Metsän reunan korkea kasvillisuus suojasi Visokkia ja Tawaa, heidän piilotellessaan jo tutuksi tulleen tornin läheisyydessä. Visokki istui yhä kuljettajanpaikalla, Tawan kävellessä hermostuneena pientä kehää. Aurinko oli vasta laskenut, mutta puiden takia heidän ympärillään oli lähes pilko pimeää.
Venhedis Fasta vass!
Ehkä se olen vain minä, mutta voisin vannoa sinun olevan poissa tolaltasi. Visokki sanoi, kuulostaen hieman pettyneeltä ystävänsä reaktioon.
Sinä olet hullu, emme me voi enää mennä tuonne! Tuolla on liikaa vartijoita, he ovat valppaampia tällä kertaa. Säiliö on varmasti jo viety muualle! Tawa ärähti, elehtien samalla vastahakoisesti.
Miksi he sitten olisivat tiukentaneet vartiointia? Me olimme täällä vasta. Oletettavasti he ovat yhä shokissa edellisestä iskustamme, eivätkä ole ehtineet reagoimaan muulla tapaa kuin lisäämällä vartiointia. Tämä on meidän mahdollisuutemme
Saatat olla oikeassa, mutta meillä ei ole suunnitelmaa Tawa puuskahti, hän oli jo alkanut hidastamaan vauhtiaan.
Minulla on Visokki vastasi. Ennekuin Tawa ehti heittämään vastalauseensa, visorak jatkoi, Se paketti on sinulle tärkeä, niinhän?
Tawa epäröi, hän pysähtyi ja katsoi ensin siteiden peittämää kättään, sitten tornia. Hän avasi suunsa nyökäten samalla Visokille.
Mitä sinulla on mielessäsi? Tawasta tuntui, kuin hänen äänensä olisi tullut jostakin muualta.
Suunnitelma on yksinkertainen. Sinä jäät tänne ja minä menen sisään Visokki vastasi.
Ethän sinä voi mennä tuonne yksin! Keltainen Toa kivahti.
Yksin pääsen sisään helpommin ja huomaamatta, eikä sinusta ole apua tuon kätesi takia. Tällä kertaa en haluaisi joutua taisteluun.
Tawa tuhahti loukkaantuneena, mutta käsitti nopeasti Visokin olevan oikeassa.
Hyvä on, mutta jos- Tawa oli vastaamassa, kunnes häikäisevän kirkas valo havahdutti molemmat, kirkkaus maalasi kaiken oranssinpunaiseksi, korvia vihlovan äänen seuratessa pian perässä. Visokki ja Tawa ehtivät kääntymään vain sekunniksi torniin päin, kun voimakas paineaalto kaatoi molemmat. Hetkessä maa järisi heidän allaan. Paahtavalta tuntuvan kuumuuden takia Visokilla oli vaikeuksia avata silmiään, pienoisen taistelun jälkeen hän sai kuitenkin raotettua silmiään hieman ja huomasi ystävänsä tehneen saman. Järkyttyneinä he katsoivat toisiaan.
Valtavan tulipallon lakkaamatonta jyrinää rikkoi vain lasin vaisu helinä. Huutoja kumpikaan ei kyennyt kuulemaan tai niin he ainakin halusivat uskoa, mikä saattoi olla lähempänä totuutta. Kuumuuden hellittäessä kaksikko pyrki haparoiden jaloilleen. Maa tärähteli yhä, mutta huomattavasti heikommin. Torni oli sortunut keskeltä ja tippuvan rojun aiheuttama harmahtava pölymuuri näytti tulevan heitä kohdin. Visokki vannoin näkevänsä palavia hahmoja, jotka epätoivoisesti yrittivät paeta tuhoa, mutta toinen räjähdys, nyt paljon pienempi, keskeytti hänen ajatuksensa.
Ehkä heillä on vakuutus, visorak uskaltautui sanomaan tahattomasti ikuisuudelta tuntuneen hetken jälkeen. Yhä kytevä tuhka alkoi laskeutua heidän päälleen.
Tawa naurahti heikosti, ymmärtämättä itsekään reaktiotaan. Räjähdyksien kirkkaus ja kuumuus oli valuttanut kyyneleet molempien kasvoille, mutta kumpikaan ei katsonut poispäin. Ensimmäisen räjähdyksen jyrinä soi yhä molempien korvissa, kunnes Tawa puhkesi nauramaan hysteerisellä äänellä, jota Visokki ei usko koskaan unohtavansa.
Keltainen Toa valahti polvilleen yhä nauraen, peittäen kasvonsa käsillään. Visokki koetti aluksi kääntyä auttamaan, mutta jokin oli lukinnut hänen katseensa palavaan rakennukseen. Visorak kokosi ajatuksensa.
Tawa, meidän on lähdettävä
Tawan nauru vaihtui hiljaiseen vaikerrukseen Tämähän on unta, eikö olekin? Tätä ei oikeasti tapahtunut? Eihän?
Tawa Lähdetään.. visorak melkein aneli.
Tawa hiljeni ja henkäisi syvään, ennekuin siirsi kätensä kasvoiltaan. Yhtäkkinen ilmeettömyys yllätti Visokin. Näytti siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut, aivan kuin äskeinen kohtaus olisi ollut pelkkää näyttelemistä. Visokki ei tiennyt oliko se hyvä merkki.
Mennään, minun on päästävä pois täältä Keltainen Toa totesi välinpitämättömästi, tuijottaen tyhjästi eteensä. __________________________________________________________________
Bio-Klaani, noin pari kuukautta sitten
Sanoit näyttäväsi mitä? Visokki kysyi epäluuloisesti Tawalle, hänen seuratessaan ystäväänsä. Vasta noussut aurinko loi koko linnoituksen lähes maalaukselliseksi näyksi. Kesä oli lopuillaan, mutta lämpöä piisasi jo aamusta. Keltaisen Toan yhtäkkinen lennokas käytös ihmetytti visorakia, hän ei ollut nähnyt ystäväänsä yhtä innostuneena vuosiin. Hänellä oli vaikeuksia pysyä nopeasti harppovan Toan perässä.
Pian näet, Vizzuli Tawa vastasi hymyn kiiriessä hänen väsyneille kasvoillensa. Juuriadminin raukea olemus ei ollut enää mitään uutta Visokille, hän tiesi ystävänsä valvovan usein setviessään milloin mitäkin velvollisuuksiinsa liittyviä asioita. Seikka huvitti jonkin verran Visokkia, hän muisti vielä ajan jolloin Toaa ei saanut hevillä ylös sängystään, saatikaan tekemään mitään mikä liittyi vähääkään papereiden pyörittelyyn.
Vizzuli? Mikä siihen on nyt mennyt Visorak aprikoi. Tuota lempinimeä, tai oikeammin yhtäkään niistä, hän ei ollut kuullut aikoihin. Hän ja Tawa eivät olleet edes puhuneet toviin mistään muusta, kuin työasioista.
Pian he saapuivat Tawan kukkapenkkien luokse, joissa punaiset petuniat kukoistivat kuudessa rivissä. Aurinko ei ollut vielä ehtinyt kuivaamaan kastetta kukkien lehdiltä.
Katso, näetkö? Tawa kysyi innostuneena ja osoitti samalla toista riviä.
Näen petuniasi, mutta olenhan minä nähnyt nämä aikaisemminkin? Visokki käänsi kysyvän katseensa Tawaan, pohtien yhä mikä oli aiheuttanut tämän innokkuuden.
Tawa naurahti, Katso tarkemmin, ystäväiseni, hän kyykistyi kukkapenkin viereen ja osoitti kahta pientä kasvia, jotka olivat kietoutuneet toistensa varsiin.
Tuo, jossa on pieniä valkoisia kukkia, on pahaputki ja kuparinpunainen komistus on oleanteri. Ne molemmat ovat myrkyllisiä, joten älä koske niihin.
Tämänkö sinä halusit näyttää minulle? Visokki uteli ihmeissään. Tawa haukotteli makeasti nyökätessään.
Oletko sinä nukkunut ollenkaan?
Toki, toki. Katso nyt noita. Kumpaakaan en ole istuttanut, miten nuo kaksi ovat päätyneet penkkiini? Oleanterin ei pitäisi edes kasvaa täälläpäin. Minun pitäisi siirtää ne toiseen penkkiin, mutta pelkään tuhoavani niiden juuret.
Kuinka pitkään sinä olet nukkunut? Visorak kysyi astetta tiukemmalla sävyllä.
Tawa ei näyttänyt välittävän ystävänsä kysymyksistä, Pitäisi ihan tarkistaa mitä nuo kaksi tarkoittavat kukkaiskielellä. Haluaisin kasvattaa joskus pellavaa, sillä on kaunis merkitys. hän selitti tohkeissaan.
Tuo valkoinen merkitsee tuskin mitään hyvää nimens- Ei, visorak kokosi ajatuksensa uudelleen manaten ensin hetken niiden katkeamista Tawa, miksi toit minut tänne?
Ehkä nämä kukat ovat merkki jostakin suuremmasta? Tawa piti pienen tauon ja huokaisi sitten raskaasti, leveä hymy katosi hänen kasvoiltaan. Painajaiseni ovat palanneet Keltaisen Toan äänessä kuului katkeruus.
Painajaiset? Mutta mehän Ehkä sinä olet vain rasittanut itseäsi liikaa? Kenties painajaisesi johtuvat vain stressistä?
Ajattelin aluksi aivan samaa. Painajaiseni alkoivat noin kaksi viikkoa sitten, siitä lähtien ne ovat vainonneet minua joka yö. Tawa piti jälleen tauon. Muistat kai sen säiliön jota jäljitimme vuosia? Kontaktini saaren ulkopuolella onnistui löytämään papereita, jotka käsittelivät säiliön sisältöä. Hän lähetti kirjeen, joka saapui eilen Säiliö sisälsi juuri sen mitä pelkäsinkin. Tawa ei jatkanut, vältellen nyt suoraa katsekontaktia Visokin kanssa, joka jotakuinkin ymmärsi mistä oli kysymys.
Rauhallisesti alkanut päivä näytti nyt huomattavasti synkemmältä. Kumpikaan ei sanonut hetkeen mitään. Jostain kauempaa kuului askelia, mutta ne kaikkosivat pian. Tawa nousi seisomaan, tampaten enimmät mullat hameeltaan. Visokki huomasi ystävänsä yrittävän pitää ilmeensä mahdollisimman tyynenä.
Milloin aiot kertoa muille? Visokki kysyi rikkoen hiljaisuuden.
En ikinä, jos se olisi minun päätökseni, mutta sitä se ei totisesti ole Pian kaiketi Aluksi vain Guardianille ja Ämkoolle, sitten ehkä muillekin. Se olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten Tawa hieraisi kyynärvarrellaan silmiään. Visorak odotti kuulevansa pian vetisen inahduksen, mutta Toa piti itsensä kasassa.
Kuvittelin vain aina että minulla on vielä aikaa. Ehkä jopa vielä yksi oljenkorsi, jolla pystyisin pitkittämään tämän kaiken kohtaamista. Menneisyyden sijaan toivoisin mahdollisuutta. Toivoin, ettei minun tarvitsisi kaivaa muistojani Hänestä esille.
Mutta eihän elämällä ole merkitystä ilman muistoja. Koska muistamme menneisyyden tapahtumia, tiedämme, keitä olemme, mihin uskomme ja mitä osaamme. Visokki teki parhaansa, jottei kuulostaisi kolkolta.
Tawa hymähti korjatessaan ryhtiään. Kepeä hymy palasi hänen kasvoillensa. Visokki katsahti ympärilleen tarkistaakseen, ettei kukaan ollut kuuntelemassa heidän keskusteluaan. Mikä oli vain pelkästään tiukkaan pinttynyt tapa, keskustelusta kun oli vaikeaa saada selvää, jos kykeni kuulemaan vain toisen osapuolen.
Tiedätkös Minä olen oppinut jotain hyvin tärkeää Klaanissa. En vain siitä mitä on tapahtunut, vaan myös kaikesta täällä kokemastani. Tämä on perhe, jota pitää kasassa voimakas yhtenäisyys. Niin suuri voima on sitova, siitä ei voi päästä irti Eikä sitä edes halua. Minun olisi pitänyt tehdä tämä jo aikoja sitten
Visokki hätääntyi O-Oletko sinä lähdössä? Eikö se ole jo ylireagointia? Emmehän me vielä tiedä muiden mielipidettä asiasta tai-
Tawa keskeytti visorakin.Mitä sinä oikein horiset? En minä ole minnekään menossa, tämähän on minun kotini Tawa kysyi hämmentyneenä, Me perustimme tämän paikan samasta syystä, muistatko? Visokki käänsi nolostuneena katseensa muualle, Tawa naurahti tämän käytökselle.
Kerrot kun olet valmis, mitä toivon sinun olevan pian. Me emme voi ajatella itseämme samoin, kuten teimme vuosia sitten. Meillä ei ole varaa siihen enää.
Olet oikeassa, enkä minä halua saattaa muita vaaraan.Tawa vaikutti taas hitusen apeammalta. He luottavat minuun ja minä olen salaillut asioita, mikä ei ole reilua heitä kohtaan. Otan asian puheeksi heti, kunhan olemme saaneet asioita hieman vakaammaksi
Kunhan et tee sitä ilman minua, haluaisin olla tukenasi
Arvostaisin sitä En ole ehkä koskaan sanonut tätä ääneen, mutta tapaamisemme on ollut yksi elämäni tärkeimmistä hetkistä, Visokki. Olen kiitollinen ystävyydestämme.
Visokki potkaisi Tawaa leikkisästi, Lopeta tai minä alan kohta vetistelemään! Sitä paitsi sinä olet yhä velkaa minulle siitä vuosien takaisesta pokeripelistä. Älä siis luulekaan, että päästän sinua vielä silmistäni! Kuulin, että kahvilaan on tilattu lisää lempiteetäsi, menemmekö?
Tawa hymyili myöntävästi.
[spoiler=Eek!]Olin ilkeä ja käytin Vizua hänen tietämättään (mitäs hankit elämän!) Word tuhosi tämän tekstin useaan otteeseen ja siksipä tämä on melko lyhyt. Pahoittelen. Kiitän Joyta ja Nenya potkimisesta. [/spoiler]
Tawa havahtui jalkojensa alla rikkoutuvien lasinsirpaleiden kirskuntaan. Hänellä ei ollut hajuakaan siitä, kuinka kauan hän oli kävellyt pitkin tätä pimeää käytävää, tai kuinka hän oli sinne päätynyt. Käytävän seinät ja lattia näyttivät ruostuneen jo monia vuosia sitten, muodoltaan tila muistutti joko vanhaa viemäriä tai laskuputkea pyöreytensä vuoksi, Tawa ei kuitenkaan voinut olla varma. Leveyttä käytävässä ei ollut nimeksikään, halutessaan Tawa olisi kyennyt koskettamaan vastakkaisia seiniä yhtä aikaa, mutta ajatus ei mitenkään miellyttänyt häntä. Tunkkainen ja kostea ilma tuntui raskaalta hengittää.
Keltainen Toa pysähtyi hetkeksi ja käänsi katseensa kohti lattiaa, joka oli särkyneen lasin peittämä. Hänen kädessään oleva paikan ainoana valonlähteenä toimivan kaasulyhdyn valo sai sirpaleet näyttämään pieneltä purolta. Tawa otti yhden askeleen eteenpäin. Painostava tunnelma tuntui kasvavan ja hänen sydämensä alkoi lyödä yhä lujempaa.
Tawa kävi mielessään läpi kaikki mahdolliset syyt, siihen kuinka hän oli päätynyt tänne. Tawasta tuntui, että häntä oli jahdattu. Tawa oli varma siitä, että hän oli joskus aiemmin kävellyt samaista käytävää pitkin, silloin hän ei ollut yksin vaan Visokin kanssa.
