Visokki oli jättänyt Tawan hyvillä mielin osaavien klaanilaisten käsiin sairastuvalle ja kipitti nyt Klaanin käytäviä. ”En ihmettelisi, jos ei edes tuo saa häntä lomailemaan edes vähäksi aikaa…” Visorakia suoraan sanoen säälitti hänen hyvä ystävänsä Tawa, sillä mokoma oli päästänyt itsensä tuollaiseen kuntoon, mutta olisihan se pitänyt arvata. Vaikka Tawa olikin paljon muuttunut luonteeltaan aikojen saatossa, tietystä jääräpäisyydestä hän ei ikinä tulisi pääsemään eroon. Eikä tarvitsekaan, koska Tawa nyt vain on sellainen. Joskus silti voisi ajatella itseään edes vähän… Visokki olisi voinut jäädä seurailemaan Toan vointia sairastuvalle, mutta Klaani huusi apua kaikennäköisten hommien saralla. Tawaakaan visorak ei heti päästäisi näiden hommien pariin, joten jonkun ne oli tehtävä. Hommien määrä ei visorakia haitannut, sillä hän piti siitä ja kaikkein ihaninta, hän oli takaisin Klaanissa!
Visokin ajatukset ja Klaanin hetkellisen rauhallisuuden kuitenkin katkaisi jostain päin Klaania tuleva riita.
”… se ollut räjähdys, senkin ääliö. Minä tiedän kyllä, mitä teen.” ”Mutta siellä selvästi haisee palanut. Ja minä kuulin äänen!” ”Mene pois. Pidä huoli omista asioistasi, matoran.” ”Älä pomota minua, makuta. Ilman minua sinulla ei olisi kattoa!” ”Epäilen suuresti.” ”Päästä minut sisään!” ”Mikä yleistalonmies sinusta on tullut? Ei käy.”
”Manu riitelee Verstaassa jonkun kanssa? Pitänee käydä tarkistamassa, mitä tuolla oikein tapahtuu…” Visokki astui nurkan takaa Verstaalle vievään käytävään juuri parahiksi näkemään, kuinka Manu heitti Bobin ulos ikkunasta. Matoranin parkaisu kuului etäisesti tämän lentäessä pihamaalle. Hänen onnekseen Verstas sijaitsi maan alla, joten sinne vievä käytävä oli luonnollisesti ensimmäisessä kerroksessa.
”MANU! Mitä sinä teit juuri katonkorjaajallemme?” Visokki huudahti. ”Visokki? Milloin sinä olet palannut? Minä, tuota…” ”Sanotaanko vaikka, että ihan äsken. Sinä MITÄ?” ”Eh, se nuuski asioitani”, Manu sanoi ja perääntyi Verstaan ovea vasten. ”Kai minullakin on oikeus yksityisyyteen?” ”Yksityisyyteen, mutta ei toisten ikkunasta heittämiseen…” Visokki sanoi moittien ja lähestyi makutaa uhkaavasti. Manu katsoi Visokkia silmiin. ”Ei, eipä kai. Mitä Tawa sanoi nähtyään sinut?” ”…” Visokki oli hetken hiljaa. ”Hän on nyt sairasosastolla…” ”…” Oli Manun vuoro olla hiljaa. Hetken kuluttua hän sanoi: ”Minulla oli hänelle asiaa. Onko hän kunnossa?” ”En tiedä, kävin heittämässä hänet vain sinne, mutta arvatenkin liikaa paineita kerralla. Kyllä hän tokenee, pyörtyi vain.” Manu kohotti kulmiaan. ”Selvä on. En viitsi mennä häiritsemään häntä. No mutta”, makuta huudahti iskien kätensä yhteen yllättäen, ”sinä tiedät kaiken, minkä Tawakin, eikö totta, Visokki, kultaseni?” ”… vähintäänkin, kyllä”, Visokki vastasi hämmentyneenä Manun puheesta. ”Hienoa, hienoa. Minä haluaisin kysyä sinulta paria asiaa. Menisimmekö johonkin mukavampaan paikkaan? Tässä käytävällä on ikävä keskustella, ja Bob saattaa palata vielä, ellen tappanut sitä vahingossa.” Visokki pyöräytti silmiään. ”Parempi olisi ettet tappanut, muuten meillä ei ole kohta kattoa ollenkaan…”
Kaksikko käveli läpi käytävien, jotka huokuivat tyhjää kylmyyttä toisin kuin yleensä. Harvoin ei ketään kohdannut kävellessään Bio-Klaanin käytävillä, mutta nyt oli poikkeuksellinen tilanne. Manu katsahti kahvion suuntaan ja käveli sen ovelle.
”Ah, kahvio on tänään tyhjä. Menkäämme tänne”, Manu sanoi vilkaistuaan kahvion ovesta sisään. ”Kuvittelenko vain minä, vai onko itse Klaanissa nykyään vähemmän porukkaa kuin ennen?” Visokki sanoi synkeänä. ”Tyhjä kahvio…” ”Elämme kovia aikoja, ystävä hyvä. Monet ovat varmasti korjaamassa talojansa”, Manu virkkoi istahtaen satunnaisen pöydän ääreen. Tarjoilijoita ei näkynyt mailla eikä halmeilla. ”Niin, katonkorjaajille on siis tarvetta”, Visokki sanoi pisteliäästi. ”Kuinka paljon tiedät siitä, mitä täällä on tapahtunut poissa ollessasi?” ”Tiedänhän minä aika paljon. Silti tämä kaikki on niin… karua.” Manu nyökkäsi vakavana ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Tällaisen on loputtava”, Manu sanoi ja iski nyrkkinsä pöytään dramaattisesti. ”Ja minä aion olla osana lopettamassa sitä.” Sitten hän virnisti ovelasti: ”Kerrohan. Mitä tiedät Epsilonista?”
Visokki katsoi Manua kummissaan. ”Mitä sinä aiot?” ”Minä olen”, Manu aloitti, ”tutkinut muutamia historiankirjoituksia. Ja Makuta Itrozin muistiinpanoja, jotka Matoro minulle toimitti. Minä olen tutkinut ne läpikotaisin. Ja minusta tuntuu, että Epsilon ei ole siellä, missä sen tulisi olla.”
Visokki vakavoitui. ”Epsilonista minä en tiedä juurikaan. En myöskään tiedä, tietääkö Tawa.” Manu hymähti. ”Lievä takaisku.” ”Taka-iskuja Nimdan saralla riittää. Mikään ei selviä niin helposti kuin oletamme.” ”Olen tietoinen asiasta. Mutta oletin, että se olisi näkynyt täällä päin. Aikoja sitten, itse asiassa.” ”Saattaa ollakin, mutta minä en ole sitä nähnyt. Muistaakseni.”
Visokin katse jäätyi yhtäkkiä. Rahi ei liikahtanutkaan, tuijotti vain johonkin ilmekään värähtämättä. Manu yritti havainnoida, minne visorak oli katseensa kohdistanut, mutta vastaus oli vain seinä. Tai ei, Visokki ei näyttänyt katsovan mihinkään. Hänen katseessaan oli vain… tyhjyys. ”…Visokki?” Manu kysyi ihmeissään. Telepaatin mieli torjui Manun kysymyksen salamana. Sitten Visokin silmät sulkeutuivat. Administa näki, että hän keskittyi tällä hetkellä johonkin erittäin kovasti. Itse asiassa, Manu ei ollut ikinä ennen nähnyt Visokkia yhtä keskittyneenä. Sitten rahin mielikanava vihdoinkin aukesi. ”Mi…mi…mitä?” Visokki sai ulos tuijottaen silmät auki tyhjyyteen. ”Tuonko minä näytin Avdelle… Tuonko?” Visokki tärisi.
”Sinä teit mitä…?” Manu kysyi ja kohotti kulmiaan. Visokki kääntyi Manun puoleen ja nielaisi. ”Minä…Minä näytin Avdelle muiston, muiston Ni-Nimdasta, että pääsisin vapaaksi. Itse en nähnyt sitä muistoa, mutta nyt… nyt minä näin sitä muistoa…” Manu katsoi Visokkia ilmeettömänä. Tämä tärisi yhä. Epävarmana makuta asetti kätensä Visokin selän päälle tavalla, jonka ajatteli ystävälliseksi, ja sanoi: ”Se mahtoi olla ikävä muisto.” Visokki mietti hetken hiljaa tuijottaen taas tyhjyyteen ja sitten säpsähti ajatuksistaan. Rahi lopetti tärisemisen. ”Itse asiassa ei, mutta minä muistin jotain, mitä en ole muistanut pitkiin aikoihin ja miksi se nyt sitten? Ja Nimda, muisto Nimdasta, miksi se on edelleen minulle niin hämärä? Voiko Nimdasta muodostua edes selkeitä muistoja? Mitä tämä on? Näen vain iskevän sinisyyden ja-” ”Oletko varmasti kunnossa?” Manu kysyi vakavalla äänensävyllä. ”Jos haluat kertoa muistosi, minä kyllä kuuntelen mieluusti.” ”Olen, tämä vain hämmentää. Toistaiseksi tuossa muistossa ei ollut mitään, mistä Avde voisi saada vihiä Nimdasta, jos hän sen näkee. Se muisto on vain niin outo. Vaikea saada tolkkua. Ja ylipäätänsä se hämmentää, että minä en muista tästä sirusta yhtään mitään, vaikka olen ollut sen kanssa tekemisissä joskus. Nimda vaikuttaa… mieleen?” Visokki yritti löytää selitystä muistolleen. Manu pakotti kasvoilleen pienen hymyntapaisen. ”Nimda”, hän sanoi hiljaa. ”Nimda liittyy kiinteästi mieleen.” ”Niin, mutta tämä on silti jotain ihan uutta, että se sekoittaa minun muistoni siitä. …Tiedätkö sinä jotain?” Visokki katsoi Manua epäilevästi. ”Kyllä minä väitän tietäväni”, Manu sanoi suoraan virnistäen kierosti. ”Mutta mitä minä en tiedä, on se, onko Epsilon ollut täällä.” Visokki tuhahti Manun ilmeelle. ”Miten tämä tieto auttaisi sinua?” ”Tiedätkö sinä, missä Matoro on. Ja Summerganon. Killjoy.” ”En. He ovat jossain kaukana…” Visokki katsoi Manua odottavasti. ”He ovat hakemassa Epsilonia. Athistien saarelta. Varma ansa.” ”Voi ei, voi ei. Onko sieltä kuulunut mitään?” Visokki säikähti. ”Sitä sinun täytyy kysyä Tawalta ja Guartsulta, minä en tiedä. Mutta voin sanoa, että se siru ei ole siellä. Mikäli historiaan on luottaminen.” ”Milloin sait tuon tiedon selville?” ”Kerroinhan sinulle tutkineeni kaikenlaista viime päivinä.” ”Kerroit.” Visokki nyökkäsi. ”’Viime päivät’ rajoittaa kaikkea, mitä olen tehnyt. Palasimme matkaltamme aivan äskettäin.” ”Niin..?” ”Ja he lähtivät matkaan jo ennen saapumistamme.” Visokki oli vain hiljaa ja mietti. Eikö Manu aikonut sanoa enempää?
Visokki oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun Kahvion ovi heilahti. Kumpikin käänsi katseensa ovelle. Oviaukko kehyksinään heidän edessään seisoi Guardian. Tämä huomasi Visokin ja hieroi ehjää silmäänsä. Manu pystyi kuvittelemaan toisen, mekaanisen silmän skannaamaan visorakia. ”Visokki”, Guardian sanoi hitaasti tyrmistyneellä äänellä. ”Sinä olet…”
[spoil]Vizu kirjoitti tästä puolet. Molemmat musiikkivalinnat minun.[/spoil]
VL-624, Pimeyden metsästäjien eteläisen rintaman komentokeskus
Vaikka sodan päättymisestä oli jo aikaa, elivät rintamalinjat edelleen maailman syrjäseuduilla. Eteläisten saarten tutkimattomuus avasi lukuisia mahdollisuuksia sellaiselle, jota ei haluttu pitää julkisessa tiedossa. VL-624 oli sodan lopulla rakennettu valtava sotilastukikohta, jonka kautta siirrettiin valtavat määrät sotilaita ja tarvikkeita pohjoisen taistelukentille. Sodan päätyttyä siitä tuli kansainvälinen hämärän toiminnan keskuspaikka ja pienelle saarelle kohonnut valtaisa metallinen pilvenpiirtäjä oli ympäri vuorokauden eliittivartijoiden valvovan silmän alla.
