi nyt kolmion muotoisen katon keskikohdan toisessa päässä, jossa yksi metalliputki kulki koko katon halki. Siniset silmät katsoivat hupun sisästä lasikaton läpi. Hänen alapuolellaan avautui näkymä valokivin valaistuun, kauniiseen puutarhaan. Vaikka kyseessä olikin vain kasvihuone, kukat oli aseteltu kasvavaan kauniisti tilan molemmille seinustoille. Ruusut, petuniat, neilikat ja orkideat kukkivat vielä kauniisti. Muutamat vehreät köynnöskasvit kiipeilivät huoneen lasisilla pinnoilla.
Huoneen poikki kulkevan kävelyväylän keskellä kyyristeli matoran hoitaen ruusupenkkiään. Matoranilla näytti olevan kasvoillaan hopeinen Tryna. Muuten matoran oli väritykseltään limetin- ja oliivin vihreä. Hänellä oli päällään valkoinen esiliina ja puutarhahanskat
Nazorak tarkkaili matorania. Ulkopuolisen mielestä tämä olisi saattanut olla todella epäilyttävää, kuten se olikin. Onneksi valonlähde oli huoneen sisällä, jolloin 273:n varjo ei laskeutunut maahan. Jäätutkija yritti varovasti hivuttaa itseään putkea pitkin eteenpäin nähdäkseen, että oliko matoranilla mukanaan mitään asetta, jota hän mahdollisesti voisi käyttää torakkaa vastaan. Nazorak käveli nelinkontin pienen putken päällä, joka juuri ja juuri kannatteli hänen painonsa.
Mutta sitten tiedemiehen jalka lipesi. 273 horjahti ja hänen painonsa siirtyi melkein kokonaan lasiruudun päälle liukuneelle jalalle.
Kuului äänekäs lasin rikkoutumisen ja vaatteiden repeytymisen ääni, joita seurasi kova tömähdys.
Valkoinen nazorak siristeli silmiään. Hänen ympärillään kohosivat kauniit, vaaleanpunaiset ruusut ja niiden yläpuolella lyhdyissä sädehtivät valokivet, jotka roikkuivat valurautakettingeistä lasikatosta, josta yksi levy oli rikki.
273 makasi pöllämystyneenä kukkapenkissä. Hän kohottautui varovasti käsiensä varaan. Nazorakin ulkoinen kitiinitukiranka oli suojannut Jäätutkijaa teräviltä lasinsiruilta, mutta sekä hänen musta kaapunsa että sen alla ollut työtakin jämät olivat repeytyneet lopullisesti. 273 hieroi kolahtanutta päätään, jolloin hän huomasi jotain otsallaan. Nazorak tarttui siihen sormillaan. Se paljastui katkenneeksi ruusun nupuksi. Sitten 273 tajusi vilkaista ympärillään ja hänen katseensa kohtasi torakkaa tuijottavan matoranin.
Matoran oli edelleen polvillaan, pää kääntyneenä katsomaan olkapäänsä yli. Hänen silmänsä olivat suurentuneet lautasen kokoisiksi.
”Öh, tuota…” 273 koki oleelliseksi sanoa jotakin. Hänen sanavarastonsa oli varsin suppea tuolla hetkellä. Tryna-kasvoinen matoran aukaisi suunsa, kuin sanoakseen jotain.
”Ku-kuuntele minua ennen kuin teet mitään tyhmää…” 273 aloitti.
”Mi-” Kasvillisuuden matoranin leuka tärisi.
”En tullut tänne aikoen tehdä mitään ikävää. Olen Tiikelin ystävä ja hän sanoi että voisit ehkä auttaa minua.”
”Minun-” Matoran kakoi.
273 lopetti puhumisen, kun hän huomasi, ettei järkyttynyt matoran kuunnellut hänen puhettaan.
”Minun- MINUN RUUSUNI!” Hän kirkui kauhuissaan.
”…” Jäätutkija hiljeni.
Matoran kohotti kätensä poskilleen tyrmistyneenä. ”Kaikki minun omin käsin kasvattamani kauniit ruusut! Melkein kaikki liiskana! Senkin barbaari!”
273 tunsi olonsa epämukavaksi, kun matoran huusi. Ei niinkään syytöksistä, vaan siitä että hän piti liikaa meteliä.
Kukkakauppias toipui pian ensijärkytyksestään siihen pisteeseen, että tajusi kuka hänen kattonsa läpi pudonnut kukkien tuhoaja oli. Trynaa käyttävä kyläläinen kalpeni.
”Nytkö ne siis hyökkäävät? Niitä alkaa tippua jo taivaasta.” Matoran hypähti seisomaan ja perääntyi huoneen toiseen päähän. Siellä oli ohuilla seinillä eristetty myyntitila. Jäätutkijakin nousi äkisti seisomaan katsoakseen, mitä kauppias aikoi tehdä. Bo-matoran nappasi pöydältä raskaan kiekon ja heilutteli sitä näyttävästi käsissään.
”Älä tule lähemmäs! Olen taitava kanokan heittäjä!”
Nazorak katsoi levyä matoranin kädessä.
”Kai tiedät…” Tiedemies kaiveli matoran-kielen lauseoppiaan muististaan.
”Käskin sinua pysyä aivan hemmetin kaukana!”
”… että tuo on…”
”Kohta kutistan sinut punkiksi!”
”… savilautanen?”
Matoran hiljeni. Hän vilkaisi korkealla pitämäänsä lautasta sivusilmällä. Sitten hän ilmeettömästi laski lautasen takaisin pöydälle.
273 näytti todella suttuiselta repeytyneissä rievuissaan. Hän astui lähemmäs matorania katsoen häntä mahdollisimman anovan näköisesti. ”Kuuntele minua. En kuulu nazorakein armeijaan. Enkä edes ole enää Imperiumin riveissä. Minä anelen, kuuntele mitä minulla on sanottavaa.”
Matoran hämmentyi nazorakin ilmeestä ja hiljaisesta äänestä. Hän rauhoittui hieman.
”Minä kuuntelen.”
Valkoinen nazorak ja vihreä matoran istuivat lasisen kasvihuoneen lattialla. Tiedemies oli juuri kertonut kukkakauppiaalle pitkän tarinansa kapinasta, laskeutumisesta Pesävuoren juurelle ja kävelymatkasta halki saaren eteläisten alueiden.
”Ymmärsinkö nyt oikein,” bo-matoran aloitti ”sinä siis osallistuit kapinaan diktatuurivaltaanne vastaan, pakenit ilmatyynyaluksella vuorenrinnettä agentteja moottorikelkoissa, hyppäsit rotkoon vihamiehesi mukana, raahauduit puoliksi halvaantuneena vuoren rinnettä alas, elit viikon havuilla, samosit Lehu-metsässä ja pyydystit kanalinturaheja, kohtasit kummitustarinoista peräisin olevat torakat, opastit eksyneitä alligaattoreita, kuulit ison pamauksen, jäit kiinni nazorakpartiolle, joilta sinut pelastivat Tiikeli ja se yksi hullu urogejege ja jotka toivat sinut juuri äsken tänne hakemaan suojapaikkaa Klaanista?”
”Juuh, juuri noin se taisi suunnilleen mennä…”
Vihreä matoran näytti mietteliäältä. ”Tiikeli siis sanoi, että minä voisin auttaa sinua pääsemään admineiden puheille?”
”Kyllä. Ja olisin todella kiitollinen, jos voisit auttaa minua.” 273 sanoi vilpittömästi.
Matoran raapi mietteliäästi leukaansa. Sitten hänen kasvoilleen nousi oudoin ilme, jonka nazorak oli koskaan nähnyt. Tryna-kasvoisen matoranin huulet puristuivat tiukasti kiinni, jolloin hänen suunsa näytti vaakasuoralta viivalta. Se ylsi naamion suun molemmin puolin hymykuoppia muistuttaviin ulkonemiin. Matoranin suuret, siniset silmät näyttivät pienenevän pisteiksi kanohin suurissa silmäaukoissa. Kaiken kaikkiaan ilme oli kuitenkin jotenkin lempeä, hyväntahtoinen ja ymmärtäväinen.
Kukkakauppias ojensi vihreän kätensä nazorakille.
”Olen Figa.”
273 katsoi matorania ensin hämmästyen. Sitten helpottunut hymy poiki hänen kasvoilleen. Jäätutkija tarttui matoranin käteen ja puristi sitä.
”Jäätutkija 273.”
Kaksikko luikahti pois kasvihuoneesta Figan mökkiin. Ilmeisesti lasin rikkoutuminen ja huudot olivat herättäneet muutamat naapurit, joten he tarvitsivat hieman hiljaisemman keskustelupaikan. Kasvillisuuden matoranin mökki oli alkujaan rakennettu pieneksi savupirtiksi, mutta kaupungin kehityksen myötä Figakin oli uudistanut kotiaan. Ulko-oven vasemman puoleisella seinustalla oli kaappirivi ja ruokakomero, jonka takana huonetta halkoi pieni ruokailupöytä. Ruokailupöydän oikealla puolella oli kivinen hella. Pöydän takana oli pienempi huone, jonka päässä sijaitsi kirjoituspöytä ja sen oikealla puolella sänky.
Vaikka huonekalut olivatkin uudempia, mökin seinät olivat edelleen tumman ruskeita, koska niitä ei oltu käsitelty maalein. Tosin vanhat hirret ja lankkulattia sopi huoneiden tyyliin. Talo valaistiin pöydillä olevilla lasilampuilla, joiden sisällä kimaltelevien valokivien hehkua sai säädeltyä.
”Ole kuin kotonasi.” Figa kehotti.
Taloa ei ollut rakennettu Toan kokoisille, mutta nazorak mahtui kävelemään siellä juuri ja juuri. 273 etsi tiensä makuuhuoneeseen ja istahti kirjoituspöydän tuolille, ettei olisi liiaksi matoranin tiellä. Kukkakauppias riisui valkoisen essunsa ruokapöydälle ja kumartui laittamaan lisää puita hellaan.
Jäätutkija katseli makuuhuoneen seiniä. Vanhoja hirsiä koristelivat niin lyijykynin kuin vesivärein tehdyt piirrokset.
”Oletko taiteilija?” Nazorak kysäisi.
”Näh. Amatööri muihin verrattuna.” Figa totesi vähätellen.
Jäätutkija katseli kirjoituspöytää, jolla oli levällään useita keskeneräisiä kuvia. Matoranin omista sanoista huolimatta hänen piirrostyylinsä näytti hyvältä. 273 uskaltautui kaivelemaan paperipinoa, jonka alimmaisimpana löysi vanhan tussityön. Se esitti Miru-kasvoista miekkamiestä, jolla oli harteillaan tumma viitta. Vihreän Mirun kasvoilla oli häiriintynyt virne. Miekkamiehellä oli dynaaminen hyppyasento. Jostain syystä hahmon kasvoille oli töherretty täysin toisella piirtotavalla tökeröjä yksityiskohtia.
”Öhm, mikä tämä on?” Hän uskaltautui kysymään.
Figa kohotti päänsä ruokailupöydän yli nähdäkseen 273:n pitelemän kuvan. Figan silmät kapenivat viiruiksi.
”Ai, tuo…”
Figa muisteli aikoja, kun oli piirtänyt kuvan. Hän oli ollut entisen Klaanin adminin, Ämkoon, suuri fanipoika. Kerran hän oli piirtänyt suosion osoitukseksi hänestä kuvan. Figa oli mennyt Klaanin kahvioon ja huomannut väsyneen näköisen adminin istuvan baaritiskillä drinkki edessään. Kukkakauppias oli ojentanut piirroksen ilmeettömälle Toalle ja katsonut häntä suurilla koiranpentusilmillään toivoen positiivisia kommentteja ja ehkä nimmarinkin. Ämkoo ei ollut vastannut mitään, vaan vain piirsi kuvaan paksulla tussilla itselleen koukerot viikset ja leveän lierihatun, sekä kielen pilkistämään ulos suusta.
Figalta oli päässyt tuolloin pieni kyynel ihan vain silkasta vatutuksesta.
Bo-matoran pudisti päätään.
”Ei mikään. En halua puhua siitä…”
273 laittoi kuvan takaisin pöydälle. Hän katseli pöydällä olevia mustepulloja ja kyniä, kunnes huomasi pöydän reunalla kehystetyn valokuvan. Kuvassa poseerasivat Figa ja nais-puolinen matoran lähekkäin toisiaan. Tiedemies päätteli nopeilla aivoillaan kukkakauppiaan seurustelevan.
”Eli. Mikä olikaan tarkalleen suunnitelmasi?”
”Jätin sen vielä hieman auki. Toivoin, että sinä itse asiassa voisit järjestää minulle tapaamisen pääadminin kanssa.”
Figa hymisi mietteliäästi. ”Sinänsä voisit päästä hänen luokseen minun kukkalähetykseni varjolla. Tosin sinä tarvitset hieman paremmat vaatteet.”
273 vilkaisi päällään olevia riepuja. Matoran oli oikeassa. Kaapukaan ei enää toiminut valeasuna, joten hän tarvitsisi uuden, ettei häntä tunnistettaisi.
”Minä voin aamulla käydä kaupungilla ostoksilla.” Figa vakuutti.
”Kiitos, olet aika ystävällinen.”
Figa hymyili. Sitten hän nousi ja käveli oven vieressä olevalle naulakolle ja nappasi sieltä takkinsa ja hattunsa.
”Menen kiinnittämään kasvihuoneen katolle pressun, etteivät kukkani palellu. Minun pitää myös siivota ruusupenkki lasin siruilta.”
”Ah, olen pahoillani siitä…”
”Näh, ollutta ja mennyttä. Sängyn alla on varapatja. Voit tehdä oman petisi lattialle.” Figa sanoi. Oli jo myöhä ja 273:a väsytti.
Nazorakin vetäessä patjaa sängyn alta. Samalla hän sattui katsomaan ympyrän muotoisesta ikkunasta ulos. Kaksi hopesita kuuta loisti yötaivaalla. Kaikki oli mennyt uskomattoman hyvin.
Tiiksie siristeli silmiään. Hän oli nukkunut noin kaksi tuntia, kunnes oli herännyt tanssisalista kuuluvaan bassojytinään. Mutta Tiikeliä tämä ei haitannut. Ei hänellä ollut tarkoituskaan nukkua pitempään.
Tiikelin huone olisi saattanut ulkopuolisen silmissä näyttää karulta sekä sotkuiselta, mutta Tiikelille se oli rakas ja toi monia hyviä muistoja mieleen. Tiikelin sänky oli hieman vinossa ja patja oli sotkeutunut kuraan ja kenties vaikka mihin mömmöihin. Peittona toimi repaleinen Klaanin lippu, jonka pöllimisestä Tiikeli oli erittäin ylpeä. Tyyny taas oli ihan märkänä rahien verestä, koska Joumah pyyhki siihen taistelukyntensä aina tapettuaan jonkun. Tiikeli ei nähnyt tässä mitään väärää. Hänestä se tuoksui ja maistui hyvältä.
Tiikelin huoneen seinät olivat täynnä kaiverruksia sekä töherryksiä, joista vain harvat ymmärsivät, mitä ne tarkoittavat. Seinillä oli myös joitain Uroigejegeläisiä talismaaneja. Huoneessa ei ollut sängyn lisäksi muita huonekaluja kuin yksi lipasto, joka oli täynnä Tiikelille tärkeitä esineitä. Sekin oli toki täynnä naarmuja ja tahroja, mutta Tiikeli ei välittänyt tästä yhtään. Tärkeintä Tiikelille oli se, mitä oli sen sisällä. Huoneen nurkassa oli kahdentuhannen valotikun hätävarasto. Lattialla taas oli paljon käytettyjä valotikkuja ja muuta roskaa, joiden siivoamiseen Tiikeli ei nähnyt mitään vastuuta.
Kaikkein huomattavin ja ulkopuolisen silmissä ehkä järkyttävin asia tässä huoneessa oli kattolampun paikalla roikkuva, koukussa riippuva Toan irtopää. Tiikeli katsoi tätä soturin ruhosta revittyä jäsentä hymyillen.
”Suurin Osa Toista On Ihan Älyttömän Tylsiä Ja Ja Ylimielisiä Idiootteja. Luulee Olevansa Niiden Huijausvoimiensa Takia Jotain Voittamattomia Yliherroja. Kyllähän Ne Aika Imbalta Vastukselta Vaikuttaa, Mut Oikee Taktiikka, Oikee Aseistus Sekä Täydellinen Ajoitus Niin Kyllä Ne Siittä Lakoo…” Ajatteli Tiikeli itseksään.
Tämän jälkeen Tiikelin huomion vangitsi tanssisalista kuuluva musiikki:
http://www.youtube.com/watch?v=cnCZ9TAoY0g
”Tää Kipale Kuulostaa Tärkeeltä, Mikäs Tää Oli?”
Ajatteli Tiikeli noustessaan sängystä.
”Daruderakk – Hiekkamyrsky?”
Tiikeli käveli puoliunisena Hatidin takahuoneen käytäviä pitkin kohti tanssisalia. Pian Tiikeli kuitenkin tunnisti kipaleen ja hänen kissamaisille huulilleen levisi kummallinen hymy. Hän sai samassa suuren adreanaliinipurkauksen.
”Mua Tarvitaan Tanssilattialla!” Tiikeli hihkaisi itselleen ja nopeutti vauhtiaan.
Tiikeli juoksi kohti tanssisalia ja suorastaan täpisi innosta. Tiikeli avasi takahuoneen oven ja näki, kuinka tanssilattialla olevat asiakkaat olivat kokoontuneet rinkiin, jonka keskellä oli varattu paikka hänelle.
Koska kaikki tiesivät, ettei Tiikeli koskaan jättäisi tanssilattiaa rauhaan, kuin tämä kipale soisi.
Tiikeli juoksi ringin keskelle. Hän heilautteli käsillään merkkejä kohottaakseen hypeä. Kohta tulee droppi.
Ja kun Basso putosi.
Niin putosi kaikkien leuatkin.
Oli yksikertaisesti vain fakta, että Tiikeli oli yksi maailman parhaita Jumpstyle-tanssijoita. Kyse ei tietenkään ollut Tiikelin ylimielisyydestä. Tiikeli oli vain ihan uskomattoman hyvä tanssija, sekä Jumpstyle oli hänen suosikki tyylinsä.
Kumminkin aina hän kohtasi haastajan. Tämäkään kerta ei ollut poikkeus, kun ringin ulkopuolelta hoiperteli sienissä oleva sudenkorentohumanoidirahi, joka huusi kovaan ääneen Tiikelille ”1V1 ME!”
Tiikeli piti haasteista ja hän oli valmis kyseennalaistamaan tittelinsä.
”Mää Oon Valmis Eeben Tanssimittelöön, Ookko Sää?” Sanoi Tiikeli joka heilui bröystäillen haastajansa edessä.
Kun Tiiksien haastaja aloitti tanssimisen, ei Tiikeli voinut kieltää ettei tämä olisi ollut taitava. Tiikelin ilme kumminkin pysyi itsevarmana, kun hän odotti omaa vuoroaan. Kun Tiikelin pääsi takaisin tanssilattialle, niin ei voittajasta ollut mitään epäselvyyksiä. Tässä lajissa Tiikeli vain oli ylivoimainen. Tietämistään tanssijoista paras, jota saarelta löytyy. Ja tätä kukaan tuskin pystyi kyseenalaistamaan.
Tiiksie mittaili haastajaansa. Tiikeli oli ollut hänen kanssaan aiemminkin tanssimittelössä ja puhunut hänelle monia kertoja. Tiiksiellä ei vain ollut pienintäkään hajua siitä, mikä hänen nimensä oli. Hänen tanssiessa tämä sudenkorentohrahi oli lentänyt kattoon ja tarrannut siitä tahmeilla raajoillaan kiinni.
Tiikeli kysyi häneltä: ”Ketä Se Sun Nimes Ny Taas Olikaan?”
”En pysty vastaa, mää oon liian korkealla!” Katossa oleva rahi vastasi äänensävyllä, jota ei voi kuvata miksikään muuksi kuin sieniseksi.
Tiikeli mietti hetken, että kumpaa korkealla oloa tämä nyt tarkoitti, mutta sitten Tiiksie tajusi, että hän oli kysynyt samaa useammankin kerran aiemmin. Ja vastaus oli ollut aina sama.
