Klaanon

Avainsana: Keetongu

  • Emoalus

    Telakka

    Daiwen asetti hikinauhansa parempaan asentoon ja varmisti, että hänen keltainen olkalaukkunsa oli kiinni.

    Klaanilehden Ilo irti hyötyliikunnasta työympäristössä -artikkeli oli tehnyt Daiweniin vaikutuksen. Hänen työnsä Laivaston kirjurina koostui pitkälti istumisesta, mutta toisinaan Telakka oli melkoinen Epätavallisten Hölkkäreittien Teemapuisto. Vanhalta Huna-paapalta oli tullut pyyntö hakea muutama loki ja muistio pääalus Tahtorakin yläkerrasta. Valtavien lastaushissien käyttö yhden ga-matoralaisen ja pinon papereita kuskaamiseen olisi haaskannut turhaan raaka-ainevaroja, ja reitti lippulaivan läpi oli ikimuistoinen.

    Reipas hölkkä vei kirjurin ensimmäiseen Telakan isoista halleista. ”Iso” oli jokseenkin laimea sanavalinta. Linnoitus olisi mahtunut sinne, joskis kyseinen toimenpide olisi – kaiken muun häsellyksen lisäksi – vaatinut pressukaton avaamisen. Ei sillä, periaatteessahan rakennus oli vain neljä isoa seinää ja niiden kannattama kattojärjestelmä. Ja koko joukko nostureita, rahtausvaunuja ja pumppusysteemejä. Itse Tahtorak oli toista maata. Ensimmäinen mieleen tuleva ajatus useimmilla oli ”Tuohan on valtava”.

    Toinen mieleen tuleva ajatus taas oli yleensä ”Ei tuo voi pysyä ilmassa” ja kolmas ”Onko tämä maksettu meidän verorahoillamme? Täh?”. Mutta se pysyi ilmassa. Hyvällä tuurilla – Vaiko Suuren Hengen johdatuksella? – Klaani oli rakennettu lähelle meren pohjan esiintymää, josta sai nostettua lietettä, joka kuivattuna toimi halpana polttoaineena. Sitä tarvittiinkin suurien nostopotkurien pyörittämiseen aika monta tonnia.

    Polttoainetta ei tosin ollut kulunut muutamaan kuukauteen. Tahtorakia ei ollut vielä tarvittu sotapoluilla, ja saartorengas esti sen varsinaisen tehtävän taivaiden kauppareiteillä. Tärkein lastausramppi oli laskettu, ja Daiwen sai hölkättyä sinne muutamassa minuutissa. Aluksen pohja oli lähes kolmenkymmenen metrin korkeudessa hallin karkeasta betonilattiasta, ja ylös päästyään matoralainen joutui hengähtämään hetken. Siitä sitten matka jatkui kierreportaisiin, joita riittikin hetkeksi.Valurautaiset kiemurakoristeet piristivät mustaa portaikkoa. Tahtorakissa riitti työnsarkaa innokkaille käsityöläisille, kaivertajille ja taitelijoille.

    Toisessa kerroksessa Daiwen jäi hetkeksi ihmettelemään pientä hangaaria, johon Lohrakeilla ja Kane-roilla pystyi laskeutumaan myös aluksen ollessa ilmassa. Nyt se oli kuitenkin tyhjä. Nurkassa raiteellaan oli jonkin aikaa sitten asennettu Cordak-patteri. Hangaarin suuret nosto-ovet olivat alhaalla, eikä sitä olisi erottanut ulkoa päin.

    Kolmannessa kerroksessa Daiwen nojaili kaiteeseen, hörppäsi pitkään ja hartaasti juomapullostaan ja pyyhki hikeä ostanauhaansa.

    Neljännessä kerroksessa Daiwen oli kuulevinaan hiljaista puhetta, mutta ei saanut kunnolla selvää. Hän päätti jatkaa ylöspäin.

    Viidennes kerros oli erinlainen. Kierreportaikko nousi ylös keskelle komentosiltaa, jonka kauniinvärinen puulattia oli selvästi alempia kerroksia puhtaampi. Tila oli huomattavan laaja Ikkunat olivat alakerroksia suurempia ja niistä näki kätevästi kaikkiin suuntiin. Taivaalla kiitäessään näkymät olivat varmasti henkeäsalpaavat, mutta nyt niistä näki vain lähellä olevat sisäseinät. Tosin näistäkin ikkunoista olisi tarkkailija pystynyt hyvin huomaamattomasti tarkkailemaan Telakan menoa.

    ”Hip heijaa”, syvä ääni sanoi Daiwenin selän takaa. Matoran kääntyi hätkähtäen.

    ”Päivää, herra Keetongu”, Daiwen sanoi ja niiasi hermostuneesti.

    ”Kutsu Tonguksi vain, kaikki tekevät niin, tyttöseni”, keltainen jättiläinen sanoi, ”Tai aika moni täällä kutsuu minua pomoksi, mutta se ei ole mitenkään virallinen termi. ’Pääinsinööri’ lukee papereissa, vaikka se homma oikeasti kattaa kaiken yleisen pomoilun.”

    ”Daiwen on nimi! Tytöttely on epäkohteliasta, …pomo.”

    ”Ah, suone anteeksi! Tai miten se nyt meneekään… Suurin osa pojista ei välitä kun sanon heitä omiksi poikasikseni, paitsi Tehmuttia en sano, koska hän on takuulla vanhempi kuin minä. Mutta miten vain käy, Daiwen. Oletko uusia täällä? Nykyään työntekijää lappaa ovista sisään semmoista tahtia, ettei koskaan tiedä… Vähän aikaa sitten palkkasin puoli tusinaa Dapi-Koron eteläpuolelta tulleita pakolaisia eikä yhdellä niistä ollut edes käsiä. Ei sillä, mies oli kovin kätevä käsistään, jos sallit pienen sanaleikin. Ha-hah.”

    ”Olen ollut täällä töissä, mm, ensimmäisestä hyökkäyksestä lähtien.”

    ”Ah, aivan… Taidan muistaa. Juurikin. Ensimmäinen värväys sen Feterra-episodin jälkeen. Zorakin tötteröt. Ha! Minä en ole mitenkään väkivaltainen mies, mutta saimme kyllä maksettua niille takaisin! Mutta ei tarpeeksi, tietenkään. Ei koskaan tarpeeksi. Ja nyt kun kerran olet täällä, istu toki alas. Nojatuolien raiteiden pitäisi olla hyvin öljyttyjä, ja siellä on koko lailla tyynyjä, jotta pääset pöydän tasalle. Olin vähän muisteloimassa, ja, no, virittelemässä alusta. Jos sitä nyt virittelemiseksi voi sanoa, kun konetilat on vakomitan päässä ja Admin-aukion kokoiset. Mutta tämä toimisto on muutenkin paljon mukavampi kuin se maahan sidottu. Tietty katselisin ikkunasta mielummin Arj-Durunin dyynejä tai hopeisen meren välkettä. Hii-op!”

    Tongu vetäisi vipua pöydän takaa ja vihertävä ja erityisen pehmeä laiskanlinna liukui pöydän toiselle puolelle. Äkkinäinen pysähdys heitti muutaman tyynyn alas. Yhdessä oli ankan kuva. Daiwen kipusi istumaan kun kerran pyydettiin. Laivastolla tuntui olevan kymmeniä tai jopa satoja isoja nojatuoleja. Kangasmäärän huomioonottaen ne tuskin olivat olleet halpoja. Ties millä paljousalennuksella hankittuja.

    ”Mukava tuoli, eikö?” jätti jatkoi kumeaa paapattamistaa, ”kelpaako pikkupurtava? Tällä laivalla on tietty melkoiset muonavarannot ja aika kattavat keittiötilat, kun kauppamatkat tuppaavat venymään parhaimmillaan kuukausien mittaisiksi. Mutta minusta on järkevää pitää täällä ylhäällä tietyntyyppistä hätävarastoa, koska nälkäinen kapteeni on huono kapteeni.”

    ”No, voinhan minä”, Daiwen sanoi. Tuoli oli oikeastaan aika mukava. Jos sitä nyt tuoliksi pystyi kutsumaan. Siinä olisi voinut asua.

    Tongu availi tiskin takaa lokeroita ja kaappeja. Laivaston kalustus tuppasi olemaan pompöösiä, eikä tämä työpöytä ollut poikkeus. Etuosan kaiverruksessa tuuli puhalsi ilmalaivaa läpi pilvien. Päällä oli muutama kuparinen puheputki, korkeusmittari, jalkalamppu ja sellainen perinteinen lumisadepallo, jonka sisällä oli taidokas pienoismalli Klaanin linnakkeesta. Sille ilmestyi kulhollinen kuivattuja hedelmiä, pähkinäkuppi ja matkateekeitin. Kuivattu aprikoosi katosi jättiläisen suuhun. Se vaikutti enemmänkin rusinalta. Pieneltä rusinalta.

    ”Hyvää tavaraa, vaikken kyllä pidä banaaneista! Aina ne heittävät mukaan asioita joista ei pidä, se on sekoitusten ongelma. Nämä ovat kuitenkin ostettu niinkin kaukaa kuin Titaanien kuningaskunnasta. Samoin nojatuolit. Ehkä vähän epäkäytännöllisiä teikäläisille, mutta ainakin matoralainen voi istua titaanituolilla. Jos minä laskisin persieeni matoran-tuolille, siitä jäisi jäljelle pelkkä kasa polttopuuta, jos sallit karkean kielenkäytön. Saimme kyllä paljousaennuksen.”

    ”Maukasta on”, Daiwen sanoi ja hörppäsi vesiputelistaan. Klaanilehden kuntopalstalla oli ollut sananen sanottavanaan hiilihydraateista, mutta kauppasaarron vuoksi kaupungin ruokaraaka-aineet olivat käymässä yksitoikkoisiksi, eivätkä kuivatut hedelmät olleet asia, jonka olisi jättänyt noin vain välistä.

    ”No, mitäpä täällä teet? Sanovat, että johtajan pitäisi olla kiinnostunut siitä, miten alaisillaan menee, mutta minä vietän sen verran aikaa hakkaamassa asioita paikoilleen, että aina ei pysy kaikesta niin tietoisena. Et taida olla ainakaan mekaanikko. Ne ovat yleensä paljon öljyisempiä.”

    ”Kirjuri. Paperitöitä ja niin edespäin. Tehmut pyysi minua hakemaan täältä tiettyjä lokikirjoja.”

    Oikeastaan sihteeri olisi ollut osuvampi termi. Tietyissä matoran-yhteisöissä kirjurin pesti oli aivan erityinen. Kukaan Laivaston väestä ei kuitenkaan taitanut tuntea sanaa ”sihteeri”.

    ”Ah, vanhat kunnon paperityöt. Sota tai rauha, aina voi luottaa siihen, että paperitöitä riittää. Ei mitään kiirettä, Tehmut on mies paikallaan hommassaa, jos hän pyytää niitä tänään niin hän tarvitsee niitä viikon päästä. Kelpo mies ennakoimaan, Tehmut. Mitä pidät Laivastosta työpaikkana? Onko työilmapiiri hyvä? Palkkataso sopiva? Tarjoammeko tarpeeksi haasteita, jotta homma pysyisi mielenkiintoisena?”

    ”Kyllä minä viihdyn. Varmaan kirjanpitopuolella on erilaista kuin täällä koneiden parissa. En minä valittaisi. Ei tämä kyllä mikään tylsä työpaikka ole… Tai siis, ystävieni työpaikoilla ei ole satojen metrien mittaisi ilma-aluksia, toan korkuisia teesamovaareja ja ninjaklaania parakissa.”

    Yksi ninjoista oli flirttaillut Daiwenille muutamia viikkoja sitten. Kyseistä saarelaista ei ollut kuitenkaan näkynyt vähään aikaan, joten asia ei tuntunut maininnan arvoiselta. Ainakaan ninjojen kotisaaren tapauksen jälkeen.

    ”Hmm, aivan, tai viimeistä keltaista jättiläistä johtajana, tai siis pääinsinöörinä! Tai no, jos on, niin kerro toki minulle. Oletko ajatellut kirjailun lisäksi muita hommia? Onhan meillä käteville kynäniekoillekin käyttöä, mutta ilmalaivastohan tässä ollaan! Tarvitsemme aina kykeneviä pilotteja. Tai ihan kirjureita matkoillekkin. Meillä on – tai oli – sopimuksia kaiken maailman kauppakomppanioiden ja kiltojen kanssa, ja sitten kaikkia paikallisia tullihommia… Olisi hyvä olla aina mukana joku, joka tietää missä oikea kirjain seisoo.”

    ”No, kyllähän sitä aina miettii maailmaa, ja kaikkia ihmeellisiä kohteita… Mutta tässä tilanteessa ei. Taidan pysyä ihan turvallisesti seinien sisällä. En usko, että paikkani olisi taistelun keskellä.”

    ”Kelpo nainen. En minäkään. En ainakaan haluaisi. Olen toki seikkaillut ties missä… torakoiden pesissä, ja silloin Nynrahilla. Mutta varsinkin se pesäjuttu oli kuin unta tai houretta tai jotain sellaista. En tiedä, ajatus on nykyään niin outo, mutta siellä sitä oltiin. En silloin oikein tajunnut tämän tilanteen vakavuutta ja, no, murskaavuutta, jotenkin se tuntui ihan perusjutulta. Meillä oli mukana sellaisia sotureita kuten Suga ja Matoro, joten tuntui, että vedämme siellä vain paria pahista ansaitusti turpiin. Klaanilaisseikkailu. Homman jälkeen tuopilliselle kahvioon. Ehkä vietin silloin liikaa aikaa täällä koneiden ja systeemien ja poikieni seurassa ja vieraannuin todellisuudesta… Vaikka täällä on kuitenkin kaikkia suuria urhoja, ihme taikaepeleitä, vanhoja juoksuhautajyriä ja muuta sankariainesta. Ja minua kiinnoistaisi eniten istua täällä väkertelemässä, mutta kuitenkin olen melkoinen kummajainen monen mielestä itsekin, takuulla. On se hyvä, että on tämmöinen paikka kuin Klaani. Oletkos miettinyt sitä? Normaalius riippuu siitä miten sen määrittelee.”

    ”No se on kyllä totta. Minä vain asun kaupungissa ja käyn täällä töissä, mutta ystäväni Gendopoliksessa ja Rumisheressä ja jopa Metru Nuilla ihmettelevät, miten uskallan asua täällä, kun paikkaa johtaa muiden muassa epämääräinen sotilasskakdi. Ja kaduilla liikkuu makutoja ja lumihirviöitä ja muita. No, minä sanon, että tämä on varsin inhimillinen ja lämminhenkinen paikka, jos ei kavahda yllättäviä epämääräisyyksiä. Tai siis sanoin ennen. Nyt en enää, kun en pääse tapaamaan heitä. Onneksi kirjeen kuitenkin vielä jotenkuten kulkevat.”

    ”Hmm, niimpä. Siitäkin saa kiittää rohkeita postilentäjiäni. Säkki Lohrakin tavaratilaan ja moottorit kuumina vihollisista läpi. Ei sillä, sekin hupi saattavat loppua pian. En aio riskeerata kelpo poikiani postin takia, jos todennäköisyydet näyttävät huonoilta. Eivät niiden laivat vielä niin tiheässä ole, etteikö pari pientä hävittäjää pääsisi luikahtamaan jonnekkin lähisaarelle. Mutta semaforiviestejä ne eivät voi estää! Valo kulkee meren yli, eivätkä torakoiden luodit tee sille mitään. Voi olla, että olemme kohta riippuvaisia niistä.”

    Semafori oli ikivanha keksintö. Muinaisaikojen kokkoketjuista kehittyneillä laitteilla sai lähetettyä välkekoodilla viestejä kirjaimellisesti valon nopeudella kirkkaina öinä pitkiäkin matkoja. Nykyään torneissa oli tietenkin voimakkaan valokivet, ja viestejä naksauteltiin tehokkailla räppänäkoneistoilla. Klaanin kaupungin sijainti saaren rannikolla oli mainio järjestelmälle. Satamassa oli torni, josta sai yhteyden etelän lähimmälle asutulle saarelle. Sieltä viesti jatkui eteenpäin, tornista torniin, tuoden samalla pienen välityspalkkion tornien hoitajille. Oikeaan aikaan lähetettynä viesti saapui muutamassa tunnissa suuremmillekin mantereille. Tietenkin järjestelmässä oli ongelmia: Kuka tahansa pystyi lukemaan viestin, ja vaikka koodeja voitiinkin uusia, ei täydellisestä salauksesta voinut puhua.

    ”Ystävättäreni Ruki-Korossa hoitaa heidän torniaan”, Daiwen sanoi, ”Hänellä oli viestikaveri Tahtorakin Askelmassa, jonne saatiin torni pari vuotta sitten. Kuulemma kylänvanhinten pään kääntäminen vei aikansa. Nyt se torni on kai tuhottu, mutta kaverini lähettää niitä viestejä tänne, kun sen tuttu tietenkin evakuoitiin. Mutta ne hinnat ovat aika kalliita, jos ei ole siellä töissä.”

    ”Raha, siinäpä taas ovela pirulainen! Tämä sota on käynyt meille kalliiksi. Sota on rahaa, joku viisas sanoi joskus. Onneksi meillä oli aika tavalla puskuria Klaanin rataskirstuissa ennen saartoa. Kiitos siitä kuuluu tietenkin teille veronmaksajille, ja ovatpa nuo seikkailijat tuoneet holveihimme jotain aarteitakin, mutta kyllä nyt Laivastonikin on meille jonkun verran mammonaa kotiin tuonut. Tosin myös vienyt, kun nämä eivät lennä taialla tai pyhällä hengellä. Ja taidan olla Klaanin suurin työnantaja, vaikka tavallaan minun alaiseni ovat Tawan alaisia ja minä olen Tawan alainen, niin kaipa hän sitten oikeasti. Ja administon kautta se rahakin tulee. Onneksi nyt Gurvana ainakin osasi sijoittaa meidän ilmasotaamme ja vanhat kaverini Pohjoismantereella olivat juuri ostaneet sokkona varastollisen ikivanhaa Cordak-aseistusta. Ja saimme haettua Ilmaraptorinkin uunituoreena Nynrahin Q-mieheltä, kelpo mies, kelpo mies. Palkkabudjettia saatiin laajennettua, koska on oikein, että henkensä vaarantamisesta maksetaan oikeasti, ja lisätyövoimaakin värvättiin. Että kyllä tässä vielä pystyssä pysytään, vaikka ylitöiksi välillä meneekin.”

    ”Niin, varmaan kovin moni ei mieti enää rahaa, kun kodit ja henget ovat vaarassa…” Daiwen huomautti.

    ”Ehkä ei, mutta ruokaa miettivät. Ja nyt kun Nui-Koron pellot on menneet ja syksy on tulossa, niin saa nähdä miten käy. Pitkitetyn sodan ne varmaan voittaisivat, mutta eipä tuo iso äkkinäinen iskukaan tunnu houkuttelevalta… Ei voi kun odottaa, mitä tuleman pitää. Onneksi Ruki-Korosta saa vielä kalaa, ja ne ainakin välittävät rahasta. Mutta tuskin torakat niistäkään kovin paljon pitävät, joten en ihmettele, jos Kalakylän väki liittyy jossain vaiheessa seuraamme. Toivottavasti saartorengas ei silloin ole niin tiukilla, etteivät ne voi kalastaa kalustollaan meidän lähivesiltämme.”

    Daiwen katsoi masentuneena pähkinäkulhoa. ”Johan tässä tuntee itsensä petturiksi, kun syö ruokavarastoja pois.”

    ”No sanoppa muuta! Mutta mieti minua. 700 kiloa lihasta, rasvaa ja panssarilevyä, ja tämäkin kone pitää tankata. Syön päivässä kymmenen matoranin edestä, ja suurimman osan töistäni voisin tehdä paljon pienempänäkin, paremmalla hyötysuhteella. Näitä juttuja joutuu miettimään moottoreita suunnitellessa. Heh heh. Puhuin asiasta kerran Kepen kanssa. Hän sanoi, että tiedemiehet kehittelevät aina pienempiä ja pienempiä höyrymoottoreita. No, minä en ole tiedemies, vaan insinööri, joten rakentelen aina vain isompia höyrykoneita, esimerkiksi tähän alukseen. Mutta kyllä vaan, joskus pienempikin kelpaisi, vaan minkäs teet, minkä mies muodolleen mahtaa? Ei tässä kättäkään kannata leikata irti. Puuroa, leipää ja paistosta menee litrakaupalla. Mutta syömättä vain sairastuisi ja sitten tulisi enemmän ongelmia ja kuluja ja vaivaa. Että turha sinun on muutamasta suupalasta masentua, loppuviimein se on vähän. Mitähän töhnää ne torakatkin syövät? Varmaan joku budjettiratkaisu on niillä, kun niitä on oikealla ja vasemmalla ja peltojakaan eivät juuri kynnä.”

    ”Pakko kai nazorakienkin on jotain syödä. Ja onhan niillä nyt yli puolet saaresta hallussaan.”

    ”Niinhän sitä luulisi… Mutta en muista nähneeni mitään viljelmiä kun kävimme siellä, pesässä nimittäin. Ei sillä että siellä olisi hirveästi voinut keskittyä sisäisten tietojen metsästämiseen. Niillä on iso areena, niin kuin steltiläisten vanhoissa glatoriaanitouhuissa tai missälie. Taistelin Sugan kanssa Tahtorakia vastaan ja se oli todella kärsinyt ja kaltoinkohdeltu. Minkä ei kyllä pitäisi tulla enää yllätyksenä. Vanha kunnon Suga! Siinäpä vasta kelpo mies. Hänellä on melkoinen vaikuitus kanssataistelijoihinsa. Jotenkin tuntuu, että ei voi pettää häntä häviämällä, sitä vaan yrittää kovempaa, hampaat irvessä. Mies paikallaan.”

    Tämän Daiwen ymmärsi hyvin. Kaikki tiesivät Sugan. Sinivalkoinen soturi nähtiin toisinaan viitta liehuen vartiossa Klaanin korkeilla muureilla. Häntä ihailtiin. Ne, joiden mielestä Toa Kyberi oli liian kevythenkinen ja Guardianilla oli liian iso leuka, löysivät itsensä usein lopulta Sugan fanikerhoista.

    ”Tosiaan. Inspiroiva hahmo. Moni, öö, tutuistani ihailee häntä kovin.”

    ”Ja se on ihan oikein. Ajat tosiaan muuttuvat. Oletkos huomannut, millaisesta kansansuosiosta Guartsu nauttii nykyään? Toki hänellä on aina ollut fanikuntansa, mutta nyt hän on kuin sotaponnistelujemme keulakuva! Enää ei tarvitse olla toa ollakseen esikuva ja sankari. Metru Nuilla tuommoinen olisi takuulla laitonta. Tai siis, anteeksi kun puhun taas itsestäni, mutta mietipäs tätä Olen rahi. Eläin. On matoralaisia ja toia ja peikkoja ja steltiläisiä ja ties mitä selakheja. Ja kuten niillä, tai teillä, minullakin on kaksi kappaletta käsiä, jalkoja ja tekninen mieli. Ja kuitenkin olette yleisesti ottaen ylempiä olentoja. Ja älä nyt pyydä anteeksi, ei se minua haittaa, mutta luin kerran kirjaa lajinjaottelusta. Tiedäthän, matoranit ja skakdit ja te muut, joskus kuolevat, mutta silti teitä – ja minusta se on ihan hyvä – vipeltää siellä täällä. Ei loppua näy, eikä tarvitsekaan. Se kirjoittaja, gametrulainen antropologi, kirjoitti tarinoista ja uskomuksista, jossa kapseleita saapuu rantaan, tarpeen mukaan, sisällään matoralainen, joka tietää tarpeeksi mutta ei mitään. Uusia naamoja. Ja sama tapahtuu peikoille ja titaaneille ja shasaaleillekin. Satutko muistamaan mitään tuollaista omalla kohdallasi?”

    ”Enpä kyllä”, Daiwen tyytyi sanomaan. Matoralaisen ystävättärien pomot tuskin koskaan kysyivät tällaista.

    ”Niin, aivan. Kirjoittaja sanoi, että se on yksilön kannalta epäolennaista. Mutta eihän se ihan neutraali mielipide voi olla, kun kirjoittaja oli itsekin matoralainen. Mutta en ole koskaan kuullut, että lajitoverini olisi tupsahtanut ilmoille moisesta kapselista. Muuten meidän… Kuolleet olisi varmaan jo korvattu. Siitä ei kirja puhunut. Kun kerran rahit toimivat eri tavalla, ja keltaiset jättiläiset olivat – hän ei tietenkään tuntenut minua – raheja. Mutta kirjoittaja vältteli aihetta. En itsekään tiedä asiasta kunnolla, olin silloin aika tavalla nuori kun pakenin, eikä sillä taida olla enää juuri väliä. Joku pohjoisesta tulleista poromiehistä voi varmaan sivistää sinua aiheesta, heikäläisille se on elinehto, kelpo karpaaseille.”

    Matoran tyytyi nyökkäämään. Nyt oli tärkeä kuunnella. Asia oli menossa henkilökohtaiseksi.

    ”Outoa kyllä mitä siitäkin muistaa”, jätti jatkoi tuijotellen aluksen kattoikkunasta, ”Täysin satunnaisia asioita. Yksi vanha matoran tuli kerran säälien luokseni ja sanoi, että on varmaan kamalaa elää tuollaisen menneisyyden kanssa.Vaan enpä tiedä. Se vaivaa minua ani harvoin, vaikka joskus haluaisin muistaan enemmän. Nukuin tahtorakin tallissa, siis eläinten, ei ilmalaivojen. Tein niin usein. Niiden mahat möyryävät valtavasti; matalaa kurnuttavaa ääntä, joka jotenkin rauhoitti. Täysikasvuiset kasvavat 70 metrin mittaan, ja se tarkoitti melkoista määrää sarvia, myskiä, nahkaa ja ennen kaikkea lihaa, ja siinä välissä niillä sai möyrytettyä aika paljon maata. Voit arvata, miksi nimesin tämän aluksen Tahtorakiksi. No, kuitenkin, nukuin kottikärryissä. Meillä oli kottikärryjä, puisia, ja karkeasti tukeista veistettyjä. Isoja olivat, kun niihin piti saada mahtumaan paljon lantaa, mutta olin silloin itsekin pienempi. Sitten yhtäkkiä tulta, pauketta, tuhoa, mutta minulle toki lähinnä vauhkoontuneita tahtorakeja, jotka eivät tosiaan katso, minne isot jalkansa tunkevat. Jotenkin pääsyin yhden vanhan naaraan selkään ja se ui ulapalle. Olen lukenut matoralaisantropologien kuvauksia, joilla on ollut dramaattisia nimiä kuten Torangan Tuho tai Elämän Viejien Suuri Voitto tai Visorakien puhdistusisku. Tässä vaiheessa moni kysyy, että miten voin olla täällä, kun yksi johtajista on visorak. Kiitos että sinä et. Tawa luottaa häneen ja niin luottaa Guartsukin, ja niille kahdelle minä luottaisin kaikkeni. Mutta minä en muista visorakien hyökkäystä tai kuuluisaa viimeistä taistelua, mutta en oikein perhettänikään. Mutta kottikärryt muistan oikein hyvin, ja tahtorakien yölliset äänet, ja tallin kattoparrut voisin piirtää ulkomuistista. Hassu kapistus, mieli.”