Pilviä halkovan metallisen hirmun ylimmissä kerroksissa sijaitsi lukuisia telakoitumispisteitä, joihin alukset ympäri maailmaa pysäköityivät. Noin 20 kattokerrosta paikkoja, yksi jokaista tornin sivua kohti. Kahdeksastakymmenestä telakoitumispaikasta suurin osa oli aina varattuna ja niiden omistajat yleensä joko huolsivat aluksiaan tai pitivät sijaa tornin sisälle rakennetuissa pienissä kaupungeissa. Yli satakerroksisen pilvenpiirtäjän jokaiseen kerrokseen mahtui teollisuuhallin verran sisältöä ja pienemmät yhteisöt alkoivat kukoistaa.
VL-624 seisoi edelleen haastamattomana. Sadat sen suojiin asettuneet metsästäjät suojasivat sitä raskain ilmatorjuntatykein ja kaluston määrä rautajätin sisällä olisi riittävä koko eteläisten saarien valloittamiseen. Tätä valloitusta Metsästäjien ei kuitenkaan tarvinnut tehdä. Odinalta tulleet käskyt olivat pitävät. VL tulisi täyttämään vielä tarkoituksensa, mutta vasta sitten, kun TSO niin katsoo.
Kaikessa mahdissaan tuo pilvenpiirtäjä kuitenkin tarjosi vastusta hyvin vähän. Se oli helppo kiertää, se oli helppo välttää. VL-624:ää lähestyessä pystyi tekemään vain yhden vakavan virheen…
…joutua sen sisälle.
Oli kulunut pari sekuntia siitä, kun Killjoy oli sulkenut suunsa. Jos joku olisi nähnyt Metsästäjän kypärän taakse sillä hetkellä, olisi ollut hyvin helppoa nähdä metsästäjän päässä riehuva aivomyrsky. Kaiken epätoivon keskellä kymmenet kysymykset huusivat vastausta, monet ongelmat vaativat ratkaisua ja samalla Metsästäjä yritti epätoivoisesti muistella lisätietoja senhetkisestä olinpaikastaan. Metallinen hohtava kyltti paistoi telakoitumisalueen yläpuolella, luoden heijastukset viidestä sisältämästään merkistä sillalla seisovan tummahaarniskaisen soturin päälle.
Pyöreä, miltei kokonaan ilmassa leijuva ja naurettavan korkealle sijoitettu telakoitumisalusta oli kiinni itse rakennuksessa ainoastaan lyhyen rautaisen sillan varassa. Killjoy arveli sen pysyvän ilmassa painovoimaa kumoavien Kanoka-kiekkojen avulla. Mahdollisesti hatarat rakenteet kirjattiin nopeasti Joyn muistiin.
Kului muutama sekunti lisää. Kaksi metallista askelta tärisytti siltaa, jolla Joy edelleen nuokkui polvillaan. Metsästäjä kääni katseensa kiiltävästä maastosta kohti hieman lähempänä olevaa Purifieria. Kaksikko tuijotti toisiaan. Kumpikaan kypäräpäisistä sotureista ei paljastanut ulos minkäänlaista tunnetilaa. Ei, ennen kuin Killjoy puristi kätensä nyrkkiin…
…nyrkkiin. Vaatimaton virne nousi kenraalin palaneille kasvoille. Hänen sormensa liikkuivat. Metsästäjä antoi niiden pyöriä hetken, nautiskellen niiden luomasta rutinasta. Hän todellakin liikkui. Ehkä aika riittäisi sittenkin.
Kaksi metallista askelta lisää. Välimatka kahden soturin välillä oli noin kaksikymmentä metriä. Siniharmaaseen massiiviseen haarniskaan pukeutunut Purifier jätti oikeat uudet kasvonsa mysteeriksi. Molemmilla oli psykologinen yliote toisesta. Killjoyn tilannetta ei tosin auttanut se, että hän pienemmän kokonsa lisäksi oli polvillaan tummanpuhuvan soturin edessä.
Kenraali havainnoi lähestyvän vastustajansa varustuksen niin nopealla tahdilla, kuin vain kykeni. Haarniskan paksuus oli äärimmäisen raskas. Mahdoton läpäistävä kevyemmän luokan tuliaseilla. Rannekiväärit oli siis poissuljettu. Mustat putket pumppasivat energiaa Purifierin todellisen kehon sisältä pukuun. Killjoy näki siinä puvun selvimmän heikon kohdan. Samoin haarniskan paljaaksi jätetyissä nivelissä. Punainen metsästäjä kuitenkin pelkäsi Purifierin olevan tämän myötä häntä itseään huomattavasti nopeampi.
Purifierin oikean olkapään yläpuolella oli lukittuvat telat. Mahdollinen paikka selästä nousevalle aseistukselle. Haarniskan ranteet olivat myös hälyttävän paksut. Mahdollisesti siis täynnä aseita. Kypärän yksi suuri silmä sisälsi luultavasti samanlaisia havaintotoimintoja, kuin Killjoyn omassaankin. Kohde näytti kuitenkin suojaamattomalta. Siihen olisi helppo osua.
Tänä aikana tapahtui neljä askelta lisää. Killjoy näki nyt täysin selvästi panssariin maalatun Mustan käden logon. Kenraalin olisi ehkä pitänyt olla siitä yllättynyt. Hän ei ollut. Hän tiesi tarkalleen, mitä tuon merkin oli tarkoitus kertoa hänelle.
Noh, etkö aio mahtailla paluullasi? Etkö aio kertoa pitkää tarinaa siitä kuinka mahtavuutesi peittosi jälleen kaiken muun? Se olisi kovin tapaistasi.
Askeleet pysähtyivät. Välimatkaa kaksikon välillä oli enää kymmenen metriä. Hieman koneistuva, mutta silti tuttu, korkea ja sähisevä ääni omasi nyt vakavuuden, jota Killjoy ei ollut vuosisatojen aikana kertaakaan ennen kuullut. Ei tällaisena. Et ole kovinkaan yllättynyt kenraali. Osasitko jopa arvata mitä oli tapahtunut?
Killjoy keskittyi nyt suoristamaan toista jalkaa altaan. Hän seurasi katseellaan raajaansa, kun se liikkui ja nousi pystyyn. Sen avulla metsästäjä hitaasti, mutta varmasti hilasi itsensä seisomaan. Kaksikon välinen pituusero oli muutama kymmenen senttiä. Myönnän, että en odottanut mestarisi vaivautuvan koluamaan ruumistasi Xian tuhkista. Mutta tämä on… viides kerta. Viides kerta kun minä tulen tappamaan sinut… veljeni Ehkä näin monen kerran jälkeen minun pitäisi lopettaa yllättyminen.
Purifier levensi asentoaan ja levitti kätensä sivuille. Viides kerta… olemmeko me pyörineet tässä ringissä niin kauan… ha-hah. Sääli. Tänään se vihdoin päättyy. Evoluutioni on viimein ohittanut tarvittavan pisteen.
Killjoy sähähti, levittäen samalla jalkojaan saadakseen tukevamman otteen metallista allaan. Sinä siis kutsut tuota edelleen evoluutioksi? …idiootti. Valtapelisi johtaa vain varmaan kuolemaan. Sinä tiedät, että tuota voimaa ei voi kontrolloida. Näit mitä muille tapahtui. Sama odottaa sinua.
Purifierin kypärän takaa kuului vaimeaa naurua. Killjoy seurasi kuinka Pimeyden metsästäjän toinen käsi nousi vivulle niskassaan ja paineilman luoman sihahduksen myötä kypärä irtosi. Se roikkui nyt Purifierin vasemmasta kädestä. Soturin kasvot olivat nyt paljaat. Killjoy kavahti askeleen taaksepäin.
Mustavalkeat täysin sileät ja linjattomat kasvot eivät sinänsä olisi saaneet punaista soturia perääntymään. Syynä oli kypärän takaa paljastuneen olennon kita. Täysin siinä missä suun olisi kuulunut olla, törrötti kaksi riviä hirvittäviä pitkiä hampaita. Hengitys höyrysi niiden välistä kylmään ilmaan. Petomaisen ilmestyksen takaa kaikasi kuitenkin edelleen jo vuosisatojen takaa Killjoylle tuttu ääni. Kuten näet, minä onnistuin jo. Voimani on täydellisessä kontrollissa. Ovat olleet jo kauan. Sinä ja typerä tiedenaikkosesi ette vain koskaan tajunneet sitä.
Pieni sähkönpurkaus särähti Killjoyn puristuneen nyrkin välistä. Raivostunut irvistys oli noussut punaisen metsästäjän raadellulle suulle. Hänen tietokonemonitorinsa toimi taas. Killjoy tarvitsisi kuitenkin vielä hetken oikosulkujen ohittamiseen. Sinä saasta… julkeatkin vetää hänet tähän.
Purifier huokaisi ja pudisteli päätään, aivan kuin tämä olisi hetken oikeasti ollut pettynyt tilanteen kulkuun. Typerys. Minä kerron sinulle vain totuuden. Musta käsi oli täynnä naiiveja typeryksiä. Sinä, Niz ja kaikki ne muut. Olisin saavuttanut tavoitteeni nopeammin ilman teitä. Te onnistuitte tuhlaamaan kuulieni valmistamiseen satoja vuosia.
Sinä olit yksi meistä Purifier. Me luotimme sinuun. Herra luotti sinuun. MINÄ luotin sinuun! Sinä veit heiltä kaiken. Sinä ja typerät mielitekosi. Inhoan jo pelkkää ajatusta siitä, että joskus taistelimme rinta rinnan. Killjoyn äänestä paistava halveksunta ei tuntunut tekemään vaikutusta Purifieriin.
Musta Metsästäjä huokaisi syvään ja napsautti kerran metalliin kuorittuja sormiaan. Metallin kalahdus kieli Killjoylle, että joku hänen takanaan veti esille asetta. Nopea vilkaisu taakse vahvisti tämän arvelun. Hopeiseen, vanhanaikaiseen ja koko kehon peittävään haarniskaan pukeutunut Metsästäjä oli vetänyt selästään esiin äärimmäisen raskaan kolmipiippuisen automaattihaulikon. Samanlaisen, millaisia Vahkien etulinjat olivat käyttäneet sodassa. Killjoy tajusi, että Metsästäjä oli sama, joka oli aiemmin ojentanut Abzumolle merkillisesti hohtavan pussukan. Killjoy tiesi, mitä pussi sisälsi. Hän miltei sääli Makutaa. Hän oli vaihtanut Killjoyn johonkin paljon hyödyttömämpään.
Nyt arvoisa kenraali. On tullut aika. Anna se minulle ja hyväksy kohtalosi. Purifier oli ojentanut ottavan kätensä kohti Killjoyta. Joy kirosi, mutta ei kädelle. Purifierin eleen tapahduttua, kymmenet luukut pilvenpiirtäjän kauempana hohtavissa seinissä. Lisää aseiden ääniä. Hyvin paljon aseiden ääniä. Hopeapanssarisia sotureita hyppi telakoitumistasanteelle kirjaimellisesti jokaisesta mahdollisesta ovesta ja ikkunasta. Purifierilla oli puolellaan koko alueen eliittivartijat. Jokainen varustettuna samalla raskaalla panssaroinnilla ja naurettavan kokoisella automaattiaseella.
Nopea arvio ei näyttänyt hyvältä. Hänen peruuttamisensa esti yksi se yksi asetta tanassa pitävä Metsästäjä hänen takanaan. Vastassa oli Purifier ja vähintään viisikymmentä äärimmäisen raskasta Metsästäjää. Killjoyn vastakäynnistetty tietokone teki edelleen toimia oikosulkujen ohittamiseksi. Killjoylla oli suunnitelma, mutta vain Purifieria vastaan, ei kokonaista joukko-osastoa. Hänen toivonsa eli nyt hyvin löyhän teknisen teorian varassa.