Visokki Hän oli se sininen kaveri? Tawa kysyi itseltään ääneen, Ei, hän ei ole Visokki, hän on joku muu
Tawa pinnisteli muistaakseen, mutta muistikuvat kaikesta ennen havahtumista tuntuivat hyvin kaukaisilta. Silti hänestä tuntui, kuin olisi tietänyt kaiken. Tunnetta oli hyvin vaikea selittää. Tawa tiukensi otettaan lyhdystä, mikä rauhoitti häntä hieman. Tawa siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä, lyhdyn valo oli kuitenkin liian himmeä näyttääkseen reittiä kuutta metriä pidemmälle, mikä sai käytävän näyttämään loputtomalta. Tawa kääntyi ympäri katsoakseen taakseen, mutta näky näytti yhtä lohduttomalta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut kävellä taaksepäin, edessä ammottava tyhjyys tuntui ainoalta oikealta suunnalta.
Visokki Hän on ystävä, eikö olekin? Tawa kysyi, hän ei itse osannut vastata omaan kysymykseensä, muttei myöskään odottanut vastausta tyhjyydeltä.
Minä olen Klaani Ei, minä johdan Klaania, mutta mitä Klaania? Tawa tiedusteli itseltään nyt vaativammalla äänensävyllä. Minä olen kipu. Ei, se ei sovi kuvaan, minä olen petunia Tawa läpsäytti itseään kasvoihin, Muista! hän ärähti.
Yhtäkkiä hän kuuli äänen viereltään Sinä olet Tawa, Bio-Klaanin juuriadmin.
Tawa pysähtyi, Kuka sinä olet? hän kysyi häkeltyneenä. Ääni kuulosti tutulta.
Etkö sinä tunne omaa mieltäsi? ääni kysyi ivallisesti.
Jos tämä on mieleni, se on liki tuntematonta minulle. Tawa sanoi happamasti, hän katseli ympärilleen, koettaen määritellä äänen sijaintia, mutta tuloksetta.
Minä olen yksinomaan se, mitä sinä olet toisaalla. Olen se osa sinusta, joka tietää missä me olemme.
Sittenhän sinä voit kertoa minulle missä me olemme. Minä- Tawan sanat tukahtuivat hänen kurkkuunsa, kun ääni keskeytti hänet.
Sinuna en jatkaisi eteenpäin.
Miksi? Tawa kiristi otettaan lyhdystä entisestään. Kylmät väreet kulkivat hänen selkäpiitään pitkin, aivan kuin hän olisi jo tiennyt vastauksen. Äänen itsevarmuus hermostutti Tawaa.
Kohtaamisesi parasiitin kanssa jätti jälkensä, kuului yksinkertainen vastaus.
Muistikuvat Snowmania riivanneesta parasiitistä ja sen karkotuksesta tulvivat Tawan mieleensä.
Se minkä väität olevan tietämättömissäsi, on vain se mitä olet päättänyt unohtaa. Minä tulin auttamaan sinua, ääni jatkoi. Nyt se kuulosti päättäväisemmältä.
Sitten tiedät varmasti, ettei epämääräinen pölinä auta minua juuri nyt? Tawa sanoi, mutta ääni ei vastannut takaisin.
Ääntä uhmatakseen Tawa päätti jatkaa matkaansa ja pikku hiljaa hän erotti hahmoja edestään. Hän näki noin kymmenen hahmon, jotka olivat ryhmittyneet käytävän reunoille, takaa loisti heikko punainen valo, joka maalasi ne uhkaavan näköisiksi. Tawa hiljensi vauhtiaan, mutta käveli yhä hahmoja kohti. Ne näyttivät tuijottavan ruosteen peittämiä seiniä, Tawa ei kuitenkaan vielä erottanut kasvoja. Hän nosti lyhtyään korkeammalle nähdäkseen paremmin ollessaan lähes kosketusetäisyydellä ensimmäisestä.
Viheltävä hengitys kulki Tawan sisällä, hänen kavahtaessaan taaksepäin. Hahmot muistuttivat häntä, mutta niiden kasvot olivat sulaneet muodottomiksi ja ruumiit näyttivät karrelleen palaneilta. Odottamatta ensimmäinen hahmo kääntyi häneen päin, se nosti yhä kytevät kätensä kaulalleen ja huudahti rahisevalla äänellä. Tukehtuva hahmo hoiperteli lähemmäs Toaa huutaen karmivasti. Vaistonomaisesti Tawa potkaisi oliota, se kaatui selälleen ulvahtaen tuskaisella äänellä, mikä sai toisetkin kääntymään nytkähdellen Toaa kohdin. Ne liikkuivat hyvin hitaasti, koristen samalla irvokkaasti. Tawa otti askeleen taaksepäin ja jähmettyi sitten pakoilleen. Hän ei saanut itseään liikkeelle, aivan kuin lasin sirpaleet olivat lävistäneet hänen jalkateränsä, pitäen hänet tiukasti paikoillaan. Tawa halusi huutaa, mutta ei kyennyt siihenkään. Olentojen saavuttaessa Toan, ne tarrasivat lujasti kiinni. Pian hiiltyneet kädet kietoutuivat Tawan ympärille lamaannuttaen hänen hengityksensä. Tawa yritti rimpuilla irti niiden otteesta, mutta hänen voimansa tuntuivat kadonneen kokonaan.
Lyhty lipesi Tawan otteesta, tuhkan täyttäessä hänen keuhkonsa. Hapuillen epätoivoisesti Tawa koetti saada otetta jostakin, mikä vain kävisi hänelle, jos hän vain saisi itsensä vapaaksi. Yksi hirviöistä tarttui kiinni Tawan kasvoista ja veti ne kohti omiaan. Olento tuijotti häntä ensin kuoleman kelmeillä silmillään. Se avasi suunsa ammolleen ja kirkaisi, mikä sai olennon silmät melkein pullistumaan kuopistaan. Toisen olennon kädet sulkeutuivat Tawan kaulan ympärille.
Nyt on aika herätä, Tawa. ääni kuiskasi viimeisen kerran.
Tawa nuokahti eteenpäin tuolissaan, melkein tippuen siltä. Säikähtänyt ilme hänen kasvoillaan muuttui hyvin pian hämmentyneeksi. Hänen sydämensä tykytti yhä ja hän huomasi käsiensä vapisevan. Tawa oli onnistunut torkahtamaan työpöytänsä äärelle, mikä hämmensi juuriadminia entisestään. Hänen unenpituutensa oli lyhentynyt huomattavasti viimeisen parin kuukauden aikana , mutta koskaan aikaisemmin hän ei ollut nukahtanut työpöytänsä äärelle. Unessa kuulemansa äänen sanat kummittelivat yhä hänen mielessään. Tawa tiesi sen olleen oikeassa, parasiittiepisodi oli herättänyt ikäviä muistoja, jotka hän uskoi jättäneensä taakseen jo aikoja sitten. Pelkkä ajatuskin äskeisestä unesta puistatti Tawaa, joten hän katsoi parhaaksi haudata nuo muistot myöhempään.
Tawa haukotteli ja hieraisi silmiään katsellessaan pöydälleen tuomiaan papereita. Suurin osa niistä koski Klaaniin solkenaan tilattavien hyödykkeiden kuljetussopimusten uusimista, mutta pöydällä oli myös parin sivun verran Tawan omia muistiinpanoja Nimdasta. Tawa katsahti pian työhuoneensa oven yläpuolella olevaan kelloon, jonka viisarit näyttivät olevan vasta päivän puolella. Keltainen Toa nosti kätensä ylös venytelläkseen hetken. Hän etsi katsellaan Nöpöä, muttei kyennyt näkemään pientä ussal-rapua missään, mikä kummastutti Tawaa hieman. Hän oli tottunut siihen, että se seurasi häntä melkein kaikkialle. Visokin katoamisen jälkeen Nöpö oli kuitenkin aloittanut oudon katoilun, ikään kuin se olisi etsinyt visorakia.
Adminien yhteispotretin kehys pilkisti esiin papereiden seasta. Tawa nosti valokuvan käsiinsä, muttei hymyillyt tällä kertaa kuten yleensä katsoessaan kuvaa. Tawan ajatukset siirtyivät välittömästi Visokkiin, jota hän kaipasi kovasti, mikä myös paistoi juuri nyt hänen kasvoiltaan. Tawa uskoi Visokin kykenevän huolehtimaan itsestään, olihan heidän kaaoksenomainen tapaaminen jo todistanut sen hänelle, mutta nyt tilanne oli aivan toinen. Nyt he olivat sodassa, heillä molemmilla oli velvollisuuksia ja läheisiä, joista huolehtia. Tawan oli vaikeaa myöntää sitä itselleen, mutta hän pelkäsi Visokin olevan valmis jopa uhraamaan itsensä Klaanin puolesta. Hän välitti paljon Visokista, kenties enemmän kuin kenestäkään muusta klaanilaisesta, vaikkei Tawa mielellään jakanut heitä arvoasteikkoon.
He olivat kauan sitten jutelleet asiasta kahvilassa keskellä yötä, mitä kumpainenkin olisi valmis tekemään Klaanin puolesta. Pitkän väittelyn ja painottelun jälkeen he molemmat olivat päätyneet samaan vastaukseen. Tawa epäröi nyt tuota päätöstä. Klaani oli nyt hänen kotinsa, eikä hänellä enää vuosisatoihin ollut muutakaan paikkaa. Nyt hän ei ollut varma siitä, olisiko valmis antamaan henkensä Klaanin puolesta. Tawa sätti itseään välittömästi mielessään moisista ajatuksista.
Ei, nuo eivät ole omia ajatuksiani. Nuo kuuluvat sille minälle, jonka minä hylkäsin kauan sitten.
Huokaisten syvään Tawa laski kuvan käsistään, jättäen sen kumminkin paremmin esille. Hän piti katseensa edelleen kuvassa ja kallisti päätään hiukan. Jokin tuossa kuvassa vei Tawan nyt takaisin siihen päivään, kun hän ja Visokki piilottelivat takaa-ajajiltaan pienessä mökissä.
Tawa nojasi pajan ovenkarmiin tympääntyneen oloisena. Keltainen Toa olisi varmasti pitänyt käsiään puuskassa, ellei vasen kätensä olisi tuettuna siteellä hänen rintansa päälle. Päivää aikaisemmin Tawa oli yhdessä Visokin kanssa tunkeutunut erään Makutan alueelle. Heidän tarkoituksenaan oli etsiä ja napata säiliö, jonka sisällöstä Tawa ei ollut toverilleen sen tarkemmin kertonut.
Mikä meni vikaan? Tawa pohti ja puri alahuultaan niin lujaa, että kykeni melkein maistamaan veren suussaan. Hänen oikea kätensä puristui nyrkkiin.
Tawa suunnitelma ei vain epäonnistunut, se oli mennyt totaalisesti metsään. Tawa ei pystynyt ymmärtämään, kuinka pitkän suunnittelun ja vielä pidempään kestäneen visorakin mukaan suostuttelemisen jälkeen kaikki oli voinut mennä pieleen. Murtautuminen sisään torniin, jossa säiliötä pidettiin, onnistui ilman minkäänlaista häiriötä. Vartijat eivät olleet huomanneet heitä, kaksikon etsiessä oikeaa säiliötä tuhansien samanlaisten joukosta. Löydettyään sen, Tawa oli nostanut pienen säiliön käsiinsä ja he etenivät suunnitelman mukaisesti kohti poistumistietä, kunnes jotain tapahtui.
Jokin laukaisi tornin hälyttimet, pakottaen Visokin ja Tawan improvisoimaan uuden varasuunnitelman. He onnistuivat pakenemaan tornin huipulle, jossa Tawa menetti aseensa. Se mitä huipulla tapahtui, tuntui olevan hämäränpeitossa. Myöhemmin Tawa oli herännyt tästä pienestä mökistä, jonne Visokki oli hänet kantanut. Säiliö ei ollut heidän mukanaan, eikä visorak suostunut puhumaan tapahtumien kulusta. Tapahtumien tuoksina Tawa kärsi Visokin mukaan aivotärähdyksestä, eikä hän sen takia ollut täysin tietoinen mitä heille tapahtui.
Mökki kuului mitä ilmeisimmin Visokin vanhalle ystävälle (tai niin ainakin Tawa päätteli siitä miten hyvin nuo kaksi tulivat toimeen), jonka lajia Tawa ei tunnistanut tavattuaan hänet aikaisemmin sinä päivänä. Lyhyt, pähkinänruskeaan kaapuun pukeutunut ja harmahtava olento ei esitellyt itseään, eikä suostunut kättelemään, mutta hän kertoi olevansa aseseppä, mikä myös näkyi asunnossa, jonka seinät olivat täynnä mitä erilaisimpia aseita. Sepän töykeästä käytöksestä ja jatkuvasta mulkoilusta huolimatta, Tawa oli hyvin kiitollinen turvapaikasta, vaikka tälläkin hetkellä mökin savupiipusta pilviin nouseva savupatsas saattaisi herättää ikävästi huomiota, mikäli he yhä olivat tornin läheisyydessä. Hyvin korkealle ja leveä latvaisten puiden takia, Tawa ei kuitenkaan osannut määritellä sijaintiaan. Hän suuntasi katseensa eteenpäin syvään metsikköön, jonka aluskasvillisuus kurotteli nuutuneesti kohti hajanaisia auringonsäteitä.
Mökin puinen ovi oli auki, mutta sisältä ei kuulunut mitään uunin ritinän ja satunnaisten askeleiden lisäksi. Visokki oli aiemmin pyytänyt Tawaa liittymään hänen ja sepän väliseen keskusteluun, mutta Tawa vieroksui yhä toverinsa telepaattisia kykyjä, eikä halunnut hermostuttaa seppää sen enempää. Hiljaisuudesta päätellen he keskustelivat yhä jostakin.
Aseen menettäminen tuntui myös ikävältä Tawasta. Salkoase, jonka molempiin päihin kiinnitetyt kaarevat terät olivat kärsineet vuosia iskuja, sattui olemaan hyvin tärkeä Tawalle. Hän oli kantanut sitä mukanaan pidemmän aikaa, kuin mitä oli ehtinyt viettämään Visokin kanssa. Tawa oli kokeillut useita eri aseita vuosien saatossa, mutta tämä yksi voitti niistä jokaisen, vaikka sen korjaaminen maksoi vuosi vuodelta enemmän.
Visokki astui ulos ovesta ja käänsi katseensa välittömästi murjottavaan ystäväänsä.
Tarvitsemme sinua sisällä, Visokki sanoi, hän kuulosti huolestuneelta.
Meidän pitäisi vaihtaa paikkaa mahdollisimman nopeasti, Tawa vastasi nopeasti, tuijottaen yhä syvälle metsän uumeniin, aivan kuin odottaisi jonkun hyppäävän sieltä koska tahansa.
Tietysti, mutta ensin sinua kaivataan muuhun, visorak tokaisi ja sulki sitten yhteyden sen enempiä selittämättä.
Tawa katsoi mietteliäänä eteensä, mutta nyökkäsi lopulta. Visokki palasi sisälle ensimmäisenä, seuratessaan Tawa kääntyi vielä kerran metsään päin, hän jäätyi paikoilleen. Tawa vannoi nähneensä hetken ajan hahmon puiden keskellä, se oli irvistänyt hänelle ja kadonnut sitten, kuin tuhka tuuleen. Tawa puri jälleen alahuultaan, astellen nopeasti sisälle.
Seppä tervehti keltaista Toaa epäystävällisellä mulkaisulla ja katsoi sen jälkeen Visokkia kysyvästi. Seppä ei sanonut sanaakaan, mutta eleistä päätelleen he kävivät kiivasta keskustelua.
Meidän pitäisi lähteä, Tawa näytti yhä kalpealta. Kumpikaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Visokki?
Tawa ei saanut vieläkään vastausta, hän päätti korottaa ääntään. Burnakin syötti!
Hämmentynyt visorak kääntyi Tawaa päin ja loi yhteyden heidän mieliensä välille.
No, mikä nyt on? Visokki kuulosti kiihtyneeltä.
Meidän on mentävä, Tawan ei vaivautunut pitämään puhettaan ajatuksina.