    Jätti nojasi taakse tuolissaan, venytteli käsiään ja naksautti rystysiään niin että paukkui. Tuolin selkänoja taittui mukavasti ja Tongu tuijotteli kattoon, jossa tietty oli ikkuna, josta ei kyllä juuri mitään näkynyt hallin katon takin. ”Sieltä sitä ollaan tultu, kummien etelänmaiden karsinoista ja tässä sitä istutaan maailman isoimman ilman kepulikonsteja lentävän paatin ohjaimissa! Mitäs sanot?”

    ”Taidat tosiaan pitää aluksestasi?”


    Jätti nauroi kumeasti ja iski nyrkkinsä pöytään niin, että pähkinäkulho pompahti ja Daiwen kavahti. ”Totta maar! Mutta on tässä kyse muustakin kun vain lentävästä kasasta puuta ja rautaa ja messinkiä. Eikö lentäminen ole yksi minkä tahansa lajin syvimmistä haaveista? Metru Nuilla voi vain ostaa levitaatiokiekkoja, tai jos on toa, niin hankkia sopivan naamion. Eri asia täällä kylmässä keskisessä maassa. Annas kun näytän!”

    Kyklooppi veti ison työpöytänsä vetolaatikosta nahkakantisen ja raskaan valokuva-albumin ja tömähdytti sen pöydälle. Sen välistä pilkahteli lehtileikkeitä ja muita papereita.

    ”Tässä on muistoja matkoiltamme. Vanha kunnon Horpat harrastaa valokuvailua. Jo ennen sotaponnisteluja meillä oli yleensä pari Lohrakia saattajina ja tiedustelijoina, joskin kevyemmin aseistettuina. Horpat se aina istuskeli toisen takapenkin kuplassa, kierteli ympäriinsä lähitaivaita etsien uusia kuvakulmia. Halusi ikuistaa kaukaiset taivaat, hän sanoi. Siinä se on, kaiken ydin. Tuntemattomat taivaat. Ilmasta ei erota valtakuntien, lajien ja kansallisuuksien välisiä rajoja. Oikealla lastilla olemme tervetulleita mihin vain, jos nyt emme koputtele synkkien saalistajien tai Destralin portteja. Tuomme toivoa ja uutisia, ja mikä tärkeintä, ruokaa ja muuta oleellista. Katso tätä!”

    Andalusialainen lehmänetsintälaulu

    Etelämanner, kukkulat Laqiya Hatfahusta etelään. Varustamassa paimentolaisia.

    ”Tämä on Etelämantereelta, keskiosan tasankojen pohjoispuolen kukkulamaalta. Etelän Kauppakilta palkkasi meidät toimittamaan paimentolaisheimoille apupaketteja eräänä köyhänä satovuonna. Koska ne eivät pysy pitkään samassa paikassa ja levittäytyvät paljon saartamme laajemmalle alueelle, jouduimme laskemaan paketit laskuvarjoilla aina yksittäisen paimenen nähdessämme. Kyllä heikäläisiltä oli pudota leuat päästä kun tulimme vuorien takaa äänekkäänä ja savupilvi kannoillamme ja taivaalta satoi mannaa, hunajaa ja ties mitä vuotia, kätevässä paketissa sinivalkoisen laskuvarjon saattelemana.”

    tervetuloa mehtään täällon ihan hirveetä

    Pohjoismanner. Keskinen erämaa. Matka mantereen halki.

    ”Tämä taas on pohjoisemmasta, kelpo Pohjoismantereelta. Tämä oli suora pyyntö kavereiltamme koillisrannikolta. Välisaarten merirosvoepidemia oli alkamassa, ja mukana oli vielä oikeasti uskottavia piraatteja, joten he pyysivät, josko lentäisimme saaren yli. Lähdimme Metrukunnista ja parin päivän päästä olimme saavuttaneetkin jo rannikon. Eivätpä paljon merirosmot pelottaneet! Mutta aluksen ikkunoista oli kiva tiirailla erämaita ja vuoristoja.”

    Haaalki erämaan beduiini ratsastaaaa

    Etelämanner, Arj Durun. Muonapakkauksia Fexian siirtokunnille.

    ”Tässä taas olimme Arj Durunin suurella autiomaalla Etelämantereella. Veimme muonavaroja ja vettä Fexian mainareille. Jotain ne siellä porailivat, en tiedä tarkemmin, mutta harvoin näkee niin avoimen iloisia vortixxeja kuin silloin. Olimme ajaa hiekkadyyniin, sillä ne eivät yhtään noudata karttoja. Saimme palkaksi muutamia kauniita helyjä, jotka sitten myimme voitolla Bruturagassa. Yleensä Xian porukat eivät osta palveluksiamme, mutta heidän adoriniumlaivoillaan ei tietenkään ole asiaa aavikoille.”

    Sumua Sirkkakeroilla

    Etelämanner. Krickitia. Sumussa.

    ”Tämä olikin melkoinen seikkailu! Olimme tulossa Bruturagasta, ihan rutiinireissulta, etelän kauppaliittojen asialla taas. Tren Krom -joen suistoista kohosi silloin valtava sumu, joka nousi kilometrejä ilmaan. Olimme ihan höyryissä, tai siis, enemmän kuin normaalisti. Jotenkin sitten onnistuimme navigoimaan aika tavalla liian etelään ja päädyimmekin Krickitiaan. Maan sirkka-asukkaat eivät hirveästi perusta ulkomaalaisista, tai ulkomaista muutenkaan, keskittyvät enemmän mietiskelyihinsä. Uskonnollista väkeä. Onneksi eivät sellaisella agressiivisella tavalla, ja pääsimme pois tosi koukeroisen diplomatian avulla. Kukaan meistä ei ollut tutustunut maan kulttuuriin ja tapohin, eikä väärinkäsityksiltäkään vältytty. Ja taas oli tarina kerrottavana.”

    Kuvia, tarinoita ja seikkailijoita oli tietenkin paljon enemmän. Tunnin kuluivat kun kyklooppi kertoi matkoista pohjoiseen, etelään, länteen ja itään. Hyörinä hallissa kaukana alapuolella hiljeni.

    ”Ah ja voi, nyt meillä molemmilla meni ylitöiksi”, jätti sanoi lopulta ja viittasi kelloon ilmapuntarin vieressä. Pähkinä- ja kuivahedelmäkulhot olivat tyhjiä. ”Nyt minä annan sinulle vihdoin ne paperit joita tulit alun alkaen hakemaan ja painun itse vielä kaupungille hoitamaan pari asiaa. Mutta tule ihmeessä käymään toistekkin, muistoja kyllä riittää.”

    ”Mielelläni! Yksi asia vielä, minkä voisin kysyä, tosin. Kun tulin tänne, kuulin vaimeaa puheensorinaa neljännen kerroksen kohdalla portaissa. Kummitteleeko täällä vai mitä?”

    ”Neljän kerros? Ah, miehistön asuintilat. Ei suinkaan. Kuten tiedät, tämä on iso alus, ja vaatii melkoisen määrän väkeä pysyäkseen liikkeellä. Majoitin sinne melkoisen joukon pakolaisia pohjoisesta, kun kaupungin ja linnoituksen makuupaikkatilanne alkaa käymään tukalaksi. Tilaa löytyy odottamattomista paikoista. Annoinpa yhteiseen hyvään myös linnan huoneistoni. Minä joka tapauksessa nukun joko täällä tai alakerran tiloissa, joten eipä sille tarvetta ollut. Ja sänkyyn mahtui nukkumaan kuusi matoralaista vierekkäin, kuin pienet porsaat. Tai porot. Eikä kukaan edes valittanut, että paikka haisi kykloopille. Tai konerasvalle.”

  • Sota on hornaa

    Snowman kiipesi kierreportaita Telakan ilmanlaivanvarustamo-pajakompleksin pohjoisosasta törröttävän tornin huipulla sijaitsevaa strategiahuonetta kohti. Ystävällinen ja puolituttu mekaanikkomatoran oli neuvonut paikan päämiehen löytyvän tällä hetkellä juurikin sieltä; Keltaisen miehen toimistosta ja lempipajoista lumiukko oli saanut käydä etsimässä turhaan. Snowie kantoi molemmissa lumikourissaan isoa inkivääriolutkolpakkoa. Olihan sitä pakko nauttia niin kauan kun sitä oli vielä kaupoissa. Tulijuurikupin tekemisestä oli sovittu, mutta kun Tongulle oli ilmaantunut yllättäviä työkiireitä, lumiukko oli päättänyt, että tuopit tulisi kipata Telakan miellyttävässä ympäristössä. Virkistys olisi takuulla maistunut vastahankaisen höyrymoottorin kanssa painineelle jätille. Nyt näytti kuitenkin olevan kyse erilaisista hommista.

    Ylhäällä Snowie laski inkiväärikupposet porrastasanteelle ja koputti oveen. “Sisään”, kuului Tongun tuttu matala ääni, mutta siitä ei selvästikään paistanut se tyytyväisyys, mikä jätin äänessä oli havaittavissa muutaman tunnin konehuolto-operaation jälkeen. Inkivääriolut luultavasti auttaisi, joten möykkymies nosti tuopit ja astui sisään. Yhden punaisen tötterösilmän sijasta häntä tuijottikin monen moni silmäpari, joista osa oli hyvinkin tuttuja, osa tuntemattomampia.

    Huone oli sama kuin se, jossa joskus toista kuukautta sitten oli pidetty edellinen sotatilannekatsaus. Nyt huone oli kuitenkin huomattavasti täydempi. Iso mahonkinen karttapöytä oli siirretty lähemmäksi peräseinää, jolle vanha piirtoheitin heijasti ylimääräisiä asiakirjoja. Kokous ei kuitenkaan ollut vielä alkanut. Telakan kakkosmies Tehmut järjesteli vielä papereita, ja Keetongun luottomiehet Ternok ja Ontor asettelivat karttapöydälle Walsinatsin veistelemiä puupienoismalleja, jotka kuvasivat kummankin puolen sotavoimia. Ennen Walsinatsin mallit olivat olleet liian groteskeja virallisiin tilaisuuksiin, mutta oli myönnettävä, että poika oli kehittynyt. Toisaalta myös maailma oli osoittautunut luultua groteskimmaksi.

    Itse kyklooppi istui nojatuolissa pöydän ja seinän välissä ja nojasi raskaasti rystysillään silmänsä alla olevaan ulokkeeseen, jota nyt ehkä leuaksikin saattoi kutsua. Tongu oli jotenkin happaman näköinen.

    “Hip hei”, tämä kuitenkin murahti. “Mitä mies? Meillä on tässä sotakokous alkamassa.”

    “Tässä on tätä tulijuomaa, kun taisimme sopia kupin tekemisestä…” lumiukko sopersi epävarmana, “Vaikka taitaa kyllä olla epäkohteliasta juoda näitä kun muilla ei ole mitään.”

    “Hmm, ehkä. Mutta tässä maailmassa taitaa olla isompiakin syntejä. Käy nyt istumaan jonnekin kun kerran tulit paikalle. Vaikka pelkään kyllä vähän ettei tästä tule mikään kevyt juttutuokio.”

    “Juu no joo. Kylmänähän nämä kannattaa juoda”, Snowie totesi, toi toisen kolpakon Tongulle ja askelsi vikkelästi pitkälle tupapenkille, jonka päätyyn kaikkien tuntema klaanilassankari Suga teki tilaa. Samalle tuolille ei sentään tarvinnut istua. Snowiella olikin huomattavasti Kepeä enemmän massaa.

    Penkillä Sugan kanssa istuivat myös toat Troopperi ja Iniko, jotka olivat jo aiemmin osoittaneet kiinnostusta sotimisen strategisempaan puoleen. Tuoleilla toisaalla istui tuttu poliisimies, Nui-Koron siniviittojen mainio ylikomisario Harkel muikeat viiksensä ja Suurkylän valtuutettu seuranaan. Hieman sivummalla istui haaleaa, rukoustekstein koristelua pakaria kasvoillaan pitävä vanha athisti ja vihreä akakukasvoinen matoran, joka oli ilmeisesti veljeskuntalaisia. Tarkemmin mietittyään Snowie tunnisti le-matoralaisen samaksi, joka oli ollut mukana pelastamassa häntä, Ämkoota ja tapiiria sukellusveneeltä lähellä sitä pientä viidakkosaarta. Nimi oli Enki, lumimies sai kaivettua muistinsa syövereistä. Tuttuja olivat myös Ko-Huna-Koron Turaga Uhrak ja muutama muu pohjoisen päällikko, jotka olivat tulleet Klaanin turviin Ma-Wetin tunneleja pitkin.

    Huoneen takaseinään vähäisen istumapaikkatilan vuoksi oli pultattu väljä varastohylly, jossa istuskeli jalkojaan heilutellen tusinan verran Laivaston matoreneja. Onu-matoranien määrä oli keskiarvoista suurempi, mutta viime aikoina mukaan oli värvätty myös useita muiden heimojen edustajia. Näistä lumies tunnisti punaisen mekaanikko Garsonin ja po-matoralaisen Brytan. Tongun luotetuimpiin kuuluvat Tehmut, Ternok ja Ontor olivat pomonsa seurassa pöydän ympärillä. Likellä istui myös Guardian, joka tervehti saapunutta lumiukkoa kevyesti kättä heilauttaen. Snowie ei voinut olla hymyilemättä varoen – kaikista sotkuista huolimatta häneen taidettiin luottaa tarpeeksi jäsenenä. Hyvä että tulijuurikuriirina jos ei muuten.

    Osa vieraammista ulkopaikkakuntalaismatoralaisista kyllä katsoi hänen mössöön olemukseensa pitkän tovin. Pohjoisen poronsarvipäät ja etelän vanha athisti tuntuivat arvioivan tulijaa katseillaan ennen kuin päättivät, että olivat varmasti nähneet näiden muurien sisällä kummallisempiakin otuksia. Taatusti. Jossain.
    “Joten…” lumimies puheli häntä tuijottavalle joukolle. “Mikä meininki? Tai siis, tilanne?”

    “Huono”, Tongu totesi. “Hyvin huono. Ei liene tarvetta syvemmille selityksille. Kaikki paikallaolijat tietävät, miksi olemme täällä.”

    Kyklooppi nousi seisomaan ja iski tiskin takaa karttapöydän viidakkosaarta esittävään kohtaan kolmisylinteristä ilmalaivaa esittävän punaisen pienoismallin, jonka kärki oli suunnattu kohti Klaanin kaupunkia.

    “Olimme valmiita siihen, että pohjoisesta tulee tupaan tuhatmäärin jalkaväkeä ja panssarivaunuja. Tiesimme, että lähimerillä partio sota-aluksia, joille laajamittainen pommitus ei ole ongelma. Mutta yhdessä asiassa olimme turhan toivon varassa.

    Me luulimme, että meillä on tämän saaren ilmaherruus.

    No, ei siltä näytä.”

    Snowie ei voinut olla vilkaisematta Enkin suuntaan. Lumimies itse ei ollut puhunut kenellekään Veljeskuntalaiselle saaren palon jälkeen. Viiltävän heittoveitsen lailla singottu katse metsäläisten uuden johtajan akakusta sai lumimiehen kuitenkin katsomaan poispäin.

    “Entä kaikki muut kerrat?” Troopperi kysyi. Tulen henki nojautui puupöytään ja tarkasteli lähitienoiden karttaa. “Jos ötököillä on niin iso lennosto, miksi olemme lyöneet ne kaikkina muina kertoina?”

    “Ei Roadaakaan päivässä rakennettu”, Tehmut puuttui keskusteluun, “Asiantuntija-arviomme -ja ihan maalaisjärjenkin- mukaan kyseisen napalmimäärän varustaminen ei käy hetkessä. Vihollisemme ilmavoimat ovat valmistelleen tätä kyseistä tapausta pitkään. Torakat tuskin ostavat räjähteitään Xialta tai muilta asejäteiltä, vaan luultavasti syntetisoivat ne itse. Meillä lienee hengähdystauko ennen seuraavaa iskua, mutta pahoin pelkään, että kerran kun vihollisemme ovat todenneet projektinsa toimivuuden, seuraavaa paloa ei tarvitse odotella niin kauaa.”

    “Pistää miettimään…” Iniko tuumi. “Saaren maaperä puhuu minulle ja vastaa kun kysyn. Mitä ne oikein kaivavat maastamme tuliseksi lopuksemme? Mitä tiedämme torakoiden teknologian tasosta tai edes imperiumin laajuudesta?”

    “On niitä ainakin ympäri välisaaria…” Snowien ajatukset palasivat taas epäonniseen seikkailuunsa Ämkoon kanssa.

    “No. Nyt niiden valtakunta kattaa meidän saaremme pohjoispuolen lisäksi myös tuhkakasan selustassamme”, Tongu miltei parkaisi, “tämä on toivotonta! Meidän aluksemme ovat kulkupelejä, ajoneuvoja mitä lie, pyssyillä varustettuja… Mutta nuo torakoiden helvetinkoneet, ne ovat vain aseita jotka lentävät…”

    “Niin, vaikuttaa siltä, että nazorakien ilmalaivoissa on vanhanmalliset kaasusäiliöt, jotka poistavat nostomoottorien tarpeen… Tämä tietenkin vähentää huomattavasti moottori- ja konetehon tarvetta ja mahdollistaa paljon meitä suuremman panostuksen asejärjestelmiin”, Tehmut luki paperia tarkkaillen.

    Iniko siristi vihreitä silmiään ja loi merkitsevän katseen Tehmutiin. “Se myös… mahdollistaa asioita, eikö?”

    “Kyllä kyllä, pohjoisesta tuomanne tiedot antavat meille vähän toivoa ennakoivaan ensi-iskuun. Näiden… tuoreiden tapahtumien valossa kuitenkin näyttää siltä, että vihollisemme ottavat ilmavoimansa huomattavasti vakavammin kuin aikaisemmin. ‘Tulikärpäsessä’ lienee myös puolustukseen soveltuvaa teknologiaa.”

    “Pitää siis toimia nopeasti, tulinuolta vetysäiliöön ja toivoa parasta”, Troopperi totesi ykskantaan.

    “Vaikka saisimme tämän ‘Tulikärpäsen’ tuhottua, niin torakoilla on nyt selvästi mahdollisuus asentaa tuhotekniikkansa muihinkin aluksiin! Meillä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi kalustoa suojata Klaania ja täyteenahdettua kaupunkia”, Keetongun oli sanottava, “Vaikka se ei nyt tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi yrittää… En vain tiedä, riittääkö se.”

    “Eikö Kepen asentama Hau-generaattori kuitenkin suojaa meitä napalmilta taivaista? Kuulin, että hän vahvisti sitä hiljattain”, Suga sanoi.

    “Se pitää suojassaan vain linnoitusta, enkä usko, että saamme kaikkea kaupungin väkimäärää sen alle. Ennen evakoimista se olisi voinutkin onnistua. Mutta vaikka jäisimmekin henkiin, ei linnoituksesta olisi kovin paljon iloa, jos se olisi keskellä palanutta kylää ja tuhkapeltoja”, Tehmut totesi iskien taas pöytään kylmiä faktoja.

    “Joo just”, Tongu murahti. “Niin. Turha kierrellä. Aseveljet, ystävät, ystävien ystävät. Minä en aio katsoa vierestä, kun minun poikaseni poltetaan, tai ammutaan, tai otetaan sotavangiksi. En aio myöskään katsoa vastaan taistellen kun… kaikki teidät lahdataan millä torakoiden tuomionkojeella tahansa. Minulla on… kokemusta kotisaarista, jotka viheliäs hyönteisarmeija syö kaiken polttaen, ja vaikka en voi sanoa olleeni silloin tarpeeksi vanha muistamaan tarkasti, niin olen paennut Tahtorakilla pois varmasta tuhosta ja hävityksestä. Ja palkkioksi sai vuosikauden rauhan, seikkailuja ja ystäviä. Ja nyt näyttää siltä, että torakat haluavat viedä meiltä maamme, rauhamme ja henkemme. Niistä ensimmäinen on karvas mutta siedettävä hinta kahdesta muusta.

    Minusta meidän tulisi evakoitua.”

    Jätin puheenvuoro sai huoneen räjähtämään puheeksi ja pulputukseksi, jota ei tarkkakorvainenkaan otteeseensa enää saanut. Itse kukin yritti saada vastalauseensa tai kannanottonsa läpi, ja rauhallinen kokoustila koki turboahdetun muodonmuutoksen huutokaupaksi. Kauppatavarana oli oma henki, hintana koti, omaisuus ja ylpeys, ja joillekin vanhoista valtaapitävistä oli viimeinen selvästi kallisarvoisin aarre.

    ”Okei, okei”, sininen admin jyrähti yhtäkkiä, ”Kiva, että teillä kaikilla on asiaa, mutta otetaanko yksi kerrallaan? Ei luovuta rauhasta ennen kuin olemme edes päättäneet, luovummeko maistamme. Ja jos tämä kokous ei aio mennä mihinkään järkevissä ajoin, ajattelin tehdä torakoiden työn niiden puolesta ja kuolla vanhuuteen. Aloitetaanko niistä, jotka eivät kailottaneet kantaansa äsken kovaan ääneen?”

    Hiljaista hyväksyvää mutinaa nousi äänekkäimmistä kuin savua kytevistä kekäleistä. Skakdi suuntasi kouran osoittamaan ensimmäisenä Veljeskunnan edustajaa.

    ”Enki”, hän lausui rauhallisesti le-matoralaiselle, ”mitä olet mieltä?”

    ”Veljeskunnan koti on jo poissa”, pieni vihreä soturi murahti. ”Jäljellä on vain sota.”
    Entisen viidakon entisen asukin mielipiteisiin ei uskaltanut kukaan puuttua. Pienen matoralaisen silmät paloivat samaa tulta, joka oli syönyt tuhatvuotisen viidakon, mutta tämän ääni oli vivahteeton kuin hänen sanansa olisivat kummuneet jostain aivan muualta.

    ”Veljeskunta ei astu Bio-Klaanin tielle, jos Bio-Klaani jättää sodan taaksensa.”

    Enkin sanojen kylmyys hyysi koko kokoustilaa. Mutta niiden tielle ei heillä tuntunut olevan syytä astua. Jos metsän pikku soturit janosivat kostoa, ei kenelläkään ollut oikeutta sitä estää.

    Enkin vieressä istuva vanha athisti otti kohteliaasti vastaan seuraavan puheenvuoron.
    ”Pyhän Äitimme puolesta voin sanoa vain, että ottivat Bio-Klaani ja sinisen ussalin kansat sitten minkä suunnan tahansa, olemme tukenanne. Ja jos lopulta päädytte jättämään kotinne, on seurakuntamme suurimmista mielentaitajista varmasti apua. Emme voi pommeja tahtoomme taivuttaa… mutta ehkä niiden sotilaiden tahtoa, jotka tulta teitä kohti suuntaavat.”

    Guardian nyökkäsi Oraakkelin kannalle. Hän kääntyi Pohjoiskairan asukkien suuntaan.

    ”Jätimme kotimme jo kertaalleen”, Tahtorakin askelman turaga Kurmana lausui. ”Ja teemme sen uudelleen, jos voimme siten pelastaa elämäntapamme. Mutta saavuimme vasta: väkeni tarvitsee aikaa levätä.”
    ”Aikaa…” Ko-Huna-Koron turaga Uhrak köhisi. ”Minulta jäi paistos liedelle kun lähdimme.”

    Kiire ei tuntunut Klaanissa vielä – mutta tunnelma oli sitäkin ahdistavampi.
    ”En tiedä…” Snowie mutisi. ”Eikun, olisiko minun pitänyt viitata?”
    ”Jatka vain”, sininen admin rohkaisi.
    ”Niin… Mitä nyt olen kierrellyt kaduilla ja linnassa ja telttakylässä ja kahviossa… Minä luulen, että tämä odottelu alkaa olla monille liikaa. Me vain istumme ja odotamme. En varmasti ole ainoa, joka luulee joskus kuulevansa tuhansien torakoiden jalkojen töminän pohjoisesta ihan vain, koska sitähän me odotamme, eikö? Se ei tee hyvää, öh, sielulle.”

    Lumimies vastasi levottomasti pöydän ääreen kokoontuneen neuvoston katseisiin.
    ”Mutta mitäpä minä tietäisin. Jos vaikka keitän meille teetä?” lumimies ehdotti nopeasti. ”Ja kahvia”, hän vielä lisäsi.

    ”Keitä ihmeessä, tästä voi tulla pitkä ilta”, Guardian totesi rennosti ja kalasteli katseellaan seuraavaa puhujaa. Sen hän löysi taas massavasta keltaisesta jättiläisestä.
    ”Tongu, jatka.”

    “Emme me nyt soutamaan olisi lähdössä, arvon kylänvanhimmat”, Tongu osoitti sanansa Uhrakille ja Kurmanalle. Jätti oli selvästi helpottunut saatuaan sanottua sanottavansa. “Meillä on kyllä isoja ilmalaivoja, voisimme saada ne ilmaan muutamassa päivässä, ja sitten pitäisi vain istua ja odottaa että löydämme paikan jonne jäädä. Vuosien saatossa olemme saaneet paljon ystäviä, etelään voisimme mennä, ehkä titaanien kuningaskuntiin tai jonnekkin Kristallisaarten taakse. Kauppasuhteet toisivat mahdollisuuksia, meidät tunnetaan siellä muttei vihata, ja voisimme pysyä tarpeeksi kaukana Odinan ja Destralin vaikutuspiiristä.”

    ”Mutta Tongu hyvä”, Troopperi sanoi seuraavaksi, ”onko todella jo aika pakata kamppeet ja juosta pakoon? Olen asunut tällä saarella niin pitkään kuin muistan, ja samonnut nuo metsät läpikotaisin. Tämä on minun saareni – meidän saaremme. Jos jätämme taistelun kesken, myönnämme että torakat olivat oikeassa.”

    “Olen periaattessa samaa mieltä enkä halua lähteä”, puuttui puheeseen Ternok, yksi Tongun luotetuimmista alaisista, “Mutta voipi olla, ettei meillä ole täällä kohta metsiä missä samoilla.”

    ”Jos ne haluaisivat vain polttaa kaiken, eivätkö ne olisi tehneet sen jo?” Troopperi iski ja nostatti joistakin hyväksyviä nyökkäyksiä. ”Selvästi ne haluavat valloittaa saaren, eivät tuhota.”

    “Joo, ja minä kuulin, että ne typerykset yrittivät oikeasti kasvattaa metsää Kaya-Wahiin!” sanoi eräs po-matoran laivastolaisen piippuhyllyltä.

    Vastaukseksi hän sai yleisen naurunpurskahduksen, joka kuitenkin päättyi pian.
    ”Torakat puuhaavat omiaan, mutta entä muut Allianssin jäsenet?” Nui-Koron valtuutettu esitti. ”Olemme saaneet elää pitkään rauhassa, mutta taistelu saaresta on jatkunut jo iäisyydet zyglakeja vastaan – olkoonkin, että avoimen sodan ja pommitusten sijaan olemmekin kärsineet perinteisesti lähinnä kadonneista kalastajista ja tärvellyistä pelloista.”