Sinä olet edelleen se sama nuori typerys, mikä olit vielä Metru Nuilla. Sinun tulisi jo tajuta, että moralisointisi ovat täysin turhia. Sitä paitsi, jos koit heidät niin tärkeäksi, et olisi koskaan lähtenyt. Sama voima houkutteli sinuakin Killjoy. Oli vain omaa typeryyttäsi jättää kuulasi voima valjastamatta. Ja nyt minä olen täällä hakemassa sen rinnastasi, sillä suurempi suunnitelma vaatii myös sinun panostasi.
Sinä ehdotat minulle, että antaisin sinun repiä sydämen rinnastani? Älä naurata mutantti. Sinä ja jokainen tällä asemalla kuolee tänään. Saan kostoni jo toisen kerran. Harvaa siunataan tällaisella mahdollisuudella. Killjoy astui tukijalkansa varaan ja osoitti nyt eteenpäin marssineen metsästäjälauman kärkeen jäänyttä Purifieria. Lisäksi… kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?
Purifier nauroi. Kylmä hekotus kajahti ilmoille, vaikka Metsästäjän hurja kita tuskin liikkui. Puri tukahdutti naurunsa väkisin ahtamalla kypärän takaisin päähänsä. Metallikyklooppi oli jälleen paikalla tuijottamassa Killjoyn lävitse. Turhat löpinät sikseen Killjoy, minä tiedän että yrität pelata vain aikaa. Sinulla ei ole mitään realistisia mahdollisuuksia selviämiseen.
Toistan kysymykseni: Kuka väitti, että en koskaan valjastanut voimaani?
Metsästäjärivistö seisoi aivan hiljaa. Tällä kertaa edes Purifier ei vastannut. Killjoy virnisti kypäränsä takaa. Punaisen Metsästäjän taakse kääntynyt käsi nousi esiin, paljastaen tämän vetäneen ranneteränsä esiin. Ulvahtava Metsästäjä Killjoyn takana kaatui maahan, verisuihkun purkautuessa kolmesta rintapanssariin tehdystä reiästä. Muutama Metsästäjä hopeisessa rivistössä kavahti taaksepäin. Kukaan ei ollut huomannut Killjoyn nopeaa liikettä. Tie hänen takanaan oli nyt selvä. Ainoa vihollinen oli hänen edessään.
The Shadowed One teki kauan sitten kanssani sopimuksen. Sopimuksen, josta edes sinulle ei kerrottu. Vastineeksi siitä, että Vahkit siirtyisivät Metru Nuilta ikuiseen säilöönsä, hän lupasi opettaa minulle hallintaa. Täydellistä hallintaa. Koneiston absoluuttista hallintaa.
Täysi hiljaisuus. Jopa lähtevien ja saapuvien ilma-alusten ääni oli kadonnut hetkeksi. Kymmenien Metsästäjien joukkio seisoi aivan liikkumatta Killjoyta tuijottaen.
En ollut aivan varma, miten voimani toimisi nykyisessä… tilassani. Todellisuus kuitenkin oli, että voimani on entistäkin väkevämpi. Toisin kuin yksitoista muuta Käden eliittiä, minun kuulaan sidottu voimani on tarkoitettu puhtaaseen sodankäyntiin. Voimani ovat heikentyneet rajusti, eikä minulla olisi enää kauaa elinaikaa, joten ehkäpä minä voisin demonstroida teille voimiani. Olisitte etuoikeutettuja, en ole koskaan toteuttanut… prosessiani julkisesti.
Purifier sähisi kypäränsä takaa, osoittaen sormellaan suoraan kohti punaista Metsästäjää. Mitä sinä oikein selität imbesilli? Yksikään Käden jäsenistä minun lisäkseni ei oppinut täydelliseen kontrolliin. Ei muodonmuutostasolle asti.
Killjoy pudisteli päätään ja heilutti omaa sormeaan. Täysin huomioimatta Purifierin kommenttia, Joy haki jaloilleen vielä tukevamman asennon, asettuen hieman kumaraan. Pää siltaa kohti kallistettuna, Killjoy kysyi vielä yhden kysymyksen: Vahoina päivinä, kun me kaksi työskentelimme vielä Kädelle, ennen kuin ennen sotaa loikkasit Metsästäjiin ja aloiti naurettavan evoluutiosi, ihmettelitkö sinä koskaan yhtä asiaa?
Huh?
Miksi entinen tunnusmerkkini oli skorpioni?
Puhdas energia ryöpsähti Killjoyn rintakehästä, ympäröiden punaisen haarniskan täysin keltapunaisella sähköistetyllä energialla. Joyn tiukasti kiinni puristetut nyrkit tärisivät puhtaasta niiden välistä purkautuvasta voimasta. Kypärän sisällä olento karjui. Sitä ei kukaan kuullut.
Ryöpsähtelevä energia sai metsästäjäosaston ottamaan askelia taaksepäin. Ainoastaan Purifier seisoi suorana tujottaen hetki hetkeltä hurjistuvaa näkyä. Killjoysta lähtevä energiapatsas oli niin voimakas, että kahdella alemmalla telakointisillalla levänneet valtavat kuljetusalukset alkoivat hitaasti hivuttautautua kohti reunaa. Metsästäjät aktivoivat kenkiensä pohjiin kiinnitetyt magneettiset laitteet, jotka liimasivat nämä tiukasti metalliseen kanteen. Show jatkui, eikä mitään oltu vielä edes nähty.
Killjoyn haarniska nitisi ja raksahteli kauttaaltaan. Se kasvoi nytkähdys nytkähdykseltä. Hartiat levenivät eniten muuhun ruumiiseen nähden. Metallinen rutina sekoittui energian sihahteluun ja raajojen uudelleenmuotoutumisen aiheuttama kipu sai Killjoyn huutamaan entistäkin kovempaa. Mutta muodonmuutoksen tärkein kohta oli vasta alkamassa. Killjoyn alaselkä eli. Metalli sen pinnalla kupli. Jokin alkoi työntymään sen sisältä hitaasti mutta varmasti. Ensimmäinen jaoke, toinen… kolmas jä neljäs. Kärkeä kohti kapeneva punaisesta metallista koostuva häntä purskahti vähä vähältä pidemmälle Killjoyn ruumiista. Se nousi sätkien ilmaan ja kasvoi niin pitkään, kunnes sen kärki heilui Killjoyn oman pään yläpuolella. Punaiset metalliset laatat uudelleenjärjestyivät ja paksummat panssarit siirtyivät peittämään hännän kärjen. Pian niiden sisältä luisui esiin valtava miekanterän kokoinen piikki. Tarkemmin katsottuna piikki oli Killjoyn miekka. Mekaaninen muodonmuutos oli saanut sen löytämään tiensä kasvaneen uuden ulokkeen kärkeen.
Killjoy oli nyt jo neljänneksen edellistä suurikokoisempi ja selkeästi massakkaampi. Vinhasti heiluva häntä sätki ympäriinsä, hakien edelleen kunnollista liikekontrollia. Mutta ennen sen hankkimista, vielä yksi tapahtumaketju lähti liikkeelle. Metallin ratina oli nyt siirtynyt Metsästäjän kypärään ja siihen olis alkanut ilmestyä siksak-tyylisiä viivoja. Purifier näki sen ja kavahtin nyt itsekin askeleen taaksepäin. Kyseessä ei ollut temppu. Punainen metallihirmu oli todella onnistunut miltei mahdottomassa.
Silloin kypärä repesi auki. Täysin siisti siksakkuvio reväytti kypärän puolikkaat irralleen. Killjoyn madaltunut karjunta täytti ilman kypärän lopettaessa äänen vaimentamisen. Mutta ääni ei tullut Killjoyn kasvoista kypärän takaa… kypärä oli Killjoyn kasvot. Hampaat. Valtavat punaiset metalliset hampaat ja niiden takaa ammottava tyhjyys. Purifierin kasvot. Täysin samanlaiset, mutta puhtaasta metallista valetut.
Jalka iski. Karjunta loppui. Energian purkautuminen pysähtyi kuin seinään. Hirvittävien hampaiden välistä nousi höyryä kylmään ilmaan. Killjoy suoristi selkänsä ja käänsi katseensa kohti vihollisjoukkiotaan. Valtava mekaaninen ruho ylitti nyt hieman jopa Purifierin oman koon. Valtava tappava häntä huiski punaisen metsästäjän pään yläpuolella valmiina tappamaan. Matala rahina kaikui kypäräkidan hampaiden välistä. Olkapäihin sijoitetut ohjuspatterit nostivat päätään ja asettelivat kaksitoista ohjusta täyteen toimintavalmiuteen. Jalkapohjien rakettimoottorit alkoivat lämmetä kenraalin petoistuneesta uudesta ulkomuodosta huolimatta.
Kymmenet aseet osoittivat Killjoyta. Purifier tarkisti omia asejärjestelmiään. Kiroileva Metsästäjä katsoi uutta vastustajaansa. Se tujotti häntä ilmeettömänä, säälimättömänä ja täydellisen valmiina.
Kuten aiemmin sanoin. Jokainen tällä asemalla kuolee tänään.
Metallinen peto puhui. Sillä oli täysi kontrolli. Sillä oli täysi valta. Se tulisi tuhoamaan. Se oli Killjoy. Ja sillä hetkellä kymmenkunta ohjusta täytti ilman. Purifierin rakettimoottorit käynnistyivät. Ja niin metallijumalten sota alkoi.
Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.
Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.
”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni: ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!” Seurasi hirvittävää kirkunaa. ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.” ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…” Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi. ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta. Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.
Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla: ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”
Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.
”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?” ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.” Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään. ”Minä olen sinun helvettisi.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi: ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?” ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain. ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.” Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua. ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?” Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia. ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.” Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.
”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?” Suga ei sanonut mitään. Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa. ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”
Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.
”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!” ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.” ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!” ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä. ”No niin, hyönteinen. Missä.” Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas. ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.” ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”
Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen. ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…” Pahuus ei välittänyt. ”EI! Se on yksityinen!”
Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi. ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.” Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi: ”Hakekaa vahki.”
Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä. Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi. ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”
Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä. ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.” ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.” ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.” ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.
”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.” ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.” Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?” Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”
Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta. ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen. Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.” Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”
Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä. ”Ei kauaa.” ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.” Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.” ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”
Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.” ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”
Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista. ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.” ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”
Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.” Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”
Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”
Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.” Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”
Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin. ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.” Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.
”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.” Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan. ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”
Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma. Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.
Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.
Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…
Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.
”Ssssssinun aikasi on koittanut.”
Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.
Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.
Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.
”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”
Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.
Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.
Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.
”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”
Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:
”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”
[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]
[spoil]Matoro viimeisteli tämän viestin. Kiitos hänelle.[/spoil]
Jos kuolemaa ei osaa odottaa, se ei tunnu yhtä pahalta kuin silloin, kun sitä osaa.
Kun irrotin otteeni Joyn kädestä, tuntui kuin maailma olisi loppunut. Se olisi loppuva minun osaltani, näin ajattelin pudotessani liekkimereen. Kymmenen sekunnin pudotus tuntuu yllättävän pitkältä. Sen aikana ehtii ajatella aivan liikaa. Kuinka näin saattoi tapahtua? Ei ollut harppuunaa, ei pelastavaa kättä – sen paremmin itsellä kuin kellään muullakaan. Killjoy pyyhälsi yhä kattoa kohti suihkumoottoreillaan kaikki muut mukanaan, mutta minut oli tuomittu. Minut oli tuomittu kuolemaan.
En ehtinyt auttaa Klaania löytämään ja tuhoamaan kaikkia Nimdan siruja. En ehtinyt tutkia athismin salaisuuksia. En ehtinyt… seikkailla ystävieni kanssa… Seikkailua oli kyllä tullut ennen Nimda-jahtia runsaasti. Umbran kanssa seikkailu oli ollut hauskaa, pelottavaa, vaarallista. Oli saanut viettää aikaa hyvän ystävän kanssa.
Nuket… vainosivat minua loppuun asti. Enkö päässyt niiden muistolta pakoon ennen kuolemaani? Oliko sillä väliä? Kadunko jotakin?
Kadunko.
Itroz. Naamioni. En ehtinyt selvittää niiden merkitystä. En ehtinyt puhua Manulle, kysyä, oliko hän selvittänyt Itrozin muistiinpanoista jotain. En ehtinyt vierailla Metru Nuilla. En ehtinyt…
Liekit ovat kuumia. Ne polttavat, sulattavat jään. Savu tukkii sieraimet, yskittää. Mitään ei enää näy, paitsi punaista kajoa savun läpi. Viides kerros on täysin kadonnut, liekkien verhoama. Kaikki on tulessa, ja putoan sen kaiken läpi kuin hidastettuna, kuin aika todella hidastuisi. Kaikki mielessäni.
