Klaanon

Avainsana: Kapher

  • Kapherin erehdys

    Pienehkö saari

    Keskellä merta kyyhöttävä maapläntti oli pinta-alaltaan pieni ja koostumukseltaan kivinen. Pieni mutta yllättävänkin jyrkkärinteinen kukkula kohosi keskellä saarta ja mäen rinteellä kasvoi muutama pieni puu. Vehreyttä toivat myös rannalla pitkänä kasvavat heinät, vaikka ne alkoivatkin jo hieman kellertää. Kauempana vesirajasta kasvoi lähinnä vihreää, pitkää villiruohoa ja huojuvia sinisiä kukkia, jotka näyttivät erityisen kauniilta ilta-auringossa. Ainoat merkit asutuksesta olivat yksinäinen laituri, mökki sekä niitä yhdistävä polku. Savupiipusta tuprutti savua ja mökistä kuului keskustelun ääniä. Se oli harvinaista ottaen huomioon saaren asukasluvun olevan yksi ja vierailijamäärän vähäinen.

    Kuitenkin kyseisenä päivänä keskustelu vuolasi virtaasti. Valko-oranssi Steltinpeikko Kapher ja pieni postinkantaja-Matoralainen istuivat vaatimattoman puupöydän ympärillä ensiksimainitun kotona. Kapherista oli oikein mukavaa kuulla uutisia ulkomaailmasta, erakon elämä kun oli hieman yksinäistä. Toisaalta, se oli myös mukavaa ja rauhallista.

    Kaksikko keskusteli maailman menosta jo useammatta tuntia putkeen ja nautiskeli kahvin riemusta. Huoneen vakioäänet, takkatulen rätinä ja kellon raks-raks-raksutus toivat miellyttävän lisänsä siihen, miltä mökissä kuulosti.

    ”…ja katso nyt tätäkin”, postinkantaja sanoi ja osoitti pöydälle levitetyn paikallisen sanomalehtisjulkaisun artikkelia. ”Pohjoisessa ’Bio-Klaanin saarena’ tunnettu saari valmistautuu sotatilaan. Tapahtumien kulku on ulkopuolisille hyvin epäselvä, mutta Nazorak-rahien uskotaan olevan liikekannallepanon takana. Myös nimellä ’Nimda’ kulkevalla muinaisella esineellä uskotaan olevan vaikutusta asiaan.”

    ”Hetkonen”, Kapher keskeytti matalalla äänellään. ”Bio-Klaani?”
    Matoralainen nosti katseensa lehdestä. ”Juu, se on semmoinen oudohko pakolaisseurue jotka ovat kyhänneet linnoituksensa tästä vähän pohjoiseen. Heitä joht-”
    ”En minä sitä”, peikko selitti itseään. ”Olen kuullut heistä. Oikeastaan, olen kohdannut sieltä tulevia matkalaisia. Kahteen kertaan.”
    Pienen vastakeskustelijan katse oli epäuskoinen. ”Eihän sinulla käy täällä ketään.”

    Kapherin valtava keho nousi hitaasti ja raskaasti ylös tuolista. ”Väärin”, hän sanoi tallustaessaan jykevin mutta rauhallisin askelin pienelle ruutuikkunalle. Ulkona kukat kukkivat kauniisti.
    ”Hm?”
    ”Minulla on käynyt täällä, sinun lisäksesi, tietty, kolme kertaa vierailijoita. Keskimmäinen visiitti oli sangen epämieluisa, Steltiläisiä sotilaita.” Kapher rapsutteli leukaansa. ”Mutta kaksi muuta tapausta tulivat Klaanin saarelta.”

    Kapher kertoi, kuinka kaksi Toamaista henkilöä, toinen ”pulskanlainen ja lupsakka” ja toinen ”hieman kuikelo älykkö” olivat käyneet saarella pitämässä myrskyä jokin aika takaperin. He olivat esittäytyneet Bio-Klaanilaisina ja olleet kaikin puolin mukavia. Kapher uskoi heidän olevan oikealla asialla.

