Matoran-Umbra istui kahvion mukavimmalla penkillä, ainakin omasta mielestään. Hän piteli kolmisormisella kädellään redstarbucksin caramel mukau-lattea, josta hörppi aina välillä lämmintä juotavaa. Päivä lähtisi hyvin käyntiin laadukkaalla kahvilla, kuten tavallista.
Päivän klaanilehti oli rutussa pöydällä. Tai ehkä se oli edellisen päivän. Siitä Umbra ei välittänyt, sillä hän joisi nyt vain kahvia, samalla syöden voileipää. Tuolin asentoa sai säädettyä mukavasti sopivaan asentoon. Matoran pystyi tiirailemaan tästä tuolin asennosta parhaiten kahvinurkan valikoimaa. Kahvion tuotteet olivat vähentyneet selvästi kauppasaarron alkaessa. Hinnat olivat alkaneet kohota, sillä erilaisten kauempana tuotettujen hyödykkeiden kuskaamista Klaaniin oltiin vaikeutettu. Mikään ei ollut kuitenkaan kallistunut liikaa ja Matoran-Umbra käytti surutta kaksosensa Ritarikunnalta saamia palkkoja kahviin ja hillomunkkeihin, sekä jellybohrok-karkkeihin, joita hän osti säkeittäin varastoon. Hän piti tätä oikeutettuna, koska hän siivosi Umbran kämppää sekä hoiti tämän lemmikkejä, Fikou-hämähäkkiä ja kewa-lintua.
Punaoranssi hahmo asteli pitkin poikin miltei täpötäyttä kahviota toisessa kädessään lautanen, jossa oli muutama linturahinkoipi. Tämä pälyili ympärilleen miltei eksyneen näköisenä. Jokainen nurkkapaikka jokaisessa pöydässä oli varattuna, ja istujien väliset raot olivat niin pieniä että niihin mahtuisi suunnilleen puolitettuja Matoraneja. Umbra pälyili mahdollisimman huomaamattomasti hahmon suuntaan. Hänen pöytänsä näytti olevan ainoa pöytä koko kahviossa jossa hän yksinään istui. Lopulta hahmo astui tungoksesta kokonaan näkyvälle. Matoran-U kykeni helposti tunnistamaan vieraan. Syvän tummanpunaisena ja oranssina kimmeltävä, osittain miltei suomumainen vartalonpeitto, tukevat, hieman tylppäkyntiset varpaat, selkään miltei huomaamattomiin taittuneet siivet, sekä osittain sisään piiloon vedetyt sormenkynnet, ja ennen kaikkea Suuri Kanohi Arthron, jossa oli muista, Kanoka-kiekoista valetuista voimanaamioista erkanevia, miltei rahimaisia piirteitä.
Tuon täytyy olla se Make, Umbra totesi mielessään hörpäten kahvia.
Moderaattori vilkaisi Umbran pöytään. Matoran esitti tälle ilmeellään “tänne kyllä mahtuu”. Moderaattori ei kuitenkaan tuntunut asiaa huomaavan. Tämä vaikutti ulospäin aika vaisulta. Make kuitenkin käytti tilaisuuden hyväksi päästä istumaan ja asteli Matoran-U:n pöytään. Puolirahi istahti nahkaiselle leveälle sohvalle laskien lautasensa puiselle pöydälle. Hän notkui tuolilla hetken etsien sopivaa asentoa.
Make tarttui tuumasta toimeen napaten kouraansa ensimmäisen linnunkoiven lautaseltaan. Terävät hampaat upposivat rahinlihaan jättäen lopulta tähteeksi vain biomekaanisen tukirangan.
Umbra tiiraili sivusilmällä vierustoverinsa syömistä. Hänen isokokoisempi kaksosensa oli usein liekkimielisesti todennut omalaatuisen kolleegansa rakastavan ahmia aina suunsa täyteen huolimatta tukehtumisvaarasta. Nyt puolirahi kuitenkin nautti ateriaansa yhtä hillitysti kuin hieno rähmäistä iltapäivälientä ryystävä hienostorouva.
Matoranin silmät kääntyivät äkkiä pois moderaattorin kääntäessä katseensa tähän. Hetken aikaa pikku-U mietti oliko kenties vaikuttanut tunkeilevalta, mutta Make jatkoi rouskuttamista mistään muusta välittämättä.
Umbra ei tiennyt miten yrittää kontaktia henkilöön joka tuntui mieluummin syövän. Hieman varovaisesti Matoran avasi suunsa:
”Tervehdys.”
”Hört”, kuului vaatimaton vastaus Maken suusta.
Umbra ihmetteli hetken mikä kyseisen vastauksen tarkka merkitys oli, mutta päätti jatkaa. ”Mitäs sinulle kuuluu?” matoran aloitti vaisusti.
”Mikäs tässä”, Make vastasi ennen kuin alkoi pureksia viimeisiä lihanpaloja irti koiven jäänteistä.
”Kerro nyt jotain vähän tarkemmin kun kerran kysyin jotain. Minua raivostuttavat tyypit jotka eivät kerro mitään elämästään kun kuulumisia kysytään. Haluan tutustua muihin ja vähäinen informaatio ei siihen auta”, U sanoi, hörppien kahviaan kiivaasti. Hän tärisi kofeiinin vaikutuksesta. Karamelli maistui todella hyvältä hänen suussaan ja maitokahvista muodostui viikset hänen mustalle pakarilleen.
Make näytti vaivaantuneelta ja pisti ruokapalan lautaselle syrjään. Hän huokaisi ja katsahti pikkumiestä, joka todellisuudessa oli matorania kookkaampi.
“Kuka sinä muuten oikeastaan olet”, Maken huulilta loksahti kysymys, “muistan kyllä kohdanneeni sinut muutamaan otteeseen, mutten muista sinun lausuneen halaistua sanaa erilaisten tervehdysten lisäksi…”
”Olen vain tieteellinen koe toisesta maailmasta. Maailmasta jossa Makuta ja Mata Nui ovat jumaluuksia jotka pitävät maailman harmoniassa. Valitettavasti Mata Nui rankaisi Makutaa ja vei tämän 42 voimaa, mitkä sitten laitettiin palloihin. Olin laboratoriossa, jossa kuulia tutkittiin, koko ikäni siihen asti että Makuta sai kerättyä tarpeeksi voimiaan kasaan ja lähti hakemaan 42 kuulaansa takaisin. Minulle annettiin yksi kuulista, jolla voi hallita painovoiman elementtiä”, U lopetti puhumisen hengästyneenä. Tarina oli raskasta kerrottavaa ja hän oli ahtanut sen yhteen hengenvetoon. Nyt Make jäisi punnitsemaan tarinaa ja tekisi omat johtopäätöksensä.
“…täh?”
“Lyhyesti sanottuna olen tieteellinen koe, jossa yritettiin luoda matoranista Toa ilman Toa-voimaa. Olen Umbra. Hauska tutustua”, Matoran ojensi kättään kättelyyn.
Maken leuka loksahti moderaattorin puidessa kaikkea mitä oli juuri kuullut Matoranin suusta.
“Joo. Asun tuolla ylhäällä tämän maan vastineeni, Umbran työhuoneessa. Siivoilen ja hoidan hänen lemmikkejään kun hän on matkalla Metru Nuilla. Jotain seikkailua Matoron kanssa. On hassua kun voi olla mielilinkissä itsensä kanssa”, violetti sankari kertoi.
Maken leuka nousi hiljalleen peruslukemiinsa moderaattorin yritettyä sulattaa kuulemaansa.
“Otappas alusta…”
Matoran kertoi Makelle pitkän tovin matkoistaan klaanilaisten kanssa. Hän kertoi saapumispäivästään ja siitä kuinka hänen uusi ystävänsä, Levah-niminen orton sai surmansa Yö Kauhussa, hän kertoi järvisekoiluistaan Gekon kanssa ja tuli siihen lopputulokseen että osa hänen kokemastaan oli kuviteltua koska heidän mukanaan olleiden eväiden päiväys oli jo aikoja sitten mennyt ja majoneesi maistui oudolta. Ei mikään lintu voisi vain kasvattaa itselleen siipiä kesken kaiken.
Umbra hörppi hiukan jo väljähtänyttä kahviaan, ja jatkoi sitten. “Järvikaupungissa oli itse asiassa aika hienoja asioita. Siellä oli hienoa, tosin aika lahoa arkkitehtuuria ja pidin ratkaisuista miten ilmakuplilla paikat oltiin saatu kuiviksi. Ne muistuttivat ihan majavarahien patoratkaisuja. Zyglak, jolla hänen tykkinsä silloin oli ei ollut nyt niin paha tyyppi. Hänet oli vain opetettu vihaamaan matoraneja ja tiedemiehenä hän ei olisi halunnut antaa uutta instrumenttiaan pois.
Kului useita minuutteja Matoran-U:n selittäessä koko tämänhetkisen universuminsa seikkailut Makelle, joka suhtautui koko asiaan hämmennyksen sekaisella mielenkiinnolla…
“…ja sitten ratsastitte mielilinkkisolmusta pois Manulla, joka oli purjevene?”
“Juurikin näin se meni”, Matoran vastasi tomerasti.
“…okei.”
“Perin eriskummallista, vai mitä”, Matoran hymähti hörppien taas kahviaan. Make ei ollut koko tarinatuokion aikana koskenutkaan ruokaansa.