En ehtinyt pelastaa Rautasiivelle jääneitä klaanilaisia. En ehtinyt kukistaa Metorakkia. Viimeinen ateriani oli typerä ananassoppa. En voi enää nauttia Klaanin mahtavista ruoista, en kahvion virvokkeista, mukavista äänistä, hauskoista keskusteluista. En tähtitaivaan katselemisesta, en uimisesta, juoksemisesta… en elämästä.
Ei enää täpäriä pelastumisia, hurjia taisteluita, tylsiä toimimattomuuden hetkiä. Ei enää ystävien kuoleman suremista, ei voitosta riemuitsemista, ei rohkeutta, ei pelkoa, vain kuolemaa.
Ajatusten irrationaalisuus ja epälooginen järjestys – ja sanoja, joita vain Manu käyttäisi, hassua. Filosofia ei yleensä ole minun alaani. Ennen kuolemaa pystyy kaikkeen. Vaan ei. Voi. Pelastaa.
Itseään.
Eikä muita.
Enää. Koskaan.
Neloskerroksen mustuneen ja hiillostuneen puulattian läpi iskeytyminen, kaiken polttavan kuumuuden tunne. Hengittäminen ei enää ole mahdollista. Keuhkot ovat täynnä savua. Kyynel valuu suljetusta silmästäni. Naamion sisältä kumpuavat ajatukset, niin, ne ovat täynnä paniikkia, pelkoa. Kuolemasta. Minä en ole ainoa, joka pelkää kuolemaa hetkenä, jona se koittaa. Luonnollista. On luonnollista pelätä kuolemaa, miksi ei olisi? Elämän tarkoitus on säilyä hengissä kuolemaan saakka. Vai onko kuolema itsessään elämän tarkoitus? Kuolemaan kaikki päättyy, siihen kaikki huipentuu.
Ei. Ei se voi olla niin.
Saavuin Klaaniin melko pian sen perustamisen jälkeen. Olisinko valinnut toisin jos olisin tiennyt, että se koituisi kuolemakseni? Bio-Klaani ja sen tehtävät. Nimda ja sota Allianssia vastaan. Makuta Abzumo, Makuta Nuin verivihollinen oli murhannut minut.
Kadunko. Sittenkin.
Ehkä jotain…
Ystävät. Olisin halunnut tavata heidät vielä… Umbran, Sugan, Äksän, Bladiksen, Snowien… Kepen, Manun, Tawan, Guartsun… Gekon… Keetongun, telakan matoranit. Bobin, Kupen, arkistomyyrät Vaehranin ja Gahlok Van. Domekin. Kongun. Kapuran.
Kadun, että en ollut varovaisempi. Kadun, että lähdin tälle matkalle. Kadun, että uskoin, naiivisti, uskoin, että athistit olisivat todella antaneet meille sirunsa. Uskoin Sadjea. Joy epäili, minä en ollut yhtä skeptinen.
Olisiko pitänyt? Olisiko pitänyt varoa? Ei. Se en ole minä. Tällainen minä olen.
Matoro the Blacksnown viimeinen ajatus. Nytkähdys. Kuolema.
[spoiler=TAIVAS VARJELE MITÄ SIELTÄ TULEE]Tässäpä teille yksi RKP RULZ. Nauttikaa. Toivottavasti en tuottanut pettymystä.[/spoiler]
Ath-Nui, katedraali
Nelikko saapasteli nyt katedraalin laivassa olevia portaita pitkin ylös sinne, minne pappi ei heitä olisi halunnut päästää. He kiipesivät ylöspäin, ylöspäin, yhä ylös. Viidennessä kerroksessa Suga vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi, että he olivat ainakin neljänkymmenen metrin korkeudessa. Joukkio munkkeja oli hääräämässä jonkin oven ympärillä, ja Joy pohti, mitä nämä mahtoivat puuhata. Mitä viidennessä kerroksessa oli kirjaston lisäksi? ”Kuinka usein käyt täällä?” Matoro kysyi Sadjelta, koska hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin. ”Harvoin”, Sadje vastasi heti. ”Minulla on erittäin harvoin minkäänlaista asiaa Pyhälle Äidille, joten ei minulla ole tarvetta kulkea täällä ylhäällä. Lähinnä käyn kirjastossa muutaman kerran vuodessa.”
Portaissa heitä vastaan asteli heidän aiemmin tapaamansa Ta-Matoran-munkki, joka tervehti heitä laiskalla kädenheilautuksella. ”Mestari varmaankin odottaa jo teitä rukoushuoneessa”, mies sanoi. Sadje nyökkäsi ja viittasi klaanilaisia menemään sisään. ”Ja ellei odota, hän saapunee pian”, munkki jatkoi. ”Kiitos avustanne, isä Bartax”, Sadje sanoi ja kumarsi. Sitten hän kipitti klaanilaisten perässä huoneeseen. Bartax hymyili heidän jälkeensä surumielisesti hetken ajan ja jatkoi sitten kävelyään alas portaita.
Klaanilaiset katsoivat mielenkiinnolla symmetrisen huoneen sisuksia. Se oli askeettisen pelkistetty – kuin koko muun katedraalin täysi vastakohta. Yhtäkään koristetta ei ollut, vain yksi Ath-jumalaa esittävä patsas seisoi huoneen perällä. Koristeelliset kasvot hintelän, pitkän vartalon yllä kohdistivat ainoan silmänsä katseen klaanilaisiin. Siltä Matorosta tuntui. Hän yritti välttää patsaan silmään katsomista.
Huoneen keskiosa, jossa alttari sijaitsi, oli matalampana kuin ovet, sillä ovilta alas laskeutui portaikko huoneen keskustaan. Katto oli parinkymmenen metrin korkeudella keskustan lattiasta. Portaikon asettelu toi Sugalle mieleen koliseumin istuimet, jotka laskeutuivat kuin portaat keskellä olevaa areenaa johti. Huoneen symmetrisyyden ainoa poikkeus oli sivuovi pääovelta katsottuna vasemmalla seinällä, jos voitiin puhua erillisistä seinistä, sillä huoneen nurkat oli pyöristetty niin, että huoneen pinta-ala oli mukava ellipsi.
”Tervehdys, klaanilaiset, tervetuloa rukoushuoneeseemme”, sanoi vanha ja hiljainen naisääni. Klaanilaiset hätkähtivät. Mestari oli astunut huoneeseen sivuovesta. Tämä oli pukeutunut puhtaanvalkoiseen kaapuun ja piti kasvoillaan kanohi Shelekiä, Toain yleensä moraalittomana pitämää kanohia, hiljaisuuden naamiota. Hän vaikutti erittäin rauhanomaiselta henkilöltä, yhtä aikaa erittäin vanhalta ja nuorelta, iättömältä, mutta kuitenkin vanhalta. Hänen kanohinsa oli kulunut ja vahvisti vanhuuden mielikuvaa.
Nainen viittasi takanaan tuleville munkeille, jolloin nämä kuljettivat pöydän ja viisi tuolia alttaria lukuun ottamatta kalusteettomaan huoneeseen. He laskivat pyöreän pöydän keskelle huonetta ja tuolit he laittoivat sen ympärille. Sitten Mestari istui, ja viittoi klaanilaisia tekemään samoin. Matoro istahti Mestaria vastapäätä, Suga hänestä katsottuna vasemmalle ja Joy oikealle. Suga laski kantamansa Nimdan säilytyslaatikon oikealle puolelleen lähelle Matoroa, ja sillä välin Mestari viittasi munkeille, ja nämä poistuivat ääneti. Sadje katsoi Mestaria kysyvästi, mutta tämä nyökkäsi hänelle antaen sanatta hänelle luvan jäädä. Sadje asettui Matoron taakse seisomaan uskaltamatta istua – eipä hänelle tuoliakaan olisi ollut.
”Ystäväiseni, olette ilmeisesti tulleet pitkän matkan”, Mestari virkkoi. Matoro vastasi: ”Meidän saaremme on muutaman päivän matkan päässä. Ei se kovin pitkä matka ole.” ”Niin, ei kai sitten”, Mestari sanoi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. ”Mahdatte olla kuitenkin väsyneitä matkasta ja – hyvänen aika – nazorakien lippulaivan hyökkäyksestä pienen venheenne kimppuun.” Joy loi Sugalle merkitsevän katseen, johon tämä vastasi. Sitten hän sanoi: ”Mistä tiedät, että me jouduimme sellaisen hyökkäyksen kohteeksi?” Matoroa häiritsi, että Joy ei teititellyt vanhusta, mikä olisi hänelle itselleen ollut täysin luonnollista, mutta tämän puhe ei ikinä pyrkinytkään kohteliaisuuteen. Mestari nojautui puiseen tuoliinsa ja venytteli käsiään. ”Minä tiedän yhtä ja toista hieman kaikesta. Mielenvoimat ovat mielenkiintoinen asia, ettekö olekin samaa mieltä?” Matoro nyökkäsi, Joy laittoi kätensä puuskaan, ja Suga hieroi leukaansa mietteliäänä. ”Otan osaa menettämienne ystävien johdosta, vaikka”, Mestari sanoi, ”sanani eivät auta laisinkaan, saattavat jopa ärsyttää jotakuta, mutta tahdon osoittaa kunnioitustani teidän vaarallista matkaanne kohtaan. Älkää ottako sanojani loukkauksena.” Joy näytti ärtyneeltä, mutta Matoro sanoi: ”En usko, että kukaan ottaisi.”
”Olet siis telepaatti?” Joy murahti. ”Niinkin voisi sanoa”, Mestari vastasi kryptisesti. ”Mutta se ei välttämättä ole koko totuus. Enkä minä suinkaan tätä tietoa saanut teidän päistänne, rakkaat vieraat.” ”Ei välttämättä ole koko totuus?” Joy toisti epäuskoisen skeptisenä. Mestari hymyili. ”Mieli on tietysti luonnollinen osa olentoa kuin olentoa”, tämä sanoi viisaasti kääntämättä katsettaan Joyhin. Suga tajusi Mestarin olevan sokea. ”Minä uskon, että mieli itsessään ei ole ainoa substanssi. Myös fyysinen olemus on tärkeää, joskin katoavaista.” ”Mutta te uskotte, että mieli ei katoa”, Matoro totesi. ”Niin uskon, kaikki me athistit uskomme. Eikö olisi myös masentavaa, jos joutuisi ajattelemaan, että elämän päätyttyä kaikki olisi lopussa? Eikö olisi todella ikävää, jos joutuisi olemaan tyhjyydessä koko lopun ajan tästä maailmankaikkeudesta?” Kaikki olivat hetken hiljaa. ”Mutta eihän sitä ajattelisi, jos olisi… ei-olevaa?” Suga sanoi ja tunsi itsensä hieman typeräksi. Mestari naurahti, ja hänen nauruäänensä oli yllättävän heleä. ”Eipä niin, Summerganon, eipä niin. Meillä on sisäisiä oppiriitoja siitä, onko substanssi mieli vai sekä mieli että materia. Ontologia on niin mielenkiintoista, se on iso osa meidän uskontoamme.”
Pitkä tauko valtasi keskustelun. Mestari otti esiin pienen mutta pitkävartisen piipun, johon sytytti tulen alttarilla palavasta kynttilästä. Matoron ajatukset eksyivät jälleen nukkeihin. Sugakin oli vaipunut ajatuksiinsa, mutta Joyta hiljaisuus häiritsi. Hän halusi päästä asiaan.
”Teillä on varmasti paljon kysymyksiä Nimdasta”, Mestari tokaisi yllättäen. ”Voin yrittää vastata niihin, mikäli tahdotte.” Matoro oli odottanut tilaisuutta kysyä. ”Minulla olisi jotakin”, hän sanoi empivästi. ”Mikä… me emme oikeastaan edes tiedä… Mitä Nimda varsinaisesti on?” ”Tuo kysymys”, Mestari sanoi ja huokaisi, ”on ollut perintötietoa jo kauan. Meidän pyhät isämme tietävät Nimdan tarinan, mutta sitä ei jaeta ulkopuolisille. Minä voisin toki kertoa, mitä Nimdan siruista muodostuu, mutta auttaisiko se teidän päämääräänne?” ”Ei varsinaisesti…” Matoro sanoi. ”Mutta sinua kiinnostaa se erittäin kovasti”, Mestari viimeisteli Matoron ajatukset. ”Ja sinä tarvitset sen tiedon saadaksesi rauhan.”