Voitko odottaa ihan pienen hetken? Me emme pääse niiden palkkiometsästäjien ohi, jos sinulla ei ole asetta
Mutt- Palkkiometsästäjiä? ärtynyt sävy katosi nopeasti Tawan äänestä, muuttuen häkeltyneeksi.
Sinä et huomannut heitä? Visokki kuulosti aidosti yllättyneeltä. Tawa avasi suunsa sanoakseen jotakin vastaan, mutta sulki sen nopeasti. Syvä hiljaisuus laskeutui hetkeksi heidän ympärilleen.
Olemme turvassa täällä, he eivät pääse suojakentän vuoksi sisään, mutta me emme voi jäädä tänne, visorak huokaisi lopulta.
Visokin ja Tawan keskustellessa, seppä oli kadonnut pajansa takahuoneeseen. Palatesssaan hän kantoi mukanaan hopeista keihästä. Sen kärkeä koristi terän lisäksi siipimäiset ulokkeet, aseen päättyen koukkumaiseen osaan.
Tämä on Mirabelle, Seppä totesi ylpeästi, pieni hymy oli kiirinyt hänen kasvoilleen.
Mirabelle? Oletko sinä nimennyt tämän jonkun mukaan? Tawa kysyi kurtistaen samalla kulmiaan.
En, mutta Bianca oli varattu, seppä vastasi nopeasti ehkä jopa hieman loukkaantuneen oloisesti. Hän käveli Tawan luokse ja ojensi keihään tälle.
Pidä Mirabellestä hyvää huolta, hujoppi seppä perääntyi Tawan saadessa otteen uudesta aseestaan ja kääntyi Visokin puoleen.
Olemmeko me nyt sujut? Tawa kykeni nyt kuulemaan sepänkin äänen päässään.
Unohdit jotakin, Gerav hyvä Visokki vastasi.
Sepän ylpeydestä kohonneet olkapäät valahtivat alas pettyneesti, hymy vaihtui apeaan ilmeeseen. Tawa ei osannut sanoa mitä näiden kahden välillä oli juuri tapahtunut. Seppä viittoi heitä mukaan samalla kun hän astui mökkinsä ovesta pihalle.
Seppä johdatti heidät pajansa ulkopuolelle olevaan vielä pienempään vajaan, jonka turhan raskaan näköinen ovi toimi liukukiskoilla. Ummehtunut haju levisi pian oven auettua kolmikon ympärille. Lukuisten vanhojen työkalujen joukosta Tawa erotti seinän viereen peitellyn möhkäleen. Alakuloisesti löntystävä seppä asteli sen luokse ja nosti yhdellä voimakkaalla vedolla kankaan sen yltä. Sen alta paljastui vihertävä nelipyöräinen ajoneuvo, joka näytti sopivan kahdelle henkilölle. Laite oli kauttaaltaan pölyn peitosta suojasta huolimatta, eikä sitä selvästikään ollut käytetty aikoihin.
Tämä on M274: Äärimmäisen kevyt, kaikki maastoinen kulkuneuvo. Se painaa 406 kilogrammaa ja huippunopeus on 95 kilometriä tunnissa. Moottori koostuu 1,000cc nestejäähdyty-
Visokki keskeytti sepän.
Kiitos, Gerav. Tämä riittää meille, Visokki sanoi. Seppä murahti äkäisesti ja osoitti sitten vajan nurkassa olevia kanistereita.
Tuossa on teille polttoainetta, tällä teidän pitäisi pystyä kirimään parin päivän matka kiinni Seppä sanoi tuohtuneesti ja kiirehti sen jälkeen takaisin mutisten mökkiinsä. Tawa uskoi kuulevansa mökin ulko-oven lukon kilahtavan.
Mitä me olemme kirimässä kiinni? Tawa kysyi ystävältään uteliaana.
Tawa katseli omalla paikallaan lepäävää asettaan. Ajan kultaamat muistot olivat lähellä tuoda kyyneleet hänen silmiinsä. Eikä vähiten siksi, että tuolloin he olivat kinastelusta huolimatta olleet Visokin kanssa huomattavasti läheisemmät. Asemansa vuoksi he joutuivat käsittelemään ongelmia vähemmän henkilökohtaisesti, mikä oli vähitellen ajanut heitä erilleen.
Yhtäkkiä työhuoneen ovelta kuului tuttua rapinaa, katkaisten juuradminin ajatukset. Tawa nousi avaamaan oven. Hyvin syöneen näköinen ussal-rapu tapsutteli huoneeseen uneliaasti, se suuntasi suuret silmänsä kohti keltaista Toaa ja inahti voipuneesti.
Ai, sinäkin olet raatanut? pikkiriikkinen hymy kiri Tawan kasvoille, kun hän huvittuneena nosti Nöpön syliinsä.
Pienen ussalin suloinen haukottelu oli lähellä tarttua Toaan, kun tämä kantoi rahia mukanaan työpöytänsä äärelle. Tawa riisui kaapunsa ja laski sen työtuolilleen siten, että osa siitä laskostui siististi istuimelle. Nöpö oli ehtinyt jo vaipua syvään uneen hänen sylissään, eikä herännyt, kun tämä laskettiin tuolille.
Tawa käveli toimistonsa suuren ikkunan luokse ja asetti toisen kätensä hetkeksi lasille. Auringon säteet tuntuivat nyt jostain syystä tavallista kylmemmiltä. Hän katseli tovin valon leikkiä kädellään uppoutuessaan uudelleen ajatuksiinsa, mutta veti sitten kätensä takaisin.
Mutta tällä kertaa minä en pakene Tawa kuiskasi hyvin hiljaisella äänellä itselleen.
[spoiler=dgsrgsrgrsgrs]Parin henkilön pyynnöstä revin itseni mukaan. Tätä ei pidä/kuulu arvostella, arvostelkaa niiden jotka sitä pyytävät. Tämä kirjoitus ajanee asiansa. Kiitokseni G:lle, Vizulle ja Joylle, jotka auttoivat kirjoittamaan tämän. Plus, kaikki on Joyn syytä.[/spoiler]
Valtavassa hallirakennuksessa riitti vilskettä. Iso joukko kirjavia laivastomatoraneja oli kerääntynyt ihastelemaan lasittunein katsein noin tunti sitten laskeutunutta ilma-alusta. Matoranit hipelöivät pienillä käsillään ahnaasti aluksen pinnoitetta ja kiipeilivät rungon päällä tutkaillen ja arvioiden jokaista mahdollista yksityiskohtaa kuin parhaatkin taidekriitikot. ”Laivaston merkki sopisi tähän!” pulska le-matoran kailotti äänekkäästi osoitellen Ilmaraptorin siipeä ja heilutellen kädessään maalisankoa. Sinertävää maalia oli jo roiskunut siiven päälle ainakin puoli sangollista. ”Älä höpise”, toinen, tällä kertaa po-matoran vastasi nokka ylhäällä. Nuoren miehen äänensävy oli bombastinen kuin tykistökeskitys. ”Laivaston kunniakkaasta Nöpöstä kuuluu olla ylpeä. Sitä ei piiloteta siipeen! Se kuuluu tämän ylvään teräslinnun loistokkaaseen nokkaan herättämään torakanäpäröissä sellaista alkukantaista pelkoa, johon vain niiden kaltaiset pystyvät!”
”Itse olet urpo.” ”Pompi takaisin metsään juntti.”
Matoranit irvistelivät toisilleen hetken aikaa ennen kuin yhden innokkaan laivastolaisen puolivahingossa käynnistämä moottori jyrähti pudottaen molemmat Ilmaraptorin siiviltä. Eripurainen kaksikko kiljui yhteen ääneen varsin epämiehisesti. Pian ne kuitenkin olivat jo unohtaneet riitansa ja ryhtyivät jälleen ihastelemaan fanipoikamaisesti uutta alusta.
”Onko tämä tällaista ainaRGH?” Ilmaraptorin vastaanottoa sivulta seuraava Guardian kysyi Keetongulta istuen uusiokäytetyllä ilma-aluksen istuimella. Ko-matoralainen Laivaston lääkintämies tarkisteli sinisen skakdin haavoja. Kyljessä ammottava suurin haava kaipasi uusia tikkejä. ”Aina kun Aaveilta tulee uutta tavaraa”, Keetongu myhäili hyväntuulisena vieressä. Guardian puolestaan irvisteli ko-matoranin käsittelyssä vitivalkoisella hammasrivillään ja puristi kourassaan pullollista Prototraakin närästys -viskiä, jota hän kulautteli alas tasaisin väliajoin. ”Minä luulin että sinä vihasit tuota litkua”, keltainen jättiläinen sanoi vilkuillen Laivaston surullisenkuuluisaa humallusainetta. Sitä annosteltiin armeijan vakiopaketteihin pääasiassa sytytysnesteeksi. Guardian nyökkäsi. ”En halunnut puudutukseen. Minulla ei ole aikaaAAAAUH sellaiselle.” Keltainen jättiläinen nyökkäsi hitaasti. ”Entä jos ottaisit vain sairaslomaa?” Sininen skakdi naurahti. ”Miksi ihmeessä?” ”Sinä olet pääasiassa vältellyt kuolemaa viimeiset kaksi viikkoa. Ehkä siksi.” ”Jos näette kuoleman, käskekää sitä varaamaan aika”, Guardian sanoi. Hän sulki korkilla yskänlääkkeeltä ja vatsasyövältä tuoksahtavan pullon ja laski sen maahan. ”Nämä ovat olleet kiireiset kaksi viikkoa. Minulta on jäänyt paljon väliin.” ”Ei Tawa pakota sinua menemään sinne kokoukseen”, Keetongu totesi kädet puuskassa. ”Vain sinä itse.” Guardian tuijotti hetken hiljaisena kauemmas. ”Myönnän ongelmani.” Tongun väsynyt hymy leveni hieman. ”Mutta se ei tarkoita että aikoisit tehdä sille jotain?” ”Bi-bi-bi-bingo.” ”Niinpä tietysti”, keltainen jättiläinen lausahti pyöritellen ainoaa silmäänsä. ”Mutta mihin Kalmahin koloon Manfred ehti jo livahtaa?”
Guartsu kohautti olkapäitään. ”Perinteisen hyvä kysymys. Minusta tuntuu, että hän vähän pakoilee sosiaalisia tilanteita.” Keltainen jättiläinen muuttui hetkellisesti niin pohdiskelevaksi, että jopa Telakan kivilattia vaikutti kelpaavan rahin suuren silmän analysoitavaksi. ”Mene ja tiedä. Manun laji päätti joku päivä, että maailma olisi tosi paljon kivempi jos kaikki muut olisivat joko orjia tai kuolleita. Eli… kulttuurieroja?”
Klaanin admin vastasi kieltävällä äännähdyksellä, jonka kirjoitusasu oli niin ruma että se oli parempi jättää kirjoittamatta. ”Minä tiedän, että makutat haluavat syödä minut elävältä. Ne on aika helppoa sijoittaa maailmankuvaani. Mutta en edes teeskentele että tietäisin, mitä Manu haluaa.” ”Ihan ymmärrettävää”, Tongu hörähti kevyesti hieroen oranssia leukaansa.
Kaksikko tutkaili Telakan tapahtumia mietiskelevässä hiljaisuudessa. Kun lääkintämatoran sai työnsä viimeisteltyä, Tongu ja Guardian jättivät hyvästit. Molemmat sotilasjohtajat lähtivät astelemaan kohti henkilökohtaisia tilojaan innokkaiden saattueiden seuraamina. Guardiania odotti muutama mielenkiintoinen keskustelu vanhojen ystävien kanssa. Keetongua odotti Tehmut.
[spoiler=* * *]Tämä viesti koki pienen leikkauksen aikajanan pelastamisen takia. Jos piditte lopusta, se löytyy seuraavasta viestistäni.[/spoiler]
Tyynen suolavesimassan päällä purjehti kilometrien säteellä vain yksi ainoa alus. Laiva oli kunnioitettavan kokoinen eikä sen suuruus ole selvästikkään vain pöyhistelyä varten. Rivi hyvin huollettu tykistö pilkisti aluksen rungolta, istuen valmiina mihin tahansa tilanteeseen. Laivan kannella useat miehistön jäsenistä kävelivät ympäriinsä kuin lauma muurahaisia, jokaisella oma vastuu ja tehtävä, jotka olivat kaikki tärkeitä laivan toiminnalle. Miehistön muodosti pääosin Matoralaiset, jotka olivat poikkeuksellisesti paljon pidempiä ja vahvempia kuin muut lajitoverinsa.
Aluksen maston päällä liehui musta lippu, jonka symbolin jokainen kokenut purjehtija tunnistaa Die Tärtän ja tämän Tärtäläisten pahaimaiseksi väreiksi. Haahtin nimeä kammosivat useat kauppiaat ja merimiehet, jotka olivat selviytyneet sen hyökkäyksistä tai edes kuulleet tarinoita siitä.
Haaksin komentajan hytissä istui mustanvioletti Maan nais-turaga; Kapteeni Anonymmeli. Tärtäläisten johtaja oli vasta viime aikoilla herännyt tajuttomuudestaan ja yrittää korvata menetetyn ajan analysoimalla huolellisesti merikarttoja työpöydänsä ääressä, lievästi huojuvan valokiven himmeän valaistuksen alla. Hytin paksut seinät peittivät suurimman osan ulkopuoliselta melulta, mitä hänen miehistö piti, jättäen kapteenin korviin ainoastaan puun narinan ja kirskahduksen sekä aaltojen virran äänen. Pitkän ja tuloksettoman kartan lukemisen jälkeen, piraattikapteeni menetti vähitellen kärsivällisyytensä ja hakkasi vihaisesti pöytää, lennättäen melkein tavaransa pois pöydältä. Heidän uudet ryöstämät luotaimetkaan eivät auttaneet, vaikka olivat hyödyllisiä yleisesti. Hänen perämiehensä päätti viisaasti perääntyä hytin ovelta ulkona kuullessaan kapteenin raivostuneita kirouksia.
Miehistön perämies, Un-Tak, päätti palata takaisin laivan siltakannelle. Synkhetkiä taas kapteenin luona? Laivan Le-Matoralainen ruorimies kysyi toveriltaan. Arvosta elämäaamuasi kun vielä voit. Ties meistäkin tulee yhtä kräsh-bängiä, Un-Tak vastasi ilkeämielisesti. Ruorimies myhäili hiljaisesti ja keskittyi takaisin tehtäväänsä.
Perämies kävi mielessään Klaanin Matorankylien ryöstöä uudelleen läpi. He olivat niin sanotusti pikakukistaneet Klaanin puolustuksen ja onnistuneet tekemään sen suhteellisen vähällä uhriluvulla. Heidän alakannella oli nyt paljon enemmän saalista kuin he itse edes tarvitsevat, puhumattakaan useista panttivangeista, joista voisi kiristää paljon rahaa. Mutta jokin tässä ei silti täsmää perämiehen mielessä. Klaanin kaltaiselta pikaväistäjältä operaatio oli paljon helpompi kuin sen pitäisi. Asemastaan huolimatta Un-Tak ei silti aliarvioi vihollisiaan koskaan.
Sillä välin aluksen sisällä, yksi laivan miehistöistä löhöili itsetietoisena. Piraatti oli paennut vastuultaan väittämällä olevansa sairas ja tällä hetkellä juo itseään tajuttomaksi synkässä tilassa kostean puulankkujen päällä, lukemattomien painavien säiliöiden ja puulaatiokoiden ympäröimänä. Juoppoutunut piraatti huojui epämääräisesti ympäriinsä lastit hänen kädensijana, kunnes hän päätyi tietämättä panttivankien ahtaiden sellien eteen. Raskaissa raudoissa olevat vangit kirosivat merirosvoa ja hänen tovereitaan, mutta humalainen piraatti vain naureskeli pilkkaavasti ja omahyväisesti heitä päin.
