Klaanon

Avainsana: ilmalaiva

  • Koin Ensimmäinen Tehtävä

    Nazorakien lentotukikohta
    Bio-Klaanin saari

    Kapteeni 088 käveli ryhdikkäästi metallista laskusiltaa pitkin. Hänen pitkä, ruskea takkinsa hulmusi hieman kovassa pohjosituulessa, joka alkoi tähän aikaan jo olla kovin kylmää. Varsinkin Mt. Ämkoon pohjoisrinteden tukikohdassa.

    Torakka suoristi hieman kapteeninlakkiaan ja veti harmaan takin tiukasti ruskean kehonsa ympärille. Takin rintapieltä koristi useampi arvomerkki sekä hänen hiljattain saamansa kapteenin merkki. Hän oli edennyt tavallisesta ilmavoimien torakasta komentamaan yhtä Ilmavoimien suurimmista aluksista: Koita.

    Metallinen laskusilta loppui pian ja kapteeni siirtyi astelemaan kierreportaita ylöspäin kahden saattajansa kanssa. Kylmä teräs kolisi inhottavasti, mutta kolmikko saapui suhteellisen nopeasti suurelle tasanteelle. Se oli kuin lentotukialus, mutta se oli kiinnitetty jyrkkään vuorenrinteeseen, ikään kuin kielekkeeksi. Yhdessä nurkassa oli jälleen kerran teräksestä tehty rakennelma, jossa sotilaat viettivät aikaansa.

    Kapteeni loi katseensa aluksiin. Neljätoista pyörein muodoin koristeltua syöksypommittajaa odottivat tiukassa muodostelmassa lentäjiään. Koneet olivat keskiosaltaan hieman herneenpalon mallisia, mutta niiden takaosa muuttui lähes neliöksi joka kätki sisäänsä voimakkaan moottorin. Siipien alle saisi laitettua runsaat määrät räjähteitä ja erilaisia asejärjestelmiä.

    Tukikohdan ylpeys kuitenkin oli massiivinen Koi.
    Vaaleanharmaa ilmalaiva odotti ylväänä lentokentän päässä, katsoen alas kallioerämaahan. Aluksen kylkeä koristi suuri Nazorakien tunnus sekä punaruskeat raidat, jotka menivät koko matkan aluksen kärjestä aina suuriin peräsinlapoihin asti.
    Ulkopuolelta aluksen aseistusta ei käytännössä edes huomannut: kaikki oli sisäänvedettävää parhaan mahdollisen auredynamiikan aikaansaamiseksi. Taisteluvarustuksessaan aluksen kyljistä pistäisi useita järeitä ilmatorjuntatykkejä. Koin, kuten muidenkin nazorakien ilmalaivojen, pääasiallinen aseistus oli kuitenkin syvällä aluksen sisällä. Pudotuskapseleita torakkasotilaille sekä erilaisia pommeja riitti suuriinkin hyökkäyksiin.

    088 katseli ylpeänä komentamaansa alusta vasten vaaleaa taivasta. Pian koittaisi Koin ensimmäinen suuri tehtävä.

  • Profeetan polku: Pormestari + 003:n suunnitelma

    Nui-Koro

    Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.

    Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.

    Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.

    ”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.

    Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.

    ”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.

    ”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.”
    ”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.”
    Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.

    ”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos.
    ”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin.
    ”Kiitos, herra pormestari.”

    Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.

    ”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”

    Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä

    003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.

    Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli?
    003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.

    Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.

    Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.

    Tehtävälle Bio-Klaanin linnakkeeseen.

    003 hymyili.

  • Veljeskunnan saari/Profeetan polku: Porakat

    Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa

    003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.

    Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.

    Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse.
    ”Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!”
    003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. ”Ja sen sisältö on?”
    Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. ”Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh.”
    ”Ja viesti loppui siihen?”
    ”Kyllä, sir.”
    ”Hmh.”

    Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.

    Outo tila

    Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.

    Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.

    Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?

    Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:

    ”Kaksittain, kätöset siniset.”

    ”Kaksittain, kätöset siniset.”

    Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?

    Ja koska hän pääsisi kotiin?

    Mt. Ämkoon rinne

    Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.

    Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.

    Kepe tutkaili karttaa. ”Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me…” Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi.
    ”Katsokaa”, Snowie sanoi.

    Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.

    ”Mikä piru tuo on?” Kepe kysyi.
    ”Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on.”

    Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.

    ”Ja mitä NUO ovat!?”

    Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.

    ”004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!” huusi käheä ääni.

    ”Ai niillä on semmoisetkin.”

  • Operaatio Beeta osa 58: Nesteiden ja virtapiirien yhteensopivuus

    Uppoava ilmalaiva, meri

    Vesi näytti ensin pysyvän pohjassa ammottavan reiän tuntumassa, mutta juuri, kun tiimi oli huokaisemassa helpotuksessa, alkoi se levitä ja vedenpinta alkoi nousta suurella tahdilla.