Joy ei jaksanut jahkailua. ”Aiommeko mennä asiaan?” Mestari puhalsi savua keuhkoistaan ja asetti sitten piippunsa pöydälle. ”Niin, tosiaan”, Mestari sanoi hitaasti. ”Tokihan teidän aikanne on rajallinen. Joten kertokaas, ystäväni, miksi olette täällä. Mitä varten tulitte tapaamaan minua?”
Nazora-pesät, Abzumon labra
”Sydämenpysähdys”, musta olento sanoi tunteettomalla äänellä. Kapteeni 666 katsoi pöytään sidottuna makaavaa Helmekaa vailla säälin tai myötätunnon tunteita. ”Elvyttäkää”, hän tokaisi välinpitämättömästi. ”Jos hän kuolee, meillä on ongelmia.” Mustat olennot ottivat pienen matoranin irti pöydästä ja kuljettivat hänet muualle. Lasipulloista, koeputkista ja niitä yhdistävistä spiraalimaisista lasiputkista koostuva järjestelmä kiehutti nazorakille tuntematonta ainetta ja lisäsi siihen automaattisesti jotakin violettia nestettä. Seos valui lopulta tyhjään pulloon byretin läpi.
Kemia ei ollut kapteeni 666:n erikoisalaa. Hän piti paljon enemmän tappamisesta. Mutta nyt hänelle ei ollut suotu sitä, vaan hänen oli seurattava tämän prosessin edistymistä. Yksi laboratorion seinistä oli jäänyt kokonaan sellaisen hyllystön taakse, joka oli täynnä nazorakin pään kokoisia lasikupuja. Moni kupu oli jo täyttynyt olennolla, jolla oli pienet limaiset, kurttuiset raajat ja heikosti ruumiista erottuva pää sekä jonkinnäköinen häntä. Ne kelluivat lasikupujensa sisällä olevassa himmeän vihreässä nesteessä sikiöasentoon käpertyneinä.
”Tämä on hulluin idea hetkeen, mutta siitä voi olla paljonkin hyötyä tulevaisuudessa”, 666 pohti ääneen. ”Matoran selviytyi hengissä”, saapui musta olento ilmoittamaan. ”Hyvä”, 666 vastasi. ”Antaa sen olla rauhassa loppupäivän ajan, jottei se varasti kuole.” Musta olento nyökkäsi ja katosi jälleen varjoihin. Muita olentoja käveli ympäriinsä tekemässä tiedettä tunteettoman ilmeettöminä, kasvonpiirteettöminä, tyhjinä tauluina.
Klaanilaiset näyttivät yllättyneeltä – paitsi Killjoy, joka näytti yhä epäileväisemmältä, kuin olisi tiennyt kaiken aikaa, että jotain pahaa tapahtuisi. ”Mitä te tarkoitatte?” Matoro kysyi hämmentyneenä. ”Tehän meidät tänne kutsuitte.” Nyt oli Mestarin vuoro näyttää yllättyneeltä. ”Minä en ole kutsunut teitä. Viestintuoja tuli kertomaan minulle, että olitte saapuneet ja anoitte audienssia.” Joy käänsi katseensa vihaisena Sadjeen. Tämä näytti yhtä hämmentyneeltä kuin muut huoneessa. ”Minä en nyt käsitä”, Sadje sanoi hiljaisella, vavahtelevalla äänellä. ”Minä sain tehtävänannon.” ”Keneltä, Sadje?” Mestari huokaisi. ”Isä Bartax sanoi minulle, että te olitte käskeneet viedä klaaniin viestin. Hän jopa antoi minun nähdä kyseisen viestin. Se näytti uskottavalta.” Mestari kohotti kulmiaan. ”Minä tiesin, että hänessä on jotakin pielessä.” Hän huokaisi jälleen. ”Mutta…” Matoro sanoi järkyttyneenä. ”Me toimme myös Betan, kuten pyysitte kirjeessä.” ”Sitä teidän ei olisi missään nimessä pitänyt tehdä.” Tässä vaiheessa Killjoy kirosi Tawan. ”Mutta kirjeessä vaadittiin sitä, jotta saisimme Epsilonin. Tawa teki ratkaisunsa, koska…” ”Mestari”, Sadje sanoi epätoivoisesti, ”kirjeessä oli teidän sinettinne.” Matoro nyökkäsi. Mestarin kasvot ikään kuin kivettyivät aidosti yllättyneeseen ilmeeseen, ehkä jopa järkyttyneeseen. ”Se… se ei ole mahdollista. Vain minä pystyn luomaan sinetin.”
”Voi, kyllä se on”, Bartax sanoi astuen huoneeseen. Jokainen huoneessa olija käänsi katseensa äänen suuntaan. ”Voi kyllä se on mahdollista”, Bartax jatkoi. ”Te olette liian, ah, hyväuskoisia, Ath-uskovaiset. Teitä on helppo huiputtaa. Ja klaanilaiset – hah. Admininne lähetti teidät hakemaan Epsilonia, vaikka se ei ole ollut meillä vuosisatoihin.” ”Senkin valehteleva sika!” Sadje huusi ja melkein pomppasi Bartaxin kimppuun. ”Sinä valehtelet! Se siru on meillä! Se poistettiin temppelistään varotoimenpiteenä jo kauan, ennen kuin se kurja Makuta yritti varastaa sen.” Mestari käänsi surulliset kasvonsa Sadjen äänen suuntaan. Sadje katsoi häntä toiveikkaana. Mestari pudisti päätään. ”Näin halusimme uskotella kansalle, jotta se ei alkaisi käyttäytyä väkivaltaisesti ja hyökkäisi varkaita vastaan. Niin, aivan, siru varastettiin meiltä ja – Ath varjelkoon – varkaat kun sattuivat olemaan toisen lahkon jäseniä, Atheoniin uskovia”, hän sanoi anteeksipyytävään sävyyn. ”Tämä oli minun virheeni, huomaan. Minun olisi pitänyt hankkiutua sinusta eroon jo aikapäiviä sitten, Bartax.” Bartax nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mestari paljastaa totuuden, rakastan tätä päivää.”
Heidän puhuessaan ovet olivat sulkeutuneet, ja nyt klaanilaiset huomasivat, että ne oli lukittu. Ulospääsystä ei olisi puhettakaan. ”Aika rientää, kun on hauskaa”, Bartax tokaisi. Sitten Mestari puhui: ”Bartax, sinut karkotetaan yhteiskunnastamme tämän takia.” ”Ja paskanko vertaa minä välitän!” tämä vastasi raivoisasti. Matoro hätkähti Bartaxin osoittamasta kunnioituksen puutteesta. ”Bothanan joukot liittyivät jo minuun, ja Bothana itse on kuollut. Monet muutkin ovat liittyvä minuun. Sinä menetät otettasi, Pyhä Äiti.” ”Minä varoitan sinua, Bartax”, Mestari sanoi vavahtelevalla äänellä. Bothanan kuolema oli järkytys. ”Minä en välitä, Mestari hyvä. Minä en ole tämän juonen takana. Tämä on vain hyvä kauppa. Mutta voin sanoa, että teille varattu kohtalo on paljon armollisempi kuin minä olisin suonut. Mutta vielä minä saan hetkeni. Tämä liitto kannattaa.” Matoro päätti kurkottaa naamiovoimansa avulla Bartaxin mieleen. Hän näki siellä mustaa tyhjyyttä, jonkinlaisen pahuuden – eikä uskaltautunut pidemmälle. Mistä liitosta Bartax sitten puhuikaan, Matoro ei uskaltanut arvata.
Voi, liitto on kahdenlainen. Yliluonnollinen ja täysin luonnoton. Maallinen ja taivaallisen demoninen. Sinä ymmärrät pian. Niin, pian… Matoro the Blacksnow. Matoro nielaisi äänekkäästi Bartaxin katseen pyyhkiessä hänen ylitseen, mutta nielaisun ääni hukkui Joyn sanojen alle. ”Mikä juoni?” hän sanoi. ”Kerro, mitä aiot, ketku, tai räjäytän sinut kappaleiksi.” Näin sanottuaan Joy ponnahti seisomaan ja paljasti ohjusvalikoimansa. Bartax väänsi kasvoilleen ivallisen hymyn. ”Klaanilainen, sinun paukuistasi ei ole hyötyä täällä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä, mitä teille seuraavaksi tapahtuu. Epsilon ei ole täällä. Täällä ei myöskään ole apua. Ennen kuin alhaalla vuoren rinteellä olevat asukkaat tietävät, mitä täällä tapahtui, on jo liian myöhäistä. Ja kun he saavat tietää, että Mestari kuoli täällä klaanilaisten keskellä, he tappavat kostoksi laivalla odottavat ystävänne. Ja Beta on poissa.” ”Sinä siis aiot tappaa minut”, Mestari huokaisi. Suga tarrasi tiukemmin kiinni Betan säiliöön. ”En suinkaan”, Bartax sanoi virnistäen. ”Sinä et kuole minun käsiini. Sinä et kuole täällä. Ei, teitä tarvitaan – ja teitä tarvitaan juuri siihen, miksi te tänne tulittekin, klaanilaiset. Teidän mestarinne vain sattuu olemaan joku muu.”
Näiden sanojen siivittämänä Bartax perääntyi ovelle ja sanoi: ”Meitä on täällä kuusi. Kuinka sattuikaan. Kun minä nyt poistun, teitä on enää viisi. Onnekasta?” Ovi avautui, ja Bartax astui ulos. Joy astahti ovea kohti, mutta Bartax heristi hänelle sormeaan. ”Meillä on täällä viisikymmentä tynnyriä ruutia. Eli en suosittele ampumaan, höyrypää!” Kuului ääni, kun ovi lukittiin jälleen. Joy katsoi ovea. Se olisi ollut niin helppo räjäyttää palasiksi. Sitten kuului ääni, kun jotakin, mitä vieritettiin oven eteen, tömähti ovea vasten. ”Minulla on paha aavistus”, Suga sanoi. ”Älä ammu, Joy. Ne varmasti vierittivät ruutitynnyrit oven eteen.” ”Kyllä minä nyt tajuan olla ampumatta, kun niillä on kymmenittäin ruutitynnyreitä, hyvänen aika”, Joy kivahti. ”Minä olen nyt hyvin vihainen tästä kaikesta. Mutta kumma kyllä, mitään erityisen vaarallista ei ole vielä tapahtunut.”
Mestari istui tuolillaan turtuneena. Sadje meni tämän luokse ja alkoi kysellä tämän vointia. ”Anteeksi, Sadje, minun täytyy ryhdistäytyä”, Mestari sanoi voipuneena. ”Bothana on poissa, sille ei voi mitään. Bartaxin suunnitelmat täytyy estää.” Summerganon tarrautui Nimdan säiliöön ja otti sen erityiseen tarkkailuun. Hänellä oli epäilys, että sille tapahtuisi jotakin pian. Joy kokeili ovea. Se ei auennut. Matoro meni hänen luokseen ovelle ja kokeili itsekin työntää ovea. Ei vaikutusta. Matoron nenä havaitsi hienoisen tuoksun. Ruutia.
Suga tiivisti tilanteen: ”Okei, eli meillä on täällä Ath-uskonnon ylin johtaja ja Nimdan siru lukitussa huoneessa, jonka ovien takana on tonni räjähteitä.” ”Kuulostaa hyvältä…” Matoro sanoi. Joy murahti ärtyneesti.