“No hiivatti, tämähän on jäähtynyt”, Matoran-U tokaisi harmissaan siemaisunsa jälkeen.
“Odotas…” Moderaattori asetti avonaisen kämmenensä Matoranin kahvikupin ylle. Maken käsi alkoi hohtaa liekehtivän oranssina kuin tulinen hiili. Umbra seurasi vierestä kuinka kahvi alkoi jälleen höyrytä. Maidon proteiinit lämpenivät paljon ja muodostivat uutta vaahtoa kahviin.
Matoran tarttui kupin korvaan, joka kuitenkin oli tulikuuma.
“Hupsista…” Make tokaisi ottaen kiinni kupin reunoista. Posliinisen juoma-astian hehkeä lämpö virtasi Maken sormiin ja niiden kautta muualle hänen kehoonsa.
“Sinun pitäisi jättää Moderaattorin hommat ja ryhtyä hellaksi”, U totesi tyytyväisenä.
Make naurahti. Hän kykeni jälleen keskittymään omaan ruokaansa.
Matoranin huomio kiinnittyi siteeseen joka moderaattorin keskivartaloa koristi.
“Mitäs sinulle on muuten sattunut?”
Make pysähtyi niille sijoilleen lihanpala suupielessään. Moderaattori katsoi apeana alassuin. Sitten Umbra muisti. Hän oli kuullut huhuja. Huhuja siitä yhdestä kohtalokkaasta yöstä, jolloin Klaaniin tunkeutui lauma mitä epätoivotuimpia vieraita; Zyglakeja. Ne eivät olleet mitään mairittelevia huhuja.
“Oi jestas, anteeksi”, Matoran-U sanoi hätääntyneenä.
“…ei se mitään”, Make vastasi näyttäen vähän virkeämmältä. “Et ole ensimmäinen joka tuota kysyy. En vain ole kuullut sitä kovin pitkään aikaan. Olen lähinnä ollut omassa rauhassani.”
“Olen kuullut huhuja siitä yöstä. En minäkään varmasti olisi kovin seurallinen tuollaisen tapahtuman jäljiltä. Paraneminen ja traumat vaativat aikaa, mutta kyllä sinä seuraakin tarvitset,” matoran katsahti ystävällisesti Makea ja ojensi nyrkkinsä Toa-tervehdykseen.
Make katsahti elettä ja nosti oman nyrkkinsä. Kaksikko tökkäisi rystysiään yhteen hymyillen toisilleen.
“Kunpa kaikki olisivat noin suopeita kuin sinä”, Make totesi. Hän ei vielä jatkanut ateriansa nauttimista, siinä missä Umbra hörppäisi pian lisää kahvia.
“Mitä tarkoitat”, Matoran kysyi, “vaikka yöstäsi liikkuisi huhuja, ei se tarkoita että niitä kukaan uskoisi.”
“Minäkin haluaisin ajatella niin…”
“Onko sinulla aihetta ajatella toisin?”
Make tuntui lyyhistyvän hieman istuimeensa. “Minä kyllä tunnistan epäilevän katseen kun sellaisen näen”, Make sanoi katsellen tyhjästi eteensä. “Katseen, joka ei osaa olla varma tuijottaako häntä takaisin ystävä, vai vihollinen…”
Umbra aprikoi hetken esittäisikö mielessään käyneen kysymyksen ääneen. Mutta hänen suunsa aukesi; “Haluaisitko kenties kertoa tarkemmin..?”
Maken katse laskeutui tämän uppoutuessa mietteisiinsä. Hänen uusi tuttavuutensa oli juuri uskoutunut hänelle arkaluontoisista taustoistaan ja seikkailuistaan. Moderaattorilla ei ollut mitään syytä olla luottamatta tähän hyväntahtoiseen Matoraniin. Make rohkaisi mielensä. Hän alkoi kertomaan tarinaa.
Tuntematon saari, yli viisitoista vuotta sitten
Tulkitsemattoman ajan oli pelkkää mustaa. Pian kaikki tummuus kuitenkin repeytyi hiljalleen auki.
Raskaalta tuntuvat silmäluomet avautuivat. Syvän vihreät silmät katsoivat maailmaa ensi kertaa. Vaaleanvihreät pupillit pienenivät hieman harmaan pilvipeitteen verhoaman taivaan suoman valon alla. Silmät räpsähtelivät hetken aikaa ennen kuin näkymä saavutti täyden terävyytensä.
Kivikkoinen maa rohisi. Maassa makaava olento yritti liikkua. Se yritti kömpiä pystyyn. Sen sormet tarrasivat maata ja olento ponnisti ylävartalollaan kääntyäen noustessaan hieman vasemmalle. Pian olennon huomio kiinnittyi sen oikeaan käteen, jossa se tuki oikeaa puolta vartalostaan.
Olento nousi täydelliseen istuma-asentoon pitäen katseensa toisessa kädessään nostaen sen silmiensä eteen, tehden näin myös toiselle kädelleen. Se tuijotti ruumiinosiaan häkeltyneenä. Kaksi kättä, jossa kummassakin oli neljä tukevaa, teräväpäistä sormea. Olento koukisteli sormiaan. Se kiinnitti pian huomion yläraajoistaan muualle vartaloonsa. Tummanpunaisten ja hehkuvan oranssien erikoisia painaumia omaavien ulkoisten osien alta erottui syvän mustaa alempaa kuorikerrosta. Kaksi jalkaa. Kolme koukkukyntistä varvasta. Selästä pilkottavat oudot pitkät läpyskämäiset ulokkeet. Punaoranssi olento ei tiennyt mitä ajatella. Se kykeni vain hämmästelemään omaa olemustaan.
Olennon huomio kiinnittyi sitä ympäröivään maailmaan. Kivikko, jolla olento oli maannut, jatkui vähän matkaa jonka jälkeen sen ympärillä näkyi metsää. Muttei tavallista metsää. Puut olivat joko kaatuneet voimalla maahan tai palanneet pystyyn, tai kumpaakin. Savupatsaita kohosi taivaalle. Helvetti oli riehunut. Ympäröivää kivikkoa myöten, koko ympäröivä maailma tuntui olleen itsensä paholaisen temmellyskenttä.
Maassa istuva olento tuijotti ympäröivää maailmaa hämmentyneenä. Se päätti yrittää nousta jaloilleen. Se nousi hieman kömpelösti mutta varmasti pystyyn. Mutta ei kestänyt kauaakaan ennen kuin sen jalat tuntuivat epävakailta ja täriseviltä. Punaoranssi olento miltei mätkähti vatsalleen maahan, ehtien kuitenkin tukea ylävartaloaan eturaajoillaan. Siinä samassa sen pään valtasi ilkeä, jomottava kipu. Luultavasti äkillisen liikkumisen seurauksena. Olento irvisteli ilkeän näköisesti yrittäen ottaa uuden rauhallisen lepoasennon lepyttääkseen kipua painaen kämmentään tiukasti otsaansa vasten. Mutta jyskytys ei ottanut loppuakseen. Olento hengitti syvään, miltei vaikeroiden. Siinä samassa jotain tapahtui. Vaikka olennon kiinni puristetut silmät näkivät pelkkää mustaa, jokin muu siinä näki jotain muuta. Ne olivat häilyviä kuvajaisia.
Pieniä olentoja. Kaikkialla. Erilaisissa värikirjoissa. Niiden kasvoista osa oli täysin identtisiä, mutta suuri osa hyvinkin erilaisia. Ne katsoivat häntä. Ja hymyilivät.
Punaoranssi olento yritti koota kuvia mielessään. Sen mielen valtasi jokin hyvin lämmin ja miellyttävä tunne. Pian inhottava kipu oli poissa. Olento avasi jälleen silmänsä. Sillä oli päättäväinen katse vihreissä silmissään. Se nousi ylös. Vaikka kahdella jalalla seisomisessa oli vielä haastetta, kykeni se jotenkuten pitämään tasapainonsa kävelemällä hieman kyyryssä. Se kiinnitti katseensa yhteen suuntaan. Se ei tiennyt miksi, mutta jokin sen sisimmässä viesti sille “Tuolla…”
Olento alkoi ottaa yhden hitaan, vakaan askeleen kerrallaan kohti määränpäätään…
Syrjäinen metsänkolkka
Taivas tummeni pikkuhiljaa, ja pilviverho seurasi perässä. Synkeää lehtimetsäkasvustoa koristi pian kostea, häilyvä usvavaippa.
Punaoranssi olento jatkoi talsimistaan kostealla ruoholla. Se ei tiennyt miten pitkään se oli vaeltanut, eikä tiennyt miten pitkä matka sillä olisi vielä harpattavana. Mutta se ei tuntunut välittävän. Hatarien muistikuvien siivittämä suuri halu etsiä vastauksia sen olemassaolosta täyttivät sen pääkopan varmuudella ja sitkeydellä. Olennon kävelytyyli ei ollut muuttunut lähtömetreiltä sen vakuuttavammaksi, ja se joutui jokaisella askeleella ottamaan kummankin jalkansa kolmella varpaalla hyvän tuen maasta ennen kuin uskalsi nostaa sillä hetkellä takimmaisena olevan alaraajakkeensa siirtääkseen sen eteenpäin.
