XMS Angonce
Metru Nui
”Mitä sinä oikein kuvittelet tekeväsi?” Rautakala kimahti vaativasti. Vortixx, joka yritti näyttää kiireiseltä ja keskittyneeltä, ei siirtänyt katsettaan telenäytöstä huomioidakseen.
Selakhi odotti pitkiä sekunteja, yrittäen samalla päättäväisesti murhata Mielitutkijaa katseellaan. Valitettavasti – tai onneksi, Radakin näkökulmasta – hän ei kyennyt hajottamaan asioita molekyyleiksi hailtiasilmillään.
”Hetki”, punamusta vortixx vastasi ohimennen ja syventyi johonkin koneensa ääressä. Se ei vaikuttanut huomiota vaativaa pimeyden metsästäjää.
”Radak, nyt”, Angien huokaisi syvään kädet puuskassa.
”Koht-”
”NYT.” Rautakalan nyrkki iskeytyi Radakin pöytään.
”Okei, okei! Se, joka väitti selakheja rauhallisiksi ja hillityiks-”
Rautakalan murhaava katse keskeytti vortixxin. Mielitutkija pyörähti tuolillaan neljännesosaympyrän ja laski kädet syliinsä. Liskomiehellä oli päällään laboratoriotakkinsa.
”No. Nyt kuuntelen”, hän totesi rauhallisesti, vaikkakin edelleen ilman tarpeellista vakavuutta.
”Oletko ajatellut tätä tilannetta kovin montaa kertaa läpi?” selakhi kysyi romahtaessaan istumaan. Hänen äänestään aisti ärtymyksen ja turhautumisen lisäksi myös sääliä – tai pikemminkin pelkoa.
”No ajatteleminen on vähän erikoisosaamistani”, vortixx vastasi omahyväisellä virneellä.
”Katsos”, hän jatkoi. ”Apuvoimien hankkiminen vain varmisti sen, Varjottu ainoastaan häviää jos hän pettää minut. Nyt minun pelistä poistaminen on tullut hänelle huomattavasti kalliimmaksi. Hän voittaa eniten, jos pysyy suunnitelmassamme – Nimda minulle, vahkit Metsästäjille.”
”Radak, sinä kuvittelet tämän olevan matematiikkaa. Että voisit vain laskea yhteen hyödyt ja haitat ja sen perusteella nähdä, miten joku toimii”, Angien vastusti.
”Mutta Varj-”
”Älä kerro minulle Varjotusta! Minä tiedän, millainen hän on!” metsästäjä kimahti.
Vortixx huokaisi. ”Kun kävin Odinalla keväällä, tapasin Kummisedän. Olin ennen sitä täysin maassa – ilmeisesti eräs tuttuni suositteli minua Varjotulle, kun he pohtivat Metru Nuin puolustusta. Niin, joka tapauksessa – ei Varjottu ollut mikään pahuuden jumala. Hän oli oikeastaan ihan niinkuin kuka tahansa Xian tai Steltin aristokraatti – ainoastaan hieman tappavampi ja voimakkaampi. Joka tapauksessa, näin kyllä hänen suunnitelmansa. Hän kertoi minulle paljon silloin. Meillä oli jonkin aikaa aika hyvä kahdenkeskinen luottamus.”
Angien pyöräytti silmiään toivottomana.
”Varjottu laskee asioiden arvot rahassa, niin hän selitti. Mikä on täysin ymmärrettävää, koko nyky-Xia perustuu siihen arvomaailmaan! Kun hän laskeskelee, millä saa eniten voittoa tästä Metru Nuin solmusta, kyllä hän pääsee helpommalla kun ei uhraa joukkojaan Zainahia vastaan. Uskon, että hän tajuaa sen, kunhan saa asiasta tiedon. Varjolisko on kuitenkin rationaalinen ja-”
”Sinä saatat olla älykkäin typerys, jonka olen ikinä tavannut”, selakhi tuskaili. ”Sinä luotat Varjottuun? Kuinka typerä pitää olla uskoakseen, että hän haluaa parastasi ja pitää sinua tasa-arvoisena kumppanina? Luulin, että typerimmätkin tietävät, että Varjottuun ei voi luottaa.”
”Eivätko nuo sanat ole suussasi aika… kapinallisia?”
Ja selakhi huokaisi kolmoispistemäisen turhautumisen myötä jälleen kerran. ”Ei se, että Varjottu on epäluotettava, ole mielipiteeni. Se on destralin fakta. Ei Varjottuä kiinnosta, pidetäänkö häntä luotettavana vai ei – valtaosa tietää jo valmiiksi, että hän ei ole luotettava.”
”Silti, miksi hän pilaisi sopimuksemme Nimdan tähden? Hän haluaa Metru Nuin, en usko sirulla olevan hänelle mitään arvoa-”
Rautakala oli hetken hiljaa. ”Kun olit Odinalla”, hän aloitti lopulta. ”Näyttikö mestari sinulle… aarrekammiotaan?”
”Enpä usko”, vortixx vastasi. ”Mitä tekemistä sillä on-”
”Varjotulla on pakkomielle. Kaikki mystinen ja selittämätön kiehtoo häntä suunnattomasti. Hän on kerännyt aikojen saatossa valtavat määrät eksentrisiä esineitä ja asioita, jotka historia on jo unohtanut. Hän pitää jopa osaa Metsästäjistä aarteinaan.”
”Ymmärrän hyvin hänen kiinnostustaan.”
”Pahinta on se, että se ei ole enää vain kiinnostus”, Angien madalsi ääntään. ”Se on mielisairaus. Hän haluaa päästä syvemmälle ja syvemmälle. Muistan, miten hän esitteli uutta henkivartijaansa – kuollutta akshikromidia, jonka oli herättänyt jonkinlaiseen elämän ja kuoleman välitilaan. Puoli Odinaa oli kauhuissaan, ja se on paljon sanottu. Kerrotaan, että hän leikki myös Puhdistajan elämällä ennen kuin tämä katosi.”
Hiljaisuus.
”Minusta tuntuu, että hän kuvittelee olevansa jonkinlainen jumala. Suuri Olento. Velho. Ja kun hän sai ensikosketuksen Nimdaan, se vain paheni. Hän vakuuttui siitä, että siru on ratkaisu kaikkeen. Hän on kohdistanut viime aikoina valtavasti miehiään ja rahojaan athismin legendojen ja Nimda-tarujen tutkimiseen. Jos hänen pitää asettaa vaakakuppiin Nimda ja Metru Nui, se kallistuu sirun puolelle.”
Vortixx näytti epävarmalta. Epäilevältä.
Tärisevältä.
”Minun… minun pitää ajatella. Järjestellä asioita”, hän lopulta vastasi.
Angien asteli tyhjään huoneistoon, jossa oli vielä vähän aikaa sitten ollut viisi tylsistynyttä pimeyden metsästäjää tappamassa aikaa. Nyt se oli hiljainen. Voi ei, ne ääliöt ovat menneet tekemään jotakin typerää, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa. Toivottavasti ne olivat vain jossakin Po-Metrulaisessa baarissa tai jotakin vastaavaa, hän toivoi, mutta kaikki puhui sitä vastaan. He olivat ottaneet aseensa mukanaan – eikä Jakaja kanniskellut naurettavan kokoista konekivääriään turhaan. Se typerän suuri viulukotelo, jonka draakki oletti jollakin tapaa piilottavan aseensa, oli myös otettu. Kuten myös se Panostajan instrumenttisäilö, jossa oli yleensä ammuksia pienelle legioonalle.