    Hänen vieressään istuva ylikomisario Harkel nyökkäsi viikset väpättäen. ”Joku liima niitäkin pitää yhdessä. Vaikka skakdit olisivatkin mukana vain rahan takia, tiedämme varmaksi, että zyglakit haluavat asua saarella sodan jälkeenkin.”
    Snowie hääräili pannujen parissa mutta rohkeni puuttumaan taas keskusteluun: ”Eräs vanha ystäväni Lehu-Korosta väitti kivenkovaan, että vanha kansa oli tehnyt kala-apajasopimuksen liskoheimojen kanssa. Jotta kaipa nuokin tahtovat vain elää elämiään, vaikka… no, pahaa verta olisikin välillämme.”
    ”Pointti huomioitu”, keskustelua johtava Guardian hyväksyi. ”Allianssin eri tahoilla on oltava jossain määrin yhteensovitettavat päämäärät – saaren täystuhoon he eivät tähtää.”

    “Mutta zyglakien sotaonni ei ole ollut kummoinen, eikö? Minä en tiedä yhtään mistä siinä niiden sissi-iskun tapauksessa oli kyse, mutta vähän siltä vaikuttaa, etteivät liskot siirry voitosta voittoon skakdien ja torakoiden rinnalla”, Iniko huomioi asiaa mietittyään. ”Kenellä on kattavimmat raportit käymistämme taisteluista?”

    Admin raapi leukaansa. ”Same on yrittänyt pitää kirjanpitoa yllä, mutta se on jäänyt vähän sivuprojektiksi. Tongu, luulisin, että kalustoraportaasinne antavat meille täsmällisintä tietoa.”

    Keltainen jättiläinen katsahti Tehmutia, joka ymmärsi vinkin. Hän iski eteensä pöydälle paperipinon, jossa kerrottiin Telakan alusten uusimistarpeista ja -syistä.
    ”Olemme menettäneet useamman aluksen torakoille ja pari skakdeille. Zyglakeista ei ole mainintaakaan.”
    ”Liskosoturit eivät taistele ampuma-asein”, Suga huomautti. ”Mutta pistää kyllä miettimään… Muistaako kukaan, milloin olemme viimeksi kuulleet mitään zyglakeista? Alkuviikkoina raportteja kohtaamisista suolla oli runsaasti.”

    “Hildemarin harhautustehtävä sai vastaansa pelkkiä torakoita ja Gaggulabion moottorisoidun palkkasoturiväen. Se on varsinkin outoa, koska he seilasivat keskellä vetistä suota ja skakdit ajoivat moottoripyörillä. Kyse voi tietenkin olla harhautuksesta, mutta en usko, että Gaggulabio olisi niin hienovarainen… Jos suo-osasto on siirtynyt skakdeille, niin jokin on kyllä pielessä zyglakien rintamalinjojen suhteen”, Iniko kertoi. Hän oli ollut mukana partiossa, joka oli mönkinyt vihollisrintaman takana Hildemarin harhautuksen avustamana.

    ”Jatketaan zyglakien silmälläpitämistä”, Guardian vastasi. ”Kenellä oli seuraavaksi asiaa?”

    “Entä etelän kylät? He varmasti ovat nähneet savun ja kuulleet kumun. Esimerkiksi Ruki-Koro on paljon lähempänä viidakkosaarta kuin me. Luulisi, että he lähettävät jonkun valtuuskunnan neuvottelemaan asiasta”, Nui-Koron valtuutettu sanoi ottaen uuden näkökulman aiheeseen.
    ”Olen kuullut siltä suunnalta aika ristiriitaisia juttuja”, Snowie kertoili tarjoillessaan kokouksen väelle kuumaa juomaa. ”Juuri Ruki-Korossa vastustetaan kamojen pakkaamista ja lähtöä kuulemma tosi hanakasti, mutta Han-Korolaisia on jo telttoineen täällä.”
    “Ruki-Koron pormestari on melko… karismaattinen tapaus. Voi olla, että hän ei ole ensimmäisenä anomassa apua täältä, vaan ehkä enemmänkin syyttämässä siitä, että olette tuoneet sodan varjon kylänsä ylle. Toisaalta hekin tarvitsevat ostajia kaloilleen, elleivät sitten tee hämäriä sopimuksia palkkasoturiskakdien kanssa”, valtuutettu sanoi esittäen myös paikallistason tuntemustaan.
    “Juuri kalastushommiensa takia rukikorolaiset eivät takuulla kannata saaren jättämistä. Elinkeinonsa on heille pohja, jolle he ovat elämänsä rakentaneet, vieläkin kovemmin kuin me pohjoisessa, vaikka toki maitamme rakastamme. Porot pakataan tokaksi, jos vanhat jäkälämaat kuihtuvat, mutta kala-apajat, niitä ei voi siirtää sotien tieltä”, vaitonaisena istunut Tahtorakin Askelman ga-turaga Kurmana sanoi. Muut pohjoisen päälikkot nyökkäilivät hyväksyvästi.
    ”Ja mehiläisetkin mahtuvat ruumaan.”
    Sille huomiolle ei juuri kukaan nyökkäillyt hyväksyvästi.

    Guardian odotti hetken lisää huomioita. Hän vilkuili pitkään ympäri sotahuonetta, eikä nähnyt innokkaita mielipiteitä taikka helppoja vastauksia vaikeisiin kysymyksiin. Lopulta päätös jäisi hänelle.
    Tämä on altaan syvä pää. Sinä pidät meitä kaikkia pinnalla.

    Sininen kyklooppi kääntyi kohti keltaista. ”Tongu. Voitko olla varma, että ilma-aluksissa on tilaa koko kaupungin asukeille? Ja saammeko pelastuksemme välineet pysymään ilmassa, jos niiden lastina on lähes koko saaren älykäs ja epävihamielinen elämä?”

    “Uskon niin. Ihan oikeasti, tämä ei ole mikään nopea päähänpisto. Minä laskin. Laskin kantavuuden, vetävyyden, pistin pojat hakemaan kaupungintalolta tilastot väkimääristä. Olemme lentäneet näitä aluksia vuosikymmeniä, ja minä olen suunnitellut ne pitkälti itse. Tahtorakia ei ole pidetty ilmassa yli puoleen vuoteen kauppasaarron takia, mutta se lentää kyllä, ja Hydraulinen Vapaus voi sekin kuljettaa satoja, ellei jopa tuhansia. Joutuisimme tietenkin jättämään suurimman osan maallisesta omaisuudesta taakse, mutta sehän nyt on päivänselvää”, jättiläinen selitti Tehmutin latoessa piirrustuksia piirtoheittimeen. Laivaston suuret alukset eivät olleet mitään höyhenluokan hupijahteja. Ne oltiin suunniteltu kuukausia kestäviin kauppamatkoihin.
    Skakdi nojaili nyrkkiinsä ja katseli massiivisten alusten poikkileikkauksia ja kantolaskelmia hiljaisena.
    ”Tongu, olet vanha ystävä ja luotan sinuun… mutta en halua astua hautaan miehenä, joka tuomitsee koko kaupungin kuolemaan. Uskon kyllä, että saisimme kaiken kansan noihin aluksiin, mutta en siihen, että kukaan astuisi niistä enää pois. Jos pakkaannumme sopivasti samaan paikkaan, Rautasiiven täytyy ampua vain enää kahdesti. Yksi laidallinen Tahtorakiin, yksi Vapauteen.”

    Skakdin lausunto aiheutti kohahduksia, mutta sanoja ei liiemmin päässyt kenestäkään.

    ”Jos rauhanomainen päätös olisi vaihtoehto”, Guardian sanoi vielä, ”olisimme ottaneet sen vastaan jo aiemmin. Mutta ykkösmies on luvannut Imperiumille sodan, enkä usko että hän aikoo rikkoa sitä lupausta.”

    “Tokihan meillä on etu, ilma-aluksia laivoja vastaan…” Tongu sopersi vielä yhden silmän katse tiukasti papereissa, vaikka hän tiesi jo, että kokous oli päätöksensä tehnyt.
    Gee-mies nousi tuoliltaan ja asteli keltaisen jätin vierelle. Vain melankolisen katseen tämän kanssa jakaen skakdi taputti valtaisan kykloopin suurta olkapäätä.
    ”Olen pahoillani, että paattimme eivät lennä optimismilla”, Guardian sanoi. ”Sinun omallasi niiden ei koskaan tarvisi laskeutua.”

    Tongu tuijotti lattiaan. “Mutta voitammeko me tämän asein?” hän sanoi syvällä äänellään ja nosti katseensa johtomieheensä. “Ja jos emme voita, niin mitä sitten tapahtuu?”
    ”En tohdi edes kuvitella”, skakdi sanoi pudistaen päätään. ”Enkä tahdo katkaista siipiä rauhankyyhkyltä. Jos se yhtään auttaa, sen päätöksen vastuu siirtyy pois sinun olkapäiltäsi. Vaikka niille voisikin laskea puolet Telakan aluksista.”
    Guardian kääntyi kohti kokousväkeä, ja puhui nyt kuuluvammin.

    ”001 pelleineen teki selväksi, että meillä ei ole hyviä vaihtoehtoja jäljellä. Polku, jota tästä eteenpäin astumme risteää vain joko kuolemaan tai voittoon. Eikä minulla ole aikomustakaan valita ensimmäistä. Jos joku näiden muurien kansoista haluaa edelleen jättää saaren… en voi kuin toivottaa onnea. Mutta Bio-Klaanin Laivaston aluksista ei katakombeja tehdä!”

    “Meidän tulisi ainakin ottaa strateginen hyöty irti niistä menetyksistä, jota viidakkosaari koki”, Harkel sanoi nyökäten kunnioittavasti adminin puheelle, “Taivaalta tulee tulta. Me vastaamme vedellä. Näyttää siltä, että tämä on viimeinen rintama, josta on mahdoton perääntyä tuumaakaan. Vahvistakaamme siis Bio-Klaani linnoitukseksi, jota maailma ei ole kuunaan nähnyt!”

    Guardian nyökkäsi syvään Suurkylän herrasmiehen puheenvuorolle.
    ”Samaa mieltä noiden rikkaiden ja rotevien viiksien kanssa! En usko kostoon tai siihen, että siitä voisi seurata mitään hyvää… mutta tuomarina uskon oikeuteen. Ja jos Tulikärpänen aikoo sytyttää Välisaarten isoimman nuotion”, hän piti tauon ja antoi katseensa kulkea jokaisen kokouslaisen läpi.

    ”… niin saa hirviöpaatti minun puolestani luvan grillaantua omassa liekissään.”

    Myöhemmin
    Tongun paja

    Niinhän siinä sitten kävi.

    Kokouksen päätös ei ollut yllättävä.

    Moukari rämähti teräslevyyn. Kipinät halkoivat ilmaa. Hiki virtaili. Ahjot saivat keltaisen jättiläisen kuoren hohtamaan kirkkaan oranssina.

    Ehdotus oli ollut pakko tehdä. Asiasta vaikenemista jätti ei olisi antanut itselleen anteeksi. Tässä sodassa ei ollut tilaa jääräpäisyydelle.

    Kuprut suoristuivat. Eihän Tongu Kapuran veroinen seppä ollut, mutta takoja oli kaukana ja joskus hehkuvan teräksen muovaaminen oli ainoa oikea tapa. Ja ainakin kykloopin käsissä moukari heilui tehokkaammin.

    Päätökset oli tehty. Keskustelut oli käyty. Asiat olivat loppuu käsiteltyjä.

    Jäljellä oli vain Työ.

    Teräslevy ei ollut tasainen eivätkä sen reunat edes olleet suoria. Eipä siinä, epätasainen pinta vain pienensi ilmanvastusta. Siinä oli yksi pieni asia, jota vihollisten liikkeet ja keksinnöt eivät saisi muutettua. Jätti laski vasaransa alasinta vasten, tarttui raskailla nahkakintailla levyyn ja upotti sen syvälle kylmään veteen. Puhdistava höyry täytti huoneen, jota ahjon tuli valaisi sameana.

    Kuin saunassa.

    Sumun keskellä, silmiltä näkymättömissä, keltaisista jättiläisistä viimeinen hymyili.

    Ovi naksahti auki. Se kuitenkin suljettiin heti.

    Tongu nosti levyn jäähdytysastiasta ja asetti sen telineeseen. Jäähtyvä teräs napsahteli kipakasti. Jätti käveli pajan laidalle, käänsi kammesta räppänät auki ja pyöritteli sitten kinttaillaan kuumaa venttiiliä, kunnes räppänöiden potkurit alkoivat imemään höyryä iltataivaalle. Keetongu avasi oven ja ta-matoran astui sisään kantaen sylissään puolipallon muotoista lasikupua, joka huurtui heti.

    “Kiitoksia, pomo”, Garson sanoi ja ojensi kuvun Tongulle, joka pyöritteli sitä sormiensa välissä. Se oli puolisen metriä halkaisijaltaan ja helisi kun sitä napautti.

    “Uskomaton. Ei mitään saumoja”, hän sanoi, kaivoi taontaessunsa taskusta öljyisen rätin ja kiillotti lasin.

    “Pohjoisen lasinpuhaltajat ovat tosiaan taitavia. Testiemme mukaan tämä kestää helposti torakoiden zamor-ammukset”, ta-matoran kertoi.

    Keetongu otti esiin pienen jakoavaimen ja löi lasikupua. Työkalu värähteli ja päästi zinnng-äänen. Se resonoi vesikattiloissa, alasimessa ja muissa metalliesineissä ympäri huonetta.

    “Mainiota, kelpo miehiä, ja naisia. Tarvitsemme näitä nyt alkuun neljä, ja yhden isomman ja laakeamman. Vaikka uskon kyllä, että Lohrak-ampujan päivittävät mielellään omat kupunsa heti kun kuulevat näistä.”

    “Selvä homma. Minne kuskaamme ne?”

    “Kolmosmontulle. Teen tässä parhaillani kansilevyjä. Näihin pitää sitten polttoleikata aukot noille.”

    “Aivan, se prototyyppi. Huomasin, että olit purkanut ne vastakkaispyörivät potkurit”, Garson sanoi ottaen kuvun takaisin.

    “Liian äänekkäitä. Parempi mennä vain neljällä normaalilla. Siitä puheenollen, tämän vasaroinnin yli ei kyllä saanut mitään selvää, mutta ilmeisesti parakkien puolella tapahtuu?”

    “Näin on. Ryhmä ’Rytmitykki’ on päässyt kokeilemaan vehkeitään. Olet muuten hakannut aika lujasti, jos et ole kuullut mitään. Koko Telakka on tärissyt!”

    “Toivon todella, että he onnistuvat siinä, mitä yrittävät”, Tongu sanoi ja istahti jäähtyneelle alasimelle, “Helppoa siitä ei tule.”

    “Kyllä se siitä, pomo. He ovat kivekovaa tavaraa.”

    “Niin, mistäpä minä tiedän, minä olen pelkkä insinööri”, kyklooppi vastasi ja katseli rakasta pajaansa, yhtä monista.

    “Ei, pomo. Minä olen insinööri. Sinä olet taitelija.”

    “Ha! Vai että taiteilija. Rahti ei lennä kauniilla ideoilla ja ennennäkemättömillä visioilla.”

    “Niin, mutta jos me tekisimme kaiken vain puhtaasti käyttötarkoituksen vuoksi, mikä erottaisi meidät torakoiden ilmavoimista, loppuviimein?”

    “Jaa, ehkä se, että me emme muuta horisontin viidakkosaaria tuhkakasoiksi. Tule, mennään sinne kolmosmontulle ja jätetään filosofia viisaimmille. Tällä projektilla on kuitenkin takaraja.”

  • Malmiräätälit

    Bio-Klaanin linnake

    Kaksi matoralaista istuivat pienen pöydän eri puolilla ja pelasivat lautapeliä. He olivat ainoat henkilöt koko näköalatornissa – pieni ihme itsessään, evakkotulva huomioiden. Pyöreässä huoneessa oli kiviset seinät. Katto ja lattia olivat molemmat samasta, vaaleasta lankusta rakennetut. Tornihuoneen neljä ikkunaa aukesivat kaikki eri suuntiin, antaen mainion näköalan niin merelle, metsään, pelloille kuin kaupunkiinkin. Kahden matoralaisen katseet olivat kuitenkin pelilautaan kohdistetut.

    ”Hans?” toinen, haaleanvihreä matoralainen aloitti.
    ”Hm?” hänen pelikumppaninsa vastasi, kohottamatta kuitenkaan katsettaan pelilaudasta. Hän liikutti pientä mönttiä muutaman ruudun kohti laudan keskustaa.
    ”Eikö… Eikö tämä sotatila tosiaan huoleta sinua?”

    Hopean ja oranssin värinen matoralainen katsoi keskustelukumppaniaan silmiin.
    ”Totta kai huolettaa, Plaploo, totta kai.”
    ”Niin, mutta-”
    ”Sinun vuorosi.”

    Hetken matoralaiset jatkoivat peliään kaikessa rauhassa. Nappulat pomppivat ruuduilla ja noppia heitettiin. Sitten kuitenkin tapahtui jotain. Molemmat kohosivat äkkiä säikähtäneinä seisaalleen ja katsoivat toisiinsa.
    ”Sinäkin kuulit sen?”
    ”Mikä se oli?”
    ”Ei aavistustakaan.”
    ”Se kuului alakerrasta, eikö?”
    ”Joo.”

    Kaksi pikkuveikkoa kävivät mielessään, mitä heidän lempitorninsa alemmissa kerroksissa oli. Jotain vanhoja varastotiloja? Ja nyt sieltä kuului… laukauksia?

    ”Pitäisikö meidän kertoa jollekin modelle?”
    ”Kai meidän on pakko.”

    Matoranit askelsivat varovaisesti kohti portaikkoa.

    Se kuului taas. Ilmiselvä laukaus. Nazorak-kivääri, kenties?
    ”Mikä se on?” Plaploo hermoili.
    ”En…” Hans piti tauon ja pysähtyi. Plaploo toisti tempun muutaman askelen päästä, huomattuaan ystävänsä jääneen jälkeen.
    ”Mitä nyt, Hans?”
    ”Tämä on typerää.”
    ”Mitä tarkoitat?”

    Hans mietti hetken, miten sanansa asettelisi.
    ”Emme me tee tätä taas. Viime kerta oli riittävän hölmö.”
    Plaploon ilme valahti välittömästi. ”Todellako?”
    ”No toki! Hermoilimme ja säntäilimme ympäri Klaanin käytäviä, salaperäistä ääntä metsästäen. Lopulta äänet aiheutti Moderaattori Paacon musiikki, olihan moinen n-”

    ”Ei se!” Plaploo parkaisi. Hänen äänensä oli yhtäkkiä paitsi paljon voimakkaampi, myös särkymispisteessä.
    Hans hämmentyi ystävänsä voimakkaasta reaktiosta. ”Mekö emme puhu diskoteekkiselkkauksesta? Mitä en nyt ymmärrä?”
    ”Viime kerta, kun linnakkeeseen tunkeuduttiin. Etkö muista?”

    Totta kai Hans muisti. Zyglakien yöllinen isku jäi kaikkien mieleen. Mutta Hansin ja Plaploon mieleen se jätti erityisen mustan jäljen.
    ”Jarp…” Hans sanoi hiljaa.

    Kaksikon hyvä ystävä, sähkömies Jarp oli menettänyt henkensä zyglakien kourissa. Kuulemma yksi liskosoturi oli silpaissut pienen insinöörin pään harteilta yhdellä siistillä sivalluksella.

    Hans ja Plaploo eivät koskaan puhuneet siitä. Hautajaisissa Jarpista oli sanottu muutama kaunis sana – sähkömies oli laskettu haudan lepoon yhdessä muiden zyglakien hyökkäyksessä menehtyneiden kanssa. Jarp oli saanut viimeisen lepopaikkansa koristeeksi kauniin kukkakranssin, samanlaisen kuin muutkin vainajat.

    Vaan muistiko kukaan enää pikku-Jarpia? Niinä päivinä, kun oli sateista ja kahviossa myytävien lehtien etusivulla kirjoitettiin Allianssin hirmuteoista ja kaikkialla oli kova häly, Plaploo mietti, mikä kaikki unohtui sodan pauhussa. Toat seikkailivat ja muut sankarit tekivät uskomattomia asioita. Mikä arvo oli pienten ponnistelulla? Toisinaan Plaploo puristi haaleanvihreillä sormillaan kahvion pöydänreunaa niin lujaa että sattui – kun hän ei saanut katsettaan irti tiskillä mainostettavan lehden otsikoista.

    ”Totta puhuakseni…” Hans aloitti. Plaploo hätkähti ulos ajatuksistaan. ”Kuulin, että Jarpin kaulan… hengen riistänyt lisko on linnoituksessa vankina.”
    ”Mi-mitä?” Plaploo henkäisi.
    Hans nyökkäsi. Todellisuudessa tieto ei perustunut epävarmaan huhuun: matoralainen oli asiasta varma. Hän oli ottanut asiakseen selvittää. Hänellä ei tosin ollut aavistustakaan siitä, mitä tiedolla teki.

    Jarpin tappaja… linnakkeessamme. Hullu maailma.

    ”Menen puhumaan hänelle, ennemmin tai myöhemmin”, Plaploo julisti.
    ”Mitä? Miksi?”
    ”Ehkä löydän rauhan.”

    Hans pudisti oranssia päätään. Ajatus kuulosti huonolta, erittäin, kovin huonolta. Hän oli jakamassa ajatuksiaan ystävälleen, mutta sitten se kuului taas. Se oli taatusti Nazorak-kivääri.
    ”Selvitetään tämä!”
    ”Jeh!”

    Kaksi pientä jalkaparia tamppasi portaita alas, suorastaan uhmakkaan päättäväisyyden vallassa.

    Kierreportaikon alas päästyään usein lautapelejä harrastava matoralais-duo huomasi laukausten äänen voimistuvan. Mysteerimelun lähde oli mitä ilmeisimmin erittäin lähellä… jopa…
    ”Tuon oven takana?” Plaploo ehdotti varovaisesti. Hänen urheampi ystävänsä painoi korvansa rappusten alapäässä olevaa puuovea vasten.

    Sikäli kun Hans tahi Plaploo muistivat, tornin alaosan piti aueta muuannenteen vähän käytettyyn kellarivarastoon. Miksi Nazorakit sinne tunkeutuisivat? Ei auttanut kuin ottaa selvää.

    Hansin oranssit sormet koskettivat vanhan puuoven karheaa pintaa. Uksin lukossa oli avain – kukaan ei ollut pakottanut itseään väkisin läpi. Ovi aukesi narahtaen, paljastaen takaansa ampumaradan.

    ”Hetkinen, mitä?”

    Moderaattori Bladis losautti parahultaisesti ampumaradan päässä seisovaa Snowieta Nazorak-kiväärillä rintakehään.
    ”Hihihii, kutittaa!”

    Näkymä oli hämmentävä. Varaston tavanomaiset valtiaat – käyttämättömien moppien rivistöt, ylimääräiset jakkarat ja pari polkurapuvaunua oli raivattu pitkän tilan reunoille. Kauimmaisessa päässä varastoa/ampumarataa loisteputkilamput valaisivat Snowien, lähemmässä erittäin värikkään seurueen.

    Hansin ja Plaploon edessä seisoskelivat Admin Guardian ja Hansille ja Plaploolle tuntematon, erittäin viiksekäs Matoran. Myös muutama muu muukalainen ja Telakan johtaja Tongu seisoskelivat ampumaradaksi muunnetun varaston laidoilla. Kaikilla oli kuulosuojaimet päässään.

    Hans ja Plaploo olivat ilmaantuneet joukkion selkäpuolelle, joten muihin nähden vastakkain seisoskeleva Lumiukko huomasi saapujat ensimmäisinä.
    ”Hohoi, hei!” Snowie hihkaisi ja vilkutti. Ampuraattori ei kuitenkaan keskeyttänyt puuhiaan: seuraava laukaus kajahti ilmoille ja valkopullukka säikähti silminnähden. Zamor-kuula kuitenkin poksahti harmittomana Snowieta vasten. Lumimiehen rintakehässä oli jotain outoa.

    Huoneen lössi kääntyi kannoillaan ja huomasi Hansin ja Plaploon. Kaksikko oli silminnähden hämillään, ja Guardian katsoi asiakseen avata tilannetta.
    ”Teemme vähän testejä”, Admin selitti. ”Saa tulla seuraamaan sivusta.”

    Huoneen väki otti kuulosuojaimet pois päästään. Hans ja Plaploo katsoivat Adminia, sitten Nazorak-kiväärin kanssa heiluvaa Bladista. Liikkumarajoitteinen skakdi huomasi tuijotuksen. ”Kaipasivat loistavaa aseenkäyttelijää testauksen avuksi.”

    Guardian pohti mielessään sanojen ’loistava’ ja ’innokas’ vivahteellisia eroja.

    ”Mutta ihan pettymys tämä on!” Bladis jatkoi. Hän viittasi ehkä kädessään olevaan torakka-aseeseen, tai ehkä koko tilanteeseen. ”Lelupyssy, skarrar.”

    Ennen kuin mysteerioita ratkova matoralais-duo ehti ihmetellä sen enempää, Snowie avasi suunsa.

    ”Sitä paitsi ei mutta tämä on ihan mainiota!” lumiukko hihkui lönkötellessään huoneeseen saapuneen kaksikon tykö ampumaradan maalialueelta. Hänellä oli yllään sileä metallipanssari. Äärimmilleen pelkistettyssä ja muodoiltaan hieman pyöreässä metalliliivissä oli muutama lommo, mutta muuten se kiilteli uutuuttaan. Panssaria koristi siihen tökerösti sinisestä teipistä ja pullonkorkeista askarreltu Ussal.
    ”Tein sen ihan itse!” pyylevä klaanilainen kommentoi somistusta. ”Kuvan siis, en liiviä. Ja sehän tässä onkin se mainious, rautapaidan alkuperä! Sen auktorin tulkinnallisuus!”
    Vihreä ja oranssi matoralainen kohottivat kulmiaan jaetun hämmentymisen kokemuksen merkiksi.
    ”Mitä Snowie tässä yrittää sanoa…” Guardian otti askeleen eteenpäin ”on että panssaripaita kehitettiin useita tekniikoita hyödyntäen.”
    ”Joo, ja siis, ovathan mestat parahultaisesti ahtaat – minäkin jaan tätä nykyä huoneen kahden Dapi-Korolaisen käsityöläisen kanssa – mutta se tässä juuri onkin pointtina! Tai siis, siitä tämä alkoi. Tämä tässä!”

    Lumiukko koputti rintapanssariaan.