Sitten, yhtäkkiä, kimeä nauru alkoi kaikua pitkin avaraa huonetta. Se kaikui seinistä ja muuttui sitten karmaisevan matalaksi rääkymiseksi ja lopulta katosi sellaisille bassotaajuuksille, että kukaan heistä ei pystynyt kuulemaan sitä. Summerganon asetti kätensä miekan kahvalle. Matoro the Blacksnow kaipasi nyt kuuluisaa harppuunaansa, vaikka sille ei näennäisesti tarvetta ollutkaan. Killjoy tunsi ohjuksensa nyt oikeasti hyödyttömiksi. Sitten ääni puhui. ”Tervehdyssss, klaanilaisssset!” Matoron sydän täyttyi vihasta ja pomppasi kurkkuun hänen kuullessaan äänen, jonka omistajan hän oli juuri tunnistanut, jonka hän oli kohdannut kerran aiemmin, jota hän oli vihannut ensi hetkestä alkaen. ”Jotkut teisssstä sssaattavat ihmetellä, kuka puhuu teille näin näyttäytymättä – haudan takaa, vaiko taivaista jumalallisuudessaan? Minä olen Makuta Abzumo, herra kaikista pyhin, jokaisen elämän omistaja. Minä olen se, joka määrää teidän kohtalonne. Minä olen hän, joka tuo teille yön. Ikuisen yön.”
Nauru alkoi jälleen, ja Sadje perääntyi seinää vasten. Ääni tuntui kuuluvan kaikkialta ja ei mistään ja yhtä aikaa hänen oman päänsä sisältä. ”Minähän jopa tunnen teistä muutaman”, Abzumon ääni sanoi. Mestari näytti erittäin keskittyneeltä, ja Matoro ymmärsi, miksi. Hän nimittäin koki saman: mielensisäisen pommituksen. Muu joukko ei näyttänyt reagoivan mitenkään – ehkäpä heidän mieliinsä ei hyökätty? ”Matoro Kuralumi, sankari, joka selviytyy kaikesta elossa eikä ikinä epäonnistu. Kuinka ihanaa. Käsipuoli. Eikö Marionetti tunnistanut Matoron voittamattomuutta ja kumartanutkaan ssssen edesssä?” Matoro tarttui ainoalla kädellään päähänsä ja ähkäisi. Mielikuva nukeista tunkeutui hänen päähänsä. Ääni nauroi, se tunkeutui hänen korviinsa ja sieluunsa. ”Kenraali Killjoy, vahkien johtaja, jonka armeija pelastaa Bio-Klaanin. Me pidämme vielä hauskaa, kenraali, sssinä ja minä.” Killjoy kuulosti hengittävän syvään. Kypäränsä sisällä hän sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne jälleen. ”Sssummerganon, toa, joka pitää päänsä kylmänä. Sinähän olit mukana yrittämässä tappaa minun suurinta luomustani? Epäonnistuminen on aina miellyttävää, eikö totta?” Suga irvisti ja vihasi makutaa. ”Ja Sadje, turhuuksien turhuus. Munkki vain. Sinusta ei ole mihinkään, sinua ei tarvita missään. Miksi sinä edes olet täällä, mitä varten Mestari sinut sisään päässsssti?” Sadje näytti tyrmistyneeltä. Turhuus…
”Mutta Mestari, sinä olet avain.” ”Saastainen Makuta, pysy erossa mielestäni”, Mestari sanoi heikolla äänellä. ”Voit olla eri mieltä, mutta älä sentään herjaa, Äiti kulta.” Ääni nauroi jälleen. ”Mutta nyt ystävät, eiköhän aloiteta peli, jonka olen valmistellut teille. Minä haluan pelata. Ensimmäisessä erässä eloon jääneet ovat minulle vielä hyödyksi. Katsotaan, mitä tapahtuu. Enkä minä suinkaan sahaa teitä silmään. Minulla ei ole aavistustakaan, kuka jää henkiin.” Makuta nauroi vielä hetken ja sanoi sitten nautiskelevalla äänellä: ”Hyvää peliä.” Sitten ääni vaikeni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen, sitten, kun Matoro oli juuri avaamassa suunsa, jotain tapahtui. Lattia alkoi täristä. Portaat sortuivat kokonaan. Lattia niiden kohdalta sortui myös, ja sortuma levisi heitä kohti. Jäljelle jäi pieni osa lattiaa huoneen keskelle, jossa he seisoivat. Valtaisat liekit nousivat kuilusta, joka oli muodostunut lattian sorruttua. Liekit nuolivat heidän lattiakaistalettaan ja yrittivät saada heidät kitaansa. Lattiasta yhä suurempi osa alkoi sortua heidän altaan. ”Lämpötila on noin 4000 kelviniä”, kuului Makutan ääni jostain, kaikkialta ja ei mistään. ”Ei hätää, Beta kestää kyllä kuumuuden.” ”Minähän sanoin teille, että tässä on jotain mätää!” Killjoy kivahti yrittäessään pysytellä poissa tulesta. Matoro piteli ainoalla kädellään kiinni Sugan toisesta kädestä. Joy oli antanut Sadjen ja Mestarin kiivetä harteilleen, ja jokainen yritti pysyä elossa. Sitten Killjoy sai idean. ”Olkaa valmiina”, hän sanoi ja laukaisi useita ohjuksia kattoon. Katto musertui ohjusten osuttua maaliinsa ja romahti suurina palasina alas. Katosta pilkisti valoa. Siinä oli muutaman metrin levyinen aukko, ja edelleen palasia putosi irti. Suga sai osuman katonpalasesta vasempaan jalkaansa, johon repeytyi ammottava avohaava. ”Vinkki: välttäkää sortuvaa kattoa”, hän sanoi tilanteessa yllättävän itseironisesti.
”Tarttukaa minuun”, Joy murahti. Matoro tarttui Joyn toiseen käteen, Suga toiseen. Matoranit keikkuivat Joyn selässä. Joy karjaisi ja sytytti rakettimoottorinsa. Juuri, kun koko heidän seisomapaikkansa romahti liekkeihin, Joy pääsi lentoon. Rakettimoottorit eivät kestäisi kauan näin painavaa kuormaa. He olivat muutaman metrin päässä katosta, kun kivenlohkare osui Joyn toiseen käteen, joka oli repeytyä irti. Matoron ote herpaantui. Kiljaisten Toa putosi liekkeihin Makuta Abzumon äänen kaikuessa katedraalin jäännöksissä: ”Abzumon erävoitto. Matoron murskatappio.”
Liekit nielaisivat Matoron kokonaisena, ja huuto jäi kaikumaan sortuneeseen huoneeseen kuin kummitus. ”Ei!” Sadje huudahti. Katon läpi rynnien joukkio pääsi kuolemanloukosta ulos ja saapui katedraalin ylimmän kupolikaton alla olevalle tasanteelle, jonkinlaisen kattohuoneen sisään. Sen lattiasta ei ollut jäljellä paljoakaan, mutta Joy jätti muut sortuman reunoille suhteellisen ehjän näköiseen kohtaan ja lähti itse takaisin alas. Raketeissa riitti tehoa vielä puoleksi minuutiksi. Hän lensi alas ja etsi katseellaan Matoroa. Tätä ei näkynyt, vain liekkejä riitti kaikkialle. Matoro the Blacksnow oli pudonnut tuliseen pätsiin – lopullisesti. Tuli oli valloittanut koko alemman kerroksen, eikä liekkien keskeltä erottanut yhtikäs mitään. Viides kerros oli romahtanut melkein kokonaan alemmille tasoille samoin kuin heidän kokoushuoneensa. Joy kirosi, kun ei ollut kiinnittänyt paremmin huomiota munkkeihin, jotka olivat olleet hääräilemässä viidennessä kerroksessa olevan oven parissa. Nyt oli ilmeistä, minä nämä olivat puuhanneet.
Killjoy huomasi, että liekit olivat jo korventaneet kokoushuoneen puiset ovet tuhkaksi. Hän näki käytävän, josta he olivat huoneeseen tulleet, hän näki liekkien nuolevan tynnyreitä, joita oli kymmenittäin ahdettuna käytävään. Hän tiesi, mitä olisi tapahtuva, mutta liian myöhään hän otti suunnakseen katossa olevan aukon.
Ruuti räjähti. Killjoy lennähti valtaisan paineaallon voimalla toiselle puolelle huonetta suoraan paksuun seinään, johon tuli syvä Killjoyn muotoinen halkeama. Hänen silmissään alkoi jo sumentua, mutta hän pakotti itsensä näkemään. Puolet koko katedraalista oli kadonnut olemattomiin, ja kaukana alhaalla tuli levisi lähimpiin taloihin ja kasvillisuuteen. Liekit nuoleskelivat Killjoyn kehoa, mutta viimeisillä voimillaan hän repi itsensä irti seinästä ja lensi kohti kattoa, jonne oli jättänyt muut. Hänen suihkumoottorinsa pettivät juuri, kun hän oli saanut kiinni katon reunasta, ja purskauttivat viimeiset suihkunsa lennättäen Joyn tukevammalle lattialle. Maassa mahallaan maaten hän kohotti katseensa vain huomatakseen, että hänen koko muu seurueensa oli siepattu suureen metalliseen kouraan. Koura raahasi heitä ylös läpi katedraalin ylimmän kupolikaton, joka oli juuri hetki sitten murskattu, kohti jotakin suurta kappaletta, joka leijui taivaalla. Ennen kuin Killjoy ehti tehdä mitään, hän tunsi piston selässään, ja seuraavaksi sähköinen purkaus lävisti hänen vartalonsa. Hän karjaisi ja käännähti selälleen lattialla. Hänen edessään seisoi Bartax kädessään jonkinlainen ase. ”Hyviä unia, peto”, tämä sanoi hymyillen pahoittelevasti, ja Joyn silmissä pimeni. Viimeinen asia, minkä hän näki, olivat hänen näkökenttänsä ylle nousevat liekit. Koko valtaisa katedraali räjähti liekehtiväksi helvetiksi. Joy ei nähnyt mitään, mutta vielä hän kuuli koko saarella kaikuvan karmaisevan äänen kirkuvan: ”Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne. Kuin ottaisi vauvalta lelun. Jos me näemme teitä, me tapamme teidät. Jos me kuulemme teistä, me lähetämme tappajia teidän peräänne. Me tuhoamme teidät maailmankartalta, Athiin uskovat. Viettäkää mukava viikonloppu!”
[spoil]Gurvana oikoluki tämän. Ja Joy ehdotti sitä ensimmäistä musiikkia.[/spoil]
[spoil]Tämä on sitten eri ranta kuin se jossa Mäksä oli…[/spoil]
Kymmenen pitkää soutuvenettä rantautui hiekkarannalle. Kaksi suurempaa skakdien purjelaivaa odottaa kauempana ulapalla. Kolmas alus, Notfunin Yön Timo II oli Amazuan käytössä. Palkkasoturi oli lähtenyt noutamaan Deltan temppelin saarelle juuttuneita skakdeja.
Skakdi-joukkojen motivaatio oli huipussaan. He olivat matkalla taisteluun ja kadonnut komentaja Metorakk oli palannut. Juuri nyt sinihopea skakdi johti noin kahdensadan skakdin iskua viidakkosaarelle lähellä Klaanin rannikkoa. Jostakin syystä Nazorakit eivät olleet onnistuneet saaren valloituksessa, vaikkei saarella ollut näkyvää vastarintaa. Skakdit olivat hyviä sissien jahtaamisessa, vaikka viidakko saattoikin olla este. Metorakk oli taistellut aikanaan etelän viidakoissa, mutta suurimmalle osalle skakdeista viidakko oli täysin tuntematonta.
Metorakk suuntasi pienen skakdi-joukon kanssa rannalla sijaitsevaan Nazorakin tukikohtaan. Nazorakeilla oli ympäri sota-alueita lukuisia tälläisiä alumiini-elementeistä rakennettuja pikatukikohtia, jotka majoittivat noin pataljoonan verran sotilaita.
Tukikohdan ulkomuurit olivat metallitankojen väriin vedettyä kangasmaista ainetta, jota nazorakit valmistivat paljon väliaikaisrakennuksiin. Aine oli hyvin kestävää ja joustavaa, vaikka olikin kangasmaista. Portti oli metallia ja siinä oli kaksi ovea. Sisällä oli lukuisia telttoja sekä linnakkeen kummassakin päässä vartiotorni.
Metorakk ei tervehtinyt hänen luokseen saapunutta linnakkeen komentajaa. ”Olemme täällä kenraalinne määräyksestä. Mikä tilanne täällä on? Ette saa paria sissiä ammuttua?” skakdi murahti. ”Tämä ranta on rauhallinen. Pohjoisen lohkon yksiköt eivät ole päässeet etenemään. Viidakko on ansoitettu. He väittävät, että koko metsä hyökkäisi heidän kimppuunsa”, nazorak vastasi hivenen ivaa äänessään. Hänen yksikkönsä ei ollut kohdannut juurikaan vastarintaa. Eivät he toisaalta olleetkaan edenneet metsään päin.