Olento hengitti syvään sisään ja ulos kävellessään. Sitä väsytti. Mutta silti se jatkoi…
Lopulta sankan metsän verhoaman usvan suojista alkoi erottua jotain keltaista ja kirkasta. Monia pieniä häilyviä pisteitä. Olennon väsymys ja uupumus olivat tiessään ja sen kävely muuttui nopeammaksi. Kerran pari sen tasapaino oli pettää ja se joutui ottamaan tukea viereisistä puista. Mutta silti se tarpoi huojentuneena eteenpäin. Se oli perillä.
Usva olennon ympärillä jäi taakse kun se saapui pienelle pientareelle. Pientareen päältä alkoi parikymmenmetrinen loiva alamäki. Mäen juurella sijaitsi pieni rypäs oksista, puista ja isoista lehdistä koottuja kyhäelmiä. Niissä oli ainakin yksi iso reikä ja useampi pienempi. Niiden sisällä loistivat pienten kirkkaankeltaisten hehkujen alkulähteet.
Olento tiiraili häkkyröiden lomassa taapertavia pieniä olentoja. Se tunsi ne. Kaikki ne. Tai ainakin se uskoi niin. Pian se huomasi kuinka kaikki pienet olennon hiljalleen käänsivät katseensa siihen. Osa pysähtyi paikoilleen, osa osoitti sitä yläraajojensa pitkuloilla ulokkeilla. Punaoranssi olento pystyi miltei kuulemaan pienten olentojen seassa vellovat hämmästyksen ja yllättyneisyyden äänet.
Punaoranssin olennon kasvot valtasi hymy. Se tunne, minkä se oli tuntenut etäisesti epämääräisten muistikuviensa yhteydessä valtasi sen jälleen. Lämpö sekä suunnaton mielihyvä. Olento alkoi ottaa hitaita askeleita eteenpäin. Sen teki suunnattomasti mieli juosta alas pienten olentojen keskuuteen. Sen sisimmässä sykki suuri riemuvoitto. Koko pienen olemassaolonsa ajan sitä vaivannut kysymys tuntui saaneensa vastauksen. Se kuului näiden pienten olentojen luo…
Pienessä hetkessä tapahtui jotain. Punaoranssin olennon aistit hellittivät tarkkuutensa pieneksi toviksi. Se ei kyennyt huomaamaan pientä, pitkää esinettä joka lensi suurella nopeudella sitä päin.
Ainoa asia minkä olento pystyi huomaamaan, oli sen rintakehästä kumpuava syvä, pistävä kipu. Olento parahti tuskissaan kaatuen kyljelleen maahan. Siinä samassa se alkoi tuntea itsensä hyvin heikoksi. Olennon hätäinen ja hämmentynyt katse tiiraili kivun lähdettä. Se oli pitkä, suora, olennon vasempaan rintamukseen uponnut keppi. Punamustan olennon hengitys miltei salpaantui sen hamuillessa vartalostaan törröttävää esinettä tärisevällä yläraajallaan.
Olennon hätääntynyt ja apua hakeva katse kääntyi mäen juurelle. Suuri osa pienistä olennoista oli järjestäytynyt isoksi joukoksi häkkyräryhmittymän eteen. Niiden kaukaa kantautuvat äännähdykset olivat muuttuneet raivoisiksi ja vihaisiksi. Ne olivat poimineet käsiinsä pitkiä teräviä kolmikärkisiä esineitä ja paksuja leiskuvia pökkelöitä. Punaoranssin olennon tuntemukset täyttivät hämmennys ja pelko. Pienten olentojen joukko lähestyi sitä.
Seuraava tikku lensi ilmojen halki. Punamusta olento käänsi ylävartaloaan juuri ajoissa. Tikku iskeytyi terävä kärki edellään suoraan olennon olkapään vieren. Se käänsi hätäisen katseensa pienten olentojen suuntaan vielä kerran. Niiden kasvot viestivät suurta inhoa ja säälimättömyyttä. Punaoranssin olennon hätää kärsivä ja apua hakeva katse jäi piiloon niiden silmiltä.
Olento käänsi surullisen katseensa poispäin lähestyvästä pikkuolentojen joukosta. Se ponnisti ja kääntyi vatsa ruohikkoa vasten niin pian kuin rintamuksestaan kumpuavasta kivusta huolimatta pystyi. Se yritti nousta ylös. Mutta sen jalat eivät tuntuneet kantavan. Se kuitenkin ponnisti kaikilla neljällä raajoillaan miltei torso ruohikossa kiinni ryömien hätäisesti pienen matkan eteenpäin.
Olento parkaisi uudelleen. Sama kipu mikä juuri säteili sen rintakehästä pitkin sen vartaloa, alkoi levitä nyt olennon oikeasta säärestä. Toinen keppi oli osunut kohteeseensa. Olento voihki epätoivoisena, jatkaen kuitenkin hätääntynyttä ryömimistään. Pian se keräsi voimansa ja yritti nousta vaivalloisesti pystyyn. Kepin aiheuttama kipu sen toisessa jalassa tuntui yhtäkkiä monin verroin pahemmalta. Mutta kipuakin suurempi oli se hädän ja pakokauhun tunne. Täältä oli päästävä pois.
Punaoranssi olento nousi melkein pystyyn. Se alkoi ottaa jalkaa toisen eteen mahdollisimman pian uskottuaan voivansa jotenkin pitää tasapainonsa. Olennon juoksu muistutti enemmänkin väsynyttä lenkkeilijää. Epämääräisesti kovaa eteenpäin löntystellen ja huojuen, olento katosi sumun sekaan.
Puuta vasten istuva punaoranssi olento hengitti syvään. Se vetäisi vartalostaan törröttävän terävän tikun pois mahdollisimman nopeasti. Se parkaisi. Ehkä kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kipu oli monin verroin kovempi kuin silloin kun olento oli vetäissyt samanlaisen tikun pois jalastaan. Olento viskaisi kepin toisen viereen. Kumpikin niistä oli terävästä harmaasta kärjestään kauttaaltaan punaisen nesteen peitossa. Olento painoi kädellään kipeää rintaansa. Sen kivun sekainen parkuna hiljeni lopulta hiljaiseksi nyyhkimiseksi. Mutta se ei itkenyt.
Olento hellitti niskalihaksensa ja nojasi takaraivollaan puun kulunutta puunrunkoa vasten. Se sulki silmänsä. Se näki kohtaamiensa pienten olentojen kasvot. Vihaiset, inhotusta pursuavat kasvot. Pienet olennot olivat häätäneet sen kauas tiehensä luotaan. Se ei voinut käsittää sitä. Se mikä punaoranssin olennon oli saanut sitkeästi löytämään tiensä niiden luo, tuntui olevan enää vain jotain kaukaista ja teennäistä. Sen ensimmäiset olemassaolon hetket olivat olleet täynnä hämmennystä ja epävarmuutta. Niinä aikoina se oli tuntenut syvällä sisimmässään toivoa. Toivoa siitä, että se löytäisi vastauksia. Toivoa, joka oli nyt kaukana poissa. Sen päässä kyti enää vain yksi kysymys.
“…miksi?”
Kahvio
Matoran-U kuunteli Maken tarinaa epäsuora ilme kasvoillaan.
“…mitä sitten tapahtui?”
Moderaattorin ilme muuttui tuskastuneeksii. Seuraavan tarinan osan kertominen tulisi sattumaan yhtä paljon kuin silloin kun sen koki ensimmäistä kertaa.
Syvällä metsässä, yli viisitoista vuotta sitten
Yö laskeutui. Sankan latvuston läpi ei kyennyt erottamaan oliko taivas selkeä vaiko edelleen sankkojen pilvien leikkikenttä. Punaoranssi olento vaelsi pää painuksissa. Sen maata tuijottavien silmien katse oli tyhjä. Se ei tiennyt miten kauan ja pitkän matkan se oli liikkunut. Mutta se ei välittänyt. Sen epämääräinen talsiminen tuntui päämäärättömältä. Se jatkoi. Mutta ei tiennyt miksi. Sen pienten olentojen luona saama vastaanotto oli jättänyt sen sisälle syvät jäljet.
Olennon silmäkulmaan pisti yhtäkkiä yhden viereisen puun takaa esiin pilkottava valo. Olennon kulku pysähtyi ja sen pää kääntyi katsomaan hiljalleen kohti valonlähdettä. Olennon silmien edessä pienen matkan päässä avautui pieni alue jonka ympärillä ei kasvanut puita. Se oli pieni mäennyppylä, jonka laella pilkotti jotain. Kyseinen mäki oli metsän ehkä ainoa kohta johon toinen taivaalla loistavista kirkkaista kuista kykeni laskemaan valonsäteensä.
Punaoranssi olento tunsi sisällään jotain tuttua. Se sama tunne, mikä oli ajanut sen aiemmin pienten olentojen keskuuteen. Se tunne, että se minkä olento nyt näki edessään, olisi jotain minkä se kykeni jollain oudolla tavalla tunnistamaan. Olento käveli häileän kuunvalon valaiseman pienen mäen luo. Sen laella sijaitseva asia alkoi olla tunnistettavissa…
Suurikokoisen maahan isketyn suuren leveän teräaseen eteen oli koottu pieni pino toinen toistaan kauniimpia kirkkaita kiviä. Kuunsäteet tanssahtelivat niiden sisällä kauniisti. Kuluneen, mutta silti kuun valoa pinnastaan ylväänä heijastavan miekan edessä nojasi asetta vasten sileä, hieno kivilaatta, johon oli kaiverrettu merkkejä. Muutama rivillinen pieniä ympyröitä, joiden sisällä oli viivoja ja pienempiä ympyröitä. Olento ihasteli näkyä hetken vähän aikaa.