Senkin karzahnin saasta, yksi matoralaisista huusi kalterien takana, sinä pirakan hyljeksimä äpärä. Piraatti hykersi kuin häntä kehuttaisiin maasta taivaisiin ja läpsi polviaan iloisesti. Hän huomasi pikemmittä kauniin Sähkön Matoralaisen neitosen yhdessä sellissä. Piraatti avasi sellin oven ja lähestyi hänetä päin. Muru pieni, annahan isille pusu, piraatti lähenteli inhottavasti nais-matoralaista päin. Hänen toverinsa hyökkäsi heti raivostuneesti piraatin kimppuun, mutta merirosvo työnsi vaivatta hänet nurkkaan ja osoitti häntä pistoolillaan. Piraatti potki samalla nais-matoralaisen pois jaloistaan, joka yritti hyökätä myös häntä päin.
Mä lasken kolmee ny, piraatti nauroi riemuitsevasti. Matoralainen katsoi peloissaan piraatin asetta samalla kuin muut sellin vangit pystyivät vain katsomaan ja herjaamaan juopunutta merirosvoa. Piraatti puristi liipaisinta vähitellen ja kohdisti pyssyä Matoralaisen kasvoihin.
Yks.
Kaks.
Ko-
Yhtäkkiä, valkoisen hanskan peittämä nyrkki iskeytyi yhdestä puulaatikoista ulos, herättäen jopa piraatinkin huomion.
Samaan aikaan laivan yläkannella, kapteeni Anonymmeli viimein astui ulos hytistään perämiehensä luokse, joka odotti oven vierellä. Miettiinoutasit kohteesi, kapteeni? Un-Tak kysyi hieman ironisella sävyllä. Suunta koiliseen, Maan Turaga vastasi lyhyesti perämiehelleen välittämättä hänen äänensävystä, johon kapteeni oli jo ajan saatossa ehtinyt tottua. Huomio miehet! Un-Tak huusi kuuluvasti piraattihaahtin miehistölle, jotka kaikki pysähtyivät kuuntelemaan melkein samanaikaisesti. Suunta kohti koil-
YI-ÄÄÄÄÄÄRGH!
Ennen kuin perämies ehti antaa käskynsä, kannen luukusta lensi yksi miehistöstä kiljuen suoraan mereen. Kaikki aluksen jäsenet katsoivat heti hämmentyneenä laivan reunalta kuinka yksi heistä uppoaa mereen.
Kannen luukusta hyppäsi voltilla heti ulos toinen hahmo siltakannelle, ja potkaisi hätäistä pistoolia osoittavaa piraattia pois luolta. Miehistö kääntyi heti hahmoa päin. Mitä he näkivät oli räikeään punaiseen asuun ja kypärään pukeutunut Toa.
PUNAINEN TOA!, hän huusi samalla kun teki jonkinlaisen asennon. Samalla luukusta hyppäsivät esiin neljä erissä väreissä, mutta samankaltaisessa asussa pukeutuneita Toia laivan eri osiin.
SININEN TOA!!!
KELTAINEN TOA!!
Pin- eh… VAALEANPUNAINEN TOA!!!!
VIHREÄ TOA!!!!!
Jokainen heistä teki oman erikoisen asennonsa huutaessaan nimensä ja loikkasivat kuperkeikalla uudestaan kaikki laivan etuosaan Punaisen Toan luokse riviin.
Kaikki viisi yhdessä…
TOA RYHMÄ ANGORANGER Toat huusivat yhdessä ja muodostivat naurettavan ryhmäposauksen. Jotain räjähti heidän takana ja kovaa.
Tärtäläiset vain katsoivat tätä hämmentävää näkyä eivätkä edes yrittäneet sanoa mitään.
Tärtäläiset! Teidän kaltaisille emme anna anteeksi. Oikeuden puolesta, ME MURSKAAMME TEIDÄT! Punainen Toa ilmoitti, hänen lyhyt viittansa liehuen uljaasti. Merirosvot pysyivät hiljaa, koska eivät tienneet pitikö ottaa puheen vakavasti vai ei.
En tajua, yksi miehistöistä sanoi ääneen typertyneenä kaikkien puolesta. HYÖKÄTKÄÄ! Anonymmeli käski kovalla ja vihaisella äänellä, kuten hänen oli tapansa. Piraatit ottivat sapelinsa esiin ja osa heistä ampuivat pistooleillaan Angorangereita päin. Toat tekivät uuden voltin ampujien eteen. Nopeat lyönnit ja sivupotkut hoitivat heidät hetkessä. Muut piraatit ryntäsivät karkin värisiä Toia kimppuun. Punainen Toa potkaisi välittömästi piraatteja pois luoltaan. Luuvitonen kasvoihin ja jalka rintakehään, heittäen useat piraatit maahan tajuttomana. Tärtäläiset ryntäilivät sekasorrossa kannen päällä. Toinen piraattijoukko kasasivat itsensä Keltaisen Toan päälle. Mutta Keltainen Toa oli paljon voimakkaampi kuin he odottivat, ja nopeasti huomaavat joutuvansa karjuvan Angorangerin heittelemiksi alukselta suoraan veteen tai muiden miehistön päälle.
Toinen joukko hyökkäsivät vaaleanpunaisen Toan kimppuun, joka oli ryhmän ainoa naisedustaja ja arvelivat pystyvänsä päihittämään hänet. Pian Vaaleanpunainen Toa kaatoi jokaisen iskevän piraatin maahan vain muutamilla jalanpyyhkäisyllä ja koukuilla. Yksi Tärtäläisistä yritti ampua pyssyllä Angorangeria, mutta joutui nopeasti heittoveitsen naulaamaksi. Piraatit oppivat nopeasti, kuinka taktinen virhe aliarvioiminen on.
Toiset kaksi Tärtäläistä kaivoivat pistoolinsa esiin ja yrittivät samaa kuin hekin. Heidän luodit osuivat sen sijaan kilpeen joka ilmestyi yhtäkkiä heidän eteen, ja Vihreä Toa täräytti sillä molemmat piraatit pois haahdelta. Un-Tak päätti ottaa asiat omiin käsiin ja iski miekallaan Punaista Toaa kohti. Punainen Toa onnistui torjumaan hänen miekan viillonsa ja heitti nyrkkinsä perämiehen kasvoihin. Un-Tak tuskin pysyi jaloillaan. Hän yritti iskeä uudelleen, mutta sama asia vain tapahtui. Perämies päätti perääntyä ja jättää miehistön hoitelemaan hänet, joita juuri nyt heitellään ulos haahdesta.
Anonymmeli meni noutamaan kiväärinsä hytiltä. Kapteeni kohdisti aseensa Punaisen Toan päähän. Sininen Toa ampui omalla kiväärillä Maan Turagan aseen pois hänen käsistä ennen kuin tämä ehti vetää lipaisimesta, ja sitten nuiji aseella lähestyviä piraatteja leukoihin.
Anonymmeli perääntyi takaisin hyttiinsä eteen ja karjui vihaisesti perämiestään päin. Missä se Laagras on kun häntä tarvitaan?! Piraattikapteeni huusi. Juuri silloin Die Tärtän Veden Toa hyppäsi meren sisältä aluksen päälle luoden näyttävän roiskahduksen hänen mukanaan. Die Tärtän kapteeni ei edes yrittänyt kyseenalaistaa tätä ajoitusta. Jokainen piraatti joka ehti paeta Angorangereilta perääntyivät nopeasti kapteenin ja Veden Toan luokse. Missä karzahnissa oikein olit!? Anonymmeli kysyi kovalla äänellä Veden Toaltaan. Anteeksi, että myöhäistyin, Laagras vain virnisti kapteenilleen ja keskittyi Angorangereihin. Veden Toa otti esiin ketlinkiruoskan, jonka päällä koristi piikkipallo ja hymyili ilkikurisesti. Tulen nauttimaan tästä suuresti.
Toa Ryhmä Angorangerit perääntyivät riviin laivan keulalle. Pinkki! MYRSKY-POMMI! Punainen Toa huusi. OK, Vaaleanpunainen Toa vastasi ja otti esiin sateenkaaren värisen Kohlii-pallon. MYRSKY-POMMI!
Piraatit eivät kommentoineet asiasta ja jättivät Toat Laagrasin vastuulle. Angorangerit juoksivat Laagraa kohti. Veden Toa yritti iskeä ruoskallaan lähimpään Toaan, mutta jokainen hyppäsi pois tieltä.
Valmiina, VIHREÄ! Vaaleanpunainen Toa heitti pallon Vihreälle Toalle. Laagra heitti vedestä tehdyn lonkeron häntä kohti, mutta Vaaleanpunainen Toa vain väisti hyökkäyksen ja heitti toisen veitsen. Laagra hyppäsi nopeasti sivulle.
Selvä, KELTAINEN! Vihreä Toa vastasi ja potkaisi pallon Keltaiselle Toalle. Laagras yritti uudelleen lyödä ruoskalla Toaa päin, mutta tämä väisti kuperkeikalla tämän taas.
Täältä tulee, SININEN! Keltainen Toa vastasi ja iski päällään pallon Siniselle Toalle. Laagras ei pystynyt enää keskittymään jokaiseen Toaan.
No niin, PUNAINEN! Sininen Toa potkaisi pallon Punaiselle Toalle. Laagras katseli ja yritti ymmärtää mitä Toat yrittivät.
LOPETUS! Punainen Toa loikkasi ilmaan ja potki pallon suoraan merirosvojen Veden Toaa kohti.
Laagras sekä muut miehistö väistivät nopeasti pallon, joka osui sen sijaan laivan hyttiin. Yhtäkkiä valtava räjähdys syttyi ja useat Tärtäläiset lensivät veteen muiden kanssa. Koko Kapteenin hytistä ei sen jälkeen jäänyt muuta kuin tuhkan peittämiä puun jäänteitä.
Selviytyneet Tärtäläiset katsoivat kauhuissaan tätä näkymää. He heittivät välittömästi kapteeninsa kanssa aseensa maahan ja polvistuvat maahan antautumaan. Veden Toa Laagras päätti seurata mallia tyytymättömänä, pitihän hänenkin totella kapteenia.
Vaaleanpunainen ja Vihreä Toa noutivat matoralaiset vangit selleistään.
Yksi kumottu, kolme jäljellä, Punainen Toa ilmoitti tyytyväisenä.
[spoiler=JUSTICE]Kiitoksia Tronielle, että saan lainata Die Tärtän riemukaita hahmoja (vaikka hän ei varmaan pitäisi tästä, mutta heh).[/spoiler]
Kuvittele että joudut elämään toisen olennon, toisen itsesi elämän muistojen läpi. Näet ja tunnet lähes kaiken mitä toisen maailman vastineesi on joutunut käymään läpi, samalla kun hän käy läpi sinun muistojasi ja saa niistä kuvan sinun elämästäsi, suruineen, iloineen ja muine asioineen. Nyt kaksi sankariamme, kaksi Umbraamme, joista toinen on Painovoiman matoran toisesta maailmasta ja toinen valon toa ja moderaattori tästä maailmastamme, ovat joutuneet toistensa mieliin ja käymään läpi toistensa elämiä.
Valon toa Umbra on siirtynyt violettimustan matoranin ruumiiseen ja elämään toisen maailman vastineensa elämää kun taas ulottuvuusmatkaajamme on taistelemassa Avra Nuilla Moderaattori Umbran pahaa puolimakuta veljeä vastaan..
Sukeltakaamme syvälle mielen ja muistojen eriskummalliseen maailmaan!
Moderaattori Umbra näki edessään suuren varjo-osapyörteen, joka humisi pahaenteisesti. Kaikeksi onneksi osapyörteestä pilkisti esiin mustia, varjoenergiasta syntyneitä lonkeroita. Hirviö hänen edessään piti päässään saastuneen Haun muotoista naamiota. Olento oli kuin pyörremyrsky, joka oli mennyt läpi matoranien hautausmaan, täynnä toivottomuutta, kuolemaa, erilaisia mekaanisia palasia ja varjoja. Varjolonkerot lähtivät yhtäkkiä liikkeelle, olennon alkaessa puhua. Saastunut hau, jonka silmäkuopissa ei näkynyt valoa tai elämää, alkoi liikkua kun jokin olisi puhunut, vaikka puhe olikin moniäänistä ja hämmentävän demonista.
Olen itse pahuus, Makuta on nimeni. Veljeni on laittanut minut ahtaalle tässä maailmassa, koska tarvitsen ympärilleni kuolemaa ja tuhoa, sillä minä olen TUHO ja TYHJYYS. Tarvitsen jotain mitä teillä on, että voin tyydyttää TUHON halujani, erään välineen, jolla pääsen muihin maailmoihin. Samalla vien voimat, jotka veljeni riisti minulta, olento sanoi, lähettäen varjolonkeronsa ottamaan elementaalikuulat takaisin hänelle itselleen. Neljäkymmentä kaksi lonkeroa lensi ilmassa, imien päihinsä muodostuneilla suilla makuta-voimat takaisin Makutalle. Muutama tyhmänrohkea tiedemies-matoran oli mennyt suojelemaan kuulia, mutta Makuta oli vain iskenyt lonkeronsa tiedemiesten päihin, milloin takaraivon, milloin otsan kautta ja imien näiden elinvoimat. Tiedemiesten ruumiit hajosivat tuhkaksi, jättäen valkoiset takit leijailemaan lattialle ja voimattomat kanohi-naamiot kolisemaan metallilattiaan.
Ba-Matoranin kehossa oleva Umbra on vaikuttunut näkemästään painajaismaisesta näystä. Itse tuho on tullut tähän paikkaan. Umbra haluaisi ottaa selvää olennosta, mutta muiston takia hän jatkaa eteenpäin kävelemistä, kävelyn muuttuessa juoksuksi. Yksi tiedemies lentää Umbran pään yli ja osuu läsähtäen kirjahyllyyn.
Makuta heittelee kirjahyllyjä ja pöytiä voimillaan. Hän selvästi etsii jotain, Umbra miettii. Olen itse TUHO ja TYHJYYS, kaikuu moniäänisenä demonikuorona ympäri rakennusta. Varjopyörteen humina taustalla vain säestää sekavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Papereita ja tavaroita alkaa imeytyä pyörteeseen, olennon kasvattaessa massaansa.
On aika lähteä tästä maailmasta uuteen, koska minun on nälkä ja uusia maailmoita valloitettavana, moniääninen demonikuoro jyrisee, vyöryen eteenpäin. Olento tuhoaa niin seinät ja kaiken tieltään.
Umbran juostessa olentoa pakoon, hän on kaatua edessään olevaan pöytään, jolla on musta, suurehko tykki, jossa komeilee kultakirjaimin, Olmak. Matoran nappaa tykin kainaloonsa ja laukaisee vahingossa aseen. Makutan huomio kiinnittyy heti sankariimme.
Liity minuun ja veljiini, Umbra, Makuta sanoo, kammottavan moniäänisesti, muuttaen varjomassansa järjestystä jatkuvasti. Anna tykki minulle niin säästän sinut ja tämän maailman, koska uudet maailmat tarvitsevat TUHOA. Maailman kansat ovat rakentajia ja luojia ja jokainen voima tarvitsee vastavoiman. Se on syy miksi olen olemassa, Makuta sanoi, lukien samalla Umbran ajatukset.
Umbra pysyy vaitonaisena, Makutan liikkuessa häntä kohti. Olento lukee hänen ajatuksensa ja sanoo On 1000 tapaa tappaa sinut, joista 941 sattuu. Luovuta tykki minulle, Makuta mörisee. En anna tätä asetta sinulle, tapoit nämä viattomat tiedemiehet, Umbra sanoo, muistaen samalla kontrolloivansa valon elementaalivoimia. Hän luo sormestaan valoauran juuri kun Makuta on lähettämässä varjolonkeroita kohti Umbraa. Makuta perääntyy vähän ja sanoo: Valo, ainoa mukamas heikkouteni, mutta mitä valo oikeastaan on? No pimeyden poissaoloa tietenkin Anna minulle tykki, että pääsen tästä maailmasta, sillä jos lähden, maailman kansat eivät voi enää yhdistää voimiaan ja haudata erimielisyyksiään taistelussa minua vastaan. Täydellinen anarkia nousee valtaan universumissa kun erilaiset sotalordit koettavat pitää hallussani olleen valtatyhjiön itsellään. Kuvittele sotien ja taisteluiden tuhoama universumi silmiesi edessä, matoran, Makuta sanoi moniäänisesti ja nauroi.