”Tyypillisiä luusereita”, Metorakk murahti. Nazorak näytti siltä kuin oli ivaamassa takaisin, mutta säilytti kunniansa.
”Miehet, lähdemme rantaa myöten pohjoiseen. Sinne leiri pystyyn. Huomenna tapamme kaiken, mikä meitä vastustaa viidakossa!” Metorakk huusi takanaan oleville sotilaille. Hän sai vastaukseksi skakdien tyypillistä mekastusta ja huutoa.
Ath-Nui
Matoro, Summerganon ja Killjoy olivat aterioineet Ath-munkkien tiloissa rakennuksessa joka oli tehty vain vähän matkan päähän Katedraalista. Akawaran ananaskeitto oli ollut eksoottinen kokemus. Lyhyesti sanottuna se oli kamalaa. Matoro ei nauttinut erityisesti ananaksesta, mutta jos se oli lämmintä keittoa, ananas muuttui suoranaisen kamalaksi.
Suga ja Killjoy olivat jääneet Sadjen luo. Matoro oli itse halunnut katselemaan paikkoja. Kun hän tapaisi Pyhän Äidin, hän kysyisi suoraan Nimdasta.
Toisella kerralla Katedraalin julkisivu oli yhtä upean ja vaikuttavan näköinen. Tällä kertaa Matoro yritti tietoisesti olla katsomatta Athia esittävään patsaaseen, mutta se ei onnistunut. Muistikuvat kasvottomasta nukesta ja vedestä tulivat väkisin hänen päähänsä, kuin myrsky.
Matoro käveli nopeasti portista sisään. ”Hyvää päivää”, eräs munkki tervehti. Kyseessä oli Ta-Matoran, jonka päähine oli samanlainen kuin aiemmin nähdyn Onu-Matoranin. ”Päivää. Tulin vain katselemaan tämän temppelin upeaa arkkitehtuuria. Tämä on kerrassaan vaikuttavaa”, Matoro tervehti ja selitti, ennen kuin munkki kysyi miksi tämä oli temppelissä. ”Voin esitellä paikkoja, jos haluat”, Athlainen tarjosi apuaan kohteliaasti. Matoranilla oli kuitenkin omia ennakkoluulojaan tätä toaa kohtaan. Käsipuoli ja epätyypillisen värinen Toa ei näyttänyt aivan tyypilliseltä sankarilta.
”Ei kiitos”, Matoro torjui avun kohteliaasti. ”Mutta onko täällä kirjastoa?” ”On, mutta se sijaitsee viidennessä kerroksessa. Sinne ei saa päästää vieraita, ei ilman Pyhän Äidin lupaa”, matoran vastasi. ”Okei. Sääli”, Matoro kuittasi ja ohitti matoranin. Hän katseli seinien upeita ja monimutkaisia kaiverruksia, mutta harmikseen hän ei tunnistanut niissä ollutta muinaista kieltä. Tekstin elegantit ja sujuvat kiekurat olivat kutienkin aivan samanlaisia kuin Nimdan temppelissä olleet. Nimdan sirun muotoiset jalokivet toistuivat koristelussa hyvin usein.
Matoro tuijotti symboljea ajatuksissaan. Jokin niissä kiehtoi häntä, jokin koko Athismissa ja Nimdassa kiehtoi häntä. Uskonto oli muinainen, se ulottui pitkälle maailmanhistorian alkuhämäriin. Athismillä oli varmasti suuria salaisuuksia. Se liittyi kiinteästi Nimdaan ja… Nukkeihin. Kaikki tämä muistustti Matoroa Nukeista, mutta jotenkin halu selvittää salaisuuksien vyyhti oli voimakkaampi kuin pelko, jonka ne herättävät.
Matoro odotti valtavasti tapaamista Pyhän Äidin Kanssa. Hän oli ehkä ainoita olentoja, jotka voisivat vastata hänen tiedonjanoonsa Nimdasta, Athismista, Nukeista ja… kaikesta.
Nazorak-pesät
007 istui työtuolissaan. Hänen toimistonsa oli askeettinen. Siellä oli vain metallinen pöytä, muutamia laatikostoja ja tuoli. Tyypillinen nazorakien loisteputki-tyyppinen lamppu loisti katossa kirkasta valoa. Lähellä ovea oli jonkinlainen tietokonepaneeli. Tiedusteluplavelun johtajan pöydällä oli tietokone, nivaska papereita ja kyltti, jossa luki ”007”.
Tummanruskea torakka istui mietteissään tuolissaan. Hän oli keskittynyt papreiin edessään. Se oli tiedusteluraportti koskien Klaanin asevoimien kokoa. 007 iski siihen mustalla pienellä leimasimella merkin ja siirsi sen sivuun. Torakka oli tyytyväinen miestensä tehokkuuteen. Hän sai tietää kaiken merkittävän, mitä Klaanissa tapahtui. Vain kerran agentti oli jäänyt kiinni Klaanin alueella, mutta tämä oli tehnyt itsemurhan ennen kuin häntä oltiin ehditty kuulustella.
Sen sijaanelektroninen tiedustelu kohtasi jatkuvia ongelmia. Klaanissa oli useampikin tietokonevelho, ja oli huomattu nopeasti, että Klaanin kameroita oli kaapattu nazorakien käyttöön. Myöskään Klaanin radioyhteyksiä ei pystytty häiritsemään. Klaani sen sijaan häiritsi helposti torakoiden lähetyksiä.
007 tarttui seuraavaan paperiin. Viidakkosaarelta, jota sekä nazorakit että skakdit yirttävät vallata, ei ole saatu ainuttakaan tarkkaa raporttia. Tiedetään, että metsässä on matoraneja, mutta ei tiedetä miten ne eivät ole vielä hävinneet taistelua.
Silmälappupäinen torakka tuhahti jotakin ajatelleessaan saaren fiaskoa. Hän rypisti raportin ja heitti takanaan olevaan pieneen paperisilppuriin.
* * *
Syvällä Mt. Ämkoon alla elettiin varsin erilaista elämää. Tuhannet nazorakit raatoivat kaivoksissa ja teollisuuden parissa.
Ruskea nazorak hakkasi terävällä hakulla harmaata kiveä. Pieni siivu kiveä irtosi. Uusi isku. Uusi siivu kiveä. Nazorak pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Kaivoskuilu oli kuuma ja tunkkainen. 16765 oli yksi näistä torakoista. Hän oli kaivostyöläinen, joka hakkasi joka ikinen päivä kiveä.
16765 kuitenkin oli eri lainen kuin tavalliset kivenhakkaajan asemaan syntyneet nazorakit. Hänelle se oli ollut rangaistus. Joku, jota hän oli luullut ystäväkseen oli raivannut hänet tieltään ja edennyt vallan pyramidissa ylöspäin. Kukaan ei enää tiennyt, että hän oli ollut joskus joku muu kuin kivenhakkaaja. Hänellä oli ollut joskus elämä. Nyt hän oli vain työkalu. Nazorakien imperiumin työkalu ilman identiteettiä.
Ainut, mitä hän elämässään enää halusi, oli kosto. Hän halusi tuhota niiden elämät, jotka olivat tuhonneet hänen elämänsä. Hän vain odotti hetkeä. Hetkeä, joka ei tulisi koskaan, jos hän ei tekisi jotakin.
Kovaäänisistä kailotettiin kello kuuden tauon merkiksi. Kaivajanazorakit syöksyivät valtavana virtana parakeille nauttimaan yksinkertaiset ateriat ja nauttimaan lyhyestä ajasta omaa aikaa.
Samaan aikaan satoja kerroksia ylempänä nazorak-upseerit elivät idyllistä torakan elämää kunnioitettuina johtajina. Alhaalla oli vain loputtomasti kiveä kaivettavaksi.
Matoro the Blacksnow katsoi suurta katedraalia silmät selällään silkasta epäuskoisesta ihastuksensekaisesta järkytyksestä: Valtaisan katedraalin muinaiset muurit nousivat korkeuksiin asti. Koristeelliset, harmaat kiviseinät olivat täynnä kaiverruksia, ja niitä peitti paikoittain paksukin kasvillisuuskerros, kuin kukaan ei välittäisi niiden läsnäolosta. Ne eivät tuntuneet lainkaan häiritsevän temppelin olemusta, päinvastoin – ne tuntuivat kuuluvan kiinteänä osana kirkon ulkoasuun. Katedraali mahtoi olla korkeutensa perusteella ainakin viisikerroksinen, mutta tarkasti klaanilaiset eivät osanneet arvioida. Summerganon katsoi kunnioittavasti julkisivua: koko seinä oli itse asiassa suuri patsas, joka suurimmaksi osaksi oli sulautunut rakennukseen. Se esitti panssaroimatonta toan muotoista hahmoa, joka näytti ainakin Killjoyn silmiin melko hintelältä. Jokin patsaassa kuitenkin sai aikaan kunnioitusta. Patsaan suurehkossa päässä oli yksi ainoa silmä – patsaaseen upotettu jättimäinen rubiini, joka oli hiottu tasaisen sileäksi ellipsoidiksi.
Matoro mietti hetken. Hän tiesi nähneensä hahmon ennenkin. Sitten hänen päässään räjähti. Nimda-kammio… nuket. Patsas esitti Athia. Samanlainen patsas oli ollut kammiossa Deltan saarella. Matoro yritti karistaa ajatuksensa nukeista ja keskittyä olennaiseen. Sadjen ohdolla joukko astui sisään suureen kirkkoon, ja heitä oli vastassa ystävällisen näköinen onumatoralainen pappismunkki. Tällä oli yllään valkoinen kaapu, jossa oli ylenpalttiset kultakirjailut. Päässään miekkosella oli hauskan näköinen hattu, jonka muoto toi mieleen päärynän.
”Hyvää päivää, muukalaiset, ja tervetuloa Ath-Nuin katedraaliin.” ”Päivää”, vastasivat klaanilaiset lähes yhteen ääneen ja astuivat koreaan käytävään. Käytävässä olisi mahtunut kaksi Toaa seisomaan päällekkäin ilman, että ylemmän pää olisi koskettanut kattoa, ja se oli niin leveä, että kuusi Toaa olisi mahtunut kulkemaan rinnakkain, jolloin laitimmaiset olisivat koskeneet seinään levittäessään kätensä. Klaanilaiset ihailivat upeaa koristelua, jonka joku taiteellinen munkki oli joskus aikojen saatossa saanut aikaan. ”He ovat Bio-Klaanin väkeä, tulleet tänne liikeasioille”, Sadje informoi pappia, joka vain nyökkäsi vaiteliaasti.
Astuttuaan päälaivaan klaanilaiset huomasivat katon nousseen kahdenkymmenen metrin korkeudelle lattiasta. Nimdan säiliötä kantava Suga henkäisi kuuluvasti. Hän katseli kiinnostuneena portaita, jotka johtivat jonnekin katedraalin ylempiin kerroksiin. Munkki seurasi hänen katsettaan ja tokaisi: ”Valitettavasti yleisöltä on pääsy kielletty tuonne ylös.”
Hetken kävelyn jälkeen he saapuivat poikkilaivaan, jossa sijaitsivat istuimet kirkossa käyviä varten. Pitkät penkkirivit olivat vitivalkoisia ja puhtaita. Katossa riippui useita kynttiläkruunuja. ”Tuolla on absidi”, pappi esitteli osoittaen leveään tilaan alttarin edessä; klaanilaisilla ei ollut hajuakaan siitä, mikä absidi mahtoi olla. ”Ja tuossa kohtaa on kuori, jossa kuoro laulaa. Ko-Matoran-kuoro. Mahtavaa kirkkomusiikkia. Ja kauniisti laulaakin, sanon ma.”
Pappi aikoi jatkaa, mutta keskeytti puheensa Matoron istahtaessa etummaisimmalle penkille ja jäädessä katselemaan ihmeissään valtavaa kirkkoa ja sen koristeluja. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja vain pappi jäi tyytymättömän näköisenä seisomaan. ”Pyhä Äiti ei ole juuri nyt paikalla”, hän ilmoitti närkästyneesti, kuin kostoksi siitä, että klaanilaiset eivät halunneet kuunnella hänen selostustaan gregoriaanisesta Ko-Matoran-kuorosta. ”Jaha. Ja milloinkahan saisimme nähdä hänet?” Joy sanoi epäilevästi.