    ”Mutta ennen heitä, jopa ennen Steltiläisiä”, peikko jatkoi kertomaansa. ”Kävi eräs Matoralainen. Olin vasta muuttanut tänne, kun hän tuli anomaan yösijaa. Pieni raukka oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan.”
    Postinkantaja tuijotti takassa loimuavaan tuleen ja kuunteli kertomusta.
    ”Annoin raasulle ruokaa ja katon pään päälle yön ajaksi. Hän jäi mieleeni erityisen hyvin, koska hän oli selvästi epätoivoinen. Aivan kuin olisi pelännyt jotain.” Kapher siemaisi pitkän ja hieman liian äänekkään hörppäyksen kahvikupistaan. ”Minusta tuntuu, että hän pelkäsi jonkun haluavan häneltä… Sen.”

    Matoralainen käänsi kateensa Kapheriin. Hän ei ollut kuullut näin jännittävää tarinaa sitten sen, kun Mestari Mauri oli hävittänyt kynttilänsä hiilivarastoon ja eräs turisti eksyi sienimetsällä. ”Sen?”
    ”Minulle jäi kovin epäselväksi, mikä se oikeastaan oli”, Kapher vastasi matalalla äänellään. ”Se näytti jonkilaiselta kaulakorulta, jossa roikkui…”
    Kapher piti vahingossa dramaattisen tauon. Hän nimittäin huomasi jotain.
    ”…tuo.”

    Kapher osoitti paksulla sormellaan lehtiartikkelin karkeaa piirrosta Nimdan sirusta.

  • Liskojen yö 3: Guechexin iskuryhmä

    Klaanin saari, luola

    Guechex katsoi iskuryhmäläisiään, jotka kaikki pakkasivat viimeisiä kamppeita reppuihinsa. Zyglakit olivat varustautuneet kevyesti mutta tehokkaasti. Tehtävän luonne ei sallinut äänekkäitä tai liian raskaita aseita tai apuvälineitä, oli liikuttava nopeasti, tehtävä johtoportaasta mahdollisimman tehokkaasti selvää ja poistuttava paikalta.

    Guechex ei ollut ainoastaan karismaattinen johtaja, vaan myös hyvä sotastrategi, eikä määrällisesti ylivoimainenkaan vastustaja ollut hänen laskuissaan mahdoton tehtävä. Se oli vain haaste, joka vaati uuden lähestymistavan. Klaanin poikki liikuttaisiin ripeästi ja äänettömästi, yli kymmen Zyglakin joukkio repisi yllätetyn vastarinnan helposti kappaleiksi.

    Mutta vaikka Klaanin johtajien luokse päästäisiinkiin nopeasti, oli valmistauduttava äärimmäisen kovaan taisteluun. Pelkkä Tawa oli paikalla Bio-Klaanin legendaarisesta johtajanelikosta, sikäli kun huhuihin oli luottaminen. Guechex oli tästä kiitollinen, ei ainoastaan pienemmän vihollismäärän vuoksi, sekin oli helpottava tieto, että he kohtaisivat Toan. Zyglakien luonnollinen immuniteetti elementaalihyökkäyksiä vastaan olisi iso valttikortti, eikä taitavinkaan Toa mahtaisi yli kymmenelle Zyglak-sotilaalle.

    ”Gue?” kuului ääni Guechexin selän takaa. Hän kääntyi ympäri, ja näki edessään hyvin hintelärakenteisen naaraspuoleisen Zyglakin.
    ”Mei? Mitä sinä täällä? Tiedät hyvin, ettet saisi-”

    Guechexin lause kuitenkin jäi kesken, kun pienempi ja tummemmanpunainen Zyglak halasi häntä.
    ”Gue, en tahdo että lähdet!” Meiksi kutsuttu lisko sanoi yllättäen pitäen pitäen käsivarsiaan tukevasti Zyglak-ryhmän johtajassa.
    ”Mei, minä…”
    ”Minä vain tiedän, että tämä ei pääty hyvin. Minä aavistan niin.”
    ”Mei, kaikki hyvin,” Guechex sanoi rauhoittavaan äänensävyn, ja pienempi Zyglak irrotti otteensa. ”Minun täytyy tehdä tämä. Zyglakien täytyy tehdä tämä. On tä-”
    ”Zyglakien täytyy tehdä sitä ja Zyglakien täytyy tehdä tätä, mutta entä perheemme? Entä Alinnel? Entä minä?”
    ”Minä… Sinä… Mei, sinä tiedät, että sinä ja Ali olette minulle tärkeämpiä kuin kukaan muu.”
    ”Miksi sitten lähdet?”
    ”Mutta… Äh, Alinnel, tule tänne.”