Olennon silmät suurenivat. Se hämmästyi suuresti huomatessaan osaavansa yhtäkkiä tulkita laattaan hakatut merkit mielessään.
== Toa Boznia ==
== Uljauden perikuva ja suuri soturi ==
Varoittamatta, jokin olennon pään sisällä naksahti. Kaksi ensimmäistä sen päässä tulkittua sanaa. Se tiesi ne.
Pian olento havahtui. Sen päätä sisältäpäin syövä kipu teki paluun. Sama, epämiellyttävä jyskytys kuin aiemmin. Mutta tällä kertaa se tuntui kovemmalta. Punaoranssi olento kaatui polvilleen voihkien tuskasta. Se kykeni tuntemaan selkäpiitään myöten kuinka sen pään sisällä jysähti hitaasti ja kivuliaasti kerta toisensa perään. Olento puristi silmänsä kiinni. Se kykeni aistimaan mitä oli luvassa…
Olennon ajatuksissa välähti. Se näki edessään makaavan pitkän, miltei saman kokoisen hahmon kuin se itse. Hahmo makasi likaisena ja osittain raadeltuna palaneella, kuolleella maalla. Tämän viimeisiään vetelevät silmät sulkeutuivat hitaasti ja pää painautui maahan elottomana. Hahmon rintamuksen keskellä häilyvästi leiskuva valo sammui kuin loppuun palanut kynttilä.
Jaloilleen noussut punaoranssi olento alkoi parkua tuskaisena heiluen edestakaisin rauhattomana painaen tiukasti otsaansa kämmenillään. Sen mieli täyttyi epämiellyttävistä ja kielteisistä ajatuksista. Ei. Ei. Se toisti itselleen tuskaisena. Aivan uusi, epämiellyttävä tunne kumpusi syvältä sen sisimmästä. Hahmo jonka se näki kerta toisensa perään syvältä tajunnastaan kumpuavissa kuvajaisissa..
…
…oli kuollut. Olento kärvisteli kyseisen käsityksen selkeytyessä sille kaikessa kauheudessaan.
Kuolema.
Ennen pitkää vastaan tuleva hetki, josta ei ollut paluuta. Enää koskaan. Se mikä oli kuollut, oli iäksi mennyttä.
Punaoranssi olento lojui maassa onnettomana. Epämiellyttävät ajatukset ja toinen toistaan hämärämmät kuvajaiset piinasivat sen mieltä.
Ei. olento vaikeroi itselleen. Sen kämmenet vaikuttivat siltä kuin olisivat voineet painautua sen kallon sisään ja murskata sen.
Kuolema.
Ei.
Uusia kuvajaisia ilmestyi olennon tajunnan sopukoista.
Huutoja. Kauhunsekaisia ja apua anovia huutoja. Kirkasta. Leiskuvaa. Kaikkialla. Joukko pieniä olentoja juoksi ympäriinsä. Niiden kasvoilta eivät kuvastuneet nyt viha eikä lämpö. Vain kauhu ja avunhuuto. Kirkkaan oransseina ja keltaisina hohtavat epämääräiset massat nousivat kaikkialta. Ne ahmivat tieltään kaiken. Jäljelle jäi vain mustaa.
Kuolemaa. Ja hävitystä.
Pienet olennon liikkuivat hädissään ja avuttomina etsien ulospääsyä, mutta tuloksetta. Osa niistä katsoi armoa anovilla katseillaan suoraan kaiken sen tuskan ja vääryyden alkutekijään.
Punaoranssi olento voihki epätoivoisemmin kuin koskaan. Ei. Ei Lopeta. Lopeta…
Ne katsoivat häneen…
Lopeta…
Punaoranssi olento nosti yläraajansa otsaltaan. Kipu oli tiessään. Mutta se ei helpottanut sen oloa yhtään. Se oli tajunnut sen ajatuksiin virranneiden tuskallisten kuvajaisten tarkoituksen. Ne olivat muistoja. Olennon mieleen jääneitä jälkiä siitä, mitä aiemmin oli tapahtunut. Jotain mitä ei voinut enää peruuttaa. Ne tulisivat elämään iäti.
Kahvio
Moderaattorin kasvoilla oli apea ilme. Menneiden muistelu tuntui raskaalta eritoten kun kyseiset tapahtumat oli yrittänyt unohtaa. Pienen Matoranin oli hankala käsittää kuulemaansa. Kaikin puolin hänen uusi tuttavuutensa vaikutti hyvämieliseltä ja jalolta tyypiltä. Oli hyvin hankalaa uskoa että tämä olisi missään vaiheessa elämäänsä toiminut kylmäverisenä tappokoneena. Vaikka U:n uteliaisuus uuden ystävänsä taustoista oli suuri, hän ymmärsi hyvin jos moderaattori halusi lopettaa tarinansa tähän.
Make rohkaisi kuitenkin mielensä ja jatkoi:
“Tuntui aluksi karmealta yrittää kohdata se fakta, että olin saattanut tehdä mitään sellaista. Mutta lopulta tajusin, että saamani oudot tajunnanvälähdykset olivat omia muistojani. Ne olivat juurtuneet jonnekin syvälle kaikessa karmeudessaan.”
“…mitä sinä sitten teit?” U rohkaistui kysymään. Moderaattorin painuksissa pitkään ollut pää nousi ja tämä tuijotteli nyt päämäärättömästi kohti kahvion kattoa.
“Lähdin.” Make jatkoi.
“Tietoisuus siitä mitä se… tai minä olin tehnyt, toi mukanaan myös hieman ymmärrystä. Kohtaamieni pienten Matoranien reaktio tuntui jotenkin ymmärrettävältä. Minulle valkeni mitä kaikkea he olivat joutuneet kokemaan, joten parasta mitä kykenin heidän hyväkseen tekemään oli jättää heidät taakseni. Niin paljon kuin olisinkin halunnut perua sen kaiken. Mutta sisimmässäni tunsin että mikään ei auttaisi. Heidän mieliinsä oli juurtunut pelko.”
Tuntematon saari, yli neljätoista vuotta sitten
Punaoranssi olento seisoi tummanharmaan kiellekkeen reunalla. Se tuijotti kohti horisonttia. Pelkkää merta silmänkantamattomiin. Taivasta koristivat tummanharmaat pilvet haaleankeltaisine reunuksineen. Valo yritti selkeästi päästä niiden läpi. Tuuli ujelsi ja liikkui sulokkaasti pitkin olennon ihoa.
Se kääntyi hiljaa katsomaan vielä kerran korkean rantakallion reunalta kohti vähän matkan päässä kallion rajalla seisovaa metsikköä. Sen kasvoilta leimahtivat kaipuu ja ikävä. Sen ensihetkistä lähtien tämä paikka oli tuntunut sille kodilta, joka toi turvan ja lämmön. Ajan mittaan se oli oppinut tuntemaan oman olemuksensa ja sen tuomat hyödyt ja haitat. Mutta muistot menneistä eivät olleet jättäneet sitä rauhaan.
Olento silmäili loputtomiin jatkuvalta tuntuvaa metsikköä pienen hetken. Sen mielessä pyöri hetken pienten olentojen yhteisö.
Sen ilmeeseen iski surumielisyys. Siitä tuntui pahalta. Mutta se ei itkenyt. Tämä oli oikea ratkaisu. Jos se pysyisi täällä, se ei voisi koskaan elää rauhassa. Se lausui mielessään niin kotisaarelleen kuin sen asukkaille; Hyvästi.
Olento kääntyi takaisin kohti merta. Sen tuskastuneelle ilmeelle levisivät päättäväisyys ja pienoinen epävarmuus. Se elätteli suuresti toiveita siitä, että tuolla jossain se voisi elää rauhassa hyvillä mielin.
Se sulki silmänsä. Se rohkaistui. Se päätti antaa vienon merituulen tuulettaa vartaloaan vielä pienen hetken.
Siivet olennon selässä avautuivat hitaasti. Sen keho heittäytyi eteenpäin. Ilmavirrat puskivat olennon etuvartaloa paljon aiempaa kovemmin sen pudotessa alas jyrkkää kiellekettä.
Olennon silmät avautuivat. Sen siivet lakkasivat lepattamasta ja jäykistyivät. Sen vapaapudotus loppui kuin seinään olennon noustessa liitämään merenpinnan yläpuolelle.
Kahvio
Pikku-Umbran mieli tuntui hieman kohentuvan moderaattorin puolesta.
“Valitettavasti asiat eivät sujuneet niin kuin olin toivonut”. Maken katse laskeutui katosta takaisin pöydälle. Aiempi osa moderaattorin tarinaa oli tuntunut olevan ainoa jotenkuten pirteähkö osuus.
“Ainoa asia mikä sai minut sitkeästi vaeltamaan pitkiäkin matkoja oli toivo siitä että maailmassa olisi kolkka, jossa voisin elää muiden kanssa sellaisena kuin halusin. Mutta ilmeisesti maailma ei ollut samaa mieltä…”
U:n optimismi häilyi pian pois Maken ilmeen muututtua jälleen yhtä tuskaiseksi kuin mitä se oli tarinan aiempaa, ehkä ikävintä osaa kertoessa ollut.