Rautakala avasi radiolähettimen ärsyyntyneenä ja yritti saada yhteyden Kersantin kantamaan kapulaan. Loputtoman pituisten kohinantäyteisten sekuntien jälkeen peikko vastasi.
”Ei nyt saatana, meillä on vähän-”
”Kersantti, se on Rautakala. Mitä destr-”
”Me yritämme helvetti kiivetä hissikuilua! Että joku muu hetki!”
Selakhi huokaisi. Syvään. Käsin kosketeltavaa turhautumista huokuen.
”Ala selittää. Mitä te kuvittelette tekevänne?”
”Hoitaa homman, matalauta! Ei se pirun vortiks olis mitään saanu kuitenkaan aikaan, ja kun sen lonkeropellet tuli, ni me pojat mietittiin, että karzahni! Mei haetaan se saakelin taikarauta ihan ite, ja viedään se suoraan pomolle!”
Linjalta kuului, miten jokin metallinen putosi. Ritilä, kenties. Kiroilua ja sähinää seurasi sitä.
”Hetk- missä te olette?”
”No tää vortiksis kamu, tää robomies, kysyttiin siltä ku se on niitä asioita varjostanu. Se kerto mielellään, et tältä heltä lääkärisakalta löytyis tietoo, mitä me tarvitaan.”
Miksi Radakin vakooja olisi kertonut heille sen? Eihän Mielitutkija halunnut, että metsästäjät saisivat sirun… kamala ajatus heräsi. Entä jos Radak ja sen tiedustelija pelasivat hänen metsästäjänsä pois pelistä laivalta? Mitä jos he suunnittelivat, että he ja toat tappaisivat toisensa, ja ne destralin kromidit surmaisivat viimeisen osapuolen, ja ottaisivat sirun-
”Tuo ei ole hyvä idea”, hailtia vastasi hiljaa. ”Teitä pelataan.”
”Helvetti nyt, ei kiinnosta, Fisu! Tää on se, miten me hoidetaan tää tehtävä parhaiten. Me selvitetään missä se ihmekivi on, ammutaan kaikki surkeat entiset skrallit mitkä yrittää olla meiän tiellä, otetaan se ja voitetaan tää koko roska. Mut nyt turpa kii ku kuulustellaan tota yhtä.”
Angien halusi kuristaa jotakin. ”Ei se toimi niin”, hän valitti ja jatkoi. ”Ette te voi tehdä omianne tuolla tavalla! Meillä on metsästäjissä organisaatio, Kersantti, ja sinä jos kuka tiedät, että se on olemassa syystä! Mestari nimitti minut Metru Nuin operaation johtoon, ja minun olisi pitänyt olla mukana päätöksenteossanne. Emme me ole mikään toa-tiimi, minkä jäsenet saavat tehdä omiaan vapaasti, vaan-” taustaäänistä päätellen Kersantti ei kuunnellut. Hento naisääni sopersi jotakin jään toasta joka ei ymmärrä ja valon toasta joka…
”Toia, saatana”, Kersantin etäinen ääni huusi ja tarttui uudelleen mikrofoniin. Rautakala oli päästämässä valloilleen uuden luonnon organisaation tärkeydestä ja Kersantin hätäisistä toimista ja-
“Nyt Angiina kuule jumalauta kuuntelet!” Kersantti karjui. “Tässä kaupungissa on vielä NELJÄ toaa lisää, ja ne on menossa just samaan paikkaan kuin mekin! NELJÄ helvetin TOAA! Ihan kuin niissä sun vortiksis’ lonkerokamuissa ei olis ollu jo tarpeeksi! ”
”Etkö ollut vielä äsken kovin varma, ettei mitään ongelmaa tulisi? No siinäpä niitä. Nyt oikeasti, tuo on typerä idea. Tulkaa takaisin. Ja vielä, emme käytä oikeita nim-”
Ilmeisesti Kersantin laite koki raivokkaan hajoamisprosessin.
No voihan kraahkan.
Ne kraatat, selakhi ajatteli katkerana. Mitä destralia niiden päissä oikein liikkui? Kuvittelivatko ne olevansa joitakin Varjotun ykköstappajia, jotka pärjäävät ketä tahansa vastaan? Sooloilemaan lähteminen oli ehdottomasti surkein vaihtoehto.
Tai saattoihan se olla paras vaihtoehto. Kersantti tai Jakaja tai Panostaja olisivat ennen pitkään aloittaneet tappelun lonkeroväen kanssa, eikä se olisi ollut kivaa kenellekään.
Mutta silti. Ne viisi olivat vain häipyneet. Se tuntui Rautakalasta kuin henkilökohtaiselta loukkaukselta.
Vai olivatko he kenties saaneet mestarilta käskyn? Se kävisi järkeen, kyllä. Mutta Kersantti ei ollut kyllä maininnut asiasta. Ja Angien odotti, että olisi saanut itsekin tietää, jos Varjottu olisi käskenyt heidät hakemaan siru. Voi, miten väärässä paikassa hän olikaan, hän ajatteli turhautuneena kaataessaan itselleen jotakin vortixxin mustikkaviiniä. Koko kraahkanin tehtävä oli ollut virhe.
Hän kaipasi pajaansa Odinan kivilinnoituksen korkeuksissa. Kaunista näköalaa aseiden täyttämälle aavikolle. Näpertelyä uuden Nynrah-elektromagneettipulssiketjukiväärin syöttömekanismin kanssa. Kyberneettisten tappamisproteesien valmistamista Varjotun parhaille. Mutta oikeastaan kaikkein eniten hän kaipasi rakasta toaansa.
Viimeksi kun hän oli kuullut Hammasrattaasta, tämä oli ollut lähtemässä salamurhatehtävälle Xialle. Siitäkin oli jo kuukausi.
Selakhi joi, ja yritti saada järkeä Metru Nuin sirupeliin, mutta ei siinä onnistunut. Pelilauta oli liian täynnä nappuloita, eikä niistä puolen motivaatiota tai uskollisuutta edes tiennyt. Miten hän olisi tiennyt ne, jos hän ei oikeasti tiennyt edes omia ajatuksiaan?
Sukellusvenematka Odinalta Metru Nuille oli ollut Rautakalalle kenties epämukavin kokemus vuosikymmeniin. Hän ei pitänyt lukituista tiloista. Tai merestä. Tai niistä viidestä, jotka jakoivat sen pirun metallisylinterin hänen kanssaan. Okei, hän piti Spesialistista. Se shasaali osasi ajatella. Tunsi kulttuuria. Ainoa intellektuellia keskustelua rajoittava piirre oli se hämärä kieli, mitä Angien oli yrittänyt opetella vuosikausia.
Hän löysi kerran Varjotun kirjastosta jonkin vanhan tablettijoukon, jotka käsittelivät kaukaisen Шасалградин kieltä. Niiiden teosten tutkiminen oli ollut äärimmäisen masentavaa. Se koko kieli kuin heijasti täydellistä elämänilon puutetta ja absoluuttista ankeutta. Kuin se olisi ikuiseen tylsyyteen ja kurjuuteen tuomittujen olentojen toisilleen puhumia runoja, joilla he yrittivät pilata toistensa elämät vieläkin perusteellisemmin.
Ei siitä opiskelusta ollut tullut oikein mitään. Koska se oli yksinkertaisesti sanottuna masentavaa.