    ”Joo, hei vaan!” yksi huoneen seinustalla nojaileva matoralainen vilkutti. Kasvoillaan suurta Rauta kantava tulen matoran oli länkäsäärinen ja pyöreävatsainen. ”Uusi kämppiksemme sai kieltämättä oikein ideavonkaleen. Me…” Ta-Matoran tökkäsi vieressään istuvaa Fe-Matorania, joka keskittyi lähinnä sylissään tuhisevan mustan sammakon silittelemiseen ”…juttelimme Snowmanin kanssa työnteosta. Kerroimme olevamme vasta kisällejä, ja että mestarimme kiertelee Dapi-Koron, Askelman ja Rol-Horiin väliä, suurta sepänviisauttaan jakaen. Kerroimme hänelle kauniista naamioista, vahvoista vasaroista ja terävistä sahoista, jotka mestarimme loihtii pienimmänkin ahjon äärellä.”
    ”Ja sitten kysyin…” Snowie hömelössä haarniskassaan jatkoi taas ”…että onko hän koskaan kokeillut oikein isoa ahjoa? Ja siinä vaiheessa!”
    Lumiukko pyörähti kömpelösti ja osoitti kummankin kätensä etusormilla varastotilan takaseinällä seisoskelevaa sähkön matorania. Pitkä matoralainen oli pukeutunut komeaan huopaviittaan, jossa oli mahtava röyhelökaulus. Sähkötär nyökkäsi lyhyesti.
    ”Siinä vaiheessa törmäsimme tähän mahtavaan naiseen!”
    ”Juu-u!” Dapi-Koron möhömaha vahvisti. ”Nui-Koron käsityöläiskilta oli jo löytänyt tiensä Telakkanne mahtavien roihujen äärelle. Teillä oli niin paljon opetettavaa!”
    Killan johtaja hymyili pompöösin kauluksensa alta. ”Tunne on molemminpuolinen.”

    Hans ja Plaploo katsoivat edessään intoilevaa joukkiota. Siinä todella oli matoralaisia ympäri pohjoista ja aimo liuta Suurkylän väkeä.
    ”Lopulta saimme yhteyden itse kunnioitettuun pohjoisen valumamestariin – siinä vasta eri jehu – ja johan alkoi rautasoppa kuplimaan ja sotisopa räätälöitymään”, Snowie hymyili. ”Siinä oli osaajaa monenlaista, ja koko ajan vaan tuli lisää. Pohjoisen muinaistieto ja Nui-Koron käsityökulttuuri ja tulipa mukaan sitten kiinnostuneita klaanilaisiakin… Siinäpä vasta resepti! Olisipa Kapura ollut näkemässä!”
    ”Ruuhka-aika Telakalla”, Tongu ilmaisi huvittuneisuutensa. ”Melkoista. Omat poikamme ja tyttömme osallistuivat seppähetkeen innolla ja taidolla.”
    Tongun vieressä nököttävä ta-matoran Garson otti pomonsa kehut vastaan tyynesti. Hän ei yleensäkään turhia intoillut.

    Keltajätti naksautti mikrouunin kokoisia rystysiään. “Enpä malta odottaa russakoiden ilmeiden näkemistä, kun niiden piruparkojen panokset pysähtyvät kuin seinään!”

    “Juu, vaikka tietty olisikin kivempi, etteivät meikäläiset joutuisi ensinkään tulilinjalle”, lumimies tuumi testitulilinjastolta, “Mutta jos joudumme, niin ainakin olemme satsanneet hengissä pysymiseen.”

    “Vihollisten ampuminen on mainio satsaus hengissä selviytymiseen”, Bladis murahti. Skakdinaattorilla oli aurinkolasit, kellarissakin.

    “Niin ne torakatkin varmaan ajattelevat”, vanhempi skakdi sanoi mietteliäästi.

    “Tai siis ajattelevat kunnes saavat vastaansa kovan paidan!” yksi pohjoisen kisälleistä rohkaistui lohkaisemaan. Bladis naksautti jälleen torakkatussaria.

    Plam!

    Bladis puhalsi Nazorak-kiväärin piippua. Haarniskaan jäi vain pieni lommo. ”Niin että tuollaisen saivat aikaan.”

    Moni läsnäolija mulkaisi vihaisesti Bladista – väki oli jo ottanut kuulosuojaimet päästään – mutta useat myös nyökkäsivät hyväksyvästi. Panssari oli todella vaikuttava.

    ”Henkilökohtaisesti pidän tässä kaikessa eniten siitä, että tämä on oikeastaan Allianssin lahja meille”, Guardian virnisti. ”Jos he eivät olisi pakottaneet hyvää väkeä pakosalle, käsityöläiskonklaavi olisi jäänyt väliin.”

    Makea karman tuoksu leijaili ampumaradan yllä.

    ”Eli…” Hans hahmotteli tilannetta. ”Te yhdistitte eri kylien tietämyksen ja lopputuloksena saitte aikaan torakkakiväärin osumilta suojaavan haarniskan?”
    ”Kyllä”, Nui-Koron käsityöläiskillan johtaja hyväksyi. ”Tarkka tiivistys.”

    “Siis: Imperiumin rautasaappaan alla yhtenäisyys muodostaa uuden rautamuurin, jonka suojassa kulttuuri ja perimätieto nousee uuteen, ennenäkemättömään kukoistukseen!” kisälli lausui mahtipontisesti.

    “Tuon voisi painattaa paitaan, jos käyttäisin sellaista”, Guartsu virnisti.

    “No, voit painattaa sen tuohon haarniskaan.”

    ”Mutta jos haluamme, että metallivelhojen uurastus todella auttaa meitä, tarvitsemme aika lailla työvoimaa – enemmän, kuin mitä saarella on seppiä”, Faxon-kasvoinen po-matoran mutisi viiksiensä alta. Hans ja Plaploo tuijottivat vaikuttuneina suurkyläläisen naamakarvoja ja tunnistivat hahmon Nui-Koron ylikomisario Harkeliksi.

    ”Testikappaleen taontaan meni Bio-Klaanin, pohjoisen ja meidän suurkyläläisten parhaimmistoltakin päiviä. Vaikka työnjako olisi seuraavien sarjojen saralla pätevämmin hoidettu, tahtimme on parhaimmillaankin vain paita pari per päivä”, Harkel jatkoi.

    Guardian hymähti uuden toverinsa puheille ja loi kysyvän katseen katseen Tonguun.

    ”Minä tiedän miehen”, Keltaisen Jättiläisen puhe kumisi tilassa. ”Todellinen takomisen mestari – hän ja alaistensa armeija. Asuu puoli maailmaa tuohon suuntaan.” Tongu huitaisi huolimattomasti koilliseen avautuvaa ikkunaa kohti. ”Kelpo mies.”
    ”Ai?” Guardian varmisti epäilyksensä. ”Hän on saanut bisneksen taas rullaamaan viime kerran jäljiltä?”
    ”Kelpo mies.”

    Harkel tyytyi vastaukseen – viikset vapisivat myöntymisen merkiksi. Nui-Koron ylikomisario oppi kunnioittamaan Admin Guardiania päivä päivältä enemmän. Sotaveteraani oli käytännön mies, ja poliisin oli helppo ymmärtää, miksi klaanilaiset seurasivat sinistä johtajaansa uskollisesti. Bio-Klaanin sotastrategi oli organisoinut sirkusmaisen seurueensa sotakuntoon, kaiken aineksen kyvykkäästi hyödyntäen. Ja ainesta oli päivä päivältä enemmän.
    ”Admin Guardian”, Harkel jatkoi ajatuskulkuaan ääneen.
    Sininen skakdi käänsi päätään. ”Ylikomisario Harkel?”
    ”Onko meillä tänään aikaa suunnitella Siniviittojen organisoimista osaksi Bio-Klaanin puolustusta?”

    Pronssisen Hahnahin puolustajien alistaminen Bio-Klaanin alaisuuteen oli kiistelty aihe. Monet Suurkylän vanhoista päättäjistä olivat ehdotusta vastaan, koska tiesivät sen vähentävän Nui-Koron autonomiaa. Saaren vanhassa valtakeskittymässä oli yhä vain katkeruutta bio-klaanilaisia ”vallananastajia” kohtaan. Jos turaga Tahae olisi yhä ollut vallan kahvassa, olisi ajatus Siniviitoista osana Bio-Klaanin komentoketjua tukahdutettu jo suunnittelupöydälle.
    Mata Nuin kiitos ettei ole… Harkel tuumi.

    Useimmat muut kiittelivät vallanvaihdoksesta Harkelia itseään – olihan viiksikomisario vastannut henkilökohtaisesti siitä, että pahan pormestarin valtakausi päättyi Nui-Korossa. Ylennyksensä lisäksi Harkel oli saanut virallista asemaansa enemmän vaikutusvaltaa Siniviittojen johdossa: Nui-Koron poliisipäällikkö Arnopin osuutta pormestari Tahaen korruptioskandaaliin ei oltu onnistuttu todistamaan, mutta yleinen mielipide oli, että Arnop kuului pahan pormestarin sisäpiiriin. Huhu oli sikäli perusteltu, että juuri Arnop oli antanut Harkelille potkut, kun viiksikyttä oli alkanut nuuskimaan Nui-Koron verovarojen virtaa.

    Tilanne Suurkylän evakkojen valtapoliittisella kentällä oli sekava, vaan ei Harkelin kannalta toivoton. Hänellä oli taskussaan useimpien Siniviittojen uskollisuus, sekä ammattimainen ja toimiva suhde väliaikaiseen valtuutettuun, Nui-Koron viralliseen ylimpään päätöksentekijään. Yhdessä he olivat onnistuneet raivaamaan Klaani-myönteisen kannan läpi Nui-Koron päätöksentekoelimien. Näkemyksen eteenpäin ajamisessa oli auttanut kahden klaanilaisen – Toa Kepen ja Snowmanin – avustus veroja kiertävän ja väärinkäyttävän pormestarin nappaamisessa. Sama seikkailu oli lopullisesti vakuuttanut Harkelin itsensäkin Bio-Klaanin sakin mainioudesta.

    Lopulta Harkel oli saanut hyväksynnän Siniviittojen ja Bio-Klaanin puolustuksen yhdistämisestä. Sotku se oli ollut, mutta valmista tuli kuitenkin.
    Kunhan Sulfrey vain olisi auttamassa paperitöiden kanssa… ylikomisario kaipasi avustajaansa.

    ”Illasta”, Guardian vastasi, mietti hetken ja muutti lausumaansa. ”Tai huomenna. Lupauduin Tawan poliittiseksi tulitueksi. Kuulemma jotain närää mehiläistarhaajien ja poronhoitajien välillä. Ilmeisesti kumpaakin elinkeinoa on haasteellista harjoittaa samalla torilla.”
    Harkel tuhisi ymmärtäväisesti viiksiensä takaa. Mehiläistarhaajat ja poronhoitajat…

    ”Hunajasta kun on melkein puhe”, Snowie heitti väliin pirteästi ja rupesi riisumaan rautapaitaansa. ”Voisi olla iltapäiväteen paikka. Olemme kykkineet täällä kellarissa, mitä, aamusta asti?”
    Tongu nyökytteli keltaista päätään (vaikka sitä olikin hankalaa havaita) ja nosti peukkunsa pystyyn. ”Joo, kuulostaa suunnitelmalta! Ehkä me ollaan teehetkemme ansaittu, itse kukin. Meitä kaivataan muutenkin Telakalla vasta puolentoista tunnin päästä. Ja sitä teetä tulisi kyllä muutenkin juotua sielläkin. Illasta pitäisi kunnostaa pari höyrykattilaa, mutta ehkä ne jaksavat odottaa.”
    ”Niitä isoja”, Garson vahvisti ja levitti kätensä niin laajalle alueelle kun vain kykeni.
    ”Joskus minä mietin, miten saatte kaikki härvelinne pysymään ilmassa”, Dapi-Koron kisälli tuumaili. ”Ne ovat iiisoja.”
    ”Näitä kattiloita ei asennetakaan lennokkiin”, Garson vastasi vakavana. Ennen kuin seppä pohjolasta ehti ihmetellä Telakan mekaanikon vastausta, Bladis otti osaa keskusteluun.

    Plam! Plam! Plam! Klik.

    Moderaattori varmisti varaston takaseinään tyhjentämänsä pyssykän lippaan tyhjäksi. ”Joo mentiin.”

    Tohtori Kupe olisi taatusti närkästynyt korvakäytävien tarpeettomasta ja jatkuvasta vaarantamisesta, jos olisi ollut läsnä. Muutama ”ulko-klaanilainen”, jotka eivät Moderaattori Bladista aiemmin tunteneet, suunnittelivat pitävänsä kuulosuojaimet jatkuvasti päässään pyssy-skakdin välittömässä läheisyydessä.

    ”Virallistan tämän olleen niinsanotusti tässä”, Guardian hyväksyi spontaanin teetauon. ”Saimme haluamamme tulokset. Tongu, uskon projektin etenemisen käsiisi.”
    ”Selvä peli.”

    Värikäs seurue alkoi tehdä lähtöä. Seinäännojailijat suoristautuivat ja Dapi-Koron rautamatoran nousi seisomaan. Napo loikkasi hänen sylistään laiskasti, kurnutteli hetken aikaa ja pomppi sitten isäntänsä jalkojen juuren. Snowie sieppasi lemmikkinsä syliin.
    ”Sinusta on tullut laiska.”
    ”Kroaak.”

    Harkel hieroi käsiään yhteen. ”Iltapäivätee pitää selän suorana ja mielen kirkkaana. Lainvalvojan voimajuoma!”
    ”Mikä siinä teessä”, Guardian jupisi itsekseen. ”Vettä, jossa on makua. Vähän.”
    ”Voin tietty puhua vain omasta puolestani”, Garson kommentoi Adminin monologia pakatessaan romppeitaan ”mutta meillä Telakalla kiehuvaa vettä tulee sammioittain ihan jo jäähdytysjärjestelmien kautta. Sama vaivahan se on maustaa.”
    ”Mitä. Öljylläkö?”
    ”No yleensä silläkin”, ta-matoran myöntyi. ”Mutta inkivääri peittää kiusallisen maun.”
    ”Vanha kunnon tulijuuri”, lumiukkeli hyväksyi kulinarismin. ”Maukkaistaa niin teen kuin olusenkin.”
    ”Alkaa olla tyyristä tuontitavaraa”, Tongu harmitteli. ”Näillä näkymin jäävät sadot saamatta niin Nui-Koron niityiltä kuin Päättisten pelloiltakin.”

    ”Hei, onko okei jos menemme johonkin paikkaan Satamakadun varrella?” Snowie lörpötteli ampumarata-alueen tyhjetessä. ”Menen tästä suoraan veneilemään, joten moinen olisi kannaltani kätevää.”
    ”Mikä jottei” Harkel vastasi. Muutkin näyttivät hyväksyvän, ja hymy lumiukon kasvoilla leveni. ”Jes! Uskon, että meri-ilma selventää ajatuksiani muutamasta, öö, jutusta. Plus käyn ehkä samalla tapaamassa vanhoja kavereitani.”
    ”Oletko edes ajanut venettäsi tosi ison sushin tapauksen jälkeen?” Guardian kysäisi. Tuntui kuin tosi isosta sushista olisi kulunut melko pieni ikuisuus.
    ”Itsepä asiassa en ole. Taidan kyllä mennä puisella paatilla.”
    ”Mistä moinen?”

    Lopputarina jäi kuitenkin Hansilta ja Plaploolta kuulematta. Seppäsaattue, oheiset klaanilaiset ja yksi ylikomisario saapastelivat ulos samaisesta ovesta, josta matoralaiskaksikko oli hetki sitten tepastellut sisään. Bio-Klaanissa sattui ja tapahtui: toisinaan tahti oli kova ja päätöksentekoprosessi spontaani. Vain Bladis jäi halliin Hansin ja Plaploon seuraksi.

    Iltapäiväteesakin äänet kaikuivat vielä käytävästä, kun Plaploo avasi suunsa.
    ”Moderaattori Bladis”, pieni ääni aloitti varovaisesti.
    ”Mmh?” skakdi reagoi, nostamatta kuitenkaan katsetta puhdistamastaan Nazorak-kivääristä.
    ”Muistatko sinä Jarpia?”
    Hopeiset skakdinsormet lakkasivat hetkeksi työskentelemästä. ”Se pikku sähköinsinööri?”
    ”Hän juuri.”

    Bladis testasi kiväärin lukon liikkuvuutta ja katsoi sitten pientä vihreää matoralaista. ”Eikös hän ole sitä teidän sakkia?”

    Hans ja Plaploo nyökkäsivät; Hans ripeästi, Plaploo varovaisesti.

    ”Korjasi joskus taukotilan töllöttimen. Pätevä sälli. Kertoi harrastavansa kalastusta”, Moderaattori muisteli öljytessään aseen piippua. ”Väitti istuksivanskarrar!”
    Bladis sylkäisi kämmeneensä ja yritti hinkata kiroamista aiheuttaneen öljyläikän asevyöstään. Tahra vain levisi entisestään. Hans ja Plaploo vilkaisivat toisiaan.
    ”Niin”, Bladis jatkoi todettuaan puhdistusoperaationsa toivottomaksi. ”Väitti itsuksivansa ongen kanssa pari mutkaa yläjuoksuun aina iltapäivisin.”
    ”Ei tosin viime aikoina…” Plaploo mumisi.

    ”Ei niin”, Bladis vastasi jämptisti. Hän kääri tuliaseen huopaan ja laski nyytin syliinsä.
    ”Sinäkö…” Hans yritti aloittaa, mutta sai vastauksen ennen kuin ehti esittää kysymystään loppuun.
    ”Minä muistan. Että hän menehtyi liskonkutaleiden iskussa.”

    Bladis käänsi pyörätuolinsa oven suuntaan ja alkoi hivuttaa itseään uloskäyntiä kohti. Hans ja Plaploo katsoivat moderaattorin menoa hiljaisina.
    ”En ollut ampumassa kunnialaukauksia silkasta pyssyttelyn ilosta”, skakdi vielä kertoili kadotessaan oviaukosta. ”En minä kenen tahansa muistolle ammu.”

    Piikkiharjainen moderaattori hävisi Hansin ja Plaploon näköpiiristä. Joku muisti pikku-Jarpia.

    ”Lelupyssy, skarrar!” joku kirosi käytävästä. Hans ja Plaploo jäivät kuuntelemaan, kuinka Bladis keräsi käytävälle levinneen Nazorak-kiväärin komponentteja lattialta.

  • Konkarit

    Telakka, toimistotilat

    Oli teetauko, hyvin ansaittu rasvaisten koneiden kanssa painittujen tuntien jälkeen. Täällä kiireinen matoran ei aina ollut onnellinen matoran, mutta ainakin hommien hoitaminen kuukausipalkan, rauhan ja omien puolustamisen vuoksi sai Telakan väen tietyntyyppisen tyytyväiseen tilaan. Tee virtasi kuppeihin isosta messinkisestä samovaarista, joka pulpahteli lauhdevesijärjestelmän päällä. Kuumaa vettähän täällä riitti. Ja sitä tarvittiinkin, kun joukkion suurimman jäsenen kuppi oli osimoilleen yöastian kokoinen.

    Hailakanviolettia Kaukauta pitävä Ternok siemaili keskittyneesti minttuteetään vierellään aisaparinsa Ontor, joka kuntoutti paranemaan päin olevaa kättään kaatamalla Etelämantereen Rooibosta teatraalisella liikkeellä alas Pakarinsa leipälävestä. Lempinojatuoliinsa ison ilmoitustaulun varjoon rojahtanut Tongu sekoitteli soppakauhalla hunajaa sammiossaan vellovaan appelsiinikanelilitkuun. Tehmut ei levännyt töistään: työporukan nestori kävi läpi tärkeitä papereita siemaillessaan kamomillaansa. Cordak-panoksia ei ollut loputtomiin, Kanoka-kiekoisa oli todellista puutosta ja räjähtävien Madu-hedelmienkin sato oli jäänyt liian pieneksi, mutta lomakkeita kyllä riitti. Harmi vain, että paperilennokeissa ei ollut tarpeeksi puhtia kitiinikuorien lävistämiseen.

    Ovi kävi ja Ämtur rojahti sohvalle Ontorin ja Ternokin väliin. Muista laivastolaisista poiketen akakunaama otti termaristaan kahvia ja litki sitä silmiään pyöritellen.

    ”Eipä ole ollut perin seikkailullista vähään aikaan”, hän aloitti keskustelua taukolaisten kanssa.

    ”Se on kyllä ihan hyvä”, Tehmut sanoi nostamatta päätään paperitöistä, ”Olemme kuitenkin tässä puolustuskannalla.”

    ”Ja Torangan menettämisen jälkeen paljon asioita pitää kuitenkin pistää uusiksi,” Ontor jatkoi ja rummutteli nahkasohvan käsinojaa sormillaan. Kane-ran telaketjua. Ei halpa materiaali, mutta Muakan moiseen verrattuna käytännössä ilmaista.

    Torangan puheeksi ottaminen sai Ämturin nielaisemaan. Se ei ollut ihan helppo asia. Ämtur oli yrittänyt pelastaa Torangan, käskyistä huolimatta, mutta varsinkin jälkikäteen ajateltuna oli selvää, ettei yhdellä rahtarilla, niinkään etevällä pelillä kuin Ilmaraptorilla, saanut tehtyä paljoa valtavan ilma-aluksen pelastamiseksi. Tehmut oli kirjoittanut hänelle viikon henkistä sairaslomaa, mutta Ämtur oli palannut hommiin kolmen päivän jälkeen. Ei se auttanut, jotain oli pakko tehdä. Röörien putsaus ainakin piti ajatuksen raiteilla, ja Walsinatsin seurassa liikkuminen vakuutti siitä, että oma pää oli ainakin pääosin kunnossa. Vertailukohtia oli hyvä olla.

    Porukan pomo huomasi ahdistuksen varjon matoranin kasvoilla. Keltainen jätti vilkaisi silmä tuikkien pikkumiestä. ”Älä turhaan kanna vastuuta Torangasta, kelpo mies”, Tongun bassoääni jymisi, ”olen hyvä siinä mitä teet. Paras pilottimme, sanon minä! Sait Ilmaraptoristakin paljon enemmän irti kuin minä Nynrahilla. Jos meillä olisi tusinan sinun tasoisiasi lentäjiä, torakoiden aluksien suunta olisi pelkästään alaspäin!”

    ”Ööh… Kiitosta, pomo. Olen aina tykännyt, tai haaveillut, lentämisestä. Laajoista tiloista ja kovasta vauhdista. Sanoivat että se on epätavallista maan matoraneille, vaan ei kyllä päde minuun se luulo.”

    ”Se hurjastelu makutain raivohullun brakaksen piikkipallon kanssa oli kyllä myös muistamisen arvoisa kokemus, Ternok sanoi, ”mutta ei pidä unohtaa, että myös minä ja Ontor olimme siellä.”

    ”No tosiaan,” Tongu muisteli, ”ja ketä muita? Ässämme Matoro, vanha kunnon Suga, Hai ja Troopperi ja Blozard, puhumattakaan niistä kahdesta hyvien athistien pampuista, siitä sokeasta papittaresta ja siitä kaapuvanhuksesta! Te liikutte järeässä seurassa, ystävät hyvät!”

    Tämä sai aikaan tiettyä tyytyväisyytta sohvalla röhnöttävissä matoraneissa. Tehmut kuitenkin nousi paperipinojen takaa ja selvensi kurkkuaan.

    ”Ei silti pidä unohtaa niitä, jotka olivat täällä silloin, kun vihollinen iski linnoitukseen. Jonkun on pidettävä kotirintamaa, vaikka te nuoret ehkä haluattekin seikkailla ulkomailla!” Vanhan matoranin silmissä oli huumorin pilkahdus.

    ”Ha, vanha kunnon Tehmut!” Tongu sanoi vilpittömästi, ”en tiedä miten pärjäisin ilman sinuakaan. Ja Ämtur myös, tehän siellä temppuilitte, että ehdittekin kaikkialle. Kukapa olisi uskonut? Puoli vuotta sitten rahtasimme viljaa ja puutavaraa Pohjoismantereelta.”

    ”Että elämä voikin mennä uusiski, vaan ehkä ei kyllä hyvällä tavalla”, Ontor sanoi mietteliäästi, ”seikkaileminen on ihan kivaa, mutta sotaa ei voi kytkeä pois päältä.”

    ”Eikä se seikkaleminenkaan nyt aina niin hurraata huudattanut, vaikka jälkikäteen se siistiltä tuntuukin. Tai siis, jos nyt rehellisiä ollaan, niin kyllä minulla meinasi olla huonot housussa siellä Tset-Äm-Aan tehtaassa Nynrahilla”, Ternok antoi pointtinsa keskusteluun.

    ”Me kyllä annoimme sille ja sen tehtaalle kunnolla turpiin”, Ontor vastasi, ”eikä sinulla muuten ole housuja. Eikä ollut silloinkaan. Ei kukaan käytä housuja!”

    ”No, kyllähän Zorakin mies meidät lopulta sai…” Tongu sanoi mietteliäänä, ”Tai siis minut ja Gurtun ja Manun. Päästi kuitenkin menemään. Sitä minä en tajua, en yhtään! Ensin sen… koneet tulivat tänne ja murhasivat. Sitten me menimme sinne ja tuhosimme siltä kunnolla tilusta ja teollisuutta, ja äijä vain päästi meidät menemään. Tai siis, jos joku hihhuli tulisi ja räjäyttäisi minun telakkani merimiinalla, niin voisin kyllä luvata, että läski tummuisi. Enkä minä edes ole mikään väkivaltainen mies!”

    ”Se juttu minkä tuosta kerroit oli kyllä kumma”, Ontor sanoi, ”Natiseva tikku-ukko? Ovia tyhjässä tilassa? Mietin että mitähän Mata Nuin nimeen ne olivat.”

    ”Jaa, minä jätän henkimaailman hommat teille matoraneille. Suurien henkien legendoissa ei mainita sanallakaan keltaisia jättiläisiä. Mutta ne ovet tosiaan, ihme homma. Hiekkaa siellä oli, mutta niin oli kyllä siellä luodollakin, joten ei se niin ihme ole. Ehkä sillä lautturismiehellä oli Mahiki, illuusionaamio, huppu päässä niin en nähnyt. Se oli kyllä jo outo tyyppi. En tiedä, kyllähän täälläkin näkee kummallista porukkaa, mutta ei ketään niin… enteilevää. Ei minulla mitään kaunoja ole, hyvinhän siinä kävi ja Geekin sai pitää pyssynsä. Kelpo mies sen perusteella siis.”

    ”Entä Zorakki? Mitä hän teki teille?”

    ”Ei paljon mitään”, Tongu vastasi ja katseli kattoon. Hän ei edes pitänyt banaaneista. Ananakset olivat parempia. ”Taisi olla kiinnostunut lähinnä Manusta, mutta siitä miehestä ei meinaa saada selvää vastausta edes iskuporakoneella. Ei sillä että olisin yrittänyt.”

    ”Taitaa olla parasta jättää nuo kummallisuudet sankareille ja pitää huolta siitä, etteivät torakat pudota pommeja kunnon kansalaisten niskaan”, Tehmut sanoi ja työnsi mapin hyllyyn, ”Ja tauko muuten loppui kolme minuuttia sitten. Ei nosta poikien moraalia jos päällystö vaan istustekelee muistelemassa menneitä.”

    ”Oikein”, Tongu totesi ja nousi. ”Saisi se Kapherin peikko tulla takaisin, missä sitten viheltääkään. Sille olisi taas vähän miesten töitä tehtäväksi.”