“Minne tahansa meninkin, kaikkialla minuun suhtauduttiin yhtä kylmästi. Vaikka halusin enemmän kuin mitään muuta osoittaa että minulla on varaa valita, mikä haluan olla. Mutta kukaan ei tuntunut haluavan antaa minulle tilaisuutta. He eivät nähneet muuta kuin epämääräisen rahi-pedon. Missä tahansa liikuinkin ja ketä tahansa lähestyinkin, minut ajettiin pois. Halusin kommunikoida heidän kanssaan, mutten osannut. Elättelin vain toivetta että edes joku haluaisi ottaa minut vastaan. Mutta sen sijaan sain osakseni vain halveksuntaa ja syrjimistä.”
Umbra kuunteli ystävänsä kertomusta suu avoinna säälivä ilme kasvoillaan.
“Niin ikävältä kuin se tuntuikin, lopulta päätin luovuttaa. Tunsin ettei kukaan tulisi hyväksymään minua tällaisenaan. Tuntui siltä kuin alkumetreilläni kohtaamieni Matoralaisten luoma hengellinen varjo olisi seurannut minua kaikkialle. Silloin huomasin pikkuhiljaa erakoituvani. En hakenut seuraa tai kumppaneita. Halusin vain jatkaa elämistä. Aloin elää kuin varsinainen eläin. Toisinaan metsästin oman ruokani, toisinaan jouduin varastamaan sitä. Sain useita vainoajia perääni. Mutta jotenkin se ei tuntunut enää pahalta. Sitä voinee kutsua totuttautumiseksi…”
“…entä sitten?”, Umbra kysyi moderaattorin pienen hiljaisuuden jälkeen. Make tuntui jälleen kerran hieman empivän sitä haluaisiko jatkaa.
“…menetin kontrollin.” Moderaattorin sanat kuulostivat siltä kuin hän olisi pidätellyt niitä hyvin, hyvin pitkään.
Toinen tuntematon saari, metsä, yli neljätoista vuotta sitten
Noin viiden jäntevän ja tukevan olennon joukkio tepasteli varmoin askelin sammalten ja aluskasvillisuuden läpi pimeässä tiheikössä. Suurella osalla oli mukanaan jonkinlaiset molemmissa käsissä pideltävät esineiden ampumiseen tarkoitetut välineet, sekä kantamuksena joitain pitkiä terillä varustettuja aseita. Ne kulkivat hyvin järjestelmällisesti ja varoen. Koko metsä oli ollut niiden vanha leikkikenttä jo vuosien ajan. Tämä oli vain yksi leikkituokio muiden joukossa. Ja niillä oli jälleen uusi leikkikaveri…
Punaoranssi olento laahusti mahdollisimman huomaamattomasti kasvillisuuden suojissa. Noiden epämääräisten muukalaisten ryhmittymä oli jäljittänyt sitä jo hyvän aikaa. Muutaman kerran se oli ollut vaarassa paljastua. Pienikin virheliike saattoi hyvin nopeasti johtaa siihen että se löytäisi itsensä noiden örkkien ikeen alta.
“Se otus on vaaraksi. Kuulithan miten se oli liikuskellut naapurisaarillammekin. Lienee jo korkea aika että joku päästää sen päiviltä.”
Punaoranssi olento kuuli hyvin jahtaajiensa sanat äänettömässä pöheikössä. Se käsitti täysin mitä ne tarkoittivat. Mutta se ei välittänyt. Se ajatteli vain hiljaista tapaa päästä niiden ulottumattomiin. Olento tiiraili kasvien läpi parasta pakokeinoa. Vähän matkan päässä sen edessä häämötti metsän pää, joka päättyi ilmeisesti kivikkoiseen merenlahden rantaan. Se tiiraili vuoron perään määränpäätään sekä sitä jo hyvän aikaa jäljittäneitä metsästäjiä. Tällä hetkellä vain osa niistä liikkui välineensä tanassa varovasti ympäriinsä. Osa seisoi paikoillaan kuulostellen ympäristöä tarkkaan ollen valmiita mihin tahansa.
Vähän matkan päästä metsästäjien takaa erottui joukko valopisteitä. Niiden lähteenä olivat metsästäjien kotikylästä jahtia seuraamaan lähteneet asukkaat.
Punaoranssi olento päätti suorittaa seuraavan siirtonsa. Se oli oleskellut nykyisessä asemassaan jo kyllin kauan. Paikallaan pysyminen ei ollut sille minkäänlainen etu. Kunkin neljän raajansa tukemana se liikkui mahdollisimman hitaasti ja hiljaa eteenpäin. Se varoi koskemasta mitään rehevää minkä rahina tai tärinä olisi herättänyt liikaa huomiota. Se ei kuitenkaan tajunnut että pieni osa maata oli muuttunut epävakaaksi pienen metsärahin sen alle kaivaman tunnelin seurauksena.
Olennon vasen eturaaja painautui yhtäkkiä maan sisään. Se menetti yllättäen tasapainonsa ja nytkähti voimakkaasti. Pensaiden ja lehtien rahina ulottui hyvin metsästäjien korviin. Osa niistä kääntyi katsomaan suoraan äänen suuntaan. Ja punaoranssi olento huomasi sen…
Se ei tuhlannut aikaa. Se avasi siipensä ponkaisten täydellä voimalla ilmaan. Samalla sekunnilla metsästäjäjoukko alkoi huudella toisilleen. “Tuossa se on!” Yksi niistä kohotti asettaan. Kova tasainen pauke täytti ilman. Pari muuta liittyi mukaan.
Punaoranssi olento lensi puiden seassa suorittaen mahdollisimman tarkkoja syöksyjä, välttäen parhaansa mukaan sitä päin suunnattuja ammuksia. Lopulta sen huomio kiinnittyi kokonaan metsän päässä erottuvaan iltataivaaseen. Se oli onnistunut välttelemään osumia ja otti nyt suoran lentoradan kohti määränpäätään. Mutta se ei tajunnut toimivansa juuri kuin yksi metsästäjistä halusikin.
Yksi niistä asetti olkapäänsä varaan isokokoisen, paksun putkilomaisen aseen, jonka pitelijäksi se tuntui olevan ainoa hyvä vaihtoehto. Pienen hetken metsästäjä odotti että hänen kohteensa olisi sopivassa kohtaa. Metsästäjä ampui. Epämäärisen näköinen isokokoinen paksu köysinippu lennähti kovalla vauhdilla ilman halki avautuen kesken lentonsa.
Punaoranssi olento liihotti voitonriemuisena kohti metsän rajaa. Pian se olisi jälleen turvassa jahtaajiltaan. Siinä samassa paksujen köysien muodostama ruudullinen kudelma lennähti sen niskaan. Sen reunoihin kiinnitetyt kivet painoivat sitä yhä pahemmin olennon päälle ja se alkoi pian menettää korkeutta.
Punaoranssi olento mätkähti kivuliaasti maahan. Se tajusi nopeasti mitä tapahtui. Se hätääntyi. Se oli vain pienen matkan päässä vapaudesta. Se yritti nousta, mutta paksu tumma köysiverkko ei tuntunut päästävän sitä otteestaan. Ainoa vaihtoehto oli ryömiminen. Olento kuuli kuinka sitä jahdannut joukkio oli lähestymässä uutta palkintoaan. Se yritti raahautua hätäisesti maata vasten. Mutta oli jo myöhäistä.
Olento älähti tuskaisesti yhden metsästäjän painaessa sen ylävartaloa maata vasten. Se yritti kompuroida, mutta toinen metsästäjä tarttui sen alaraajoihin pitääksen sen aloillaan. Olento tunsi hetkessä itsensä täysin avuttomaksi itseään puolet isompien metsästäjien otteessa.
Kaksi metsästäjää piteli olentoa maissa kun kolmas pisti ampumavälineensä syrjään vetäen selästään paksuvartisen pyöreäteräisen lyömäaseen. Tämä olisi pian ohi…
Maassa makaava olento hengitti rauhattomasti. Se oli ajettu nurkkaan. Eikä mitään pakokeinoa ollut. Ensikohtaaminen synnyinsaarensa pienten olentojen kanssa palautui sen mieleen. Se tunsi jälleen sen avuttomuuden ja pakokauhun. Mutta tällä kertaa paljon pahempana. Tällä kertaa sillä ei ollut toivoakaan poispääsystä. Mutta sen mieli täyttyi vastahakoisilla ja epätoivoisilla ajatuksilla. Ei… Ei… Menkää pois. Jättäkää minut rauhaan…
Olennon epämääräinen kommunikointiyritys nappaajiensa kanssa kuitenkin jäi hätäiseen äänekkääseen henkäilyyn. Metsästäjä kohotti aseensa yläpuolelleen, terä kohtisuoraan osoitettuna. Tämä halusi antaa nopean ja kivuttoman iskun.
Olennon henkäily kiihtyi kovaa vauhtia. Se tunsi hetken aikaa oman sydämensä sykkeen. Ja se kiihtyi kovaa vauhtia. Hetken aikaa siitä tuntui kuin sen sisällä olisi alkanut kiertää jokin ihan muu kuin veri. Metsästäjä päätti hoitaa asian loppuun. Tämä laski teräaseensa kovalla vauhdilla suoraan kohti maahan painettua uhriaan.