Tämän tajuttuaan Tiikeli otti naamansa taas peruslukemille.
”Tuliksää Tonne Tiskin Puolelle?” Sanoi Tiikeli ja rupesi pian kävelemään tiskiä päin Sudenkorentorahin seuratessa Tiikeliä. Heidän saavuttua tiskin luo Sudenkorentorahi iski päänsä pöydälle ja alkoi pitämään todella epämääräiseltä kuulostavia ääniä. Tiikeli tiesi, ettei kyseinen otus ollut ihan kommunikointitaajuudella. Hän tilasi itselleen kalliin drinkin ja vajosi omiin ajatuksiinsa.
”Kyllä Nää Tanssimittelöt On Aina Hauskoja. Toisaalta, Milloin Mulla Ei olis Hauskaa? Mää Asun Ja Elän Vapaaherran Elämää Niin Siistissä Yökerhossa, Et Tästä Paikasta liikkuu Tarinoita Jopa Muilla Saariketjuilla. Mää Oon Joka Päivä Mun Ystävien Seurassa Ja Tässä Paikassa Kaikki On Mun Ystävät. Mullon Aseita, Aineita Ja EDM:ää, Sekä Paljon Hyvää Seuraa Joiden Kanssa Jakaa Ne. Täällä Kukaan Ei Oo Käskyttämässä Ketään, Eikä Kukaan Elä Tyrannian Alla. Kaikki On Saman Arvosia Ja Säännöt On Sovittu Yhdessä.”
Tiikeli mietti itsekseen. Sitten Tiikelin ilme muuttui hetkeksi aikaa. Samassa hän kaatoi jälleen kerran drinkkinsä maahan ja kilkutti drinkkitikulla lasia kuin mahinkelloa, keräten suurimman osan salin huomiosta.
”PÄIVÄÄ VAAN KAIKILLE! MÄÄ TÄSSÄ JUST MIETIN, ET EIKS SEKIN OO AIKS ALISTAVAA, ET MEILLON TÄÄLLÄ JOTAIN SÄÄNTÖJÄ? EIHÄN NY VAPAUDEN NIMISSÄ PITÄIS MÄÄRÄILLÄ KETÄÄN, JOTEN TÄSTÄ LÄHTIEN MEIL’ EI OO EES SITÄ YHTÄ SÄÄNTÖÖ, JOOKOS KOOKOS?” Tämän huudettuaan Tiikeli meni takaisin istumaan ja Hatidin väki vastasi myönteisesti nostamalla drinkkejään ja kehumalla Tiikelin päätöstä. Tiikeli taas tunsi olonsa erittäin tyytyväiseksi ja tunsi saavuttaneensa jotain suurta.
Tiikeli ei ollut koskaan tajunnut, mihin yksikään olento tarvitsisi johtajaa. Siksi Tiikeli oli aina unelmoinut täydestä auktoriteetittomuudesta ja sääntöjen puutteesta. Ja nyt hän oli onnistunut saavuttamaan sen. Tiiksie halveksi kaikkea auktoriteettivaltaa, eikä hän nähnyt erityisemmin suuria eroja Torakoiden Monialayhtymän taikka Klaanin välillä.
Kapitalistisia järjestelmiä molemmat. Molemmissa on luokkia, joissa toiset ovat toisiaan ylempiä. Aivan sama, onko kyse rivimiehistä ja kenraaleista vai jäsenistä ja admineista, Tiikeli ajatteli.
”Klaani Väittää Niin Kovaa Suojelevansa Jäseniään. Miltä Se Niitä Oikeasti Suojaa? Siltä Ettei Heillä Ole Koskaan Hauskaa!”
Tämä sai Tiikelin muistamaan aikansa kuin oli klaanin jäsen. Tiikelin silmät laajenivat hieman, sen jälkeen hänen kätensä alkoivat täristä ja hänen ilmeensä näytti järkyttyneeltä. Hän rupesi melkein itkemään.
Kissarahi oli muistanut jotain, jota Tiikeli ei halunnut muistaa. Hetken aikaa täristyään Tiikeli läpsäisi itseään.
”Kokoo Ittes Tiikeli” hän tokaisi itselleen ja läimäytti itseään toisen kerran. Tämän jälkeen Tiikeli kokosi ajatuksensa kasaan ja mietti, mitä hänen olikaan pitänyt tehdä.
”Ainiin, Mun Piti Testata Mun Uutta Taikatemppua.” Tiikeli otti pöydällä olleen tyhjän drinkkilasin ja nousi pystyyn. ”…Vois Tosiaan Myös Joumahin Päästä Sieltä Takaluukusta Pois.”
Joten Tiikeli päätti hoitaa kaksi nazorakia yhdellä ammuksella ja meni esittelemään taikatemppuaan Joumahille.
Mustakeltainen rahi asteli vetreästi Hatidin etuovella ja tönäisi molemmat oviparit auki niin, että ruosteiset ovet paukahtivat vanhan varastorakennuksen seiniin. Tiikeli asteli ulos, jossa aamupäivä oli aurinkoinen ja ilma oli vielä kostea ja viileä. Rakennusta ympäröivä metsä heitti varjon pihalle. Hän laskeutui betoniportaat alas ja asteli Hatidin julkisivun eteen hakatun pienen aukion reunalle, johon Tiikeli oli eilen parkkeerannut hänen yliviritetyn autonsa.
Tiikeli asteli auton takaosassa olevan peräkontin eteen ja painoi päänsä ajoneuvon peltiä vasta.
”Kuulen Kuorsausta” hän totesi kuunneltuaan hetken. Tiikeli kuitenkin potkaisi lujaa kulkupelin perää, jolloin auton peräluukku aukesi kolahtaen. Takakontista paljastui sininen kääpiömatoran, joka oli juuri herännyt.
”Hei Äiä, Haluukko Nähä Taikatempun?” Kysyi Tiikeli.
”Sisältääks Se Sisäelimiä?” Joumah kysyi siristellessään silmiään, kun kirkas auringonvalo osui suoraan hänen silmiinsä.
”No Ei, Mut Hieno Se Silti.” Sanoi Tiikeli ja nosti Joumahin ylös takakontista.
Joumah katsoi innostuneena Tiikeliin, kun tämä piteli juomalasia kädessään.
”Näekkö Tän Lasin?” Tiikeli kysyi. Sen tehtyään hän kuitenkin heitti pitelemänsä lasin koreassa kaaressa yökerhon seinään.
”NO EPPÄ NÄE ENÄÄ!”
Joumah oli täysin haltijoissaan ja kysyi Tiikeliltä toiveikkaana: ”Pystyyks Ton Tekeen Jonkun Kallolle?”
”Sää Et Vaan Taida Olla Tarpeeks Taika-Äiä Tehdäkses Sitä.”
”Varmasti Oon! Anna Mulle Vaan Pää Jonka Voin Murskata!”
Joumah katsahti autossa olleisiin taistelukynsiin ja murahti lopulta Tiikelille:
”Taino. Nappaan Mieluummin Ite.”
Jouman nappasi taistelukyntensä ja juoksi metsään näyttäen edelleen täydeltä idiootilta. Tiikeli kohautti olkiaan ja palasi Hatidiin. Hän päätti käydä katsomassa, oliko Jäätutkija jo hereillä.
Tiikeli käveli ruosteisista ovista sisään. Tanssilattialla hälinä ei ollut vähentynyt ollenkaan. Mustakeltainen kissarahi kulki seinän viertä hyräillen samalla hetkellä soinutta kappaletta. Hän ohitti baaritiskin ja meni DJ-pöydän takana olevalle ovelle, kun hän huomasi jotakin. Tiikeli käänsi kissamaista päätään ja katsoi diskosalin oikeanpuolimaiseen nurkkaan. Nurkassa oli pari pöytää ja yhden niistä ääressä istui valkoinen hahmo.
Tiikelin suipot korvat heilahtivat ja samassa hän rynnisti nurkkapöytää kohti. Leveän pöydän ääressä istui valkoinen nazorak. 273:lla oli väsynyt ja jokseenkin ärtynyt ilme kasvoillaan. Hän tuijotti herkeämättä pöydällä makaavia karttoja, jotka suorastaan peittivät pöydän alleen. Jäätutkijan kasvot vastasi hieman shakkipelaajan ilmeitä, joka yritti kuumeisesti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta. Jos tarkemmin sanotaan, hän näytti shakkipelaajalta, joka ei ollut nukkunut kuin pari tuntia yössä ja jonka ympärillä raikui tärykalvoja jyskyttävät ääniaallot samalla, kun hän yritti keksiä ulospääsyä pattitilanteesta.
Tiikeli ei kuitenkaan osannut näitä merkkejä lukea, vaan hän hyppäsi tiedemiehen vieressä olleelle tuolille ja huusi melkein hänen kuuloaistinsa vieressä:
”Päivää!”
273:n silmät liikahtivat hitaasti ja ne kääntyivät hänen viereensä istuneeseen Tiikeliin. 273 suu liikahti hiukan, kuin sanoakseen jotain, mutta hänen sanat hukkuivat ympäröivään poppiin. Kissarahi tulkitsi tämän tervehdykseksi.
”Mitäs Puuhailet?!” Tiikeli kysäisi pirteänä ja kääntyi katsomaan uteliaasti pöydälle levitettyjä karttoja. 273:n puolelta katsottuna pöydän toisessa päässä oli iso Pohjoisen- ja Eteläisen Mantereiden välistä merialuetta kuvaava kartta. Sitten oli pöydän oikean reunan yli kohta tippuva merikortti, joka kuvasi hieman tarkemmin Mantereiden välisiä saaria. 273:n edessä oli taas kartta pelkästään yksityiskohtaisesti Klaanin saaresta.
Nopealla vilkaisulla Tiiksie näki, että jokaiseen karttaan oli töherretty tasolla makaavalla punaisella tussilla ympyröitä, viivoja, nuolia ja erilaisia koukeroita, jotka muistuttivat Tiikelistä kirjoitusta. Pöydällä oli myös valkoisen torakan edessä kirjoituslehtiö, josta oli revitty jo neljä sivua ja rypistetty palloiksi pöydälle. 273 itse nojasi poskensa kahden sormensa päihin samalla, kun hänen kyynärpää lepäsi pöydänlaitaan. Jäätutkijan edessä lepäsi myös osittain Klaanin saaren kartan reunan päällä puolillaan oleva drinkki. Juoman pinnalla kellui useita sulaneita jääpalojen jäänteitä.
”Lainasin karttoja Gamnshulta.” 273 sanoi ja viittoi peukalollaan baaritiskille. ”Hän sanoi, että nämä kartat olisivat muutenkin joutaneet ruokaliinoiksi.”
”Mitä Sä Suunnittelet?”
273 vaihtoi asentoaan tuolissa ja nojasi nyt ryhdittömästi tuolin selkänojaan. Hän napautti pitkällä etusormellaan kartassa saaren ympärille piirrettyä, isoa punaista ympyrää.
”Puhelin lisää Paimenesi kanssa tänä aamuna. Hänen ja omien tietojen perusteella arvioin, millä etäisyydellä rannikosta Imperiumin Laivaston saartorengas sijaitsee. Uskon, että nazorakein laivat ovat niin tarkkaavaisia, ettei saartorenkaan läpi pääse huomaamatta edes pienveneellä. Joten meritie on poissuljettava mahdollisuuksistani päästä saarelta…” 273 totesi masentuneena.
Tiikeli katsoi hetken valkoista tiedemiestä ymmällään. ”Sitä Mä En Oo Oikein Kässännyt, Miks Sä Haluut Veks Täältä, Ku Sähän Voisit Jäädä Tänne! Sä Oot Hyvää Seuraa Ja Susta Vois Tulla Mun Oikee Käsi Tän Paikan Johdossa.” Kissarahi totesi hilpeästi.
273 katsoi toveriaan hetken silmiin. Hän oli hetken hiljaa, kunnes aloitti vakavasti.
”Tiikeli. En sano tätä millään pahalla. Olen todella kiitollinen antamastanne turvasta ja siitä, että pelastitte minut aiemmin. Mutta vaikka sinä ja toverisi olette osoittaneet osaavanne taistella nazorakeja vastaan, en silti kuitenkaan usko, että tämä paikka pystyisi puolustautumaan kovinkaan pitkään Imperiumin Maavoimien rynnistäessä etelään.” Jäätutkija siirsi valkoisen sormensa kartalla saaren yli länsi-itä suunnassa kulkevalle viivalle.
Viiva kulki Kummitusten suon pohjoispuolelta Pesävuoren länsirinteeltä vuoritukikohdan kautta itärinteille, josta se viimein laskeutui etelän tasangoille ja mutkitteli lopulta itäiselle rannikolle. Kynällä piirretyn viivan yli kulki pohjoisesta etelään osoittavia nuolia.
Tiikeli loi epäilevän katseen Jäätutkijaan. ”Ai Ei Pystyttäis Puolustaan Vai?”
273 huokaisi syvään. ”Usko minua. Minä tunnen lajini. Eikä silloin ole kysymys vain ryhmästä tai parista, vaan satapäisestä sotajoukossa. Lisäksi Laivaston lippulaiva, Rautasiipi, pystyy tuhoamaan kaupunkeja yhdellä täyslaidallisella.”
”Zyglakeilta kuulemani mukaan nazorakeja häärii jo vuoren eteläpuolella. Lisäksi eilinen partio osoitti, että Imperiumi on kasvattanut aktiivisuuttaan. On vain ajan kysymys, kun maavoimat hyökkäävät täydellä voimalla tänne. Viimeistään Imperiumin kanssa liittoutuneet skakdit käyvät läpi jokaisen kylän etelässä ja ryöstävät ja polttavat ne maan tasalle. En tiedä sinusta ja ystävistäsi, mutta minä uskon, että minulla on paremmat mahdollisuudet pysyä hengissä jossakin muulla saarella, kuin tällä.”
”Njaa, Jos Kuolemaa Niin Paljon Pelkäät Nii Tee Mitä Haluut.” Vastasi Tiikeli.
273:n ilme muuttui hieman tuimaksi, kun hän laski kyynärpäänsä edessään olevalle pöydälle ja painoi kitiiniset sormenpäänsä toisiaan vasten. Urogejegeläinen hämmästyi, kuinka paljon torakan sormet taipuivat siihen suuntaan, mihin niiden ei olisi pitänyt taittua.
”Minä jotenkin ymmärrän ajattelumaailmasi…” 273 alotti ”Sinulla on ystäväsi, kotisi ja kaikki mitä olet aina halunnut. Mutta minulla, Tiikeli, ei ole muuta kuin hanskani ja elämäni. Minä selvisin kapinasta, mutta menetin kaiken. Kun heräsin kallionkielekkeeltä, tajusin, ettei minulla ollut enää kotia… Ei ystäviä… Ei mitään. Ei mitään muuta kuin henkeni.”
Jäätutkijan ääni nousi hieman.
”Mutta vaikka minulla ei ollut enää mitään, en halunnut jäädä kuolemaan vuorelle. Minä en siis laskeutunut puolikuolleena kalliorinnettä alas, elänyt viikkoja havuilla, katsonut Aavetta silmiin enkä tappanut omaa lajilaistani vain sen tähden, että voisin kuolla jossakin muualla! Turhan tähden. Sen takia haluan selviytyä, koska minulla ei ole muutakaan. Minulla ei yksinkertaisesti ole varaa hävitä.”
Tiikelin suu vääntyi hieman mutruun, kun hän yritti käsitellä pääkopassaan 273:n sanoja. Valkoisen nazorakin siniset silmät olivat taas eksyneet pöydillä oleviin karttoihin. Niiden ruskea väri muuttui diskovalojen värien mukaan. Ne vaihtuivat juuri sillä hetkellä sinisiksi, kun torakan katse osui kartassa kuvatun saaren länsiosaan.
273 katsoi hetken karttaan tehtyjä kuvioita ja omia merkintöjään. Lehu-Metsään oli merkitty zankrzoralainen kysymysmerkki.
Jäätutkija nojasi huulensa taivuttamiinsa sormiinsa ja vajosi omiin mietteisiinsä. Metsän tapahtumat palasivat yhtä karmivina hänen mieleensä. 273 tajusi, ettei ollut zyglakien tapaamisen jälkeen ehtinyt miettiä, mitä silloin oli tarkalleen tapahtunut. Oliko hän tietoisesti sivuuttanut ajatuksen, pyrkiessään vain mahdollisimman nopeasti merelle? Tähän kysymykseen hän itsekään ei osannut vastata. Mutta nyt kun valkoinen tiedemies tuli puhuneeksi elämästä, heräsi hänen mieleensä kysymys, joka oli päiviä vartonut hänen mielensä perukoilla.
273:n silmissä välähti muisto. Se hetki, kun Jäätutkija näki oman peilikuvansa Kätösen Sinisen visiiristä. Miksi se säästi minut…?
Tiedemiehenä 273 oli osannut päätellä jotakin Kätösten olemuksesta: ne olivat jonkinlainen Tiedustelupalvelun salainen yksikkö. Kätöset nuo Siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät päästäsi tiedon jyväset…
Jäätutkijan selkäkuorta kylmäisi, kun hän pakottautui muistelemaan lorua, joka tuntui nyt entistä uhkaavammalta. Tiedustelupalvelu itse keksi runon ja alkoi levittämään sitä propagandatarkoituksissa. Säkeistöistä käykin ilmi, että Kätösten Sinisten tehtävä on eliminoida Imperiumin vastaiset ajattelijat ja hankkia tietoa. Mutta silloinhan kaiken järjen mukaan minun pitäisi olla jo kuollut…
273:n mieleen muistui vielä toinen yksityiskohta runosta. Runon väitettiin kertovan aavemaisista, sinisistä käsistä, jotka vaanivat niitä, jotka eivät osoita kuria maatansa kohtaan. Väitettiin, että kädet tulivat öisin naputtelemaan pitkillä, kalman sinisillä sormillaan niiden nazorakien unikapseleiden kansia, joilla oli pahat mielessä. 273 tiesi tämän yksityiskohdan hyvin vain senkin takia, että hänen parhaalla ystävällä oli tapana käydä pelottelemassa muita työläisiä koputtelemalla näiden kapseleita tämän tarun varjolla.
Jäätutkija mietti tätä yksityiskohtaa samalla, kun pyöritteli muita mahdollisia tietojaan Aaveparista. Kun olin joskus vielä apulaistiedemiehenä Pesässä, kuulin ylempien tutkijoiden mainitsevan koodi Sinisen. En kuunnellut sen enempää, mutta se kuulosti siltä, että kyseessä oli todella salainen tieteellinen projekti.
Kun hän oli piilotellut mustia nazorakeja pusikossa, valkoinen tiedemies oli ehtinyt nähdä vilauksen visiiripäisen kauhun kädestä. Kämmen oli 273:sta näyttänyt jotenkin mekaaniselta. Ja kyllä, se oli sininen. Kädet, jotka on valmistettu mahdollisesti Imperiumin salaisimmalla teknologialla. Ovatko he… kyborgeja?
Kätöset nuo Siniset, Koodi Sininen, Mustat Aaveet ja Imperiumin salaisuudet. Nämä kaikki kietoutuvat yhteen noiksi kahdeksi valtionsalaisuudeksi, joista jokainen nazorak on kuullut, mutta kukaan ei tiedä niistä mitään.
Ja silti se ei tappanut minua, vaikka olisi voinut…
Tiikeli ja 273 olivat molemmat olleet jo viitisen minuuttia aivan hiljaa – mikäli sitä hiljaisuudeksi saattoi sanoa. Tiiksie itsekin oli hiljentynyt ajattelemaan jotain. Varmaankin miten timantista saisi tehtyä smaragdin.
273 osoitti sen verran elonmerkkejä, että nosti kätensä drinkkilasilleen, tuijottaen kuitenkin jonnekin kartan paperin syvyyksiin. Tiiksie seurasi pää hieman hytkyen ympäröivän musiikin tahdissa, jonka 273 oli ilmeisesti onnistunut karistamaan päästään, kuinka Jäätutkija oli nostamassa drinkkiä huulilleen. Mutta nazorakin käden liike jäi kesken ja hänen silmiensä katse vaihtui, aivan kuin hän olisi muistanut jotain tärkeää.