    Musta, parhaillaan hajotuskeihäällä ilmaa keskittyneesti huitova musta naaras-Zyglak keskeytti toimensa ja kääntyi katsomaan puhuttelijaansa. Alinnel käveli kohti kaksikkoa.
    ”Mei, sinä olet niin nuori… Zyglakit ja perhe ovat yhtä ja samaa.” Mustan liskon matala ääni oli rauhallinen.

    Mei käänsi katseensa Guechexista Allinneliin, muttei vastannut mitään. Musta Zyglak jatkoi puhettaan.
    ”Jonain päivänä ymmärrät.”
    Hän laski kätensä äidillisesti Mein olkapäille, ja katsoi tätä silmiin. Sitten Alinnel lääntyi kohti Guechexiä ja tarttui tätä käsistä.
    ”Ymmärrät varmaan, että meidän on viivästytettävä operaation alkua. Mei täytyy lähettää takaisin muiden luo.”
    ”Totta kai, rakas, totta kai. Odota kun kerron miehille. Yritä sinä saada tyttö uskomaan, ettei hän voi hiipiä leiristä meidän mukaamme.”

    Abzumon mahtipontinen laiva

    Jotain voisi tapahtua, Harmaa Aine tuumi.

    Pieni mökki luodolla

    Onneksi mitään ei tapahdu, Kapher myhäili mielessään.

    Ko-Huna-Koro

    Make, Kepe ja Snowie seisoivat miltei lantioon ulottuvassa nietoksessa kylän suurimman mökin ulkopuolella. Öinen myrsky oli jättänyt jälkensä, ja nyt paikalliset Matoralaiset hyvästeltyään klaanilaiset huomasivat matkansa kohti saaren sisäosia jatkuvan sangen kahlaushenkisissä tunnelmissa. Lisäksi Make hytisi kylmästä.
    ”Eh, tarvitsisitko jotain lämmikettä?” Kepe huolesteli toverinsa puolesta.
    ”Onhan täällä aika viluisaa,” Make vastasi. ”Se, että aurinko paistaa ei riitä tulen olennolle näissä korkeuksissa.”
    ”Onkohan minulla mitään ylimääräistä,” Kepe mutisi tonkiessaan reppuaan.
    Snowie kuitenkin jo iloisesti hymyillen ojensi paksun, laukustaan kaivamansa kaavun kiitokseksi nyökkäävälle Makelle.

    Kepe oli jo aloittamassa kävelyn, mutta pysähtyi sitten kesken ensimmäisen askeleensa.
    ”Hetkinen, eikö tuo kaapu ollut minun?”
    ”Oli.”
    ”Se oli sinun laukussasi.”
    ”Jepulis.”
    ”Jonka sinä pakkasit huoneessasi?”
    ”Näin juuri.”
    ”Eh?”
    ”Eh.”
    ”…”
    ”…”

    Kolme klaanilaista lähtivät talsimaan/kaivautumaan halki puhtaana kiiltelevien nietosten.

  • Kapherin paluu: Köysi

    Pieni mökki eristyneellä pikkusaarella

    Kapherin asumuksen seinäkello raksutti turvallisesti. Sade piiskasi kattoa ja takassa loimusi tuli. Oli kaikin puolin sangen kodikasta.

    Mökin yksinäisen asukkaan suunnaton olemus oli sijoittunut puiseen kiikkustuoliin, ja Kapher keinutteli siinä rauhakseen. Hän teki näin usein: mikään ei voittanut hyvän kirjan lukemista kaikessa rauhassa oman kodin turvassa. Päästyään pakoon Steltiltä, hän oli keskittynyt asioiden pohtimiseen ja tarpeellisten pikku askareiden parissa puuhailuun, ja oli elämäänsä hyvin tyytyväinen. Väkivaltaan hänen oli täytynyt turvautua vain pari kertaa, viimeksi silloin kun ne kaksi oikein mukaviksi paljastunutta veikkosta olivat käyneet hänen luonaan.

    Mitäköhän heille muuten kuuluu, Kapher tuumi, ja rapsutti haaleankeltaista päätään. Ilmeisesti he olivat jollain isolla tehtävällä. Mitenköhän se päättyi?

