Kun Joy heräsi, hän ei tiennyt, missä oli. Sitten hän muisti Bartaxin ampuneen häntä, hän muisti ilmalaivan. Muistot tulvivat hänen mieleensä. Matoro oli poissa.
Hän vilkuili ympäriinsä. Metsästäjä oli vangittu prototeräksiseen häkkiin, josta ei käynyt pakeneminen. Joy mietti, missä sairas makuta mahtoi luurata. Ja missä oli Summerganon? Sitten hän kuuli äänen.
”Sssenkin ssssäälittävä mato! MISSSÄ SSSE ON?” Sitten Sadjen ääni: ”Minä en… AAARGH… en tiedä! En! En todella tiedä, ei, ÄLÄ!” Seurasi hirvittävää kirkunaa. ”Nyt kirotun Athisi nimeen, paljasta, mitä te teitte sille sirulle. Minä tapan sinut vähemmän tuskallisesti kuin alun perin aioin.” ”Mmminä en… en tiedä… älä, pyydän…” Joy ei olisi välttämättä halunnut kuunnella. Metsästäjän aivot tekivät täyttä työtä ongelmien ratkaisemiseksi. Kuului ääni, kuin märkää lihaa lyötäisiin metallitangolla. Sadje parkaisi. ”Sssssinä olet ssseuraava, Toa!” kirkaisi makuta ja iski jälleen jotakin. Summerganonin ääni ähkäisi tuskasta. Nyt Killjoy irvisti. Hän piti tilanteesta nyt vielä entistäkin vähemmän. Puoliksi vasten tahtoaan Killjoy alkoi tarkkailla ääniä tarkemmin. Hän halusi tietää, mitä tapahtui.
Hetken oli hiljaista. Sitten Abzumo sanoi niin hiljaa, että Joyn oli vaikea kuulla: ”Josss ssssinä et tiedä mitään, ehkäpä yssstävässsi tietävää. Vihaan sssitä, kuinka mielesssi on liian hyvin sssuojattu, matoran. Messsstarisssi toimi viisssaassssti. Mutta ehkä ssssinusssta sssilti voi olla hyötyä minulle.”
Hetken hiljaisuus. Killjoy kuuli pienet askeleiden kääntymiset.
”Ssssinä, Summerganon, lienet toveriassssi viisssaampi. Misssä ssse ssssiru on?” ”Valitettavasti minun on annettava sama vastaus ja toivottava, että sinulle kelpaa, mitä minulla on annettavanani”, Summerganonin ääni sanoi yllättävän rauhallisesti. ”Ja minä myös toivon, että sinä päädyt kuoltuasi syvimpään helvettiin.” Abzumo nauroi. Hän nauroi pitkään. ”Minä olen sinun helvettisi.”
Hetken oli jälleen hiljaista. Sitten Abzumon myrkyllinen ääni sanoi: ”Ehkä minä en sssaa mitään aikaan kiduttamalla sssinua, mutta mitähän tapahtuisssi, jossss sssinä näkisssit, mitä tapahtuu tälle pienelle matoranille?” ”Senkin sairas se-” Suga ei ehtinyt lauseen loppuun, kun häntä hakattiin jo jollain. ”Vaikene, typeryssss. Vaikene, ja katssso, mitä ssssinun tulee katsssoa.” Sadje vinkaisi epätoivoisesti. Naurua. ”Hei, lähteeköhän sssiitä vielä kovempi ääni, mitä luulet, Sssuga?” Joy ei olisi halunnut kuunnella. Hän huomasi olevansa kiitollinen siitä, ettei itse ollut näkemässä tapahtumia. ”Tiedätkösss, Sssummerganon, pian näet, miten tämä metallinen lehmä toimii.” Kuului metallisen luukun avaamisen ääni. Sadjen ulina vaimeni hieman, mutta se oli yhä kuuluvaa. Luukku meni kiinni. Samalla Joy vihasi sitä, ettei voinut nähdä mitään pimeässä huoneessa, mutta toisaalta oli kiitollinen. Kuurous olisi ollut seuraava toive.
”Nyt sssytytän tulen tänne alle näin. Ja ssssitten tuli lämmittää metallisssta lehmää, jonka sssisssällä yssstävässssi on. Alkaako sssytyttää?” Suga ei sanonut mitään. Kului ehkä minuutti, ja sitten Sadjen parkuminen alkoi kuulua entistä selvemmin sen voimakkuuden kasvaessa. ”Voin vain kuvitella”, sanoi Abzumo julmasti, ”miten ikävältä tuntuu tulikuuma metalli ihoa vasssten. Taidankin kuumentaa niin kauan, että metalli ssssulaa. Vaikkakin… on ssssääli tuhlata hyvä lehmä.”
Killjoy kiroili nyt ääneen. Hän ei edelleenkään saanut kunnollista otetta kehostaan.
”Mmmminä paljastastaaaaaaaaaan!” Sadje kirkui. ”Mmminä kerrroon missssä se oooon!” ”Et sssinä kerro. Ssssinä kuolet.” ”Minä TIEDÄN! MINÄ TIEDÄN, MISSÄ SE ON!” ”Onnenonkija. Ehkäpä kokeilen onneani. Peliähän tämä vain on”, Abzumo sanoi myrkyllisesti ja ilmeisesti sammutti tulen. Kuului luukun avaamisen ääni taas, ja Sadjen voivotus vahvistui. Sugan ääni henkäisi syvään, ja tämä yritti tukahduttaa äänensä. ”No niin, hyönteinen. Missä.” Sadje kuiskasi niin hiljaa, että Joy ei kuullut hänen sanojaan. Abzumon reaktio oli kuitenkin voimakas. ”Sssinä sssiis väität… että minä… ei. Ssssinä valehtelet.” ”Tutki mieleni, se on totta! Minä päästän sinut sisään.”
Oli taas hiljaista. Sadje alkoi parkua ääneen. ”Ei, ei sitä… minä haluan unohtaa sen…” Pahuus ei välittänyt. ”EI! Se on yksityinen!”
Hetken kuluttua Sadje vaimeni ja Abzumo huokaisi. ”Näin sssiis päässsi käymään. No niin. Lähettäkää miehiä tutkimaan rauniot. Hänen ruumiinsssa on löydettävä.” Makuta kuulosti jälleen saapastelevan edestakaisin. Sitten hän tokaisi: ”Hakekaa vahki.”
Kaksi pikimustaa olentoa ilmestyi pimeydestä ja avasi häkin oven, riuhtoen Joyn ulos häkistä. Sitten ne sitoivat hänet tuoliin, mikä osoitti, että Abzumo piti häntä vaarallisimpana heistä. Kaikin puolin viisasta, Joy ajatteli katkerana. Olennot raahasivat tuolia niin, että hänen polvensa laahautuivat maata pitkin. Sitten valo tulvahti hänen silmiinsä ja hän sokaistui hetkeksi. ”Hyvää huomenta sssinullekin, kenraali Killjoy.”
Joy huomasi tuijottavansa suoraan Makutan verenpunaisiin silmiin. Violetinmusta haarniska yllään, musta viitta harteillaan ja kanohi Avsa kasvoillaan Makuta seisoi hänen edessään. Joy näki Abzumon ensimmäistä kertaa, ja tästä huokui epämiellyttävyyttä. ”Olen kuullut sinusssta paljon, kenraali.” ”Minä en ole kuullut sinusta paljonkaan, sihisijä.” ”Sssitä parempi. Sssinun ei tarvitssse tietää minusssta mitään.” ”Olet oikeassa. Nyt kun ajattelen, niin ei identiteetin tieto ole ennenkään estänyt minua repimästä kenenkään selkärankaa irti.” Killjoyn puheesta huokui pidättelevä tyyneys. Hän vilkaisi ympäri huonetta. Huonekaluja ei juuri ollut, vain suuri metallinen lehmä seinän vieressä ja yksi pöytä. Suga istui yhdessä nurkassa, Sadje makasi hänen lähellään. Sugan kädet oli kahlittu paksulla kettingillä.
”Sinä olet mielenkiintoinen henkilö, Killjoy. Tälläkin hetkellä niin täynnä vihaa, mutta kuitenkin… ah, tunteeton.” ”Melkein huvittavaa. Edellinen tappamani Makuta sanoi aivan samaa.” Abzumo nauroi häijysti. ”Ja kukahan ssssse mahtoi olla?” Pitäen äänensä kylmän monotonisena, Killjoy hymähti. ”En tiedä kuinka kauan olet ollut erakoituneena vielä kunniaa sisältävien lajitoveriesi joukosta, mutta muistanet varmaan erään tovereistasi valinneen taannoisessa sodassa… väärän puolen.”
Abzumo käveli ikkunan luokse ja katseli ulos. Summerganon mulkoili häntä nurkasta. ”Minä olen rakasssstaja, en taissstelija”, makuta sanoi ja kuin sanojensa vakuudeksi iski Sugaa nyrkillään kasvoihin. Toa voihkaisi tuskasta ja lyyhistyi paikoilleen. Killjoy huokaisi syvään ja pudisteli päätään hiljaa Summerganonin saadessa osuman. Hänen kärsivällisyytensä pingottui koko ajan kireämmälle. ”Siinä tapauksessa haluat varmaan valottaa hieman asioita. Sinun kannattaisi myös tehdä se pian. Nämä välineet, joilla minut on tähän sidottu, ovat edelleenkin vain köysiä. Ja minä sentään olen tottunut aukomaan näillä käsilläni Makutojen kalloja.” Abzumo nauroi jälleen. Tällä kertaa hänen naurunsa sortui lopulta kuin särkyvän lasin ääneksi. ”Minä tiedän, että köydet eivät pidättele sinua. Se ehkä pidättelee, että puvussasi on oikossssulku.”
Metsästäjä hätkähti. Makuta oli oikeassa. Killjoyn kypärän visiirissä ei vilissyt tietoja ympäristöstä, eikä puku tehnyt mistään minkäänlaisia havaintoja. Killjoy kirosi mielessään. Tämän ratkaiseminen vaatisi aivotyötä. ”Ei kauaa.” ”Eikö?” makuta sanoi ja virnisti. Hän saapasteli takaisin Joyn luokse kädet selkänsä takana hymyillen irvokkaasti. ”Oikosulku on mitä oivallisin asia. Sinähän toki tiedät, että virtapiirin ulkoinen vastus on silloin lähellä nollaa.” Killjoy tiesi. Tiesi liian hyvin. Hänen haarniskansa raskaus esti hänen käsiään liikkumasta. Köysien rikkominen tässä tilassa oli turhaa. Hän ei halunnut antaa Makutalle uusia ideoita. ”Uskonpa, ettei sillä ole minun kannaltani mitään vaikutusta.” ”Minua kiinnostaisi tietää, millä virtalähteellä sinun pukusi toimii. Nimittäin oikosulussahan se tyhjenee melko järissssyttävän nopeassssti. Ehkäpä jopa tuhoutuu.”
Abzumon hymy kapeni. Nyt Killjoy antoi itsensä nauraa. Pienen hetken. ”… oletko sinä ihan oikeasti niin sokea, että väität tätä edelleen puvuksi. Tätä sotakonetta ei pyöritä mikä tahansa voimanlähde. Sitä pyöritän minä itse. Omalla elinvoimallani. Tämä ei ole puku. Tämä olen minä.” ”Ssse on sinun kannaltasssi hieman kurja juttu. Akku olet ssssinä.”
Killjoy irvisti kypäränsä takana sanomatta mitään. Makutan epämiellyttäviä kasvoja tuijottaen Metsästäjä odotti puheen jatkumista. ”Etkö ollut tietoinen tällaisesssta heikkoudesssta, Killjoy? Sinä, joka pidät itsseässsi teknikkona. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja näin käy.” ”Tuolla logiikalla jopa sykkivä sydän on heikkous. Pari piuhaa irti ja yhteen, ja huomaat, ettei sydämesi enää lyö. Mutta toisin kuin he, minut voi lamauttaa, rampauttaa ja riisua aseista. Mutta tappaa… en usko että kukaan tulee pystymään siihen makuta. Minussa on salaisuuksia, joista edes sinulla ei ole käsitystä. Jotain sellaista jota sinun kauas löyhkäävä itsekehuinen mahtisi ei kykene ymmärtämään.”
Abzumo ei enää nauranut. Hänen äänensä oli täysin vakava. ”Minä kykenen ymmärtämään koko joukon asioita, joista sinä et tiedä minun ymmärtävän. Minä tiedän, kuinka tämä universumi pohjimmiltaan toimii. Minä tiedän, kuinka luoda elämää, kuinka tuhota sitä. Minä tunnen mielen salaisuuksista enemmän kuin useimmat lajitoverini. Minä olen saava käsiini Nimdan. Sinulla ei ole käsitystäkään sen mahdista, kenraali hyvä. Sinun salaisuutesi ovat pelkkiä matoralaisten torijuoruja tämän universumin suurimpiin mysteereihin verrattuna.” Killjoy huomasi vakavoitumisen keskustelussa. Hän huomasi osuneensa oikeaan kohtaan. ”Sinä luulet olevasi jotain suurta. Jotain… vaikutusvaltaista kenties? Kuvittelet kenties kykeneväsi jumaluuksiin kaikkine voiminesi. Niin oli sodassa taistellut ystäväsikin. Ja hänen kohtalokseen koitui juuri tuo sama luottamus omaan ymmärrykseensä. Sinun kaltaisesi sairas mieli ei kykene kuvittelemaan todellisia jumalia. Sellaisia jotka muiden ymmärtämisen sijaan luovat täydellisyyksiä. Absoluuttisia täydellisyyksiä. Virheettömiä luomuksia. Oletko koskaan edes unelmoinut sellaisesta? Sillä tässä maailmassa on olentoja jotka ylittävät sinun säälittävät pyrkimyksesi. Ja minä olin se, joka toi tällaiselle olennolle lopun.”
Abzumo tarttui Killjoyn päähän ja väänsi sitä taaksepäin pakottaen tämän katsomaan hänen silmiinsä. ”Minä tiedän. Ei ole jumalaa. Ei Athia, ei, mutta Mata Nui. Suuri Henkenne on jotain aivan muuta kuin ehkä on kuviteltu koko tämän ajan. Ja sinä, sinä olet huomaava, että minä en ole kuka tahansa makuta. Jos sinä olet todella kukistanut jonkun minun kaltaiseni, tämä oli surkea typerys. Minä en epäonnistu. Minusta tulee tämän universumin ylin jumala.”