    Samalla sekunnilla sekä Killjoy, että tilassa olleet vahkit saivat sätkyn ja tarttuivat lähimpiin katossa oleviin putkiin ja jäivät roikkumaan niistä. Matoro, Summerganon ja Kapura olivat ainoat lattialla nyt seisovat ja ennen kuin ehtivät avata suutaan tästä merkillisestä käänteestä, ovi aukesi ja ohjaamoon syöksyi vahki, joka astui märälle lattialle ja pudotti samalla merkilliset kiekot, joita kantoi.

    Vahki ei ehtinyt sanoa sanaakaan, kun vesi ylsi tätä jo polvitaipeisiin ja se alkoi kipinöimään.

    ”Ei, ei, tämä eighrzzzzz…”

    Vahkin kipinäsuihku levisi jalkaa pitkin vartaloon ja oikosulku sai koko sen koneiston räiskähtämään kirkkaasti. Tämän jälkeen vahki rysähti lattialle eikä enää liikkunut, upoten samalla veteen.

    Killjoy roikkui nyt katosta entistä tiukemmin ja avasi radioyhteytensä kaikkiin aluksen vahkeihin.

    ”Varoitus, alus uppoaa ja täytyy parhaillaan vedellä. Lentokykyiset yksiköt, tehkää kattoon reikiä ja auttakaa kaikki yksiköt ja varusteet turvaan, ennen kuin vesi peittää koko aluksen!”

    Kapura ei selkeästikään ollut tilanteeseen tyytyväinen ja hänkin tarttui katon paneeleihin ja siirsi katseensa Killjoyyn.

    ”Sinunkaan pukusi ei varmaan pidä vedestä?”

    ”Sanotaan, että tämä on kastunut jo kerran. Järjestelmät jouduttiin sammuttamaan sen jälkeen neljäksi tunniksi, jotta vesi valuu pois. Jätän tällä kertaa väliin.”

    Matoro ja Summerganon astuivat lähemmäksi reikää. ”Vesi ei ole meille ongelma, tapaammeko pinnalla?”
    Killjoy nyökkäsi ja antoi Aizenille merkin. Tämä latasi kätensä pumpputoimintoisen räjähdepatterin ja amui kattoon valtavan reiän. Vesi ulottui Matoroa ja Sugaa jo vyötäisille.

    ”Tavataan saarella.”

    Hahmot katosivat näkyvistä ja Killjoy siirsi huomionsa katon reikään: ”Vähempikin olisi riittänyt Aizen.” Aizen virnisti ja tarttui Sarajiin, käynnistäen samalla rakettimoottorinsa, samanlaiset, kuin Killjoylla.

    Killjoy ja Kapura tekivät saman tempun ja Killjoykin liihotti matkustajansa kanssa reiän yläpuolelle.

    ”Odottakaa siinä, haemme teidät pian”, Killjoy huikkasi ja liihotti taivaalle. Siellä heitä ei odottanut paljoakaan parempaa, sillä Rhotukoita vilisi ympäriinsä ja Killjoy joutui tekemään täyden päivätyön väistelläkseen niitä. Killjoy ja Aizen ainoina lentokykyisinä ohittivat vedessä uivat Matoron ja Summerganonin ja kiidättivät lastilaisensa pienen muurimaisen kiviröykkiön luokse, jonne aluksen kolme jäljelläollutta lentokykyistä pioneeria olivat jokainen tuonut yhden vahkin mukanaan.

    Killjoy ja Aizen lasteineen laskeutuivat, samalla heidän luokseen ja painautuivat selkä kiveä vasten, suojautuen jatkuvalta tulitukselta. Ganon ja Matoro nousivat maihin, Matoro tiukasti teleskooppisilmäänsä puristaen. Tämän maski oli nyt jo takaisin hänen päässään.

    Killjoy käänsi katseensa kohti uppoavaa ilmalaivaa. Se oli jo miltei kokonaan uponnut, mitään ei ollut enää pelastettavissa. Killjoyn radiosta kuului vain rätinää ja sekalaisia avunhuutoja.

    Killjoy iski raivoissaan nyrkillään kiveen. He olivat juuri menettäneen kymmenen sotilasta, useita työskentelijöitä ja kommunikaattoreita plus lääkitsijät.
    Nelikon lisäksi heillä oli nyt Aizen ja Saraji, plus kolme lentokykyistä kevyesti aseistettua pioneeria, sotilas, lääkitsijä ja yksi aseistamaton työntekijä…
    vastassa kymmenittäin otuksia, joista Killjoy ei ollut ennen tätä päivää kuullutkaan.