Oli hän oppinut sitä hieman Spesialistilta. Ei puhumaan, mutta ymmärtämään.
Spesialisti esimerkiksi piti oopperasta. Перунакунинкаан тухо oli hänen suosikkinsa. Angien ei ollut nähnyt sitä, mutta oli yrittänyt etsiä. Jostakin syystä noiden etelän kiehtovien kaulavajaisten myyrien kulttuuri oli pohjoisessa kuin kiven alla.
Sukellusvene, se oli ollut xialainen rautamahri. Kamala sodanaikainen purkki, jossa ei ollut edes kunnon tuuletusta. Jopa sen asejärjestelmä oli ollut masentavan vanhanaikainen – vain neljä Cordak GA07-torpedoa? Rautakala oli tehnyt kivääreitä, joissa oli enemmän tulivoimaa kuin siinä laitteessa.
Kersantti oli törmännyt Kristallisaarilla manaattiin. Suureen sellaiseen. Jakaja ampui siihen torpedon. Jostakin syystä se oli herättänyt joukon vähemmän intellektuelleissa jäsenissä syvää huvittuneisuutta.
Äkkiä tila tuntui todella yksinäiseltä. Turvattomalta.
Olivathan he olleet aika ääliöitä, mutta he olivat olleet hänen ääliöitään. Angien tunsi viisikosta tiettyä vastuuta, eikä erityisemmin halunnut, että he menisivät kuolemaan Kersantin typerän operaation takia. Heillä oli kuitenkin vastassa Mustalumi ja se toan muodossa oleva tappokone, jonka hän oli itse parsinut kokoon sodan aikana.
Huokaus. Metru Nui oli virhe.
”Jak, missä olet?” Radak kysyi mikrofoniinsa. Hän loikoili pyörivällä tuolillaan, jonka selkänoja oli kaadettu alas. Vortixxilla oli toinen tuoli jalkatukena.
”Selväkadulla. Seuraan toia. Suunta Aft-Amana”, kuului mekaaninen vastaus.
Radak avasi näytölleen kartan lähialueista. Vakoojan signaali lähestyi mielisairaalaa joka hetki.
”Otaksun, että metsästäjät tarttuivat syöttiisi?”
”Kyllä.”
”Tiedätkö, missä he ovat?”
”Takana. Suunta Aft-Amana.”
”Hyvä. Pysy erossa taistelusta. Älä mene sisälle mielisairaalaan, mutta pysy perillä siitä, mitä siellä tapahtuu”, vortixx selitti.
Linja oli hetken hiljaa.
”Et kertonut. Mitä Aft-Amanassa on. Miksi emme hae Deltaa itse.” Vakooja kysyi lopulta. ”Sinä pelkäät sitä. Miksi?”
”… koska minä en tiedä, mitä siellä on. Siellä ei ole käynyt vahkeja sitten sairaalan lakkautuksen. Koko paikka on järjestelmän mukaan luokiteltu korkeimmalle vaarallisuusluokitukselle.”
”Siru.”
”Luulen, että hän pelkää sirun vaikutusta koneisiinsa.”
”Syystä.”
Hetken hiljaisuus.
”Se Varjotun uhkaama tiimi, jonka tarkoitus on hakea siru mielisairaalasta. Tiedätkö, missä he ovat?” Radak kysyi.
”He eivät ole Kupolissa.”
”Hyvä. Meillä saattaa olla aikaa päästä tästä elossa.”
”Onko jokin muuttunut?”
”Ang on sitä mieltä, että Varjottu ottaa mieluummin Nimdan kuin Metru Nuin. Että hän ei anna minun pitää sitä, vaikka täyttäisin osani sopimuksesta.”
”Mitä aiot tehdä asialle?”
Hintelä reptiliaani puri hammasta. ”Toivoa parasta. Jos ehdimme saada sirun tänne ennen kuin metsästäjät saavat sormensa siihen, meillä on hyvä mahdollisuus… Olemme Metru Nuilla turvassa varjoliskon kovimmalta nyrkiltä, ja voisimme ehdottaa Dumelle sopimusta… En tarvitse häneltä mitään muuta kuin aikaa tutkia ja ymmärtää sirua. Ja jos hän ei suostu, me voimme kiristää häntä sillä, että kykenemme lamauttamaan vahkit. Jos kaikki menee hyvin, siru avaa kaikille mahdollisuuden parempaan huomiseen”, vortixx selitti innoissaan. ”Näen jo, miten lukemattomat sovellukset sirujen mieliteknologiasta tulevat mullistamaan teknologian. Viestintä, energiantuotanto, matkustaminen, kaikesta tulee paljon helpompaa!”
”Jos kaikki menee hyvin, sanoit.”
”… niin. Jos kaikki ei mene hyvin, joku odinalainen palkkatappaja todennäköisesti pistää kuulan kalloni läpi.”
”Selakhi. Hän on Varjotulle arvokas. Panttivanki?”
”Mh. Niin. Tosin, jos kyse on sirusta, en usko, että hän välittää.”
”Voimme kokeilla.”
”… ei, emme me edes keskustele hänen tappamisestaan. Emme ole mitään pimeyden metsästäjiä.”
”Vihollisemme ei säälisi.”
”Aivan, mutta en halua olla kuin hän. En koskaan.”
“Et välttämättä saa vaihtoehtoja.”
Vortixx mietti hetken. “Taidan ottaa yhteyttä vanhaan tuttuumme Korporaatiossa. Joo, häneltä löytyy varmasti ratkaisun.”
“Melkein yhtä loistava idealta kuin Kalmakomppania”, Muodonmuuttaja vastasi, ja linja hiljeni.
Voitto Korporaation johtaja oli erittäin tärkeä henkilö. Hän oli kenties niitä harvoja Xian äveriäistä, jotka tekivät tiedettä tieteen itsensä eikä rahan vuoksi. Eksentrinen nero, Tulinoidan jalanjälkien kulkija ja Radakin vision teknologian tulevaisuudesta jakava mies oli myös niitä harvoja, joilta hän saattoi saada konkreettista apua Odinan voimia vastaan. Tai siihen hän luotti soittaessaan toimitusjohtajalle.
Radak oli itse työskennellyt ennen sotaa tämän yhtiössä. Hän oli ollut juuri valmistunut Po-Metrun teknologisesta yliopistosta alanaan tekoälyt ja haaveenaan muuttaa maailma, mutta ei ollut saanut paikkaa Mustasta Kädestä, jonne tietysti kaikki hänenkaltaisensa niinä idealistisina rauhan ja kehityksen vuosina halusivat.
Xian aluevesillä pääkonttoriaan pitävä teknologian alan suuryritys oli ollut mieluisa työpaikka. Sopivan… liberaali, jos niin saattoi sanoa. Toimitusjohtaja piti paljon erilaisista ideoista – etenkin sellaisista, mitä muut voittoa tavoittelevat yritykset eivät olisi koskaan harkinneet toteuttaa.
Niinä vuosina hän oli innostunut Tulinoidasta. Hylännyt tekoälyt tajuttuaan, että ne eivät olleet mitään verrattuna asioihin, joita Mielen Sirulla potentiaalisesti voisi saada aikaan. Eronnut pian ja ryhtynyt yksityisyrittäjäksi Muodonmuuttajan kanssa.
“Päivää. Häiritsenkö, kreivi?” Radak aloitti puhelunsa aristokraatille.