En anna asetta sinulle, Umbra uhosi, ampuen portaalin, ilmaan. Matoran epäröi hypätä portaaliin, mutta Makutan raivostuneena lähettämä varjolonkero oli toista mieltä. Umbra, musta miekka ja tykki lensivät kaikki ulottuvuusporttiin ja aloittivat matkansa kohti tuntematonta. Lentäen läpi muistojen avaruuden, Umbra näki tuttuja hahmoja erilaisissa tilanteissa. Moderaattori näki painovoiman matoranin silmin kuinka hopeinen neliraajainen sylinteri ampui plasmakanuunallaan, mustaa ja vaaleanvihreää haarniskaa käyttävän ortonin kuoliaaksi. Sitten kuva jo vaihtuikin ja moderaattori näki veljensä silmillä kuinka Guardian laski seppeleen Yö kauhuksi kutsutun tapahtuman uhreille. Hän näki mitä ortonin hautakivessä luki. Orton oli nimeltään Levah ja hän kuoli yö kauhun taisteluissa.
Muisto vaihtui ja Umbra oli tutunoloisen valkohaarniskaisen soturin kanssa klaanin saaren havumetsässä. Erilaiset muistokuvien rippeet menivät kuin filminauhana Umbran edestä. Hän näki suuren, pihlaa tihkuvan kuusen johon oli jähmettyneinä nazorakeja, sen kuinka Gekko ja Umbra taistelivat tiensä läpi Zyglakien konfirmaatiotilaisuuden ja aina sen kun matoran-ystävämme taisteli valkomustaa zyglakia vastaan, joka kutsui itseään Flygeliksi. Muistot loppuivat hämärään muistikuvaan punaisesta, neliraajaisesta rahista, joka nosti sankarimme selkäänsä ja vei hänet unenomaisen matkan takaisin klaaniin
Moderaattorimme tunsi kaksosensa tuskat kun tarttuva, zyglakien levittämä tauti vaikutti matoranin heikohkoon kehoon. Protodermispanssari alkoi haurastua ja tippua, samalla vaurioittaen sisäisiä hammasrattaita ja mekaanisia laitteita. Oli kuin tikarit olisivat työntyneet matoranin kehosta sisään ja alkaneet vääntää liittimiä hajalle. Kipu oli kauhea, oli ihme että ulottuvuusmatkaajamme oli kestänyt tämän kivun hengissä ja valittamatta, mutta ehkä syynä oli sairaanhoitajien antamat morfiinipistokset, jotka lievittivät kipua.
Ulottuvuus-U:n näkymä Ba-Matoranin sielu katsoi valon toa Umbran silmistä ympärillä levittäytyvää kauhuskenaariota. Zyglakit olivat tulossa laumana kohti aikaan ja paikkaan jäädytettyjä toia, joilla ei ollut mitään mahdollisuutta selvitä tulevasta hyökkäyksestä, vaikka he kontrolloivatkin mitä erikoisempia voimia, joita ei ihan laskettu elementaalivoimiksi. Toat keskittyivät heidän edessään olevan Makutan tuhoamiseen, ja jokainen heistä oli jo alkanut kanavoida elementaalivoimaansa kohti Makutaa. Toat uskoivat että heidän yhdistetyt voimansa loisivat Sähköistynyttä protodermistä, mikä voisi vangita Makutan niille sijoilleen, mutta nuorille toille ei oltu kerrottu että nämä heidän elementtinsä eivät oikeasti tuottaneet häkkiä makutan ympärille yhdistettynä.
KraUmbra vain nauroi ja tuijotti edessään olevia mukamas tyhmänrohkeita ja urheita sotureita. Hän halusi vain Umbran, noiden muiden toien kohtalo oli samantekevä hänen silmissään. Muutenkin Zyxaxin joukot hoitelisivat toat mitä pikimmiten.
Umbra, luovuta ruumiisi minulle. Voin antaa sinun hallita ruumistasi aina viikonloppuisin, makuta huikkasi nauraen röhöttävää naurua. Punaiset silmät kiiluivat verenhimoisesti hänen katsellessa kuinka hänen toa-veljensä katseli näkyä surumielisesti. Toien pitäminen paikallaan vei makutan energioita, mutta hän oli imenyt tarpeeksi voimaa zyglakeista, weartax-hämähäkeistä ja kraatoistaan että pystyi tekemään monia asioita samanaikaisesti.
En luovuta ruumistani sinulle, koska sinä ansaitset vain kuoleman käsissäni! Umbra huusi, vaikkei Ulottuvuusmatkaajaystävämme, joka oli keltamustan soturin sisällä niin sanonutkaan. Tämä oli vain osa muistoa ja Ba-Matoran tunsi sanojen vain soljuvan sisältään ulos.
Olet vain säälittävä, angstinen, murheenkryyni ja pimeydestä koostuva olento joka ei kestä päivänvaloa, eikä näe todellista maailmaa, valoineen ja varjoineen, Umbra sanoi ottaen askeleita kohti kaksostaan, joka koostui vain negatiivisuudesta. Et ansaitse mitään rakkautta, lämpöä tai muitakaan lämpimiä tunteita. Et ansaitse mitään muuta kuin kärsimyksen mitä olet aiheuttanut tälle maailmalle. Ansaitset vain tulla pyyhityksi pois olevaisuudesta!
Valon elementaalienergiaa alkoi virrata Umbran oikean käden virkaa pitävästä exo-kanuunasta. Umbralle riitti tämä velipelleily, oli aika päättää se, kumpi tässä maailmassa saa elää ja kumpi ei. Odottamaton veto sinulta, veljeni, Makuta sanoi katsellen murhaavasti veljeään. Vihaa pursuavat silmät vaihtuivat nopeasti surullisiksi silmiksi, kuin silmän räpäyksessä. Miksi sinä olet noin ilkeä minulle? puoli-makuta suri, surun muuttuessa nopeasti vihaksi. Minä. Vien. Sinun. Ruumiisi. Ja Mielesi! KraUmbra huusi ottaen vastaan valonsäteen, jota hänen toa-veljensä tykistä virtasi. Imperiumini tämän maailman ainoana Umbrana alkaa tänään!
Makuta imi valoenergiat itseensä, katsellen veljeään. Yksi valon toa ja tiimillinen, jähmetyskenttään jätettyjä toia vastaan puoliverinen makuta ja joukko Zyglakeja. Oi kuinka ylivoimainen mittelö tämä olikaan.
Jos tämä on parasta mihin pystyt, veljeni, olen hyvin pettynyt sinuun. Ruumiisi valtaus tulee olemaan todella helppoa, niin helppoa että voin jopa kertoa sinulle miksi haluan sen käsiini ja mitkä ovat suunnitelmani. Katsos, olen osittain makuta, ja tiedän että olet valon toa, jonka moraali käskee tuhota kaikki makutat. No siis, jos paljastan sinulle menneisyydestäsi jotain, jonka vain makutat voivat tietää, säästätkö minun tuhoamiseni vähän myöhemmäksi? Makuta sanoi, katsellen veljeään, jonka tykkikäsi välkehti pimeässä yössä. Ase oli ladattuna uuteen energiaryöppyyn.
Kerro tarinasi, kuuntelen sen, Umbra sanoi, ampuen hallitsemattoman valonsäteen taivaalle. Toa katseli surumielisenä veljeään. Matoranin mieli tässä muistossa ihmetteli Umbran päätöstä antaa periksi veljelleen ja antaa tämän puhua, koska tämä tunsi vihat Umbran sisällä.
No siis, tiedät kai matoranien legendan makutasta joka hallitsee kuolemaa. No hän ei ole vain legenda, vaan oli myös todellinen, kunnes hän tapasi minut. Ennen kuolemaansa hän paljasti jotain yhteisestä menneisyydestämme, veljeni. Omien sanojensa mukaan, Makuta oli suunnitellut suurimman osan kohtaloistamme. Hän oli muokannut tähtiä, ja saanut ne epäjärjestykseen, joka johti erilaisiin elämämme tapahtumiin. Hän myös oli osannut odottaa minun saapumistani ja oli varautunut siihen. Ennen katoamistaan, makuta laittoi olemuksensa kuuteen haarniskanpalaansa ja siirsi palaset teleportaatiolla ympäri universumiamme. Ja arvaa mitä minä tein, veljeni? KraUmbra lopetti, antaen veljensä puhua. Puoli-makutan puhuessa zyglak-joukot olivat matkanneet kohti hidastettuja toia. Ja hitaus oli suurin virhe taistellessa vihaisia ja aseistettuja zyglakeja vastaan.
Et kai vain tuhonnut häntä? Umbra kysyi, vihan syttyessä hänen sisäänsä. Samalla toa pääsi yhteyteen veljensä kanssa. Yhteyteen, jota hän oli koettanut murtaa jo kauan sitten.
Kyllä. Matkasin maailmamme ääriin, aina Eteläisten saarten halki ja löysin makutan osaset, kaikki muut paitsi kaksi kuudesta. Kuinka hienoa onkaan huomata luojansa sielun palasen palavan Xian sulatoissa, samoissa joissa muinainen Kojol poltettiin. Heitin yhden palasen Pohjoisen mantereen happoputouksiin ja yhden Artidaxin suureen tulivuoreen. Viimeisen palasen tuhosin omilla voimillani, nauttien silmittömästi sen palamisesta tuhkaksi, Makuta lopetti puheensa, lähettäen mielilinkin zyglakeille ja jähmetyskenttään jumitetulle toa-tiimille. Oli tuomion päivä.
Antakaa veren virrata! KraUmbra huusi voitonriemuisena. Punaisilla silmillä ja demonisilla sarvilla varustettu puoliverinen makuta nauroi apokalyptisella saarella, joka oli kuihtunut kuolleeksi ja riutuneeksi taistelukentäksi. Pimeys valtasi saarta, mustien ja savuisten varjojen laskeutuessa tukahduttamaan toista ja Umbrasta lähtevät valonlähteet.
Zyglakit lähtivät hyökkäykseen kohti toia, jotka vapautuivat hitaasti hidastuskentästään. Joukko eriskummallisilla voimilla varustettuja sotureita, joiden pohjalla oli valon elementti, joutui kohtaamaan korkeasti koulutettuja Zyglakeja, hampaisiin asti aseistautuneita liskoja, joiden sisällä paloi sukupolvien viha toia kohtaan.
Joukkomme, taistelemme viimeiseen mieheen asti näitä jumalanpilkkaajia, jotka eivät kunnioita Rhakelakkia, luojaamme! Zyxax huusi, johdattaen miehiään taisteluun. Zyglakit ulvoivat ja lähtivät sotahuutojen saattelemina taisteluun.
Veitset ja keihäiden kärjet välähtelivät Umbran luomassa valossa. Valon toa näki kuinka liskot liikkuivat lujaa ja tappavasti toien kimppuun. Miekat kalahtivat kun hidastuneet toat koettivat taistella täysissä voimissa olevia tappavia liskosotureita vastaan.
Et voi tehdä tätä! Umbra huusi, silmiensä välkehtiessä punaisina. Valo välähti Umbran tykistä, suoraan Makutaveljensä rintaan. KraUmbran vatsaan tuli reikä ja punaista antidermismäistä ainetta alkoi virrata ulos reiästä.
Toat näkivät viimeisinä hetkinään kuinka verta hamuavat liskot iskivät keihäät ja miekkansa toien hidastuneisiin ruumiisiin. Vaikka liskomiehet hidastuivat itsekin astuessaan makutan luomaan hidastuskenttään, kentän ulkopuolella saatu vauhti ja nopeus saivat aikaan sen että liike myös jatkui paljon kovempana kentän sisällä kuin toa-sotureilla. Umbraa hirvitti, sillä hän oli vastuussa näistä toista, olivathan he hänen heimoveljiään ja toaveljiään ja siskojaan.
Umbran henkinen yhteys hänen veljeensä suureni ja kaksikko alkoi lukea toistensa ajatuksia. KraUmbran mielessä päällimäisenä asiana oli tehtävän seuraava vaihe: voiman ja massan kasvattaminen, mikä makutoilla tarkoitti vihollisten massojen imemistä makuta-haarniskaan, samalla murtaen vihollisen tahdon ja mielen pirstaleiksi.
Et voi tehdä tätä, Umbra sanoi mielensisäisellä kanavalla veljelleen. Hullu, angstinen ja täysin arvaamaton puolimakuta oli vaarallinen vastustaja tämän saaren asukkaiden elämät olivat vaakalaudalla.
Oi kyllä voin, mutta muista että olit itse luomassa minua tällaiseksi kuin olen. Voitko elää tämän syyllisyyden kanssa että sinun oma pimeä puolesi on riistänyt niin paljon henkiä? KraUmbra sanoi, myhäillen tyytyväisenä. Hänen veljensä murtuisi ihan kohta.
Kohtalonne on tulla osaksi minua, sillä niin on tähtiin kirjoitettu! KraUmbra sanoi viimein, katsellen maahan lyötyjä, verta vuotavia toia, jotka olivat henkitoreissaan. KraUmbra oli käskenyt Zyxaxin joukkoja vain lyömään toat, mutta ei ollut kertonut kuinka pahasti. Lähes kaikki toat olivat menettäneet tajuntansa zyglakien kolmivarpaisten jalkojen alle.
Zyglakien johtaja Zyxax katseli kuinka Makuta alkoi toteuttaa suunnitelmaansa. Suuri varjokoura lähti makutan rinnasta, napaten toat syleilyynsä yksi toisensa jälkeen. Zyglakit perääntyivät strategisesti toain tieltä kun makuta alkoi kasvattaa massaansa. Lyötyjen vihollisten tappaminen oli jopa zyglakien arvoasteikolla alhaista ja makuta tunsi zyglakien vihan niskassaan.
Umbra alkoi kanavoida valovoimiaan päin makutan varjokättä kun tämä imi ensimmäistä toa avraxia itseensä. Vaaleanvihreän ja keltaisen kirjava naissoturi virkosi juuri ja juuri näkemään pimeän kauhun edessään, makutan suuren pimeyden jota siivekäs ja sarvekas figuuri kasvatti tuhoontuomitulla taistelukentällä.
Voima veljeni, voima auttaa minut voittoon taistossamme. Te muut olette vain pelinappuloita minun ja veljeni välienselvittelyssä, KraUmbra sanoi, kaikkien elävien olentojen kuullessa sanat mielissään saarella.
Entä Zyglakit! Zyxax huusi, katsoen punaisilla silmillään työnantajaansa, joka oli käskenyt hänet pois Klaanin ja Allianssin välisestä taistosta. Zyxaxia oli tämän tehtävän aikana alkanut jo kaduttaa koko hänen kansansa jättäminen niiden torakoiden ja skakdien armoille ja huhupuheet kotirintamalta eivät olleet mitään kovinkaan maireaa kuultavaa muutenkaan.
Teille on erityinen paikka, osana minua, kuten nämä toatkin! Makuta lisäsi varjokätensä vauhtia, synnyttäen pyörteen joka alkoi imeä kaiken orgaanisen itseensä.
Me Zyglakit taistelemme sinua vastaan! Zyxax huusi, pidellen jalkojensa sirppikynsillä kiinni maasta. Pyörteen imuteho oli sen verran suuri että zyglakit jotka eivät saaneet tukea jaloillaan alkoivat pikku hiljaa hivuttautua kohti puolimakutaa. Tajuttomien Toa Avraxien ruumiit lensivät kauhistuneen Umbran katsellessa, kohti hänen veljeään ja sumahtivat makutan massaan, joka vain kasvoi kasvamistaan. Koko Makutan mittasuhteet muuttuivat massan kasvaessa ja punertava ja musta voiman aura alkoi säteillä makutan ympärillä.