Abzumo alkoi nauraa hysteerisesti. ”Ssssille, mikssssi sssssinä olet täällä, on ssssssssyy. En minä turhaan jättänyt ssssssinua eloon, en ssssssuinkaan.” Epämukavasta asennostaan huolimatta Killjoy väänsi huulilleen uhmakkaimman äänensä ja kypärän luoma metallinen kaiku jylisi väristen tilassa. ”Antaa palaa friikki. Kakista ulos.”
Makuta paiskasi Killjoyn tuoleineen päivineen huoneen toiselle laidalle niin, että tämä lensi selälleen. Hänen tuolin selkänojan taakse sidotut kätensä jäivät lattian ja hänen oman painonsa väliin. ”Sinä houkka pelaat aikaa vapautumisyrityksillesi! Mutta usko pois, Killjoy. Sinun on turha elätellä toiveita vapaudesta. Ssssinä et enää ikinä ole vapaa.” Mielipuolinen nauru kaikui huoneessa. Abzumon silmät hehkuivat entistä punaisempina, ja Summerganon oli näkevinään hänen varjossaan häiriön, ikään kuin aallon, joka kävi koko hahmon jaloista päähän asti.
”Minä olen järjestänyt sinulle hauskan tapahtuman, aivan täysin ssssinua varten, kenraali.” Killjoy karjahti yrittäessään epätoivoisesti saada energiaa kiertämään raajoissaan. Killjoy tunsi energiatasonsa kasvavan silmittömän raivon noustessa hänen kalloonsa. Mutta se ei ollut vielä tarpeeksi. Samaan aikaan Killjoy piti katseensa tiukasti Makutassa. Raskaasti hengittäen Metsästäjä valmistautui pahimpaan. ”Me lähestymmekin kohtaamissspaikkaa, arvon herrasssväki”, Abzumo ilmoitti huoneeseen astuneen pikimustan hahmon supistua jotakin hänen korvaansa. ”Laskeudumme viidessä minuutissa.”
Viisi minuuttia. Viisi minuuttia aikaa toteuttaa viimeinen mahdollinen suunnitelma. Killjoy tiesi sydänkivensä olevan heikko. Tiesi, että hänen elinaikansa olisi joka tapauksessa lyhyt. Mutta riski olisi otettava. Killjoyn toivo piili nyt noissa viidessä minuutissa ja niiden tuomassa latausajasta. Hitaasti mutta varmasti Killjoy tunsi kuinka kuula hänen sisällään alkoi puskea viimeisiä energianrippeitään raakana hänen suoniinsa.
Neljä minuuttia. Makutan raastava olemus nosti varjon Killjoyn makaavan ruumiin ylle. Summerganon oli ainoa, joka katsoi suoraan Metsästäjään. Kukaan ei tiennyt, mitä tuleman piti.
Jäljelle jääneet minuutit olivat hyvin tuskallisia niin kahdelle klaanilaiselle kuin yksinäiselle järkyttyneelle matoranillekin. Summerganon horjahti kumoon aluksen tärähtäessä äkkinäisesti. Alus oli pysähtynyt. Killjoy ei ymmärtänyt. Hän ei tuntenut missään vaiheessa aluksen menettävän korkeutta. Mihin se olisi voinut pysähtyä…
Tutuksi käsittelijäksi tullut tumma hahmo kumartui Killjoyn ylle tarttuen tätä kaulasta ja nostaen tämän vaivatta ylös. Killjoy sulki silmänsä valon tulvahtaessa hämärään alukseen. Ennen kuin Killjoy edes tajusi, mitä tapahtui, hän tunsi rojahtavansa vasten metallia. Kirkas valo paistoi hänen ympärillään ja viileä tuuli puhalsi hänen haarniskansa raoista. Hän oli ulkona.
”Ssssssinun aikasi on koittanut.”
Metsästäjä tunsi, kuinka koura tarttui hänen niskaansa ja nosti hänet polvilleen. Auringon valo häikäisi Killjoyn silmiä. Hänellä kesti hetki totutella valoon. Hän huomasi olevansa metallisella kannella, ja hänen ympäriltään kuului useiden aluksien huminaa ja moottorien jylläystä. Hän tajusi pilvien olevan lähellä. He olivat korkealla.
Killjoyn vasemmalla puolella seisoi hopeiseen haarniskaan pukeutunut olento. Tuo olento ojensi Killjoyn selän takana vahtaavan makutan kouraan valkoisena hohtavan pyöreitä objekteja sisältävän pussukan. Killjoy kuunteli tyytyväistä myhäilyä yrittäessään samalla epätoivoisesti tarkentaa katsettaan vieläkin virrattoman kypäränsä takaa.
Yllättäen muuttunut tilanne ei ollut kuitenkaan sellainen, johon edes voimiaan keräävä metsästäjä olisi voinut valmistautua. Makutan sähisemä ”Onnea matkaan, kenraali” sai Killjoyn vain toivomaan raajojensa toimivuutta ja käsiä tuon sairaan luikun kurkulle.
”Sitä hän tarvitsee. Voi… hän tarvitsee sitä paljon.”
Killjoyn energiaa pumppaava sydän tuntui pysähtyvän hetkeksi. Nuo sanat ja ääni, joka sen lausui, tunkeutuivat syvälle Killjoyn sisimpään. Se saapui kuin tyhjästä. Ääni jota ei pitänyt olla olemassa. Korkea, ivallinen, selkäpiihin tunkeutuva ääni. Ensimmäistä kertaa vuosisatoihin hän oli kauhuissaan. Killjoy halusi pois. Halusi juosta. Hän ei voinut. Aika oli loppunut kesken.
Metsästäjä nosti hitaasti katseensa. Hän näki nyt. Näki tarpeeksi. Näki metallisen taivasta halkovan lyhyen sillan toisessa päässä seisovan hahmon. Siniharmaa panssari, yksi hohtava silmä kypärässä, suuret putket, jotka pumppasivat energiaa tuon massiivisen, Killjoyta itseäänkin suuremman olennon sisään.
Ääni oli peittänyt kaiken. Summerganonin huudot vaimenivat hitaasti Killjoyn takaa. Killjoy ei kuullut kuinka alus hänen takaansa lähti. Ei kuullut enää sitä meteliä, minkä tuo tyhjästä ilmestynyt metropoli tuotti. Lamaantunut soturi ei voinut millään uskoa kuulemaansa.
”Nouse ylös Killjoy. Sinun on tullut aika palauttaa minulle se, mikä ei sinulle kuulu.”
Punainen metsästäjä väänsi katseensa tiukasti kohti haarniskoitua tummaa soturia. Hän näki mustan käden maalattuna tämän rintapanssariin. Käheällä äänellä, uhmakkuutta keräten, Killjoy puhui:
”Sinunhan pitäisi olla kuollut… Purifier.”
[spoil]Killjoy kirjoitteli tästä ainakin puolet. Häntä siis ylistäkää.[/spoil]
Dox ja Tarkk’ampuja kiiruhtivat valtavan akveduktin juurella kohti sivualuetta, jossa heidän oli määrä auttaa kolmea mottiin jäänyttä liittolaista. Parhaansa mukaan he välttelivät aluetta hallussaan pitäviä sotilaita. Taistelu jylysi heidän ympärillään; Ristiretkeläisistä suurin, punainen, nelijalkainen jättiläinen, tulitti murskaavaa tykistötulta kaupungin ylle muutaman korttelin päässä. Pienemmät ristiretkeläiset raivasivat katuja yksi toisensa jälkeen Nimdan riivaamista mustahaarniskaisista joukoista. Toisaalla nämä sotajoukot puolestaan löivät maahan ristiretkeläisiä.
He olivat jo vihollislinjojen takana. Nurkan takaa ilmestyi kolmen sotilaan ryhmä, mutta ampuja niittasi ne nopeasti seinään sulasta metallista koostuvilla, oranssihehkuisilla ammuksillaan. Dox tähysti ympärilleen; ei muita vihollisia näköpiirissä. He juoksivat tien yli.
Ampuja huusi jotain kehottaen Doxia väistämään. Tämä hyppäsi viime hetkellä sivuun, kun siivekäs, lentävä ja vaaleansininen ristiretkeläisolento iskeytyi viereiseen rakennukseen lyöden lumikimpaleita muistuttavia valkeita kappaleita ilmaan. Tämä kivivyöry oli vähällä hukuttaa Doxin ja Ampujan alleen. Viime hetkellä he väistivät putoavia lohkareita. Lentävä olento rysähti maahan heidän viereensä, yhtä kuolleena kuin kivet.
Ilma sakeutui kalkkimaisesta tomusta. Mitä ainetta rakennukset ikinä olivatkaan, ne eivät kestäneet taistelun niihin kohdistamia iskuja. Tämän taistelun lopulla kaupungista ei olisi paljoakaan jäljellä, Dox ajatteli.
Pölypilven suojissa Dox ja Ampuja jatkoivat eteenpäin. He olivat pitkällä kadulla, joka kulki kaupungin päästä päähän. Muutaman korttelin päässä vaaleanruskea, kolmijalkainen olento kohtasi loppunsa mustan sotilasrykmentin kourissa. Näiden kohtaloksi puolestaan koitui jättimäinen tykistönammus. Räjähdys ylsi helposti Doxin ja Ampujan luokse saakka. Ampuja kohotti oikean kätensä kohti lähestyvää tulimerta, ja hohtava, sinertävä voimakenttä ilmestyi heidän suojakseen. Se leikkasi läpi vyöryvän tulen kuin kivi kosken alativirtaavaisen veden.
Kuin Hau. Dox oli huomannut monien ristiretkeläisten kykyjen muistuttavan suuresti Kanohi-naamioiden voimia. Näiden olentojen todellinen luonne ei vieläkään ollut käynyt Doxille selväksi. Ehkä he olivat Toia, jotka kauan sitten joutuivat Verstaan vangeiksi. Ehkä Verstaassa oli aukkoja rinnakkaisiin todellisuuksiin tai ehkä jopa täysin ennenkuulemattomiin maailmoihin. Oli miten oli, ne eivät tavallisia matoranien maailman asukkaita olleet.
Räjähdys oli pyyhkinyt pois suuren osan viereisen, kymmeniä metrejä korkean laatikkomaisen rakennuksen kyljestä. Niin paljon, ettei se yksinkertaisesti pystynyt tukemaan yhä ehjiä ylimpiä kerroksia. Painovoima vaikutti tässä maailmassa ikävä kyllä aivan normaalilla tavalla, ja suunnaton kivikolossi lähti kallistumaan Doxia ja Ampujaa kohti. Ampuja käänsi kilpensä kohti ylhäältä lähestyvää massaa, vaikka se ei varmasti riittänyt sen torjumiseen.
Verstas
Ignika ihmetteli, missä kaikki olivat.
Nimdan kaupunki
Kuin jumala koneesta ilmestyi keltainen välähdys, ja vain silmänräpäyksen kuluttua Ampuja ja Dox olivat turvallisen matkan päässä monumentaalisesta, savuavasta rauniosta. Keltainen oli olento, jonka punaisin sotamaalauksin koristetut kasvot toivat Doxin mieleen kanohi Kualsin, pikamatkustuksen naamion. Sitten se oli taas poissa.
Dox haukkoi henkeään. Yllättävä pelastus ei näyttänyt hämmästyttäneen Tarkk’ampujaa. Dox ei ollut myöskään päässyt täysin selville näiden olentojen keskinäisistä kommunikaatiokeinoista. Ehkä se oli telepatiaa. Tälle vahvistuksen olisi saanut vain taidokas Suletun käyttäjä.
Dox ja Tarkk’ampuja jatkoivat matkaansa. Dox vilkaisi taivaalle, haisteli ilmaa. Taivaan pilvet tummenivat, ja ne alkoivat kertyä kaupungin keskustan ylle, pikkuhiljaa, uhkaavasti, kuin aina silloin, kun pimeyden voimat kerääntyvät jossain.
Kaupungin keskellä oli valtava temppeli.
Nui-Koro, komisario Harkelin asumus
Kepe pudisti päätään ja keskittyi taas keskusteluun. Neljä hahmoa istuivat lomautetun poliisin olohuoneen nukkaisilla sohvilla, eikä kukaan oikein osannut sanoa mitään. Harkel ei näyttänyt luottavan vieraisiinsa ja Snowie tuijotti väsyneesti Po-Matoralaisen viiksiä. Ne olivat niin tuuheat. Ujo Matoralainen Suflery näytti pelokkaalta ja pysyi ilmeisen tyypillisesti täysin vaitonaisena.
Huoneen tapetoidut seinät olivat suttuisen harmaat, vaikka ne kovasti koettivatkin olla valkeat. Korkea ruutuikkuna ei sekään varsinaisesti kiiltänyt puhtauttaan, mutta valaisi kuitenkin olohuoneen. Laudoitetun lattian miltei täysin peittävä punaruskea matto näytti siltä, kuin olisi palvellut liian monta vuotta liikaa väkeä, jotka käyttävät liikaa liian likaisia kenkiä sisätiloissa. Mahonkipuiset kirjahyllyt näyttivät voivan pahoin.
Kepe yritti saada tilanteeseen vähän eloa, ja läimäytti valkoista toveriaan olalle, jotta tämä lakkaisi tuijottamasta viiksiä. Niin paljon viiksiä. Häh mitä juu niin. Tuota, öh, herra poliisimies, ymmärrämmekö oikein, jos oletamme sinun sijoittuneen hieman huonoon valoon kaupunginkaartin eläväisellä näyttämöllä?
Komisario Harkel haroi viiksiään. Mitä tarkalleen ottaen tarkoitatte? No siis, sinä varmaan muistat kun kohtasimme pormestarin työhuoneessa ja sinä ikään kuin moukutit minua ja sidoit minut koska sitähän on vähän vaikeata unohtaakö? Tuota. Kö. Kepe hautasi kasvonsa käsiinsä. Hienoa. Niin siis, että kun se vaikutti vähän lainsuojattomalta ja sitten vielä kaupunginkaartin majassa päässä sanoivat sinun olevan, eeh, syrjässä, niin ajattelimme että sinulla on jotain meneillään.
Mustaa Faxonia ja muhkeita viiksiä (tärkeää) kasvoillaan kantava Harkel näytti mietteliäältä. Kyllä, minulla taitaa tosiaan olla jotain meneillään. Snowie innostui paljon, ja niin teki myös Kepe, joka ei kutenkaan vääntänyt kasvojaan samanlaiseen autuaaseen hymyyn. Loistavaa, Lumiukko höpäji. Ja se jokin liittyy siihen, että… Pormestari on pahis?