Ääni, joka vastasi, oli muhkea ja karismaattinen: ”Radak! Täällä se on kylläkin huomenta. Aikavyöhykkeet, hyvä mies! Ei, et häiritse ollenkaan, kunhan vain… nautiskelin aamiaistani aurinkoinnousussa.”
“Olen kuullut niistä käytettävän lähinnä termiä ‘kupolit’. Mutta! Minulla on vähän kuulumisia tästä suunnasta. Ja ongelmia, mitkä saattavat tarvita apuasi”, Mielitutkija aloitti.
Hetken hiljaisuus.
”Ongelmia, Radak.”
“Ystävämme Odinalta”, vortixx huokaisi.
”Tyylitajuton barbaari! Mitä hän nyt on mennyt tekemään?” parivaljakosta aatelisempi huudahti dramaattisesti.
“Minusta tuntuu, ettei häntä enää kiinnosta sopimuksemme. Hän on aivan liian innostunut Suurten Olentojen Sirusta. Haluaa sen itselleen.”
”Ah, sinulla on sellainen ongelma. Hankalaa, hankalaa. Kovin hankalaa! Tiedätkö, mikä minun ongelmani on tänään aamulla ollut? Näiden kirottujen valojen välkkymisen lisäksi, JOTA EN SUINKAAN AJATELLUT PYYTÄÄ KETÄÄN LÄSNÄOLIJAA KORJAAMAAN?”
Taustalta kuului, miten aristokraatin hovimestari piippaili nolostuneesti.
“Jokin monimutkainen tieteellinen dilemma, otaksun?”
”Kyllä, kyllä! Niin voisi kenties sanoa, viisas ystäväni. Taivaanrannassani on niinsanotusti… tummia pilviä. Ja jos kyse olisi vain säästä, sille olisi ratkaisu – olethan nähnyt ‘parannellun versioni’ metrulaisesta säänhallintajärjestelmästä. Mutta pelkään pahoin, että nämä pilvet saattavat olla pikemminkin kokoelma lihaasyöviä nanobotteja, jotka vapautin vahingossa viime viikolla tankistaan.”
Siinä se tuli. Radak oli melkein yllättynyt siitä, miten suorilla raiteilla keskustelu oli siihen asti pysynyt. Mutta Voitto Korporaation johtaja oli eksentrinen mies, eikä hänen tarvinnut seurata tavallisten kuolevaisten ajatuksenjuoksua.
“… eivätkö säänhallintajärjestelmäsi lasersäteet toimisi niihin aivan yhtä hyvin, kuin ne toimivat pilviin?” hän kysyi.
”Nopeaa ajattelua! Eivät ole toimineet vielä. Mutta minä vähän tässä mietin, että entä jos minun ongelmani voisi… korjata sinun ongelmasi….”
Lihaasyövät nanobotit. He oikeasti keskustelivat aiheesta vakavissaan?
“Hmm. Ajatuksessa on perää, vaikka en yleensä lihaasyövien nanobottien käyttämistä pidä kovin moraalisena ratkaisuna. Minulla oikeastaan on yksi kohde, jossa voisit suorittaa niillä vaikka jonkinlaisen kokeen. Ja siten ratkoa minun ongelmani!”
”Hei hei hei, Radak hyvä, näin herrasmiesten kesken, jos Odinan roisto sellaista kysyy, en käyttänyt koskaan sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’, ’terroriteko’ tai ’lihaasyövät nanobotit’.”
“Kolmea ensimmäistä et kyllä käyttänyt muutenkaan.”
”En tietenkään. Ja… jos nyt tosissaan ollaan… tietyt finanssiasiat saavat minut miettimään, onko Varjotun suututtaminen kovin kehityskelpoinen ratkaisumalli. Tai Varjotun syöttäminen lihaasyöville nanoboteille. En juuri maininnut Varjotun syöttämistä lihaasyöville nanoboteille.”
“En usko, että lihaasyövät nanobotit lavertelevat osallisuudestasi.”
”Ei niistä pirulaisista ikinä tiedä. Radak, tosissasiko sinä tätä ehdotat? Vaikka olemme vanhoja kumppaneita, minä kuitenkin… pyöritän yhtiötä! Itseoppineena yritysmaailman kruunuttomana kuninkaana koen itseni… AUKTORITEETIKSI ja ASIANTUNTIJAKSI siitä asiasta, että maksajaa ei kannata syöttää lihansyöville nanoboteille, JOITA EN JUURI MAININNUT JA TÄMÄ YHTEYS ON SITTEN TÄYSIN SUOJATTU.”
Varjottu oli kieltämättä kasvattanut Voitto Korporaation tuloja sangen miellyttävästi kuluneen kesän aikana. Metsästäjät olivat tarjonneet Radakille varat kaikkeen, mitä hän tarvitsi operaatioonsa kaupungin vahkien kanssa, ja Radak oli ostanut sen kaiken vanhalta voittoisalta tutultaan.
“Oikeastaan minäkään en missään vaiheessa käyttänyt sanoja ’salamurha’, ’attentaatti’ tai ’terroriteko.’ Ongelmaani on luultavasti mahdollista saada myös hieman vähemmän lihaasyöviä nanobotteja sisältävä ratkaisu”, vortixx jatkoi. Keskustelu oli äkkiä noussut niihin absurdiuden mittoihin, mihin hän oli jo aikanaan tottunut yhtiössä.
”JA jos joku Artakhan Käden – älkää teeskennelkö, ette te mitään lakkautettuja ole – vainukoira kuunteleekin tätä linjaa, lupaan suunnata niskaanne ne lihaasyövät nanobotit JOITA EN OLE KEHITELLYT-krhm. Niin, niin. Kerro ihmeessä, Radak.”
Hämmentynyt huokaus. Mistä se ukko keksi näitä.
“No siis. Kuten sanottua, siru. Odinalainen haluaa sen itselleen, ja se olisi suuri sääli tiedemaailmalle. Hän lähetti yhden amatöörijoukon tänne, eivätkä he ole enää kauaa ongelma – mutta lähteeni kertoo, että hän aikoo lähettää lisää ryöväreitään ja murhaajia perääni Metru Nuille. Arvelen, että sinulla voisi olla idea, jolla tehdä vaikkapa meriportit Metru Nuille vaikeiksi väyliksi Metsästäjille?”
”No, sinä tiedät ’parannellut takeani’…” aristokraatti vastasi vaatimattomaan sävyyn.
“… ne olivat… ainutlaatuinen kokemus. Hämmästelen edelleen tapaa, jolla kytkit niiden tietoisuuden säänhallintajärjestelmääsi. Se oli todella inspiroivaa!”
Koko dialogi oli jonkinlainen hämärä peli, Radak oli siitä varma, ja meni mukana. Hän ei vieläkään ollut aivan varma, milloin hänen keskustelukumppaninsa oli vakavissaan ja milloin ei. Vai oliko hän aina vakavissaan, mikä oli tavallaan pelottavin vaihtoehto.
”Voi, imartelet minua, Radak. Oli miten oli, kalat eivät välttämättä… ole vaihtoehto. Kaivannet jotain hienovaraisempaa?”
“Paristakin syystä. Se ei saa olla mitään kovin ilmiselvää. Ja tiedäthän, minä en pidä kuolemien aiheuttamisesta. Se tuntuu niin sivistymättömältä.”
”Voi, olen täysin samaa mieltä. Ehkä voimme hidastaa Varjotun rosvojen tietä diplomaattisemmin keinoin.”