Koko suunnitelmasi on täysin järjetön! Umbra huusi huminan ja kuolevien zyglakien huutojen keskeltä veljelleen, jonka ego oli alkanut kasvaa ulos tästä maailmasta. Mikä hänen hullua veljeään oikein riivasi
Siivekäs kolossi katsoi nälkäisenä liskosotureita, jotka vain odottivat päätymistä makutan osaksi. Zyxax katsoi pelkoaan kuin mies ja hyväksyi tuhonsa, piilottaen samalla suunnitelman mielensä perukoihin. Suunnitelman jonka avulla KraUmbra tuhottaisiin lopullisesti.
Hyväksyn kohtaloni osana sinua. Veljeni, seuratkaa minua. Rhakelakkin nimeen, Zyxax sanoi, päästäen sirppikyntensä maasta. Imuteho nosti zyglakit ilmaan ja koko jäljellejääneiden sotilaiden joukkio aloitti matkansa kohti tuhoa.
Makutan rintakehä avautui, imaisten zyglakit punaisen varjoenergiapyörteen voimalla sisäänsä. Zyglak-soturit kohtasivat kuoleman ilmeenkään värähtämättä, vain heidän ruumiinsa pitivät ääntä kun ne rikkoutuivat atomeiksi, muodostaen makutan uutta massaa. KraUmbran sisällä alkoi kuhina kun toain ja zyglakien henget pääsivät vapaiksi ruumiistaan, aloittaen taistelun Makutan hullua mieltä vastaan. KraUmbra alkoi liikkua hallitsemattomasti, Umbran katsellessa sivusta veljensä outoa käytöstä.
Imit liikaa olentoja itseesi etkä huolehtinut mielentuhoamisesta, veliseni, Umbra huusi, osoittaen tykillään veljeään. Katso nyt mikä sinä olet! Olet pelkkä suuri massa, joka odottaa räjähtämistään. Et voi samalla taistella kaikkia sisälläsi olevia mieliä vastaan ja samalla tuhota mieltäni. Minä tulen voittamaan tämän. Avra Nuin saaren ja sen asukkaiden nimeen, mielten taistelu alkakoon. Kyynel vierähti Umbran silmäkulmasta kun hän keskitti mielensä linkkiin veljensä kanssa.
Kultainen ja punainen aura kohtasivat toisensa kun Umbra kohtasi megalomaaniseksi kasvaneen veljensä. Umbra tunsi kuinka hänen vahva mielensä alkoi taistella veljensä heikkoa ja sekavaksi mennyttä mieltä vastaan.
Umbra nousi ilmaan ollen kohta veljensä kanssa samalla korkeudelle. Valon toa näki veljensä punaiset silmät ja katsoi niihin syvälle silmiin. Hän tunsi siteen veljensä välissä, katsoessaan demonisiin silmiin, joissa vuorottelivat milloin surullisuus, milloin viha. Minä tulen veljeni! Umbra huusi kun tunneside tuli niin vahvaksi että Umbra imaistiin veljensä mielen sisään.
Umbra tunsi kylmyyden ja synkkyyden ympärillään, kun hänet imaistiin veljensä mieleen. Vain pikkuruinen tuikku paloi jossain todella kaukana mielen avaruuden pohjukalla. Ba-Matoran Umbra oli jo kokenut aika kovia tämän mielisekoilun aikana ja tulisi saamaan päällensä vielä aimo kasan muistoja.
Ajatukset olivat muuttuneet kirjaimiksi ja sanoiksi, jotka leijuivat KraUmbran kierossa ja synkässä sekä todella lohduttomassa mielessä. Makuta joka ei tiennyt onko toa vaiko makuta, oli todellinen murheenkryyni.
Veljeni, tule esiin. Meidän pitää selvittää välimme lopullisessa taistelussa, Umbra sanoi veljensä suurille silmille, jotka piirtyivät punaisina ja kaksiulotteisina taivaanrantaan. Tämä oli Umbran negatiivisten tunteiden luoma illuusio elämästä jossa ei ole sijaa valolle ja iloisuudelle. Tai niin ainakin matoran Umbra ajatteli.
Ei kulunut aikaakaan, kun Umbran eteen materialisoitui hänen veljensä, joka iski valon toaa heti miekallaan. Tämän jälkeen sarvekas Makuta laukaisi kädestään varjoiskun joka osui Umbraa mahaan.
Valon toa lensi iskun voimasta maahan, hänen veljensä kävellessä Umbran eteen, pitäen miekkaansa Umbran kurkulla. Luovuta ruumiisi jo minulle, ettei minun tarvitse tuhota sitä siihen kuntoon että sitä pitää paikkailla ties kuinka monesta paikasta, puolimakuta sanoi, kävellen Umbran ympärillä, punaiset silmät naulittuna veljeensä.
Tämä on vain mielikuvitustasi, johon voin vaikuttaa, koska olet osa minua, Umbra sanoi, kuvitellen tykkiinsä valosta tehdyn terän. Kanuunan kärjestä alkoi muodostua keltainen kirves, jolla Umbra sohaisi veljeään rintaan. Haava parantui pikanopeasti, mutta tämä oli vain yksi makutavoimista, joita oli aivan liikaa.
Umbra käytti miekkaansa ja tykkiin luotua valokirvestä, iskien sillä iskusarjan päin veljeään. Painottomassa tilassa mielen avaruudessa väistely tapahtui siten että molempien piti keskittää mielikuvituksensa taisteluun ja sen aikana tapahtuviin muuttujiin. Miekka kalahti vasten kahta Umbran terää, kun KraUmbra taisteli veljeään vastaan. Makuta loi varjokäden mahastaan, jolla hän sai työnnettyä Umbran syrjään ja pois lukkimasta omaa miekkaansa.
Tuo sattui, Umbra sanoi, hieroen mahaansa jäänyttä mustan käden kuvaa, joka oli muodostunut kiinteästä varjosta. Klaanin moderaattori kanavoi miekkansa kautta suuren valonsäteen päin veljeään, joka vastasi kanavoimalla miekasta punertavan varjosäteen päin valonsäteen lähettäjää. Taistelu mielen avaruudessa sujui yllättävän tasapuolisesti ja hyvin eikä kumpikaan ollut niskan päällä.
KraUmbran mieliavaruus oli kuin itse universumi konsanaan. Punaisista ja mustista kappaleista muodostuvat kaksiulotteisen ja kolmiulotteisen illuusion luomat pallot ja ympyrät muodostivat planeettoja ja aurinkokuntia sekä erilaisia taivaankappaleita. Kuin avaruus, ilman fysiikan lakeja ja vain mielikuvitus rajana
Veljeni, mikä meidän taistelumme pointti on? Umbra viimein kysyi kun he olivat taistelleet ties kuinka kauan tässä oudossa maailmassa, jossa ei ollut tosiaankaan mitään järkeä. He pystyivät kuvittelemaan tähän maailmaan mitä tahansa hyökkäyksiä ja selvitä niistä hengissä vain ajattelemalla pelastumista mielessään.
Se, että olen yhtä vahva kuin sinä ja että meidän on pakko olla yksi ja sama henkilö, KraUmbra sanoi. Miksi et anna minun liittyä mieleesi ja ruumiiseesi ja jakaa sinulle tietoja joita opin Makutoista silloin kun olin Mutranin koe? Makutoilta, jotka tekivät minusta kaltaisensa, mutta sitten hylkäsivät Ne Karzahnin Makutat! Rhakelakk teidät syökööt!
KraUmbran mesotessa Umbralle, jotakin outoa alkoi tapahtua. Valopallomaisia olentoja alkoi singahdella Umbran ja KraUmbran luokse. Kahdeksan niistä olivat täysin erivärisiä kuin muut, loput olivat hopeisen sävyisiä. Valopallot lensivät ilmassa, kieppuen kaksikon ympärillä. Olemme Toa Avraxien ja zyglakien henget, Pallot sanoivat yhteen ääneen. Älkää peljätkö, emme halua ainakaan sinulle mitään pahaa, Umbra ja annamme veljellesi anteeksi ja myös sinulle, pallot sanoivat yhdestä suusta moniäänisenä. Me olemme päässeet pois ruumiidemme kiroista, kiitos sinun, KraUmbra, pallot menivät makutan luokse, piirittäen hänet. Mutta olisit voinut tehdä sen hiukan toisin, yksi palloista sanoi, liikkuen etäämmäs muista. Pallo puhui Zyxaxin äänellä.
Haluamme auttaa Umbraa voittamaan tämän taistelun ja siksi annamme hänelle kaiken tukemme, siis me Zyglakit ja Toa Avraxit, pallot sanoivat. Tämä on sinun heikko mielesi, etkä saanut tuhottua meidän mieliämme, KraUmbra, joten jäimme henkiin henkinä tänne mieleesi ja vangiksi. Et anna meille muuta mahdollisuutta kuin käyttää mielikuvitustasi sinua itseäsi vastaan, pallot sanoivat yhteen ääneen, kieppuen Umbran ja tämän veljen ympärillä.
Umbra iske! henget huusivat, kun ne muodostivat ympyrän, joka alkoi pyöriä Umbran veljen ympärillä, valaisten koko tumman mielensisäisen maailman. Äkkinäinen valo sai aikaan sen että KraUmbra alkoi pikkuhiljaa menettää otettaan tähän maailmaan, koska hänen sisäinen pimeytensä, kylmyytensä, yksinäisyytensä ja negatiiviset tunteet olivat ainoat asiat jotka antoivat hänelle syyn elää. Ja se että hän vihdoin yhdistyisi veljeensä.
En voi tappaa häntä, se on väärin toa-koodin mukaan, Umbra sanoi. Mutta pirston sinut niin pieniksi paloiksi ettet voi enää koskaan palata takaisin ja voit nousta esiin vain suuren surun tai suuren vihan aikana, Umbra sanoi uhmakkaasti, keskittäen mielenvoimansa ja elementaalivoimansa, kaikki Veljeensä, joka rimpuili valon kärventävässä valossa, joka oli myrkkyä varjon olennoille.
Minähän voitin tässä, veljeni, KraUmbra sanoi, kaatuen maahan ja yrittäen kurotella kourillaan veljensä jalkoja. Makutan voimat alkoivat heikentyä kun hänen kuvajaisensa alkoi haihtua kappaleiksi, muuttuen energiaksi joka meni pirstaleina Umbran sydänkiveen.
KraUmbran tultua murusina osaksi Umbraa ja näin kadottua pois olevaisuudesta, valopallot murskasivat tämän mielen illuusion, jolloin valtaisat räjähdykset tuhosivat tämän mustan universumin. Planeetat, tähdet ja kaikki muut räjähtelivät Umbran, jonka silmillä Ba-Matoran Umbra katseli tätä touhua, katsellessa vierestä ja alkaessa kadota takaisin omaan ruumiiseensa. Umbra palasi takaisin omaan ruumiiseensa kieppuen todella pahasti ja voiden todella pahoin. Hän kaatui maahan ja pyyhki otsaansa. Hikikarpalot putoilivat valon toan otsalta kun tämä huohotti taistelun aiheuttaman rasituksen takia.
Moderaattori katsoi edessään olevaa kolossia, joka alkoi pikkuhiljaa muuttua pelkäksi varjoksi ja kadotessa pois hänen näkökentästään. Makutan mielen tuhouduttua, ei ollut enää mikään mikä pitäisi varjomassaa kasassa, joten nousevat auringonsäteet alkoivat pikkuhiljaa jauhaa tätä kolossia kappaleiksi, puhkoen siihen reikiä ja päästäen näin zyglakien ja toain henget pois makutan ruumiista.
Kahdeksan eriväristä palloa lensi ilmassa makutan päästä, pyörien vinhasti matkallaan. He olivat Toa Avraxit, Avra Nuin toat ja vartijat, nyt muuttuneina hengiksi.
Umbra vilkutti molemmilla käsillään tuikkiville henkipalloille, jotka vastasivat hänelle tuikkimalla mitä erilaisimmissa kuvioissa. Pallot menivät saaren taivaalle, muodostaen kahdeksan toa-tähteä, jotka muistuttaisivat kaikkia kahdeksasta suuresta toasta.
Hei hei Avraxit, ja pitäkää saarenne suojeluksessanne! Umbra huusi, laukaisten taivaalle valonsäteen kanuunastaan. Keltainen säde oli samalla merkki Nurukanille ja Delevalle, että oli aika hakea Umbra takaisin, jos jo se että saaren yllä olevat myrskypilvet olivat väljenneet, paljastaen taivaan, jolla komeili kahdeksan toa-tähteä.
Zyglakien henget rikkoivat jo halkeilleen KraUmbran varjokolossin, puhkoen siihen reikiä ja lähtien kiertämään tätä maailmaa, etsien vastausta siihen, oliko Rhakelakk totuus.
Hei hei Zyglakit, Umbra sanoi, vaikkei pitänytkään kovasti zyglakeista, mutta auttoivathan hekin häntä voittamaan veljensä. Zyglakit lähtivät kuka mihinkin suuntaan, kadoten iäisyyteen. Umbra jäi yksin saarelle, täysin yksin. Ei ollut muita jotka olisivat selvinneet taistelusta hengissä. Hän oli vihdoin kohdannut omat demoninsa ja nyt olisi aika palata klaaniin takaisin. Muisto vaihtui kun Nurukan ja Deleva tulivat hakemaan Umbraa veneeseen, jonka kaksikko oli vienyt Zyglakeilta. Toat raahasivat lopenuupuneen sankarimme veneeseen ja aloittivat matkansa kohti uusia seikkiluja
Ba-Matoran Umbra ei voinut uskoa silmiään kun hän alkoi yhtäkkiä muuttua erilaiseksi, matoraniksi. Jalat muuttuivat palikkamaiseksi, vaihtaen väriään kultaisiksi, mahapanssari muuttui täysin ja värityksestä tuli kultavalkoinen.
Muutokset jatkuivat kaiken aikaa. Nyt oli vuorossa värityksen muuttuminen. Aina kun muutosta tapahtui, se vaikutti myös Umbran tunteisiin, jotka myös Ba-Matoran ystävämme tunsi. Keltainen ja musta ottivat kultaisen ja valkoisen paikan.
Umbran seuraava muoto oli tästä matoranista hiukan erilainen. Hänen mahapanssarinsa muuttui vastaamaan metru nuin matoranien vastapanssareita, mutta hänen muu olemuksensa säilyi samana.
Muodonmuutosten pyöritykset olivat ulottuvuusmatkaajalle uusi kokemus, kun tämä muoto muuttui koko ajan. Nyt ystävämme huomasi että hänen ruumiinosiensa mittasuhteet alkoivat muuttua, kun jalat ja kädet sekä vartalo alkoivat kasvaa. Kohta hän huomasi olevansa nuorehko, kevyesti panssaroitu, keltavihreä toa.
Tämähän on hienoaaaaaaa! nyt toaksi muuttunut matkaajamme huusi, kun hänen ympärilleen alkoi muodostua vihreää seittiä, joka peitti hänet kokonaan, sulkien hänen suunsa vihreillä limaisilla ja paksuilla seiteillä. Ulottuvuusmatkaaja yritti huutaa, mutta ei pystynyt. Hän tunsi kuinka hänen sisällään alkoi tapahtua jotain, kuinka alkukantainen pimeys ja viha täytti hänet kun hänen verensä muuttui kuumemmaksi.
Muodonmuutos alkoi. Matoran tunsi kuinka hänen uusi toa-ruumiinsa alkoi vääristyä, kuinka hänen oikeasta kädestään tuli muodoton ja kuinka miekka fuusioitui siihen kiinni ja kuinka vasemmasta kädestä tuli pienehkö nysä, jossa oli neljä sormea, joissa jokaisessa kynnet.
Ruumiin värityskin muuttui keltamustaksi, ja hänen mahaansa kasvoi hopeinen v-muotoinen haarniska ja hänen selkäänsä kasvoi outo laukaisin. Umbran jalkoihin kasvoivat kynnet, jotka puhkoivat vihreän kotelon jonka sisällä hän oli, lopulta räjähtäen ja päästäen Umbran vapaaksi. Umbrasta oli tullut outo hirviö, josta ei tiennyt oliko hän alkukantainen rahi vai toa.