Harkel nousi seisomaan sohvaltaan. Pahoitteluni siitä työhuonevälikohtauksesta. Luulin sinua pormestarin kätyriksi. Olette aivan oikein hänen suhteensa, kaupunkimme johtajalla ei ole puhtaita nauriita nyytissään. Saanko tarjota arvon herroille ja neidille kahvit?
Klaanilaisten myönnyttyä ja kiitettyä ja Sufleryn pudistettua vaisusti päätään Harkel poistui huoneesta. Olimme oikeassa, Snowie hehkutti. Niin, no, pormestari kyllä lähetti salamurhaajia peräämme, joten liekö sinänsä ihme, mutta edistystä on kuitenkin tapahtunut, Kepe vastasi. Tiedätkö. Jos pormestari on valmis menemään näin pitkälle, luuletko, että hänellä saattaisi peräti olla Nimdan siru?
Snowie suki mielikuvituspartaansa ja näytti tuumailevaiselta. Se se vasta edistystä olisikin, eikö vain? Sitten hän suki mielikuvitusviiksiään, koska oli kateellinen. Se olisi. Ja sinä näytät naurettavalta, sinähän tiedät sen? Kepe huiskautti kädellään Snowien ilmaa pyöritteleviin sormenpäihin. Sinun silmiesi tähden. …
Kronksihdus!
…eeh, mikä se oli? Kepe äimäili. Ei kuulostanut kovin hyvältä-ääää!
Tiedemies suoraan säikähti, kun olohuoneeseen asteli viisi mustiin kaapuihin verhoutunutta hahmoa. Kolme oli lyhyenlaista, ilmeisen Matoralaista, ja kaksi muuta Toan mittaista, ja ne eivät selvästikään piitanneet laista. Koska olivat palkkamurhaajia, jne.
Skakdi ja Vortixx kaivoivat tikarinsa esiin.
Uljaat klaanilaiset sankarit nappasivat Sufleryn matkaansa ja laukkasivat keittiön puolelle paiskaten oven perässään. Harkel äimistyi, kun klaanilais-kaksikko raahasi hänen vaatimattoman keittiönsä esineistöä oven eteen. Jyskytys oli kova, kun palkkamurhaajat pyrkivät hakkaamaan ovea irti saranoiltaan. Mitä, viiksekäs poliisimies reagoi, kun kaksi klaanilaista kaivelivat laukuistaan aseistusta. Paitsi että laukut olivat unohtunet olohuoneen puolelle. Voi mätäkäpälä, emme me varmaan jättäneet niitä tuonne. Varmaan jätimme.
Suflery katsoi menoa hiljaisena. Harkel kaiveli tiskipyötänsä alta isoa jotakin. Har haa! viiksekäs sankar huudahdti kiskaistessaan esiin kaksikerroksisen Kanoka-heittimen. Nui-Koron sotilaspoliisin tavaramerkkiase oli tehokas kriminaalinnappain: Heikentävä kiekko teki rikollisesta helpon kohteen, kun taas suurentavan levyn vaikutus teki konnan pakenemisesta mahdotonta.
Jytäym ja ovi oli apposen auki, sekä viisi pormestarin palkollista palkkamurhaajaa murhaavan näköisinä.
Kaaos levisi ilmoille. Koska ovi oli ilmeisen kapea ja siitä yritti yhtä aikaa survoutua sisään puolikymmentä puukkomiestä, ei näihin ollut vaikeaa osua. Snowie nappasi pöydältä puisen kaulimen ja heilutti sitä kuin paraskin miekkamies, mikä näytti hämmentävän hupsulta. Kepe taas nappasi nurkasta – kuinka ollakaan – vaahtosammuttimen, kalautti puolivahingossa sen perällä mikälienaamaista matoriania kalloon ja prötsäytti sammutusvaahdon vihollislauman kasvoille.
Viiksekäs Harkel näki tilaisuuden koittaneen, viskaisi kiekonheittimensä sivuun (ampumatta ainoatakaan laukausta?) ja hyppäsi vaahdon väliaikaisesti sokeuttaman skakdin naamalle. Kepe heitti vaahtosammuttimenraadon Vortixxia päin, joka tömähti selälleen lattialle. Suflery pysyi poissa muiden tieltä.
Snowie nappasi lattialta Harkelin (muistakaa viikset) pudottaman kanoka-laukaisimen. Kaksi matorania hyppäsi yht’aikaa veitset ojossa Snowieta kohti, mutta Kanokat kävivät kuitenkin näppärästi kilvestä ja heikennystyypin kiekko jakoi voimaansa sen pintaan kalahtaneisiin puukkoihin. Niiden terät katkesivat siististi saumakohdista (saumoja puukoissa? Kuinka halpaa tekoa) useiksi palasiksi. Matoranit katsoivat yhteen ääneen ihmeissään käsissään olevia tynkiä. Snowie kamppasi molemmat kumoon ja istahti päälle.
Siinä ollessaan Snowie katsoi kiekonheittimen kahta levyä. Heikennys ja suurennus. Sitten hän katseli pientä poliisimiestä, joka taisteli voimakasta Skakdia vastaan. Lumiukko nappasi suurennuskiekon pois laukaisuasemastaan, ja sihtasi palkkamurhaajaan. Skakdi maistoi heikennyskiekkoa, mikä tasoitti Harkelin ja mustakaavun mähinää huomattavasti. Sitten pullea sankari asetti pelkän suurennuskiekon asemiin, ja laukaisi kohti Harkelia.
Viikset ja muukin poliisimies kasvoivat silmissä, ja pian olikin jätti-Matoralainen saanut aluksi vertauskuvallisen ja sitten kirjaimellisen niskalenkin heikenneestä Skakdista.
Kepe kurotti takintaskuunsa ja kaivoi sieltä punaisen lapasen. Snowie, Harkel ja Suflery heittivät kaikki tähän hieman kummastuneen katseen.
”Miksi ihmeessä en muistanut tätä aiemmin. Hyppää pois tieltä viiksinesi, Harkel. Sinä myös, Snowie.” Nämä tekivät niin. Maahan liiskattu Skakdi näytti hölmistyneeltä. Samoin kaksi veitsipuolta matorania. Se kolmas matoran ja Vortixx olivat taju kankaalla.
Kepe kiskaisi hanskan käteensä ja otti badasseimman mahdollisen asennon, tumppu kohti salamurhaajia. Hohtavasta käsineestä tulvahti kirkas energiakenttä, joka näytti sangen yliampuvalta. Hetkeä myöhemmin salamurhaajien viisikko oli ison kuplan sisässä. Snowie ja Harkel kertasivat edellisen lauseen päässään. Kuplan. Skakdi käräytti sormensa koetettuaan tökätä sitä. Tämän katse oli myrkyllinen.
”Joo, tämä hanska käyttää kanohi Hauta vangitakseen viholliset voimakentän sisään. Näppärää, eikö?” Kepe kehuskeli.
Hän oli laskemassa kättään, mutta voimakenttä alkoi väreillä uhkaavasti.
”…Ai niin.”
Snowie tirskahti.
Hetkeä myöhemmin he olivat saaneet rakennettua keittiöjakkarasta, parista kattilasta ja puulusikasta telineen, joka piti epäkäytännöllistä voimakenttägeneraattoria tismalleen siinä kohdassa, jossa kenttä oli luotu, ettei se olisi hajonnut. ”Miten niin hankalaa? No, ainakin se näytti siistiltä”, Kepe puolustautui. ”Nyt, kukaan ei hipaisekaan tuohon jakkaraan, okei?”
Harkel haki lupaamansa kahvit (hän joutui huoneeseensa palatessaan kiertämään koko asunnon ympäri, sillä keittiön ja sen välinen oviaukko oli vähän niin kuin tukossa). ”Tuota, mihin me jäimmekään?” hän aloitti. ”No tuota noin, kaiketi siihen miten Pormestarin nauriit nyytissä eivät ole priimaa?” Snowie totesi Harkelin viiksille. ”Aivan. Odottakaapas”, tämä ilmaisi ja nousi ylös tuolistaan. Hän kaivoi lipaston laatikkoa ja nosti pöydälle paksun, ruskeakantisen kansion. ”Tässä kansiossa ovat kaikkien kaupungin asukkaiden tietojen kopiot.” ”Eehmm… minkä tietojen?” ”Verotietojen.” Kepe ja Snowie vilkaisivat ensin toisiinsa, sitten Harkelin viiksiin. ”…Mutta miten ne liittyvät Nimdaan?”
”Mikä Nimda? Verovilpistähän me pormestaria koetamme saada kiinni.”
[spoil]Splerf. Tästä Nui-Koro-osuudesta jotain puolet on Snowien tekemää, ja häntä saa aika lailla kiittää koko kohtauksen olemassaolosta. Ja musiikkivalinnat ovat taas tätä kolmelta aamuyöstä -kuraa YT:n pohjalta. Nyt en saa päästäni sitä mielikuvaa että Harkelin viiks-… Harkel asuu vanhassa aateliskartanossa. Näin asian laita ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Ohjelmassa on (oli) myös aamuyön piirtopöytäleikkiä, joka on yksityiskohtaspoilereiden välttämiseksi suttuista. Ihan tosi.[/spoil]
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Zyglakien voimalaitos oli kaaoksen vallassa. Nazorakien tekniikka oli alkanut pettää ja voimalaitos alkoi pikkuhiljaa sortua. Laitoksen työntekijöitä, oransseihin haalareihin ja kypäriin sonnustautuneita Zyglakeja juoksi ulos voimalan pääovista, koska hälytykset olivat pärähtäneet käyntiin. Voimalan keskustietokone oli ylikuumentunut viallisten johtojen ja sortumien takia syttyen tuleen. Nyt sitlä sammuttivat vain sammuttimet, Zyglakit itse eivät uskaltaneet lähteä voimalaa pelastamaan. Voimalan työntekijät uskoivat näet että Rhak’elakk jumala oli rankaissut heitä siitä että jumalan pyhättö oli syttynyt tuleen lähistöllä ja veriuhrit olivat paenneet.
Kymmeniä voimalan työntekijöitä ravasi ulos ovista ja teki kolmionmerkkejä ilmaan, ettei Rhak’elakk tappaisi heitä suuttuessaan.
Voimalan sisätilojen rakenteet alkoivat sortua vesimassojen osuessa laitteistoihin. Sähköiskuja lenteli ympäriinsä ja metallikehikot huojuivat kun nazorakien rakentama laitois alkoi palapalalta hajota käsiin. Umbra ja Flygel taistelivat keskenään hajoavan voimalaitoksen sisätiloissa. Ovi joka johtaisi päähallintakeskukselle ja keskustietokoneelle, oli jumittunut kiinni ja kaksikko taisteli siitä, kumpi pääsisi ensimmäisenä kallisarvoisen ulottuvuusporttitykin luokse.
”Anna minun hakea tykki, niin pääsen kotiini!” Umbra huusi, vesimassojen pauhatessa ja veden noustessa pikkuhiljaa. Flygel ei kuunnellut, vaan heitti Umbraa toisella terällään, jonka Umbra paiskasi maahan kontrolloidulla painovoimalla. ”Kuolemme molemmat!” Umbra huusi, lyöden miekallaan Flygeliä, jonka käsipanssariin tuli viilto. Zyglak otti matorania kiinni mahasta, paiskaten tämän päin yhtä huteraa pilaria.
Vesimassat nousivat kaksikon taistellessa kun Flygel iski miekallaan Umbraa. Umbra väisti, potkaisten Zyglakia päähän, samalla iskien painovoimalla Zyglakin maahan. Flygel nousi, karjuen ja löi nyrkeillään Umbraa, mutta Umbra leijaili nyrkkien yläpuolelle.
Umbra iski nyrkeillään Flygeliä rintaan sarjan iskuja, mutta vahinkoa ei juurikaan tapahtunut. Leijaileva Matoran oli Flygelin korkeudella ja valmiina tekemään vihollisestaan kalanruokaa. Huitaisu Flygelin kynnestä, joka osui Umbraa päähän, saaden Pakarin vääntymään, tiputti Umbran maahan, jolloin Umbra joutui ottamaan tukea miekastaan.
Flygel iski miekallaan Umbraa jalkaan, jolloin Matoran kaatui taaksepäin, horjahtaen metalliromun sekaan. Flygel asteli voitonriemuisena Umbran luokse, kun Zyglakin paino alkoi äkkiä nousta ja liikkumisesta tuli vaikeaa.
”Miten sinä Matoran teet tuon?” Zyglak kysyi vaikeasti hengittäen. Painovoima pusersi hänen keuhkojaan kasaan ja mekaaniset osat hänen kehossaan rikkoutuivat yksikerrallaan. Umbra nousi romun seasta, nilkuttaen ja miekka oikeassa kädessään, valmiina iskemään Zyglakia.
”Olen toisesta maailmasta, muistatkos? Ja siellä olin mahtava soturi, kuten tämän maailman vastineenikin on”, Umbra kertoi.
Huone ei kestänyt enää taistelua ja katto alkoi sortua niskaan. Betonia, kivenjärkäleitä ja metallisia tukipilareita alkoi sataa kaksikon niskaan. Umbra leijaili Flygelin ylitse, kohti ovea joka johtaisi seuraavaan huoneeseen.
Umbra juoksi romujen seassa, rynnien oven läpi, jonka hän paiskasi voimillaan maahan, kohti käytävää. Käytävä oli valaistu valokivin, jotka oli otettu tapetuilta Ortoneilta. Fikou Qewa oli löytänyt tiensä Umbran luokse ja kaksikko juoksi Flygel perässään osittain tukkiutunutta käytävää pitkin kohti päähallintajärjestelmää. Ympärillä kuului hälytyslaitteiston huutoa kun sireenit varoittivat voimalan hajoamisesta.
Umbra lennätteli metalliromua tieltään, kun Flygel alkoi saavuttaa häntä voimakkaiden takaraajojensa tuomalla lisänopeudella. Zyglak läähätti pian Umbran niskaa, vaikkei ollutkaan kovin rautaisessa kunnossa. Umbran Fikou, Qewa hyppäsi violettimustan sankarimme olkapäälle, ampuen perästään seittiä Flygeliin, joka häiritsi Zyglakia, antaen kaksikolle etumatkaa. Juoksu kipeällä jalalla perässä valkomusta hullu tiedemieslisko ei ollut kaikkein helpoin tehtävä, varsinkaan tuhoutuvassa rakennuksessa.