  • Tulijuurisaaga

    Bio-Klaani, kahvio

    Tätä se oli. Tätä oli elämä.

    Snowie uppoutui syvemmälle sohvan pehmeyteen ja hörppäsi uuden siemauksen inkiväärioluestaan. Aivan liian pitkän ja toiminnallisen ja loppua kohden sateisen reissun jälkeen lumiukko otti kahviossa loikoilun avosylin vastaan. Hän oli löytänyt perin mukavan ikkunapaikan ruuhkaisesta illanviettopaikasta. Kahden pienen pöydän ympärillä ei istunut ketään muita. Asiaan tuli kuitenkin välitön muutos, kun Snowie näki tutun hahmon seisomassa eksyneen näköisenä kahvion keskellä.
    ”Hei! Kapher!” lumiukko huudahti ja viittoi steltinpeikolle, joka nökötti väkijoukon keskellä teekuppi näpeissään.

    Kutsuttu erakko huomasi valkean tuttavansa, ja tassutteli tämän luo.
    ”Mahtuukos tähän istumaankin?” hän tiedusteli.
    ”Vallan mainiosti”, Snowie ilahtui. ”Hauska nähdä. Mitä sinä täällä teet? Luulin, että viihdyit yksinäisellä saarellasi.”

    Peikko laski höyryävän kupposen käsistään toiselle pöydistä ja istahti valtavalle, nuhjuiselle nojatuolille.
    ”Hmmh”, hän aloitteli. ”Tuumin, että minulla saattaisi olla teikäläisille hyödyllistä tietoa ja purjehdin sitten saarellenne kertomaan sen. Vierailuni kuitenkin venähti ötökkäpiirityksen tähden mahdottoman pitkäksi.” Peikon puhe oli hitaan rauhallista.
    Snowie nyökytteli vastaukseksi. Kapher jatkoi: ”Ellet sitten tarkoittanut, että mitä teen täällä kahviossa. Siinä tapauksessa vastaisin, että täältä saa pahuksen hyvää teetä.”
    ”Heh, en käy kieltämään.”

    Valkoiset nautiskelijat jatkoivat kuulumisten vaihtamista ja yleistä turinointia. Snowien monisanaiset puheenvuorot venähtivät keskustelun hallitsevaksi tekijäksi, mutta erakkopeikko ei pahastunut laisinkaan. Jos Kapher olisi ollut luonteeltaan puhelias, hän ei olisi asunut yksin omalla saarellaan.

    Bio-Klaani, käytävät

    Majoitusjärjestelyt olivat mittava taakka, mutta Sulfrey oli silti saanut illan vapaaksi. Ylikomisario Harkel oli sanonut, että Sulfrey oli tehnyt niin hyvää työtä evakkojen maanalaisen koordinoinnin kanssa, ettei millään viitsinyt vaivata avustajaansa uudella logistiikkakaaoksella. Keltainen matoralainen otti lyhyen lomansa ilolla vastaan – hänellä olisi viimein aikaa tutustua Bio-Klaaniin. Sulfrey ihaili kovasti Klaanin historiaa ja erityisesti Toa Tawaa. Nui-Koron Siniviittojen toimistotyöntekijä oli jo pitkään suunnitellut lomamatkaa Bio-Klaanin kaupunkiin. Ja vaikka olosuhteet olivatkin valitettavat, ei Komau-kasvoinen matoralainen osannut olla innostumatta.

    Ah, vihdoin, hän myhäili mielessään löytäessään määränpäänsä. Kuuluisa kahvio.

    Matoralainen tallusteli maineikkaan ajanviettopaikan ovelle, ja tyrmistyi hiukan. Hän oli luullut evakkojen täyttämää Nui-Koroa ruuhkaiseksi. Kahvio osoitti hänen olleen väärässä.
    ”Glupsis”, hän nielaisi. Niin kovin täyttä.

    Sulfrey meni sosiaalisissa tilanteissa lukkoon jo kotoisissakin oloissa, rauhallisina aikoina. Kauan odotettu, vieras, ilmapiiriltään monivivahteinen kahvio tulisi olemaan haaste. Matoralainen kuitenkin puri hammastaan. Hän oli odottanut paikallisen pannukahvin maistamista kauan, ja nyt siihen oli mahdollisuus. Haasteita päin!

    Keltainentoran pujotteli väkijoukossa kohti tiskiä. Luultavasti. Paikka oli tupaten täynnä, ja useimmat ruuhkalaisista olivat Sulfreyta pidempiä. Päättäväinen ilme Komaullaan hän kulki hulinan läpi. Vaikka näköhavainnot olivat poissa pelistä, kuuloaistimukset auttoivat. Tilausten ääniä seuraten hän sai lopulta suunnistettua puiselle tiskille. Sen takaa häntä tervehti iloinen mutta silminnähtävästi ylityöllistetty Vortixx. Kolme muutakin hahmoa hääri tilausten parissa.
    ”Mitä saisi olla?” sinisilmäinen Vortixx kysyi kohteliaasti.
    ”Yksi kupillinen paikallista pannukahvia”, Sulfrey sanoi häpeilemättömän harjoitellusti.
    Tiskin takana työskentelevä hujoppi nyökkäsi ja alkoi valmistaa Nui-Korolaiselle tämän tilausta. Sulfrey alko jo metsästää katseellaan istumapaikkaa. Niin kovin täyttä.

    Pian hän kuitenkin havaitsi tutut kasvot. Ystävälliset kasvot. Hieman kiusallisen monisanaisen ja vähän höperön henkilön kasvot. Snowie vilkutti vilkkaasti matoralaiselle, Sulfrey heilutti takaisin. Kaksikko ei ollut ehtinyt vaihtaa juurikaan kuulumisia sitten pahan pormestarin pidätyshärdellin.
    ”Kahvinne, neiti”, kahvion Vortixx puhutteli kohteliaasti ja ojensi kupin matoralaista kohti. Sulfrey otti juoman vastaan, nyökkäsi kiitokseksi ja kaivoi esiin oikean määrän muttereita. Hän laski ne tiskille ja aloitti matkan kohti istumapaikkaa.

    Kunhan en vain läikyttäisi kahvPAHUS! hän tuumiSADATTELI väenpaljouden läpi vaeltaessaan.

    ”Hei”, hän tervehti päästyään ikkunapaikkojen tykö.
    ”Terve!” Snowie iloitsi. ”Ha! Mahtavaa! Sinä olet leppoisan hiljainen”, lumiukko höpötti ja nyökkäsi Kapherin suuntaan. ”Ja sinäkään et paasaa turhia”, hän viittasi Sulfreyn suuntaan. ”Tulette varmasti mainiosti toimeen keskenänne! Uusia ystäviä!”

    Matoralainen ja steltinpeikko katsoivat toisiaan. Kapher nousi pehmeältä tuoliltaan ja eri lajin edustajat kättelivät toisiaan.
    ”Sulfrey. Hauska tavata.”
    ”Kapher. Kuin myös.”

    Telakka

    Tongu seisoi Tehmutin kanssa päätoimiston virkaa toimittavassa sotkuisessa huoneessa, jonka valtava nojatuoli oli työnnetty seinustalle suurikokoisen päämiehen työmatkan ajaksi. Edessään heillä oli lista. Lista heistä, jotka eivät palanneet. Toranga oli uponnut, ja sen kohtalo oli kova isku niin Klaanille kuin Telakallekin, mutta eniten sen menetys painoi Tongua. Suuri ilma-alus oli ollut kykloopille kuin oma lapsi. Sisimmässään jätti kuitenkin tiesi, että lähinpämä omaa lasta hänelle olivat alaisensa Matoranit. Ja heitä oli kadonnut metsikön tai iäisyyden kätköihin aluksen mukana.

    Vallalla oli tietämättömyys. Tehmut sanoi olleensa varma, että Torangan kapteenina toiminut Mahba oli menehtynyt taistelussa. Tongu ei kysynyt enempää. Vanha Matoran tunsi kansansa paremmin kuin valtava kyklooppi, vaikka Tongu olikin viettänyt suurimman osan elonsa päivistä pikkuväen keskuudessa. Tehmutin ei tarvinnut sanoa, ettei Mahba toivoisi heidän surevan tai että hänen hartain toiveensa olisi, että taistelua jatkettaisiin. Telakan öljyisissä höyrysyövereissä oli oma henkensä. Lista arkistoitiin. Läheiset selvitettiin. Matoran ja kyklooppi nyökkäsivät toisilleen ja postuivat. Kuolleiden kunniaksi kohotettaisiin malja Klaanin henkisen elämän ehdottomassa keskuksessa.

    Kahvion ovi aukesi ja sisään astui kaksi täysin erilaista hahmoa. Heitä kuitenkin yhdisti musta olkanauha, joskin suuremman ukon nauhasta olisi saanut saksilla ja ompelutarvikkeilla tehtyä liivipuvun pienemmälle. He kumarsivat nopeasti kassaneitimatoranille, joka nyökkäsi takaisin. Miellyttävää ja mielenkiintoista seuraa löydettyään he kävivät pöydän ääreen. Kyklooppi ja Matoran istuivat nojatuoliin, isompi laiskanlinnan syvyyksiin ja pienempi isomman polvelle. Tarjoilja toi isolle pienen tynnyrin, johon oli kauniisti askarreltu kahva. Pienempi sai teepumpun ja soman kupposen, jossa oli telmivien muakanpoikasten kuvia. Molemmat hörppäsivät ja kiinnittivät sitten huomiota pöydän ääressä istuviin kuomiin: Keltaiseen matoran-neitoon, isoon valkoiseen leppoisaan peikkoherraan sekä virnistävään lumiukkeliin.
    ”Hei te! Hauska saada lisäseuraa. Aloin jo pelätä, että olen liikaa äänessä” Snowie höpäji hilpeänä. Sitten hän huomasi Telakan poikien suruasusteet ja hänen leveä hymynsä rauhoittui hieman. ”Otan osaa.”

    “Mahban ja Torangan muistoksi”, Tongu sanoi. Kapher, Sulfrey ja Snowie olivat kuulleet, mitä ilmalaivalle oli tapahtunut. He nostivat kuppinsa kunnioittaen ja hörppäsivät syvään. Tongun kitusiin katosi ainakin kaksi litraa inkivääriolutta. Ryystettyään hän laski tynnyrin pöydälle.

    “Minä olen Tongu ja tässä on Tehmut”, hän sanoi kääntyen kahden uuden tuttavuuden puoleen, “Lumiukon ystävät ovat minunkin ystäviäni.”
    ”Kapher”, sanoi Kapher.
    ”Sulfrey”, sanoi Sulfrey.

    “Just”, Tongu sanoi, “Hip hei vain.” “Mukava tavata”, Tehmut sanoi ja kumarsi hieman Tongun polvelta.
    ”He ovat oikein mukavia kun heihin tutustuu”, lumiukko puhui hiljaisempien ystäviensä puolesta. ”Ja kun en puhu heidän puolestaan, ehe. Anteeksi.”
    ”Kunhan et ota tavaksi”, Kapher hymähti ja kulautti teensä loppuun.

    “Sinunlaisesi iso ja oikein mukava peikko olisi takuulla hyödyllinen meillä Telakalla”, Keetongu sanoi peikolle, “sillä olisi kätevää, jos meillä olisi lihasmassallisesti muitakin kykeneviä työläisiä kuin minut; ja usko tai älä, mutta minun pitäisi hoitaa myös paperihommia! Nostimme hiljattain rannikkovesistä tonnikaupalla torakoiden romumetallia, ja sen varalle on suunnitelmia.”
    ”Hmm. En ole kaksinen rakennusmies, mutta kyllä minä saan tavarat kulkemaan paikasta toiseen”, Kapher myönsi. ”Josko tulen paikalle jo huomenissa? Ei täällä rauhassakaan saa olla, niin olenpa edes hyödyksi.”

    “Työssä mieli lepää”, kyklooppi sanoi ja hörppäsi oluttaan.

    Admin-aukio

    Keskusaukiolla oli eläväisempää kuin hetkeen. Syynä tähän oli tietenkin se, että Klaanin kaupungin elävien sielujen määrä oli kasvanut räjähdysmäisesti. Torakat olivat pudonneet niskan päälle periferiassa ja Nui-Korossa pohjoisen väki oli valunut viimeiseen turvapaikkaan Bio-Klaanin muurien sisäpuolelle. Nyt kuitenkin muurit meinasivat pullistua. Majoituskuviot olivat akuutein järjestelykysymyksistä, ja huomattava osa niin Telakan kuin muidenkin julkisten laitosten tiloista oli otettu evakkokäyttöön. Torangan menetys oli tuonut paja- ja lentohallikompleksiin lisää tilaa, mutta toisaalta myös uusi suuri rakennusprojekti vei osansa. Kaikki siirtolaiset eivät kuitenkaan viihtyneet sisätiloissa, ja moni olikin pystyttämässä muurien ulkopuolelle poroaitauksia ja mehiläistarhoja. Saaren eteläosien nurmikentät eivät olleet porojen ykkösravintoa, mutta ainakin aidat estivät niitä karkaamasta takaisin pohjoiseen Nazorakien iltapalaksi. Poronlihan puute olisi ollut suuri menetys alati tiukkenevassa ruokatilanteessa.

    Matoranmeren yllä liikkui hitaasti edeten neljä pidempää hahmoa. Ma-Wetin kaluamisesta toipuvat klaanin Toat Samol ja Iniko opastivat pohjoisen sankarikarpaaseja Muothkaa ja Korpraunia kohti linnoitusta ja kuuluisaa kahviota. Iniko oli Klaanin Matoran-väelle kaikkiaan hyvin tuttu kasvo, ja useimmat tunnistivat jo Samolin, mutta kaksi muuta herättivät ihmetystä kantaväestön keskuudessa. Harva oli nähnyt aiemmin Korpraunin neljäntuulenhattua, joka kiven Toan selässä pitämien moniviiristen keihäiden kanssa teki hänestä hyvin pitkän näköisen. Maan Toa Muothka ei ollut ihan niin värikäs ilmestys, mutta herätti silti kummastuneita ja ehkä hieman pelokkaitakin tunteita. Toan naamiosta kasvoi pitkät poronsarvet, hänen naamionsa leuasta lähti pitkä parta tai tuskisvaate ja hänen lommoinen kirveensä oli vielä kuivuneen torakkaveren tahrima. Toa oli kuin Matoran-raskasyhtye Lörden äänilevyn kansitaiteesta. Sankarien omien kylien väki kuitenkin tervehti heitä kuin aina ennenkin. Heille huopakoristeet ja poronsarvet olivat merkki siitä, että maanpaosta huolimatta kotiseutua ja kulttuuria ei oltu unohdettu.

    Linnoituksen korkeimmassa pinaakkelissa Admin-tornin huipulla liehui Klaanin oma Nöpö-lippu, mutta solidaarisuussyistä vartiotorneissa heilui Nui-Koron Hahnah-rapu ja Pohjolan trikoloriviiri, auringonnousua kuvastavat päällekkäiset sininen, punainen ja keltainen. Kylänvanhimmat ja valtuutetut pitivät neuvonpitoa Adminien tykönä. Neljä Toaa aikoivat kuitenkin vahvistaa kylienvälistä kumppanuutta uusrahvaanomaisemmalla tavalla. Kahvion ovi narahti auki. Paikka olikin taitavasti täytetty. Iniko edellä neljä Toaa luovivat läpi biomekaanisten heppujen tungoksen ja löysivätkin lisää tuttuja naamoja ikkunapöytien luota. Evakoitumisessa auttanut iso keltainen kyklooppi istui isossa laiskanlinnassa ja tervehti tulijoita. Hänen polvellaan istui teetä ryystävä vanha Matoran, joka kantoi kasvoillaan violettia jaloa Hunaa. Toisessa nojatuolissa istui ajatuksissaan valkoinen steltinpeikko, joka oli vain vähän keltaista jättiä pienempi. Seurueessa oli myös iso valkoinen möykky, joka oli ollut mukana Nui-Koron operaatiossa sekä naispuolinen komaukasvoinen Matoran. Toat istuivat alas vapaille tuoleille, lukuun ottamatta Samolia, joka istui matoran-koon jakkaralle, lyhyt kaveri kun oli.

    ”Tämä on siis paikallinen juottola”, Korpraun sanoi katsellen ympärilleen. Paikassa oli monenlaisia sisustuselementtejä, ja jokainen pystyi löytämään sieltä jotakin omanlaistaan ja saamaan vielä kaupan päälle koko joukon omituisuuksia.

    ”Näyttää enemmän ravintolalta, ja kyltissä luki kahvio. Minä en kaipaa etelän papujuomia, mutta kylmä kalja kelpaisi”, Muothka murahti. Toan leveät sarvet olivat tökätä Kapheria silmään.

    ”Me nautimme juuri makoisaa inkivääriolutta, ja se jos jokin pitää kuoman liikkeessä!” Lumiukko totesi iloisesti. Tongun toisessa kädessä oli pientä tynnyriä vastaava kolpakko. Iso kyklooppi imi paljon nestettä, mutta jatkuva kahviossa ravaaminen olisi sillä kulutuksella käynyt pitkän päälle ratasmassin kohtaloksi. Nyt telakan johtomiehellä oli kuitenkin syynsä nostaa malja.
    ”Inkivääriolut on hyvä”, Korpraun sanoi ja heilautti viirinauhansa olkapäänsä taakse. ”Tulijuuri lämmittää syyskylmällä”. Muothka nyökkäsi hyväksyvänä.

    Hunapäinen Matoran nosti katseensa Toiin ja hieroi leukaansa. ”Hei, etkös sinä ole Korpraun? Muistan sinut kun kävin nuorena Askelmalla Kane-rakaravaanin mukana! Olit silloin tosin Matoran, ja taisit urheilla aika tavalla!”

    Korpraunin ja Muothkan katseet kääntyivät Tehmutia päin. Korpraun pinnisteli muistiaan. Matoran-vuosina kaikki oli ollut yksinkertaisempaa ja vapaampaa, mutta elementtivoimien ja naamiovoiman käyttökyvyn tuoman huvin takia Toa ei olisi valittanut nykytilanteesta. Mutta hänellä oli tosiaan muistikuva Kane-rakaravaanissa lannanluojana olleesta seikkailevasta Onu-Matoranista.

    ”Ah… Tehput? Naamiosi oli silloin lyhyempi. Hunassa on kyllä tyyliä!”

    ”Tehmut, jos saan sanoa! Vai että Toa-sankari! No, ei ole ihme, että Kurmana valitsi sinut turagoituessaan. Se Pohjankisojen seitsemänsadan metrin heitto jäi tosiaan historiaan!”

    Korpraun hymähti. Oli hauska kuulla, että joku paikallinen tunsi heidän kylänsä historian. Tämä Matoran oli selvästi vanha, mutta ei samalla tavalla käsittämättömän ikivanha kun legendojen hengenmiehet. Tälläisten tyyppien perinteen ja muistojen säilyttäminen teki saaren Matoran-kulttuurien varjelemisesta tärkeää. Ja jos Toat eivät suojelisi sitä, kuka sen tekisi?

    Myös Muothka oli huomannut tutun hahmon. Tämä kuitenkin istui nurkkapöydässä ja poltteli (kassaneidin ärtymykseksi) isoa piippua. Hahmo ei ollut Matoran vaan Toa, tulen Toa, jonka punaista naamiota ei voinut tunnustaa, sillä sen peitti suuri tuhkakarhun nahasta peitetty huppu. Piipun polttaminen ei ollut lainkaan haitaksi Toan terveydelle, sillä kopassa paloi pelkkä tuli. Sen sytyttämiseen ei oltu tarvittu tuluksia. Muothka viittasi häntä tulemaan lähemmäksi. Hieman vastahakoisen näköisesti Toa Ursanga hinasi tuolinsa pöytäseurueen laitamille.

    ”Sinäkin tulit siis tänne”, Muothka kysyi hiljaa tulisoturilta.
    ”Vasten tahtoani. Toteutan kylänvanhinten päätöstä”, Ursanga vasti korottamatta ääntään.

    Muothka katsoi Toa-veljeään silmiin. ”Ei meistä kukaan jättänyt maitamme ja wahejamme mielellään. Tämä on ainut tapa säilyttää päämme ja historiamme, ja tiedät sen hyvin.”

    ”Pakoilemme luolissa kuin Kofo-Jagat! Vaikka kestäisimme näiden muurien alla, luuletko, että vainolainen tylsistyy ja poistuu kotikylistämme? Olemme hyljänneet kotimme ja kotamme. Tiet pohjoiseen on suljettu ja me olemme ulkopuolella. Eikä tämän porukan sotavoima riitä hyökkäykseen vihollisen sydänjuurta vastaan. Olemme loukossa”, Ursaga sanoi ja katsoi kopeana rentoutuvia Klaanilaisia.

    ”Itse asiassa, teimme iskun pesän sydämeen jokin aikaa sitten”, Tongu huomautti. Se oli ollut hyvin kummallinen tehtävä, eikä kyklooppi olisi osannut kertoa tarinaa tarkasti. Paksu ja tunkkainen luolailma ja Makuta Nuin läsnäolo eivät olleet tehneet hyvää mielenrauhalle.

    ”Ei tainnut olla täysi onnistuminen, kun kerran ötököiden valta sen kun kasvaa”, Tulen Toa vastasi ja mulkaisi Tongua.

    ”Ei tainnut”, Tongu vastasi, ”pakko myöntää.”

    Tehmutin kanssa jutustellut Korpraun kääntyi myös uuden Toan puoleen. ”Kas tere, Ursanga”, kiven Toa tervehti tuttua naamaa. ”Miten nallet jaksavat?”

    ”Käskin tuhkakontioiden löytää turvansa erämaasta”, Ursanga kertoi, ”Ne käyvät talviunille ennen pitkää, toivon mukaan vatsat pullollaan kitiiniproteiineja. Mieleni olisi ollut jäädä heidän seuraansa.”

    ”Ainakaan niillä ei ole pulaa riistasta, jos vain eivät osa liikaa osumia kivääreistä”, Muothka totesi, ”rinteet ja metsät kuhisevat torakoita kuin mitäkin mäntypistiäisiä.”

    ”Ja väki olisi voinut olla vähän peloissaan jos olisit tuonut karhut kaupunkiin”, Korpraun lisäsi.

    ”Enemmänkin kontiot olisivat tunteneet olonsa epäluonnollisiksi kaupungissa”, Ursanga vastasi, ”ne ovat oman itsensä herroja, eivät kuten teidän kylienne porot ja mehiläisten yhdyskunnat.”

    ”Minä ainakin tunnen oloni vähän turvallisemmaksi, jos nallesi ovat vihollisiemme takalinjassa”, Korpraun sanoi vilpittömästi. Toan kurkkua kuivasi kaupungin katupöly ja kahvion sohvatomu. Valkoinen möntti oli kuitenkin sanonut hakevansa Toille inkiväärioluset mieheen, ja Korpraunin tulevaisuudenkuva olikin melko toiveikas.

    Juoksupojaksi tarjoutunut lumiukko laski oman kolpakkonsa pöydälle ja nousi sohvalta.
    ”Vastineeksi saatte kertoa kansanne parhaat tarinat. Nämä nallet kuulostavat eri vinkeiltä,” Snowie hihkui. Hän oli matkannut halki saaren vanhoja tarinoita kuunnellen, mutta intoa jutuille riitti vielä. Varsinkin nyt, kun niitä saattoi kuunnella kotoisan kahvion mukavuudessa.

    Voi veikkoset, hän riemuitsi mielensä sisällä. Juuri tätä hän oli kaivannut: leppoisaa oleilua uusien ja vanhojen ystävien kanssa. Mainio ilta.

    Oranssinenä pujotteli väkijoukon seassa. Se sinänsä kiusallinen tosiseikka, että puolet Snowien massasta oli jossain päin Lehu-Metsää, oli väenpaljoudessa oikeastaan aika kätevää. Mahaa ei täytynyt vetää niin sisään.

    Snowie oli juuri pääsemässä tiskin luo, kun pitkä hahmo tukki hänen tiensä. Same seisoi lumiukon edessä.
    ”Terveeks! Ehdit sinäkin sitten tänne, luulin että sinul-”
    Moderaattori tarttui pulleroa napakasti ranteesta.
    ”Tule mukaani”, maahai sanoi hiljaa.
    ”Eäh? Meillä on tuolla ikkunan tykönä hyvä meininki, liity ihmees-”

    Selakhilaani vaiensi keskustelukumppaninsa katseellaan. Snowie ei pitänyt tästä lainkaan.
    ”…mitä tapahtuu?” lumiukko kysyi. Hänen iloinen kahvioiltansa meni tosi ikävään suuntaan.
    ”Tahdomme puhua sinulle”, Same murahti.
    ”Tervetuloa juttelemaan! Istumme hyvässä seurassa”, Snowie yritti vielä. Alkoi kuitenkin olla selvää, että rennot illanistujaiset olivat hänen osaltaan ohi.

    Same ei vastannut, vaan kääntyi kannoillaan ja alkoi vetää lumiukkoa perässään kohti kahvion ovia. Snowie katsoi haikeasti ikkunapaikkojen tykö. Tongun ja Kapherin suuret hahmot näkyivät tänne asti, ja muidenkin äänet kantoivat metelin yli.

    Jää kavereilta juomat saamatta, Snowie huokaisi mielessään.

  • Oveluus maan perii

    Nui-Koro

    Rotuaarilla kuhisi. Pitkin miehitetyn kaupungin katua marssi useita rapujalkatankkeja ja Nazorak-komppanioita. Tämän näki kahden peilin kautta viemäristä periskoopilla kurkkiva Ga-matoran Tormalok, Nui-Korolainen rakennusnais, joka oli tosin viime aikoina erikoistunut kodinturva-, vakoilu- ja myyräntyöhön. Koneiden ja hyönteisjalkojen melu rotuaarilla oli melkoinen, joten tarkastuspartio pystyi laskeutumaan takaisin saniteettikäytävän pohjalle ja sen seinään tehdystä aukosta tunneliin, joka vei läheisen tyhjennetyn perunakellarin kautta salaiseen viinakellariin (joskaan siniviitat eivät jaksaneet välittää rikkomuksesta enää tässä vaiheessa) ja siitä erään motellin kellariin rakennettuun ravintolaan, jonka toisesta päästä pääsi taas viemäriin. Sitten piti sukeltaa kanaalin alitse, mikä olikin täysin luonnollista Ga-matoranille. Vielä yksi Maan Toain taikoma tunneli ja Tormalok päätyi Katedraalin katakombeihin, jotka olivat vähintäänkin täynnä.

    ”Torakoilla on meininki päällä, ne marssittavat parhaillaan kalustoa sisään”, Tormalok kertoi Nui-Koron valtuutetulle, joka istui Klaanilaisten ja heimopäällystön kanssa eräässä kynttilän valaisemassa nurkassa. Katakombi oli hautakammio, mutta haudat olivat rauhallisia eikä muinaishistoria ollut nyt kovinkaan monen ensisijainen kiinnostuksen kohde. Itse asiassa moni varsinkin kaukaa tulleista istuskeli hautapaasien päällä. Kukaan ei keksinyt nipottaa, sillä vaikka tilanne olikin tukala ja monet olivat menettäneet kotinsa, oli kansan keskuudessa orastavaa mielenkiintoa ja jopa seikkailunhalua siitä, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Moni Nui-Korolainen pyykkimuija ja piipunpolttelija ei ollenkaan pannut pahakseen muutosta.

