Zakaz, sotaherra Warrekin linnake, konferenssihuone
Sisällissodan kuudes viikko
Suuressa salissa oli täyttä. Puisilla penkeillä istui kymmeniä skakdeja, jotka puhuivat toisilleen ja vilkuilivat salin eteläpäädyssä sijaitsevaa lavaa. Lavalla seisoi ryhdikkäästi rivissä kaksitoista eriväristä skakdia, jotka tuijottivat yleisöön päin, mutta katsoivat näiden yli. Viimeisenä rivissä seisoi skakdi, jonka päällä oli sinisen ja hopean värinen haarniska. Yksinäinen Vartija piti ilmeensä mahdollisimman neutraalina.
Yleisön puheensorina keskeytyi, kun keltaiseen ja mustaan haarniskaan verhoutunut skakdi käveli lavalle ja asteli kahdentoista skakdin rivin ohitse, silmäillen näistä jokaista. Tämän skakdin rintapanssarissa oli viisi tähteä. Viimeisen rivissä seisovan skakdin kohdalla kellertävä skakdikenraali hymyili hieman ja kääntyi yleisöön päin.
”Terve vain”, kenraali Warrekiksi kutsuttu skakdi sanoi perin epävirallisesti.
”Olemme tehneet edistystä viime viikkoina. Paljon edistystä. Ensiksi Denekk. Sitten murskasimme Nektannin pirulaisten etenemisen kaakossa. Ja nyt, eilisen muurinmurtajien ja Tahtorak-ratsastajien jättihyökkäyksen jälkeen olemme käytännössä vahingoittumattomia, kun taas sen sinisen vinosilmän joukot kärsivät satojen miesten tappioita.”
Warrek osoitti rivin viimeisenä seisovaa sinistä skakdia.
”Erityiskiitos Vartija-klaanille, joista yksi on täällä tänään palkittavana.”
Yleisön eturivissä oli kymmenen Vartijan joukko. He hymyilivät.
Warrek tuhahti.
”Äh, anti olla. Te mitään ylistyspuheita tarvitse. Kukaan rivissä eikä kukaan yleisössä. Soturi taistelee paremmin, kun pää ei ole täynnä k’otajia.”
Warrek kaivoi pienen pullon esiin haarniskansa taskusta ja avasi sen korkin. Hän kaatoi läpinäkyvää nestettä pienen tilkan kuivaan suuhunsa. Kaikille kävi selväksi, että neste ei ollut vettä.
”Mutta kuitenkin. Missä olimme. Ai niin. Nämä kaksitoista soturia ovat osoittaneet olevansa erityisen hyviä vihollisten ampumisen jalossa lajissa ja osoittaneet taktista fiksuutta. Siksipä…”
Warrek käveli taas rivin ohi. Jokaisen skakdin kohdalla hän pysähtyi hetkeksi ja ripusti kullanhohtoisen mitalin roikkumaan haarniskasta.
”…nimitän heidät kaikki eversteiksini. Hyvä homma, pojat.”
Yleisö ryhtyi taputtamaan raivokkaasti. Tämä johtui osittain siitä, että he olivat tyytyväisiä kahdentoista aseveljensä saavutuksista ja osittain siitä, että Warrek oli luvannut rommia seremonian jälkeen. Ja kun Warrek lupasi jotain, hän piti lupauksensa.
Tavallista lyhyempi mutta erittäin lihaksikas ja järeä skakdi taputti yleisön eturivissä. Tällä Vartijalla oli sideharsoa olkapäänsä ympärillä. Roqce hymyili.
”Hyvä, Vahtikoira.”
* *
Zakaz, aavikko
Nykypäivä
Makuta Nui ja Guardian ratsastivat armottoman helteen polttamina. Zakazin taivaalla hehkuvat kaksi aurinkoa häikäisivät kaksikkoa ja näiden ratsuja ja sietämätön kuumuus sai molemmat hyvin janoisiksi ja nääntyneiksi. Yksinäinen vesipullo vaihtui ratsastajalta toiselle joka toinen minuutti.
”Mukava koti sinulla”, Manu sanoi kesken kaiken. ”Oikein vieraanvarainen.”
”Jos puhut niistä aavikkorosvoista, en ymmärrä”, Guartsu sanoi. ”Eivät ne edes ehtineet ampua.”
”Eivät niin. Sinä ammuit ensin.”
”Hei”, Guardian sanoi. ”Ne olivat vain polvilumpiot. Limanuljaskat selviytyvät kyllä. Ja sinä sait itsellesi revolverin.”
Manu pyöritteli etusormensa ympärillä pikkuruista Zamor-pistoolia. Makuta ei ymmärtänyt ampuma-aseita. Ne olivat tyylikkäitä, mutta hän ei ymmärtänyt niitä.
”Kuinka kauan vielä…sinne, minne haluamme?”
”Puoli tuntia”, Guardian vastasi. ”Zakazin tasolla suuri kaupunki. Ja jos nyt on keskipäivä, hän on Kuolleen Ruki-kalan tavernassa.”
”Miksi hän on siellä keskipäivällä?” Makuta Nui kysyi.
”Hän on siellä aina.”
”Ai. Omistaako hän paikan?”
”Ei.”
Hetken aikaa molemmat kuuntelivat ainoastaan ratsujen kavioiden kopsahtelua hiekkaan ja kiveen.
”Tulimme siis Zakazille asti tapaamaan juoppoa”, Manu sanoi äänensävy matalalla ja ilme happamana. Guardian vastasi vasta kymmenen sekunnin päästä.
”En kiellä.”