Rautaromua lenteli ilmassa, sorruttaen samalla lisää rakennusta. Umbran onnistui heittää voimillaan romua päin Flygeliä, joka horjahti läheisen suuren ikkunan läpi toiseen käytävään, joka johtaisi myös päähallintajärjestelmään. Tämä käytävä oli huonommassa kunnossa, täynnä railoja ja reikiä lattiassa, mutta Flygel juoksi varmoin askelin, ottaen kynsillään tukea, kohti tykin säilytyspaikkaa.
Umbra ja Qewa tekivät yhteistyötä, juosten kohti suurta railoa, jonka yli Umbra ei voinut turvallisesti levitoida. Hän nosti Qewan kattoon voimillaan, jolloin Fikou eritti seittiä, jonka avulla Umbra lennätti itsensä toiselle puolelle. Umbra laskeutui kepeästi keventämällä painovoimaa allaan, kivilattialle, jolloin hänen takaansa metallikehikot alkoivat sortua ja tukkia takaisinpääsytien. Valokiviä rysähteli seiniltä maahan, hajoten sirpaleiksi, jolloin kellertävää valoa tuikki sirpaleista iloisesti.
”Hmm… Toivottavasti pääsen tykin avulla kotiin”, Umbra ajatteli, juosten samalla ryskettä ja sortuvaa tunnelia eteenpäin, hyppien välillä metallikehikoiden yli, tai ryömien niiden ali, riippuen siitä, kuinka pahasti ja miten ne olivat sortuneet.
Flygel oli jo tahollaan saavuttanut oven, jonne hän koetti naputella numerosarjaa. Metallinen ovi ei auennut vaikka Zyglak kuinka yritti näpytellä koodeja, jolloin Flygel joutui käyttämään voimiaan, ja käytti itseään muurinmurtajana, saaden metallioven lentämään huoneeseen, jossa välkkyivät punaiset hätävalot ja sireenit soivat. Tahollaan, Umbra oli myöskin päässyt metalliselle ovelle, jossa oli myös salasanalukitus. Umbra näpytteli hetken koodeja, mutta tuli siihen johtopäätökseen että olisi nopeampaa vain rusentaa ovi painovoimalla. Umbra painoi oven sormensa painvoimalla muserruksiin, hypäten sen yli päähallintakeskukseen.
Fikou seurasi Umbraa perässä, hyppien romun seassa. Flygel oli jo huoneessa ja kaivoi luista mappikaappia, jonne hän oli piilottanut tykin.
Flygelin etsiessä tykkiä, Umbra otti kiinni Zyglakin hännästä, jolloin Zylak paiskasi Umbran päin tuolia, joka oli tehty Ortonien luista. Tuoli hajosi luupirstaleiksi jolloin Umbra lensi sirpaleet mukanaan lattialle. Ruhjottu ja haavoittunut Matoran ei kestäisi enää kauhean suurta ja väkivaltaista taistelua. Flygel penkoi innokkaasti laatikoita, heitellen kivitauluja ja papereita ympäriinsä. Tykki olisi löydyttävä, muuten hän ei pääsisi eroon tästä Matoranin rääpäleestä ja tämän hämähäkistä ja pääsisi pois rakennuksesta.
Viimein Flygel löysi tykin, ottaen sen voitonriemuisena käsiinsä. Vihreänaamainen Zyglak painoi etusormellaan tykin nappuloita. Zyglak ei tiennyt kovinkaan tarkkaan mitä mistäkin nappulasta tapahtui, ja tykin Olmak symboli ja matorankaiverrukset alkoivat hohtamaan kellertävää valoa. Tämän jälkeen tykin etuosaan syntyi sinertävä valo ja tykki alkoi suoltamaan ulottuvuusportteja ympäriinsä.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, kömpien lattialta jaloilleen. Matoran paiskasi tuolinkappaleet päin Flygeliä, joka ampui portaaleja, jotka imivät palaset sisäänsä. Valitettavasti tykki oli siinä asennossa, että portaaleja syntyi sattumanvaraisesti ja tietylle alueelle tykin läheisyydestä. Luun palaset putosivat Umbran päälle, jolloin matoran kaatui lattialle, kun hänen päälleen putosi jotain äkisti.
”Molemmat? Sinähän tämän tykin halusit. Sinä kuolet, koska jos viet tykin minulta, minulle ei jää mitään”, Flygel sanoi, painaen etusormellaan tykkiä uudelleen. Siniset, ilmassa leijailevat portaalit sammuivat äkisti.
”Ja osaan kuule käyttää tätä tykkiä, ainakin jotenkuten, Matoran”, Flygel sanoi, osoittaen voitonriemuisena Umbraa. Hän voisi siirtää Matoranin jonnekin tuhoutuneen voimalan raunioiden alle ja kuolemaan.
”Matoran. Hah! Voisiko Matoran tehdä näin?” Umbra vastasi Zyglakille, nostaen liskomaisen olennon voimillaan ilmaan. Kun Flygelin pää kosketti katonrajaa, Umbra paiskasi hänet voimillaan päin lattiaa, jolloin jalat menivät hauraan betonilattian läpi.
”Vieläkö sanot että olen vain Matoran?” Umbra kysyi lattialta nousevalta Zyglakilta. Zyglak nousi, rynnisti kohti Umbraa ja tarrasi Umbraa mahasta kiinni, paiskaten hänet voimillaan päin teräksistä seinää.
Flygel kaappasi lattialta ulottuvuusporttitykin käsiinsä. Zyglak paineli nappeja, jolloin neljä ulottuvuusportaalia muodostui maassa makaavan Umbran ympärille. Flygel ohjasi portaaleja kohti Umbraa, jolloin siniset pyörteet alkoivat vetää Umbran raajoja puoleensa.
Siniset portaalit kiskoivat Umbran raajoja eri suuntaan, jolloin Umbran jalka törrötti seinään ilmestyneestä portaalista, toinen jalkaterä oli katossa, ja Umbra pystyi koskettamaan kämmenellään selkäänsä. Hänen toinen kämmenensä tuli näkyviin lipaston päälle ilmestyneestä portaalista.
”Jos nyt painan tätä nappia, portaalit sulkeutuvat ja sinä hajoat kivoihin pikku paloihin, jotka voin sitten lähettää postissa T’haokin miehistölle. He kyllä keksivät sinulle käyttöä, Umbra”, Flygel sanoi voitonriemuisena. Isokokoinen violettimusta maanvaiva oli nyt ansassa, eikä hän pääsisi mitenkään niskan päälle.
Umbra katseli hätääntyneenä tilannettaan. Hän tunsi kolmella sormellaan selkänsä ja näki kuinka kolme sormea liikkuivat lipaston päällä. Myös katossa oleva jalkaterä ja seinässä oleva jalkaterä liikkuivat normaalisti kun Umbra vain liikutti raajojaan. Pelaten aikaa pakenemiseen, Umbra keksi nerokkaan, joskin useinkäytetyn harhautuksen. Hän alkoi jutella hullulle zyglakille.
”Hei Zyglak. Nyt kun olet saanut minut tilanteeseen etten voi päästä vapaaksi, haluaisitko tietää tarinani ennen kuolemaani. Ymmärrän että olet kiinnostunut ulottuvuuksista ja ajasta, joten tämä voisi olla hyvä tilaisuus”, Umbra aloitti, miettien samalla kuumeisesti pakokeinoa.
”Olisi todellakin mukavaa tietää vähän maailmastasi, ihmematoran”, Flygel sanoi, nuoleskellen samalla verisiä huuliaan tiedonjanon takia. Zyglak selvästi nautti tilanteesta jossa oli niskanpäällä.
”No, kaikki alkoi kauan sitten maailmassani. Minut valittiin osalliseksi eräiden matorantiedemisten projektia, jonka tarkoituksena oli siirtää toinen elementaalivoima matoranille. Tiedemiehet eristivät voimia erilaisista kristalleista ja upottivat muokattuun, voimien hallintaan kestävään kehooni painovoimaa hallitsevan kristallin. Kristalli antoi minulle hallinnan painovoimaan ja samalla pystyin pienissä määrin kontrolloimaan valoa, olinhan Av-Matoran. Samaisessa laitoksessa jossa minulle tehtiin kokeita, luotiin myös Olmakin sirusta tuo tykki jota pitelet käsissäsi. Tiedemiehet eristivät Olmakin voimaa ja siirsivät sen tykkiin, jonka avulla oli mahdollista liikkua paikassa portaalien kautta. Valitettavasti tietyt tahot halusivat sen ja tekniikan jonka avulla matoraneille annetaan elementaalivoimia, itselleen. Hyökkäyksen aikana sitten pakenin tykin avulla tähän maailmaan ja nyt haluan vain lähteä kotiin tykillä ja lopettaa maailmani kärsimyksen ja verenvuodatuksen”, Umbra kertoi. Pieni kyynel vierähti hänen silmäkulmastaan kun hän kertoi tarinaansa ja muisti kotimaailmansa.
”Olipa tuokin tärkeä tieto”, Flygel sanoi hiukan pettyneenä. ”Odotin ehkä vähän dramaattisempaa tarinaa sinulta, ulottuvuusmatkustaja”, Zyglak lisäsi ja jatkoi: ”Et haluaisi kuulla minun tarinaani?”
Tätä Umbra oli odottanutkin. Zyglak avautuisi hänelle, antaen lisäaikaa suuren paon suunnittelemiseksi. Qewa oli kadonnut jo jonnekin, mutta Umbra toivoi että hämähäkki olisi jossain lähellä.
”Kaikki alkoi vuosituhansia sitten. Minut kasvatettiin Zyglakien jalkaväkeen ja rivisotilaaksi, jonka tarkoituksena olisi vain totella johtajia ja ylempiä tahoja. No osallistuin moniin sotiin joissa joukkomme pärjäsivät hyvin, yleensä Matoraneja ja muita lajeja vastaan. Eräs taisteluoperaatio oli ihan toisenlainen… Hyökkäsimme korkeakulttuurilliseen, Orto Nuin pikkusaarelle, saarelle joka oli tunnettu valkokultaisesta rakentamistyylistään ja Valtuustostaan, joka johti saarta Turagoiden ja Matoranien kanssa. Saarella oli rikkauksia ja huono armeija joka koostui vain kuudesta Toasta ja Gukko-ilmavoimista. Täydellinen valloituskohde siis. Me Zyglakit hyökkäsimme saarelle, ammuimme alas keihäillä ja tykeillämme, suurimman osan ilmavoimien joukoista ja taistelimme saaren kuutta Toaa vastaan. Kyseisessä kahakassa menetin toisen silmäni, kun ryhmän Tulen Toa, ja johtaja, iski tuliporansa suoraan silmääni, jolloin poranterä meni ihan aivoihini asti. Se sai aikaan suunnatonta kipua, mutta samalla muutti persoonaani ja älykkyyttäni. Samalla menetin kiinnostuksen sotimiseenkin, vaikka vanhat taitoni eivät unohtuneetkaan. Aloin tutkia eri asioita ja kirjata niitä muistiin, tehden seikkaperäisiä päätelmiä ja kirjoittaa pöytälaatikkoon havaintojani. Samalla menetin kiinnostukseni Rhak’elakkismiin, koska en nähnyt siinä mitään järkeä”, Flygel kertoi, pitäen pienen hengähdystauon.
Umbra kuunteli kiinnostuneena Zyglakin kertomusta. Hän tunsi osaltaan sääliä olentoa kohtaan, osaltaan vihaa.
”Ja nyt kun sinä toit tämän tykin tähän maailmaan, olen alkanut vihdoin tajuta ajan olemuksen. Emme voi vaikuttaa juuri mitenkään aikaan, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ratkaisevasti. Kutsun tätä Nuiramavaikutukseksi, sillä jos Nui-Rama pörrää väärässä paikassa oikeaan aikaan, ei pörrää ollenkaan, tai jättää huitaisemasta matorania pistimellään, kaikki vaikuttaa osaltaan aikaan ja luo äärettömän määrän vaihtoehtoismaailmoja. Pelkkä tämän ajatteleminenkin saa jo pääni sekaisin, eikö sinunkin?” Flygel esitti kysymyksen vangilleen. Umbra kuunteli tarkkaavaisena zyglakin sanoja. Olennon mielessä piili älykkyyttä, mutta se oli vain valjastettu ”väärälle” puolelle, eli Allianssiksi kutsutun oudon organisaation palvelukseen. Umbra oli myös tämän tarinatuokion aikana saanut keksittyä suunnitelman Zyglakin ikeestä pääsemiseksi.
”Kiitos tarinasta, Flygel”, Umbra sanoi virnistäen. Hän oli muuttanut tarinatuokion aikana ruumiinsa värit vastaamaan valoasetuksiaan ja latasi nyt Flygelin takana olevasta portaalista pilkistävässä kädessään olevaa valopalloaan. Umbra tiesi ettei saisi valolla vahingoitettua zyglakia, mutta aina sopi yrittää.
Loistava valopallo kiisi ilmassa Umbran kädestä kohti Zyglakia kun Umbra päästi sen valloilleen. Kellertävä voimapallo osui Flygeliä alaselässä olevaan hammasrattaaseen, joka tuotti suunnatonta kipua tiedemiehessä, joka oli jo taistelujen aikana saanut vammoja ruumiiseensa. Ulottuvuusporttitykki putosi hänen käsistään lattialle, tykin sammuessa sen off-napin kytkeytyessä päälle. Ulottuvuusporttitykit katosivat, Umbran ollessa taas entisellään lattialla. Matoran nousi ylös, katsellen edessään olevaa Zyglakia, joka makasi tuskissaan lattialla, selkä kohollaan ja nelinkontin.
Umbra vaihtoi värinsä takaisin violetin ja mustan väriin, saaden painvoiman hallinnan takaisin. Hän nousi voimiensa avulla ilmaan, ja koetti pitää voimalan sortumavaarassa olevaa kattoa paikallaan. Miekastaan hallitulla painvoimalla Umbra nosti ulottuvuusporttitykin ilmaan, mutta Flygel nappasi sen käsiinsä. ”Näyttää siltä ettet saa vieläkään tätä käsiisi”, Flygel sanoi ivallisesti, laukaisten pari portaalia hetken naputtelun jälkeen, ilmaan. Toinen osui Umbran luokse tullutta Fikoua, joka katosi nopesti portaalista ties minne.
”Ammuit ystäväni tuntemattomaan!” Umbra huusi ilmasta, Flygelin ampuessa portaaleja pitkin huonetta. Portaalit imaisivat sisäänsä kattoa kannattelevia rakenteita, jotka olivat jo muutenkin todella hauraita. Umbra koetti voimillaan kannatella kattoa, mutta se kävi koko ajan työläämmäksi.