“Mitä sinulla on mielessäsi, parahin tohtori?”
”No… minulla on ollut tässä viime vuosina harrasteprojektina tietynlainen liikuteltava antigravitaatiokenttä. Olen onnistunut lähettämään sillä jo jopa joidenkin tonnien painoisia objekteja taivaisiin. Tästä ei sitten puhuta. Kukaan ei saa yhdistää minua siihen energiahurttajuttuun.”
Diplomaattisempi keino. Vain Voitto Korporaatio.
“Muistaakseni virallinen selitys sille oli se jäävuori täynnä Frosteluksia, ja se toimi aika hyvin. Mutta jatka toki. Mitä ajattelit singulariteettigeneraattorillasi tehdä?”
”Eiiii, minä ajattelin että sinulla olisi joku ajatus, toverini! Ja… en sano, että sinun pitäisi lähettää Pimeyden metsästäjien armada Punaisen tähden luo, mutta…”
Hetken hiljaisuus.
Hämmentynyt.
“… en tainnut huomata niitä ‘diplomaattisempia keinoja”, vortixx sopersi.
”Hah! Jos minulle tarjottaisiin mahdollisuus suunnata tähtiin, olisin enemmän kuin kiitollinen!”
“Paitsi että… et ole päässyt vielä tähtiin. Kun rakennutit sen aseman Zakazin kupolin taivaalle, muistaakseni katto osoittautui hankalaksi esteeksi. Mutta ehkä saamme vielä katon auki, kun pääsen käsiksi Suurten Olentojen Siruun.”
”On minulla siihen katon murtamiseen toinenkin tapa- MITÄ NYT? OLETIN LAMPPUONGELMAN KENTIES KORJANNEEN ITSENSÄ, mutta olenhan minä aiemminkin väärässä ollut!”
Nolostuneempia piippauksia toisesta päästä.
“Mitä jos katsotaan sitä hieman myöhemmin. Juuri nyt tarvitsen vain Metru Nuin ilman liskomafian kätyreitä.”
”Ja haluat sen tapahtuvan ilman väkivaltaa? Rakastan haasteita, Radak!”
“Odinan ystävämme ottaa väkivallan hänen alaisiaan kohtaan hieman henkilökohtaisesti.”
”Miltä kuulostaisi jos… kokeilisin toisenlaista nanopilveä?”
“En voi muistaa niitä kaikkia. Valaisetko?”
Ne nanopilvet. Sillä miehellä on joku ongelma nanopilvien kanssa, Radak oli varma.
”Noh, tämän suunnittelin aikoinaan potilaiden puuduttamiseen, mutta tapahtui tietynlaisia… komplikaatioita. Pikku apurieni lähettämä värähtely saattoi aiheuttaa pidempiaikaisen turtuneisuustilan kuin… alunperin tarkoitin. Mutta tiedäthän sinä, Radak hyvä, että minä en heitä koskaan mitään pois?”
“Minusta on todella inspiroiva ajatus, miten päätät tehdä tuota tarkoitusta varten nanokoneita, kun valtaosa kollegoistasi käyttää aivan tavallisia kemikaaleja tarkoitukseen.”
”Miksi kaikki muut ovat niin laiskoja?”
“Kaikki eivät voi olla kaltaisiamme tieteen uranuurtajia.”
”Eivät, eivät. Vain harva meistä voi seurata Tulinoidan jalanjälkiä jumalten luolaan. Vaan saammeko pian käsiimme avaimen sinne, Radak?”
“Jos saamme pidettyä sen draakin erossa tästä kaikesta, kyllä. Saatamme saada avaimia useamman.”
”Kelpo mies, Radak! Kelpo mies!”, aristokraatti naurahti. “Mutta miten ajattelit pitää muut ahnaat kädet irti tämän maailman vaarallisimmasta aseesta? Odinan kummisetä ei ole ainoa joka luulee olevansa siihen oikeutettu.”
“Metru Nui on nykyään yllättävän sulkeutunut. Jos pystyt estämään metsästäjien pääsyn tänne, minulle ei tule ongelmia.”
”Lähetän nanopilven luoksesi heti kun saan sen vain vapautettua! Toivottavasti… tuulet ovat suotuisia…”
“… säänhallintajärjestelmä, unohditko sen?”
”Siinäkin… saattaa olla mutkia kuin- VALOOOOOOOT. Kiitos! Niin, niin! Ehkä en anna tuulien hoitaa tätä työtä. En ole vielä nimittäin onnistunut rakentamaan… kokonaista ilman toaa. Lähetän toisiksi parhaimman mieheni asialle”, suuri toimitusjohtaja vastasi hykerrellen.
“Kiitos. Parannat huomattavasti mielenrauhaani. Minun puolestani tässä oli kaikki.”
”Minun ei! Radak, Radak, emme ole päässeet puhumaan aikoihin. Nyt kun sinulla on Metru Nuin kaltainen ihanteellinen testausympäristö, ajattelin että voisit toimia betatestaajana muuan salaisessa sivuprojektissani. Kuvittele tämä: poliisivoimat, mutta ROBOTTEINA!”
Hiljaisuus.
Hämmentyneempi.
“… eikö…”
”Kuvittele! Kaikki tavallisen lainvalvojan hyvät puolet, eikä yhtään niistä heikkouksista! Ei moraalisia rajoitteita! Ei väsymystä! Ei kroonista donitsiaddiktiota!
“… mutta…”
”Ja et ole edes kuullut parasta osaa: MIELISAUV-”
Puhelu katkesi. Vika ei ollut Metru Nuin päässä, vortixx tarkasti nopeasti.
No. Ehkä näin oli parempi. Keskustelun lopettaminen hänen kanssaan tavanomaisin keinoin ei koskaan ollut erityisen helppoa, lisko pohti ja huikkasi vesipullostaan. Ainakin hän sai asiansa hoidettua. Vielä yksi asia, ja kenties hänellä olisi sitten työrauha.
Ne huoneistot XMS Angoncen ruumassa, jotka hän oli antanut kromidien käyttöön, olivat hiirenhiljaisia.
Mielitutkija kuunteli hetken vaivaantuneena harmaassa käytävässä, oliko väärä hetki tulla keskustelemaan. Hän ei varsinaisesti tuntenut kromidi-kulttuuria
No, hän päätti koputtaa lonkeroisten johtajan oveen. Kop, kop, kop.
Hän avasi sen.
“Jos en tuntisi sinua, sadiq, tukehtuisit jo omaan vereesi”, hänen kromidiystävänsä totesi hiljaa. Tämä istui jonkinlaisessa meditaatio-asennossa, johon taipumisella vortixxilla todennäköisesti revähtäisi useampi kuin yksi lihas. Tummanpunainen nainen piteli päänsä sivuilla olevissa käsissään sahalaitaisia tikareita, jotka oli tasapainotettu yhden sormen päälle.
“A-anteeksi, jos häir-” Radak alkoi selittää pahoittelevana, mutta tuli keskeytetyksi.
“Häiritsit jo. Tule sisään”, ar-Zainah totesi, eikä avannut silmiään tai muuttanut asentoaan.
Vortixx lopulta hiippaili koruttomaan huoneeseen ja sulki oven perässään. Vain joukko kynttilöitä toi valoa tilaan.
“Krhm”, hän yritti muotoilla jotakin järkevää aloitusta. “Ystäväni on pitänyt heitä silmällä. Hetki on arviolta huomenna iltapäivällä.”