Valkoinen tiedemies laski lasin pöydälle ja työnsi hanskakätensä jo hieman rispaantuneen takkinsa povitaskuun. Tiikeli seurasi silmät lautasen kokoisina uteliaisuudesta.
Jäätutkija veti takkinsa sisässä olleen, hopeisen taskumatin.
”Jaa, Eiks Meitin Boolit Kelpaa Vai?” Keltamusta kissarahi totesi hieman närkästyneen oloisesti.
273 ei kuitenkaan huomioinut Tiiksien sanoja, vaan hänen katseensa oli nyt nauliutunut juomaputeliin. Diskosalin valot heijastuivat sen kiiltävästä pinnasta. Matin etupintaan oli piirretty hopeisella ulotuksella ympyrä, jonka sisällä oli symmetrinen, seitsensakarainen tähti, jonka sisällä koristeli taas nazorak-siluetti. Putelin korkki oli kullan väristä metallia. Korkki oli kiinni salvalla, joka esti korkkia putoamasta vaikka se ruuvattaisiinkin auki. Pullo näytti kalliilta ja hienosti koristetulta. Ei sellaiselta, jonka mekaanikko voisi omistaa.
”Ja sen lisäksi…”
Tiikeli tuijotti taas odottaen nazorakia, joka katsoi omituisesti hopeista taskumattia.
”Ennen kuin kaikki alkoi mennä suoraan päin karzahnia… Taisin mennä tekemään lupauksen.”
273:n hiljaisessa äänessä oli nyt uudenlaista hiljaisuutta ja hänen kasvoilleen nousi vieno hymy. ”Mikäli tämän pullon oikea omistaja on vielä hengissä, hän olisi varmaan todella iloinen saadessaan tämän takaisin.”
Liljan valkoiset sormet puristuivat arvometallisen kuoren ympärille.
”En siis voi tuottaa hänelle pettymystä.”
Tiikelin suu oli vääntynyt vielä enemmän mutruun, kun hän mietti mitä sanoa. Sitten hän napsautti sormiaan ja päästi ulos sen, mitä oli aikonut kysyä.
”Mikset Sä Lennä?”
Jäätutkija hieman hätkähti urogejegeläisen suoraviivaista tapaa palata alkuperäiseen puheenaiheeseen. 273 työnsi Juipin taskumatin takkinsa sisään ja nojasi tuolillaan vielä enemmän taaksepäin niin, että jakkara seisoi nyt vain kahdella jalalla. Torakka nosti kätensä niskansa taakse ja katsoi kattoon.
”Se olikin toisena vaihtoehtonani. Tosin tietääkseni ainoat ilma-alukset ovat Klaanin Telakalla ja niitä tuskin pystyn varastamaan.” 273 kertoi ”Lisäksi Imperiumin laivoissa on varmaankin tehokkaat ilmatorjuntatykit, joten vähänkin vihollisaluksen näköinen lentävä asia ammutaan mereen.”
”No Jos Se Ei Olisi Alus,” Tiikeli sanoi mystisesti ”Jos Se On… Lintu?”
273 hymähti hieman Tiikelin ehdotukselle.
”Kuka sellaisilla muka lentää…”
”Ei Se Ny Niin Vaikeeta Voi Olla! Ja Jos Se Ei Toimi, Ainhan Klaanilta Voi Pölliä Tavaraa.” Sanoi Tiikeli, alkaen kuitenkin heti empiä.
”…No Okei, Molemmatkin Vaan Nouscopetettaisiin Alas Taivaalta. Tymät Imppearilistit.”
Tiikelin katse kierteli 273:n karttaan tekemiä rinkuloita ja merkintöjä. Sitten hän käännähti ja katsoi taas valkean torakan kasvoja.
”No Hei, Mä Muistin Yhen Lainin Jonka Mun Cooli Oppiäiti Joskus Opetti Mulle, Tosin Hieman Epäonnistuneesti. ’Jollet Sä Voi Kukistaa – Vai Oliks Se Kuristaa – Vihollista, Niin Koeta Liittyy Siihen’!”
”Mitä tarkoitat tuolla tässä yhteydessä?”
”No Vaikken Mä Yleensä Klaania Kehukkaan Enkä Siitä Etenkään Piä, Mutta Jos Susta Hatidi Ei Pysty Vetämään Torakoita Lättyyn Etkä Sä Pääse Täältä Poiskaan, Niin En Mä Näe Sulle Muuta Vaihtoehtoa Ku Liittyy Klaanii. Onhan Se Aika Poliisivaltio ja Muuta Vastaavaa Eikä Siellä Saa Tehdä Mitään Kivaa. Mut Pitäskö Sun Liittoutuu Niiden Kaa, Jos Sä Haluut Pysyä Hengissä?”
273 kiikkui hieman tuolillaan edes takaisin mietteliäänä. ”Ideassasi on vain muutama aukko. Ensiksi: minä olen nazorak. Klaani on sodassa nazorakeja vastaan. Minut varmaankin tapettaisiin heti, kun olen kolkuttamassa heidän porteilla. Jos edes pääsisin sinne asti kärventymättä. Toisekseen: Klaani on Imperiumin lopullinen kohde. Olisin siis menossa suoraan sinne, minne nazorakein armeija on nopsaa vauhtia marssimassa. Mielestäni se olisi loppujen lopuksi aika heikko oljenkorsi.”
”Mut Onko Sulla Muuta Vaihtoehtoa?” Tiikeli kysyi äänessään salaperäisyyttä.
273 lopetti baarijakkaran käyttämisen keinutuolina ja pysähtyi normaaliasentoon. Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että urojegeläinen oli oikeassa. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Mutta silti 273:a kalvoi epäilys ja pelko: voisiko tiedemiehen vihollisen vihollinen olla hänelle ystävä?
Tiikeli joutui jättämään valkoisen nazorakin tämän kysymyksen kanssa yksin. Keltaisella tanssimestarilla oli monia velvollisuuksia hoidettavana aamu-, päivä-, ilta- ja yöklubin omistajana. Lisäksi häntä kiinnosti nähdä, oliko Joumah oppinut hänen taikatemppunsa.
Päivä kului ja ilta alkoi laskeutua yökerhon ylle, jonka sisäiseen toimintaan ei selkeästi vuorokauden ajat vaikuttaneet. Reivit jatkuivat yläkerrassa ja basson jytke kuului selkeästi alakerroksen huoneisiin. Tämä harmitti erittäin paljon maanpakolaista, joka oli vetäytynyt piskuiseen koppiinsa rauhallisemman miettimispaikan toivossa.
Jäätutkija huokaisi syvään tuijottaessaan kattoa. Hieman huonosti kiinnitetty öljylamppu heilui katon rajassa. 273 makoili pitkässä sängyssään, jonka nazorak oli huomannut olevan jalkopäästä korkeammalla kuin toinen pääty. Jäätutkija arveli sängyn jalkojen napsahtavan poikki heti, jos joku laihaa tiedemiestä hieman massiivisempi kaveri istuisi siihen. Alinollahanska, 2905:n taskumatti, linkkuveitsi ja Azra-zamorpistooli lojuivat pienellä pöydällä, joka sekin oli ihan vino ja termiitin syömä.
Nazorak oli yrittänyt koko päivän keksiä, miten pääsisi pois meneillään olevasta pattitilanteesta, mutta jokainen suunnitelma ja pakenemisidea vesittyi jollain tavalla. 273:sta alkoi tuntua, ettei saarelta oikeasti päässyt pois. Ilma- ja meritiet olivat mahdottomuus. Tiedemiehen mielessä käväisi myös maanalaiset Ma Wetin tunneliverkostot, mutta sekin tuntui liian epätodennäköiseltä reitiltä. Imperiumin omat tunnelit yltävät laajalle tämän saaren alla ja nazorakit pitävät tarkkaan silmällä maanalaista liikehdintää. Lisäksi ilman kunnon karttaa ja luolavarusteita nääntyisin joko kuoliaaksi tai päätyisin luolissa asuvien villirahien kitaan harhaillessani tunneliverkostossa.
Kun 273:n ajatukset alkoivat käydä epätoivoisiksi, hiipi hänen mieleensä taas se, mitä Tiikeli oli ehdottanut. ”…Liittyy Klaanii.”
273 piti ideaa edelleen yhtä vaarallisena kuin ennenkin. Vaikka onnistuisin pääsemään Klaaniin, minulla ei ole mitään takuita siitä, etteivätkö he tappaisi tai vangitsisi minua. Olenhan nazorak. Minun lajini on sodassa heitä vastaan ja moni heidän läheisistään on voinut kuolla Ilmavoimien pommituksissa. Kuten varmaan onkin. Miksi he ottaisivat suojiinsa olennon, jonka lajia he vihaavat? Lisäksi olenhan minäkin kantanut oman korteni kekoon sodassa heitä vastaan. He eivät ainakaan ilahtuisi, jos tietäisivät minun olevan aseseppä, joka suunnitteli aseita juuri heidän kansalaistensa päänmenoksi.
Ja vaikka he eivät tappaisikaan minua, he voisivat vain vangita minut ja lypsää minusta kaikki tietoni ulos. Toilla on kyllä varmasti keinonsa.
Nazorakin oloa kuitenkin karhensi se, ettei hänellä ollut parempaakaan suunnitelmaa. Nazorak nosti mietteliäästi sormensa suunsa eteen. Tietty, jos onnistuisin tekemään sopimuksen Klaanin johdon kanssa. Voisin myydä tietoa turvapaikkaa vastaan. Ainoa keino, jolla tällä hetkellä pystyisin aiheuttamaan mahdollisimman paljon hallaa nazorakein johtokunnalle olisi se, että pistäisin hynttyyt yhteen heidän vastustajan kanssa…
Toisaalta on taas se, että pääsisinkö edes puhumaan linnakkeen johtajiston kanssa. En tiedä, kuinka herkkiä klaanilaiset ovat ampumaan vihollisensa – edes aseettoman sellaisen. Suora lähestyminen ei välttämättä ole paras kaikista…
Mutta kuitenkin. Imperiumin armeija on vääjäämättä tulossa, enkä pääse pois saarelta. Klaaniin meno olisi siinä mielessä typerä liike, koska nazorakit ryntäävät suoraan sinne. Tosin kaikista etelän asutuskeskittymistä varmaan pisimpään Klaanin linnake pystyisi torjumaan Imperiumin iskut.
Ainoat vaihtoehtoni ovat siis joko yrittää liittoutua Klaanin kanssa tai jäädä tänne. Asiaa pitää harkita tarkkaan…
Jäätutkija 273:n kasvot olivat ilmeettömät, kun hän tuijotti maatessaan huoneensa kattoa.
Öljylamppu heilui yllä olevan tanssilattian musiikin ja parinkymmenen asiakkaan jalkojen vaikutuksesta.
Tanssilattian parketin, ohuen multakerroksen ja lahojen kattolautojen läpi porautuva, muakan pennun kidutusta muistuttava kitarasoolo tunkeutui 273:n aivoihin.
Katosta varisi pölyä musiikin äänenvoimakkuuden johdosta. Nazorak joutui räpäyttämään muutaman kerran silmiään saadakseen hiukkaset pois niistä.
273:n ilme ei värähtänytkään. Joo. Eiköhän tämä ole selvä.
Jäätutkija nousi ja nappasi maahan myttäämänsä työtakin raadon. Hän keräsi pöydällä olevat esineensä ja työnsi taisteluhanskansa käteensä. Hän oli valmis lähtöön.
Tiikeli oli jälleen kilisyttänyt drinkkilasiaan ja muutkin urogejegeläiset olivat kerääntyneet saman pöydän ääreen. Vain DJ:nä toimiva, mekaaninen S1rl ei ehtinyt juttutuokioon, koska jonkun piti pitää musiikit soimassa ja Paimen ei taas vaivautunut yökerholaisten joukkoon.
Tiikeli istui pitkän, neliskanttisen pöydän päässä. Hän rummutti käsillään pöydän kantta ja heilutti päätään musiikin tahdissa niin, että hänen päässään olleet aurinkolasit meinasivat vähän väliä tipahtaa lattialle.
Pöydän toisesta päästä katsottuna Joumah istui pöydän vasemmalla sivulla lähinnä Tiiksietä. Hänen kielensä oli noussut sinisen Rurun poskella, kun Joumah tökki uskomattoman nopeasti pienellä veitsellä tyhjää tilaa urojegeläisen varsin pienten sormien välissä.
Viherruskea ja isosilmäinen Gamshu näytti pälyilevän jotenkin pelokkaasti ympärilleen Joumahin vieressä.
Pöydän oikealla puolella taas istui soturi hopeahaarniskassa. Hän oli ottanut rennon asennon ja hänen kätensä lepäsi tuolin selkänojalla. Soturi pureskeli suussaan meripihkasta ja vaaleanpunaisesta jauheesta sekoitettua purukumia, puhallelleen siitä välillä hienoja purkkapalloja.
Hieman pidemmän urogejegeläisen vieressä istuva Amshu yritti koota pelikorteista korttitaloa. Hän oli varma, että saisi rakennettua hienon tönönsä tällä kertaa valmiiksi.
Gamshu päätti aloittaa uinuksissa olleen keskustelun varsin kovaäänisesti: ”SitÄ Mä Mietien Et MIKS Sä Menet Poistauaun Meidan Ai!noan Sääntö????????”
Tiikelin pää hytkyi edelleen basson tahdissa. ”Juu Niin Mä Tein. Musta Tuntu, Että Tää Paikka Ois Vielä Siistimpi Jos Täällä Ei Olisi Sääntöjä. Ja Onhan Se Hianoo Et Jokainen On Oman Itsensä Herra Eikä Kukaan Oo Komentelemassa Muita.”
”Mut Ei,kö Jääätutkeijo Ole Vaarassa Nyt En!?!??1?” Gamshu jatkoi hieman huolestuneeseen sävyyn. Veitsellä taiteileva Joumah kuitenkin käänsi katseensa häneen.
”Mää Kyllä Oon Valmis Saattaan Sen Jäätutkijan Vaaraan Jos Tulee Hyvä Hetki…” Sanoi Joumah ja kohotteli kulmakarvojaan vihjailevasti.
”Jos Sää Teet Jotain Jäätutkijalle, Taiat Itse Joutua Klaanin Muurien Sisäpuolelle…” Tiikeli totesi hiljaa.
Joumah järkyttyi ja hän lopetti tykkänään Jäätutkijan ajattelun. Samaan aikaan Joumahia pöydän toisella puolella istuva soturi naurahti.
”Yritäksää Joukka iskee jonkun noilla sun tappo-jutuillas? Taino, etsää pystyis iskemään ees kirveellä ladon seinään, joten turha haaveilla et sää saisit perääs ketään.”
Tämän kuultuaan Joumah löi veitsensä entistä voimakkaammin keskisormen ja nimettömän väliin niin, että oli lähellä, ettei jompikumpi olisi jäänyt veitsen alle. Pöytä tärähti kuitenkin niin, että Amshun juuri valmistumassa ollut korttitalo romahti kasaan ja säikähtänyt Gamshu näytti siltä kuin aikoisi itkemään
”Katotaanko!?” Joumah uhosi.
”’Kattotaanko!?’? Emmää ees viittis yrittää noilla silmillä. Jätkä kattoo niin kieroon.” Purkkaa puhaltava urogejege solvasi.
Vaikka keskustelu pöydässä uhkasi kärjistyä puukkotappeluksi, Tiikeli ei tuntunut huomioivan sitä. Hän vain naputteli sormenpäillään pöytään ja hyräili musiikin tahtia. Keltamustan kissan katse kierteli hytkyvässä tanssikansassa. Mutta sitten Tiiksie huomasi salin reunalla tutun hahmon, joka lähestyi heidän pöytäänsä hyvää vauhtia. Tulija yritti parhaansa mukaan väistellä häntä pidempiä tanssijoita ja diskon muita vieraita. Tulija saavutti Tiikelin jengin pöydän ja 273:n kasvot erottuivat paremmin violetin ja turkoosin sävyisissä vilkkuvaloissa.
Tiikelin kasvoille nousi hymy ja Joumahkin ja soturikin lopettivat kinastelunsa.
”Päivää, Aarijudmin! Varsinaista Eeben-Puuta, Että Liityt Seuraamme!” Tiikeli huudahti riemuissaan.
Ennen kuin 273 ehti vastata, hopeinen soturi heitti oman tervehdyksensä päin nazorakin naamaa: ”Sulla on pisimmät kuteet ja rumin naama”
Jäätutkija joutui taas aivan sanattomaksi tällaisen sopimattoman kielenkäytön edessä, mutta hän puisti päätään ja palautti mieleen oman asian, josta oli tullut puhumaan.
”Minä mietin hieman asioita ja uskoisin nyt keksineeni ratkaisun.” Jäätutkija aloitti ”Olen todella kiitollinen teille siitä, että pelastitte minut ja että tarjositte minulle turvaa-”
273:n puhe keskeytyi, kun hänen katseensa eksyi Joumahiin, joka edelleen tökki tikarillaan sormiensa väliin. Tiedemies oli varma, että Ruru-kasvoiselta urogejegeltä katkeaisi kohta sormi.
”Mutta kuten sanoin aiemmin, uskon, että minun lähdettävä täältä.”
Tiikeli nousi pöydän ylle kiinnostunut ilme kasvoillaan. ”Minne Sä Aiot Mennä?”
”Sanotaan vaikka, että minulla on uusi suunnitelma.”
273:n katse kulki hitaasti jokaisen pöydässä istuvan, omituisen otuksen yli: Tiikelin pään heiluminen oli aiheuttanut hänen aurinkolasiensa valahtamisen Tiikelin kuonolle. Joumah kirosi ja parkui, koska hän oli kuin olikin viiltänyt sormeensa suuren haavan. Gamshu ei enää näyttänyt surulliselta vaan oli onnistunut nukahtamaan. Hopeisen soturin puhalteleman purkkapallo oli räjähtänyt hänen kasvoilleen. Amshu oli varastanut vierustoveriltaan palan purukumia ja tilkitsi sillä korttitaloaan vakaammaksi.
273 huokaisi syvään.
Lumiukko pälyili ympärilleen. Same oli tuonut hänet hieman ahtaaseen, ankean väriseen huoneeseen. Snowien takana ja edessä olevista seinistä pullisti pari panssariovia, jotka ilmeisesti lukittiin ulkopuolelta. Huone oli kirkkaasti valaistu. Katosta roikkui tehokas loisteputkilamppu, mutta pöytälampun ärhäkkä valokeila osoitti toistaiseksi huonetta halkovan pöydän metallista pintaa. Snowie toivoi silmiensä puolesta, että kaikista kuluneimpiin kuulustelukikkoihin ei mentäisi.
Lumiukko itse oli kahlehdittu leveään metallipöytään vasemmasta ranteestaan. Muodollisuuksia, Snowie arveli. Moderaattorit kyllä tiesivät, että hän voisi tarpeen vaatiessa vaikka irrottaa koko kätensä.
Toistaiseksi hän oli huoneessa aivan yksin. Valkopullan kahlittuaan Same oli poistunut ja jättänyt lumiukkelin yksin aatteidensa kanssa. Ne olivat pelokasta seuraa.
Snowieta vastapäinen ovi narahti auki. Askeleita ei kuitenkaan kuulunut, rullausta vain. Bladis hinautui näkyviin. Moderaattori oli ruhjeiden peitossa.
”Snowie”, Skakdi tervehti synkkänä.
”Öh, terve”, pöytään kahlehdittu porkkananenä vastasi.
Bladis rullasi itsensä metallipöydän tykö ja laski kätensä sen pinnalle. Hän huokaisi syvään.
”Tahdotko donitsin?”
”Ei kiitos, söin juuri.” Snowie silmäili retkikumppaniaan. Porrasvälikohtauksesta ruhjeilla olevaa moderaattoria ei naurattanut.
Bladis avasi suunsa, mutta sulki sen sitten nopeasti aivan kuin muuttaen mieltään jostain, mitä oli sanomassa.
”Same tulee esittämään sinulle kysymyksiä”, hän valaisi tilannetta valottomasti. ”Vanha hammashymy on kehnolla päällä, joten suosittelen mahdollisimman suoria ja lyhyitä vastauksia.”