Siinä samassa jotain tapahtui. Punaoranssin olennon henkäys muuttui raivokkaaksi älähdykseksi. Sen ohuimmat ihokerrokset alkoivat hetkessä leimuta kirkkaan oransseina. Sekunnin murto-osan ajan olentoa maassa pitelevät metsästäjät kykenivät tuntemaan käsissään erittäin kivuliasta poltetta.
Hetkessä valtavan kirkas liekkipurkaus heitti kolme olennon lähellä ollutta metsästäjää voimalla taaksepäin. Hetken saattoi näyttää siltä kuin olento olisi räjähtänyt ilmaan. Maahan lennähtäneiden metsästäjien vartaloiden tulimeren uhreiksi joutuneet vartalon etuosat olivat täynnä kärventymiä. Loput metsästäjät katsoivat häkeltyneenä oranssina hehkuvaa otusta. Maa oli mustunut kauttaaltaan sen ympäriltä ja jok’ikinen vihertävä kasvi oli palanut pystyyn.
Otuksen oranssi hehku häilyi hiljalleen sen noustessa hitaasti neljälle raajalleen. Kaarevat, terävät kynnet syöksyivät ulos sen sormien suojista tarttuen tiukasti maahan. Kärventyneen verkon hiiltyneet jäänteet rapisivat alas sen päältä. Sen voimakasta uloshengitystä säesti jokaisen kuuloetäisyydellä olevan korviin pureutuva murina.
Otuksen pää kääntyi kohti jäljellä olevia metsästäjiä. Sen kasvoilta oli kadonnut kaikki avuttomuus ja myötätunnon haku, jotka olivat vaihtuneet vihaiseen, petomaiseen irvistykseen. Sen terävät hampaat tuntuivat valuneen vielä enemmän esiin otuksen ikenistä. Sen vihreät silmät kiiluivat ja kurkku hohti kirkkaasti yön pimeydessä.
Metsästäjät tuijottivat ilmestystä. Otus kääntyi kokonaan niiden suuntaan. Se heittäytyi ylävartalollaan ylöspäin. Sen kovaääinen karjunta täytti yöllisen taivaan. Lämpöaallot väreilivät sen hampaiden välistä.
Yksi metsästäjistä päätti rohkaistua. Tämä nosti ampuma-aseensa otusta kohti. Metsästäjän epäonneksi otus huomasi sen. Se reagoi nopeasti syöksähtäen eteenpäin kuin noustakseen ilmaan, mutta sen sijaan se suoritti pitkän syöksyn suoraan sitä aseella osoittavaa metsästäjää kohti. Tämä laukaisi aseensa, mutta otus tuntui väistävän sen. Se hypähti hyökkääjänsä päälle tähdäten vahvat leukansa suoraan tämän käteen.
Metsästäjä ehti hädin tuskin reagoida kun hurjan pedon hampaat upposivat tämän käsivarren ja kyynärvarren väliseen niveleen. Metsästäjä ehti vain parahtaa kivusta kaatuen maahan tiputtaen aseensa murtuneesta kädestään. Otus piti otteensa nopeasti heittäytyen pois uhrinsa päältä väistääkseen toisen metsästäjän vaakasuoraan suunnatun teräaseen iskun. Se loi uuteen hyökkääjäänsä vihaisen katseen. Se ei aikaillut.
Otus hyökkäsi uutta kohdettaan päin. Tämä reagoi nopeasti asettaen pitkävartisen aseensa poikittain eteensä. Otuksen lauat upposivat tämän aseen varteen refleksinomaisesti. Pian metsästäjä kuitenkin joutui hämmästymään. Tämän aseen paksu puinen varsi tuntui hetkessä muuttuvan rapistuvaksi hiileksi otuksen leuoissa.
Ennen kuin metsästäjä ehti havahtua, otuksen leuat jauhoivat aseen hiiltyneen osan poikki. Sen toinen eturaaja heilahti kohti tämän rintamusta. Terävät koukkumaiset kynnet upposivat metsästäjän rintapanssarin läpi. Ne viilsivät syvät urat metsästäjän rintamukseen tämän parahtaessa kivusta. Mutta raavas metsästäjä ei tuntunut moisesta luovuttavan. Otus ei kuitenkaan omalta osaltaan hellittänyt vaan suoritti yhtä raivoisan iskun toisella raajallaan. Metsästäjän parahdus muuttui kovemmaksi, mutta vankka soturi ei vielä suostunut hellittämään. Tämä kokosi itsensä heilauttaen toista nykkiin puristettua vantteraa kättään, mätkäisten raivoisan pedon syrjemmäs.
Otus mätkähti maahan. Metsästäjä ei aikaillut ja ryntäsi sitä kohti aikeenaan päästää se päiviltä vaikka paljain käsin. Sen refleksit olivat kuitenkin nopeammat. Pienessä hetkessä otus hypähti ylös, suunnaten vasemmalla yläraajallaan suoritetun rajun alhaalta ylös suuntautuvan iskun suoraan hyökkääjän vatsaan. Metsästäjän parahdus vaihtui kivuliaaseen pitkään ärähdykseen syvien kynsien jättämien pitkittäisten uurteiden alkaessa vuotaa. Lopulta viimeinenkin metsästäjistä tömähti kivuissaan maahan.
Otus syöksähti kauemmas maassa makaavista uhreistaan. Sen voitokas korvia hivelevä mylvintä kaikui jälleen öisessä metsässä. Koko tilannetta seuranneet kyläläiset katsoivat kauhuissaan. Kolme ensimmäisenä maahan heitettyä metsästäjää alkoi virota. Ne tuijottivat koko joukkionsa päihittänyttä villipetoa häkellyksissään. Ne huomasivat kuinka sen suu alkoi leimuta yhä aiempaa kirkkaammin. Metsästäjien silmät suurenivat näiden tajutessa, että heidän ahdistelemansa kummajainen oli tekemässä viimeisen iskunsa.
Kirkas liekki ryöppy syöksähti ulos otuksen suusta. Metsästäjien häkellykseksi liekit eivät kuitenkaan suuntautuneet niitä päin. Liekkimeri kohdistui suoraan kukistettujen järkäleiden ja punaoranssin pedon väliin. Otus heilautti päätään suunnalta toiselle, sen suusta kumpuavan liekki virran seuratessa. Metsästäjien ja pedon väliin muodostui leiskuva liekkiaita.
Tarkkasilmäisimmät kykenivät näkemään lieskojen läpi kuinka peto nousi siivilleen liihottaen tiehensä.
Punaoranssi olento liihotti öisen merenluodon yllä. Laskuvesi oli tuonut esiin hiekkaisen merenpohjan ja ties kuinka kaukaa lähemmäs rantaa huuhtoutuneita kiviä. Siellä täällä kosteasta hiekasta pilkotteli muutamia metrejä korkeita, puoliksi hiekkaan hautautuneita kivenmurikoita.
Olento laskeutui tömähtäen pohjahietikolle hieman jyrkän rantaseinämän viereen. Se hengitti raskaasti. Muttei niinkään uuvuttavan lennon takia. Sen mielessä myllersi piinaavasti se mitä aiemmin oli tapahtunut. Se, minkä se oli vain kokenut kaukaisilta tuntuvissa muistoissaan toivoen että ne olisivat olleet vain pahaa unta. Mutta nyt se oli tapahtunut uudestaan. Ja tällä kertaa se oli ollut täysin tietoinen siitä.
Olennon hengitys tiheni. Lopulta se katsahti taivaalle. Se älähti pitkästi ja kuuluvasti. Se huitaisi tuskastuneena viereistä kivenmurikkaa. Sen yhä esillä olevat jykevät kynnet jättivät lohkareeseen syvät, terävät jäljet. Mutta sen tuska ei hellittänyt. Se huitaisi kiveä uudestaan toisella raajallaan. Ja vielä kerran toisella. Ja uudestaan. Kuin jokin sen sisällä, mikä äskettäin oli raivonnut, olisi halunnut vielä koetella itseään.
Se poimi maasta pienempiä kiviä. Se puristi niitä kourissaan joko muserrellen niitä tai heittäen niitä ympäriinsä, tai kumpaakin. Sen suusta pääsi ääni, joka tuntui kuuluvan sekä syvää sisäistä ahdistusta potevalle henkilölle, että hurjistuneelle villieläimelle.
Se poimi kookkaita puunkappaleita maasta. Se repi ne palasiksi joko itse tai lyömällä niillä jotain. Se keräsi kaikki voimansa ja iski tuskastuneena toisen avonaisista kouristaan suoraan vieressään olevan kivenjärkäleen sisään. Ja toisenkin. Sitten se lopetti. Sen tuskaisanraivoisa ärähtely loppui ja vaihtui kuuluvaan hengähtelyyn. Sen sisäinen ahdinko oli helpottanut, mutta vain pikkuisen.
Epätoivoinen olento valahti polvilleen. Se ei vetänyt käsiään ulos kiven sisästä. Hetken aikaa olisi tuntunut sopivalta jos tuo kivi olisi pitänyt sen kädet sisällään estääkseen sitä enää tuhoamasta tai vahingoittamasta ketään. Olento nyyhki. Sen irvistävät kasvot olivat muuttuneet aiemmasta raivokkuudesta surunsekalaiseen hämmennykseen. Se nyyhkytti voimakkaasti. Mutta se ei itkenyt.