Zainah oli hiljaa. Hän keskittyi.
“Pyydän vain, että… jos te kohtaatte Mustalumea, älkää tappako häntä. Minä haluaisin sopia hänen kanssaan.”
“Armo on päättäväisyyden puutetta, on jo Kalmah sanonut.”
“En yritä olla hän”, vortixx vastasi. “Ja sitäpaitsi. Ei se, että en halua kenenkään kuolevan, ole… noh, ruumiit aiheuttavat kysymyksiä.”
“Voimme olla jättämättä ruumiita”, kromidi vastasi, eikä hän vitsaillut.
“Miksi te haluatte tappaa kaiken? Miten se on sinulle niin helppoa?” vortixx parahti ja istuutui matolle seinän viereen.
“Niin sodat voitetaan.”
“Ei tämä ole mikään sota. Tämä on diplomatiaa.”
“Menneisyys on sota. Nykyhetki on sota. Tulevaisuus ei eroa siitä. Elämä on sotaa siitä, kuka saa elää.”
“Olit joskus optimistisempi”, vortixx mutisi. “Silloin Steltillä.”
“En ollut vielä silloin täysin ymmärtänyt A̵lu҉n͠ ̕Ajàt̴ukśe͟n olemusta. Se vaati monia ja taas monia elämiä, monia kierroksia spiraalissa. Tiedätkö, miten monta kertaa olen palannut?”
“En väitä tunteneeni sinua tarpeeksi pitkään, että osaisin kuvitella.”
“Tämä on seitsemäs. Seitsemän kertaa olen lähes päässyt vapaaksi, vain herätäkseni jälleen uutena kehona kylmältä rannalta. Seitsemän kertaa olen rakentanut elämäni uudelleen.”
Reptiliaani katsoi maahan. Hän tavallaan ymmärsi, miksi se teki kyyniseksi. Ar-Zainah ei ollut koko aikana edes avannut silmiään, saati liikahtanut. Kaksi tikaria seisoivat hänen pitkäkyntisten etusormiensa päällä lähes hievahtamatta.
“Olen yrittänyt kaikkea. Yritin elää huoletta, kuunnellen vain mielihyvää. Yritin elää askeettisesti, omistautuen vain Sieĺuttoman҉ ̷S͢i҉e̕lun palvelemiseen, niin trenagana mietiskellen kuin vääräuskoisille tuhon tuoden. Yritin elää lyhyesti, tavoitellen kuolemaa. Mutta sillä ei ollut merkitystä. Se ei tuonut eroa.” Hänen sanansa olivat hiljaisia ja kylmiä.
“Ja uskot nyt, että siru on ratkaisusi?”
“Kenties.”
“Se siru tosiaan tuntuu olevan kaikkien ratkaisu kaikkeen”, Mielitutkija huokaisi. “Ja me olemme niin lähellä se-” hän hiljeni, ja kuunteli, kun Vakoojan linja hänen kuulokkeissaan avautui. ”Selakhi informoi Odinaa”, ääni totesi.
”Agentti Rautakala Metru Nuilta, suojattu yhteys 612XX”, Angien totesi kuivasti avatakseen puhelun. Varjottu hymyili rautaisen tietokone-asian telenäytöllä.
”Kuulin, että törmäsit muuttujiin”, Varjojen Kätkemä kertoi. Angien ei tiennyt, mistä mestari kaiken tietonsa sai, mutta hän selvästi tiesi aina enemmän kuin selakhi itse.
”Rad- Mielitutkija on värvännyt osan Kalmakomppaniasta. Hän sanoo sen olevan omaksi turvakseen. Lisäksi Kersantin tiimi lähti oma-alotteisesti kentälle, luultavasti hänen pelaamananaan.”
”Kiittämätön limanuljaska”, Varjottu tuhahti. ”Minä nostin hänet sieltä kurjasta xialaisesta kuppilasta takaisin vallan kahvaan. Ja näinkö hän kiittää minua? Epäluottamuksella ja uhalla tappaa minun alaisiani!”
”Ei hän oikeastaan uhan-”
”Älä ole niin hyväuskoinen, kala. Hän värväsi Kalmakomppanian. Hän aikoo surmata teidät kaikki.”
Angien oli hiljaa. Hän ei oikein uskonut Radakin tapattavan ketään. Epäilys kuitenkin kävi hänen mielessään. Sen takia hän oli viivytellyt niin pitkään ennen kuin oli ottanut yhteyttä johtajaansa. Hän ei tosin ollut nähnyt Varjotun vielä erehtyneen.
”Xialaiset ovat kaikin tavoin alhaisia ja kieroja, sinä tiedät sen montaa muuta paremmin. He esittävät kohteliaita ja ymmärtäväisiä kunnes saavat haluamansa, ja upottavat sitten zamor-ammuksen sydämeesi. Mielitutkijan kaltaisten pyrkyreiden käsittelyssä pitää olla ehdoton.”
”… eikö tarkoitukseni ollut tehdä yhteistyöt-”
”Naiivi kalani, ei yhteistyö mitään auta”, Varjottu hymyili. ”Se limanuljaska muutti sääntöjä. Hän ryhtyi mukaan leikkiin, jota ei ymmärrä. Hän värväsi tappajia ja tavoittelee Nimdaa. Hän on ylittänyt rajan, josta ei ole paluuta.”
Angien oli täysin hiljaa, mutta hän tiesi, mitä Varjottu tarkoitti. Hän tiesi sen liian hyvin.
”Älä näytä niin järkyttyneeltä, Rautakala. Toivottavasti et ole kiintynyt siihen takinkääntäjään liikaa.”
Selakhi järjesteli päässään sitä, minkä oli kuullut. Hän oli jumissa. Ansassa.
Akvaariossa.
”Hän saattaa yrittää puhua sinut johonkin typerään, idealistiseen yritykseen paeta auringon laskuun kaikkeuden voimakkain taika-esine kauniiksi kaulaketjuksi koottuna, mutta tiedän sinun olevan tarpeeksi älykäs olemaan huomioimatta moisia ehdotuksia”, akvaarion omistaja jatkoi. ”Mielitutkija ei ole enää mielitutkijani. Jos hän ikinä saa Nimdan, eikä luovuta sitä minulle, hän tulee kuolemaan. Ja sinun tehtäväsi on vakuuttaa hänet tästä.”
Rautakala nyökkäsi varovasti. Kaikki meni päin karzahnia.
”Sirut tuot luonnollisesti tänne palatessasi Odinalle. Kenties pääset jopa jatkamaan edesmenneen liskoystäväsi työtä.”
”Ja nopeana tyttönä oletkin jo päätellyt, että jos edes ajattelet mahdollisuutta tehdä Nimdalla yhtään mitään, tai harkitset sen luovuttamista jollekulle muulle… saatat jakaa Mielitutkijan kohtalon, mutta vasta, kun niin ovat tehneet myös kaikki muut, joista välität.”
Viimeinen sana oli se, joka lopulta osui sydämeen. Verbaalisen nuolen lävistämänä Angien kuittasi ymmärtäneensä ja sulki yhteyden. Hän upotti kaiverretut kasvonsa kämmeniinsä, eikä tiennyt, mitä tehdä.