Ennen kuin lumimies ehti sanoa mitään, skakdiraattori työnsi itsensä loitommas pöydästä ja kääntyi pyörillään. Hopeinen pyssysankari rullasi ulos huoneesta lisäämättä enää mitään. Skakdin harjan kadottua ovi sulkeutui, ja Snowie jäi taas hetkeksi yksin.
Oi voi… lumiukko tuskaili. Ei varmaan auta jos sanon, että Kepe odottaa minua…
Panssariovi avautui, selakhilaani astui esiin. Sanaakan sanomatta hän istuutui Snowien vastapäiselle metallituolille.
”Esitämme sinulle joukon kysymyksiä”, Same aloitti lopulta terävänä. ”Vastaat niihin totuudenmukaisesti ja kiertelemättä.”
Moderaattorin katse oli kylmä.
”Same, mehän olimme juuri viikkotolkulla yhdessä rämpimässä ikävässä syyssäässä, mistä tämä yht-”
”Vaiti!” Same ärähti. Selakhilaani kaivoi muistikirjan ja sulkakynän esiin. Snowie räpytteli silmiään. Ilmeisesti maastotaaperruksen toverillisuus oli tiessään.
”Et ollut yöllisenä kauhuna tunnetun tapahtuman aikana Bio-Klaanissa?” moderaattori aloitti kuulustelun. Lumiukko katseli Samea hetken hämmentyneenä, ja vastasi sitten.
”Enhän minä. Olin lähtenyt Ämkoon kanssa hakemaan Nimdan sirua viidakkosaarelta.”
”Oletko tietoinen, että kuusi päivää ennen Rautakuoleman hyökkäystä generaattoreita huollettiin?” Same tiukkasi.
Snowie kääntelehti hermostuneena. ”Kyllähän minä. Puhuimme siitä Kepsuttimen kanssa jo kauan ennen huoltopäivää, kun hän oli vielä sairaalaosastolla sen torakanpakaraparin lävistettyä hänet ranneterällä. Vahdin Verstasta sen aikaa hänen puolestaan, ja hän tahtoi minun pysyvän jotenkin perillä siitä, mitä parahultaisesti tapahtui, teknisella rintamalla nimittäin.”
Samen sulkakynä raapi muistikirjaa. Moderaattori kohotti katseensa kuulusteltavaansa. ”Ja huoltopäivänä olit Klaanin linnakkeessa?”
”Öh, joo. Olimme kotiutuneet sangen vaiherikkaalta keikalta Ath-Korosta, kyllähän sinä muistat. Kuka ei kaipaisi lepoa karaokekilpailun, jäämunkkikylän ja tosi tosi ison sushin jäljiltä?” Lumiukko höpötti nopeasti.
”Yöllisiin kauhunhetkiin mennessä olit kuitenkin itse poistunut tiluksilta. Kerro omin sanoin, mihin hävisit.”
Snowien kulmat kohosivat. ”Ämkoo pyysi minua mukaansa retkelle jo ennen kuin Punainen Mies lähestyi minua uniteitse, jos sitä tarkoitat.”
Samen ilme ei muuttunut. ”Onko Ämkoo luotettava taho?”
Glupsis, Snowie nielaisi. Ämkoon puolenvaihdos ahdisti häntä jo henkilökohtaisistakin syistä. Eikö Same ymmärtänyt? Porkkananenä pudisti päätään.
”Et siis voi todistaa olevasi syytön generaattorin sabotointiin?” maahai jatkoi tiukkaa linjaansa.
”…en. En voi”, lumiukko myönsi alakuloisena. Sulkakynä tanssi jälleen lehtiön sivuilla. Hetken raapustettuaan Same palasi kysymysten pariin.
”Kerro lyhyesti, mitä teitte Ämkoon kanssa viidakkosaarella.”
Aika paljon tiivistettävää, Snowman tuumi.
”Kohtasimme saarelle päästyämme Nazorak-tukikohdan ja paikallisia matoralaisia, jotka kävivät vastarintataistelua miehittäjiä vastaan. Minä ja Ämkoo, ööh, olimme melkoisesti eri mieltä parhaista toimintatavasta ja hajaannuimme. Minä jäin pikkuväen kanssa, hän jatkoi Nimdajahtia. Sattui kuitenkin hassusti, ja minä olin meistä se, joka sen sinisen sirun käsiinsä sai.”
Snowie piti pienen mietintätauon. ”Ja, eh, sitten Avden nukke tuli ja luovutin sirun sille.”
”Mutta se otettiin minulta väkivalloin!” lumiukko huudahti. ”Tai siis, väkivallan uhalla. Ei se valkoinen kauhu minulle mitään varsinaisesti tehnyt, läiskäisi miekan lappeella vain, mutta se osoitteli minua teräaseella…”
Lumiukon mieleen hiipi epäilys, että hän ei kenties kuulostanut erityisen vakuuttavalta.
”Ja sitten Ämkoo oksensi viikatteen ja taistelimme sukellusveneellä vetten päällä astelevaa miekkanukkea vastaan ja vajosimme merenpohjaan ja iso merimetso haki meidät pois.”
”Hmh”, Same tyytyi tuhahtamaan.
”Ja ai niin! Välissä ratsastimme tapiirilla.”
Same murahti jotain itsekseen ja nousi tuoliltaan. Nopein askelin hän hävisi huoneesta. Ennen kuin Snowie ehti tulkita maahain toimintaa, Bladis valui näkyviin. Vaihto oli tapahtunut.
Sananvaihto ei tapahtunut ennen kuin skakdi oli aivan pöydän tuntumassa.
”Entä nyt?” hän nosti pöydälle pahvilaatikon. Donitseja.
”Eei kiitos”, lumimies kieltäytyi. Bladis kuitenkin liu’utti herkkulaatikon pöydän yli. ”Ota tästä jos muutat mielesi.”
Porkkananenä nyökkäsi vastaukseksi.
”Oletko tietoinen siitä, että saimme viikkoja sitten käsiimme listan, jossa on nimesi?” Bladis kysyi hiljaa.
Lumiukko kohotti kulmiaan.
”Listan?”
”Listan, jolla on nimesi.” Bladis vastasi ja yskäisi kuuluvasti. ”Meillä on syytä epäillä kaikkia listan nimeämiä henkilöitä.”
”En minä mistään listasta…”
Skakdi raapi leukaansa. ”Hyvä on.”
Bladis poistui jälleen. Seuraava vaihto kesti edellisiä kauemmin, Snowie sai jäädä odottamaan. Moderaattorit neuvottelivat varmasti panssariovien takana. Lienevät eri mieltä jostain kun näin venyy.. Olisiko se sittenkin donitsin paikka? Vai onko sekin joku testi?
Ennen kuin hän päätyi kunnolliseen päämäärään, ovi narahti auki. Tällä kertaa Same ei istuutunut, nojautui vain pöytään. Hän hyppäsi suoraan asiaan.
”Mikä syy meillä on luottaa sinuun?” hän tiukkasi vihreät silmät viiruina.
”Luottaa? No, siis-”
”Ei mikään.”
Snowie nielaisi kuuluvasti.
”Me emme tiedä, kuka olet. Emme tiedä, mistä tulet. Emme edes tiedä mikä sinä olet!”
”Mi-minä olen Snowie, vanha kunnon lumiukkeli, kyllähän sinä minut tunnet.”
”Et ole koskaan antanut meille luotettavia taustatietoja itsestäsi. Satuilet laajasanaisesti menneisyydestäsi, mutta kukaan ei tiedä sinusta todellisuudessa mitään.”
Porkkananenä aukoi suutaan sanoja hakien. Same kuitenkin paahtoi eteenpäin.
”Meillä on vain sanasi. Et pysty todistamaan syyttömyyttäsi generaattorin tuhoamiseen.”
Snowie oli täysin vaiti ja kuunteli terävähampaisen suun sanoja. Omat ajatukset eivät enää pukeutuneet sanoiksi.
”Kuitenkaan…” selakhilaani jatkoi, mutta astetta vähemmän kylmänä ”Meillä ei ole todisteita sinua vastaan. Bio-Klaani ei ole koskaan jakanut tuomioita kevyin perustein, eikä tee niin nytkään. Olet vapaa poistumaan.”
Valtava biolohkare vierähti pois lumimiehen lumisydämeltä. Huh…
Same kiersi pöydän ja kumartui Snowien käsien ylle. Hän kaivoi vyöltään vaimeasti kilisevän avainnipun ja aukaisi kuulustelupöydän kahleet. ”Mutta muista”, hän murahti vaimeasti. ”Me tarkkailemme sinua.”
2
Vähän käytetyn, tunkkaisen ja pimeän kuulusteluhuoneen pöydällä lepäsi jo hieman steariinista täyttyneen lautasen päällä kynttilä. Sen lämpimän oranssi hehku valaisi vaimeasti pölyisen pöydän ääreen jätetyn Jaken kasvot. Pöydässä ei ollut paikkoja kahleille kuten muiden kuulusteluhuoneiden pöydissä, joten klaanilaisen taltuttaminen oli hoidettu pyörälukolla.
Jake siristi silmiään. Hän oli ilmeisesti menettänyt tajuntansa. Ainoa asia mikä hänen tajuntaansa palasi oli mitä epämiellyttävin paikkojen kolotus. Ihan kuin hän olisi kierinyt alas portaita. Ai niin…
Jake kirosi mielessään. Hänen surkea pakoyrityksensä oli saattanut hänet vielä isompaan jamaan. Mutta ensimmäinen asia mikä hänet oli vallannut pyörällisen skakdikörmyn yhtäkkiä seisovan edessään, oli ollut pakokauhu. Hän ei ollut itsekään uskonut että hänellä olisi ollut voimaa ampaista vauhtiin tuhannen perseelle ammutun protosorsan voimalla.
Jake havahtui huomatessaan kynttilän valon kirkastuvan pikkuhiljaa. Hän kuuli myös askelia. Joku muu oli jo huoneessa hänen lisäkseen.
Jake hämmentyi hieman punaoranssin moderaattorin astuessa kynttilänvaloon, joka oli jo kirkastunut riittäväksi valaistakseen koko kuulustelupöydän ja kummankin läsnäolijan etumukset.
Vaikka Jake ei ollutkaan täysin tietoinen moderaattorien työmenetelmistä, ei puolirahi koskaan aiemmin ollut vaikuttanut tyypiltä joka hoitelisi kuulusteluita. Make oli aina tuntunut olevan se joka oleskeli muina miehinä muiden klaanilaisten parissa toimittaen kollegoilleen tiedot mahdollisista häiriköistä. Mutta sisimmässään Jake kuitenkin tiesi liiankin hyvin, mistä asiassa oli kyse. Ja eittämättä kyseisessä tapauksessa kaikki kynnelle kykenevät oli varmaan otettu käyttöön. Mutta silti Jakea mietitytti. Miksei vaikkapa Same, tai vaikka Bladis?
Jakeraasun mustelmat ja ruhjeet erottuivat suht. hämärässä valossa liiankin hyvin edukseen. Puolirahi yritti parhaansa mukaan peittää sitä, että häntä jonkin verran puri sisäisesti yrittää saada keskustelemalla tietoa ulos henkilöstä, joka näytti jo siltä kuin sitä olisi yritetty jo kovemmalla otteella.
“Tuotanoin, hei vaan.”
Maken puhetyyli oli kömpelön näennäisesti tuttavallinen. Tämä oli hänelle sentään ensimmäinen kerta.
“Anteeksi tämä pieni siivo”, Make jatkoi, “tätä tilaa kun ei ole taidettu miesmuistiin käyttää. Lamppukin on rikki.”
Jake… “istui” vaimeana paikallaan. Maken ilmeeltä paistoi lievästi kynttilänvalon hehkun lisäksi pienoinen skeptisyys kuulustelun onnistumisesta. Hän päätti kuitenkin yrittää uutta kommunikointiyritystä.
“Joo, emme keksineet tähän hätään muutakaan valonlähdettä kuin kynttilä.”
Make hiljeni jälleen hetkeksi. Jake ei vastannut.
“Ja anteeksi tuosta pyörälukosta. Tämä pöytä kun ei ole yhtään paremmassa kunnossa, niin meidän piti taltuttaa sinut muilla tavoin.”
Jake ei reagoinut.
“Paacon idea…”
Make pohti hieman sanomisiaan. Oliko epäillyn kahlitseminen asia jota olisi syytä pahoitella? Toisaalta, vaikka kyseessä olisikin ollut täysin avuton henkilö, kahleet olivat kuitenkin rutiinia, eikä kuulusteltavien ehkä tulisi saada kuvaa siitä että näitä pidettäisiin pahoinakin kriminaaleina. Mutta toisaalta, pyörälukko tuskin kuului moderaattorien rutiiniin, niin kuin hädin tuskin muutkaan Paacon ideat.
Make huomasi Jaken alakuloisuuden tietämättä mitä ajatella. Oliko epäilty kenties häpeissään kiinnijäämisestä vai tunsiko tämä syyllisyyttä ja olisi valmiina tunnustamaan. Syytön, kunnes toisin todistetaan. Make muisteli. Hän raaviskeli päätään piilossa Jaken silmiltä. Oli miten oli, asia tuskin hoituisi itsestään sillä että osapuolet vain olisivat istuskelleet hiljaa paikoillaan odottaen että toinen lopulta paineen alla avaisi suunsa. Siten Paaco varmaan olisi toiminut. Ja samalla tökkinyt epäiltyjä sormellaan.
Puolirahimies päätti punnita ajatuksiaan kunnolla. Same oli sanonut tarkasti että asia pitäisi hoitaa mahdollisimman pian. Ei siis mitään kiertelyjä. Hänen olisi mentävä suoraan asiaan.
Make yskähti vaimeasti nyrkkiinsä ääntään raikastaakseen.
“Uskon, että tiedät jo varsin hyvin, mistä tässä on kyse.”
Jakesta ei irronnut vieläkään minkäänlaista reaktiota. Moderaattori ei osannut sanoa kuunteliko Jake häntä ollenkaan. Hän vain …ääh, Make ei keksinyt päässään hyvää termiä sellaisen henkilön pöydän ääressä kököttämiselle, jolla ei ollut jalkoja eikä muutenkaan minkäänlaista istuinta alla.
Make kirosi hieman mielessään jouduttuaan ajatuksissaan taas sivupolulle. Hänen oli pysyttävä asiassa. Hän mietti miten jatkaisi. Ensimmäinen mieleen tullut kysymys oli motiivin tiedusteleminen, mutta hän ei halunnut tuomita Jakea ennen aikojaan. Liian suora “miksi teit sen”- kysymys olisi tuskin ollut hyödyksi.
Make rohkaistui jälleen avaamaan suunsa.
“Muistat varmaan Yö Kauhun.”
Jaken ilme muuttui hieman. Selkeästi hän tiesi mistä Make puhui. Toisaalta, osittain näytti siltä ettei hän tiennyt yhtään mistä Make puhui. ‘Yö Kauhu’ taisi kuitenkin olla Paacon itsensä keksimä termi, jota tuskin kukaan muu käytti. Mutta kuitenkin Jaken mieltä selkeästi kaihersi suuresti puhua kyseisestä yöstä… Hän oli mitä ilmeisimmin ollut linnakkeessa sinä yönä. Make koki että hänen ei tarvinnut todeta päätelmäänsä ääneen.
“Se oli sellainen mylläkkä, että viholliset tuskin pääsivät sisään ilman että joku olisi auttanut heitä tältä puolelta.”
Jaken ilme kiristyi. Make huomasi olevansa menossa oikeaan suuntaan. Hän kysyi seuraavan kysymyksensä.
“…missä sinä olit sinä iltana?”
”Eääääh. Kuka näitä nyt muistaa?” Jake hymyili hermostuneesti.
Kiertelyä… Make pohdiskeli. Sinänsä odotettua kuulustellulta joka selkeästi tunsi jotakin hyvin negatiivista sisällään aiheesta puhuttaessa. Mutta jos Jake ei ollut syyllinen… ehkä hän oli vain hyvin peloissaan kyseistä iltaa muistellessa. Yö Kauhu- nimi kun tuskin oli tuulesta temmattu. Eikun hetkinen, sehän oli Paacon keksimä. Eli mitä ilmeisimmin nimi oli hyvinkin tuulesta temmattu. Mutta ‘Kauhu’- termi oli melko hyvä kuvaamaan tapahtunutta joka tapauksessa. Keskity… Make tivasi itselleen. Sitten hän muisti. Jo ennen kuulustelua Paaco oli selittänyt hänelle melko perusteellisesti Klaanin generaattoriin kohdistetusta iskusta. Mutta hän ei silti muistanut koko litaniaa hyvin tarkkaan. Saamarin Paaco Make kirosi. Mokoma oli laittanut hänet hoitamaan asian yksin ja mennyt ties minne omille teilleen…
Make kavahti hetkeksi nostamaan katseensa jälleen Jakeen. Tämä kökötti yhä paikallaan tiiraillen pöydän pintaan hermostuneesti. Make huomasi, että hänen olisi keksittävä jotain.
“Entä sinä iltana, kun apuvoimageneraattoria huollettiin…?”
Jaken katse nousi pikaisesti. Tämän tuskaisen hermostunut ilme tuntui muuttuvan hieman hämmentyneeksi.
“Ööh, tuota, en minä tiedä. En ole kuullut koko generaattorin huoltohommasta mitään, joten en osaa yhtään sanoa…”
Make mietti hetken Jaken sanoja hieroen päätään. Hmm. Kieltäminen.
Rahimies muisteli mitä tällaisissa tilanteissa kannatti tehdä. Vaikka Jaken vastaus olikin vakuuttavampi kuin edellinen, hän ei voinut kuitenkaan jättää mitään sattuman varaan. Sitten Makella välähti. Jos epäilty kiistäisi syytteet jotenkuten vakuuttavalla esityksellä, olisi paras tuoda esille todisteet tätä vastaan.
Make muutti ilmeensä päättäväiseksi ja avasi suunsa.
“Saimme Feterrahyökkäysyön jäljiltä luotettavalta taholta käsiimme listan.”
Jaken silmät suurenivat hieman tämän suupielien kääntyessä hetkessä alassuin, minkä puolirahi huomasi heti. Mutta Jake pidätteli edelleen.
“Siinä listassa oli viisi nimeä. Yksi niistä oli sinun.”
Jaken katse alkoi muuttua hermostuneesta epätoivoiseksi. Makea melkein askarrutti jatkaa pidemmälle. Oli Jake kenties miten syyllinen hyvänsä, moderaattorin oli hankala katsoa tuskastuneita kasvoja jämerin ilmein. Mutta hänen oli kuitenkin jatkettava. Tämä oli sentään hänen työtään…
“Sinä vastustit pidätystä melko ankarasti”, Make jatkoi kuitenkin lievää epävarmuutta äänessään. “Se ei anna sinusta kovin viatonta kuv-”
“EN MINÄ TÄTÄ PYYTÄNYT!!” Jaken ääni koveni yhtäkkiä.
Jaken silmät näyttivät tuskaisilta ja vaikutti siltä kuin tämä olisi voinut murtua itkuun. Make säpsähti ja tämän ilme muuttui tuimasta yllättyneeksi.
Jake hiljeni hetkeksi, mutta avasi taas suunsa.
“En minä halunnut tulla osaksi jonkun epäilyttävän pelurin valtatappelua! En minä missään vaiheessa ole tälle paikalle mitään pahaa halunnut! Se tyyppi vain oli jostain kumman syystä päättänyt tulla puhumaan minulle! Kyllähän minä tiesin, ettei kukaan minua uskoisi! Kukaan ei ole koskaan erityisemmin minuun luottanut! Kai siinä epätoivo ja pakokauhu iskee, kun joku varjomöykky tuntuu olevan luotettavampi kuin minä!”
Maken katse klaanilaiseen muuttui. Moderaattorin jämeryys ja päättäväisyys katosivat pikkuhiljaa tämän tuijottaessa parkuvaa klaanilaista.