Olennon katse kiinnittyi maasta pilkottavaan vesilätäkköön. Se näki siinä suoraan omat kasvonsa. Se tuijotti lammikon luomaa heisastusta hetken. Sen tuskaiseen virnistykseen kääntyneestä suusta erottuivat selkeästi yhä esillä näkyvät, kirkkaat ja terävät hampaat. Olennon mieleen muistuivat sillä hetkellä jokainen sen kuulema sille annettu kutsumanimi.
Örkki. Iljetys. Luonnonoikku. Hirvitys. Monsteri. Peto.
Olento nousi hitaasti ylös. Se veti kätensä esiin lohkareen sisuksista. Se katsoi isoja, teräviä kynsiään. Ne eivät olleet vain koristeita. Niiden käyttötarkoitus oli raadella ja viiltää kallioita. Sen hampaat oli tehty murskaamaan luita ja pureskelemaan saaliinsa olemattomiin. Sen liekit oli tarkoitettu kylvämään tuhoa ja hävitystä.
Olennon kasvoilla rypevä epävarmuus alkoi pikkuhiljaa kadota. Alusta asti se oli kuvitellut, että sillä olisi ollut varaa valita. Mutta nyt tuntui siltä kuin se olisi vain epätoivoisesti paennut jotain. Oliko se vältellyt epätoivoisesti jotain mikä oli jotain mikä oli sille määrätty? Jos asian olisi oltava näin, asian kieltäminen tuskin antaisi sille koskaan rauhaa…
Olento puristi silmänsä kiinni. Se halusi vielä pienen hetken tuntea itsensä joksikin, jolla olisi ollut varaa vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta se päätti antaa periksi. Sen ylävartalo heittäytyi hieman taaksepäin olennon nostaessa kasvonsa kohti taivasta. Se aukaisi siipensä niin laajalle kuin mahdollista, levittäen sormensa.
Se karjui. Pitkään ja kuuluvasti. Ei huutoa tai tippaakaan mitään mikä osoittaisi inhimillisyyttä.
Maailmassa oli yksi hirviö lisää.
Kahvio
Umbra prosessoi kuulemaansa. Maken kertoma tarina oli varsin surullinen, mutta myös todella ainutkertainen. Menneisyydestään huolimatta Make oli edennyt klaanissa todella pitkälle ja vaikutti todella älykkäältä ja ystävälliseltä moderaattorilta, joka ainakin teki paremmin työnsä kuin pikku-Un tämän maailman vastine, joka vain meni omille teilleen. Umbra yritti miettiä sanoja, joilla piristää Makea. Make oli melkein kuin maansa myynyt kun hän oli joutunut muistelemaan kauheuksia joita oli kokenut ennen klaania. Siksi oikeiden sanojen löytäminen tuntui todella tärkeältä ja vaikealta tehtävältä.
Pienoisen hiljaisen hetken jälkeen Umbra avasi suunsa. “Make. Olet kokenut todella paljon ja todella paljon vääriä asioita. Meillä kaikilla on omat menneisyytemme. mutta niiden kanssa on vain tultava toimeen. Olet kuitenkin onnistunut voittamaan nuo muistot, koska olet nyt täällä.”
Pitkään kahviota tyhjästi seinistä kattoon tuijotellut Make kääntyi katsomaan Matorania. Hän viesti vienolla hymyllään kiitosta tämän sanoista.
“Juuri noin minäkin olen ajatellut”, Make sanoi. “Kun ensi kertaa astuin Klaanilaisten keskuuteen, tunsin sisälläni jälleen sen saman lämpimän tunteen kuin silloin ensihetkinäni. Tunsin kerrankin oikeasti kuuluvani jonnekin, missä sain olla sitä mitä halusin.”
Make alkoi silmäillä kahviossa istuvaa väkeä. Kaikki he tuntuivat olevan hyvillä mielin ja juttelevan mukavia keskenään. Lähes koko kahviossa tuntui vallitsevan hyvä ja lämmin ilmapiiri.
Umbra hymyili huomattuaan Maken mielentilan selkeästi kohentuneen. Mutta moderaattorin ilme oli lyhytkestoinen.
“Mutta enää en tiedä. Minulla on ollut… unia”, Make tuntui etsineen hetken oikeaa sanaa, mutta korjasi itseään, “painajaisia, itse asiassa…”
Make jatkoi kertomalla kuinka tapauksesta johon liittyi Snökke ja demoninärhi asti hän oli alkanut kärsimään mitä oudoimmista erilaisista unista, jotka olivat miltei toinen toistaan aina vain ahdistavimpia ja mystisimpiä. Hänestä oli tuntunut kuin mennyt ei olisi halunnut jättää häntä rauhaan.
Matoran oli hetken vaiti. Kuivalla suulla puhuminen otti koville, ja siksi hän siemaisi vähän vettä lasistaan. Kahvinsa hän oli juonut jo jonkin aikaa sitten.
“Ahdistavat unet… Ne ovat varsin tavallisia minullakin. Tähän maailmaan saapuessani olen nähnyt usein unia siitä hirviömäisestä Makutasta, joka on valloillaan kotiuniversumissani. Tuhon ja olemattomuuden luonnonvoima, joka koostuu pimeydestä. Sieluani kylmää jo pelkkä ajatus”, Matoran kertoi hiljaa.
Make katsahti Matoraniin joka vuorostaan tuntui hieman apeamieliseltä. Mutta toisaalta tuntui hyvältä että joku ymmärsi hyvin miltä hänestä tuntui…
Klaanin käytävät
Moderaattori ja Matoran olivat poistuneet kahviosta ja astelivat nyt yhdellä linnakkeen hiljaisimmista käytävillä. Kaksikko oli turissut toisilleen miltei taukoamatta, jakaen kokemuksiaan. Make oli uskoutunut uudelle pienelle ystävälleen niin taannoisen Nazorakien pommitusiskun aikaisista tapauksissa kuin myös osittain kohtalokkaan Zyglak-yön tapahtumista. Mutta kaikkia yksityiskohtia jälkimmäisestä hän ei uskaltanut päästää ajatustensa ulkopuolelle. Ei edes uskoutuakseen ymmärtäväiselle Pikku-Umbralle.
“Oletko ylipäätään puhunut asiasta kenenkään kanssa?” Umbra kysyi.
“En.” Make vastasi, “Kukaan kollegoistani tai Admineista ei ole (varmaankaan) hennonnut kysyä asiasta vielä oltuani eräänlaisella saikulla. Kaiken tapahtuneen jälkeenkin kaikki ovat osoittaneet minua kohtaan niin vilpitöntä huolenpitoa ja toivoneet parasta. Mutta osittain juuri se kalvaa minua.”
Umbra nosti katseensa Moderaattoria kohti. “Mitä tarkoitat?”
“No kun”, Make jatkoi, “pitkään saavuttuani Klaaniin ajattelin että saisin elää rauhassa. Autoin parhaani mukaan kaikkia jotka apuani pyysivät, enkä ikinä pyytänyt mitään vastineeksi. Paikan joukossaan tarjoaminen oli vähintä mitä kukaan tämän paikan asukkaista kykeni vuokseni tekemään. Tuntuu että kaikki mitä olen heidän hyväkseen tehnyt on ollut vain vaatimaton korvaus siitä. Mutta sitten tulivat Nazorakit ja Skakdit ynnä muut, ja alkoi sota.” Maken äänensävy synkistyi.
“Siitä lähtien kun käteeni annettiin Moderaattorin virkamerkkiä kuvastava vihreänä säihkyvä kivi, päätin tehdä lopullisen ratkaisun suojella Klaanilaistovereitani kaikelta mikä heitä mahdollisesti uhkaisi. Mutta ilmeisesti minullakin on rajani.”
“Ystävä hyvä”, U tokaisi tajuttuaan mitä Moderaattori haki, “sinun ei tulisi yhtään soimata itseäsi sellaisesta. Ei yksi tyyppi voi kokonaisen sodan kulkua päättää. Parasta mitä voit tehdä on taistella tovereidesi rinnalla.” Umbra yritti tuoda puheensa kannustavan ja Maken mieltä kohottavan sävyn.
“Mutta entä jos…” Maken sanoista paistoi yhä epävarmuus, “minusta ei ole yksin siihen?” Make painautui taas menneiden muistelemiseen. Suuren pommi-iskun aikoihin.
Hän muisti kuinka hänet oli lähetetty lautalla takaisin Klaaniin kesken Snowmanin ja Kepen reissun oudon sairaskohtauksen vuoksi. Mutta paluumatkallaan hän oli joutunut todistamaan aitiopaikalta kuinka viholliset moukaroivat hänen rakasta kotiaan.