”Tapat meidät molemmat!” Umbra huusi, syöksyen Flygelin kimppuun. Kaksikko alkoi repiä tykkiä toistensa käsistä, jolloin tykin nappuloita sohittiin tarkoituksettomasti, jolloin portaaleja syntyi kokoajan enemmän ja enemmän. Kiihkeän painimisen päätteeksi Umbran musta miekka onnistui halkaisemaan tykin osiin, jolloin molempien käsiin jäi osa tykkiä.
”Katso mitä nyt kävi kun olit ahne”, Flygel sanoi, juosten nopeasti yhteen portaaleista. Portaali sulkeutui juuri kun Zyglak meni sen läpi ja katto alkoi sortua Umbran niskaan. Uupuneena Matoran koetti keventää katon massaa, muttei saanut paljoa mitään aikaiseksi. Pahempaa oli luvassa sillä portaalit alkoivat yksi toisensa jälkeen sulkeutua.
”Minun on pakko päästä pois täältä!” Umbra huusi juosten niin lujaa kuin pystyi kohti viimeisten portaalien rypästä. Hän ehti juuri ja juuri viimeiseen sinertävään ikkunaan, hypäten sen läpi kohti tuntematonta.
Portaali avautui metsässä, muutaman kion päässä järvestä josta kuului kova ryske ja pauke kun suuri voimala rysähti maahan. Sitä seurasi suurehko räjähdys, joka vavisutti lähialueen maastoa.
Uupuneena, pettyneenä, ystävät kadonneina ja tykki rikkinäisenä hänen käsissään, Umbra aloitti vaivalloisen matkansa kohti Bioklaania. Hänen koko tehtävänsä oli epäonnistunut surkeasti. Kaiken kukkuraksi hän alkoi yhtäkkiä voida todella pahoin ja oksentaa suustaan hammasrattaita. Umbra lysähti maahan nelinkotin ja kakoi.
”Miksi Kohtalo koettelee minua näin!? Mitä tein väärin?! Kaikki ystäväni täältä ovat kaikonneet, tykki on pirstaleina ja toivo on menetetty. Miksi? Mata Nuin nimeen miksi!?” Umbra huusi metsässä, hänen panssarinsa palasten alkaessa pikkuhiljaa haurastua.
Umbran mieli oli musta kuin ikuinen pimeys. Viimeaikojen ponnistelut ja epäonnistumiset, aina Levahin kuolemasta asti olivat vaikuttaneet hänen positiiviseen luonteeseensa. Pieni sankarimme, joka oli taistellut urheasti Zyglakeja ja Feterroja vastaan oli nyt vaipunut syvälle epätoivoon. Epätoivoon joka raastoi hänen sieluaan.
Umbra kaatui maahan, sydänvalo heikosti välkkyen. Hänen hengityksensä oli vaikeaa lukuisten metallinkappaleiden mennessä keuhkoihin. Sylkien suustaan hammasrattaita, Umbra lysähti uupuneena sammaleelle…
Punainen, luiseva ja väreilevä Zyglak sivalsi hännällään, Umbraa käteen, joka pudotti iskun voimasta miekkansa maahan. Voiman aura säteili olennon ympärillä, kun korviaraastava mielensisäinen isku vaikutti Umbran herkkään mieleen.
”Olisi kannattanut kuunnella mitä sanoin”, ääni Umbran päässä karjui. ”Sinä olet minun ja tavoitteeni tiellä, siis Gekon”, ääni huusi.
Umbra koki vihlovaa päänsärkyä, rysähtäen maahan punaisen Zyglakin eteen. Zyglak nauroi, kuolan roiskuessa hänen suustaan.
Qewa ampui vihertävää seittiä kohti punaista olentoa, mutta seitti hajosi ilmassa kappaleiksi. Punainen hirvitys nosti painovoimakyvyillään rahin ilmaan, paiskaten olennon päin metallista palkkia, jolloin hopeinen Kanohi Pakari lähti rahin selästä, kolisten lattialle.
Gekko otti Artakhan miekkansa selästään, valmistautuen iskemään kaksosveljeään, kun tämä oli syventynyt Umbran kurittamiseen, mutta Flygel ampui valkoista Toaa zamorpistoolillaan, jonka Zyglak oli ottanut selästään.
Zyglak ampui sinisiä ammuksia kohti Gekkoa, jolloin Toa joutui väistämään ja torjumaan ammuksia miekallaan. Muutama ammus lensi ilmassa, osuen metallikehikoihin joita oli katossa. Sähköiskuja alkoi väreillä katonrajassa. Gekko otti kaksin käsin miekastaan kiinni, iskien miekallaan Flygeliä, joka torjui suuren prototeräsmiekan omalla luusta tehdyllä terällään. Zyglak sivalsi hännällään Gekkoa jalkaan, jolloin valon Toa kaatui ja Zyglak pääsi niskanpäälle.
”Ei olisi kannattanut haastaa Zyglakia, ei tosiaankaan. Tykkiä ette saa, sen avulla Zyglakien paikka Allianssissa paranee”, Flygel sanoi, ampuen maassa makaavaa Gekkoa nyt tummalla Zamorilla. Kuula lensi ilmassa, osuen aseetonta Toaa rintapanssariin, mennen sen läpi ja halvauttaen osan Gekon elimistöstä.
Gekko oli tottunut kidutuksiin ja kaikkiin raakoihin keinoihin, joilla häntä oli painostettu luovuttamaan. Valon Toa nousi, vasen käsi velttona ja halvaantuneena, Flygelin kauhistukseksi. ”Et uskokaan mitä kaikkea olen kokenut elämäni aikana”, Toa aloitti, luoden murhaavan katseen Zyglakiin. ”Minua on kidutettu, minua on lyöty ja minun elämästäni on tehty yhtä Karzahnia, joten en taivu sinunlaisesi liskon komentoon”, Gekko sanoi uhmakkaana ja päättäväisenä.
Toa nosti Artakhan miekkansa kaksin käsin, paiskaten sen päin kohtaa jossa Flygel seisoi. Miekka iskeytyi voimalla Flygelin eteen, josta Gekko otti tukea ja hyppäsi ilmassa kohti Zyglakia, potkaisten vihreänaamaista liskoa päähän. Flygel sylki suustaan hampaitaan, kun hän koetti pysytellä pystyssä törmäyksen aiheuttamasta heilahduksesta. Zyglak tarrasi jalkojensa sirppikynsillä lattiaan, pitäen samalla tasapainoaan yllä mustalla ja piikikkäällä hännällään.
”Tämäpä huomaavaista, ulottuvuusmatkustaja”, Flygel sanoi, lähestyen samalla valkoista soturia, jonka toinen käsi roikkui yhä veltohkona muun ruumiin mukana. Flygel otti vyöltään toisen miekkansa, samanlaisen punavalkoisen ja piikikkään terän, jota hän oli jo käyttänyt Gekkoa vastaan. ”Kerrohan minulle, mikä tässä maailmassa meni pieleen että sinusta tuli tässä universumissa tuollainen”, Flygel osoitti miekallaan punaista olentoa, joka piteli Umbraa nyrkillään ilmassa, Matoranin rimpuillessa mielensisäisen iskun ja kuristusotteen tuomasta kivusta.
”Erehtyikö jokin Nui-Rama surisemaan väärässä paikassa, väärään aikaan, vai Matoran hengittämään eri aikaan kuin olisi pitänyt? Niin. Kaikki vaikuttaa kaikkeen. Epäilemättä nytkin on muodostunut jo ääretön määrä vaihtoehtoismaailmoita”, Flygel selitti Valon Toalle, samalla iskien tätä punertavalla luumiekallaan. ”En tiedä mistä puhut, Zyglak”, Glatorianking sanoi, torjuen iskun terveessä kädessään pitämällään miekallaan. Raskastekoista miekkaa, jonka legendaarinen Artakha oli luonut, oli hankala pitää yhdessä kädessä, mutta Gekon toinen käsi oli nyt vähän poissa pelistä.
”Millaista siellä sinun maailmassasi oikein oli ja miksi tulit tähän maailmaan, Toa?” Flygel kysyi uteliaisuuttaan, samalla iskien sarjan iskuja kohti Gekkoa. Muutama miekan isku osui Toan panssareihin, mutta suurimman osan suurikokoinen Toa onnistui väistämään. ”En voi kertoa, ainakaan sinulle, hirviö”, Gekko sanoi, lyöden nyrkillään Flygeliä alaleukaan. Iskun voimasta muutama hammas lensi ilmassa, kolisten lattialle.
”Hirviö? Minäkö? Nimeni on Flygel, olen yksi harvoista tieteeseen perehtyneistä Zyglakeista, sinä Toan moukka”, valkomusta olento kertoi, syljeksien verta lattialle. ”Ja nyt saat opetuksen” Flygel raapaisi kynnellään valkoista soturia mahaan, jolloin kolmen kynnen jäljet jäivät hyvin valkoiseen panssariin. Gekko horjahti kivusta ja iskun voimasta hiukan taaemmas, nähden silmäkulmastaan kuinka hänen paha kaksosensa hakkasi Umbraa päin metallista pilaria. ”Taistele Umbra! Pystyt kyllä voittamaan hänen mielensä jos vain haluat sitä!” Glatorianking huusi, potkaisten samalla Flygeliä mahaan. Zyglak käännähti, jolloin piiskamainen häntä osui Gekkoa päinnäköä.
Näkökyky alkoi palautua hiljalleen, jolloin Zyglak käytti tilaisuutta hyväkseen ja kamppasi Toan jalallaan. ”Olen voitolla, enkö olekin, Toa?” Flygel sanoi, lipoen huuliaan, jotka olivat veressä, Gekon iskusta otuksen leukaan. Silmälappua kantava Zyglak piteli oikean jalkaansa Gekon rintapanssarin päällä, valmiina iskemään sirppikyntensä Toan panssarin läpi. ”Viimeisiä sanoja, Toa?” velociraptor kysyi, kun Glatorianking ei vastannut. Gekon näkökyky oli alkanut palautua ja hän huomasi kellertävän hahmon Flygelin takaa. Fikou oli alkanut heräillä ja rahi etsi naamiotaan lattialta.
”Kerro minulle, miten sinusta tuli tuollainen, siis tiedemies, ei kultisti kuten sukulaisesi?” Gekko aloitti, ostaen aikaa Qewalle, joka voisi auttaa häntä vapautumaan Zyglakin otteesta. ”Ja olisi muuten kiva tietää missä ulottuvuusporttitykkiä säilytetään”, Toa lisäsi viekkaasti. ”No, tykki on tämän laitoksen päähallintakeskuksessa, lukkojen takana. Tämä tietohan on sinulle yhdentekevää, koska kohta sinä kuolet”, Flygel kertoi. ”Siitä miksi valitsin tieteen hirviöjumala uskonnon sijaan voisin kertoa vaikka kuinka paljon, mutta tiedäthän, aikaa ei ole koskaan tarpeeksi. On sääli tappaa sinut, olisi ollut mielenkiintoista tutkia sinua ja tehdä sinusta muistiinpanoja, ulottuvuusmatkaaja”, Flygel lisäsi, jolloin Gekko näki hänen kasvoillaan pienen pettymyksen ilmeen.
Qewa hiipi Flygelin takana, Glatoriankingin antaessa tälle neuvoja suutaan liikuttamalla. Fikou tajusi että tämä iso valkomusta olento pitäisi nujertaa jotenkin, mutta ainoa keino jolla hän voisi nujertaa Zyglakin olisi älykkyys. Fikou kiipesi läheistä palkkia pitkin katonrajaan, alkaen erittään seittiä, josta muodostuisi pian verkko. Ja verkon voisi aina pudottaa alla olevan vastustajan niskaan.
Fikou katseli kuinka hänen isäntäänsä heitettiin ympäri seiniä. Umbra oli joutunut johonkin outoon transsiin, jonka naruja pelottava, punertava olento veteli.
Umbran pään sisällä, ajatukset risteilivät ja olivat milloin hänen, milloin punaisen olennon tai muiden huoneessa olijoiden. Gekon paha muoto koetti sekoittaa Umbran hulluuden partaalle, lähettämällä tämän aivoihin mitä sekavampia ajatuksia.
”Miksi edes vaivaudut taistelemaan tämän maailman puolesta? Eikö omassasi ole tarpeeksi ongelmia? Miksi liityt Klaanilaisten sotaan?” punamusta olento iskosti Umbran aivoihin.
”Aluksi halusin vain löytää tieni kotiin, mutta sitten aloin tajuta että oli parempi saada ystäviä ja liittolaisia joiden avulla kotiin pääsy voisi olla mahdollista. Aloin tuntea syyllisyyttä tämän universumin tilasta, vaikken ollutkaan ollut siihen osallisena. Klaanilaisten tuomat menetykset Yö Kauhun aikaan, saivat minut liittymään heidän joukkoihinsa”, Umbra vastasi viestiin.
Flygel ja Gekko taistelivat nyrkein toisiaan vastaan, Qewan luodessa seittiä Flygelin yläpuolella. Pieni hämähäkki oli nopeasti saanut aikaan suurehkon verkon, joka voisi vangita Zyglakin.
Gekko katsahti ylöspäin. Hän antoi Qewalle merkin, jolloin pieni hämähäkki pudotti vihreän verkon suuren Zyglakin niskaan. Limainen verkko takertui tiukasti kiinni liskon ruumiiseen, jolloin Zyglak joutui pyristelemään vapaaksi.
Gekko katsahti Umbraa. Matorania pidettiin kurkusta kiinni ja roikotettiin ilmassa lähellä yhtä palkkia, joka oli vääntynyt osumien takia. Punainen olento oli täysin keskittynyt matoranin mielen tuhoamiseen riekaleiksi, eikä huomannut sitä että Gekko lähestyi häntä, heittäen kaikilla fyysisillä voimillaan, raskaan Artakhan miekan päin olennon selkää. Miekka viilsi punaista massaa kuin vetsi voita, kadoten suoraan olennon sisään. Punainen massa kerääntyi miekan ympärille, jättäen vain miekan kahvan törröttämään olennon selästä.
Punainen olento pudotti Umbran maahan, kääntyen kohti Gekkoa. Umbra kärsi suunnattomasta päänsärystä ja hänen oli vaikea hengittää.
”Nyt minä sinut kohtaan, veljeni!” punainen olento huusi, lähestyen Gekkoa, joka oli ilman aseita…
***
Umbra makasi juuri ja juuri tajuissaan mielensisäisen iskunsa jälkeen ja huohotti kuin viimeistä päivää hänen kurittajansa edetessä kohti valkoista toaa.