“Halusin vaan elää rauhallista arkea! Millä tapaa se muka on minun syytäni jos joku random piru tulee ja tarjoaa minulle takaisin jotain minkä olen menettänyt! Kovasti olisi tehnyt melkein mieli, mutta kai minä nyt tajusin että syventäisin vaan omaa kuoppaani! Mutta kukapa minuun luottaisi!? Kukaan tuskin olisi sitä mieltä että minä kykenisin vastustamaan sellaista tarjousta ja ajaa koko Klaanin maan tasalle…”
Jaken katse laskeutui takaisin alassuin tämän äänen kadottua takaisin hiljaisuuteen.
Maken kasvoilta oli kadonnut kaikki kovuus, tilalle oli tullut puhdas sympatia. Kyllä minä sinua uskon Maken teki mieli avata suunsa, mutta jokin hänen päässään pysäytti hänen ajatuksensa…
Entä jos…?
Make perääntyi hieman kuulustelupöydän luota. Alassuin katsova Jake ei tuntunut edes huomaavan. Moderaattori kääntyi paikallaan poispäin klaanilaisesta. Hän hämmentyi omista ajatuksistaan. Hän tunsi suuresti voivansa olla varma Jaken syyttömyydestä. Joten miksi häntä epäilytti?
Make kirosi itseään. Sama oli tapahtunut useamman kerran aiemminkin. Tämä taas oli hänelle uusi tilanne. Aina tällaisissa tilanteissa hän usein muuttui neuvottomaksi. Hän ei tiennyt miten maailma toimi. Aina kun hän luuli olevansa varma jostain, jokin hänen sisällään väitti toista. Aina tällaisissa tilanteissa hänen päänsä täyttyi toistensa kanssa sotivilla ajatuksilla. Ja useimmiten joku muu oli ollut auttamassa häntä. Mutta nyt hän oli yksin. Eikä hän tiennyt mitä hänen pitäisi tehdä.
Mutta miksi hänen pitäisi tehdä mitään? Koko asia tuntui selvältä. Jake oli viaton. Niin asian täytyi olla. Ei kukaan hänen kaltaisensa viaton henkilö kykenisi pettämään Klaania. Hänen täytyi olla vain viaton sivullinen.
Entä jos hän valehtelee…? Make kavahti jälleen omia ajatuksiaan. Hermostuneisuuden palanen tuntui tunkeutuvan hänen kurkkuunsa. Miksi Jake valehtelisi? Miksi ei valehtelisi?
Make ei osannut vastata. Lähinnä siksi koska joiltain osin hän ymmärsi täysin asian pointin. Hän joutui muistuttamaan itseään siitä, että kyseessä oli yksi viidestä petturiehdokkaasta. Henkilöstä, joka oli tarjonnut viholliselle pääsyn sisälle Klaaniin… Se henkilö saattoi hyvinkin olla Jake. …mitä sinä oikeastaan edes tiedät hänestä?”
Maken ajatukset puistattivat häntä. Klaaniin saapumisestaan alkaen hän oli tuntenut olevansa kuin kotonaan. Hän oli kyennyt tuntemaan kuinka osa muista oli saapunut tähän paikkaan juuri samoista syistä kuin hän. Hän tunsi että hänellä oli vihdoin ollut ympärillään henkilöitä joista tuntui samoin kuin hänestä. Eikä hän siksi ollut koskaan ollut kyennyt tuntemaan vihaa tai epäilystä ketään kohtaan. Hän oli aina luottanut heihin miltei sokeasti.
Entä jos…?
Entä jos Jake tiesi sen?
Maken sisäiset ajatukset alkoivat pikkuhiljaa tunkeutua esiin. Hän muisteli Paacon ja Samen sanoja. Nyt ei ollut kyseessä pikkuasia. Nyt oli kyseessä kovemman luokan rikos. Jotain, mitä ei voinut hyvittää pelkällä katumuksella. Jotain anteeksiantamatonta.
Viisi nimeä. Se saattoi olla kuka tahansa. Joku joka kaiken aiheuttamansa jälkeenkin oli liikkunut klaanilaisten keskuudessa esittäen viatonta. Joku joka oli huijannut heitä kaikkia. Joku joka saattoi hyvinkin istua moderaattorin vieressä. Ja saattoi edelleen pelata katalia pelejään hänen ja muiden pään menoksi. Joku, joka saattoi hyvinkin käyttää häntä ja kaikkia muita hyväkseen.
Joku, jonka hän oli vannonut saattavansa vastuuseen teoistaan…
Jake oli kököttänyt hiljaisuudessa pöydän edessä jo jokusen minuutin. Klaanilaista tuntui osittain kaduttavan äskeinen puuskahduksensa, mutta toisaalta hän tunsi olonsa hieman helpottuneeksi. Moderaattori tuntui vakavalla kädellä pohtivan hänen syyttömyyttään.
“Sinä varmaankin muistat kyseisen kauhujen yön melko hyvin…?”
Maken kysymys sai Jaken nostamaan katseensa häneen selin olevaan moderaattoriin. Kaikki klaanilaisen toiveet haihtuivat hetkessä puolirahin kääntyessä hitaasti tätä päin. Tämän kasvoilta oli kadonnut kaikki mahdollinen myötätunto.
Jake ei tahtonut saada sanaa suustaan. Äskeisen jälkeen hänellä ei tuntunut olevan enää mitään sanottavaa. “M-minä, tuota…”
Puolirahin kaksi eteenpäin ottamaa askelta tuntuivat hiljentävän klaanilaisen.
Kynttilän leimu tuntui pikkuhiljaa voimistuvan. Mutta kumpikaan huoneessaolija ei tuntunut huomaavan sitä. He vain tuijottivat toisiaan.
“Muistathan?” Make jatkoi. Moderaattorin ääni oli muuttunut hetkessä kylmemmäksi ja välinpitämättömäksi. “Se ilta, kun Feterroiksi nimitetyt olennot hyökkäsivät kotiimme. Ja aiheuttivat tuhoa ja hävitystä juuri kuin tunteettomat tappokoneet mitä olivatkin?”
Puolirahin vasen käsi pamahti terävine kynsineen kuulustelupöydälle. Jake vaikutti hetken siltä kuin olisi voinut lennähtää ilmaan säikähdyksestä. Kynttilän valo kirkastui entisestään.
“MINÄ ainakin muistan.” Maken ilme muuttui hetkessä hurjemmaksi. Jaken silmät suurenivat sekä hämmennyksestä että pelosta.
“Se ilta, kun monia viattomia kuoli”, Make jatkoi kryptisenä. “Silloin kun suurin osa kykeni vain kauhistelemaan olematta kykenevä tekemään mitään asian hyväksi.”
Rahimiehen kasvot lähestyivät hiljaa yhä enemmän paikallaan panikoivaa Jakea päin. Kynttilä jatkoi leimuamistaan pikkuhiljaa.
“Ainoa asia mitä he kykenivät tekemään oli loppujen lopuksi surra kaatuneita ystäviään tuntien varmasti suurta tuskaa siitä etteivät kyenneet tekemään mitään heidän hyväkseen.”
Paniikki alkoi hiipiä Jaken pintaan entistä voimakkaammin.
“…se tuntui sinusta varmaan tosi kurjalta.”
Puolirahin hammasrivistö pilkotti tämän suupielien välistä kynttilänvalossa entistä häiritsevämmin. Pienen hetken moderaattorin puheesta saattoi erottaa vaimeaa murinaa…
“KILTTI, ÄLÄ SYÖ MINUA!!”
Jake heitti kätensä suojaavasti eteensä. Huudosta säpsähtänyt moderaattori perääntyi varovasti klaanilaisen luota. Syy Maken säikähdykseen oli kuitenkin jokin muut kuin Jaken huuto…
Hän oli kuullut tuolta kuulostavan huudon aiemminkin. Ehkä liiankin useasti. Se oli henkensä puolesta pelkäävän avuttoman villieläimen uhrin huutoa…
Hurjuus ja vimma olivat pyyhkiytyneet pois moderaattorin kasvoilta. Hän kykeni vain tuijottamaan oman naamansa piiloon kääntänyttä klaanilaisraasua surullinen pahoitteleva ilme kasvoillaan.
Miltei kokonaan pimenneen kuulusteluhuoneen ovi avautui. Make säpsähti katsomaan oven suuntaan. Kultavihreä moderaattori seisoi ovensuussa hieman hengästyneenä. Puolirahilta kesti hetki palata maanpinnalle. Paaco…
Make vilkaisi nopeasti Jakeen, joka näytti yhtä yllättyneeltä toisen moderaattorin ilmaantumisesta kuin hänkin.
“Ööh, tuota, moi…” Paaco tokaisi vedettyään henkeä. Make marssi kollegansa luo.
“Missä hemmetissä sinä olet ollut?” Make kuiskasi hieman katkeraan sävyyn.
“No tuota noin…” toa viittoi rahimiestä tulemaan lähemmäs supisten tämän korvaan.
Maken ilme muuttui happaman nyrpeäksi. Tämän kiusaannuttavammalta tuskin voisi tuntua…
Punaoranssi moderaattori talsi mahdollisimman epäuhkaavasti takaisin Jaken tykö. Hän napautti pyörälukkoa varpaillaan ehkä mahdollisesti rikkoen sen.
“Tuota, olet vapaa poistumaan”, Make sanoi, yrittäen pyytää katseellaan anteeksi.
Jake teki työtä käskettyä rullaten vaivihkaa ulos huoneesta. Paaco joutui suorittamaan kömpelön väistöhypyn välttääkseen joutumasta Rasvatun appelsiinin seuraavaksi uhriksi.
“Jummijammi, silleppä tuli kiirus…” Paaco tokaisi hekottavaan sävyyn ikään kuin peitellen omaa kiusaantuneisuuttaan tilanteen osalta.
Make vain käveli hiljaa ulos huoneesta hieman ihmettelevän Paacon ohi yrittäen olla näyttämättä tuskastuneisuuttaan kasvoillaan. Paaco käännähti katsomaan tyhjää kuulusteluhuonetta.
Kynttilä oli sammunut.
3
Kyynärpäät nojasivat pöytää vasten. Valon toan katse vaelsi yksitoikkoisen huonosti valaistun huoneen nurkasta toiseen. Käsiraudat kahlitsivat Gekon ranteet pöytään.
Valon toa huokaisi. Hän hieroi kämmeniään otsaansa vasten väsyneenä. Odotusta oli kestänyt jo kauan. Se oli kai jo kuulustelukikka itsessään. Pimeys oli hiljaista, piinaavaa ja passiivista. Ja Gekko oli viimeinen toa, joka voisi olla sinut pimeyden kanssa.
Kuulusteluhuoneen ovi pysyi säpissä. Ehkäpä kohta sieltä marssisi sisään joku moderaattoreista naama happamana. Same vihreässä katseessaan kylmää säälimättömyyttä. Bladis virnuillen leveällä hammashymyllä ja käsissään tylppä lyömäase. Umbra tiukkana mutta reiluna. Paaco huonoine vitseineen.
Gekko ei pystynyt pysymään paikoillaan. Lopulta huoneen ovi aukesi ja ulkopuolinen valo tunkeutui sisään. Hetken toa ehti luulla, että oviaukko oli tyhjä. Sitten hän tajusi katsovansa liian korkealle.
Hopeinen valon toa laski hitaasti katseensa lattianrajaan, josta takaisin katsoi matala tumma siluetti ja kaksi suurta vihreää silmää.
”Päivää, Gekko”, punaiseksi hahmottuva visorak tervehti.
Valon toa valahti kalpeaksi ja suoristi ryhtinsä. Se avasi suunsa, mutta jäi hakemaan sanojaan hetken. Hän olisi odottanut ketä tahansa muuta. Mutta ei adminia. Ei etenkään tätä adminia.
”P-päivää.” ”Minulla olisi sinulle muutama kysymys”, Visokki aloitti heti asiansa. Hän halusi mahdollisimman nopeasti saada kuulustelun käydyksi. Ei mitään ylimääräistä saivartelua. Nyt tarvittiin suoraa puhetta!
Gekko nyökkäsi syvään. Toa oli hermostunut, sen huomaamiseen ei tarvittu Visokin lahjaa. Mutta edes Visokki ei nähnyt, mikä tätä hermostutti.
”Mihin liittyen..” Gekko kysyi hiljaa ilman varsinaista intoa.
Visokki oli hetken vaiti. Gekossa oli selvästikin jotain hyvin epäilyttävää. ”Yritämme löytää Klaanin sisältä petturia ja sinä olet yksi kuulusteltavista ehdokkaista”, admin paljasti ja jatkoi: ”Missä sinä olit ja mitä teit Yö Kauhun aikaan? Olitko Klaanissa silloin?”
Hopeinen valon Toa hengitti syvään. Katse pakoili Visokin omaa. Gekko ei ollut selvästi varautunut kysymykseen. Tai ei ainakaan kovin hyvin. Visokki aisti yrittämättäkin, kuinka valon Toa haparoi päänsä sisällä hätävalheita ja kasaili lausuntoja.
Lopulta pakoileva katse pysähtyi Visun silmiin. Hän ei pystyisi valehtelemaan visorakille. Kukaan ei pystyisi.
”Olin”, Gekko kuiskasi. ”Hyvä. Mitä olit tekemässä, kun Klaanista katkesi sähköt?” Visokki tuijotti Gekkoa totisena, kun lateli kysymyksensä mekaanisen oloisesti.
”Juoksin sairasosastoa kohti”, Gekko sanoi vaitonaisena. Toa näytti puhuvan totta.
Visokki huomasi Gekon olevan kovin vähäsanainen. ”Mitä sinä sairasosastolla?” admin uteli.
Valon toa nielaisi. Hän laski katseensa jalkoihinsa. Lopulta hän nosti käsiään niin paljon kuin pystyi käsirautojen rajoittamana nostamaan. Tällöin Visokki näki, että Gekon oikeat kädet peittyivät mekaanisten tukirankojen alle.
Alla olevat kädet olivat muodottomat. Ruhjeita täynnä.
”Makuta Abzumo”, Gekko sanoi hiljaa ja raotti oikealla kädellään rintapanssariaan. Visokki vavahti taaksepäin. Toan lihassa oli kymmeniä pieniä ja isompiakin arpia kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Viiltojälkiä. Pistojälkiä. Täysin tarkoituksettomia pieniä viiltoja, jotka muodostivat toan ihoon arpien mosaiikin. Ja yksi suuri pistojälki, ammottava reikä keskellä rintaa, joka ei koskaan parantuisi.
”Hän satutti minua”, Gekko sanoi hiljaa. ”Minä kysyin, että miksi. Hän satutti minua lisää. Luulin teidän muistavan…”
Niine sanoineen valon Toa hiljeni taas. ”A-anteeksi, en muistanut”, visorak melkein värisi vastenmielisyydelle. Miten kukaan voi kiduttaa noin? Mielipuoli tuollaiseen vain pystyi, mikä ei tietenkään ollut yllätys. Hyrr, miten Gekko on selvinnyt edes hengissä?
Visokki karisti tunnepitoiset ajatuksensa pois ja yritti palata takaisin asialliseen kuulustelutyyliinsä: ”Mitä muuta Abzumo sinulle teki? Tekikö hän jotain henkistäkin?”.
Gekko pysyi pitkään hiljaa. Ei tuntunut siltä, että toa halusi varsinaisesti puhua aiheesta. Hän kuitenkin taisi tiedostaa, että vaihtoehtoja ei juuri ollut.
”No kun en tiedä”, toa sanoi täysin vailla tunnetta. ”Viimeinen asia mitä muistan ennen kuin heräsin kidutuskammiosta oli se, kun lähdimme Manun mukaan tehtävälle nazorakien pesään. Minä… minä en tiedä kuinka kauan olin siellä. Abzumo sai sen tuntumaan vuosilta.”
Mielenvoimien administa alkoi kuulostaa, että Abzumossa oli paljon avdemaisia piirteitä. Visulle ei tullut siitä mitenkään hyviä muistoja. ”Ymmärrän… Miten pääsit pois Abzumon kynsistä lopulta?” Visokki tiedusteli aavistuksen varoen, ei samanlaisella suoralla tyylillä kuin aikaisemmin.
”Punainen Mies”, Gekko vastasi samalla aavemaisen hiljaisella nuotilla kuin aiemminkin. ”Punainen Mies pelasti minut häneltä.”
Oli kuitenkin selvää, että hän oli vain tyytyväinen keskustelun siirryttyä pois makuta Abzumosta.
Visokki ei taas olllut yhtään tyytyväinen. Gekon vastaus hämmästytti suuresti. Miten se muka voisi olla mahdollista?
Visorak oli hetken vaiti ennen kuin sanoi nimen. ”P-punainen M-mies? M-miten muka?”
”Avde oli ystävällinen minulle”, Gekko sanoi pelottavan tyynesti. Suorastaan tuttavallisesti. Hän ei väistänyt nimen käyttöä. ”Hän pelasti henkeni. Minä… minä en eläisi ilman Avdea. Oli hän sitten vihollinen tai ei.”
Hiljaisuus oli jäätävä. Visokki tuijotti toaa.
”Kyllä”, Gekko lopulta sai ulos. ”Avde pyysi minua pettämään Klaanin.”
Hän ei jatkanut.
Totuus tuli Visokin naamalle kuin turpaan lyönti. Yhtäkkiä koko petturikuvio tuntui valkenevan adminin silmien edessä! ”Mitä…”, visorak kakisteli hetken nimeä: ”… Avde tarkalleen pyysi sinulta?”
Heti tämän kuultuaan Gekko siirsi lopulta katseensa Visokin silmiin. Valon toa alkoi liikkua tuolillaan hermostuneesti. Hän pudisti päätään hiljaa. ”Ei… ei. En minä suostunut. Usko minua. Hän vain pyysi. Ei hän pakottanut. En minä suostunut…” ”Juu, uskon sinua”, Visokki totesi varovasti: ”Mutta et vastannut kysymykseeni”.
Visokin rauhallinen sävy ei tyynnyttänyt valon Toan hermostuneisuutta. ”Oli pommi”, Gekko sanoi hampaidensa välistä hikikarpalo otsallaan. Hiljaisen puheen äänenvoimakkuus kasvoi. ”Pommi, jonka se minun halusi laukaisevan. Usko minua! Minä en laukaissut sitä!”
Admin arvioi Gekon olemusta pitkällä katseella. ”Rauhoitu. Mitä sinä teit heti, kun pääsit Abzumon kynsistä ja tulit takaisin Klaaniin? Teitkö vielä jotakin ennen kuin juoksit sairasosastolle?”
Visokin telepaattinen äänensävy oli lempeä ja rauhallinen. Hän oli kuitenkin tehnyt yhden virheen. Yhden ratkaisevan virheen.
Hän oli maininnut Abzumon nimen.
Tyyneys sirpaloitui. ”En halua puhua hänestä!”, Gekko sanoi nyt niin kovaa, että Visokki hieman hätkähti. Toa riuhtoi käsirautojaan ja sai painavan pöydän hytkymään. ”Tiedätkö, kuinka vaikeaa minun on ollut nukkua? Aina kun suljen silmäni, näen sen makutan! AINA.”
Visokki hiljeni. Vaihtoehto A oli, että Gekko valehteli. Vaihtoehto B oli, että kyseessä oli traumaperäinen stressihäiriö eli PTSD. Ensimmäisen vaihtoehdon varmistamiseksi telepaatin piti ottaa käyttöön seuraavan asteen kuulusteluvälineet, joihin liittyi aina riskejä.
”Gekko, vielä viimeinen asia. Minun täytyy turvautua seuraavan asteen kuulustelukäytäntöihin, pahoittelen” Visokki tokaisi ja alkoi keskittyä toaan.
Hermostunut heiluminen jäätyi täysin ja valon toa valahti kalmankalpeaksi, kun tämä tajusi, mitä Visokki oli tekemässä. ”Ei”, hän huudahti. ”Lopeta! Ei! Lopeta se, mitä olet tekemässä! Kuuntele minua! LOPETA!”
Oli jo liian myöhäistä. Visokki oli jo sisällä.
Mielenvoimien visorak havaitsi Gekon tämänhetkiset sekavat ajatukset. Ne poukkoilivat ja kimpoilivat toan mielessä kuin kuolemaisillaan olevat ussal-ravut. Adminin oli vaikea seurata tätä omituista ajatuksenjuoksua vankasta mielituntemuksestaan huolimatta. Visorak alkoi varoen porautua syvemmälle Gekon mieleen. Sitten, yhtäkkiä Visokki näki vain välähdyksen pimeydestä.