    ”Siinä tapauksessa on paras lähteä liikkelle. Kerosiinipelle, toimiiko radioyhteys?” valtuutettu lausui topakasti.

    ”En saa yhteyttä Klaaniin enkä Torangaan. Kivikatto on varmaan liian suuri, mutta myös torakoiden laitteistot voivat häiritä signaalia”, Kepe sanoi yrittäen turhaa väännellä kommunikaattorin namiskoja.

    ”Ja-a, sitten me voimme vain luottaa poikien ammattitaitoon laivalla. Torakat eivät takulla ole iloisia, kun saavat tietää laivatempustamme”, Keetongu mietti tähän. Hän olisi mieluusti ollut Matoran-alaistensa tukena, jos vain yhteys olisi toiminut.

    Laivaston jepet osaavat kyllä hommansa”, Snowie vakuutteli. ”Tai siis, voi veljet mitä tyyppejä! Yksi esitteli minulle puolustussuunnitelmaansa sellaisen vekkulin lehtiökuvan avulla, joka liikkui kun pläräsi sivuja oikein no-”

    ”Snowie, ehkä Tongu kuitenkin tuntee alaisensa”, Kepe pisti väliin.
    Same pyöräytti silmiään. Aikaa oli tuhlattu jo riittävästi. Harhautuksista saataisiin täysi hyöty irti vain, jos toimittaisiin nopeasti. ”Vielä kerran. Kaikki tietävät tehtävänsä?”

    ”Joo. Mennään maan alle, paetaan etelään, yhdistetään voimamme ja vedämme valloittajia turpiin”, Tahtorakin Askelman perinnehattuinen kiven Toa Korpraun totesi yksioikoisesti.

    Ennen kuin Same ehti pyöräyttää silmiään uudelleen, Nui-Koron siniviittojen johtaja ylikomisario Harkel avasi viiksien alla sijaitsevan aukkonsa. ”Älä huoli, maahai. Kaupunginkaartimme on koulutettu joukko, järjestys pysyy kyllä yllä.”

    ”Ja jos joku menee pieleen ja kohtaamme konnia”, Bladis rullaili mukaan keskusteluun ja latasi merkitsevästi aseensa. Yksinäinen hylsy kilahti osuessaan hautakammion lattiaan.

    ”Meillä ei oikeastaan ole varaa tuhlata ammuksia…” Kepe mumisi.
    Bladis otti hyvän otteen aseen latauskahvasta ja veti uudelleen. Uusi hylsy kilahti lattiaan.

    ”Musiikkia korvilleni”, Skakdi virnuili.

    ”Vaikka pääsisimme luolastoon, kannattaa tosiaan pysyä valppaina. Tutkin asiaa, eikä kukaan meikäläisistä ole käyttänyt Ma-Wetin syvempiä osia pitkiin aikoihin. Zyglakit hyökkäsivät sitä kautta, ja vaikka ne tuskin enää uhkaavat meitä sen yön jälkeen, saatamme kohdata muita uhkia. Ortonitkaan eivät välttämättä ole mielissään, jos tuomme tälläisen joukon heidän maailmaansa,” sanoi Iniko, Klaanin maan Toa, joka jakoi arvostamansa Samen kannan asiaan.

    ”Toimeen siis”, Ko-Hunan kylän koronvanhin Uhrak julisti.

    ”Ja kun tämä tunnelihomma on takanapäin, mennään kaikki inkiväärioluelle kahvioon!” lumiukko riemuitsi.

    ”Teillä taitaa olla aika iso kahvio, jos luulette koko pohjoisen saaren ja entisen pääkaupungin väen mahtuvan sinne yhtä aikaa!” Nui-Koron valtuutettu huomio ja katsoi terävästi lumiukkoa.

    ”Sitten meidän kannattaa pistää töpinäksi. Maaäijät, pistetäänpä kallioperä uusiksi!” Tongu sanoi ja nousi. Iniko ja pohjoisen tuntureilta kotoisin oleva Toa Muohtka liittyivät keltaisen jätin seuraan ja marssivat väistävien evakkojen ohitse katakombien eteläsiipeen, jonka hämyssä seisoi neljä mekaanista taskurapua, jotka eivät tosiaankaan mahtuneet taskuun. Niiden kimpussa hyöri kahdeksan Telakan Matorania, jotka eivät olleet menneet Torangan mukaan. Monet heidän kollegoistaan ja ystävistään olivat kuitenkin valinneet ilmojen tiet möyrinnän sijaan, ja monen mielessä olikin Torangan ja sen pienen miehistön kohtalo.

    Lehu-metsä, Toranga

    Nazorakilainen lämpöräjähde avasi suuren aukon ilmalaivan hylyn kylkeen kapteeni 123:n seuratessa operaatiota vierestä. Joukko laivavaltauskoulutuksen saaneita nazorakeja odotti ulkopuolella zamor-kiväärien varmistimet pois kytkettyinä vastarinnan varalta. Metsikössä ei oltu havaittu pakenijoita, mutta matkustajia oli oletetusti niin paljon, etteivät ne yrittäisi joukolla piiloutua metsään. Kapteeni 123:n mielestä tämä oli sääli, sillä vanha kunnon metsästys olisi ollut upseerin mieleen.

    Joukko ei kuitenkaan kohdannut vastarintaa. Itse asiassa he eivät kohdanneet lastiruumassa yhtään ketään. Ampumakansille nousseet löysivät muutaman ruumiin ja ottivat yhden hikisen Matoranin vangiksi, ja löytyipä komentosillalta ruorin takaa nukkuvan näköinen Onu-Matoranin ruumis, mutta lastiruumissa ei ollut ristin sieluakaan. Mutta tyhjin käsin 123:n johtama joukko ei joutunut lähtemään.

    Siitä päivästä lähtien oli varmaa, ettei Nazorak-imperiumilla tulisi vähän aikaan pulaa kuivatuista nauriista.

    Nui-Koro

    Kun rapurykmentti oli saanut kiristettyä viimeisetkin pultit ja tervattua loputkin jalakset Tongu ja kolme matorania hyppäsivät kävelijöidensä ohjaimiin. Maan Toien avustuksella he alkoivat laajentaa katakombeja kohti suurempaa tunnelikokonaisuutta, Ortonien legendaarista Ma-Wetiä, jonka huhuttiin yhdistävän kokonaisia maailmoja. Iniko ja Muohtka olivat aiemmin meditoineet ja saaneet yhteisvoimin mielensä yhdeksi maaäidin kanssa. Henkinen matka maallisen kuoren syvänteisiin oli piirtänyt näiden sankareiden mieliin kuvan lähistön maaperästä, ja heille oli selvinnyt, että tunneliverkosto kulki kovinkin lähellä.

    Nyt kaksikko kanavoi Toa-aseidensa, Inikon kaksiteräisen peitsen ja Muohtkan kirveen, kautta voimiaan työn edistämiseksi, ja Nöpö-kaveliöiden maankaivuuseen päivitetyt sakset siirsivät kivenmurikoita joutuisasti. Pian möyrintään liittyi myös Samol, joka siirsi kiven Toa-voimillaan suurimmat murikat pois tieltä. Fyysisesti vahva ja tanakka kääpiötoa oli kuin luotu luolatyöskentelyyn. Kenties Toa-voimien käytön aistittuaan paikalle tuli myös Tahtorakin askelman nelituulenhattuinen kiven soturi Kopraun, ja neljän Toan ja neljän koneen avulla maa taipui kuin käskettynä. Kukaan ei oikein tiennyt missä meni maan ja kiven Toien voimankäytön ero, mutta yleensä he olivat erityisen hyvää pataa keskenään. Hiki virtasi kun saaren eri alueiden väki yhdisti kykynsä, ja lopulta yksi Toa Kopraunin keihäistä lävisti vallin ja työntyi Ma-Wetin savenhajuiseen ilmaan. Suuri heilautus Samolin lekalla kumosi loputkin muurista, ja jännityksen noustessa sankarit astuivat tunnelverkostoon.

    Se oli uskomaton näky. Tunneli oli tältä kohdalta ainakin kaksitoista metriä korkea ja sen seinustoilla meni ylempiä liuskoja, jotka yhdistyivät aika ajoin pääväylään loivilla rampeilla. Toat ja kävelijät olivat puhkaisseet tiensä juuri tälläiselle liuskalle, ja kiittivät Ortonien rakennustaitoa niiden olemassaolosta; muuten he olisivat pudonneet kuusi ja puoli metriä kovalle kivilattialle. Tunnelissa ei näkynyt merkkiäkään maan oudosta maakansasta, vaikka Ortoneille tunnusomaisia valokiviä olikin seinustoilla tasaisin väliajoin ainakin tällä päälinjalla. Kaakossa jonkin matkan päässä, jonne vain maan Toat ja Matoranit näkivät, käytävä haarautui kahdeksi pienemmäksi ja matalemmaksi. Luoteesen se kuitenkin jatkoi suurena, mutta se ei ollut heidän tiensä.

    Kopraun lähti kertomaan läpimurrosta valtuutetulle. Pian siniviittojen organisoimat evakkojen jonot puristuivat tunnelin läpi ja ramppia alas pääväylälle, jossa siirtoväen lähtöselvitys alkoi toden teolla. Kolme Klaanin maskottia muistuttavista kone-eläimistä sijoittui kärkeen mahdollisten sortumien takia, ja toimivatpa ne myös rautamuurina, jos kansaa piti suojata. Tongu ohjasi niistä ensimmäistä, ja kiven ja maan Toat kävelivät sen mukana. Rapukojeiden lavoille sijoitettiin rammat, sairaat ja luikurit, jotka huijasivat olevansa liikuntakyvyttömiä. Tähän kastiin ei kuitenkaan suostunut Bladis puisesta pyörätuolista huolimatta.

    ”Se, että olen rullatuolissa, ei tarkoita, että olisin C-luokkaa”, moderaattori ärähti, ”Ja ainakaan ei tarvitse keskittyä seisomiseen tähdätessä”. Skakdi taputteli pyörätuolissa olevia kiväärikoteloita ja ammuspaketteja. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet ampuma-ase-eksperttejä, mutta Bladiksen hehtaarikanuuna tuntui olevan aivan eri universumista kuin tähtäyksen käsite. Moderaattori jäi pitämään perää siniviittoja komentavan Harkelin kanssa. Lähellä olevat Matoranit eivät olleet naamakarvaeksperttejä, mutta Harkelin hehtaariviikset tuntuivat olevan aivan eri universumista kuin Skakdi, jonka siisti toimintanimi oli ollut jonkin aikaa sitten Partaterä.

    Keskelle letkaa sijoittui yksi kävelijä ja tärkeä henkilöstö eli heimopääliköt, virkamiehet sekä Kerosiinipelle. Tiedemies tiesi liikaa Nimdasta, jotta häntä voisi asettaa vaaraan. Se oli Samen suora käsky. Selakhilaani itse katosi melko nopeasti valokivikeilasta. Pitkä valkoinen moderaattori oli vaikea piilottaa luolastoon, mutta jos mahdolliset viholliset eivät huomaisi häntä tarpeeksi ajoissa, olisi heillä yhä suurempi mahdollisuus päästä mukaan elämänsä huvimatkalle kurkku auki viillettynä.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=5n1iHGBHUKs&w=420&h=315]

    Letka lähti liikkeelle. Raskas kalusto kärjessä loi lisää valoa tunneleihin rapukäveliöiden varsisilmien valonheittimillä. Sen perässä marssi sekalainen väkijoukko kaupunkilaisia, tyhjäntoimittajia, poromiehiä, mehiläishoitajia, pohjoisen karpaaseja ja kylien Toa-sankareita. Ikivanhojen luolien seinät eivät koskaan olleet nähneet moista kansanvaellusta. Alkuun joukkio taapersi vaiti, sillä moni ihmetteli suuresti luolakokonaisuutta, joka oli ollut niin lähellä heidän vanhaa kotikaupunkiaan kenenkään tietämättä. Välillä tunneli haarautui oikealle ja vasemmalle, välillä ylös ja alas, ja joskus siirtoväki tuli risteykseen, jossa luola aukeni taas suureksi ja haarautui kaikkiin ilmansuuntiin. Kärjessä Iniko ja Muohtka luotasivat maaperää mielellään ja voimillaan, ja saivat pidettyä kurssin oikeana. Radioyhteys ei toiminut ja maan metallit sekoittivat kompassit; siirtoväen piti suunnistaa luolastossa maan Toien asiantuntemuksen ja vanhojen karttojen avulla.

    Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin väki alkoi piristyä ja keskustella tulevaisuudesta. Pirteimmät suunnittelivat mitä tekisivät päästyään Klaaniin. Vanhempi väki keskusteli tunneleista ja ne harvat, joilla oli joskus ollut tekemisiä Ortonien kanssa, kertoivat tarinansa monta kertaa (ja epäilimättä keksivät niihin lisää seikkailuja). Yhtään valokiviväkeä ei kuitenkaan tullut tunneleissa vastaan; ne olivat aivan autioita. Jokunen Onu-Matoran, joilla oli muita parempi pimeänäkö ja luonnollinen viihtyvyys maan alla, vannoi toisinaan nähneensä liikkuvan valokiven väkähdyksen sivutunneleissa, mutta mitään varsinaista ei nähty. Siniviitat katsoivat, että kaikki sujui hyvässä järjestyksessä, jäivät tienhaaroihin opastamaan väkeä ja tutkivat haarojen suut mahdollisten uhkien välttämiseksi.

    En olekaan ulkoiluttanut Napoa pitkään aikaan, Snowie tuumaili ja puristi otettaan köydestä.

    Rauhallinen iltakävely sammakon kanssa oli kuitenkin hieman eri asia kuin sidotun vangin taluttaminen. Lumiukko oli lupautunut pitämään huolta Nui-Koron entisestä pormestarista maanalaisen vaelluksen ajan. Epäluottamus verovilppikriminaalia kohtaan oli suuri. Snowien motivaatio lapsenvahdin rooliin oli kaksijakoinen – toisaalta hän koki Ta-Turagan velvollisuudekseen, toisaalta hän ei tahtonut tuntea itseään täysin hyödyttömäksi.

    Taivalluksen ensimmäiset kymmenet minuutit olivat sujuneet vaikeuksitta ja hiljaisuudessa. Lopulta pormestari kuitenkin avasi suunsa.
    ”Minä yritin murhata sinut. Sinä hankit minut kalterien taakse”, Turaga puhui hitaasti, oranssit silmät jalon Rurun kuopista vartijaansa tuijottaen. ”Emmekä edes tiedä toistemme nimiä.”

    Valkea klaanilainen yllättyi keskustelunavauksesta. Pormestari jatkoi.
    ”Minun nimeni on Turaga Tahae.”
    ”Sikäli kun oikein muistan, annoimme klaanilaispassimme syynättäväksesi”, Snowie mutisi ja hieroi leukaansa. ”Vai kuvittelenko vain?”
    Turaga tuhahti.
    ”Snowman. Se on valenimi. Kuka tahansa näkee sen läpi. Mikä on nimesi?”
    ”Valenimi on niin negatiivinen ilmaus. Lempinimessä on enemmän rakkautta.”
    ”Älä kiertele vaan vastaa.”
    ”Eikun oikeasti. Miksi kaikkien hassunhauskojen lempinimien takana pitäisi olla joku synkkä tarina ja salattu menneisyys?”

    Turaga Tahae ei vastannut, joten Snowie jatkoi.
    ”Tästä tulee vielä pitkä matka, jos aiot kysellä minulta höpsöjä koko matkan.”

    Sielunsa silmin lumiukko näki Kepen tuijottavan häntä epäuskoisesti.

    Kuuden tunnin taaperruksen jälkeen väessä näkyi väsymystä ja letka pysyähtyi lepotauolle. Toat ja siniviitat asettuivat lähihaaraumiin vahtiin, ja vähistä muonavaroista jaettiin nälkäisille kuivattuja vihanneksia, poronlihaa ja hunajaa. Suurin osa ruokatarpeista ja muista tarvikkeista oli pistetty Torangan mukaan. Klaani oli kauppasaarrossa, eikä muonaa voinut noin vain jättää torakoille.

    ”Miten voit, maaveli?” Toa Muohtka kysyi Inikolta, kun nämä seisoskelivat kärjessä vartioimassa, ettei menosuunnasta tulisi mitään epäilyttävää. Iniko nojasi peitseensä mietteissään.
    ”Suuri voima liikkuu, mutta se ei ole kiinnostunut meistä”, Iniko sanoi hiljaa, ”Maassa möyrii jotain, jota en ole ennen tuntenut sen kuoressa. Aistin vahvan vihan ja taistelutahdon.”
    ”Nazorakeja? Torakat ovat luonnollisesti pesäkaivajia, mutta olen kuullut, että ne ovat viime aikoina laajentaneet tunneleita”, Muohtka ehdotti.
    ”Ei, nämä olennot ovat maan povesta, paljon syvempää”, Iniko vastasi, ”Muinaisempia.”

    Samol istuskeli Nöpö-kävelijän laidalla ja katsoi maan Toiin.
    ”Minun heimossani kerrotaan tarinoita harmaista suikuloista otuksista, jotka poraavat maata hampaillaan syvemmällä kuin yksikään Teräkaivaja”, Heimo-Toa aloitti, ”Ne ovat pelättyjä ja kunnioitettuja, mutta jos hautaa säkillisen simpukoita syvälle maahan, saa niiden ystävyyden osakseen, ja on aina turvassa maanalaisilla teillä.”
    ”Ja oletko sinä tehnyt niin?” Muohtka kysyi.
    ”Totta kai”, Samol vastasi, ”Vanhoissa tarinoissa on totuuden alku, ja jos niitä ei kunnioita, niin henget antavat päänsärkyä.”

    Pian siirtoväki jatkoi taas matkaansa. Muutaman kilometrin päässä tunneli oli osittain romahtanut ja väki sai uuden lepotauon kävelijöiden ja Toa-sankareiden raivatessa tietä. Tongu vispasi Nöpö-kävelijän ohjaussauvoja ja oli perin tyytyväinen insinöörityöhönsä. Saksien suhistessa murikat liikkuivat nopeasti pois tieltä ja aukko laajeni. Pian siirtoväki pääsikin jo etenemään. Tunneli laajeni taas, mutta romahtaneita seiniä näkyi useampiakin suuressa luolassa.

    ”Nämä ovat tuoreita vaurioita, mikäli minä jotain kivistä tiedän”, Kopraun sanoi ja tutki seinustaa, ”Joku on selvästi tärisyttänyt luolia. En usko, että Ortonit jättäisivät tälläisiä korjaamatta. Ehkä joen tuhonnut pommitus sai maaperän tärisemään?”
    ”Maankuori kyllä vaimentaa sen näin kaukana”, Iniko vastasi, ”Olen kuunnellut maata ja Suurkylän lähellä se valitti tuskaansa, mutta maanpäälinen ryminä ei ole tätä aiheuttanut. Impulssi on tullut maan alta.”
    ”Olkaamme siis erityisen varovaisia”, Korpraun sanoi Toien jatkaessa matkaa. Tunneli haarautui ja pieneni taas. Välillä tunnelin pohjaan tuli ura, jossa virtasi pohjavesiin maanalainen puro, ja joukkio täytti leilinsä. Tunneli vietti kaiken aikaa loivasti alaspäin. Osittain se johtui maan luonnollisesta alenemisesta siirryttäessä Guartsuvuorelta kohti etelärannikkoa, mutta maan Toat tunsivat katon yläpuolella paksunevan. Kärki yritti selvittää jäljellä olevaa matkaa Klaaniin karttojen perusteella, mutta lukuisia haarojen jälkeen ei voinut enää olla täysin varma paikasta. Luotto maan Toien suunnistusvaistoihin oli kuitenkin kova. Luotettavuus oli yleensäkin Onu-väkeen yhdistetty piirre, ja täällä syvällä he olivat ylivoimaisia muiden heimojen edustajiin nähden.

    Muutaman tunnin rauhallisen taapertamisen jälkeen kärkijoukko kohtasi taas romahtaneen seinämän, joka tukki oikean käytävän. Tällä kertaa tunneli oli romahtanut pidemmältä matkalta, ja maanläheiset Toa-voimat sekä raskas kaivuukalusto tuli tarpeeseen. Kivet kääntyivät, maa väisti, väkijoukko katseli ja odotti. Lopulta yksi Nöpö-kävelijöistä tarttui suureen lohkareeseen ja veti sen raostaan tehden aukon kiveseinämään. Hämmästyneenä sitä ohjaava Bryttä kuitenkin pudotti kiven. Hän huomasi katselevansa suoraan poratankin rapujalkaa rasvaavaa Nazorakien metrojääkäriä silmiin.

    Mustakuorinen torakka oli vähintäänkin yhtä yllättynyt. Tämä oli heille aivan normaali kaivuukeikka, ei täällä kuulunut olla vihollisia, ne olivat sotakaluston heiniä. Toki metrjääkärien varustuksiin kuului kevyt ja halpa Zamor-pistooli, ja epäilemättä kaivuuvälineilläkin saisi oikeissa käsissä rumaa jälkeä aikaan, mutta he eivät olleet sotilasluokkaa.

    ”Torakoita! Mustia!” Brytta kiljaisi kimakammin kuin itse olisi myöntänyt. Rapuajajien, Toien ja evakkoväen katseet kääntyivät heti aukkoon ja moni suurkyläläinen kauhistui ja yritti piiloutua. Toat tarttuivat aseisiinsa ja Samol hyppäsi aukolle heittäen Brytan irrottaman kiven takaisin paikoilleen täyttääksen aukon; mutta heimosankarin henkivoimat olivat liian suuret ja kivi romahdutti koko seinän. Torakka vinkaisi ja hyppäsi taaksepäin kiven kimmotessa tankin kyljestä, ja muut mustat maatorakat huomasivat tunkeutujat. Niitä oli luolassa kymmenkunta työn touhussa. Nopein vetäjä ampui zamor-pistoolillaan Samolia, joka kuitenkin väisti romahtaneista kivistä muodostuneen kasan taakse. Elementtivoimillaan hän vyörytti kivet suoraan ampujan päälle, joka hautautui murskaan. Muut metrjääkärit ajattelivat ennen kuin toimivat, ja yksi niistä syöksyi nurkkaan pystytetylle hallintapaneelille tehden hälytyksen. Torakoiden kaivamissa tunneleissa olevat lukuisat sireenipoijut alkuivat välkkyä ja ulvoa, ja evakkomatkalaiset tajusivat, että ellei jotain pian keksittäisi, luolat kuhisisivat kohta sotilastorakoista.

    Looginen suunta oli silti eteenpäin. Tunneli oli poikki evakkojen menosuuntaan, ja luolasta päätellen se oli yhä Ortonien tekoa; Torakat vain olivat valloittaneet niitä ja yhdistelleet muinaisen kulttuurin kotiluolia omien tavoitteidensa mukaan. Mutta menosuunnan tunnelin yli kasattu kivivalli ei näyttänyt kovin vankalta, ja näytti siltä, että siitä pääsisi helposti läpi kunhan torakat olisi voitettu.

    Toat Muohtka ja Kopraun syöksyivät esiin, Nöpökävelijät jäivät taakse suojaamaan Matoran- väkeä. Kopraun syöksyi keihäs tanassa päin erästä luolatorakkaa, ja saikin survaistua tämän luolan seinää vasten, mutta musta kitiini kesti ja torakka ei lävistynyt. Kauaa kuitenkaan Kopraunin seivästys ei kestänyt, kun toinen kaivantahommista yllätetty metrojääkäri sovelsi työkoneita taistelutilanteessa ja mätkäisi kiven Toaa porakeihäällä ristiselkään. Kopraun ulvahti kivusta ja irrotti otteensa keihäästään. Satutettunakin Toa oli kuitenkin mainarihyönteistä taitavampi, ja sai tukevan otteen porakeihäästä. Hän tempaisi sitä eteenpäin ja veti pöllämystyneen torakan lähemmäksi, potkaisi tätä polveen ja kumautti vielä luomallaan kivemurikalla kalloon. Torakka sätki ja löi alakäsillään Toaa mahaan, ja ilma pakeni Kopraunin keuhkoista. Toa kellahti selälleen. Juuri kun torakka luuli päässeensä niskan päälle, kaatuminen paljastui harhautukseksi. Maasta käsin Kopraun potkaisi metrojääkäriä haarojen väliin, ja vaikkei nazorakien genitaalibiologia ollutkaan Tahtorakin Askelman suojelustoan erikoisalaa, torakka ei vaikuttanut uhkaavan enää yhtään ketään.

    Keihäät olivat Kopraunin erikoisalaan, ja taistelunkin tiimellyksessä häneltä irtosi hetki porakeihään tarkasteluun.
    ”Kaikkeen ne näitä poria tunkevatkin”, hän sanoi ei oikeastaan kenellekkään, ”mitkäkin porakat”.

    Porakeihäs osoittautui kuitenkin tehokkaaksi aseeksi, kun Kopraun yritti uudestaan lävistää porakan, johon ensimmäinen keihäs ei ollut tehonnut. Pora ulvahti pyörimään napin painalluksella, ja keihäisiin tottunut Toa heitti työvälineen taitavasti luolan toiseen päähään, jossa puristusotteesta vapautunut porakka yritti kiivetä Nöpö-kävelijän päälle evakkoja kiusaamaan. Pyörivä terä kuitenkin lävisti sen selkäpanssarin levittäen ällöttävää mönjää pakolaisten päälle. Kaikesta huolimatta nämä (Tahtorakin Askelmasta kotoisin olevat etunenässä) hurrasivat heitolle.

    Samol oli kuin kotonaan mitellessään omankokoistensa vihollisten kanssa. Ensi töikseen kääpiötoa heitti vasaransa luolan kattoon romahduttaen siitä muutaman maamöhkäleen erään porakan päälle, ja sitten vetäisi saman nazorak-polon gravitaation takaisin vetämän vasaran alle. Panssarit rusahtelivat. Samol kiitti henkiä, keskittyi ja tähtäsi mojovan kärkipotkun torakan päähän. Lentorata toi mieleen kotisaarella pelatut kookospähkinäpelit. Henget hurrasivat puunaamiossa, kun porakan kirkuva pää osui toista takaraivoon.

    Muohtkalla oli kirves täynnä töitä maan Toan hakatessa kahta porakkaa, jotka yrittivät takoa häntä hakuilla. Mustata kuoret olivat tosiaan vahvaa tekoa, eikä pelkällä kirveen heiluttamisella edennyt paljon. Muohtka käännähti Inikoon päin toivoen, että elementtiveli voisi lainata auttavaa peistään, mutta Iniko ei taistellut lainkaan, Mirukasvoinen Toa oli tunkannut peitsensä kattosyvennyksen ja tunnelin pohjan väliin ja vihreät elementaalienergiat kulkivat maankuoren ja Toan käden välillä; Inikon silmät olivat kiinni ja hän mutisi jotain hiljaisesti.