Toisen maailman olento katsoi pitkää oikeaa kättään, joka toimi vain asekätenä, ja johon hän nojasi kuin gorilla, mennen kumarassa yhden eturaajan ja kahden takaraajan avulla eteenpäin. Pian tämä muoto alkoi kuitenkin väistyä kun hän alkoi kasvaa takaisin, parantuen. Pitkä asekäsi pienentyi, muuttuen normaaliksi Umbran kädeksi ja vartalon epäsuhteet korjautuivat muutenkin. Hän oli kohta taas sen toan oloinen, jonkalainen hän oli taistelussa KraUmbraa vastaan, vain se että tykki puuttui hänen kädestään oli erilaista.
Ba-Matoranin muistaessa tämän hänen uusi toa-haarniskansa alkoi muuttaa vihreät värinsä mustiksi ja hän tunsi todella kivuliaasti kuinka hänen kätensä lähti irti. Vaistonvaraisesti hänen vasen kätensä laittoi tilalle jostain tupsahtaneen exo-toa kanuunan, josta tuli oleellinen osa hänen kättään.
Toivottavasti tämä kohta loppuu Matoran ajatteli, tippuen tyhjään tilaan, jossa ei kerta kaikkiaan ollut muuta kuin valkoista. Moderaattori-Umbra odottelikin jo häntä. Mitä pidit elämästäni? Moderaattori kysyi, katsellen lyhyenläntänä edessään kohoavaa körilästä, jonka kanuunalla voisi räjäyttää koko pienen matoranin ilmaan.
Se oli varsin tapahtumarikasta ja vaihtelevaa, Matoran vastasi virnistäen. Tämä oli arvokas kokemus hänelle.
Muuten iso kaveri, miten pääsemme pois? Moderaattori kysyi kaksoseltaan, joka näytti empivän ja tuijottavan varpaitaan.
Älä vain sano että olemme täällä ties kuinka kauan, lukkiutuneina toistemme mielikuvitusvartaloihin ja emme pääse pois? Umbra tokaisi, viittilöiden mustalla painovoimasäilällä ison körilään joogaamaan kanssaan.
Emme voi muuta kuin odottaa ja mietiskellä tässä oudossa tilassa, jonka yhdistyneet mielemme ovat luoneet, Ba-Matoran sanoi, ja toivoi että joku klaanilaisista osaisi pelastaa heidät. Kaksikko oli tässä tilassa hiljaa tunteja, päiviä ellei viikkoja. Ajantaju oli hämärtynyt heidän silmissään, kun kaksikko alkoi taas vaihtamaan sanaa.
Oletko antanut anteeksi KraUmbralle? Toan ruumiissa oleva Ba-Matoran kysyi, katsoen alaspäin edessään olevaa pikkumiestä, jolle tämä lihaskimpun ruumis kuului.
Olen antanut hänelle anteeksi, koska hän on osa minua, enkä voi paeta häntä ja minun on vain pakko hyväksyä se että meillä kaikilla on omat pimeät puolemme, joita ei kannata sössiä fuusiokeihäällä, violettimusta olento puhui moderaattorin bassoäänellä, viittilöiden samalla kolmisormisilla ja violeteilla käsillään.
Sehän on hyvä että olet viimein hyväksynyt itsesi sellaisena kuin olet, kimeämpi ulottuvuusmatkaaja vastasi, lisäten vielä Minulla on yksi idea, mihin tarvitsen sinun lupasi. Mitä se koskee? Umbra kysyi, mutta saattoi jo arvata vastauksen. Hän tunsi tässäkin ruumiissaan kuinka panssarina toimiva prototeräs alkoi heikentyä.
Jos voisimme parantaa toinen toisemme, minä näet tiedän jotain mielistä, koska katselin oman maailmani suurimpia tiedemiehiä ja sinulla on toa-voimaa, jolla ruumiini voitaisiin parantaa tuosta Zyglakien kirouksesta, Moderaattori-Umbran äänellä puhuva toisen maailman olento kertoi omalla äänellään.
Suostun tähän, koska olemme sen toisillemme velkaa, kannammehan ylpeänä Umbran nimeä omissa maailmoissamme, moderaattori vastasi, painaen kolmisormisen kätensä kaksosensa sydänvalolle. Toan ruumista käyttävä matoran-U teki samoin, painaen nelisormisen kätensä matoranin oranssille sydänvalolle.
Kaksikko tunsi kuinka uudistavat ja puhdistavat energiat virtasivat heidän lävitseen, puhdistaen heidän mieltään ja parantaen heidän mielen ja ruumiin haavoja. Tämä myös vahvisti kaksikon sidettä entisestään.
Kului jonkinaikaa kun kaksikko paransi toinen toistaan. Lopulta he päästivät irti toisistaan ja jäivät puuskuttamaan valkoiselle pinnalle, jonka he ajattelivat olevan maata. Missäköhän se apu viipyy Moderaattori heitti ilmaan retorisen kysymyksen, johon ei enää odottanut saavan nopeaa vastausta
Klaanin käytävät
Makuta Nui käveli pitkin Klaanin käytäviä katsoen paikkaa uusin silmin. Klaani ei ollut ikinä ennen näyttänyt yhtä kodikkaalta. Makuta saapasteli uteliaiden Matoranien ohitse kohti hissiä, jolla sitten matkusti kerrokseen, jossa hänen huoneensa sijaitsi.
Oma koti, Manu aloitti astuessaan ovensa eteen. Ovi räjähti irti saranoiltaan. Kullan kallisko, hän jatkoi virnistäen itsekseen. Astuttuaan sisään Manu tutkiskeli hieman huonettaan. Pakko myöntää, että pidän sisustuksestani. Heittäydyttyään sängylle verenpunaisella kankaalla verhotulle sängylle Makuta alkoi pohtia uusia suunnitelmiaan.
Kostolistalle Zorak von Maxitrillian Arstein moneskosenytoli. Noin. Sitten laboratorion apurahan kerjääminen Tawalta, tavoitelistalle. Sitten pitäisi käsitellä tämä lappu, jonka sain respasta. Joku Tedni odottaa minua… baarissa…
Makutan ajatukset keskeytyivät, kun Ce-Matoran, kultainen ja sininen nainen, joka ei hymyillyt, astui sisään huoneeseen koputtaen vienosti oveen. Manun silmät kääntyivät katsomaan tulijaa. Tervetuloa matalaan majaani, kultaseni, Makuta sanoi maireasti ja nousi sängyltä. Matoran sävähti, mutta ei perääntynyt. Makuta venytteli hieman ja naksautti niskaansa, sitten sormiaan, kyynärpäitään ja lopuksi kiersi selkäänsä kolmesataakuusikymmentä astetta. Miten voin palvella neitiä? Sairasosastolla on eräs, joka pyysi teitä tulemaan, kun palaatte. Tiesitkö, kultaseni, että tiesin jo? Tiesin… Matoran sanoi puistatuksen kourissa. Manu kohotti toista kulmaansa ja virnisti. Ihanata, ihanata. Taidankin siirtyä sinne päin linnoitusta.
Matoran jäi ovelle katsomaan Makutan perään tämän hiippaillessa ulos huoneesta. Makuta käveli seinälle ja sitä pitkin kattoon ja jatkoi matkaansa katonrajassa. Teinköhän jotakin väärin? Ce-Matoran ajatteli.
Manu käveli kohti klaanin sairaalasiipeä, jossa oli erinäisiä potilaita. Matoranit ja kaikki muutkin ihmettelivät kun Manu-mies käveli katonrajassa ympäri klaanin masentavia sairasosastoja, joilla ei kaikeksi onneksi ollut niitä kammottavia pellejä, jotka tuovat muka iloa sairaiden olentojen elämään.
Makuta löysi perin nopeasti etsimänsä, kaksi olentoa joiden solmuuntuneet mielet hän aisti. Tämä juttuhan vaikuttaa ihan siltä kuin joku olisi tehnyt merimiessolmun suolilla
Makuta katseli ympärilleen, nähden kaksi täysin erilaista olentoa, jotka jakoivat saman nimen. Umbrat olivat liikkumattomina ja vierekkäisissä sängyissään ja hengittivät perin hitaasti.
Kasveja, kuinka mukavaa Manu ajatteli, katsellen ympärilleen. Hän vertasi kaksikkoa keskenään, eikä meinannut löytää melkein mitään samankaltaisuutta kaksikon väliltä.
Mikä kummassa on voinut mennä noin hassusti, että tämä kaksikko on nimeltään ja mieleltään samankaltainen mutta muuten tyystin eri olento? Makuta kysyi jakkaralta, jolle hän aikoi istua, muttei istunutkaan vaan keksi että voisi hypätä mukaan seikkailuun, etsimään vastauksen tähän kysymykseensä.
Makuta Nui keskitti mielensä voiman, rikkoen vallin joka yhdisti kaksikkoa. Hän teki pienoisen reiän suojaukseen, hypäten mukaan kieppuvaan mielettömään pyöritykseen yhdistetyissä mielissä
Makuta Nui työntyi milli milliltä sisemmäs kaksikon mieleen. Makuta näki edessään oudon, fysiikan lakeja vääristävän pyörteen. Hän huomasi että hänestä muodostui mielikuvitusruumis joka alkoi pudota siniseen pyörteeseen. Alas alas alas alas
Makuta levitti siipensä, koettaen liitää tässä oudossa kaikkea hänen uskomaansa vastaan taistelevassa tilassa, muttei onnistunut pysymään pinnalla, vaan upposi syvemmälle ja syvemmälle mielen syövereihin. Pyörre muutti väritystään punertavaksi, synnyttäen salamantapaisia purkauksia joita Manu koetti väistellä parhaansa mukaan, vaikka tämä olikin hänen mielikuvitusruumiinsa.
Makutan työntyessä yhä syvemmälle kahden Umbran mielten yhtymäkohtaa, hän näki silmillään tuhansia välähdyksiä ja kuvajaisia kaksikon elämäntarinoista. Kuvat olivat sekoittuneet toisiinsa, muodostaen utuista huttua, mutta Manu yritti parhaansa mukaan erottaa jonkinlaista punaista lankaa tässä kaikessa.
Manu leijaili tässä oudossa tilassa ties kuinka kauan, nähden muun muassa kuinka Klaanin Umbra muuttui toaksi ja kuinka Ba-Matoran toisesta maailmasta taisteli suurta groteskia varjohirviötä vastaan.
Viimein Manu alkoi laskeutua pyörteestä, pyörteen avauduttua outoon, valkoiseen aavikkomaiseen tilaan, jossa ei ollut ollenkaan taivaanrantaan, vain valkoista.
Hei Umbraseni, tiesittekö että Klaanin järjestyssäännöt kieltävä tuplatunnuksien käytön, joten minun on pakko vain erottaa teidät, Makuta sanoi, heilauttaen mielimestarin elkein kättään. Valkoinen tila, joka oli Manun mielestä vastenmielinen, alkoi pikkuhiljaa kadota, korvautuen oudohkolla, perin manumaisella tilalla, jossa soi outo musiikki ja jonka värimaailma oli perin pinkkiä, sisältäen räikeästi vaihtuvia värejä ja välkehtiviä juttuja.
Ai, sinäkö tulit meitä pelastamaan? Moderaattori-U kysyi, katsoen epäuskoisesti edessään koreilevaa Makutaa jonka mustalla Kraahkanilla oli perin soma pepsodent-hymy. Odotin kyllä enemmän Marttia ja Visokkia tähän meitä pelastamaan kuin sinua, jos totta puhutaan, hän lisäsi perin huvittuneena.
Arvasinkin että sanot jotain tuollaista ikävää vanhalle Manu-sedällesi. Mutta pikkuiset. Haluatteko kyydin pois täältä, sillä Manuairlines on kohta lähdössä etsimään lisää vauvoja ja kaikkea kivaa ja mahdollisimman veristä, Makuta sanoi, virnistäen ja muuttaen ulkomuotonsa muistuttamaan hassuhkoa purjelautaa.
Umbrien katsellessa Manun jalat ja kädet muotoutuivat perin lautamaisiksi. Manusta tuli perin nopeasti oudohko punamusta lauta, jonka päässä oli tämän musta Kraahkan, kuin viikinlaivan keula ja jonka keskellä oli Makutan siivistä muotoutunut purje, josta Umbrien oli tarkoitus pitää kiinni mahdollisimman eeppisellä mielikuvitusmanulautailulla.
Onko tuo turvallinen tapa lähteä pois täältä, siis meinaan etten halua menettää henkeäni ja tämän kaverin ruumista selässäsi lautailemalla? Moderaattori-U sanoi, viittoen ystäväänsä vastaamaan jotain.
Jostain oudosta syystä luotan tähän kahjoon Makutaan, Ba-Matoran sanoi, hypäten manulaudan selkään. Mush! Mush! toan ruumiissa oleva Matoran huusi, kuin rekikoirille ikään. No hyvä on, tulen minäkin Manuilemaan, Moderaattori vihdoin myöntyi, kun Manu kasvatti kaulaansa nähdäkseen Umbrat ja teki naamalleen mahdollisimman söpöä, kerjäävää koiranpentua muistuttavan ilmeen, jota kukaan ei voisi vastustaa, edes Zorak tai Tawa, Manu ajatteli suuren päänsä sisällä.
Umbrat asettelivat itsensä tukevaan asentoon Manulaudalle ja eeppinen matka alkoi kohti mielikuvituksen tuota puolta.
Naiset ja herrat, vauvat ja nuket, toivotan teidät tervetulleeksi Manuairlinesille. Koneessamme ei ole minkäänlaista tarjoilua, vessoja ei ole eikä meillä ole edes seiniäkään. Kiitämme kaikkia matkustajia siitä että valitsitte tutun ja turvallisen Manuairlinesin, Manu kuulutti, muuttaen suunsa suureksi megafoniksi että hänen äänensä kaikuisi mahdollisimman kovaa ja kauas. Manu käytti voimiaan jolloin manulauta alkoi liikkua perin poukkoilevaa tahtia läpi kaksiulotteisista ja kolmiulotteisista kappaleista koostuvan kaikkeuden, joka oli tämän kieron Makutan luomaa todellisuutta.
GERONIMOOO! Moderaattori Umbra huusi kun Manu kiihdytti vauhtiaan ja kun Umbra roikkui kolmen sormensa ja toisen jalkansa varassa laudasta.
Matkustajia pyydetään pitämään tiukasti kiinni sillä meno voi muuttua villiksi, Manu sanoi, hytkyen välillä tarkoituksellakin tämän tarttuvan musiikin mukana.
Manu ja kaksi muuta sankariamme lensivät perin riemastuttavaa ja värikästä matkaansa eteenpäin, kun Manu tajusi että hän voisi ottaa vauhtia alapuolellaan näkyvistä keltaisista viiruista, jotka olivat muodostuneet valosta.
Kaikissa hyvissä peleissä turbot saa kun ottaa jotain välkehtivää, Manu sanoi, ohjaten itseään alaspäin kohtisuorassa. Ilmavirta melkein riuhtaisi moderaattori Umbran irti, mutta ulottuvuusmatkaaja Umbra onnistui ottamaan hänestä kiinni.
Manu, rauhoitu vähän, Matoranin kimeämpi ääni sanoi punastelevalle Manulle, joka osui juuri keltaiseen valojuovaan.
Pidelkää niin tiukasti kiinni kuin Make pernastaan, sillä nyt tämä on menoa! Manu kailotti megafonisuullaan niin että Umbrat varmasti kuulisivat hänen asiansa.
Umbrat ja Manu lensivät lähes valon nopeudella halki tämän oudon manukaikkeuden, joksi kiero mastermind sitä kutsui, rysähtäen kirjaimellisesti mielikuvituksen seinästä läpi.
Umbrat nousivat säpsähtäen ylös omista ruumiistaan, ihastellen omia kasvonpiirteitään ja sormiaan. He olivat olleet toistensa mielissä jo ties kuinka kauan aikaa ja molempien suiden ympärillä oli syntyneenä ruskeaa ruostetta.