XMS Angonce tuntui uhkaavalta, suurelta ja vaaralliselta. Kaksoisauringot olivat laskemassa hitaasti tehdäkseen tilaa pimeydelle, joka vartioisi kaupungin unta. Aluksen suuret moottorit makasivat puoliksi veden alla kuin nukkuvat jättiläiset. Heidät yhdisti Metru Nuin mantereeseen vain yksi, paksu ankkuri. Vastenmielinen lonkeroisjoukko vartioi varmasti alusta joka sekunti kiduttajattarensa johdolla. Angien tunsi kylmät väreet, kun tajusi olevansa täysin yksin.
Jollekulle, joka oli viettänyt valtaosan viime vuosikymmenistään Odinan linnoituksen syvyyksissä turvassa kaikelta pahalta, se oli äärettömän pelottava tunne.
Aluksella ei ollut ketään auttamassa häntä. Hänen kollegansa Odinalta olivat joko omaa typeryyttään tai muiden oveluutta lähteneet tuntemattomalla tielle. Vortixx, joka pelasi peliä, jota ei ymmärtänyt, loi utopioitaan komentosillan tornissa. Ar-Zainah kromideineen olivat jossakin aluksen sadoista synkistä rautahuoneista.
Nainen huokaisi, kököttäen edelleen maassa puhelunsa jäljiltä. Hän puristi polviaan tiukasti rintaansa vasten ja mietti umpisolmua, jossa hän oli. Hän pyöritteli sormissaan mustaa avainkiveään, joka takasi Odinalla pääsyn moniin rajoitettuihin tutkismussektoreihin. Siinä irvistävä punainen kolmio, jonka keskellä kiertyi synkkä häntä kuristamaan uhrejaan, toimi todisteena hänen jäsenyydestään pahamaineiseen rikollisjärjestöön.
Angien heitti kiven kovaa maahan. Se kilahti teräksestä ja kimposi parikymmentä senttiä.
Seuraavaksi hän tajusi, miten typerää se oli, ja poimi kiven takaisin. Jos se olisi pudonnut kanavaan, hänellä olisi ollut selittelemistä.
Sen sijaan hän tyytyi puristamaan aluksen laitaa rystyset valkoisina. Sillä hetkellä hän vihasi Varjottua enemmän kuin mitään, mutta hän tyrehdytti sen tunteen pian. Siitä ei seuraisi mitään hyvää.
Hänen pitäisi päästä rakentamaan jotakin, Rautakala ymmärsi. Se oli paras tapa käsitellä stressiä, hän oli huomannut. Päivällä hän oli kokeillut alkoholia, mutta hänen päällään siitä ei ollut hyötyä. Se aiheutti vain vielä huonomman olon.
Kenties Radakin työpajasta löytyisi jotakin mielenkiintoista viriteltävää. Hän oli sillä tuulella, että voisi rakentaa vaikka jonkin aseen. Jotakin, mikä aiheuttaisi tuskaa ja kipua.
Varjottu ainakin pitäisi siitä.
Angien kulki ohi aluksen suljetun osaston ja nousi hissillä (jossa soi xialainen tekno) ylimpään kerrokseen, jossa vortixx oli todennäköisesti silläkin hetkellä tekemässä vortixx-asioitaan. Selakhin oma huoneisto sijaitsi suoraan komentosillan alapuolella.
Komentosilta oli hieman harhaanjohtava termi kuvaamaan kahdeksankulmion muotoista, lasiseinäistä XMS Angoncen ylintä kerrosta. Siellä sijaitsi kyllä valtava tietokone, josta käsin koko alusta saattoi ohjata, mutta siellä oli paljon muutakin. Kirjahyllyt ja kahviokalustus koristivat tilaa, jossa oli myös xialaiselle sisustukselle hyvin tuntemattomia asioita, huonekasveja. Kahdeksankulmion puolittivat seinät, joiden takana sijaitsi Radakin henkilökohtaiset tilat sekä tämän metallipaja. Metallitikkaat johtivat laivan katolle.
Vortixxia ei näkynyt. Angien koputti ja avasi sitten puuoven pajalle. Tila oli valtavassa epäjärjestyksessä – paljon laatikoita työkaluineen ja osineen, keskeneräisiä asioita, virtapiirejä, robotinkappaleita, tutkalaitteita, kirjoja ja piirustuksia. Naulakossa roikkui rivi öljyisiä työtakkeja ja -hanskoja.
Selakhi katseli ympärilleen. Tuntui hieman epäkohteliaalta sorkkia jonkun muun työtä, joten hän jätti robottirangat ja muut keskeneräiset laitteet paikalleen. Joku typerä vortixx-tutkimusassistentti oli kerran siivonnut hänen toimistonsa, ja pilannut sillä kaiken sen kotoisuuden ja järjestyksen minkä selakhi oli työtiloihinsa vuosien aikana luonut. Mikään ei ollut sen kamalampaa kuin joku muu sotkemassa omaa projektia, hän mietti jättäessään Mielitutkijan viritelmät rauhaan.
Hänen huomionsa kiinnittyi suureen pyörälliseen tauluun, johon oli kiinnitetty runsaasti piirustuksia. Hän näki kuulia, kasvoja ja robotteja, joista joillakin oli kanohit ja toisilla vahkimaiset päät. Kuvat kuudesta kuusikulmaisesta sirusta esittivät Nimdaa, Angien päätteli. Piirustuksissa esiintyi myös suunnitelmia reaktoreista ja aluksen energiansiirrosta, mutta ne näyttivät olevan hukkumassa vortixxin omien kaavojen ja merkintöjen viidakkoon.
Ovi aukesi hänen takanaan. Se oli Radak.
”Ang, etsin sinua kaikkialta”, vortixx hihkaisi ja käveli laboratoriotakissaan selakhin luo. ”Minulla on sinulle tärkeää asiaa.”
Hän sai osakseen metsästäjän kysyvän katseen.
”Tule katolle. Näytän jotakin”, xialainen ehdotti ja viittoi kohti metallitikkaita. Angien seurasi häntä epäillen.
He nousivat ylös, komentosillan laakealle metallikatolle. Iltapäivän tuuli oli kylmä. Siitä tunsi lähestyvän talven ja roudan. Suuret antennit ja lautaset kohosivat selakhin ja vortixxin takana, kun he nousivat kapeista tikapuista, aluksen kapteeni etummaisena. Radak ojensi kätensä ja veti Angienin ylös. Ele ärsytti selakhia suuresti.
Näköala sen sijaan ei.
Angien asteli eteenpäin ja nojasi teräskaiteeseen. Korkealta laivan katolta näki, miten koko elämää ja valoa sykkivän kaupungin pilvistä taivasta vasten kohoava siluetti syleili heitä. Coliseumin tornit, uhkaavuutta huokuva vahkien komentokeskus, Tiedon tornit, Suuri Ahjo, Po-Metrun patsaat, Ga-Metrun saaret ja sillat – kaikki se levisi hänen ympärillään valopilkkuja hohkaavana. Teleruutujen värivalot paistoivat kirkkaana. Vauhtiputkissa kulkevien ajoneuvojen valot olivat kuin lasersäteet, kun taas ilmalaivat taivaalla saattoi erottaa niiden valojen hitaasta ja rauhallisesta vaelluksesta halki taivaan.
Hiljaisuus oli hetken täydellinen.
”Minä en halua tuhota sitä”, Radak, joka nojasi kaiteeseen Angienin takana, aloitti.