    Iniko yhdisti mieltään jälleen maan kanssa. Hänen aiemmin tuntemansa voimakkaan olevaiset olivat saaneet Toan mietteliääksi, ja hän pohti, josko niiden vihalla olisi yhteys torakoiden kaivuuoperaation kanssa. Jälleen maan Toa löysi voiman, Samolin mainitsemat olennot, jotka kaivoivat maata hampaillaan. Mutta hän tunsi myös muuta liikettä tunneleissa. Porakoita oli lähistöllä lisää. Mutta pohjoisessa, vielä usean kilometrin päässä, lähestyi suuri joukko sotilastorakoita aseet ladattuina. Iniko keskittyi; tämä oli ehkä ainut mahdollisuus.

    Iniko luotasi maapetojen mieltä, yritti saada yhteyden. Hän pääsi osaksi muinaisia kaivajia, sillä ne olivat maasta tulleet ja osa sitä. Sillä tosiaan Inikon tuntema voima oli Onu-Iden-Nui, suuret maa-henget. Maan luista ne olivat syntyneet, terävät olivat niiden torahampaan ja vanhat niiden suikulanmuotoiset, harmaan ruhot. Tuuheilla viiksillään ne tunsivat mannerlaattojen liikkeen ja ne harvat, jotka koskaan näkivät niiden punaisten silmien hohteen, palasivat vain harvoin. Nyt torakoiden maanmuokkaus oli nostanut niiden vihan ja Inikon elementtivoimat antaneet niille suunnan. Torakkapartion kulku keskeytyi, ja ne, jotka yrittivät hyökätä, kaatuivat torahampaiden alle. Sotilaspartion johtajan oli tehtävä ainoa mahdollinen valinta: mikä ikinä olikaan hyökännyt metrojääkärien kimppuun, he saisivat selvitä yksin. Sotilaspartio perääntyi takaisin tukikohtansa suojiin.

    Inikon mieli palasi ruumiiseen ja hän sai todeta, että porakat luolassa oli kukistettu. Hän varoitti muita siitä, että lähellä oli niitä vielä lisää, mutta maapedoista hän ei sanonut sanallakaan, sillä niiden suuri voima oli sekä kauhistuttanut että koskettanut syvästi Toaa. Siniviittojen ketju lähetti viestiä taaksepäin evakkoletkassa. Jos porakat eivät olisi hyökänneet vielä sivutunneleista jälkijoukonkin kimppuun, siellä varmasti ihmeteltäisiin viivästystä. Oli kuitenkin paras jatkaa. Rapukävelijät marssivat aukosta sisään, evakkoja alkoi virrata uuteen luolaan.

    Silloin liian vähälle huomiolle jäänyt rapujalkainen poratankki rysähti käyntiin, sen pora alkoi pyöriä ja se rynnisti eteenpäin. Kahden porakan oli onnistunut hiipiä sisään muiden ottaessa vastaan Toien iskut. Poratankki yritti rysäyttää suoraan suojaamattoman matoran-väen päälle, mutta vasemmanpuoleista rapukävelijää ohjaava Ta-Matoran Garson oli nopeampi: Jätti-Nöpön mekaaninen koura nappasi poratankin parhaiten esiin törröttävästä osasta, vinhasti pyörivästä porasta, joka pysähty, ujelsi korviasärkevästi sekunnin murto-osan, ja sitten poratankki alkoi pyöriä vinhasti ympäri rapusaksen ottessaa. Sisällä Nazorakit syöksyivät normaalikiihtyvyyden aiheuttamien lainalaisuuksien vuoksi toinen tankin kattoon, toinen lattiaan, eikä kumpikaan saanut poraa pois päältä. Pyörivästä tankista oli mahdoton erottaa, liikkuivatko sen jalat, joten Garson ei voinut laskea sitä maahankaan, olisihan se voinut syöksyä päistikkaa päälle.

    ”Pomo, mitä minä teen?”Garson huusi Tongulle. Nöpö-kävelijän lavalla evakot siirtyivät taakse, jottei laite olisi kaatunut ilmaan nostetun poratankin painosta eteen.

    ”Samol, vasara!” Tongu huusi, avasi oman kävelijänsä ohjaamon kuomun ja hyppäsi ulos. Samol heitti suuren lekansa kykloopille, joka nappasi sen ilmasta, tähtäsi ja heilautti sitä kuin elonkerjuukinkereiden voimamieskoetuksessa. Kipinöitä sinkoili ilmaan, kun vinhasti pyörivän poratankin toisen rapujalat lensivät komeassa kaaressa luolan perälle. Tongu heilautti uudestaan, rauta vääntyi ja toisetkin jalat lensivät yhä sätkien pois. Nyt Garsonin rapukoneen otteessa oli lähinnä suikula, jonka yksityiskohtien erottaminen oli mahdotonta. Tankin sisällä porakat saivat tuntea maailman ensimmäisen torakkasentrifugin käytännön vaikutukset edellisen kenttälounaan geopoliittiseen asemaan ruuansulatuselimistössä.

    ”Nyt se ei enää karkaa!” Tongu huusi mölyävän porakoneen melun ylitse. ”Saatko heitettyä sen pora tanassa tien tukkivaan kiviseinään?”

    Garson astui kävelijällä eteenpäin evakkojen roikkuessa yhä sen lavalla korvat peitettyinä. Rautanöpö siirtyi luolan keskelle ja sen rapujalat alkoivat vipattaa. Kävelijä alkoi pyörimään, ensin hitaasti, sitten nopeammin, kun Garson käytteli taitavasti ohjaussauvoja. Pyörimisennopeuden ollessa tarpeeksi korkea hän vapautti kourien otteen ja lennätti aika lailla kaikissa suunnissa pyörivän poratankin jalattoman romun luolan vastapäiseen seinään. Osuma oli täydellinen, suikula töksähti pora edellä seinään ja alkoi hetimiten kaivautua sen läpi. Iniko ja Muohtka suurensivat aukkoa vielä Toa-voimillaan ja pian evakkoväki pääsi etenemään. Torakoiden tekemän seinämän läpi tunkeuduttuaan rampa poratankki jäi säälittävästi katolleen seuraavan luolaston lattialle. Sitä ohjanneista porakoista ei ollut enää potentiaaliseksi uhaksi, sillä normaalikiihtyvyys oli tehnyt jo tehtävänsä.

    Joukkio lähti purkautumaan aukosta. Siniviittojen sotilaspoliisijoukon organisaatiokyky tuli tositarpeeseen, kun hyökkäyksen kokenut etujoukko lähti taas liikkeelle. Viestejä vaihdettiin. Jälkijoukon pitäisi saada tietää porauhasta mahdollisimman pian, elleivät he olisi oppineet siitä jo kovemman kautta.

    Yhä maan alla, mutta syvemmällä ja muissakin suhteissa toisaalla

    Maanalaisten Operaatioiden Ylijohtajan ja Metrojääkärten komentajan 004:n työpöydällä oli aivan liikaa tietoa ja päässään aivan liikaa ongelmia. Musta torakkajohtaja yritti rauhoittua katselemalla maisemaa kenttätoimistonsa ikkunasta. Pyöreästä panssarilasiaukosta näkyi juuri ikkunan kokoinen pala maata. Lasin ja maaperän välillä ei ollut mitään, mutta 004 sai ajatuksensa paikoilleen katselemalla graniittimurskeen ja lohkareiden muodostamaa kuviota. Lyhyt kenraaliluutnantti kuului 00-sarjaan. Häntä ei kuitenkaan paljoa näkynyt kenraalikunnan kokouksissa, sillä 004:n työmoraali suosi raskasta paiskimista ja kentällä mukana olemista. Torakat olivat luonnollisia pesänkaivajia, mutta metrojääkärien porat pääsivät vielä syvempiin multiin ja pois maanpäälisten klaanisyöpäläisten naurettavista yrityksistä heittää kapuloita Imperiumin rapujalkoihin.

    Paitsi tietenkin nyt. Tieto kulki maan allakin, ja joitakin tunteja sitten kommunikaattori oli kertonut amiraalin pommittaneen valtavalla räjähdelastilla kokonaisen joen, jonka viholliskohteet olivat olleet täyttä huijausta. Virkaveli 002:n kunnia oli selvässä laskussa. Hieman jälkeenpäin uutisoitiin, että ilmavoimien johtaja 003 oli kerännyt potin ja upottanut mukana vielä yhden Klaanin suurimmista ilmalaivoista. Nui-Koron evakkoväen mysteeri oli silti ratkaisematon. 003 yhdistettäisiin nauriisiin vielä pitkään. 004:n ylenemisodotukset nousivat vauhdilla, mutta moinen ei kiinnostanut luolatorakkapomoa. Hän ei ollut pyrkyri, vaan viihtyi nykyisissä töissään. Ja nyt näytti siltä, että loppupeleissä hommat jäisivät hänelle.

    004 siirtyi takaisin elektronisen työpöydän ääreen. Hälytyksiä sektorailla 18, 17 ja 22. 19, 20 ja 21, jotka olivat pimeinä, ja porantankkiyksikkö sektorilla 17 pamahti juuri pimeäksi.

    ”He pelasivat meitä kuin pahuksen nokkahuilua, mutta tästä haudasta ne jyväjemmarit eivät enää nouse,” 004 murisi ja katseli elektronista taistelupöytää. Sotilaspartiokin kääntyi takaisin eikä antanut tulitukea uhatuille sektoreille. Tämä ei kuitenkaan lannistanut 004:jää. Metrojääkäripataljoonakin pääsisi helposti voitolle moisesta evakkoretkueesta. Tunneleissa oli paljon mustia nazorakeja, jotka olivat muokanneet kovaa maaperää jo vuosien ajan. Nyt tunnelitorakoilla oli mahdollisuus näyttää myös 001:lle. Metrojääkärit eivät olleet saaneet arvoisaansa huomiota imperiumin suunnitelmiassa. 004 ei ollut tullut ajattelleeksi, että tämä saattoi johtua siitä, ettei kukaan ollut edustamassa heitä kokouksissa.

    Parin kilometrin mittaisen siirtoväkijonon perällä tunnelma tiivistyi. Nazorakit olivat havainneet tulleensa huijatuksi, ja kirivät kulkuetta kovaa kyytiä. Mekaanisten rapujalkojen jyly voimistui voimistumistaan. Poratankit saisivat evakot pian kiinni.

    ”Valmiina?” Harkel kysyi vieressään tähtäilevältä bio-klaanilaiselta. Vastaukseksi moderaattori latasi hehtaarikanuunansa. Suuren kaliiperin Skakdi oli parkkeerannut pyörätuolinsa keskisuuren kiven kupeeseen. Viiksikyttä haki suojaa seinämän syvennyksestä.

    Metrojääkäreiden hyökkäysmuodostelma oli pelottava näky. Kolossaalisella poranterällä varustettuja panssarivaunuja vyöryi nurkan takaa esiin peräti kolme kappaletta, niiden perässä tuntematon määrä jalkaväkeä.

    Bladis vapautti tykkinsä tuhovoiman hyökkääjiä kohti. Lyhyt sarja räjähdekapseleita singahti hyökkäysvaunuja kohti. Ammukset törmäsivät panssaroituun poranterään ja mosahtivat. Savun ja äänen määrä ylitti odotukset, vahingon määrä alitti ne pahemman kerran. Tankki jyristeli yhä kaksikkoa kohti, täysissä voimissa.
    ”Ammu sitä- köh- uudelleen!” Harkel ohjeisti savun keskellä.

    Skakdi teki työtä käskettyä ja laulatti mutkaansa toisen säkeistön verran. Jytinä oli edelleen kova, mutta vahinkoa se ei tehnyt. Harkelin sekaan syöksemä Kanoka ei auttanut asiaa pätkän vertaa. Viiksimies latasi uuden kiekon kaksoisheittimensä ylempään pesään.
    ”Uudelleen!” ylikomisario köhi.

    Bladiksen kasvoille levisi hämmentynyt ilme – lähes tuntematon matoralainen antoi hänelle täysin järjenvastaisia käskyjä. Skakdilla oli kaksi vaihtoehtoa: noudattaa poliisisedän outoa ohjeistusta ja tuhlata arvokkaita ammuksia panssarimobiilin kuljettajan itsetunnon pönkittämiseen. Tai olla ampumatta.

    Kanuuna kurmotti kasan kapseleita torakkavaunun suuntaan, Harkel ampui kiekkonsa. Tällä kertaa yliviiksikomisarion taistelulautanen kuitenkin osui kohteeseensa – Bladiksen ammukseen. Kapseliprojektiilin koko moninkertaistu, samoin sen sisältämän räjähdeaineen määrä.

    Iso paukku pikkusiskoineen mosautti muodostelman ensimmäisen hyökkäysvaunun poran irti. Kulkupelin keula räjähti. Palava tankki ohjautui oikealle ja työnsi viereisen menopelin seinään, johon sen pora alkoi kaivautua. Kolmesta tankista keskimmäinen oli tulessa ja oikeanpuolimmaisen kurssi oli kääntynyt kohti syvempiä multia, mutta viimeinen vaunu jatkoi jyräämistä. Se oli enää kivenheiton päässä kaksikosta. Tai kranaatinheiton.

    Bladis nappasi pyörätuolinsa sivutaskusta käsikranaatin ja nykäisi terävillä hampaillaan siitä sokan irti. Sirpaleperuna ei kuitenkaan liihottanut kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa, vaan jäi skakdin kouriin.
    ”Mitä sinä teet?” Ylikomisario hämmentyi skakdin käytöstä.
    Bladis mutisi jotain puoliääneen. Harkel hermostui entisestään ja yritti uudelleen.
    ”Mitä sinä-”

    Juuri silloin skakdinmatikan laskutoimitus tuli päätökseensä.
    ”Sipsutteleva sotakoneenkuvatus!” kaksipyöräinen moderaattori karjaisi.

    Sirpaleperuna liihotti kauniissa kaaressa kohti lähestyvää vaunuvaaraa. Tarkkaan ajoitettu käsikranaatti räjähti juuri oikealla hetkellä panssarikoneen vieressä ja romutti sen vasemmat jalat. Poratankki kääntyi väkivaltaisesti vasempaan ja kierähti kyljelleen, katolleen, kyljelleen, pohjalleen, kyljelleen, katolleen, kyljelleen. Hyökkäysvaunu lopetti kierimisensä kymmenen metrin päässä Bladiksesta ja Harkelista. Ylikomisarion viikset väräjivät hyväksyvästi.

    Savuava rotisko tukki tunnelin tehokkaasti – perässä rynnivät porakat joutuisivat ahtaaseen pullonkaulaan, kiersivät sen sitten vasemmalta tai oikealta.
    ”Vasen!” Skakdi ilmoitti puolensa, repäisi pyörätuolin pohjaan teipatun kiväärin otteeseensa ja tähtäsi vaunun vasenta puolta. Harkel varmisti oikean.

    Torakat olivat saaneet maanalaisen evakkoletkan kiinni, ja Ma-Wetin lukuisten haarojen vartijat hermostuivat. Koska tahansa mutkat saattaisivat herätä eloon ja syöstä pakolaisten naamioille iskuryhmällisen poratorakkaa. Tunkkainen tunneli-ilma täyttyi jännityksestä.

    Kaksi Nui-Koron siniviittaa, joiden vastuulla oli eräs poikkeuksellisen pimeä pätkä tunnelia, havahtuivat ääniin. Tunnelinhaarasta alkoi kuulua porien melua ja zankzorankielisiä taistelukäskyjä.

    ”Ne tulevat!” toinen heistä kiljaisi. Samalla hetkellä mutkan takaa rynni esiin Nazorak-ryhmä, sotaporat laulaen. Kaupunginkaartilainen kohotti kaksois-Kanokanheittimensä ja laukaisi. Aseen kahdesta kiekosta ylempi singahti pesästään ja viiletti tunkkaisen ilman halki hyökkääjiä kohti. Projektiili osui ryhmän ensimmäiseen torakkaan. Metrojääkäri hämmentyi yllättävästi venähtäneitä raajojaan, löi päänsä Ma-Wetin kattoon ja kompastui. Silmissä suureneva torakka tukki käytävän.
    ”Ei paha, sisko” Kanokaa käyttäneen poliisin partneri tokaisi ja virnisti. Hymy kuitenkin hyytyi nopeasti, kun jättiötiäinen rupesi nykimään. Torakan monet leuat vääntyivät kamalaan irvistykseen ja se huusi tuskasta muutaman sekunnin, ennen kuin pyörivä poranterä kaivautui ulos sen yläruumiista. Torakka ei ollut kovin materiaali, jonka läpi metrojääkärit osasivat hyökätä.

    Vastenmielisen mönjän peittämien poratorakoiden ja kulkuetta suojaavien siniviittojen välillä oli vielä parikymmentä metriä, kun poliisien takaa kuului huutoa.

    Värikäs myllerrys loikkasi Suurkylän kaupunginkaartilaisten ylitse kuin tuulispää. Pöllämistyneet siniviitat katsahtivat toisiinsa.
    ”Onko tuo…”
    ”On.”

    Kaikkien pohjoisen kansallisvärien värisillä nauhoilla koristettu poro kaksi matoralaista selässään hyppi varmoin askelin kohti porakoita. Ennen kuin metrojääkärit ehtivät käsittää merkillisen vastahyökkäyksen strategiaa, sarvihirviön selässä istuvista matoralaisista taaimmainen kohotti jotain ilmaan. Jotain tahmeaa. Jotain surisevaa.

    Tuink!

    Porakka ei ollut saanut edes entisen ryhmänjohtajansa sisälmyksiä silmistään, kun uusi näköeste lyötiin hänen päähänsä. Maailma täyttyi mehiläisistä.
    ”Aaaaaach!” maanalaiset soturit rääkyivät. Poro teki tiukan täyskäännöksen ja hyppi takaisin Nui-Korolaisten luo.

    ”Ottakaa tämä”, mehiläistarhaaja sanoi Siniviitoille ja ojensi heille varovasti tahman peittämän kepin. Tarhuri kaivoi esiin tulitikut ja sytytti mehiläisenkarkottimen.
    ”Ne eivät pidä hajusta”, hän neuvoi. ”Toivokaa, ettei kepukka ehdi sammua.”

    Porakat huusivat tuskasta ja huitoivat ilmaa. Nazorakeihin ilmestyi paiseita kuin sieniä sateella, kun mehiläisparvi pisteli isompia ötököitä.
    ”Tuo on agressiivisin lajikkeemme.”

    Poroa ohjastava matoralainen tökkäsi sarvirahia kylkeen jaloillaan.
    ”Hiaa, kohti uusia haasteita!”

    ”Uh-oh, mitäs nyt?” lumiukko ihmetteli tunnelin pohjan täristessä ja kiristi otettaan pormestarin talutushihnasta. Ortonien tunnelien ikiaikaiset seinät murenivat, kun niiden läpi tunkeutui vinhasti pyöriviä poria. Kaksi reikää ilmestyi tunnelin kattoon, yksi seinään ja yksi pohjaan, ja kaikista niistä ryöpsähti ryhmällinen metrojääkäreitä.

    Snowie pälyili hermostuneena ympärilleen. Evakkoletkaa turvaavat Siniviitat ja pohjoisempien asutuskeskusten soturit kävivät taistoon koloista tunkeilevia torakoita vastaan. Kanokat laukesivat ja keihäät liisivät, muutama matoralainen kävi lähitaisteluun. Huonoksi onnekseen nämä Nazorakit olivat hyökänneet vankeja kuljettavaan osaan kulkuetta, joten valvojia oli tavallista enemmän. Nui-Koron selleistä löytyi lähinnä korttihuijareita ja taskuvarkaita, joiden päämääränä oli päästä Bio-Klaanin muurien suojaan ihan yhtä lailla kuin kunniallisemmillakin kansalaisilla. Vartijat saattoivat keskittyä vihamielisiin ötökkäsotilaisiin pelkäämättä kriminaalien pakoyrityksiä.

    Paitsi ettei näköjään sittenkään.

    Ympäröivästä taistelusta häkeltynyt ja mahdollista osallistumistaan puntaroiva lumiukko herpaantui hetkeksi, ja pormestari nykäisi talutusnyöriään voimakkaasti. Snowie menetti otteensa.

    Kumarasta ryhdistään huolimatta Turaga Tahae viiletti yllättävän vauhdikkaasti pakosalle. Pulleasta ruumiinrakenteestan huolimatta Snowie loikkasi häkellyttävän nopeasti pormestarin käsiraudoista roikkuvan köyden kimppuun.

    ”Hup!” lumiukko huudahti tarratessaan talutusnarusta. Pormestarin kipitys jäi lyhyeen ja Turaga kompastui käsirautoihin sidotun köyden ottaessa vastaan. Rikollisen pakomatka ei kuitenkaan päättynyt vaan muutti suuntaa – Tahae putosi yhteen torakoiden saapumiskoloista.
    ”Aaah!” veronkiertäjä kiljaisi pudotessaan muutaman metrin.
    ”Iiih!” valkea klaanilainen inahti talutusnarun raahatessa häntäkin kohti onkaloa. Pian vauhti kuitenkin pysätyi: turagan elopaino ei ollut kyllin suuri raahaamaan Snowieta mukanaan monttuun.

    ”Oletko kunnossa?” lumiukko huusi mahallaan rötköttäen ja talutusnarusta kiinni pitäen. Pormestari oli ehkä paatunut rikollinen, mutta Snowie ei aikonut antaa Turagan satuttaa itseään.
    ”Roikun käsiraudoista torakoiden hyökkäystunnelissa! Onko se kunnossa?” pormestarin ääni vastasi kolosta.
    ”Öö, joo!”
    ”Valtava poranterä miltei kutittelee jalkapohjiani!”

    Lumiukko nousi vaivalloisesti polvilleen pitäen köydestä tiukan otteen. Hän alkoi vetää narua ja nostaa Turagaa pois kuopasta.

    Operaatio katkesi kuitenkin äkkiseltään, kun eräs kaivuu-nazorak huomasi epämääräisen hankkeen. Se äännähti jotain zankrzoraksi ja loikkasi muutamalla askeleella Snowien kimppuun. Hätääntynyt klaanilainen ehti reagoida ainoastaan nostamalla laukkunsa suojakseen ennen kuin kaatui selälleen kovaa maata vasten. Lumiukon onneksi porakan kunnollinen ase oli jo hukkunut sekamelskassa, ja ainoastaan käsipora uhkasi oranssinenäisiä kasvoja.

    Vaaraa ei silti sopinut vähätellä. Musta Nazorak istui lumiukkelin päällä, poraton käsi Snowien suojakseen nostamaa laukkua sivuun repien.
    Hetkonen, Snowie havainnoi hätäännyksen keskellä. Hänen oikean kätensä ulottuvilla oli nyrkinkokoinen kivi, joka kävisi varmasti torakan taltuttamiseen. Kyseinen raaja oli kuitenkin varattu pormestarin köyden pitelemiseen.

    Pora omassa naamassa vaiko Turaga porassa. Valintoja valintoja.

    Ei vahvinta aluettani.

    Ennen kuin Snowie ehti toimia, keskikokoiset kangaspuut kolahtivat Nazorakin nuppiin. Porakkakroppa valahti täysin lötköksi ja kaatui sivuun Snowien päältä. Käsipora jatkoi pyörimistään harmittomasti Ma-Wetin kivistä pohjaa vasten.

    Lumiukon pelastanut matoralainen ei jäänyt ottamaan kiitoksia vastaan, vaan jatkoi nyt jo perääntyvän Nazorak-iskuryhmän hutkimista. Ompelupuikot viilsivät ilmaa.

    Snowie vääntäytyi polvilleen ja jatkoi pormestarin nostamista kuopasta. Muutaman vedon jälkeen Turaga nousi näkyviin käsiraudoistaan roikkuen.

    ”Tuli pieni ongelma”, Snowie höpötti kuin selitelläkseen hitauttaan. ”Vaakakupissa olivat sinun henkesi ja minun kauniit kasvoni.”
    ”Päädyit pelastamaan henkeni? En kyllä näe naamas-”
    ”Ehei, tuo sankari tuolla puuttui peliin ja ongelma ratkesi kuin itsestään”, Snowie hymyili ja osoitti porakan kolkannutta ompelijatarta.

    Tahae mulkoili Snowmania kulmiensa alta.
    ”Kaikki valinnat eivät tee itse itseään.”

    Kaaos levisi letkassa, kun sana torakoiden hyökkäyksestä tuli matkalaisten tietoon. Evakot olivat hädissään, eikä kellään ollut varmuutta mihin osaan kahden kilometrin mittaista jonoa Nazorakit olivat hyökänneet. Siirtoväkikulkueen keskivaiheilla Kepe yritti rauhoittaa tilannetta.
    ”Rauhoittukaa”, hän yritti hillitä evakkomassaa. ”Panikoinnista ei ole mit-”
    Käsi tukki Kepen suun ja hänet vedettiin maahan, näkösuojaan vankkureiden ja seinän väliin. Hän protestoi mumisemalla, mutta oli täysin voimaton vastustaman. Tiede-Toan naama kolahti maahan.
    Mitä tapahtuu? Eivätkö korruptoituneet päättäjät, kannibaalit, sinikätiset agentit, poratorakat ja Zeeronin sienisoppa riitä?

    Kepe käännettiin ympäri ja häntä tuijottivat takaisin vihreät silmät valkoisen Haun kuopista.
    ”Hiljaa”, moderaattori murahti.
    Valkovihreällä Toalla ei ollut aavistustakaan, mistä Same oli tullut.
    ”Koko hankkeemme on ollut turha, jos sinulle käy jotain”, selkhilaani supatti. ”Olet ainoa meistä, joka ymmärsi Nimdan legendan.”

    Kepe rauhoittui, mutta ei silti ihan hyväksynyt Samen toimintatapaa. Moderaattorin käsi oli yhä hänen suunsa päällä.
    ”Ymmärrätkö?” Same tiukkasi.
    Tiedemies nyökytti päätään. Käsi päästi irti ja Same auttoi Kepen taas pystyyn.

    ”Nyt, pienempää profiilia”, varjojen soturi kuiskasi.
    Kepe hieroi oikeaa poskeaan, joka oli ottanut yhteen maankamaran kanssa. ”Juu juu”, hän vastasi, vaikkakin pelkälle tyhjyydelle, sillä Same oli jo kadonnut.

    ”Tyhjä!” viiksenkannatin huusi viimeisen Kanokan lentäessä pesästään. Se kolahti luolan kattoon, heikensi sitä, ja kivikuurorintama iski hyönteissotilasrintamaan.
    Bladis ei vastannut heti vaan jakoi zamoreita porakoiden suuntaan. Hänellä oli paukkuja pidempäänkin tulitaisteluun, mutta ajan ostaminen ei ollut enää kannattavaa – kaksikko oli pidätellyt vainolais-Nazorakeja jo riittävän kauan. Evakot olivat päässeet jo pitkälle.

    ”Ja tähän päätämme oppitunnin aiheesta ’miksi terä kepin päässä on skarrarin typerä ase’!” Bladis vastasi, tosin ei ilmeisesti vieläkään Harkelille, ja nakkasi viimeisen käsikranaattinsa torakoiden joukkoon. Toisin kuin edelliset kranaatit, tämä yksilö täytti käytävän paksulla savulla. Ja sirpaleilla.
    ”Hyppää syliin!” Bladis käski.