    Pian Kapher kuitenkin laski katseensa taas kirjaan, ja oli juuri aloittamassa lukemisen, kun hänen päähänsä muistui muuannen juttu. Hän ei ollut kuin vain vilkaissut postiaan.

    Hän nousi tuolista, ja tömisteli pienen pöydän ääreen. Hän oli laskenut vähäisen postinsa puisen pöydän nurkalle, ja poimi siitä nyt tuhdin lehden.

    Sitten hänen ajatuksensa lähtivät jälleen harhailemaan. Entäs se viime lehdestä lukemani havainto makutaksi epäillyn olennon orjakaleerista? Se oli matkalla samoille suunnille kuin mistä ne heput tulivat, kuulemma. Entä jos nämä asiat liittyivät toisiinsa?

    Seinäkello raksutti yhä.

    Kapher istahti keinutuoliinsa, ja avasi lehden. Enää hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään. Se skakdien sotalaivasto. Sekin oli lehden mukaan matkalla samoille korville! Tässä täytyy nyt olla jotain tekeillä.

    Sade ropisi yhä ikkunaan.

    Sitten Kapher avasi lehden, ja aloitti selaamisen. Ensimmäiset aukeamat olivat tavalliseen tapaan pelkkää viereisen matoralaissaaren pikku tapahtumia. Mukavaa luettavaa kuitenkin. Sitten tuli säätiedote, mutta se oli tavalliseen tapaansa hieman epävarma. Sataa tai ei sada. Hyödytöntä, mutta kuitenkin aika viihdyttävää. Seuraavana lehdellä olivat naapurisaaren urheilutiedotteet.

    Takassa rätisi yhä tuli.

    Juuri loppukevennyksen jälkeen Kapherin mieleen kuitenkin juolahti hänen viime lehdestään lukema teoria. Siitä kuinka asiat liittyvät toisiinsa, ja muodostavat siten ikään kuin narun. Kaikki liikuttavat narua, ja naru liikuttaa kaikkia.

    Mutta jos nämä tapahtumat, ne kaksi heppua, kaleeri, palkkasoturit, liittyvät toisiinsa… Se ei olisi naru. Sehän muodostaisi jo Köyden.

    Sitten Kapher takaisin meni kiikkustuoliinsa ja jatkoi kirjansa lukemista.

  • Arsenal Snowman

    Pienehkö saari, laituri

    ”En voinut olla huomaamatta, kuinka vähin varustein olette matkalla. Sallikaa minun antaa teille tämä, nämä ovat vaarallisia vesiä” Kapher sanoi, ja kaivoi esiin vanhan Cordak-laukaisimensa. Siinä oli uuden mallin sijasta vain neljä piippua, ja siinä oli pitkä, puusta tehty perä. Piippu oli koristeltu kiemuraisin kuvioin. Kepe otti aseen vastaan kiittäen, ja katsoi suurta hahmoa silmiin. Kapherin katseessa ei näkynyt tippaakaan epärehellisyyttä, pienten silmien takaa loisti pyyteettömyys.

    Klaanilaiset hyvästelivät uuden ystävänsä vielä kerran kavutessaan veneeseen, ja Snowman työnsi kaasuvipua. Rannan jäädessä taakse hän hymyili tyytyväisenä.
    ”Nyt meillä on sentään molemmille aseistusta, jos joudumme vaikeuksiin.”
    ”Niin” Kepe myönsi, ja samalla hänen mieleensä nousi kysymys, joka hänen oli pitänyt esittää jo aiemmin: ”Se meidän toinen aseemme, toisin sanoen vanha painetykkisi, miksemme pyytäneet sitä matorania korjauttamaan sitäkin? Se on vanha, eikä sitä ole käyetty aikoihin, pieni virittäminen olisi voinut tehdä hyvää.”
    ”Samasta syystä kuin pidän sitä visusti katseilta piilossa täällä veneessä, runkoon kätkettynä. Se ei ole ainoastaan äärimmäisen laiton, vaan se yhdistetään erääseen pahamaineiseen skakdi-ryhmään, joka murhasi puoli saarellista matoraneja.”
    ”Miksi ihmeessä sitten pidät moista mukanasi?” Kepe oli hämillään.
    ”Sain sen eräältä vanhimmista ystävistäni. Hän oli käyttänyt kahta tuollaista pelastaakseen henkensä kyseisiltä konnilta. Minä sain varakappaleen, ja pelastin sillä henkeni. Oikeastaan pidän sitä muistutuksena siitä, että apu harvoin tulee siltä taholta, mistä sitä odottaa. Tunnettuna murha-aseena pidetty tykki saattaa auttaa pelastamaan kokonaisen saaren populaation omien, symbolisten toa-aseiden sijasta. Samoin kiero mutanttiskakdi saattaa pelastaa kylällisen väkeä, ja toa kavaltaa ystäviensä hengen vallan tähden.”