”No mutta”, kuului uusi ääni. Pappi hätkähti. Hän käänsi katseensa laivaan ja näki mustakaapuisen Ta-Matoranin marssivan heitä kohti. Hänen perässään seurasivat klaanilaisten katseet. Ta-Matoranin kasvoilla oli kulunut kanohi, jota kukaan klaanilaisista ei tunnistanut ennen nähneensä. Nyt, kun Suga mietti, hän ei tunnistanut päärynänmuotoista hattua kantavan matoraninkaan kanohia, mutta tämä ei pistänyt niin kovasti silmään – luultavasti juuri hatun takia. ”Anteeksi hänen epäkohteliaisuutensa”, uusi matoran sanoi. ”Hän ei ole tottunut vieraisiin, kuten ei kukaan muukaan täällä.” Valkokaapuinen pappi risti kätensä närkästyneenä. ”Ymmärrämme”, Matoro sanoi hiljaisesti. ”Pyhä Äitimme lähetti minut kertomaan, että ottaa teidät vastaan puolen tunnin kuluttua katedraalin ylimmässä, kuudennessa kerroksessa olevassa rukoushuoneessa.” ”Kiitämme”, Hai sanoi kirkkoa esitelleen papin mulkoillessa heitä kärttyisesti. Sadje, joka oli koko ajan keskittynyt tuijottamaan Athia esittävää alttaritaulua, havahtui mietteistään ja virkkoi: ”Hyvää huomenta, isä.” ”Huomenta sinullekin, veli Sadje. Johdata heidät puoleksi tunniksi muihin tekemisiin. Näytä heille vaikkapa, että täällä voi pitää hauskaakin!” Munkki nauraa hörähti, ja Sadje hymyili. ”Sen teen. Tulkaa, ystävät. Oletteko ikinä maistaneet ruokalajia nimeltä Akawaran ananassoppa?”
Ta-Matoran-munkki sanoi heidän tapaavan jälleen puolen tunnin kuluttua ja katosi asioilleen. Sadje lupasi näyttää heille hieman paikkoja – ruokalajien lisäksi – sillä välin, kun he odottelisivat pääsyä Mestarin puheille. Killjoy loi toistaiseksi viimeisen silmäyksen katedraaliin. Ath-patsaan punainen silmä kiilui auringonvalossa.
[spoil]Pallo on edelleen minulla, ellei joku teistä kolmesta halua tähän väliin kirjoittaa ruokailusekoilua/tunnelmointia/molempia. Ja joku laivalla olijoista voisi toki kirjoittaa jotakin.[/spoil]
Sinä et hitto soikoon ole tosissasi et vain ole.
Suu ammollaan Sarajia tuijottava Matoran oli työntänyt päänsä lähes kiinni Vahkin avoinaiseen rintakehään, tujottaen sen sisällä leiskuvaa palloa silmät haltioituneena. Jopa tilanteeseen hyvin neutraalisti suhtautunut Nazorak levitti puuskaan vedetyt kätensä ja tämä vilkuili nyt uteliaan näköisenä Sarajin luona hääräävän Matoranin touhuja.
Creedy astui pois Vahkin luota rojahtaen huolimattomasti takaisin nojatuoliin, kasvot edelleen hämmennyksestä loistaen. minä tiesin tästä, tai oikeastaan kuulin kauan sitten, mutta minä en villeimmissä unelmissanikaan uskonut, että Käsi ikinä saisi näitä toimimaan. Ja siinä se nyt on aivan todellisena.
Nazorak oli ymmällään. Hohtava kuula oli toki hieno, mutta hän ei ymmärtänyt lainkaan sen tärkeyttä. Nazo työnsi päänsä Creedyn ja Sarajin väliin kysyvä ilme kasvoillaan. Creedy veti syvään henkeä ja alkoi selittämään.
Tämä tässä on Toa-energiaa pilkkova aggregaatti. Koko Metru Nuin energiateollisuuden suurin hanke. Sen oli tarkoitus täyttää koko tunnetun maailman energiantarve halvasti ja nopeasti. Projekti kuitenkin keskeytettiin satoja vuosia sitten, kun se todettiin mahdottomaksi. Seurasin projektin etenemistä aikanaan tiiviisti ja minä tunnistan toimivan sellaisen heti kun vain saan sellaisen eteeni. Ja siinä sellainen nyt on
Nazorak pyöritti vasemmanpuoleisia raajojaan, kehoittaen Creedyä jatkamaan. Tiedon puutteesta ei kuitenkaan tulisi huolta. Matoran oli juuri pääsemässä vauhtiin. Jokainen Toa kykenee luomaan kuusi Toaa lisää kivien kautta. Sodan aikana tätä nähtiin hyvin paljon ja vaikka silmitön Toien lisääntyminen koetaankin… epäeettiseksi, haluttiin tämänkin voiman hallitsemiseen oma työkalu.
Saraji nyökkäsi ja liu’utti sormeaan hitaasti kuulan sileällä pinnalla, jatkaen itse siitä, mihin Matoran jäi. Tämä kuula on kuin ehtymätön voimanlähde. Teoriassa se kykenee kuusinkertaistamaan energiantuottonsa joka minuutti… tai voisi jos Käsi olisi ehtinyt kehittää sille toimintaympäristön, joka kestäisi kuulan luomaa energiaa. Sen sijaan niitä käytettiin supersotilaiden luomiseen. Jokainen osastojohtajana toiminut Vahki sai tällaisen rintaansa. Elinajaksi riittävän energiamäärän lisäksi kuulilla on käsittämättömän suuri tiedonkäsittelytila. Sen muistiin kapasiteetti vastaa yli kymmenkertaisesti Toan vastaavaa. Tämä mahdollisti Vahkien kasvun… itsenäisiksi. Tai ainakin lähelle sitä. Vaikka en tiedäkään, miten tavallisen olennon mieli toimii, uskallan sanoa tuntevani aivan kuten hekin.
Nazorakin äänihuulista kajahti ilmoille pari pientä kovaäänistä naksahdusta. Torakan mieli janosi lisää infoa. Hän ei osannut kuvitella pääsevänsä tällaisen tiedon lähteille lyöttäytymällä Matoranin seuraan. Saraji huomasi Nazorakin eleen, mutta vetäytyi hetkeksi sulkemaan rintakehänsä aukon ennen jatkamista. Paineilman muodostaman sihahduksen myötä Vahkin rintakehän puolikkaat napsahtivat takaisin yhteen. Rennon oloinen Saraji asteli tämän jälkeen jo vaivaantumatta Creedyn vierelle ja jäi nojaamaan tämän tuolin selkänojaan.
Komentaja Niz johti tutkimustiimiä kuulien takana. Valkoiset kuulat olivat puhtaasti hänen käsialaansa. Neiti komentaja oli viimeinen elossa ollut jäsen Metru Nuin alkuperäisestä tiedeosastosta silloin kun Herra rekrytoi hänet Käden riveihin. Siellä hän saattoi tutkimustyön päätökseen ja niin kuulat syntyivät.
Creedy kohotti kulmiaan: Hetkonen. Valkoiset? Kuulostaa siltä kuin niitä olisi muunkinlaisia.
Saraji nyökkäsi ja käänsi katseensa nyt enemmän juuri Creedyyn. Valkoinen kuula on sellainen, jonka juuri näitte. Sellainen antaa virtaa muun muassa minulle, Xian osastopäällikkö Codylle sekä lukemattomille jo menehtyneille Käden komentajille. Sitä kuitenkin käytetään yleisesti elvyttäjänä tai aivan puhtaana energianlähteenä. Niitä käytettiin voimanlähteinä Käden prototyyppiasteen taistelupuvuissa… käytännössä sellaisissa, millaisia Killjoy tänä päivänä käyttää.
Creedyn polttava katse ei antanut Sarajille hengähdyshetkeä. Vahki huokaisi syvään ja jatkoi. Normaalien valkoisten kuulien lisäksi valmistettiin kuitenkin… jotain muuta, jotain vahvempaa. Kaksitoista erityisvoimia omaavaa kuulaa, kaksitoista Käden johtavaa olentoa. Osa heistä oli Toia, osa heistä oli Vahkeja, osasta en ole edes varma… Yhtä kaikki, he olivat meistä voimakkaimmat ja kaikkein kykenevimmät. Käden sisällä liikkui huhuja että… noiden kuulien sisällä olisi jotain, jonka kaikki haluaisivat. Ja erityisesti jotain, jota Pimeyden Metsästäjät janoavat.
Saraji hyppäsi ylös ja nappasi salamannopeasti kynän käteensä. Vahki käänsi uuden sivun fläppitauluista ja alkoi kirjoittamaan hitaasti ja hartaasti.
”Vahki Aizen. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kadonnut.”
Saraji kohotti kulmiaan. Aizen oli Sarajin viimeinen taistelupari Metru Nuilta lähtemisen jälkeen. Frosteluksien käsiin menehtyneen toverin nimen kuuleminen kirpaisi ikävästi. Tieto hänen kuolemastaan ei siis ollut päätynyt sivistyksen pariin.
Toa Azglar. Lainsuojaton. Tuomittu kuolemaan kolmen Matoranin murhasta. Tila: Kuollut.”
”Toa Bazlar. Epäilty aseiden myymisestä Pimeyden Metsästäjille. Tila: Kuollut.”
”Matoran D-Roy. Kuuluisan Ga-Metrun ammuskelun suunnittelija ja toteuttaja. Vastuussa kuudentoista Matoranin kuolemasta. Tila: Kuollut.”
Tässä vaiheessa Saraji alkoi tajuamaan kaavan. Ahdistava paine kasvoi hänen päässään, kun hän seurasi listan etenemistä.
”Vahki Hitsu. Laboratorioluomus. Ei hyväksyntää Metru Nuin sotilaskalustoon. Määrätty tuhottavaksi. Tila: Kuollut.”
”Toa Herra (Todellista nimeä ei rekisterissä.) Mustan Käden perustaja. Tila: Kuollut.”
”Vahki Killjoy. Maanpetturi. Vastuussa tuhatpäisen yksikköjoukon siirtymisestä vihollisen käsiin. Tila: Kadonnut.”
Nazorak kohotti katsettaan. Sarajin metallisilla kasvoilla oli mietteliäs ilme.
”Toa Niz. Energiatutkimustiimin viimeinen eloonjäänyt. Kotiarestissa. Ei lupaa poistua Metru Nuilta. Tila: Kuollut…”
Tässä vaiheessa Creedy lopetti. Hän oli nähnyt silmäkulmastaan päätään kourillaan pitelevän Vahkin. Olento tärisi. Nazorak katsoi tilannetta hämillään. Miten… minä en… muista? En… e…
Creedy pudisti päätään murheissaan. ”Killjoy leikittelee meillä. Katso näitä listoja. Kymmenen kuollutta. Kaikki rikollisia Käden riveissä…. ja sinä et muista mitään. Kuule. Vaikka sinä olet kuin kuka tahansa muu tässä maailmassa, aivosi ovat silti kone. Killjoyn kaltaiselle teknikolle ei olisi työ eikä mikään laittaa sinut unohtamaan asioita.
Saraji ei kuitenkaan halunnut mennä aiheeseen. Häneen sattui. Ajatteleminen ja muisteleminen sattui… Kymmenen.
Huh?
Kymmenen, sinä sanoit että kymmenen kuollutta ja Killjoy. Mutta heitä oli kaksitoista.
Nazorak ja Creedy vilkaisivat toisiaan. Vahki oli oikeassa. Yksi puuttui. Matoran kävi takaisin paperikasan kimppuun. Edelleen shokkitilaa poteva Vahki yritti nousta suoraksi, mielessään pyrkimys säilyttää vielä vähäinen arvokkuutensa.
…löysin sen, minä löysin sen!
Saraji ja Nazorak ryntäsivät tuolille Creedyn taakse. Matoranin käsissä oli vielä yksi kellastunut paperi. Saraji hymähti. Odottamattomuudet saivat jatkoa. Tällä kertaa Vahki kuitenkin uskalsi hymyillä. Tie vastauksien luokse saattoi juuri löytyä.