”Olet ruma jopa makutaksi.”, toa sanoi ja Flygelin arvelu kävi toteen, itseasiassa hänestä tuntui siltä, että voisi hyvin päästä pakenemaan ja jättämään Rujon otuksen kaksikon hoideltavaksi, Flygel esitti tajutonta odottaen sopivaa hetkeä iskeä.
Makuta oli liian keskittynyt taisteluun tajutakseen kaivaa Zyglakin mieltä. Harva olisi tässä tilanteessa pysynyt niin tyynenä kuin toa, harvaa oli myöskään kidutettu ja hakattu koskaan niin pahasti. Aseeton toa pinkaisi kohti Umbraa jonka vieressä aseet olivat, hän nappasi uhrausmikean ja löi sillä parhaansa mukaan punaista jättiläistä, se toki tuotti vahinkoa, mutta aivan kuin otuksella olisi ollut jälleen jokin varasuunnitelma eikä se siksi tuntunut olevan kovinkaan suutuksissaan nähdessään tipan vihreää nestettä valuvan selästään, tokihan se tällä kertaa kosti. ”Umbra, jos voisit nousta…”, toa sanoi, mutta kuristusote hänen kaulallaan keskeytti hänet ja punainen jättiläinen alkoi hakkaamaan hänen mieltään vielä kovemmin mitä hän oli Umbralle aiheuttanut. Toa kiemurteli tuskissaan Makutan otteessa kun tämä yhtäkkiä päästi irti hänestä. Umbra nousi seisomaan. Samalla hetkellä Zyglak repi verkon auki ja lähti juoksemaan kohti tykkinsä säilöntä paikkaa. ”Sinähän et minulta karkaa!”, Matoran karjaisi suustaan ja lähti pinkovan Zyglakin perään, Matoran heitti miekkansa Zyglakin kylkeen jääden itse aseettomaksi, mutta kaataen liskon maahan, ”Sinä pieni, pieni matoran.”, Flygel sanoi ivallisesti ja lähti laahustamaan eteenpäin, Umbra seurasi halvaannutettua vastustajaansa ja sai hetken päästä miekkansa jalkaansa, Flygel lähti juoksuun kohti ovea, Fikou kipitti isäntänsä perään niin lujaa kuin pystyi, sillä ovi oli sulkeutumassa, hämähäkki ehti juuri ja juuri ovesta, jättäen Toan ja Makutan kahdestaan huoneeseen taistelemaan siitä kumpi pääsisi ulos hengissä.
”Ystäväsi hylkäsi sinut, sinut petettiin.”, Makuta suolsi suustan loukkaavasti, toa katsoi selviytymismahdollisuuksia jotka tuntuivat olevan pyöreässä nollassa Jättiläisen ilmestyessä hänen kasvojensa eteen.
Toa hyppäsi ilmaan ja iski jälleen selkään suurta oliota kultisteilta varastetulta miekalla ja nappasi samalla omansa takaisin, Makuta päätti pahentaa tilannetta särkemällä lasin, joka esti vettä virtaamasta sisään.
”Mitä Karzahnia sinä oikein yrität!”, Toa huusi vesipatsaan sinkoutuessa naamaansa vasten kun loput paukahtivat jättiläisen eteen, huone täyttyisi nopeasti ja silloin Zyglakia olisi mahdotonta päihittää. ”Sinun pitäisi tietää paremmin, veljeni.”, Olento sanoi äänellä, joka kuulosti siltä kuin se olisikin niin. Vesimassat kasvoivat, ja kaksikko nousi ylöspäin huoneessa, joka alkoi näyttää sen hajotessa aivan muulta kuin laitokselta. Miekka kalahti Zyglakiin kerran jos toisenkin saamatta aikaan kuitenkaan tarpeeksi vahinkoa. Toa kiipesi ylöspäin ja hyppäsi Zyglakin selkään, olento oli edelleen hyvin kokematon taistelija, koska se ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta, se oli joutunut opettelemaan kaiken itse. Sitten odottamatta se parkaisi kivusta kun vihreää nesttä näkyi lilluvan vedessä enemmän kuin se terveys olisi sallinut, se lyyhistyi veden alle.
”Se ei voi olla näin helppoa, en usko sitä.”, aivan kuin vastauksena toan lausahduskeen luinen käsi iskeytyi pintaan riuhtiasten toan syvyyksiin, jostain syystä kelluva antidermis painui veden alle ja kuului korvia särkevä parkaisu: ”Voi ei, eiiii!”, ääni hävisi syvyyksiin.
Valkoinen toa nousi vedestä, kiiveten tarmokkaasti ylöspäin, niillä voimilla mitä hänellä enään oli jäljellä.
”Pakoreittini”, Gekko sanoi läähättäen. Toa oli onnistunut pääsemään seinään josta hakkasi tietään läpi, väsyneenä, riutuneena ja vihaisena se lävisti haurastuneet laitoksen seinät päästen ulos, vihdoin ja viimein, hän ei kuitenkaan jäänyt ihailemaan maisemia, kun yksi seinistä räjähti irti. Umbra ja Quewa olivat ehkä mennyttä. Valkoinen olento käveli metsään, kiihdyttäen tahtiaan päästäkseen pois täältä kamalasta paikasta, välttäen viimeksi sattuneen seurauksena pihkapuut hän oli juosten perillä hyvin nopeasti, koska hänen ei ollut tarvetta odotella Umbraa, joka tuli taas tämän seurauskena hänen mieleensä. Toa kuitenkin jatkoi matkaansa, joka saattaisi viedä aikaa. Sisimässään hän saattoi olla, sekä surullinen, että iloinen Umbran takia, ilman häntä tuo Makuta olisi saattanut päästä rellestämään klaaniin, tosiaan. Klaaniin.[spoil]Umppeli kirjoitti tuon alkuosan, yrittää nyt sitten selviytyä ulos sieltä, ÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄHÄ[/spoil]
Umbra ja Glatorianking hiipivät puisten kotarakennelmien lomitse, etsien kuumeisesti aseitaan ja naamioitaan. Glatorianking piteli olkapäällään Qewaa, joka pyöritteli kuumeisesti eturaajojaan ympäriämpäri. Fikou oli selvästi hermostunut uhkaavasta hukkumiskuolemasta. Kaksikko katseli kuinka kaksi vihreää, kaapuihin pukeutunutta Zyglakia liikkui sulavasti veden alla, pidellen käsissään epämääräistä myttyä, josta pilkotti jotain tuttua. Heidän aseensa!
Lähellä Gekkoa ja Umbraa oli roskapönttöön tungettuna heidän naamionsa, jotka Qewa löysi etsiessään ruokaa. Fikou toi naamiot kaksikolle kun nämä kuuntelivat Zyglakeita.
”Uhraamme nämä aseet, jotka tulivat pinnalta, Rhak’elakkille”, toinen Zyglak sanoi, lipoen huuliaan. Hän sai aina kiksejä uhrausseremonioista.
”Tästä seremoniasta tulee suurenmoinen”, toinen sanoi, hihittäen outoa nauruaan, jolloin veden täytti ilmakuplaparvi, joka tuli Zyglakin pitkästä ja hammasrivien täyttämästä kidasta.
Joukkio kuunteli kotarakennelmien kätköistä, mitä Zyglakit puhelivat. Ympäristön täytti outo ja aavemainen hehku, jota tuli meduusoista, jotka toimivat lamppuina. Tämän jälkeen Zyglakit lähtivät kävelemään kohti suurinta kotaa, kotaa jossa oli jopa iso ja koristellulla lasilla varustettu ikkuna. Ikkunassa oli Rhak’elakk hirviöjumalan symboli, kolmio, jonka kärjissä kolmet kynnet, ja kaikkinäkevä silmä jonka yläpuolella kukan nuppu.
Seuraten kotarakennelmien takana pysytellen kaksikon kulkua suuren kodan syövereihin, kaksikko tai siis kolmikko, koetti pysytellä kultistien vanavedessä. Zyglakien seuraaminen osoittautui hankalaksi, kun nämä liikkuivat niin sulavasti vedessä ja Umbra joutui säätelemään potkuriensa voimaa ja ääntä, ettei kiinnittäisi kenenkään huomiota.
Hiipimisoperaatio melkein loppui heti alkuunsa, kun toinen Zyglakeista kääntyi katsomaan taakseen, jolloin Glatorianking työnsi Umbran läheiseen saviruukkuun ja syöksyi itse Qewa sylissään läheisen kodan taakse. Zyglakit jatkoivat matkaansa rupatellen uhrausmenoista ja kuinka jännää se olisikaan, vihkiytyä Rhakkelakk munkiksi. Tulevassa seremoniassa heidät olisi määrä korottaa oppilaista munkeiksi, olivathan he opiskelleet Rhakelakkismia jo vuosien ajan.
Umbra ja Glatorianking katselivat kauempaa, kuinka Zyglakit menivät kaavut kasvojensa suojana sisään kotaan, näyttämällä kolmio-amulettia, jonka keskellä oli pyörivät punainen kivi. Kivi teki säteen oveen, jolloin muodostui portaali, jonne kaksikko astui sisään.
Miten pääsemme tuonne jättikotaan? Umbra kysyi Glatoriankingiltä. Meidät tapettaisiin heti jos astuisimme portaalista sisään Zyglakien vanavedessä, Umbra jatkoi. Hän mietti kuumeisesti suunnitelmaa muttei saanut mitään järkevää aikaiseksi. Glatorianking mietti myös suunnitelmaa, ja huomasi kuinka Qewan tekemään seittiin tarttui kasvinosia ja merilevää, jolloin hämähäkki alkoi muistuttaa elävää pensasta. Keksin juuri suunnitelman, Glatorianking sanoi, alkaen kerätä Qewan selässä olevaa kariketta ja muuta. Fikou alkoi erittämään enemmän seittiä kaksikon kehoituksesta ja Umbra lähti etsimään lisää vesikasveja. ******* Tästä tulee hienoin idea ikinä, Gekko myhäili kun Umbra saapui kasvien kanssa. Umbra oli haravoinut pitkin aluetta ja löytänyt kukkurallisen limaisia vesikasveja, jotka hän antoi Gekolle.
Valkoinen soturi laittoi vauhtia tekemisiinsä ja kaatoi tekemänsä seittivesikasviklöntin Umbran päälle.
Miksi sinä näin teet? Umbra huusi, mutta Gekko laittoi kätensä Umbran suun eteen. Ei huutoa. Selitän sinulle suunnitelman
Ensin me huijaamme paria kaapua kantavaa Zyglakia tällä puhuvalla kasvihirviöllä, eli sinulla U, Gekko aloitti. Sitten vangitsemme Zyglakit Qewan verkkoihin ja viemme heidät jonnekin säilöön ja sitten menemme heidän kaavuissaan sisään palvomaan hirviöjumalaa, Gekko kertoi. Ookkei Umbra ihmetteli. Tämä oli niin älyvapaa idea että se voisi toimiakin. Ja oli hyvä että Gekko teki jotain reissun hyväksi.
Glatorianking lisäili kaikenlaisia kasveja Umbran päälle, ja pian Umbra muistutti kävelevää pensas-matoran-hybridiä. Umbran panssarit olivat täynnä vihertäviä kasveja ja muuta mukavaa, simpukankuoria ja näkinkenkiä. Tämän uuden ulkoasun avulla heidän olisi siis saatava aseensa
Glatorianking nauroi ja tirskui Umbralle kun tämä uusi ulkoasu oli valmis. Fikoukin hyppi Umbran ympärillä, nauraen omalla rahimaisella tavallaan. Lopettakaa jo, Zyglakeja on tulossa, Umbra kuiskasi ja lähti paikoilleen. Nämä Zyglakit olivat tosiaankin taikauskoisia, tai toivottavasti olivat, Umbra ajatteli, kun Zyglakit lähestyivät pensasmaista röykkiötä.
Kaksi harmaisiin kaapuihin pukeutunutta Zyglakia lipui Umbran ohitse kohti jättikotaa. Kun liskot olivat oikealla kohdalla, rupesi Umbra puhumaan.
Täällä puhuu Jumalanne, Rhakelakk, Umbra aloitti möreällä äänellään.Hän piti toista silmäänsä kiinni jolloin syntyi kuva yksisilmäisestä pensaasta. Punainen valo välkehti Umbran silmässä kun huojuva pensasmatoran puhui.
Zyglakit kääntyivät katsomaan Umbraa, tai siis kasvihirviötä. Liskot olivat aluksi epävarmoja mutta pensas jatkoi.
Osoittakaa uskollisuuteni minulle, Rhakelakkille, ottakaa taskuissanne olevat myrkkykapselit, pensas mörisi.
Oi kyllä suuri johtaja, kyllä suuri johtaja, Zyglakit sanoivat peloissaan ja ottivat taskuistaan myrkkykapselit, jotka heittivät kitoihinsa. Zyglakien suusta alkoi valua vaahtoa ja silmät alkoivat vilkkua villinä päässä ja kaksikko kaatui kuolleina maahan.
Umbra hätääntyi. Mistä karzahnista nuo kapselit olivat oikein tulleet? Jotkut asiat on tosin hyvä jättää mysteereiksi, hän ajatteli. Gekko heitti Zyglakien raatojen päälle Fikoun verkon, ja kolmikko alkoi viedä Zyglakeja pois. He löysivät nopeasti roskapöntön, jonne tunkivat kultistien ruumiit. Oli ovelaa aiheuttaa noiden tyyppien itsemurha, Gekko sanoi. Mistä sait kapselit? hän kysyi. Itse asiassa, en minäkään tiedä mistä nuo kapselit ilmestyivät, Umbra sanoi, heitellen vesikasveja panssaristaan. Tämän jälkeen hän kiskoi päälleen harmaan kaavun. Kaavun reunoihin oli laitettu pienoisia simpukoita, ettei se hulmuaisi vedessä. Glatorianking puki myös kaavun päälleen, ja kaivoi taskusta Rhakelakk symbolilla varustetun medaljongin. Kultasininen kolmio, jonka keskuksessa oli punainen pyörivä kivi. Tästä tulee jännä operaatio, Gekko sanoi, kun hän katseli symbolia. Se toi hänelle mieleen etäisesti tarinat eräistä matoran-munkeista jotka palvoivat kaikkinäkevää, yksisilmäistä jumalaa. Tule Gekko, meidän tulee kiirehtiä. Haluammehan saada aseemme takaisin, eikö niin? Umbra huikkasi, lähtien talsimaan kohti jättikotaa.