Selakhi katseli rakennusten siluetteja. Hän ei ollut nähnyt Metru Nuin sotaa, mutta Selakhian perusteella hän kyllä kykeni kuvittelemaan, miltä kaupungin valot olisivat näyttäneet Varjotun rautanyrkin alla.
”Unohda se, mitä sanoin sinulle aamulla. Olen yrittänyt päästä irti sopimuksestani Varjotun kanssa”, vortixx jatkoi ja katseli kaupunkia.
Kuinkahohan monta henkeä hänenkin luomuksensa olivat viime sodassa vieneet, Angien mietti. Se oli ajatus, jota hän ei yleensä antanut itsensä pohtia.
”Min- tarkoitan, siis, miksi sinä olet niin uskollinen mestarillesi, Angien? Mitä hyvää Varjottu on ikinä kenellekään tehnyt?” Radak takelteli.
Selakhi huokaisi. Ne olivat hetkiä, joina hän kävi päässään sen ainaisen keskustelun siitä, mitä tekisi elämällään ja oliko se oikein.
”Onko muka jotakin muuta vaihtoehtoa?” Angien kysyi katsellessaan kanavan valonsäteitä heijastavaa vedenpintaa.
”On! Sinä voit tehdä ihan mitä ikinä haluatkaan!” vortixx vastasi.
Selakhi nojasi kaiteen päällä pitämiin käsiinsä. ”Ei se toimi niin”, hän vastasi ja huokaisi. ”Joskus minäkin ajattelin noin. Nuorena Selakhian kristallitorneissa. Silmät loistaen ja innostuneena kaikesta uudesta. Opiskelin kristallogiaa ja halusin selvittää maailman mysteerit. Kuvittelin, että voisin tulla miksi halusin. Että Sokean Jumalattaren maailma olisi oikeudenmukainen.”
Angien kääntyi kohti Radakia. Coliseumin siluetti kohosi hänen sinisen naamionsa takana.
”No tiedätkö mitä. Ei se ollut”, hän jatkoi. ”Maailma on varjottujen ja makutoiden pelilauta, ja me olemme vain nappuloita, joita liikutellaan. Joilla on osa täytettäväksi. Aivan sama mitä yritän, en pääse pois osastani. En pääse eroon pelin säännöistä.”
Radak katseli haikeana naista tämän puhuessaan. Hän näki toivottomuuden tämän silmissä, joiden hohde kalpeni takana loistavan Metru Nuin rinnalla.
”Olen yrittänyt tehdä osani. Seurata sääntöjä. Tehdä, niin kuin shakkimestarit haluavat. Ei minulla ole mitään muuta vaihtoehtoa. Ei ole mitään järkeä yrittää kapinoida, kun tietää, ettei voi voittaa tämän pelin pelaajia.”
Selakhi oli kääntänyt suuret silmänsä kohti jalkojaan ja kohti kylmää lattiaa. ”Kukaan meistä ei voi tehdä mitään pelaajiamme vastaan.”
”Toissayönä kutsuit tuota kohtaloksi”, Radak vastasi hiljaa. ”Mutta en usko, että mitään kohtaloa onkaan.”
Angien nosti katseensa pitkän xialaisen mustiin kasvoihin.
”Ne pelaajat – nekin ovat aloittaneet pelinappuloina. Kenestä tahansa voi tulla se shakkimestari, josta puhut. Angien, kenestä tahansa.”
Selakhi näytti mietteliäältä. Hän ponnahti istumaan metallikaiteelle, jalat tyhjyyden yllä roikkuen.
”Sinä ainakin yrität kovasti, mutta se ei tule päättymään hyvin. En usko ennen kuin näen”, hän vastasi.
”Näet, kunhan minulla on Nimda.”
”Epäilen”, Angien vastasi ja katseli haikeana Metru Nuin valoja. Ne olivat niin elämää täynnä verrattuna Odinaan.
Vortixx istuutui hänen viereensä kapealle kaiteelle.
”Tiedätkö”, hän aloitti. ”Minulla on eräs tarina. Tiedän, ettet pidä Xiasta, mutta se tuli mieleeni ajatuksistasi.”
Angien ei vastannut. Hän katseli taivasta.
”Xia oli joskus kuin muutkin saaret”, vortixx aloitti. ”Oli metsiä, peltoja, yksinkertaista elämää. Elämänmenon ei haluttu muuttuvan. Ajateltiin, että sen ei pitäisi muuttua.
Mutta oli yksi, jolla oli visio uudenlaisesta maailmasta. Maailmasta, jossa metalli ja kivi taipuisivat meidän elävien tahtoomme, ja tulikin tottelisi meitä.
Häntä ei tietenkään uskottu. Ei sellaista maailmaa ollutkaan. Mutta hän uskoi, että sellainen olisi mahdollista tehdä.
Niinpä hän eräänä päivänä kiipeillessä ollessaan löysi luolan. Luolan kerrotaan olleen joskus Suurten Olentojen luomistyön tyyssija – tai niin ainakin uskon. Siinä kammiossa syvällä maan sisässä piili salaisuudet luonnonvoimien valjastamiseen. Siellä oli keinot komentaa tulta ja määrätä ukkosta. Siellä oli avaimet maailman muuttamiseen.
Tietysti muutosta pelättiin. Muutoksia pelätään aina. Mutta muutos tuli, ja maailma sai nauttia aivan uusista mahdollisuuksista.”
Selakhin mielessä kävi väläys Xian hiiltyneestä ja noen tuhrimasta kaupunkimaisemasta. Öljyisistä rannoista ja savuisesta taivaasta. Mahdollisuuksia, nimenomaan.
”Jotkut sanoivat häntä Xian Suureksi Noidaksi. Toisille hän oli Tulivelho. Joillekin Opettaja. Minulle hän on esikuva. Nimda on minun Suurten Olentojen kammioni.”
”Voisinpa uskoa sen esineen voimaan niinkuin sinä”, Angien huokaisi.
”Tulet uskomaan”, Radak vakuutti. ”Pyydän vain, ettet… noh, tekisi mitään typerää. Unohda Varjottu. Unohda Pimeyden Metsästäjät.” Vortixx otti Angienin kädestä kiinni ja katsoi tätä silmiin.
“Mitä merkitystä sillä on sinulle?” Rautakala tuhahti ja veti kätensä irti.
“En halua, että sinä tuhlaat elämäsi sille hirviölle”, vortixx parkaisi. Se ei ollut aivan se, mitä hän oli suunnitellut sanovansa, mutta se toimi.
“Hirviöille selän kääntämisellä pääsee tehokkaasti eroon elämästään”, selakhi totesi kyynisesti.
“Mutta- mutta- et ymmärrä. Minä… minä.” vortixx lopetti.
“Anteeksi, että tuhlasin aikaasi, Ang”, hän lopulta jatkoi ankeana ja pudottautui kaiteelta lattialle.
”No, menen alas… jos haluat puhua-”, vortixx jatkoi ja katosi tikkaita alas katolta.
”Tiedän”, Angien vastasi hiljaa, mutta Radak oli jo mennyt. Selakhi jäi yksin Metru Nuin kylmään iltapäivään pää täynnä ajatuksia ja epäilyksiä siitä, mitä tulevaisuus vielä toisi.
”Poltimme matkallamme yhden liskoaluksistanne”, yksi kromideista murahti ja nousi pystyyn. ”Ja tapoimme sen miehistön.” Muodonmuuttaja ei tiennyt, oliko se totta, mutta hän ei ajatellut kyseenalaistaa tätä.