*
Kuolleen Ruki-kalan taverna
Sisällissodan kuudes viikko, keskiyö
Ilmassa oli lievästi sanottuna humalainen tunnelma. Lähiaikojen voitoista ja everstien nimityksestä iloitsevat skakdi-sotilaat heiluivat epätasaisesti edestakaisin ja loiskuttelivat suuria määriä rommia tavernan puulattialle. Huonetta valaisivat ainoastaan kattokruunun kynttilät. Hyvin harva tämän tilan sisällä oli täysin selvin päin. Baarimikkona toimiva vihreä skakdikin oli poikkeuksellisen iloinen ja poikkeuksellisen hitaalla.
Kenraali Warrek liikkui iloisin virnein sotilaidensa joukossa kuin yksi heistä ja hyräili tunnettua zakazlaista melodiaa. Hän kannusti sotilaitaan laulamaan mukana. Ei kestänytkään kovin kauaa ennen kuin tavernassa kuului humalaisen epävireinen mutta vilpittömän iloinen kuorolaulu.
Juuri everstiksi nimitetty Vartija istui tiskillä kädessään lasillinen punaista nestettä. Välillä hän joi sitä pienen tilkan, mutta oli poikkeuksellisen selvin päin, kun otti huomioon tavernan yleistunnelman.
Vartijaa läimäistiin selkään kevyesti ja hän kääntyi katsomaan. Läimäisijä oli Roqce, Vartijan aseveli. Lihaksikas skakdi hymyili väsyneesti.
”Terve, ’herra Eversti’!” Roqce sanoi iloisesti. ”Älä kökötä siinä yksin. Liity joukkoon.”
Vartija oli hetken vaiti. ”En ole oikein koskaan välittänyt tuollaisesta”, hän sanoi naputellen pöytää sormillaan.
Roqce hymyili.
”Hi hi. Herra ’Juon-vain-laatuviiniä’.”
Vartija hymähti, kääntyi ja läimäisi Roqcea olkapäähän. ”No, ehkä sinäkin oikeasti osuisit johonkin kiväärillä, jos et olisi tuollainen juoppo.”
Roqce nauroi kovempaa kuin yleensä. Hän pyyhki silmäkulmaansa sormella.
”Vielä minä sinulle näytän…” hän sanoi hiljaa. ”mutta oikeasti, onnea. Korkea-arvoisempi kuin minä. En olisi koskaan uskonut. Sinusta kehtaa melkein olla ylpeä, poika.”
Roqce käveli poispäin Vartijasta ja heilutti tälle kättään virnuillen. ”Siis vain melkein. Kyllä sinussa on vielä paljon korjattavaa. Vuh vuh.”
”Vuh vuh”, Vartija vastasi tasaisella äänensävyllä.
Kenraali Warrek lähestyi baaritiskiä hoiperrellen epätasaisesti. Hän istui jakkaralle suoraan Vartijan viereen tervehtimättä tätä.
”Yksi”, Warrek sanoi vihreänkirjavalle baarimikolle heilutellen kättään. ”Jäinen.”
Tilauksen toteutumiseen kesti viisi sekuntia. Talo tarjosi, kuten aina. Warrek tarttui jääkylmään tuoppiin ja otti hörpyn. Salaman skakdin ylähuulelle jäi massiiviset vaahtoviikset.
Vartija kääntyi kenraaliaan kohti, katsoi tätä silmiin ja osoitti omaa ylähuultaan teräväkyntisellä sormellaan.
Warrek ei vaikuttanut ymmärtävän pointtia.
”Skakdiksi, poika.”
”Viikset”, Vartija sanoi hienovaraisesti.
”No skarrarar”, Warrek vastasi hilpeänä. ”Minähän olen aina halunnut sellaiset!”
Vartija harkitsi hetken, jatkaisiko yrittämistä. Hän päätyi tulokseen, että siitä ei olisi hyötyä.
Warrek kilisteli lasiaan ja vihelteli jotain. Hetken aikaa hän vaikutti olevan täysin muissa maailmoissa, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi keskustelun.
”No skarrarar”, Warrek sanoi. ”Sinä olet se tarkka-ampuja. Uusi everstini.” Warrek löi Vartijaa olkapäähän kevyesti. ”Mahtavaa.”
”Kiitos, kenraali”, Vartija sanoi vaatimattomasti.
”Sano Warrek vain. En ole niin humalassa, että pistäisin jonkun kutsumaan minua sotilasarvolla.”
”…kiitos, Warrek.”
”Ole hyvä vain”, Warrek vastasi, ”mutta sinun juhlasi tämä on. Ja oikeastaan muidenkin Vartijoiden. Skarrarar, te olette aivan käsittämättömiä. En tiedä, miten linnoitus pysyisi valloittamattomana ilman teitä.”
Warrek kääntyi Vartijaa päin ja tarkkaili tätä katseellaan.
”Poju, olemmeko me nähneet ennen?” kenraali kysyi. ”Näytät aivan pirun tutulta, mutta en ole varma, mistä hitosta voisin tuntea sinut.”
”Anteeksi, kenraali”, Vartija vastasi. ”Ylivartija Zakran vaatii, että emme paljasta, missä olimme töissä ennen Vartijoita. Meidät on vaikeampi jäljittää näin.”
”Ymmärrän”, Warrek sanoi, ”mutta älä Irnakk vieköön kutsu minua kenraaliksi. Näytänkö minä sellaiselta, joka haluaa nimetä aseita mukaansa?”
Vartija vastasi kieltävästi.
”Hyvä”, Warrek sanoi. ”Mutta nyt, juota tuo punainen litku vaikka lehmälle. Nyt skarrarararar juhlitaan.”
* *