Jokin katsoi takaisin Gekon pään sisältä. Hi.
Neljä kavioista jalkaa kannatteli groteskia, epäsuhtaista ruumista. Olennon valtava pää kääntyi tavalla, jota kaulan ja niskan ei olisi pitänyt sallia. Hi. Hi.
Suuren pään niskaa pitkin valuva harja liehui tuulessa, jota ei ollut. Kaksi valtavaa punaista silmää vei kaksi kolmasosaa olennon pään mustasta massasta. Ja se hymyili.
Joku muu oli jo Gekon mielessä.
Joku Visokille tuttu. hi hi hi hi hi hi
Ja se halusi hänen mieleensä.
Hätääntynyt visorak perääntyi salamannopeasti toan mielestä. Visokki oli ollut vain muutamia sekunteja Gekon pään sisällä. Se tuntui kuitenkin olevan liikaa. Pahin mahdollinen olisi voinut jo tapahtua. Admin ei tiennyt, oliko jo tapahtunut. Kylmät väreet kalvoivat Visokin mieltä edelleen. Hän oli nähnyt jotain todella odottamatonta. ”Miksi?” visorak kysyi itseltään: ”Miksi?”. Kysymyksiä virtasi adminin mielessä röykkiöittäin. Vain yhdestä asiasta Visokki oli täysin varma.
Gekossa oli loinen.
Ja harvinaisen kamalan näköinen sellainen.
Kun todellisuus palasi takaisin hyökyaaltona, ensimmäisenä admin näki kauhistuneen katseen. Valon toa tuijotti häntä suoraan silmiin samasta pisteestä, josta loinen oli tuijottanut unen ja valheen rajamailla.
Gekko huohotti tärisevin käsin ja katsoi visorakia pitkään ja intensiivisesti. ”Ei kai”, hän lopulta sai soperrettua, ”se päässyt… sinuunkin?”
Visorak tuijotti Gekkoa hetken: ”E-en ole varma”. Admin nosti katseensa toasta huoneen kattoon ja kävi huoneen katsellaan nopeasti läpi. ”Mutta en usko”, visorak jatkoi.
Gekko tuijotti silmiäkään räpäyttämättä adminin silmiin. Lopulta hän huokaisi ja laskeutui varoen takaisin tuolilleen – klaanilainen oli noussut siltä ylös niin paljon kuin käsiraudat sallivat.
”Se ei tartu muussa kuin mielien välisessä yhteydessä”, Gekko jatkoi. ”Niin se minulle sanoi.”
”Tiedän”, Visokki totesi kylmästi tapittaen seinään.
”Onko… onko sinullakin ollut sellainen?” toa kysyi varoen. Kuulosti siltä kuin hän ei olisi puhunut aiheesta koskaan aiemmin kenellekään.
Visorak siirsi katseensa toaan: ”Valitettavasti”. ”Silloin, kun olin Avden kynsissä”, visorak sai kerrankin sanottua Punaisen Miehen nimen kangistelematta.
Gekko näytti ymmärtäväiseltä. Ymmärtäväisemmältä kuin koskaan. Oli kuin koko keskustelun tätä piinannut vainoharhaisuus olisi ollut haihtumassa. ”Saitko sen siis… pois itsestäsi?” “Jep. Silloin, kun Avde vapautti minut”, Visokki kertoi. Kuunnellessaan valon toa suki käsiproteesiensa rautasormilla myyttien Avohkiin muotoon taotun naamionsa päälakea.
”Onko muita tapoja saada se ulos?” Gekko kysyi hiljaa. ”Entä jos hän ei… halua päästää minua otteestaan?”
Visorak mietti hetken: ”Emme tiedä. Niillä tuntuu olevan oma tahto, mikä tekee siitä niin kovin vaikeaa”.
Gekon reaktiota tähän oli vaikea arvioida. ”Ei… ei se ole edes koskaan tehnyt minulle mitään pahaa. Suurin osa ajasta en edes huomaa sitä. Se vain on siellä. Tosin aina joskus välillä kun saan unen päästä kiinni, se puhuu.” ”Ei se välttämättä sinulle teekään pahaa. Se vain… välittää tietoja tai jotain”, Visokkia puistatti tämä ajatus.
Valon toan katse oli haudanvakava. ”Uskotko minua, jos sanon että en ole totellut sitä”, hän kysyi todella epävarman kuuloisena. ”Uskon”, visorak vastasi nopeasti, mutta jatkoi: ”Mutta loista minä en usko”.
Gekko pudisti päätään. ”Ei. Minä puhun nyt. Ei. Ei se puhu. Se ei laita sanoja suuhuni. Usko minua, pyydän…” ”Mutta ei sen tarvitse laittaa sanoja suuhusi, että se voisi välittää tietoja tai vaikuttaa sinuun tiedostamattomasti”, admin hieman jopa sääli toan jatkuvaa paniikkia.
”Minä en koskaan pettäisi Klaania”, Gekko tokaisi jättäen Visokin kommentin täysin vaille huomiota. Hän osoitti käsiraudoissa olevia proteesejaan ja niiden sisällä olevia raajojen vääristyneitä jäänteitä. ”Missä minä olisin ilman tätä paikkaa? Varmaan edelleen Ab… tiedät kyllä.”
Admin nyökkäsi tyynesti Gekolle: ”Ymmärrän, älä huolehdi. Kyllä petturi vielä löydetään ja sinulta saadaan loinen pois jotenkin”. Visokki irrotti Gekon käsiraudat pihtimillään.
”Noin. Minulla ei ole enää muuta”
Punainen admin lähti hoitamaan seuraavia ylläpidon velvollisuuksiaan jättäen toan yksin huoneeseen. Gekolla kesti hetki tajuta, että käsiraudat oli avattu. Lopulta toa nousi tuolilta varoen ja valui hitaasti oviaukon läpi.
Ennen ylläpitosiivestä poistumista hän ohitti Samen viiltävän arvioivan katseen. Siihen ei tuntunut hyvältä idealta katsoa takaisin.
Hän oli vapaa mies. Ainakin vielä.
”Kaikki valmista?” Same kysyi.
”Mmmmmf”, Bladis nyökkäsi niin, että donitsinmurusia putoili.
Moderaattorien taukohuoneen ovi loksahti kiinni Samen perässä. Selakhialaisen sotilaan tarkka vainu aisti välittömästi kahvin aromit. Keitin porisi takaseinällä. Bladis rullaili huoneen läpi laatikollinen donitseja sylissään kunkin moderaattorin ohi niin vauhdikkaasti, että nämä ehtivät juuri ja juuri napata yhden mieheen.
Pyörätuoli pysähtyi kirskuen huoneen seinustalla olevan visorakin viereen. Adminille hopeinen skakdi tarjosi laatikkoa auliimmin.
”Mmmfmfmm fffmmm mffff?” pyörätuoliskakdi kysyi kohteliaasti.
Visokki nappasi donitsin pihtimillään ja heitti suoraan suuhunsa, vaikka ei todellakaan tiennyt, mitä skakdi yritti viestittää epämääräisellä muminallaan.
”Nfffo”, Bladis kysyi katsellen ympäriinsä ja kulautti donitsinjäämät alas puolella kupillisella kahvia, ”miten meni?”
Admin oli hotkaissut jo donitsinsa sekunnissa.
”Sain Gekosta jotain irti. Ainakin diagnoosi varmistui. Hermoheikko yksilö. Lisäksi loinen majailee sen pään sisällä”, visorak totesi ytimekkäästi.
Paaco hieroi mietteliäänä leukaansa moden miettiessä miten ilmaisisi mieleensä syntyneet kaikin mahdollisin puolin väärät kielikuvat konkreettisiksi sanoiksi. Bladis kohotti kulmaansa enemmän kummastuneena kuin pelokkaana.
”Hm”, Same murahti. ”Loinen? Sama jonka viilsin kahtia Tawan toimistolla?”
Maken jo valmiiksi nyrpeä ilme muuttui vielä vähän enemmän nyrpeäksi muistojen demoninärhestä noustessa jälleen esiin.
Visokki pudisti päätään. ”Ei sama. Snowmanin parasiitti muistutti lintua, tämä oli enemmänkin…” Mielensisäinen huokaus. ”Pieni hevonen.”
Syvä hiljaisuus.
Jossain huoneessaolijoiden kollektiivisessa tajunnassa päätettiin jälleen olla kuvailematta tätäkään loista tällä nimenomaisella sanalla enää ikinä. ”Närhi” ja ”portaat” saivat seuraa moderaattorihuoneen kielletyt sanat -listalle.
“Voisimmeko olla puhumatta siitä linnusta?” Make kysyi hiljaisen tuskastuneena.
Admin sivuutti Maken kysymyksen ja jatkoi: ”Mitkä ovat johtopäätökset muista kuulusteluista? Mitään tullut ilmi?”.
”Tuotaaa”, Bladis mömisi, ”siitä loisesta. Pitäisikö se… ’liskopoju’…”
Skakdi oli ainoa joka ei tajunnut tämän lempinimen ironiaa. Se ei yleensä pysäyttänyt häntä.
”… pistää kaiken varalta karanteeniin. Että ei levitä pöpöään.”
Make nosti kulmiaan skakdia kohti ihmettelevänä.
”Et sinä, liskopoju. Se toinen. Se joka ei edes ole lisko.” Ja minä luulin että Paacon kielikuvat ovat huonoja… puolirahi pohti. Mutta hän ei sanonut sitä ääneen. Muuten hän ja viherkultainen toa olisivat vahingossa pitkittäneet kokousta iltaan asti. ”Nääh. En näe liskopojun loisesta olevan vaaraa Klaanille, koska nyt loisen olinpaikka on tiedossa”, Visokki tarkensi. ”Valitettavasti jo pelkkä parasiittitartunnan mahdollisuus tarkoittaa, etten voi mennä epäiltyjen mieleen.”
Tämä ajatus upposi hiljaisuudessa kaikkien päähän. Näin heidän vastustajansa olikin sen aina tarkoittanut. Petturin löytämiseen ei olisi oikoteitä.
”Muuuutta ei kai niitä pöpöjä kaikissa ole?” Bladis aprikoi.
”Varovaisuus on silti paikallaan”, Same vastasi. ”Henkilökohtaisesti olisin jättänyt Snowmaninkin arestiin.”
Bladis kohotti kulmiaan. ”Me puhuimme tästä jo! Porkkana kulkekoon omia polkujaan, kunnes saamme vahvempaa näyttöä.”
”Julkisuusvastaavanamme” ilmeisesti julkisuusvastaava Paaco julisti ”koen velvollisuudekseni muistuttaa, että harmittomien tyyppien pidättäminen ilman vahvaa näyttöä ei ole kovin hyvä idea. Meillä oli jo mielenosoitus käsissämme, enkä mielelläni ottaisi uutta peltipurkkia päähäni.”
Bladis mulkoili Paacoa ilmeellä, joka kyseenalaisti tämän nimityksen julkisuusvastaavaksi. ”Öö, joo. Eikä meillä edes ole mitään sitä plösöä vastaan. Mitä liskopojuun tulee, se taas vastusti pidätystä! Miksi se ei ole enää raudoissa jo siitä syystä?”
Hän tivasi Visokilta vastausta katseellaan melko tiukasti. Kunnes muisti miten hierarkia toimi.
”… öööh, neiti admin.”
Visorak pyöräytti silmiään kunnianosoitukselle. Hän ei oikein koskaan osannut niistä perustaa. ”Meillä ei ole tarpeeksi todisteita… Gekko kuulostaa kyllä epäilyttävältä, mutta on meillä muitakin epäiltyjä”.
Visokin päätös oli varma, mutta ajatukset eivät. Oliko Gekko halunnut hätäilyllään suojella häntä loiselta, vai piilottaa päässään olevat todellisen nukkemestarin suunnitelmat?
“Hän ainakin näytti perin hätääntyneeltä silloin kun ilmestyimme hakemaan häntä”, Make avasi lopulta suunsa. “Tai pikemminkin, silloin kun hän ilmestyi sinne minne olimme menneet häntä hakemaan.” Rahimies jätti mainitsematta perunasäkin, vaikka asia hänen mielestään ehkä oli hieman oikeuttanutkin Gekon reaktiota… ”Ymmärrettävää, sillä se on kokenut aika kovia viime aikoina… , Visokin selkäpiitä meni kylmät väreet kaikesta sen kidutuksen ajattelemisestakin: ”Se kärsii aika vahvasti traumaperäisestä stressioireyhtymästä ja on todella neuroottinen. Hankala sanoa, johtuuko epäilyttävyys traumasta vai syyllisyydestä ”.
Bladis kurtisti kulmiaan. Vanhat hyvät ajat muistuivat mieleen. Joskus hän olisi ratkaissut nämä tapaukset lyömällä epäiltyjen päitä pöytää vasten. Siinä olisivat unohtuneet kaikki stressiperäiset traumahäiriöyhtymähäiriöt ja neuroosit. Sekä mahdollisesti osa epäillyn aivotoiminnasta. Samen kanssa jaettu katse näytti, että tätä ajatusta ei ehkä ollut parempi jakaa ääneen.
”Oli miten oli, olet sitä mieltä, että annamme kummankin jatkaa vapaalla jalalla?” Same suuntasi kysymyksensä Visokille. Päämoderaattori Umbran ollessa toisaalla selakhilaani vastasi tutkinnasta, mutta sekä lopullinen päätäntävalta että vastuu lepäsivät Adminin hämähäkkiharteilla.
Visorak nyökkäsi taivuttaen hieman etujalkojaan ja laski ne takaisin alkuasentoonsa. ”Jep, mutta pidetään heitä silti silmällä”. Vain yksi oli syyllinen, Visokki mietti. Vain yksi. Niin Avde oli sanonut. Ja Avde ei valehdellut.
Paaco innostui. ”Hei, saanko tuoda pöytään epäiltyjen silmälläpidon kannalta äärimmäisen tärkeän kehitysehdotuksen? Minä olen aina halunnut sijoittaa pari uutta valvontakameraa pariin strategisesti tärkeään paik-”
Visokin katse tuntui veitseltä vihreän dj:n kurkulla. Paaco päätti tappaa ehdotuksen kehtoonsa.
”Eniten minua kyllä vielä kiinnostaa”, Bladis sanoi kääntyen pyörillään kohti sohvaa, jolla Make ja Paaco istuivat, ”että mitä te teitte sen oranssin suharin kanssa.” Skakdin ilme sanoi, että laskeutuminen oli tehnyt kipeää. Tunne oli kyllä varmasti ollut molemminpuolinen.
Paaco avasi räväkästi suunsa, “No se on syytön.”
Skakdin, selahkiaanin ja visorakin katseet olivat yllättyneet toan nopeasta ja varmasta vastauksesta. …mistä tiedät? visorak kysyi.
“Noh…” toa aloitti.
Puoli tuntia sitten
Make ja Paaco astelivat kuulusteluhuoneiden ovien koristamaa käytävää. Kaksikko pysähtyi matoranilaisella kakkosnumerolla koristettuun huoneeseen. Make oli tarttumassa ovenkahvaan, kun Paaco hihkaisi.
“Tuota noin, käyn vielä tuolla tietokonehuoneessa.”
“…ai, miksi?” Make kysähti.
“Käyn vielä tsekkaamassa mahdolliset todistusaineistot Appelsiinia kohtaan. Eihän kuulustelut ole mitään ilman niitä. Se kun saattaa sanoa mitä hyvänsä. Hoida sinä alku vaikka yksiksesi.”
Maken ilme oli mairea. “Eli haluat minun vähän lämmittelevän sitä?”
“No mikäs siinä. Olisihan se aika siistiä että ryntäisin sisään dramaattisesti juuri ratkaisevalla hetkellä.”
Make nyökytteli epävarmana raottaen kuulusteluhuoneen ovea. Se oli pimeä.
“Juu, tuo huone on aika rempallaan”, Paaco tokaisi. “Lamppua ei ole jaksettu vaihtaa, mutta jätin sinne kynttilän.
Rahimiehen ilme oli epävarma.
“Ai niin, ei sitten kannata alkaa ihan heti puristamaan siitä tietoa. Tyypiltä kun näköjään lähti siinä porrasryminässä taju. Mutta tuskin se muutenkaan mihinkään pyörälukon kanssa vilistää.”
“…” Make totesi astuen varovasti huoneen sisään. “Pidä sitten kiirettä”, puolirahi tokaisi.
“Hei muuten”, Paaco toputti, “kun se herää, älä vaan kävele sen eteen, vaan kiertele vähän pitkin huonetta ja tee tosi kuumottavia ääniä että se tulee olemaan ihan että ‘Mitä v-’”
Make löi nyrpein katsein huoneen oven kiinni Paacon edestä.
Paaco käveli käytävällä työhuonettaan kohti, kun häntä vastaan asteli työkalukassia kantava eksyneen näköinen matoran.
“Anteeksi”, matoran aloitti, “olen uusi huoltoyksikön jäsen mutten muista reittiä voimageneraattorin luo. Voisitteko auttaa?”
“Kaksi kerrosta alaspäin, pääaulan länsikäytävästä kolmas tie vasemmalle, portaat ylös” moderaattori vastasi. Matoran nyökkäsi kiitokseksi talsien tiehensä.
Paaco puolestaan jäi seisahtumaan paikalleen. Hän jäi miettimään sanomisiaan aneemisin ilmein… … portaat ylös… … portaat ylös… … portaat ylös…
”…”
Perseperseperseperseperseperse… toa lähti harppomaan kipakasti takaisin kohti kuulustelutiloja.
Puoli tuntia myöhemmin
Paaco ei ollut tietenkään suostunut vain kertomaan. Hänen piti näyttää.
Koko läsnäolevan moderaattoriston ja Visokin matka oli käynyt taukohuoneen miellyttävästä kahvin tuoksusta huoltokäytävien öljyn hajuun ja laitteistojen hurinaan. He kävelivät metalliritilöillä kylmässä loisteputkivalossa usean kummastuneen huoltomatoranin ohi kunnes saapuivat linnakkeen apuvoimageneraattorin luokse.
Sylinterimäinen ja päägeneraattoria paljon pienempi sähköntuotantolaitos oli uusittu kokonaan sitten Avhrak Feterrojen yöllisten tuhojen. Sen sijainti oli pysynyt samana, vaikka vartiotoimenpiteet oli kolminkertaistettu.
Se oli nimittäin saman jyrkän metalliportaikon yläpäässä.
”… niinkö”, Same tuhahti.
Eikä sinne tasan ollut pyörätuoliluiskaa.
”… joo se on syytön”, Bladis myönsi otsa kurtussa.
”Muuten, radiopuhelimet olivat alennuksessa. Tästä lähtien kumpikin kantaa mukanaan vähintään viittä kuten järkevät ihmiset”, Kapura sanoi työntäessään laatikkoa veneeseen.
”… mitä me teemme viidellä radiopuhelimella mieheen?” Matoro kysyi puolivakavissaan Kapuran hankkiman veneen kannelta. Kyseessä oli parhaat päivänsä nähnyt muutamalle henkilölle tarkoitettu pikavene, joka kaikesta huolimatta oli (tai ainakin pitäisi olla) merikelpoinen.
”Ei koskaan tiedä, miten niitä voi menettää”, Kapura vastasi vakavana. ”Ennen kuin huomaatkaan, ne putoavat öljymereen tai lentävät tyhjyyteen vahingossa”. Joku ohitse kulkenut matoran katseli omituisen näköisenä Kapuraa. Toat taas matkalla öljymerille ja maailman laidoille pelastamaan meitä matoraneja, hän ajatteli.
”Onko meillä edes akkuja näihin?”
”Ostin niitäkin. Ja ainahan voi käyttää loppua neljää radiopuhelinta yhden sammuessa.”
”Sepä lohduttavaa”, Matoro totesi lakonisesti ja mietti kuumeisesti keinoa vaihtaa puheenaihetta. Hän järjesteli kaksikon vähäisiä matkatavaroita kannen alle.
”Kävin muuten arkistossa tutkimassa vähän määränpäätämme”, hän puoliksi huusi ruumasta.
”Mitään kiinnostavaa?” Kapura kysäisi. ”Itse asiassa… Mitä me edes tarkalleen ottaen menemme tekemään?” laivaan astunut Kapura jatkoi.