Kodalle pääsy ei tuottanut ongelmia, vaikka vastaan tuli useita Zyglakeja jotka kiiruhtivat eri asioille, hakemaan uhreja Rhakelakkille tai etsimään pyhiä kivitaulutekstejä. Jotkut Zyglakit kantoivat mukanaan urkujen puhdistusvälineitä. Kävellen rauhallisesti ovelle, Gekko otti kaulallaan olleen riipuksen, ja osoitti sillä seinää. Punainen valonsäde lähti riipuksesta, luoden portin kodan sisätiloihin. Sankarimme hyppäsivät empimättä sisään.
Kota oli sisältä huomattavasti suurempi kuin ulkoa näytti. Sen sisällä oli maalattu kupolikatto, joka kertoi Zyglakien tarinaa, merenkulkijoista aina näihin päiviin. Yhdellä seinällä oli suuret kalmankalpeat urut, joiden ääressä vanha silmälaseja käyttävä Zyglak koetti harjoitella päivän seremonioiden kappaleita, vaikka hänen toverinsa olikin puhdistamassa urkujen piippuja. Tuloksena moskaa lensi ylös piipusta suoraan puhdistajan kasvoille. Tämä kota oli täysin vesitiivis, eikä kosteudesta ollut juuri tietoakaan. Umbra huomasi sen nopeasti kun hänen varahappisäiliönsä happi loppui. Umbra katseli mielenkiinnolla, kuinka kymmenet, ellei sata Zyglakia hääri ympäri alttaria. Alttarin keskipiste oli Rhakelakk-patsas, jonka eri osaset pyörivät hiljaa ja ääneti eri suuntiin. Patsasta koristivat kaksi rubiinia, jotka toimivat patsaan pään silminä, jolloin yksi silmä osoitti aina kultisteja. Patsaan edessä oli uhripaasi, laakea harmaa kivi, jossa oli paljon uurteita ja veriläiskiä. Hirviöjumala oli varmaan todella verenhimoinen, Umbra ajatteli.
Alttarin läheisyydessä oli pääpapin koroke ja hiukan siitä vasemmalle oli tutunoloinen käärö, josta pilkotti Umbran musta miekka ja Gekon kivääri. Aseemme ovat tuolla, Gekko kuiskasi Umbralle hiljaa. Umbra katsoi ja näki aseet ja nyökkäsi.
Meidän pitää keksiä tapa päästä alttarille, Umbra kuiskasi, kun suurten rumpujen pauke alkoi kuulua, jolloin kaikki huppupäiset menivät paikoilleen laajalle lattialle ja alkoivat kumartaa pääpappia, joka käveli verenpunaista mattoa pitkin alttarille, kädessään Matoranin päästä tehty sauva, jossa oli punainen rubiini kaiverrettuna kolmanneksi silmäksi. Pappi asteli kumarassa asennossa korokkeelle, nostaen luisevat kätensä ilmaan. Zyglakit! Tähdet ovat suotuisassa asennossa. Pian on aika Rhakelakkin, nousta merestä ja tuoda täysi VALTA Meille! vanhus huusi, punaisen auran nostaessa hänet ilmaan. Pappi oli joutunut transsiin. Zyglak soperteli manauksia ja kaikenlaista outoa Zyglakiksi, alttarilla olleiden liekkien lepattaessa. Polvistuneet Zyglakit kuuntelivat heidän hengellisen johtajansa mesoamista alttarilla. Joukko munkkikokelaita seisoi rivissä lähellä alttaria. Heidät olisi tarkoitus vihkiä Rhakelakkin palvelijoiksi loppuiäkseen, tämä olisi heidän seremoniansa. Nuorehkot Zyglakit seurasivat lumoutuneina pääpapin puhetta ja saarnaa, kun tämä osoitti kuuntelijoihin. Joukossamme on vääräuskoisia! Zyglak kailotti, osoittaen koukkusormellaan väkijoukkoon. Syyttävä sormi osui juuri siihen kohtaan missä Umbra ja Gekko olivat, piilossa, kumartuneina kaavut päällään. Väkijoukko alkoi riuhtoa Gekkoa ja Umbraa kohti alttaria, kaksikon koettaessa pitää itsensä piilossa kaapujen alla. Nyrkit viuhuivat kun kaksikko koetti estää väistämätöntä. Zyglakeja tuli yhä enemmän ja enemmän. Liskomaiset kultistit repivät kaavut kaksikon yltä, ja sitoivat heidät luuköysillä etteivät he pääsisi pakoon. Rhakelakk haluaa veriuhreja näiden uusien munkkiensa vihkimiseen! Pääpappi huusi, punaisen rubiinin kimaltaessa hänen päähineessään. Muut Rhakelakkin palvojat lähtivät paikalleen kuulemaan toimitusta ja jättivät vangitut vääräuskoiset ja köytetyt sankarimme odottamaan veriuhriseremoniaa. Tuokaa Matoran minulle, vanhus sanoi, osoittaen sormellaan kahta kirvestä kantavaa kyöpeliä, jotka olivat erikoistuneet veriuhrien kiduttamiseen ja etsimiseen. Kaksikko tarttui Umbraa käsistä kiinni ja lähti raahaamaan häntä kohti kivipaatea, joka toimi uhrialttarina. Umbra katseli kauhuissaan kuinka Zyglakit sohivat Qewaa palavilla soihduillaan, kuinka Pääpappi ylisti hirviöjumalaa tästä veriuhrista ja sai aikaan transsintunteen kuuntelijoissa. Kaiken tämän kauheudenkin jälkeen, Umbra huomasi jotain positiivista tässäkin hetkessä. Hänellä oli nyt naamionsa ja hän olisi lähempänä miekkaansa, jonka avulla hän voisi pelastaa Gekon, joka hieroi polveaan, johon oli lyöty kirveen varrella. Pääpappi messusi uskolliselle kuulijakunnalleen, kauan kauan Umbra tiesi että jossain vaiheessa tämäkin tulisi loppumaan ja ei olisi kiva olla ensimmäinen klaanilainen Zyglakien veriuhri. Jotenkin se ei vain ollut järin houkuttelevaa. Mutta mitä muuta hän voisi ajatella? Pakenemiskeinoa? Ehkäpä. Umbra koetti liikuttaa käsiään, jotka oli sidottu paaden reunohin. Hänen jalkansakin olivat sidotut ja hän muistutti nyt aivan Elämän naamion symbolia.
Umbra näki silmäkulmastaan miekkansa, joka oli luisella hyllyllä Gekon aseiden kanssa. Nämäkin aiottiin kuulemma uhrata, sen Umbra oli tajunnut Zyglakin saarnasta.
Umbran mietinnän katkaisi yhtäkkiä pahaenteinen hiljaisuus, jonka aikana soihdut sammuivat. Tämän jälkeen oli pimeää jonkin aikaa, kunnes soihdut syttyivät itsestään ja alkoivat valaista kappelia.
Zyglakit olivat kumarassa, päät painuneena maahan. Muut paitsi pääpappi olivat kovassa transsissa ja uskonnollisessa hurmoksessa.
Sankarimme näki kauhukseen, kuinka vääntyneet, vanhat ja hauraat liskon kasvot katsoivat häntä punaisilla, tulta ja hulluutta uhkuvilla silmillään, ja kuinka vanhus liikutti Rhakelakkin symbolilla varustettua miekkaa kohti Umbran sydänkiveä.
Rhakelakk zumb aler akla, vanhus sanoi, iskien miekalla kohti Umbraa.
Umbra käytti tahdonvoimansa painovoima-aaltoon, jonka hän ampui sormestaan päin pappia. Miekka uursi jälkeä Umbran panssariin, jättäen kuitenkin elintärkeät elimet vahingoittumattomiksi. Samalla miekan onnistui myös katkaista Umbran vasemman käden köysi, jolloin hänen olisi helpompi paeta.
Pappi ei pitänyt siitä kuinka niskoitteleva kiitosuhri hänelle oli tuotu. Hän otti miekkansa maasta, syöksyen voimalla kohti Umbraa.
”Nyt sinä kuolet!” raivostunut pappi huusi, sohien miekallaan Umbraa, joka koetti pyristellä pois köysistään. Hän joutui torjumaan miekan iskuja kädellään, jolloin panssaria meni rikki.
”Minun on pakko saada miekkani”, Umbra ajatteli, riuhtoen itseään vapaaksi. Köydet alkoivat pettää ja Umbra nousi paadelle, potkaisten timantein koristellun miekan papin kädestä.
”Osat taisivat vaihtua, Zyglak”, Umbra sanoi häijysti, osoittaen miekalla kohti papin rintaa. Umbra piti katseensa tiukasti Zyglakissa, mutta syöksyikin yhtäkkiä luuhyllylle, ottaen Gekon ja hänen oman miekkansa.
Repien raivokkaasti kääreitä aseiden päältä, Umbran onnistui saada Artakhan miekka, oma miekkansa ja Gekon plasmapistoolihökötys revittyä ulos kääreistä. Umbra juoksi aseet käsissään vanhuksen vierestä Gekon ja Qewan luokse, samalla kaataen muutaman soihdun, jotka sytyttivät alttarilla olevat kankaat tuleen.
Umbra sivalsi miekallaan Gekon köysiä, jolloin tämä putosi lattialle. Gekko alkoi heräillä savun hajuun ja Qewa ilmaisi rääkynällään haluavansa myös vapaaksi. Umbra päästi myös Fikoun vapaaksi.
Valitettavasti tulipalo sai aikaan myös sen että uskonnollisessa transsissa olleet Zyglak-kultistit alkoivat heräillä ja pääpappi usutti Zyglakeja Umbran ja Gekon kimppuun.
Umbra käytti tätä uutta, kevyttä ja hopeista timantein koristeltua miekkaansa ja omaa mustaa miekkaansa, sivaltaen Zyglakien orgaanista kudosta kappaleiksi, jolloin Umbran panssari värjäytyi Zyglakin verestä. Taistellen urheasti ylivoimaista vihollista vastaan, kolmikon onnistui paeta kohti ulospääsytietä, mutta Gekon onnistui hukata hänen plasmapistoolinsa Zyglakeille. Osa Zyglakeista oli alkanut sammuttaa tulta puhaltamalla siihen, mutta tyhmäkin tietää ettei puhaltaminen sammuta tulipaloa.
Miekat viuhuivat ilmassa kun liskomaisia olentoja kaatui maahan kaksikon käsittelyssä. Umbran oli onnistunut päästä oviaukolle.
Kanavoiden painvoimaiskun oveen, Umbra rikkoi sen kappaleiksi, jolloin vettä alkoi syöksyä liekehtivään kappeliin.
”Tule Gekko, nyt lähdetään pintaan!” Umbra huusi, ottaen Qewan syliinsä ja käynnisti pukunsa moottorit, jotka alkoivat kuljettaa Umbraa kohti pintaa. Ennen kodan lopullista jättämistä, Umbra kanavoi sormestaan lasersäteen suureen, koristeltuun ja värikkääseen ikkunaan, joka särkyi vedenpaineen voimasta, saaden aikaan tulvan Zyglakien kappeliin.
”Olet sinä Umbra aikamoinen pahis”, Gekko mutisi kun he uivat kohti pintaa, muutamien Zyglakien uidessa heidän perässään.
Pieni saari Kolmen tunnin matka Xialta, monia kuukausia sitten
”Kas päivää Malcirem, sinua ei ole näkynyt aikoihin”, vihertävä Vortixx tervehti hyvin rentoutuneesti edessä kävelevää punertavaa Vortixxia. Joukko heidän lajinsa edustajia olivat saapuneet veneillään punaisen saarelle heidän takana. ”Päivää sinullekin Kelbuuno”, punainen Vortixx vastasi apaattisesti. ”Mitä luulet sen Maxitrillianin keksivän tällä kertaa?”, vihreä Vortixx kysyi Malciremilta. ”Jotain täysin käsittämätöntä, siitä olen varma”, hän vastasi. Useat Vortixxit kokoontuivat pölyisen, pienen saaren päälle. Pieni, lautasen muotoinen kamera saapui Vortixx joukon eteen ja ohjasi heidät yhdestä kalliosta avautuneeseen oviaukkoon läpi. Joukon käveltyään pitkän ajan portaita alas kylmien korridorien läpi. ”Eikö se Skakdin kuvatus vieläkään luota meihin?”, yksi joukon Vortixxeistä mainitsi, ”Oletko katsonut peiliin lähiaikoina”, toinen Vortixx vastasi, jonka jälkeen muut Vortixxit nauroivat ivallisesti. Käveltyään tovin he viimein saapuivat sovittuun kokoontumispisteen oven eteen.
Avhrak Va avasti oven Vortixxeille. Huone oli suuri ja keskellä oli pöytä joka otti suurimman osan huoneen tilasta. Vortixxit istuivat pöydän ääreen yleisiin paikkoihinsa ja alkoivat odottamaan. Aika alkoi kulumaan enemmän kuin Vortixxit pystyivät sietämään. Yksi heistä naputteli pöytää kärsimättömästi ja toinen haukotteli ja laittoi kyynärpäänsä pöydälle. Malcirem nousi tuolistaan äkkipikaisena; ”Karzhanin Maxitrillian! Minä en tänne jää odottamaan hänen egoistista pärstäänsä täällä näin kauan! Sanokaa, että olen sairaana, sillä minä lähden!”, Malcirem huusi ja marssi ovea päin. ”Noh, hyvä Malcirem, minne kiirehdit?”, ääni kuului hänen takaa. Harmaa, samettitakkinen Skakdi oli ilmestynyt yhtäkkiä pöydän ääreen istumaan tuolilleen, kun kaikki huoneet olevat Vortixxit keskittivät huomionsa punaiseen lajitoveriinsa. Malcirem palasi takaisin paikalleen sanomatta mitään. On parasta pysyä hiljaa ellei halua lisää hankaluuksia. ”Hyvää päivää hyvät herrat”, Maxitrillian aloitti hyvin tekoiloisesti, ”Kutsuin teidät kaikki tänne ilmoittaakseen ilouutisen; Projekti: Rautainen Kuolema on läpäissyt jokaisen testin. Se on valmis”. Vortixxit alkoivat heti näyttämään paljon kiinostuneemmalta. Maxitrillian näppäili pöydän alla olevaa ohjainta, joka käynnisti hologrammi-projektorin heidän keskelle. Joukko keskitti katseensa hologrammikuvaan, jossa esiintyi Projektin viimeisimpien mallien sinipiirrustukset.