    Kepe tiesi, että kun Snowman puhui noinkin henkeviä, kannatti yleensä antaa hänen puhua keskeytyksettä. Aallot löivät veneen keulaa vasten sen kiitäen tasaisesti etelään.

  • Verstaan olennot

    Sama pienehkö saari

    Kepe ja Snowman pysyivät saarella Kapherin vieraina jonkin aikaa, sillä myrsky kesti yllättävän pitkään. Kapher oli mielissään siitä, että sai juttuseuraa. Hän kertoi kaksikollemme jopa puhelleensa ”näkymättömälle ystävälleen” pahimpina aikoina. Ihmisiä, joiden kanssa keskustella, hän näki varsin harvoin, kun postinkantajamatorankin jätti viikon lehden yleensä laiturille.

    Ennen pitkää myrsky alkoi laantua, ja Kepe ja Snowman päättivät jatkaa matkaa. Myrsky oli kuitenkin napannut veneeseen unohtuneet kartat ja viskonut ne ympäri saarta. Niiden keräämiseen kului taas aikaa, ja Kepe alkoikin jo miettiä itsekseen, miten paljon aikataulusta jo jäljessä oltiin.

    Kun he nousivat veneeseen, Kapher kiiruhti vielä rantaan, sillä hänellä oli vielä jotain tärkeää asiaa.

    Klaanilinnake, Kepen verstas

    Kepen varasto oli pilkkopimeä. Pahvilaatikoilla täytettyjen hyllyrivien viidakon keskeltä kuitenkin paistoi yksinäinen, keltainen valo. Valo oli peräisin lyhdystä, jota kantoi sangen kummallinen otus. Joku olisi sanonut sen olevan hirviö tuhannen jalan syvyydestä meren pohjasta, jonkun toisen mielestä se taas näytti ylikasvaneelta lelufiguurilta. Tämän otuksen nimi oli Dox.

    Dox asteli varovaisesti äänettömässä pimeydessä. Hän kurkisti joka nurkan taakse varmistaakseen, ettei siellä ollut ketään. Pari kertaa hän hätkähti oman lyhtynsä luomaa varjoa. Hän vannoi mielessään, ettei Verstaan Vaanija saisi häntä kiinni.

    Eräällä hyllyllä oli taas lupaavan näköinen laatikko. Hän nosti sen alas, ja huomasi, että se oli avattu vastikään. Pölyssä oli muutamia tunnistamattomia sormenjälkiä. Hän aukaisi kannen ja manasi mielessään. Sisältö oli jo viety, vain pakkauspehmusteet olivat jäljellä. Hän jatkoi turhautuneena matkaansa.

    Pian hän saapui varaston seinustalle. Sivuhuoneeseen vievässä ovessa oli lupaavan näköinen kyltti. Hän tarttui kahvaan ja käänsi. Ovi aukesi kivuliaasti naristen.

    Hän astui huoneeseen. Siellä leijui tuoksu. Hänen voittonsa, saaliinsa tuoksu. Hän huomasi laatikon hyllyllä, otti sen, ja laski lattialle. Hän avasi sen, ja huomasi, ettei vaivannäkö ollut turhaa. Hän nosti esineen ja ihaili sitä hetken. Mikä muotojen harmonia, mitkä värit, mikä kulttuurillinen rikkaus.
    Juuri silloin pimeästä kantautui selkäpiitä karmiva, syvä karjaus. Hän nousi salamannopeasti ja kääntyi etsimään sen lähdettä. Hänen sydämensä miltei pysähtyi, kun lyhdyn valaiseman alueen reunalle laahusti pimeästä karmaiseva ja nälkäinen hahmo.
    ”Hattuuu…” vaikersi Ignika.