”Siis. Menemme tapaamaan jotakin Arupak-nimistä matorania. Se on tämän hetken tietojen mukaan viimeisin, joka on koskenut Delta-siruun. Toivon, että pääsisimme sen avulla sirun jäljille”, Matoro selitti. ”Tyyppi tosin on mielisairaalassa Ga-Metrussa.”
”… Arupak?” Kapura sanoi mietteliäästi. ”Melkein kuulostaa tutulta. Mutta joo, kuulostaa järkevältä. Miten tämä Arupak tarkalleen ottaen sai sirunsa?”
”Hän oli ilmeisesti jonkinlainen merirosvo. Päätyi Nimdan temppeliin, samaan jossa minä kävin. Sieltä löytyi eräästä ansasta hänen kuollut toverinsa, joka oli kirjoittanut heidän tulleen hakemaan Nimdaa. Arupak sai sen sirun temppelistä ja pakeni… pakeni sen… vartijoita” Matoro kertoi hiljaisella äänellä. Hän yritti tukahduttaa tuskallisia muistoja.
”Onko mitään tietoa siitä, mihin hän menetti sirunsa?”
”Ei. Se saattaa olla hänellä edelleen. Juuri sitä sirun kohtaloa menemme selvittämään. Ja jos mahdollista, tuomaan sirun lopulta Klaaniin.”
”… Mielisairaalla voi olla hallussaan maailman vaarallisin ase?” Kapura kysyi.
”Ei olisi ensimmäinen kerta”, Matoro totesi kuivasti. Mahtoikohan Abzumo olla edelleen meren pohjassa, hän tuli ajatelleeksi.
”Jos minulla olisi ollut Nimdan siru vähän aikaa sitten niin Klaanista ei olisi jäljellä enää mitään”, Kapura sanoi mietiskelevästi. ”Unohda. Mutta onko mahdollista, että vastapuoli olisi jo saanut sirun? En kuvittele sen ryöstämisen olevan kovin vaikeaa jos sinäkin sait selville sirun silloisen olinpaikan.”
”…”
Hetken kuluttua Matoro vastasi: ”No jaa, onhan sekin mahdollisuus. Vaikka helppoa se ei ole.”
”Aika simppelin oloinen tehtävä”, Kapura sanoi. ”Ei kuulosta vaaralliselta lukuun ottamatta Nimdaa käyttävää hullua. Mukavaa vaihtelua Xian jälkeen.”
”Oletko käynyt muuten Metru Nuilla ennen?”
”En. Olen pysytellyt aika lailla Klaanissa tehtäviä lukuunottamatta. Ja aika ei tietenkään ole paras mahdollinen huvimatkailuun.”
”Minä taistelin siellä Metsästäjiä vastaan silloin Sodassa. En ole siellä sen jälkeen käynyt. Siellä on liian vähän luontoa.”
”Minä en välittäisi”, Kapura sanoi. ”Pääsisi ilmaisemaan itseään taiteilijana, luulen. Viime aikoina tilaukset ovat olleet vähän ”tee minulle moottorisaha, joka ampuu plasmaa”-tyyppiä. Sitä se sota-aika teettää.”
”Sietäisit olla ylpeä. Kuinka moni ylipäätään osaa tehdä ’moottorisahan, joka ampuu plasmaa’?”
”Klaani nosti Pajan tarvikebudjettia sodan takia joten minulla on varaa mennä vaikka kuinka överiksi.”, Kapura sanoi. ”Näkisit sen harppuunapäivityksen, jota suunnittelen.”
”Kuulostaa hyvältä”, Matoro totesi. ”Jos jatkamme kunhan olemme päässeet liikkeelle. Perille pääsee parhaiten lähtemällä liikkeelle.”
”Sopii”, Kapura vastasi. ”Kuinka kauan arvioisit matkan kestävän?”
”No Xian-tunnelin kautta pääsemme Metru Nuin kupoliin – jos kaikki menee hyvin – parissa viikossa. Tai hieman vajaassa”, Matoro vastasi samalla käynnistellen veneen polttomoottoria.
Matoro katseli pieneltä komentosillalta merelle Kapuran pitäen vakaasti kiinni ohjauspyörästä. Kylmä viima iski kaksikkoon. Jossain kaukana näkyi Klaanin lopun alla purjehtiva kauppalaiva saattoaluksen kanssa. Tällä alueella Klaanin saaren koillispuolella oli upotettu vasta kaksi päivää sitten useita klaaniin matkalla olleita laivoja.
”Koskahan sota loppuu”, Matoro ajatteli ääneen.
”Ei koskaan”, Kapura sanoi. ”Mutta se voi hiljentyä. Jäädä muistoihin. Mutta ei kauaksi aikaa.”
”Ainahan ne sodat loppuvat”, Matoro vastasi. ”Paitsi Zakazin sisällissota. Mutta se on poikkeus, koska skakdit.
”Sodat johtavat seuraaviin”, Kapura totesi. ”Ne vain nimetään erikseen koska on mukavampaa ajatella että ne loppuvat. Ja sitä paitsi vaikka taistelut näyttäisivät vaienne niin kulissien takana johtajat suunnittelevat jo seuraavia sotia. Keneenkään ei voi luottaa.”
Matoro ei ehtinyt vastaamaan. Hän tunsi iskun päässään ja vajosi tyhjyyteen todellisen maailman hävitessä hänen ympäriltään. Kapuran viimeiset sanat soivat Toan päässä tämän tuntiessa etäisesti kaatuvansa.
Keneenkään ei voi luottaa.
(Voitte kenties arvata, kuka muu tähän on osallistunut Kapuran lisäksi.)
Raskaat verhot estivät vähäisenkin valon pääsyn huoneistoon. Hämyisässä sairaalaympäristössä valkoinen ja musta sekoittuivat harmonisesti. Harmaata ei ollut. Oli vain mustia siluetteja, jotka liikkuivat valkoisuudessa. Aivan ikkunaa vasten nojasi tuoli, jolla istui sotilaallinen hahmo. Metrin päässä hahmosta löytyi peti, jolla makasi huoneen ainoa potilas. Tämä nukkui rauhallista unta.
”Ne sanoivat, että jotain oli tapahtunut aiemmin. Kielsivät astumasta tänne. Juuri nyt en välitä.”
Tuolilla istuva hahmo laski suuret kasvonsa kämmeniinsä. Se huokaisi syvään ja haki ajatuksiaan. Huoneen seinäkello piti piinaavaa tikitystä. Piinaavampia olivat vain hahmon sydämenlyönnit.
”Tulin tänne, koska haluan kysyä sinulta jotain. Sano vain täydeksi Karzahnin tolvanaksi, jos edes pieni osa sinusta on hereillä. Mutta… haluan vain… en tiedä, puhua… puhua ystävälle.”
Aivan sairaalavuoteen vieressä oli pöytä. Vesimaljakkoon istutetut kukat olivat hoitamattoman näköisiä, osa jopa lakastuneita. Terälehtiä lojui pöydällä ja lattialla. Vesimaljakon takana oli valokuva, jossa oli neljä enemmän tai vähemmän hymyilevää hahmoa. Kuva oli käännetty toipilasta kohti. Kukat olivat kuolemaisillaan ja pöytä oli pölyssä, mutta valokuva ei. Lasi heijasti edelleen verhojen läpi huokuvaa valoa.
”Tunnen itseni taas petetyksi. Se olisi ehkä hauskempaa, jos tämä olisi ensimmäinen kerta.” Mies naurahti kuivakasti eikä kovin aidosti. Se otti pitkän hörpyn vyötäröllään roikkuvasta vesipullosta ennen kuin jatkoi puhettaan. ”Minulla on hyvin pitkäaikainen ystävä. Toveri. Aseveli, jos niin voi sanoa. Sellainen sekopää, jonka kanssa on tullut koettua ties mitä ja selviydyttyä niin taisteluista kuin muustakin. Hyvä mies. Moraaliltaan muistuttaa lähinnä bumerangia.”
Mieshahmo otti toisen äänekkään hörpyn. ”Kiero, vaarallinen. Käsittely vaatii vuosien harjoittelua. Mutta palaa aina luokseni hädän hetkellä.” Kenttäpullo niksahti takaisin paikalleen varustevyöhön. Hahmo nousi täyteen mittaansa ja ravisteli raajojaan. ”Kuvittele ilmeeni, kun se mies lähettää minulle henkilökohtaisen viestin, jossa se kertoo kääntäneensä takkinsa. Niin, joo. Tosi kirjaimellisesti.”
Huoneen ainoa potilas ei reagoinut mitenkään. Vain raskas hengitys vastasi miehelle. ”Olen vihainen, tietysti. Vihainen ja hämmentynyt. Haluan lähinnä lyödä sen tyhmää vihreää naamaa silmien väliin jollain tylpällä uudelleen ja uudelleen. Ja se olisi näissä olosuhteissa… sodassa jopa oikeutettua. Mutta kun ei. Helvetin helvetin helvetti, ei.”
Hahmon kämmenet puristuivat tehokkaasti nyrkeiksi ja tärisivät hetken. Hahmo kuitenkin nieli vihansa. Se horjui hetken paikallaan ennen kuin istui taas tuolilleen. ”Kysyn sinulta jotain. En tiedä, voisitko vastata edes hereillä, mutta haluan silti edes kysyä. Se on vaivannut minua niin pitkään kuin olen ollut… täällä. Joskus linnoitus ei ollut tällä paikalla, ei näin vankalla pohjalla. Ja silloin se oli puuta ja tiiliskiveä.” Mieshahmo katsoi syvään potilasta, yrittäen etsiä tämän katsetta. Silmät oli kuitenkin suljettu eivätkä ne antaneet minkäänlaista vastausta.
”Niihin aikoihin tänne saapui skakdinuorukainen, joka ei suostunut antamaan oikeaa nimeään. Varusteinaan nuorukaisella oli lähinnä teräaseita ja hyvin, hyvin harvinainen kiikarikivääri sodasta, joka oli niihin aikoihin loppunut vasta vajaa vuosikymmen aikaisemmin. Nuorukainen oli täynnä haavoja ja vammoja, joista osan täytyi varsin yksiselitteisesti olla itseaiheutettuja. Lisäksi vaikka hän yritti parhaansa mukaan asiaa piilotella, oli hän ollut joskus Pimeyden metsästäjä.” Hahmo katsoi kämmenpohjaansa. Hän oli valmis jättämään ne ajat unholaan.
”Kysyn nyt vain, miksi. Miksi annoit nuorukaiselle anteeksi kaiken sen, mitä nuorukainen oli tehnyt. Kaiken, mitä hän edusti. Miten kykenit ottamaan sen riskin? Mistä sinä löysit sen verran anteeksiantoa.”
Hahmo huokaisi.
”Ja miksi se nuorukainen istuu nyt tässä.”
Potilas ei vastannut, vaan jatkoi levollista untaan. Yksinäinen punainen silmä katseli mustan ja valkoisen kontrastista. Sen omistaja kuunteli potilaan levollista hengitystä. Vieraan kämmen kävi vielä kerran otsalla. Tämän jälkeen sotilas nousi hitaasti seisomaan ja asteli vuoteen vierelle. Puoliksi alas vuoteelta valahtanut huopa aseteltiin takaisin paikoilleen. Hahmo seisoi hetken vuoteen vieressä sanomatta mitään. Sitten se asteli hitaasti huoneen ovelle.
* * *
Admin-siipi
Punainen Visorak asteli kirkkaasti valaistuja käytäviä pitkin astellen vuorotellen lattialla ja seinillä. Visokki tunsi vaistollaan jo kaukaa, että admin-siivessä oli tyhjää. Pitkään oli ollut vain hiljaisuus. Vain yhden olennon ajatukset kimpoilivat syvälle linnoituksen muuriin piilotetun huoneiston sisällä. Ei kestänyt kauaa päätellä, kenen. Neljän hämähäkkimäisen jalan harppova askel ei arvioinut, tarttuiko se lattialautaan vai seinämiin. Lopulta Rahi saavutti hieman avonaisen oviaukon, jonka välistä kajasti työvalo. Hämähäkki työnsi oven varovaisesti auki otsallaan. Hän jäi seisomaan odottavasti oviaukkoon.
”G”, Visokki sanoi. Kumea telepaattinen kaiku saavutti kohteensa, mutta ei saanut vastakaikua. Skakdi istui pöydän ääressä työstäen jotain. Punainen työvalo pöydän yllä toi nuotiomaista hehkuaan muuten tyhjään huoneeseen ja värjäsi sinisen skakdin purppuraiseksi. ”No mutta hyvää iltaa”, väsynyt ääni vastasi.
”Minä tiedän, mitä sinä aiot”, Visokki sanoi vakavasti. ”Se ei ole sen arvoista.”
Työpöydälle oli aseteltu sotilaallisen tarkkoihin riveihin kymmeniä, ehkä jopa satoja plasmapatruunoita. Niiden punertavat kärjet hehkuivat pöytälampun valossa, kun Guardianin kookas kämmen lipasti niitä yksi kerrallaan. Vartija-kivääri oli purettu siististi, ja sen aseöljystä kosteat osat oli sijoiteltu ympäri suuren työpöydän pintaa. Pitkäpiippuinen zamor-revolveri lojui pöydän reunalla. Sen rumpuosan panosaukot oli täytetty kelmeän vihreillä kuulilla, joiden sisältä löytyi kaikkea lyijystä napalmiin. Punaisen valon kajo täytti muuten pimeän huoneen. Seinillä olevissa telineissä oli kymmeniä teräaseita, kiväärejä, pistooleita ja lippaita. Aseista jokainen oli välittömässä käyttökunnossa. Askeettisella mutta suurella sängyllä lojui skakdisoturin varustevyö, jonka lipastaskut oli tyhjätty pöydälle.
Aukinainen ikkuna varmisti, että huoneessa ei ainakaan ollut liian lämmintä. Oli liiankin selvää, että Guardian oli ollut hereillä jo pitkään. Guardian laski viimeisimmän lippaan samaan pinoon kuin aiemmat. Hän tarttui Vartija-kiväärin hyvin öljytystä rungosta ja pyyhkäisi metallipintoja vanhalla rätillä. Sitten admin kasasi osa kerrallaan tottunein ottein kiväärinsä. Siinä kesti viisi sekuntia.
Latausliike. Varmistus. Ase laskettiin pöydälle. Guardian nosti vesipullon pöydältä ja otti pitkän hörpyn. Sitten hän kääntyi tuolillaan kohti Visokkia. Skakdi ja visorak jakoivat pitkän katseen, jonka aikana huoneen valtasi hiljaisuus. ”Niinkö? Mitäköhän minä aion?” Guardian kysyi katsellen kaukaisuuteen.
”Minä ymmärrän, että olet vihainen!” Visokki sanoi rauhoittavalla äänellä. ”Sinulla on kaikki syy olla! Minäkään en ymmärrä… en ymmärrä enkä käsitä, miten Ämkoo voisi tehdä mitään sellaista… mutta harkitse, mitä olet tekemässä.”
Visorak otti kaksi askelta skakdia kohti ja katseli vihreillä silmillään skakdia arvioiden ja harkiten sanojaan. ”Hän on ystäväsi, G.”
Guardian huokaisi. ”Niin. Arvaa, tekeekö se tästä yhtään helpompaa.”
”Takuulla ei, mutta… mutta… yritä ymmärtää. Se on sentään Ämkoo, hänellä täytyi olla jokin syy sille. Ehkä häntä… kiristetään? Ehkä hän on vihdoin menettänyt hallinnan?” Kylmät väreet kiipivät pitkin Visokin olemusta. Vaikka Ämkoo oli vanha ystävä, oli jossain tämän sisällä edelleen vankina edesmenneen makutan rikkinäinen sielu. Makutan.
”En usko, että kyse on siitä”, Guardian sanoi pudistaen päätään. ”Olen katsonut sitä pätkää uudelleen ja uudelleen. Ämkoo tietää, mitä tekee. Niistä silmistä ei katsonut makuta.” ”Vaan?” Visokki sanoi. ”En enää tiedä”, G vastasi. Skakdin oikea käsi kurottui takana olevalle työpöydälle. Kämmen tarttui zamor-pistooliin varmasti. ”Jotain sellaista, jota haluan katsoa silmiin lähinnä tähtäimen läpi.”
”Sinä et tiedä itsekään, mistä puhut”, Visokki sanoi. Hämähäkkiolento hieroi päätään Guardianin jalkaa vasten. ”Mitä sinä teet, jos saat hänet tähtäimeesi?” ”Se hetki pelottaa minua itseänikin.” G pyöräytti kuudestilaukeavan rumpulippaan auki ja katseli kelmeän vihreitä zamoreja valoa vasten, jolloin niiden tyhjiössä kelluskelevat sisällöt näkyivät entistä paremmin. ”Mitä teemme Allianssilla, jos ystävätkin ovat tällaisia?” Guardian sanoi hymyillen. Kevyt ranneliike ja revolverin rumpulipas pyörähti paikalleen metallisesti kilahtaen.
”Sanot edelleen häntä ystäväksi”, Visokki vastasi. ”Se kertoo minulle, että et vetäisi liipaisimesta.” Guardian osoitti revolverilla kohti seinää, sormi liipaisimella ja katse tiukkana. Hitaasti ase laskeutui takaisin pöydälle. ”Piru vie sinun kanssasi”, Guardian sanoi naurahtaen ja laski kätensä visorakin päälaelle. Skakdi rapsutti isolla kämmenellään telepaattisen araknidin päätä. Visokki oli liian älykäs ja ylpeä myöntääkseen pitävänsä siitä. Sitä oli vaikea päätellä suuren Rahin kasvoilta, mutta Visokki hymyili tai ainakin yritti kovasti. ”Jokin kertoo minulle, että et silti aio hylätä tätä ajatusta”, visorak viesti.
”En niin.”
”Onko jotain, jolla voisin muuttaa mielesi?”
”Sinä voisit syöttää minulle idean, jota luulisin omakseni. Tai ottaa ruumiini haltuun ja estää minua. Mutta et tee sitä.” ”Ei. En ikinä.”
Guardian taputti Visokin päätä. ”Minä lähden hänen peräänsä. Minä etsin hänet ja saan hänet tähtäimeeni. Minä nappaan hänet ennen kuin hän nappaa minut. Ja sitten kun se mies seisoo piippulinjani edessä, teen valinnan. Sen pidemmälle en ole suunnitellut.”
”Tämä voi olla vain juoni”, Visokki ehdotti. Argumentit alkoivat loppua, mutta jotain oli tehtävä. ”Ehkä ne yrittävät provosoida juuri sinua. Avde tekisi jotain juuri sellaista. Usko minua, minä tunnen hänet.”
”Olen valmis ottamaan sen riskin”, Guardian vastasi. ”Olen sen verran velkaa Ämkoolle.” G nousi ylös tuoliltaan. Hän sammutti työvalonsa. Huone jäi pimeäksi. Sekä skakdi että visorak astuivat ulos huoneesta samanaikaisella askeleella. He lähtivät kävelemään hitaasti pitkin admin-siiven himmeästi valaistuja käytäviä. ”Mitä minä teen, jos sinä lähdet hänen peräänsä?” Visokki sanoi hieman huolestuneena. ”Jään yksin. Yksin johtamaan sekasortoista Klaania keskellä sotaa. Minä… en tiedä, onko minusta siihen.”
”Yksin?”,Guardian kysyi hymyillen. ”Sinulla on paras opettaja tähän aiheeseen. Vie Nöpö muuten joskus katsomaan häntä. Minua se otus lähinnä puree.” ”… kun sanot ’puree’, puhutko Tawasta vai Nöpöstä?” Guardian teki parhaansa pidätelläkseen naurua. Hän epäonnistui. Näinä aikoina se ei välttämättä ollut pahasta.
Kaksikon tiet erkanivat admin-siiven ovilla. Molemmat aikoivat kohdata vanhan ystävän. Mutta hyvin, hyvin eri merkeissä.