    Harkel kurtisti kulmiaan (ja vahasi samalla viiksiään).

    ”Hopi hopi, loksuleuat saavat kohta lämpökamerat päälle tai keksivät tulla savun läpi.”
    Ylikomisaario hyppi käytävän poikki ja asettui pyörätuoli-Skakdin polvelle.
    ”Tässä ei ole mitään kiusallista.”
    ”Ei.”

    Mosausraattori irrotti kaksipyöräisen menopelinsä selkänojasta sen isoimman tuliluikun. Konekivääri kimmelsi valokivien hehkussa. Siinä oli yksityiskohtaisia koristekaiverruksia, tarpeettoman paljon kaliiperia ja tosi tosi pitkä panosvyö.
    ”Tiedätkö, miten tämä toimii?” Skakdi kysyi sylissään nököttävältä siniviitalta ja taputteli tappoputkea.
    Viikset nyökkäsivät, pää heilahti mukana.
    ”Mahti homma”, Bladis virnisti. ”Syötä panosvyötä pesään, minä ohjaan.”
    ”Ohjaat?”

    Skakdi vastasi toiminnalla ja veti liipasimen pohjaan. Ratatatatatatata. Ase potki kuin riivattu ja pyörätuoli lähti rullaamaan taaksepäin alati kiihtyvällä vauhdilla. Punahehkuinen lyijy sinkosi torakoiden tuntumaan, kaksipyöräinen kaksikko evakoiden perään.
    ”Olen aina halunnut kokeilla tätäää!” Skakdi iloitsi konekiväärin jyskeen yli nopeuden vain kasvaessa. Ratatatata.
    ”Viikeni menettävät muotonsaaaa!”
    Ratatatatata.

    Mekaanisten rapujalkojen kipinä ja matoran-koipien töpinä täyttivät Ma-Wetin kärkijoukon syöksyessä kohti etelää. Joukkojen uudelleenjärjestämisestä ei ollut toivoakaan ahtaassa maasuolessa, ja letkan etupää oli nähnyt parhaaksi vaihtoehdoksi kiiruhtaa äkkiä takaisin kotipesälle ja hankkia mahdollista apua loppujoukon pelastamiseen. Ensimmäisen kohtaamisen jälkeen kärki ei ollut kohdannut muita vainolaisia, meniväthän he koko ajan kauemmaksi Ämk- Guartsuvuoresta ja torakoiden pesän oletetusta sijainnista. Nöpö-kävelijöiden tavaratila ja laidat olivat todella ylikansoittuneita, kun pohjoisen pikkuväki piti niillä suuren luolajuoksun vaihtopenkkiä. Monet alkoivat jo väsyä, mutta nyt ei ollut aikaa lepotauoille. Silmänkantamalla letka oli vielä melko eheä, sillä siniviitat tekivät kaikkensa kansojensa ja naapureidensa suojelemiseksi ja opastamiseksi.

    ”Iniko!” Tongu huusi rautakävelijöiden melun yli, ”osaatko sanoa kuinka kaukana olemme Klaanista?”

    Mustavioletti maan Toa siirtyi tunnelin seinustalle ja iski peitsensä sen seinämään. Vihreä maaenergiapallo säteili Toa-työkalun ja maaperän välillä, kunnes Iniko veti aseensa takaisin ja se sammui.

    ”Ei pitkästi”, Toa huusi takaisin, ”Tunnen jo etelärannikon mereisen kuoren ja kotimultien läheisyyden. Mutta Klaanin tunnelit tukittiin Zyglakien tapauksen jälkeen, emmekä pääse suoraan linnoituksen kellareihin.”

    ”Taidamme joutua itse kaivamaan”, Muothka totesi, ”Miten tarkkaan osaat määrittää oikean paikan? Minä en tunne Klaanin aluetta, eikä maa kerro sen saloja minulle.”

    ”Hmm, minulla on eräs koje auttamaan tähän hätään”, Iniko vastasi ja kaivoa haarniskansa taskusta esille pienen lieriön muotoisen esineen. ”Tämä on sähkökompassi, ja se osaa näyttää jo tällä etäisyydellä huomattavan virtalähteen eli Klaanin generaattorin. Suuntamme on melko hyvä, mutta joudumme kyllä lähtemään kohta oikealle eli länteen päin, mikäli tunneli itsessään ei käänny.”

    ”Selvä homma”, Tongu vastasi, ”Ja ilmeisesti myös ylöspäin! Mutta nyt ei muuta kuin eteenpäin!”

    Klaanin tilukset

    Päivä paiston Kerwanille. Satokausi läheni loppuaan, ja torakoiden kauppasaarron takia maata työkseen viljelevän Matoranin sato oli ostettu kokonaisuudessaan etukäteen ja vielä mitä parhaalla hinnalla. Porkkanain naatit, viljojen kullatut tähkät ja muista kasviksista turva-aidoilla eristetyt pahamaineiset räjähtävät Madu-hedelmät odottivat elonkorjuuta siisteissä riveissään. Kerwan pyyhki hikeä naamionsa otsalta ja nojasi talikkoonsa.

    Yhtäkkiä yksi porkkanannaateista katosi näkyvistä maan sisään. Sitten pari muuta ja yhtäkkiä koko kasvimaassa oli aukko. Piru, myyriä, Kerwan ajatteli. Laji, jota Metru Nuilla kutsuttiin arkistomyyräksi (ja joita kyllä asui myös Klaanin arkistojen kirjavuorten kätköissä), oli yleinen Klaanin saarella ja aiheutti viljelyksille jatkuvaa tuhoa. Kerwan otti selästään bambukiekkonsa ja valmistautui tähtäämään esiin tulevan jyrsijät päähän, mutta esiin kaivautuikin suuri metallikoura, sitten toinen ja pian kauniille kasvimaalle nousi iso mekaaninen rapu-otus lava täynnä kummaa Matoran-väkeä ja ohjaamossa iso keltainen hahmo, jonka Kerwan tunnisti Klaanin Telakan johtajaksi Keetonguksi.

    Kerwan laski kiekkonsa mutta ei leppynyt. Hän marssi Nöpö-kävelijän lyö ja napautti sen tuulilasia.
    ”Mitä pirua te teette minun pellollani? Onko tämä joku Telakan höyrykoneiden testauspäivä? Lähetän teille laskun menetetystä sadostani! Alkakaa painua nyt!”

    ”Hip hei ja anteeksi, herra maanviljelijä!” Tongu vastasi ja aukaisi kuomun. ”Mutta meillä oli vähän isomman puoleinen ja kiireellinen operaatio! Sinun taitaa olla paras lähettää laskusi suoraan Klaanin johdolle, sillä heitä me tässä edustamme.”

    Rapukävelijän jälkeen tuli toinen, täällä kertaa matoranin ohjaama, ja sitten kolmas. Niitä seurasi muutama Toa, joista yhden Kerwan tunnisti Klaanin Inikoksi. Mutta retkikunta ei loppunut siihenkään. Esiin rautarapujen suurentamasta maakolosta kömpi Matoraneja, osalla kummat hatut päässä ja kaikilla naamalla helpottunut ilme siitä, että porakat olivat vaihtuneet porkkanoiksi. Kerwania harmitti väen aiheuttama kuormitus maapläntilleen.

    ”Älä turhaan varro, meillä menee tässä jonkun aikaa”, Tongu sanoi ja kaivoi kävelijän ohjaamon hansikaslokerosta muutaman rattaan, ”Käypä kaupungilla, osta itsellesi leivos ja tee ja tuo meille uusin Klaanilehti. Väki on paras laskea täällä ennen kuin kaikki katoavat kaupungin iloihin. Kelpo mies!”

    Kerwan ei vastustanut rahojen voimaa vaan jätti peltonsa ja maasta kasvaneet evakot oman onnensa nojaan. Hän mietti toisinaan, millaista olisi elää normaalissa korossa normaalilla saarella.

  • Pohjamutia

    Paikka, jossa oli vielä puoli tuntia aiemmin virrannut kimmeltävä virta

    Ilma haisi hiekalle, pölylle ja ruudille, kun syyspäivän aurinko kovetteli pikku hiljaa entisen jokilaakson mutia. Epämääräisen kivistä, kuonasta, juurakoista ja siipirataslaivojen koristelluista sirpaleista koostuvan maiseman keskellä kuhisi mustia olentoja. Ne olivat vain hieman Turagaa korkeampia, mutta niillä oli kaksi kertaa enemmän käsiä ja viisi kertaa enemmän elopainoa. Kolmas metrojääkärikomppania ei nauttinut suorasta auringonpaisteesta, mutta sotastrategisten kaivausten alalla ne voittivat normaalit nazorakit mennen tullen. Hautojen etsiminen muistutti melkein arkeologiaa, mutta termi ei kuulunut imperiumin sotilaiden sanavarastoon.

    Mustat maatorakat kaivoivat proomujen raatoja kivimurskan ja muun Rautasiiven pommien töhnäksi muuttaneen luonnonmateriaalin seasta todisteiksi imperiumin sotaponnistusten voitokkuudesta. Kuonakasojen päällä ja vanhojen pengerten raunioilla seisoi muutamankymmentä sotilasta seuraamassa operaation edistystä. Pääjoukko oli etenemässä kohti Suurkylää. Uuden vallan merimahdin voimannäytöstä ei ollut kulunut vielä puoltakaan tuntia, ja seuraavana vuorossa olisi saaren vanhan pääkaupungin valloittaminen tukikohtatarkoituksiin.

    Joukkojen keskuudessa levisi huhu, jonka mukaan kaupunkiin jäänyt suuri Klaanin ilmalaiva poltettaisiin voitonparaatin yhteydessä. Alempiarvoisella miehistöllä ei ollut tietoa siitä, miksi Klaani oli tuonut moisen ilma-aluksen Nui-Koroon. Yleisimpien mielipiteinen mukaan Klaanilaiset havittelivat epätoivoisesti sillanpääasemaa. Järjetöntä liikettä ei juurikaan ihmetelty, sillä Laivaston johdossa tiedettiin olleen aivoton Rahi-peto, jonka ruumiin löytäminen tosin oli tällä hetkellä metrojääkärten tähtäimessä. Päivä tosiaan paistoi imperiumin kultapojille.

    Tai näin ainakin annettaisiin ymmärtää upseeristolle niin kauan kuin se olisi mahdollista. Vartioivien ruskeiden sotilaiden mielissä valloi alati kasvava epäluulo. Mustanpuhuvien maaveljesten otsille kihosi jo hikikarpalot, eikä se johtunut edes puoliksi auringonpaisteesta. Yhtälöstä puuttui tekijä. Ainoat paikalta löydetyt biomekaaniset ruumiinosat olivat paljastuneet joella eläviksi Raheiksi – Karhuhaita, Tarakavoja, hietahylkeitä ja Makika-sammakoita. Ei yhtään haljennutta Kanohi-naamiota, ei pieniä irtonaisia saastaisten käsiä, ei murskautuneita matoran-kalloja.

    Metrojääkäripataljoonan korpraali 3408 polttoleikkasi lommoista, mutta ilmeisen ehjää proomukonttia auki. Sisältä ei tulvahtanut ruumiiden löyhkää, ei kituvien huutoa. Tyhjää täynnä. Haisi matoranille. 3408 hyppäsi aukosta sisälle. Virkaveli 7012 tuli perässä, kaksikko avasi otsalamppunsa ja tutki kontin.

    ”Perhana. Katsohan tätä”, 3408 aloitti ja osoitti pohjaa. Maata vasten olevassa pohjassa oli luukku, jonka saranat olivat vääntyneet pahasti sijoiltaan.

    ”Eivät ole normaaleja kontteja. Selittää ne aukot laivojen pohjarakenteissa”, 7012 totesi synkkänä, ”Minusta tuntuu, että on turhaa etsiä ruumiita täältä.”

    Hieman yli puoli tuntia sitten

    Viiksethän tässä kastuvat.

    Ylikomisario Harkel avasi ruuman pohjassa olevan luukun. Proomu oli kaksoispohjainen, joten alta paljastui pimeä välitila. Ylikomisario loikkasi pohjien väliseen tilaan, kyyristyi, ja sulki luukun perässään. Ahdas tila oli aiemmin ollut täynnä Nui-Koron väkeä, mutta nyt siellä oli lähinnä jokivettä ja eksynyt rantarapu. Veden pinta ulottui Harkelin rinnan tasolle.

    Veden pääseminen pohjien väliseen välitilaan oli ymmärrettävää: laivan ulompaan pohjaan hätäisesti asennettua luukkua oli pidetty auki useita minuutteja aluksen ollessa jo vesillä. Kansalaisten poistuessa aukosta vesi oli tulvinut tilalle. Nyt luukku oli kuitenkin kiinni. Siniviittojen johtohahmo varmisti, ettei kukaan ollut jäänyt jälkeen. Tyhjältä näytti.

    Viiksijumala kahlasi pimeydessä, kunnes tunsi jaloillaan luukun. Hän veti syvään henkeä, kumartui ja veti sen yhdellä jämäkällä liikkeellä auki. Lisää vettä syöksähti välitilaan, Harkel syöksähti kylmään jokeen.

    Suurin osa laivasyöteistä oli hypännyt pois jo Nui-Koron puolella, mutta paattijonon viimeisen laivan viimeinen matkalainen pääsi aluksestaan vasta muurien ulkopuolella. Ylikomisario potki vauhtia ja kauhoi käsillään. Po-Matoranina uiminen tuotti hänelle vaikeuksia, mutta siniviittojen pääsykoetta varten harjoitellessaan Harkel oli aikoinaan pulikoinut useita altaanmittoja päivässä. Siitä oli kuitenkin jo aikaa.

    Hengästynyt poliisi pohti, pitäisikö hänen aloittaa uusi kuntokuuri.

    Nui-Koron muurit jäivät taakse, kun Harkel ui takaisin kotikaupunkiinsa. Hän nousi pinnalle ainoastaan hetkeksi aikaa, turvassa sillan alla. Samassa piilossa oli kolme Nui-Korolaista ja yksi pohjoisen poromies.
    ”Oletteko kunnossa?” Harkel kuiskasi käheästi tasattuaan hetken hengitystään.

    Ironisesti Kaukau-kasvoinen matoralainen katsahti viiksekästä ylikomisariota.
    ”Jeh. Uiminen ei vain ole kaikille yhtä helppoa.”
    Harkel murahti hyväksyvästi.
    ”Tiedän tunteen.”

    Viisikko painui pinnan alle ja jatkoi vedenalaista matkaansa vielä yhden sillan ali, kunnes he pääsivät ennalta sovittuun paikkaan. Korkeat talot reunustivat jokea kummaltakin puolelta, muodostaen erinomaisen näkösuojan. Heille ei ollut koskaan selvinnyt tarkalleen, kuinka hyvin torakat tiesivät, mitä kaupungissa tapahtuu, mutta liika varovaisuus ei ollut koskaan pahasta.

    Neljäntuulenhattuinen Toa seisoi kahden tönön välisellä kapealla kujalla ja ojensi kätensä uimareille.
    ”Te olette viimeiset?” hän kysyi hiljaa.
    Harkel nyökkäsi viikset märkänä. Toa auttoi viisi matoralaista joesta kujalle. Yhden kivitalon takaovi oli jätety auki ja kuusikko kipitti ripeästi sisään. He olivat saapuneet kukkakaupan takahuoneeseen.

    ”Meillä oli täällä vilttejä ja viittoja lämmittämään syksyisen kylmästä joesta nousseita sankareita, mutta ne loppuivat ensimmäisen sadan uimarin jälkeen…” Toa selitti ja rapsutti takaraivoaan. ”Tänne päin.”

    Vesivana johti huoneen perälle, jossa oli pimeyteen laskeutuvat portaat.

    Harkel mietti, kuinka monet jalat olivat aivan äskettäin tampanneet samoja askelmia.

    Alhaalla odottava huone oli viinikellari.
    ”Hetkonen, mitä?” pohjoisen Toa ihmetteli. ”Kuka pitäisi kukkia ja al-”

    Ennen kuin vilpitön kysymys ehti ilmoille, maailma älähti. Tärinä ja melu iskivät kellariin samanaikaisesti. Etelästä kuuluvat räjähdysten äänet saivat seurakseen särkeytyvien viinipullojen nuotit. Lattia täyttyi sirpaleista ja kalliista litkusta.
    ”Mi-mikä se oli?” eräs kuusikon suurkyläläisistä ihmetteli. Hetkeen kukaan ei vastannut mitään. Voimakkaan rypäleinen ja hienostuneen tamminen tuoksu täytti kellarin ilman.
    ”Kuulostaa siltä, että ötökät nielaisivat syöttimme”, Harkel lopulta vastasi. ”Mennään, meillä ei ole liikaa aikaa.”

    Kellarista oli kaivettu tunneli viereiseen moiseen. Iniko ja eräs pohjoisen maan Toa olivat tehneet parhaansa hoitaakseen homman hiljaisesti ja vähällä tärinällä.

    Seuraavassa kellarissa kuusikko kohtasi jo jonon pään. Satoja evakkoja, kaikki kylmässä joessa uimisesta viluissaan ja äskeisestä äänestä hermostuneina. Matkaa oli silti jatkettava.
    ”Hop hop”, joku Siniviittojen virkamies hoputti edempänä. ”Alus lähtee kohta!”

    Nykyhetki

    Korpraalit kiipesivät ylös kontista ja painelivat kenttäpomona toimivan Ylikersantti 1418:ta puheille.

    ”Taas sama homma. Laivat, joiden piti olla täynnä väkeä, ovat täysin tyhjiä”, 3408 totesi hiljaisella äänellä esimiehelleen. Maanalaisiin työoperaatioihin erikoistuneet metrojääkärit eivät viettäneet kovin paljon aikaa sotilasluokan kanssa. Suurta porakatyökalua kädessä alati pitävä 418 murahti muutaman torakkakielisen sanan radioonsa. Läheisesltä kuonakukkulalta marssi pari sotilastorakkaa, sotamiehet 44329 ja 66797, kolmikon luokse.
    ”Tässäpä meillä onkin mysteeri, Korpraali”, Ylikersantti sanoi, ”Osaatko selittää, miten ruumiit on taiottu pois?”

    ”Ilmeisesti he poistuivat laivoista alakautta ja uivat piiiloon?” Korpraali 3408 ehdotti.
    ”Varsin todennäköistä”, Ylikersantti murahti, ”mutta silloimpa asia ei taida olla enää meidän vastuullamme. Kerropa pomollesi, että ovat varovaisempia siellä kaupungissa”, hän lisäsi paikalle tulleelle ruskeakuoriselle 66797:lle. Sotilas nosti käden lippaan ja poistui. Käsky oli ollut epävirallissävyinen ja metrojääkärijohtaja ei ollut 66797 :n oikea esimies, mutta arkijärki kertoi, ettei kannattanut ryttyillä tyypille, jonka käteen oli pultattu timanttipora.

    ”Klaanilaisväki ja saastaiset matoraninpennut ovat kyllä idioottimaista väkeä,” jäljelle jäänyt sotilas sanoi, ”ensin he riskeevat elämänsä ja kaikki laivansa ja sitten painuvat takaisin kyläänsä suoraan miehityksen alle!”

    Vastaus ei kuitenkaan tullut metrojääkärien suusta. Metsän takaa pilkottavan kylän ylle kohosi varjo ja potkurien ääri alkoi halkoa ilmaa. Iso köntti messinkiä, puuta ja kuumaa vettä kohosi heidän päittensä ylle. Klaanin ilmalaiva Toranga nousi ilmaan Nui-Koron torilta. Kaukaa kuului Zamor-laukauksia, mutta ilma-alus oli jo maa-aseiden kantaman ulkopuolella.

    ”Ompa ruma”, 7018 päästi suustaan. Ruskea 44329 kalpeni silmissä.
    ”Vai idioottimaisia? Naiiveja ja typeriä ehkä, mutta minusta näyttää kovasti siltä, että he saivat teidät juuri tuhlaamaan tonnikaupalla tulta ja tulikiveä maisemanmuokkaukseen, kun samalla räjähdemäärällä olisimme saaneet hyökkäystunnelit linnoitukseen valmiiksi. Ja nyt ne kiitävät taivaalla. Mutta tämäpä on muiden ongelma”, 418 sanoi ja vittaasi lähellä oleville metrojääkäreille, ”Me painumme takaisin maan alle. Toivottavasti kukkoilevat luutnanttinne saavat hommansa hoidettua tällä kertaa.”

    Mustat kitiinikuoret kokoontuivat ja hyppäsivät poratankkiinsa. 44329 jäi katselemaan ilmalaivaa ja torjumaan imperiumin strategioita kritisoivia ajatuksia.

  • Rumpusoolo

    Bio-Klaanin saari

    Mäntymetsikön korkein petäjä huojui tuulessa. Viima oli syysmyrskyn viimeinen huokaus – sade oli lakannut ja pilviverho väistymässä. Maa oli yhä kostea, mutta siitä puun latvassa väijyvillä Nazorakeilla ei ollut henkilökohtaista kokemusta. Parivaljakko oli kyyhöttänyt puussa koko myrskyn ajan. Ja sitä edeltävät päivät. Ja sitä edeltävät viikot. He olivat tiedustelun torakoita.

    Ylikersantit 1002 ja 1018 olivat tottunet pitkiin väijyntätehtäviin. Heidät oli kasvatettu pelkästään ne mielessä pitäen. Parivaljakolla oli erittäin kevyt varustus, ainoastaan vaadittavat selviytymisvarusteet, kuten muonaa ja vettä, kevyt pulttilukko-Zamor sekä kiikarit. Tiedustelijoita oli lähes mahdotonta erottaa oksistosta. Heidän haarniskansa olivat tummanvihreää ja ruskeaa ja niihin oli kiinnitetty suikaleita ja oksankappaleita hajottamaan siluetti.

    Vartiomänty kasvoi saaren eteläosissa, hieman Nui-Korosta luoteeseen. Vanhan pääkaupungin ja Bio-Klaanin välillä virtaava joki kimmelsi hieman puusta itään, vielä tarkalla ampumaetäisyydellä. Pohjoisessa siinsi jylhä vuorimaisema, länttä hallitsi tuuhea Lehu-metsä. Honka ei kuitenkaan ollut tiedustelijoiden pitkäaikaiskomennuspaikkana huikeiden maisemien takia.

    Petäjän korkeuksista näki Nui-Koron muurien sisälle. Ei täydellisesti, ja vain pienen osan kaupungista. Kuitenkin niin paljon, että tiedustelun johto oli katsonut aiheelliseksi lähettää kaksi sotilasta tarkkailemaan tilannetta. Tiedustelijoiden kiikarit olivat ahkerassa käytössä, kun torakat tarkkailivat kylän tapahtumia.

    Viimeisten viikkojen aikana paljon vihollisia oli kulkenut kaupungin porteista sisään, mutta vain harva oli astellut niistä ulos. Hieman ennen myrskyä myös valtava Bio-Klaanin Laivaston ilma-alus oli laskeutunut Nui-Koroon. Kaupungissa tapahtuisi jotain, ja pian. Hyvin pian.

    Imperiumi oli varautunut.

    Petäjään näkyvä osa kaupunkia paljasti paljon tapahtumien luonteesta. Satamassa tapahtui koko yön ajan. Massoittain matoralaisia ja muita epäpuhtaita ahtautui ja piiloutui laivoihin – kannen alle, puukontteihin, hytteihin, kapyyseihin.

    Kiikarointivuorossa oleva Ylikersantti 1018 tunnisti aluksiin pakkautuvasta joukosta arvokkaitakin kohteita. Iso keltainen köntti ei voinut olla kukaan muu kuin Bio-Klaanin laivaston johtaja, ja pitkä valkomusta soturi kuului moderaattoreihin. Kyydissä ei ollut pelkkiä evakoita ja Nui-Korolaisia, vaan myös merkkihenkilöitä Bio-Klaanista.

    Jättipotti.

    Nyt, aamun valjetessa, Nui-Koron jokiportti avautui hitaasti natisten. Kaupunki vapautti uumenistaan kymmeniä paatteja. Niistä enemmistö oli kantokyvyltään suuria jokiproomuja, joiden pressulla suojattuun tavaratilaan mahtui kymmenin tonneittain kauppatavaraa.

    Tai matkustajia.

    Mukana oli kuitenkin monenlaista muutakin lotjaa, korkeasta siipiratasaluksesta pikkuruiseen lauttaan. Ne olivat monimuotoisia ja värikkäitä, aivan kuten ”salamatkustajansakin”. Nazorak-imperiumi ei kuitenkaan uskonut diversiteetin voittoon. Nytkin kaikki sujui kenraalikunnan suunnitelmien mukaan. Yksirotuisen, yksimielisen kenraalikunnan.

    Nui-Koron vartiotorneissa paloi yhä valot ja savupiiput tupruttivat vanoja taivaalle, mutta se ei hämännyt tiedustelun torakoita. Kaupunki oli hylätty – kaikki evakuoituivat sieltä laivarahdiksi naamioituneena. Äänet siltä suunnalta olivat vaienneet ja liike lakannut.

    Lautat lipuivat vartiomännyn ohi ja katosivat joenmutkan taakse. Ylikersantti 1018 varmisti koordinaatit radiopuhelimeensa.

    Amiraali 002 tuijotti komentosillan uuden panssarilasin läpi, kuinka laivaston Nazorakit liikehtivät SS Rautasiiven kannella ripeästi ja järjestelmällisesti. Upseerit huutelivat ohjeita ja tarkkailivat tilannetta. Sotalaivan tykit, suuret ja pienet, pitkät ja lyhyet, liikehtivät. Osa nopeasti ja suristen, osa hitaasti ja jyristen. Aseet asettautuivat, kukin aikansa ottaen. Lopulta kaikki kaikki kanuunat oli kohdistettu samoihin koordinaatteihin.

    Täyslaidallinen oli ladattu.

    Hetken mänty jatkoi rauhallista keinumistaan ja tiedustelijat odottivat kärsivällisesti. Kewa lauloi metsikössä. Auringot rei’ittivät pilviverhoa säteillään ja kuivattivat sammalmättäitä.

    Sitten torakat pukivat kuulosuojaimet rauhallisesti, mutta eivät hetkeäkään liian aikaisin. Sen jälkeen kaikki tapahtui nopeasti ja erittäin äänekkäästi.

    Ensin idästä kuului voimistuvaa vihellystä. Sitten taivas repesi. Joki ja laivat sen mukana hävisivät tulipalloon – kymmenet proomut ja muut paatit lakkasivat olemasta. Tonneittain maata ja vettä räjähti ilmaan. Huumaava ääni raikui halki koko saaren.

    Pauketta, rytinää, räjähdyksiä. Maailmanlopun rumpusoolo muistettaisiin Bio-Klaanin saarella vielä pitkään.

    Geomorfologia oli tapahtunut sekunneissa: Nui-Korosta Bio-Klaaniin virtaava joki sai uuden luonnonmuodostuman SS Rautasiiven pommikuoron suudeltua sitä.

    Pikku hiljaa vesi virtasi yläjuoksulta täyttämään syntyneen kraatterien perheen. Hautajärvi sai alkunsa.