  • Kapher

    Pienehkö saari

    Snowman ohjasti veneensä laituriin, ja nousi Kepen kanssa maihin. Saari oli pieni, ja sitä hallitsi jyrkkärinteinen kukkula. Hieman rannasta sisämaahan oli puinen mökki, jonka savupiipusta kiemurteli savuvana. Snowman sanoi iloisesti: ”Mennään kysymään, josko kaksi Toaa saisivat lepopaikan, jossa odotella myrskyn laantumista.”

    Suuri hahmo katsoi ikkunastaan ulos sateeseen. Myrskystä lähestyi kaksi hahmoa, jotka eivät olleet mitään matoraneja. Hahmo huolestui. Kukaan ei käynyt hänen mökillään, paitsi postin tuova matoran. Hän nousi tuolistaan, asteli raskaasti kaapilleen, ja kaivoi sieltä vanhanaikaisen mutta silti hyvin toimivan Cordak-laukaisimensa.

    ”Tai siis, mikä voisi mennä pieleen, kuka nyt ei haluaisi tämmöistä kahta hilpeää kaveria vieraakseen pitämään vähän sadetta?” Snowman puheli tarpoessaan polkua mökille.

    Hahmo latasi asettaan, ja vilkuili ikkunasta ulos. Viimeksi, kun jotain tällaista oli käynyt, oli ovella ollut Steltiläinen sotilas hakemassa karkuria takaisin.

    ”Olemme ihan harmittomia. Plussaa myös siitä, että minulla on näin kaunis hymy” Snowman jatkoi monologiaan.

    Mökin asukki pysähtyi ulko-ovelle. Hän antaisi vieraiden koputtaa ensin.

    ”Sitä paitsi, mitä muutakaan voimme?” Snowman tokaisi, ja koputti oveen kolme kertaa. Oven avasi suuri, roteva ja oikeastaan melko groteski hahmo, joka osoitti heitä pirun isolla tykillä suoraan naamaan.
    ”Öh, tässä on nyt varmaan sattunut pieni väärinkäsitys” Snowman aloitti, mutta hahmo ei näyttänyt kuuntelevan, vaan laukaisi aseensa. Molemmat Klaanilaiset onnistuivat heittäytymään sivuun, ja kaksikosta nopeampana Kepe pääsi ensin jaloilleen. Hän jäädytti Cordak-laukaisimen tilapäisesti, ja jäi odottamaan körilään seuraavaa siirtoa. Hyökkääjä heitti Kepeä aseellaan, mutta tämä väisti täpärästi. Hahmo rynnisti Kepen kimppuun, vain saadakseen Snowmanin hyppäämään selkäänsä. Lumiukko tuli kuitenkin melko vaivatta heitetyksi pois selästä, vaikka painava olikin.

    Kepe yritti tapansa mukaan keksiä nokkelaa ratkaisua tilanteeseen. Toistaiseksi fiksuimmalta tuntui kuitenkin potkaista möhkälettä naamaan ja kiinnittää huomio pois maassa retkottavasta Snowmanista. Hahmo ei kuitenkaan ollut potkusta moksiskaan, vaan tarttui Kepeä nilkasta, ja nosti roikotettavaksi. Saman hän teki Snowmanille.

    Siinä kaksi Klaanilaista nyt sittten roikkuivat, valtavan hahmon kourissa.

    Hetken hiljaisuuden jälkeen saaren asukki avasi suunsa: ”Mutta tehän olette toia!” Sitten hän laski kaksikon maahan, ja ojensi kätensä Kepelle ja Snowmanille: ”Minun nimeni on Kapher.”

    Klaanilaiset tuijottivat hahmoa epäuskoisesti, mutta pian Snowman vastasi: ”Olen Snowman, ja tuo tuossa on hyvä ystäväni Kerosiinipelle, kavereiden kesken Kepe, minä kutsun häntä kyllä välillä myös Spinnyksi tai Rätsieksi.”

    Hetken kuluttua kolmikko istukin jo mökissä selvittelemässä väärinkäsitystä lämpimän kupposen äärellä.
    ”Juu, pahoittelen äskeistä” Kapher sanoi, ja selitti, miksi oli niin epäluuloinen muukalaisia kohtaan. Snowman ja Kepe hyväksyivät selityksen, niin humaaneja kun olivat. Siitä eteenpäin jutustelu siirtyikin leppoisampaan sävyyn, ja äskeiselle pikku nahinalle/päänräjäyttämisyritykselle naureskeltiin jo.