Arkkienkelin uppoamisesta oli jo tunteja, ja Ilmaraptori lensi yhä. Pohjoista taivaanrantaa maalailevat kaksoisauringot olivat jälleen nousemassa. Ajantaju oli hämärtynyt. Viimeiset neljä tuntia oli Toa Hai istunut höyryvoimaisen ilma-aluksen puikoissa. Laivastomatoranien pikakoulutuksen saanut merikapteeni ei ollut aivan elementissään, mutta kyyti oli ihailtavan tasaista. Silti vanha merikarhu ei kokenut kuuluvansa tämän aluksen komentoon. Suurin osa miehistöstä nukkui. Matoroa valvottivat hänen ajatuksensa. Oraakkeli istui aluksen peräosassa matkustustiloissa yksinäisenä ja tuijotti ikkunasta ohi kulkevia pilviä. Oli aivan kuin vanha matoran ei olisi edes muistanut, mitä pilvet olivat.
”Hei”, Matoro tervehti ja istuutui Oraakkelin viereen. Oraakkeli istui puista lattiaa vasten ja tuijotteli eleettömänä ulos Ilmaraptorin ikkunasta. ”Hei”, soturimunkki vastasi vaitonaisesti. ”Aika hyvä lentosää”, Matoro sanoi keskustelunaloitukseksi. Hän olisi vinoillut itselleen maailman huonoimmasta ja kuluneimmasta jäänmurtoyrityksestä, jos olisi voinut. Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. Jokin kertoi Matorolle, että vanha matoran ei ollut edes kuullut äskeistä. ”Miten käsi voi?” soturimunkki sanoi vilkaisten sivusilmällä Matoron siteen alle piilotettua kämmentä. ”No jaa, olen minä pahempaakin kokenut”, Matoro vastasi. ”En kiellä sitä, Jään Sotilas”, Oraakkeli sanoi korottaen ääntään aivan vähän. ”Mutta miten käsi voi?” Matoro mietti hetken mitä Oraakkeli mahtoi ajaa takaa. ”Se ei parane. Parannuskivi ei toimi siihen.” Oraakkeli ojensi kätensä Matoron suuntaan katsomatta kuitenkaan Toaa silmiin. ”Näytä sitä.” Matoro ojensi varovasti siteen peittämää kättään Oraakkelin suuntaan, ja vanha soturimunkki tarttui tiukasti Toan ranteesta. Ote oli hallittu ja hienovarainen, mutta pienestä kädestä huolimatta siinä oli voimaa. Oraakkeli olisi takuulla voinut murtaa Matoron ranteen, jos olisi vain halunnut. Soturimunkeissa oli jotain kunnioitettavaa. Sitä Matoro ei voinut kieltää. Oraakkeli raotti Matoron kämmenen ympärille kiertynyttä sideharsoa. Vanhat punaiset silmät tutkivat tarkkaan näkemäänsä. Kun matoran sai harson auki, sen silmät laajenivat. Sinisen muinais-Pakarin otsa kurtistui.
Matoro ei nähnyt siteen takaa, mitä hänen kämmenessään oli. Oraakkelin katse kuitenkin kertoi tarpeeksi. Huolestuneisuus valtasi Jään toan ajatukset. ”Tiedätkö sinä, mitä olet mennyt tekemään, Matoro the Blacksnow”, Oraakkeli sanoi sana hitaasti kerrallaan. Äänenpaino laski joka sanalla matalammaksi. ”… jotakin, joka liittyy siihen, että käytin Nimdaa?” Matoro koitti ehdottaa. Matoranin äänenpainot saivat Toan huolestumaan. ”Sinä käytit sen voimaa”, Oraakkeli sanoi. Vaikka matoranin katse oli rauhallinen, alkoi ääneen kerääntyä jotain voimallista. Oraakkelin käsi Matoron ranteen ympärillä alkoi tuntua entistä pahemmalta. ”Sinä tartuit jumalaiseen voimaan ja käytit sitä aseena. Sinä yritit tappaa Nimdalla, Matoro the Blacksnow.”
Sideharso repesi auki. Valkoinen side laskeutui palasina Ilmaraptorin lattialle, paljastaen kämmenpohjan altaan. Jään Toan valkoisessa kämmenpohjassa oleva palovamma oli hieman parempi kuin aiemmin. Se oli kuitenkin jättänyt arven, jota Matoro ei ollut aiemmin nähnyt. Arpi oli kolmion muotoinen. Sen keskellä oli jotain, joka muistutti silmää. ”Ja Nimda merkitsi sinut, Matoro the Blacksnow. Olet merkitty mies.” Matoro nielaisi löytämättä oikeita sanoja. ”… ja tämä vaikuttaa elämääni miten?” hän kysyi. Oraakkeli oli hetken hiljaa. Sitten hän teki jotain, jota Matoro ei osannut odottaa. Lyhyt, valkoinen matoran tarttui jään Toaa hartioista. Ennen kuin Matoro ehti reagoida, oli soturimunkki tönäissyt hänet selkä Ilmaraptorin seinää vasten.
”Katso sitä, Toa”, Oraakkeli sanoi. Punaisena hehkuvien silmien raivon ja Matoron katseen välissä oli noin seitsemän senttiä. Matoro ei tuntenut ketään muuta, joka olisi saanut pelkän kuiskauksen kuulostamaan huudolta ja raivolta. Oraakkeli ei kertaakaan nostanut ääntään, mutta silti tuntui siltä kuin hän olisi huutanut. ”Katso sitä pitkään ja hartaasti. Tiedätkö, mitä tuo merkki tarkoittaa? Tuo merkki tarkoittaa, että olet käyttänyt Nimdaa. Se antoi sinun käyttää itseään – ja sinä suostuit! Voit yrittää piilottaa sen sideharson alle. Voit yrittää hoitaa sitä salvalla tai parannuskivellä. Mutta totuus on, että se – ei – koskaan – katoa!”
Oraakkeli tarttui jälleen tiukasti kiinni Matoron ranteesta ja toi Toan käden tämän kasvojen eteen. Arpikudoksesta tuijotti kolmikulmainen silmä, joka ei liikkunut. ”Miksi sinä teit sen?” Oraakkeli sanoi hampaidensa välistä. ”Mitä muuta siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Odottaa, että Abzumo tappaa meidät kaikki?”, Matoro kysyi välittömästi. ”Jos en olisi käyttänyt sirua, se olisi nyt sillä makutalla ja me kaikki olisimme hengiltä. Muistaakseni minä olin se, joka pelasti sinut.” ”Senkin naiivi hölmö”, Oraakkeli sanoi puristaen Matoron olkapäätä yhä tiukemmin. ”Minä olen vain vanha, arvoton Matoran. Minä en ole jumalan voiman arvoinen!” Oraakkeli pudisti päätään. ”Tiedätkö, mitä tämä merkki tarkoittaa, Matoro?” Hän toi jään Toan kättä entistä lähemmäksi tämän kasvoja. Matoro tunsi olonsa entistä epämukavammaksi. ”Sillä moni tietää. Se ei lähde pois. Se tulee katselemaan sinua niin kauan kuin elät.”
Oraakkeli päästi irti Matoron ranteesta. ”Ne etsivät sinua. Koska sinä olet yksi harvoista, jotka ovat käyttäneet Nimdaa. Sinä olet arvokas niille. Ja kun painajaisten lähetti saa vainusi…” Matoron katse jäätyi paikalleen. Hän oli sanomassa jotain, mutta se ei tullut suusta ulos. Yhtäkkiä muistikuva viiltävästä kivusta valtasi Toan kädentyngän.
”Ath sinua auttakoon”, Oraakkeli sanoi. Hän piirsi vapaalla kädellään ilmaan isä Athin merkin. Matoro oli shokissa. Nuket. Ei, ei niitä. mitä tahansa paitsi niitä. ”M-mutta sinähän käskit minun käyttää sitä siellä kuilussa! Kuulin telepaattiset viestisi!” Matoro yritti viedä keskustelua pois Nukeista. Hänen äskettäinen hyvä tuulensa oli vaihtynyt ärtymykseen. Hän oli vihainen Oraakkelille, vihainen Nimdalle ja vihainen Mata Nuille. Tämä oli niitä hetkiä, joina hänen optimisminsa oli täysin kadonnut. Oraakkeli näytti hämmentyneeltä. Hänen otteensa Matoron olkapäästä heltyi hieman. ”En ymmärrä, Matoro. En ymmärrä. Minä käskin sinua käyttämään sirua vasta kun oli aivan pakko. Tein sen vasta kun olit itse käyttänyt sitä.”
Oraakkeli irrotti otteensa. Punaisten silmien vihaisuus alkoi hälventyä.
”Se en ollut minä. Minä en ikinä – ikinä olisi käskenyt sinua käyttämään Nimdaa aseena.” ”… mitä? Kuulin äänesi. Tai kuulin äänesi päässäni, mutta sama se. Se käski minua käyttämään Nimdaa”, Matoro selitti hämmästyneenä. Hän pähkäili parhaansa mukaan kuka kyseisen viestin antoi. ”Kysyn nyt rehellisesti ja haluan rehellisen vastauksen”, Oraakkeli sanoi. Soturimunkki oli saanut tyyneytensä hälyttävän nopeasti takaisin. ”Onko tätä tapahtunut aiemminkin.” Matoro mietti. Hän kelasi viime aikojen tapahtumien ohi Nukkejen kohtaamiseen. Muistot olivat utuisia, eikä hän halunnut muistaa niitä. Sitä ennen oli ollut Rozumin matka. Sitä ennen Destral ja sitä ennen Xia. Hän muisti, mitä oli tapahtunut paluumatkalla Xialta. Jokin hänen naamiostaan oli puhunut hänelle.
”Kyllä”, Matoro sanoi hiljaa. ”Kerran. Jokin puhui minulle pääni sisällä. Se halusi Nimdan.” Oraakkeli nyökkäsi hitaasti. ”Mieti syvään ja pitkään. Mieti sitä ääntä. Oliko se tuttu ääni?” Matoro yritti muistella ääntä. Se ei kuulostanut miltään hänen tuntemaltaan, mutta silti se oli kuulostanut tutulta. ”Se… se kuulosti ajatuksiltani”, Matoro vastasi, tajuten itsekin asian vasta nyt. Oraakkeli pudisti päätään hitaasti. ”Ja sinä tottelit sitä ääntä. Sinä otit Nimdan käteesi ja käytit sen voimaa.” Soturimunkki otti askeleen poispäin Matorosta ja huokaisi syvään. ”Hölmö poika”, hän sanoi. Oraakkelin äänessä ei kuitenkaan enää ollut vihaa. Hän oli täysin rauhallinen.
”Väitän edelleenkin, ettei siinä tilanteessa ollut muuta vaihtoehtoa”, Matoro väitti vieläkin vastaan. ”Aina on vaihtoehtoja, Matoro”, Oraakkeli sanoi. ”Älä koskaan, koskaan sano minulle että ei ole. Sanon itsellenikin joskus, että väkivalta on joskus ainoa vaihtoehto… mutta se ei ole totta.”
Oraakkeli oli hetken hiljaa.
”Haluan uskoa, että se ei ole. Laita sideharso takaisin. Kenenkään ei tarvitse nähdä kämmentäsi. Ei vielä.” Matoro teki työtä käskettyä. Samalla Oraakkeli kääntyi tätä kohti. Hän kurotti valkoista kämmentään Matoroa kohti. ”Ja näytä minulle Nimda.” Toa jähmettyi ja tuntui miettivän jotakin hetken. ”Ah, Nimda”, hän totesi ja alkoi väännellä rintapanssariaan. Sen alta hänen nyrkkinsä pohjalle putosi kaunis valkoinen Nimdan siru. Epsilon.
Toa katseli esinettä aivan hiljaa. Se ei enää hohtanut eikä tuntunut niin jumalalliselta kuin Arkkienkelin pimeydessä, mutta jokin siinä kiehtoi Matoroa. Jokin veti häntä puoleensa. Toan mielessä välähti ajatus, että Oraakkeli haluaa sirun häneltä, mutta heti huomatessaan ajatuksensa hän tyrmäsi sen. Toa avasi kätensä kokonaan niin, että Oraakkelikin saattoi nähdä sirun. Oraakkeli näytti piiloutuvan syvemmälle kaapuunsa, kun himmeän sinivalkoisen sirun hehku tuli esiin. Matoran-soturimunkin katse porautui syvälle siruun. Hän hengitti raskaasti. Oraakkelin katseessa oli kaipuuta ja halua. Hetkeksi näytti siltä kuin millään muulla ei olisi väliä. ”Siitä on liian kauan, kun olen nähnyt yhden näistä”, Oraakkeli sanoi hiljaa. ”Niin, niin kauan. Mutta joskus tuntuu, että liian vähän.”
Oraakkeli katsoi Matoroa synkästi silmiin ja ojensi valkoisen kämmenensä kohti Matoroa. ”Anna se minulle.” ”Mitä?” Matoro ei uskonut korviaan. ”Mitä- siis miksi sinä…” Matoro sopersi ja puristi sirun nyrkkiinsä. ”Minä toistan, Matoro the Blacksnow. Anna siru.” Oraakkelin äänestä oli kadonnut se jokin, joka kertoi lempeydestä. Matoro ei kuullut kuitenkaan tuon av-matoranin äänessä enää edes supistettua vihaa. Nyt tuon vanhuksen suusta tulevat sanat olivat vain kolkkoa täytettä hiljaisuudessa. Ja punaisten silmien katse porautui piinaavasti suoraan Matoron sieluun.
Ajatukset velloivat Matoron sisällä. Voisiko hän antaa sirun Oraakkelille? Matoranilla olisi tietysti oikeus siihen, olihan esine tärkeä osa Ath-uskonnon mytologiaa. Mutta toisaalta Matorolla ei ollut valtaa päättää sirun kohtalosta. Klaani oli myöntänyt sen hänelle vain yhden tehtävän ajaksi, ja se oli määrä palauttaa Klaaniin.
”En voi antaa sitä, en ainakaan ennen kuin kerrot mitä aiot tehdä sillä. En voi pettää Klaania”, Matoro sanoi käskevästi, muttei niin tiukalla äänensävyllä kuin olisi halunnut. ”Matoro”, Oraakkeli sanoi tiukan käskevästi. ”Minä pyydän. Anna siru. Näen, kuinka puristat sitä. Haluan vain katsoa sitä.” Oraakkeli tarjosi kättään lähemmäksi. Matoro katsoi Oraakkelia silmiin. Sitten hän katso nyrkkiään. Hän tuijotti sirua hetken poissaolevan näköisenä.
”Selvä”, Matoro sanoi. Hän ojensi kätensä hitaasti ja antoi Epsilonin Oraakkelin käteen. Sirusta irrottaminen tuntui vaikealta ja turvattomalta. Oraakkelin valkoinen kämmen puristui kokonaan sirpaleen ympärille. Vanhojen silmien punahehkuinen katse tuijotti sirua entistä tiiviimmin. Matoro ei voinut olla huomaamatta, kuinka soturimunkin hengitys kiihtyi kiihtymistään. Kaikki ei ollut kunnossa.
Epsilon, Oraakkeli sanoi hiljaa, mutta tunteella. Se on kieltämättä kaunis. Mutta… missä on Beeta, Matoro?
Se vajosi mereen Abzumon mukana, Matoro sanoi. Hän tarkkaili Oraakkelin jokaista liikettä ja piti katseensa kiinni Nimdassa. Sinun piti suojella sitä, eikö pitänytkin, Oraakkeli sanoi syyttävällä äänensävyllä. Soturimunkki oli nostanut Epsilonin päänsä tasolle ja pyöritteli sitä silmiensä edessä. Oraakkelin yleensä ilmeettömille kasvoille alkoi muodostua lapsenomaista hymyä. Matoro ei pitänyt näkemästään ollenkaan.
”Mikä sinua vaivaa. Muistelepa vähän sitä tilannetta. Jos en olisi toiminut kuin toimin, me molemmat makaisimme kuolleina Arkkienkelillä ja Abzumolla olisi molemmat sirut. Ihan oikeasti, et voi vaatia tuollaisia. Joskus pitää tyytyä muuhunkin kuin täydelliseen voittoon. Olisit vain tyytyväinen että meille kävi näinkin hyvin”, Matoro vastasi heti eikä peitellyt ärtymystään.
”Hölmö poika”, Oraakkeli sanoi, ja matoranin äänensävy laski matalammalle kuin koskaan aiemmin. Soturimunkki puristi nyrkkinsä Nimdan sirun ympärille. Silloin Matoro ymmärsi nähneensä Oraakkelin katseen aiemminkin. Se oli sama punainen kaipuun ja himon hehku, joka oli tuijottanut Abzumon silmistä. ”Hölmö, hölmö poika. Kuolema on koskettanut sinua jo kahdesti. Vielä kolmas kerta, ja löydät itsesi isä Athin kasvojen edestä. Ja voin vannoa, että isämme ei pidä siitä, mitä olet tehnyt hänen voimallaan.” Oraakkelin ääni oli jääkylmä. Matoro ei voinut katsoa poispäin. ”Isä Athin rakkaus on suuri ja kaikkialle kurottuva. Mutta kuten kirjoitukset sanovat, sekään ei ole mitään hänen vihaansa verrattuna!”
Matoron ilme oli kauhistunut. Hän tuijotti järkyttyneenä Oraakkelia hän ei ollut ennen nähnyt tätä tällaisena. Oraakkeli puristi sirua nyrkkiinsä entistä lujemmin ja alkoi ikään kuin perääntyä hienovaraisesti pois Matoron luota. Toa ei osannut kuin katsoa, kuinka matoralainen liikkui hitaasti hänestä poispäin, Nimda liikkui hänestä poispäin. Oraakkeli astui askeleen taaksepäin, kunnes törmäsi johonkin. Jonkun kämmen puristui hellästi hänen nyrkkinsä ympärille. ”Oraakkeli”, sanoi ääni, ”anna olla.” Oraakkeli käänsi päätään hieman ja näki ikivanhan kanohi Shelekin. Vanha käsi, joka oli puristunut hänen kätensä ympärille, otti Epsilonin häneltä, eikä hän estänyt. ”Nimdan voima on liian suuri meille kaikille”, Mestari sanoi. ”Sinullekin, ystävä.” ”Mestari”, Oraakkeli kuiskasi lähestulkoon kuulumattomalla äänellä. ”Minä…” Matoro katsoi kenties entistä kauhistuneempana, miten Oraakkeli vajosi polvilleen. Matoranin poskelle vierähti kyynel. Mestari polvistui Oraakkelin viereen ja otti tämän syleilyynsä. ”Matoro”, hän kuiskasi. ”Ota siru. Se on Klaanissa paremmassa turvassa kuin meillä. Kolme matorania… vain kolme. Koko seurakuntamme uskoo minun kuolleen ja pitää Oraakkelia petturina. Suuri järjestö, Bio-Klaani… On selvää, että se kykenee suojelemaan jotakin esinettä paremmin kuin kolme matorania.”
Matoro yskäisi. ”Kyllä. Tietenkin”, hän mumisi jotain nopeasti ja otti sirun Pyhän Äidin käsistä. ”Kiitos”, hän vastasi aavistuksen verran selkeämmin.
”Mestari”, Oraakkelin särkynyt ääni kuiskasi. Matoro ei nähnyt enää matoranin katsetta, sillä tämä oli painanut päänsä Pyhän Äidin rintakehää vasten. Mi-minä olen niin pahoillani. En… en kestänyt. S-se puhui minulle! S-s-se laittoi sanoja suuhuni. S-se otti minut pois… ja korvasi jollain… jollain muulla. Oraakkeli yritti vielä muodostaa sanoja, mutta sai aikaiseksi vain epäselvää muminaa. Vanha mies tärisi kauttaaltaan ja kuulosti nyyhkyttävän. Mestari nyökkäsi syvään, sulki sokeat silmänsä ja laski vanhan kätensä Oraakkelin päälaelle. Sinun ei tarvitse enää koskea siihen, ystävä, Mestari sanoi lempeällä äänellä. Ei enää. Vanhan miehen tärinä lakkasi ja hengitys rauhoittui. Matoro ei voinut kuin katsella hämmentyneenä. Hän ei ollut koskaan nähnyt Oraakkelia näin haavoittuvana. Nimdassa oli jotain, joka ei kuulunut kuolevaisille.
Tiukasti kiinni sirusta pitäen Matoro piilotti Epsilonin haarniskansa alle.
[spoiler=Krediittijuttu]Gee ja Manu tekivät tätä minun lisäkseni.[/spoiler]