”Satojen Toien voima, tuhansien Zyglakien raivo. Panssari, jota ei edes kestävin Prototeräs voi lävistää ja älykkyys, jota suurinkin sotataktikoija ei uskalla haastamaan”, Maxitrillian ilmoitti ylistävästi ja nousi seisomaan tuolistaan.
”Hyvät ystäväni: Avhrak Feterra.”
Joukko alkoi taputtamaan ylevästi ja onnittelivat Maxitrillianiä ja itseään. Maxitrillian hymyili tyytyväisesti ja käveli hitaasti huoneen ympäri, jolloin jokainen Vortixxit joutuivat kääntämään päänsä pitääkseen katseensa häntä päin.
”Loistavaa työtä Maxitrillian”, yksi heistä sanoi. ”Hienoa”, Kelbuuno lisäsi. Taputtuksien taantuessa, yksi vanhemmista Vortixxeista jatkoi: ”Tänäänhän on oikea juhlapäivä. Kuvittelkaa, kuinka suuren omaisuuden voimme tienata näistä upeaista aseista, Maxitrillian. Meistä tulee vuosisadan rikkaimmat ja aseteollisuuspohattat mitä Xia… Ei, mitä koko maailma tulee muistamaan!” Vortixxit nyökkäsivät tästä toisilleen, mutta Skakdi lopetti kävelynsä heti ja pysähtyi huoneen oven eteen. Hän käänsi katseensa Vortixxeja päin, hymyillen hyvin ivallisesti.
”Teollisuuspohatta vai?”, Maxitrillian aloitti hyvin sarkastisella sävyllä ja hykersi itsetyytyväisenä, ”Voi hyvät ystävät, onko tuo tosiaan kauaskatseisin unelma mitä teillä on?” Vortixxien hymyt alkoivat katoa heidän kasvoistaan. Malcirem yritti hillitä itseään lyömästä Skakdia kasvoihin.
”Öh, ai niin. Me tietysti ostamme myös jokaisen tehtaan Xian päällä. Meistä tulee maailman johtavin asetuotannon suuryritys”, vanhempi Vortixx alkoi hätäisesti korjaamaan itseään, jottei joutuisi nöyryytetyksi Skakdin ja muiden edessä, mutta Skakdi vain jatkoi hiljaista hykertämistä. ”Voi hyvät ystävät, kuinka naiiveja te olette”, Maxitrillian jatkoi. ”No, mitä sinä muka ehdottaisit itse, Herra Maxitrillian sir?”, Malcirem vastasi hampaiden välistä. ”Niin, Maxitrillian. Mitä sinä ehdottaisit?”, Kelbuuno lisäsi toverinsa perään. Maxitrillian huvittui hieman ja laittoi kätensä selän taakse. Oletteko kuulleet Punaisesta Tähdestä?”, Skakdi kysyi, jolloin samalla pöydän keskellä oleva projektori näytti hologrammi kuvan tähtien täyttämästä iltataivaasta, jonka keskellä oli punainen pyrstötähti.
Maxitrillian aloitti: ”Tuo on Punainen Tähti. Matoralaisten mukaan Tähden osuessaan tietyyn järjestykseen muiden ympäröivien tähtien kanssa, jotain suurta ja merkittävää tulee tapahtumaan, siksipä he käyttävät sitä ennustusvälineenään. Ja tähän asti, kaikki heidän kääntämistä Tähden ennustuksista ovat käyneet toteen yksi toisensa jälkeen. Heidän legendojensa mukaan, Tähti on itse Suurien Olentojen lähettiläs, joka määrää koko maailmankaikkeuden kulun.”
”Ja miten tämä liittyy asiaan mitenkään, Maxitrillian?”, Malcirem jatkoi kyselyään.
”Yksinkertaista Malcirem; Minä haluan sen Tähden. Haluan myös jokaisen sitä ympäröivän taivaankappaleen minun käsiini.
Minä haluan komentaa koko luomakunnan tulevaisuuden.”
Joukko hiljeentyi eivätkä tienneet miten olisi voinut vastata. ”… Maxitrillian”, Malcirem rikkoi hiljaisuuden, ”Tuo on rehellisesti sanottuna typerin Karzhanin asia minkä olen koskaan kuullut. Jos tuo on tosiaan mitä suunnittelet, minä en enään jää tänne”. Malcirem nousi vihaisesti tuolistaan ja alkoi kävellä Maxitrillianin takana olevaa ovea päin. Silloin ovi avautui ja takaa ilmestyi nais-Toa. ”Anteeksi, mutta sinä et lähde minnekään”, nais-Toa sanoi ja osoitti häntä salamakeihäällän.
Vortixxit hätkähtivät ja osa heistä nousivat tuoliltaan. ”Toa?”, yksi heistä sanoi, ”Mitä Toa tekee täällä? Maxitrillian, mitä tämä tarkoittaa?” Huoneen katoista ilmestyi kahta automaattista Zamor-laukaisinta, jotka osoittivat Vortixxeja päin.
Sheelika käveli ovesta sisään, Malcirem alkoi perääntymään.
”Mitä tämä on Maxitrillian?”, punainen Vortixx kysyi raivostuneemmin, ”Oletko seonnut?”. ”Sitä haluaisin kysyä teiltäkin!”, Maxitrillianin ääni nousi heti, ”Te rakkaat säälittävät, kermaposkiset petturit. Luuletteko, etten tiedä mitä teette selkäni takana? Siitä asti kun aloitimme tämän projektin möitte jokaisen sinikopion mitä saitte käsiin säällittävän säkin metallirattaiden takia. Tiedättekö kuinka kauan kesti minun hiljentämään jokaisen ostajanne?”. Maxitrillian käänsi päänsä Malciremiin päin, ”Rakas Malcirem, kuinka Larekallesi kuuluu? Kelbuuno, luuletko tosiaan yhtiösi tappion olevan vain väliaikaista? Ja te muut… Oletteko muistaneet hyvästellä rakkaimallenne ja yrityksillenne ennen lähtöä?” Kylmä hiki alkoi valuta Vortixxien päälaella. ”Mitä hemmettiä sinä oikein teit…?”, Malcirem kysyi hermostuneemmin. ”En vielä mitään, rakas Malcirem”, Maxitrillian vastasi ja hymyili taas pilkkaavasti. ”Hyvä jumala, Maxitrillian. Pyydän, älä satuta häntä. Teen mitä ikinä haluat.”, Malcirem anoi. Loput Vortixxeista olivat liian peloissaan sanoa mitään, paitsi Kelbuuno joka alkoi vain jaaritella hermostuneesti itselleen. ”Rakas Sheelika, mitä sinä ehdotat?”, Maxitrillian kysyi itsetietoisesti nais-Toalta. ”Mitä ikinä sinä haluat, Arstein”, Sheelika vastasi. Skakdin hymy alkoi kadota hänen kasvoistaan. Hän napsautti sormiaan, jolloin Zamor-laukaisimet katosivat takaisin laipion sisään. Samalla huoneen seinistä avautui useita salaovia ja niiden takana seisoi mekaanisia olentoja, jotka tuijottivat Vortixxeja kylmästi ja lähestyivät heitä päin. ”Viekää terveisiä Kohtalolle. Sanokaa, että Zorak Von Maxitrillian Arstein lähetti teidät”, Skakdi hyvästeli Vortixxeja ja poistui huoneesta sulkien oven perässä. Malcirem juoksi ovea päin ja yritti epätoivoisesti avata sen. ”Luojan tähden Maxitrillian!”, hän huusi, ”Teen mitä ikinä tahdot! Päästä minut!”. Metalliolento ilmestyi Vortixxin taakse ja ennen kuin Malcirem huomasikaan, mekaaninen käsi iski hänen päänsä ovea vasten.
Ei kovinkaan kaukana Ämkoon ja Snowmanin seikkailuista toisella saarella pimeässä temppelissä oli häkissä isä Bartax. Hän oli jo huonossa kunnossa kidutuksen ja väkivaltaisen kohtelun sekä väsymyksen ja henkisen kärsimyksen jäljiltä. Saari oli nyt Nazorakien vallassa. Abzumo oli asettanut niitä vartioon joka puolelle. Omat joukkonsa hän oli ottanut mukaansa toiselle saarelle.
Huoneeseen saapui luutnantti 789. Hän oli saaresta henkilökohtaisesti vastuussa Abzumolle. Hän katseli hetken ympärilleen ja totutteli huoneen hämärään. Sitten hän äkkäsi Bartaxin. Torakka meni Matoranin luo ja kalautti häkkiä miekkansa lappeella. ”Hoi, haluaisitko olla hieman poikien mätkittävänä? Pääsisit vähän ulkoilemaan.” Hän hykerteli itsekseen omalle nokkeluudelleen. Matoran nosti katseensa häneen. ”Pyydän…” hän sanoi käheällä äänellä. ”Mitä?” torakka ilkkui. ”Etkö halua enää kärsiä?” ”Voisitko… sytyttää kynttilät, jotta voisin… lukea viimeisen rukouksen?”
Torakka alkoi nauraa. Hän suostui pyyntöön pilkaten kuitenkin Matorania ja tämän uskontoa. ”Tiedätkös, Parta-ax”, Nazorak ivasi sytyttäessään kynttilöitä, ”te uskonnolliset katsotte asiat aivan liian mustavalkoisesti. Teidän maailmankuvanne on vääristynyt.” Hän kääntyi Bartaxiin päin. Kynttilät hänen takanaan alkoivat kasvattaa liekkejään. ”Nazorakit eivät ole paha imperiumi, eikä Ath ole rakastava jumala. Hän on vain kuva, jota palvotte.” Matoran nosti päänsä voitonriemuisena. Katsellessaan liekkien palamista hän tokaisi luutnantille: ”Eikä tuo keskimmäinen ollut kynttilä.”
Nazorak-komentajan hymy hyytyi. Hän käännähti äkkiä katsomaan kynttilää. Kynttilän ”sydän” oli palanut jo kokonaan, ja liekki kosketti jo vahaa. Hänen kasvonsa vääntyivät epätoivoiseen irvistykseen. Hän yritti rääkäistä kauhusta, mutta räjähdys ehti päästää äänensä ensin. Alttari sinkoutui palasina ympäri huonetta tappaen muutaman häkeissä olevan Matoranin. Bartax katseli ilotulitusta.
Häkin ovi avautui. Ulkoa päin tulleet soturimunkit olivat saapuneet vapauttamaan apotin ja vangitut veljet. 789 makasi vielä elossa huoneen nurkassa. Hän oli menettänyt kaikki raajansa, ja kärsi kovia tuskia. Verta valui joka puolella. Bartax meni hänen luokseen. ”Pyydän!” torakka henkäisi. ”Auta… minu…a…” Bartax katseli häntä kylmästi. ”Ath kanssasi”, hän sanoi, ja viilsi päänä poikki torakalta. Sen jälkeen hän piirsi ilmaan pyhän Athin symbolin ja siunasi ruumiin.
Nazorakien trooppinen tukikohta
”Ne ssssiissss päässssivät taassssss… pakoon?” Abzumo sanoi. Hän seisoi huoneen perällä selkä viestintuojiin päin. ”Ne… pakenivat… sukellusveneellä…” ”Ja se oli kallis…” sanoi toinen. Abzumo ei vastannut. Torakat katselivat häntä pelokkaasti. Huoneessa oli niin varjoista, että he tuskin näkivät synkkää Makutaa. Ssssssshhhh… eikö olekin surullisssssta? Torakat hätkähtivät. Terävät kynnet painautuivat lihaan kummankin olkapäässä. Verta alkoi valua lattialle. ”Menkää…” sanoi hiljainen sihinä, ”ja etssssikää minulle ssssse ssssukellussssvene.” Torakat pakenivat niin nopeasti kuin pystyivät. Abzumon ajatukset olivat sirussa. Hänellä ei olisi aikaa jahdata klaanilaisia näin tärkeän esineen ollessa hänen ulottuvillaan.
Ath-koro
”Veljet”, Bartax huusi, ”sisaret!” Hän seisoi uuden alttarin vieressä. Se oli juuri tuotu.
”Tänään me marssimme Makutan joukkojen kimppuun ja tapamme ne VIIMEISEEN VISORKAIIN JA TORAKKAAN!”
Hurrausta.
Bartax alkoi suorittaa pyhää rituaalia.
Hän otti esiin veitsen.
”Oi Suuri ja Pyhä Ath”, hän lausui, ”anna meille voimaa toteuttaa tahtosi ja hankkia takaisin sen, mikä on otettu meiltä pois.”
Hän polvistui alttarille.
”Anna meille siunauksesi siihen, mitä meidän täytyy tehdä.”
Matoranit alkoivat hurrata.
”Anna meille meidän Pyhä, Muinainen Voimamme, jolla me tuhoamme vihollisesi ja kaiken, mikä Nimdaa pitää erossa meidän luotamme.”
Matoranit alkoivat huojua musiikin tahdissa.
”Ota vastaan uhrimme, jonka sinulle annamme saadaksemme siunauksesi jälleen!”
Matoranit huojuivat yhä voimakkaammin. Monet huusivat tahdissa.
Bartax kohotti veitsen. Tähän hän oli valmistautunut koko elämänsä. Hän saisi lopultakin pääsyn Pyhään Paikkaan. Mutta kynnys oli korkealla.
Hän uhrautui. Kansansa puolesta. Nimdan puolesta. Athin puolesta.
Hän ei huutanut. Ei parkunut. Ei kirkaissut. Hän vain kaatui alttarille. Veri valui Athin patsaan päälle.
Matoranien joukosta alkoi kuulua mutinaa: ”Nimda.” Pian koko joukkio toisti monotonisesti yhtä sanaa: ”Nimda.”
Punahehkuiset silmät katsoivat kohti Nazorakien leiriä.
”Nimda. Nimda. Nimda. Nimda. Nimda.”
Joukko hitaasti huojuvia Matoraneja käveli leiriä kohti. Nazorakit näkivät heidän tulevan. He vitsailivat asiasta, kunnes näkivät joukon lähempää. Heitä alkoi pelottaa, kun punasilmäiset zombien lailla kävelevät Matoranit tulivat heidän luokseen. Eräs Nazorak nosti yhden Matoranin ilmaan ja heitti hänet kauemmas. Muuta saivat torakan kiinni, ja hän tallautui kuoliaaksi pienten jalkojen alla. Nazorakit juoksentelivat suuntaan ja toiseen. Kukaan ei päässyt pakoon. Kaikki kuolivat.