Sinulla on ruosteparta! kaksikko sanoi yhteen ääneen, osoittaen toisiaan etusormillaan. Sitten he alkoivat räkättävään nauruun. Manu nousi maasta, pidellen leukaansa joka oli tullut kipeäksi huutamisesta. Mielikuvitusmaailma oli yllättävän todentuntuinen ja kiero, vaikka Manu näin itse ajattelikin. Punamusta makuta nousi katsellen kahta kaverusta edessään, jotka istuivat pedeillään. Kaksikko nauroi ja hymyili Manulle, ollen selvästi iloisia makutan näkemisestä. Kiitos Manu että pelastit meidät sieltä mielikuvitusmaailmasta, sillä siellä oli alkanut aika käymään todella pitkäksi, toisen maailman Umbra sanoi, riuhtoen samalla protodermiksensyöttölaitteet panssaristaan.
Matoran otti ensimmäiset askeleet muutamaan kuukauteen klaanin sairasosaston lattialla ja hänen mielensä oli täyttynyt lämmöstä ja valosta sekä valoisan tulevaisuuden tulemisesta. Kiitoksia Suurelle hengelle ja Manulle sillä minä kävelen! painovoimaa hallitseva olento sanoi, hyppien ilmassa ja pyörien paikoillaan.
Moderaattori Umbrakin nousi pediltään ja astui lattialle. Oli kulunut kauan aikaa siitä kun hän oli viimeksi nähnyt tämän paikan. Nyt hän keskittyisi huolehtimaan klaanilaisten turvallisuudesta eikä enää sooloilisi tai hommaisi itseään tilanteisiin vain itsekkyytensä takia.
Makuta Nuita hymyilytti nähdä kaksi kiitollista olentoa edessään. Vaatimaton Makuta suoristi kuitenkin siipensä ja siirtyi kattoon, valmistautuen kävelemään pois sairasosastolta kattoa lattianaan käyttäen.
Kiitos vielä kerran Manu, Umbrat sanoivat, Manun jo kävellessä myhäillen kohti huoneiston ovea
[spoil] Manu kattoili osan tästä viestistä… KANNIBAALIVAUVOJA JA VARPAITA [/spoil]
Toinen auringoista oli nousemassa. Sen punertava valo paistoi horisontista ja alkoi jo häikäistä pienellä luodolla lojuvan ilma-aluksen matkustajia. Viidessä hahmossa oli havaittavissa pientä väsymystä minimaalisten yöunien takia. Metalli kalahteli ja hiki virtasi, kun onu-matoran Ontor ja tämän toveri Ternok paiskoivat pienillä lapioilla innokkaasti hiiliä tuliseen pätsiin. Kohta tulikuuma höyry suihkusi, kun rautaisen konelinnun moottori kehräsi Muakan lailla. Keetongu makasi ilma-aluksen valtavan siiven päällä tehden viimeisiä varmistuksia. Keetongu nyppäsi muutaman naulan hampaidensa väleistä ja nuiji ne kiinni siipeen. Kuka tahansa muu olisi saattanut tarvita vasaraa. Guardian käveleskeli luotoa pitkin käsissään koko joukko aluksen hansikaslokerosta kaiveltuja karttoja. Sininen skakdi tiiraili taivaan tähtien kosmista tuiketta ja auringon noususuuntaa. Sitten hän teki muutamia merkintöjä karttoihin sulkakynällä. Arvio luodon sijainnista alkoi tarkentua. Makuta Nui puolestaan istuskeli kivellä ja keskittyi tuijottelemaan horisonttiin. Kun kiveä, sen päällä istuvaa makutaa ja hyvin tyyntä mertä katseli, olisi voinut luulla ajan pysähtyneen täysin. Kukaan ei tiennyt, mitä makutan mielessä liikkui. Olennon puhtaan punahehkuisten silmien hohdossa oli pieni hippunen ikiaikaista viisautta ja hetkellisiä välähdyksiä mielestä, joka oli maksanut järkensä vain nähdäkseen totuuden.
Monen tarkistuksen jälkeen alus alkoi näyttää jo lähtövalmiilta. Tulikuumana hehkuva moottori lämmitti aluksensisäistä ilmaa. Höyry suihkusi aluksen takaosasta kuin kuumasta lähteestä. Sähköjärjestelmät napsahtivat varoittamatta päälle ja tuulilasinpyyhkijät näyttivät ilman erillistä komentoa, mihin pystyivät. Aluksen kaikkien sisäänkäyntien sulkeuduttua viisihenkinen miehistö asettui paikoilleen lentoonlähtöä varten. Makuta Nui rojahti tuolille silmissään iloa. Vaikka istuin ei ollut varsinaisesti mukava, se ainakin peittosi juomatelineen.
Lopulta Keetongu asettui aluksen ohjaamoon valtavalle tuolilleen. Keltainen jättiläinen henkäisi syvään tyytyväisenä ja puristi siirtolohkaremaisen kouransa suuren vivun ympärille. Nopea ja väkevä riuhtaisu laukaisi Ilmaraptori 1:n peräosasta valtavan höyrypilven, joka peitti kokonaan pienen luodon alleen ja pelotteli sillä asustavat merilinnut kirkuen lentoon. Valtavan lähtölaukauksen räjähdettyä ilmoille Ilmaraptorin pohja halkoi hopeisen meren pintaa kymmenien sekuntien ajan. Sitten se nousi.
Valtava alus nousi kymmeniä metrejä sekunneissa. Se lähestyi taivaan ja ulkoavaruuden rajaa hitaasti mutta varmasti elegantissa kaaressa. Aluksen takaa pohjoisesta nouseva ja meren ja taivaanrannan oranssiksi värjäävä aurinko alkoi myös tavoittelemaan taivaita. Käytännössä pilvetön oranssi taivas oli aivan omanlaisensa näky. Kestäisi vielä kaksi tuntia ennen kuin toinenkin aurinko nousisi horisontista.
”Hyvät matkustajat”, Keetongu sanoi veikeästi aluksen nousun tasoituttua. ”Voitte irroittaa turvavyönne.” Guardian hymähti. ”Hei, pirun hyvää jälkeä tunnissa”, sininen skakdi sanoi siirtäen katsettaan aluksen nurkasta toiseen. ”En olisi välttämättä uskonut tämän edes lentävän enää.” ”Pikku kaverit tekivät parhaansa”, Keetongu sanoi näyttäen vasemman kätensä peukulla taaksepäin. Guardian ja Makuta Nui kääntyivät ja näkivät, kuinka Ternok ja Ontor kuorsasivat äänekkäästi penkeillään. Ternokin pään alle tyynyksi kelpasi näemmä jopa Ontorin jalka, kun Ontor taas roikkui paljon isommalle olennolle tarkoitetun istuimen käsinojalla. Ainoa, mikä esti häntä rojahtamasta alas tuolilta oli Ternokin painavan pään tuoma tasapaino. Ontor nukkui kuorsaten suu auki, kun Ternokin hengitys taas rahisi flunssaisesti. Näyssä oli jotain huvittavaa.
”Kääpiöt saavat nukkua aivan rauhassa”, Keetongu sanoi hymyillen, ”ei matkaa taida enää kauan ollakaan.” ”Ei arvioideni mukaan”, Guardian sanoi sormi kartalla. ”Koska auringot nousivat tulosuunnasta, kuljemme etelään. Arvioisin, että olemme Steltin lähellä.”
”Pysyttäisinkö kaukana sen ilmatilasta?” Makuta Nui sanoi vainoharhaisesti. ”Minulla on siellä… vanhoja ystäviä.” ”Ystäviä kuten se makuta torakkapesissä?” Keetongu kysyi varoen.
”Ei, ei ollenkaan samanlaisia”, Manu sanoi nojaten syvälle tuoliinsa ja ristien sormensa. ”Nämä tyypit minä vain murhaisin.” Guardian päätti jättää kysymättä, mitä Manu halusi Abzumolle tehdä.
Keetongu hymyili ja kiihdytti alusta. Ilmaraptori halkoi taivasta niin sutjakasti ja tasaisesti, että oli entistä vaikempaa uskoa, että se oli kone. Höyrymoottorin voimakasta ääntä lukuunottamatta alus tuntui valtavalta linnulta. Guardian nojasi aluksen seinään ja katsoi ulos ikkunasta. Aallot liikehtivät rauhallisesti ja linnut lensivät matalalla. Aamu oli kaunis, mutta se ei poistanut pientä epävarmuuden tunnetta, joka vaivasi koko kolmikkoa. Se oli epävarmuutta siitä, että tilanne ei olisikaan täysin hallinnassa. Se oli tietämättömyyttä siitä, mitä Klaanille olisi voinut tapahtua niinä kahtena viikkona, jotka tämä matka oli kokonaisuudessaan vienyt.
Ternok ja Ontor nukkuivat autuaan tietämättöminä. Hyvä, että toiset osaavat rentoutua, Guardian ajatteli.
Kolme Matorania istuivat Kahvilassa, juttelemassa. Jokainen oli eri Matoran-kylistä, joissa Die Tärtä oli vieraillut. Kylät voisi korjata, mutta silloin Merirosvot hyökkäisisivät uudelleen. Olisi aika tehdä asialle jotain.
Keltainen Po-Matoran istui keskimmäisinä. Hänellä oli keltainen Hau naamionaan, ja hänessä oli vihreän värejä. Hän oli aika pieni muihin Matoranien verrattuna, mutta vaikutti älykkäältä.
Vasemmalla istui Ko-Matoran, joka oli suurempi kuin kaksi muuta Matorania. Hänellä oli valkoinen Miru naamionaan ka piti kädessään pientä tikaria. Hän oli vihaisen oloinen ja hänen toisessa kädessä näytti olevan todella paha arpi.
Oikealla istui Fe-Matoran, jonka naamiona oli harmaa Komau. Hän oli keskikokoinen ja piti käsissään pientä laitetta. Hänellä oli oikeassa kädessä kaksi mekaanista sormea ja vsen jalka oli kokonaan mekaaninen.
”Emme voi antaa merirosvojen hyökkäävän enää. Menetimme taas arvokkaita tavaroita ja heti kun korjaamme kylämme, ne piraatit hyökkäävät uudestaan. Mutta kylät pitää korjata”, keskimmäinen Po-Matoran sanoi.
”Vel hyvä, voimmehan tehdä ansan. Vai mitä mieltä sinä olet Hyg?” oikealla puolella istuva Fe-Matoran kysyi.
Vasemmalla puolella istuva Hyg-niminen Ko-Matoran näytti pitävän ajatuksesta. ”Sopii minulle, mutta minkälaisen? Ja pyydämmekö Klaanilaisia apuun?”
”En tiedä Hyg. Ehkä meidän pitäisi pärjätä omillamme. Klaanilaisilla on kiireitä sen hyökkäyksen jälkeen ja kun on niitten kristalli-juttujen hakua jne. Ehkä annamme vain heidän olla. Emme me voi pyytää Klaanilta aina apua. Kyllä me pärjäämme”, Vel sanoi.
”Hyvä on. Mutta mikä se ansa on? Minkälaista sinä suunnittelet Kjotr?” Hyg kysyi ja näytti olevan entistä kiinnostuneempi asiasta.
”En ole tullut vielä siihen vaiheeseen. Katsos, piraatit tietävät kyllä aika paljon ansoja. Joten mitä käyttäisimme?”
Kolmikko hiljeni ja katsoivat toisiaan. Pian heidän taakseen tuli joku henkilö. Kukaan ei ollut nähnyt häntä aiemmin.
”Minä voin auttaa teitä”, hän sanoi.
Kolmikko katsoi jälleen toisiaan ja antoivat hänelle tilaa. Nelikko aloitti sitten suunnittelun.
Käytävän jälkeen auennut suurehko huone oli täynnä elämää ja kiirettä. Tummansinisiin, puolipitkiin viittoihin pukeutuneet Matoralaiset kävelivät ympäriinsä, keskustelivat kiivaasti, puuhailivat kaikkea tärkeän näköistä ja joivat kahvia hyvin intensiivisesti. Kaikki se sekamelska kuitenkin oikein hohkasi tehdyksi tulevaa työtä tuoden Kepen ja Snowien mieliin Klaanilehden toimituksen aina julkaisua edeltävinä päivinä.
Ja, nyt vain löydämme sen sinun Po-Matoranisi? Kepe kysyi kaksikon yrittäessä epätoivoisesti kurotella kaiken kaaoksen yli. Siltähän tämä näyttää. Jos sinä etsisit tuon kuvaseinän luota ja minä menisin välipala-automaatin tykö, ja-
Lumiukon puheen virta kuitenkin keskeytyi kuin Keetongun työt humpan alkaessa, kun hän hoksasi vierestään muuannen muita astetta epäkiireisemmän näköisen Matoralaisen ja pyyhälsi spontaanisti tämän luo. Snowie kiinnitti hahmon huomion, ja huomasi haaleankeltaisen Matoralaisen katselevan hieman ujosti takaisin. Katseessa oli jotain hätkähdyttävää, suuren Kanohi Komaun muotoiseksi tehdyn naamion silmäaukkojen takaa Kepeä ja Snowieta tuijottivat vihreät, surumieliset silmät. Anteeksi, arvon neiti. Etsimme semmoista Faxon-pärstäistä Po-Matorania, räleidensä puolesta minä ja partnerini tässä- Snowie piti pienen tauon laskeakseen kätensä Kepen olkapäälle ja hymyilläkseen leveästi ajattelimme hepun työskentelevän täällä. Satutko tuntemaan?
Keltainen Matoralainen näytti säikähtäneen, mutta avasi pienen hetken jälkeen suunsa. Tuota, ta-tarkoitatte varmaankin komisario Harkelia? vastasi hahmo nopeasti, ja käänsi katseensa lattiaan. Kannattaa kysyä toimistolta. Ääntä tuskin kuului toimiston melskeen yli. Kiitos kovasti Snowie sanoi astetta hillitympään sävyyn. Päivänjatkot.
Klaanilais-duo asteli kuulomatkan ulkopuolelle, ja Kepe mulkaisi toveriaan vihaisesti. Sinähän säikytit pikkuisen aivan tolaltaan. Etkö sinä joskus oppisi olemaan? …en, en minä pahalla. Ei kai se pahasti? Kyllähän se pärjää?
Kepen kurtistuneet kulmat nousivat. Häntä huvitti hieman nähdä ystävänsä huomaavan värikkään persoonansa ja hieman tunkeilevan luonteensa vaikutus vähemmän tutuissa tapauksissa. Ehkä tuokin tuosta oppii jotain. Kyllä hän varmasti pärjää. Tule nyt, höhlä, Kepe puheli iloisesti ja veti Snowieta olkapäästä kohti toimistoa. …mutta hän vaikutti niin herkältä.
Kop kop sanoi toimiston ovi, kun Kepen nyrkki sitä koputteli. Pian ovi avattiin, ja kaksikko astui sisään. Melkein yhtä pian heidät lähetettiin ulos. Ai ei.
Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt Harkelia sen jälkeen, kun tämä oli lomautettu hämärissä olosuhteissa. Tällä oli ollut jotain närää pormestarin kanssa, ja komisario oli laitettu sivuun tutkintahommista. Virallisesti Harkel oli poissa kuvioista vain tilapäisesti, mutta harva vartiokaartin jäsen uskoi hänen enää palaavan töihin.
Kepelle ja Snowielle oli annettu vartiokaartin päämajassa työskentelevän toimisto-Matoralaisen nimi keltaisella tarralapulla. Tämän työntekijän pitäisi kuulemma johdattaa heidät komisario Harkelin asunnolle, joka oli muutaman korttelin päässä. Hah, Snowie hahahti. Väittävät minun käsialaani huonoksi, mutta eihän tästä saa selvää. Mikä tämä nimi on? Kepe nappasi paperilipareen kumppaninsa näpeistä ja tihrusti sitä vähemmän mikroskoopin näköistä silmäänsä. Hm. Ilmeisesti Suflery. Ja, ilmeisesti.
Snowie ei käsittänyt Kepen merkitsevää katsetta.
Kepe teki uuden merkitsevän katseen.
Snowie käsitti.
Suflery oli se arka Matoralainen, joka oli heidät toimistoon lähettänyt. Kepe katsoi Snowieta. Jospa minä hoidan puhumisen tällä kertaa? Jospa.