Sillä hetkellä ainoa asia mitä Make oli kyennyt ajattelemaan oli ystäviensä avuksi rientäminen, mutta heikon kuntonsa takia hän oli joutunut vain katsomaan sivusta. Ennen sitä hetkeä hän ei ollut tuntenut itseään aikoihin niin avuttomaksi. Hetken aikaa tuntui siltä kuin hän olisi itse vain voinut antaa periksi ja kohdata loppunsa monien muiden kanssa. Mutta sen sijaan hän kärjistyi pyytämään apua…
“Epäilet siis, että se, tai sinä, tai miten tuo juttusi nyt toimiikin, auttoi sinua?” Umbra kysyi. Hän oli hyvin tietoinen erilaisten fuusiokeihäiden ja muiden vastaavien mystisten esineiden taruista. Mutta mitä hän oli kuullut, sellaisissa tapauksissa kahdesta erillisestä henkilöstä tai eliöstä muodostui täydellinen yhtenäinen olemus ja mieli. Mutta hänen Moderaattoriystävänsä tuntui erikoiselta tapaukselta. Ihan kuin Toa ja lohikäärmerahi olisi ängetty pieneen mökkiin ja välillä olisi ollut eripuraa siitä kuka oli isäntä.
“No kun en osaa sanoa”, Make vastasi itsekin hämmentyneenä. Hänen mielessään kytivät edelleen pommituksen tapahtumat. Hän muisti kuinka oli epätoivoisesti tarponut surkeassa kunnossa pitkin pahoin kärsinyttä Klaanin linnoituksen ulkoisia osia ja lopulta kuukahti maahan voimattomana. Hän oli anonut että joku tai jokin tulisi auttamaan häntä. Lopuksi hän oli tuntenut tajuntansa hämärtyneen, muttei kokonaan. Jokin muu oli ottanut ohjat ja ohjasi häntä, heitä kumpaakin, takaisin kohti kotia. Se jokin tuntui tienneen, että kummankin elämä oli pelissä.
“Mutta ilman sitä olisin kuitenkin varmaankin kohdannut loppuni.” Make alkoi miettiä ääneen, kuinka tuntui siltä että hänen sisällään asustava hirviö tuli esiin aina kun hänen elämänsä oli vaakalaudalla. Ihan kuin kyseessä olisi ollut jonkinlainen puolustusmekanismi. Mutta aina kun sellainen hetki tuli vastaan, hän itse tuntui olevan jälkikäteen jotenkin tietoinen siitä mitä silloin olisi tapahtunut, mutta samalla olevansa vain kykenemätön sivustakatsoja joka ei voinut puuttua asiaan.
Seuraavista ajatuksistaan Make ei puhunut ääneen mitään. Hänen mielensä palautui Zyglakien yölliseen Klaaniintunkeutumiseen. Siihen, kuinka yksi Zyglakeista käveli suoraan häntä vastaan. Ja siihen, mitä Zyglak oli raahannut perässään… Pieni, viaton Matoran. Surmattu tuosta vain ilman taka-ajatuksia ja jonka eloton ruho viskattiin syrjään kuin jätesäkki. Maken ajatukset olivat sumentuneet tyystin. Hänen päässään puhkusi kauttaaltaan pelkkä raivo ja vimma. Ne olivat tuntuneet etäisesti samoilta kuin aiempina kertoina, kun Maken sisäinen hirmu oli astunut estradille. Mutta tällä kertaa se kumpusi hänestä itsestään. Se oli puhtaasti hänen omaansa.
Hän oli hyökännyt epätoivoisesti pedon raivolla Zyglakia vastaan, muttei pärjännyt tälle silloisessa olotilassaan hetkeäkään. Mutta hän oli halunnut Zyglakin maksavan teoistaan. Kyseinen tunkeilija oli tuskin tyytynyt yhteen uhriin. Mutta epätoivoisen yrityksensä jälkeen Make löysi pian itsensä jälleen kerran jostain elämän ja kuoleman rajalta. Sen jälkeen kaikki oli tyhjää. Epämääräiset muistikuvat ja painajaiset lopusta mitä tapahtui olivat ainoa vihje. Make oli halunnut Zyglakien kärsivä. Karvaasti. Maken omat ajatukset alkoivat pelottaa häntä. Hänestä tuntui kuin jokin hänen sisällään olisi kuullut hänen halunsa ja täyttänyt sen.
Siitä lähtien kun Make oli seuraavana aamuna herännyt sairasosastolta, hän oli puinut yksinään tapahtunutta koko siitä jatkuneen pienen sairaslomansa ajan. Hän oli nähnyt miten Zyglakeja oli raadeltu ja miltei revitty kappaleiksi. Yksi asia, mikä Makea oli arveluttanut, oli se, kuinka kyseisen kauhunäytöksen aikana hänen ja sisällään asuvan otuksen yhteinen keho oli selkeästi ollut huonossa kunnossa. Se, mitä kaikkea se olisi täysissä voimissaan saanut aikaan, henkisesti puistatti häntä. Samoin myös se, että hän oli nähnyt vasta osan siitä mitä sodan kauhut kykenivät saamaan aikaan. Häntä huolestutti se, miten kahakoiden eihtymättä kasvava intensiivisyys tulisi häneen vaikuttamaan.
Make lakkasi ajatuksensa hetkeksi ja pysähtyi. Umbra mietti hetken minkä takia, ja huomasi Moderaattorin katsovan alas viereisestä ikkunasta. Alhaalla pilkotti ruohoaukio, jonka vastakkaisessa päässä näkyvän linnakkeen osan seinällä näkyi yksi särkyneen ikkunan peitoksi nostettu suojapressu. Ruohikko oli kärsineen näköinen ja siinä oli näkyviä palojälkiä.
Pikku-U tunsi myötätuntoa ystäväänsä kohtaan huomattuaan tämän iskeneen silmänsä suoraan Zyglakyön taistelukenttään. Make pyöritteli ajatuksiaan vielä hetken kääntyen lopulta Matoranin puoleen.
“Jotkut sanovat että toimin urheasti, jotkut jopa kehuvat minua sankariksi. Mutta en kykene sulkemaan pois sitä että joidenkin kanssaklaanilaisteni mielessä kytisi epävarmuus siitä mitä minä, tai se, sai aikaan”, Maken omissa sanoissa paistoi samanlainen kontekstiin liittyvä hämmennys kuin U:lla. Make oli aina luullut että hänen ja pedon välillä olisi jokin selkeä raja. Mutta enää hän ei ollut varma.
“Olen kuullut tarinasi ja kokemuksesi Zyglakeista”, Make laski katseensa Matoranin kasvoihin, “Toiminko oikein…?”
Umbran pää painui alas Matoranin miettiessä mitä vastata. Asia selkeästi tuntui olevan hänen ystävälleen sisäinen moraalinen dilemma. Hän vuorostaan oli kuullut Maken tarinan siitä miten tämä oli tuntenut synnynnäistä epävarmuutta itseään ja sisällään elävää örmelöä kohtaan. Hän yritti punnita tarkkaan vastausvaihtoehtojaan. Pelkkä kommentoimattomuus olisi hyvinkin voinut vaikuttaa Modeen vain kielteisellä tavalla. Tämä tuntui tarvitsevan ennen kaikkea myönteistä kannustavuutta.
“Kumpa osaisinkin vastata”, Umbra sanoi. Hän kuitenkin jatkoi nopeasti jottei Makelle tulisi mitään vääriä mielikuvia, “Mutta sen mitä teitkin, teit ennen kaikkea varmasti vain puolustaaksesi kotiasi ja tovereitasi. Eikä minusta kukaan voi tuomita sinua siitä. Kuka ties mitä ne raakalaiset olisivat saaneet aikaan ilman sekaantumistasi. Ymmärrän miten jouduit todistamaan Zyglakien kädenjälkiä ja että jouduit käyttämään kaikkia keinoja, eikä mielestäni kukaan voi tuomita sinua siitä.”
Maken mieli heltyi suuresti. Hänen pikku ystävänsä tuntui puhuvan vilpittömiä sanoja. Vaikka hän ei ollutkaan uskaltautunut kertomaan hänelle ihan kaikkea. Salaa Matoranin maahan painetulta katseelta Moderaattori puristi päättäväisenä vasemman kätensä nyrkkiin. Umbra tuntui olevan täysin oikeassa. Zyglakit, niinkuin muutkin Klaanin vahingoittamiseen pyrkivät tahot, olivat häikäilemättömiä ja vain verenhimoisia ja voimaa voittoa janoavia, jota halusivat saavuttaa päämääränsä tuntematta minkäänlaista armoa tai sääliä…
Umbraa arvelutti Maken hetkellinen hiljaisuus. Matorania arvelutti hieman miten tämä reagoisi hänen sanoihinda. Make lähti astelemaan kohti kaksikosta vasemmalle erkanevaa käytävää.
“Kiitos”, Make sanoi raikas hymy huulillaan Matoranille, “Sekä kannustavista sanoistasi sekä siitä, että jaksoit kuunnella. Toivottavasti tapaamme taas pian, ystäväiseni.”
Pikku-U hymyili takaisin vilkuttaen hitaasti. Kaksikon tiet erosivat toistaiseksi. Umbran mielessä liikkui vielä Maken kokemus Zuglakyöstä Matoranin käännettyä katseensa vielä ikkunasta näkyvälle aukiolle. “Kuulin kuinka siltä käytävältä löydettiin vielä yksi menehtynyt Matoran”, Umbra totesi puoliksi ääneen, osoittaakseen vielä ymmärrystä Makelle, “Piru parka…”
“Malok.”
“Mitä?” Umbra säpsähti kuultuaan poispäin astelevan Maken puheen. Selin Matoraniin olevan Moderaattorin päättäväisen hurjistunut katse oli piilossa tämän katseelta.
“Hänen nimensä…
…oli Malok.”