    Matoro käänsi katseensa epätoivon partaalla roikkuvaan Killjoyyn:

    ”Taitaa olla suunnitelman paikka.”

  • Operaatio Beeta osa 53: Paratiisibreikki

    Ilmalaiva, Meri

    ”Kyllä, Killjoy on alkanut pehmetä.”, Matoro mainitsi yhtäkkiä.
    Hän nosti päätään hieman ylemmäs, katsoen kolmea muuta Klaanilaista. He katsoivat jään toaa, luullen tämän nukkuneen.

    Matoro katseli ympärilleen. Hän ei muista koska oli toiminut ilman teleskooppisilmiä.
    ”… missä olemme?”, Matoro kysyi tämän jälkeen.
    ”Matkalla kotiin, Matoro. Matkalla kotiin.”, Killjoy sanoi hieman etäisenä.
    Matoro nousee puoli-istuntaan käsiensä varaan ja katselee suurta huonetta. Hän ei näe oikealla silmällään paljoakaan. Se on toinen syy teleskooppisilmän käyttöön.
    Tärkeämpi syy on se, että hän haluaa naamioida naamionsa. Se on makutojen vanha koe tehdä naamio, jolla pystyisi hallitsemaan kaikkien mieliä täydellisesti.
    Noh, koe ei toiminut täysin, naamiosta ei tullut kyllin voimakas. Tosin sen nykyinen voimatasokin on niin korkealla, että Toalle tuottaa vaikeuksia käyttää sitä. Matoro hankki naamion kauan sitten Veljeskunnalta, ja nämä haluavat kokeensa takaisin.

    Matoro mietti menneisyyttään. Kovin moni Toa ei ole kokenut samanlaista elämää kuin hän. Suurin osa Toiasta on elänyt tiiminsä kanssa rauhaisaa elämää matoraneja suojellen.
    Suurin osa Matoron tiimistä on kuollut ikuisuus sitten. Hänen saarensa matoranit tapettiin. Sen jälkeen Matoro on yrittänyt epätoivoisesti tehdä maailmasta parempaa paikkaa elää.

    Turhaan.
    Kaikki ne tarinat ”Yhtenäisyydestä, velvollisuudesta, kohtalosta”. Mitä Toalle jää niistä, jos tiimiä eikä matoraneja ole.
    Kohtaloko vain?
    Vai jääkö sitäkään.

    Universumi on arvoitus.

    ***

    ”Ajattelin että voisimme pysähtyä tuolle saarelle hetkeksi jaloittelemaan.”, Killjoy sanoi radioon, katsellessaan ikkunasta alas. Turkoosinsininen, idyllinen meri lainehti vehreän saaren yläpuolella. Paikka näytti idylliseltä.
    ”Selvä, kapteeni.”, kuului vastaus.
    Vaalea ilmalaiva alkoi laskeutua kultaiselle hietikolle.

    Pari kahu-lintua lenteli sinisellä taivaalla. Aurinko – tai itseasiassa kupolin kattoon kiinnitetyt valokivet, Matoro tiesi, – sädehti kirkkaasti.

    Klaanilaiset pystyvät kaikki kävelemään ja ovat saamaansa löylytykseen nähden hyvässä kunnossa. Nelikko päättää viipyä hetken saarella, pitäen kuitenkin vahkit jatkuvasti lähistöllä.

    ”Mikä paratiisisaari. Olisipa Klaani tälläinen.”, Kapura ihasteli.
    Matoro käänteli käsissään karttaa, tutkien josko hän löytäisi saaren kartalta.
    ”Olemme tässä Pohjoisen mantereen kyljessä, lähellä Tren Krom -niemimaata.”, Matoro aloitti. ”Mutten löydä nimenomaan tätä saarta täältä.”
    ”Tuskin tämä on mikään kannibaalimatoranien hallitsema tulivuorisaari.”, Suga sanoi ohimennen.

  • Operaatio Beeta osa 46: Pako Vuorelta

    Xia, ilmalaiva Vuoren yllä

    ”Äkkiä!”, Matoro huutaa juostessaan käytävää pitkin, kohti ohjaamoa. Vahkeja odottaa siellä valmiina ottamaan klaanilaiset selkäänsä ja lentämään alas.

    Alhaalla oleva tykki on tähdätty suoraan ilmalaivan moottoreihin. Skakdipari asettaa massiivista ammusta piipusta sisään.

    Kapura syöksyy sirun kanssa yhden vahkin selkään, ja olento lähtee lentoon.
    Alta kajahtaa laukaus ja ilmalaivan kaasua täynnä oleva pallo leimahtaa liekkeihin, tulimyrskyn edetessä moottoreista ohjaamoa kohti.
    Yksi taaempana ollut vahki sulaa kasaksi protodermistä. Ohjaamossa olevat toat ja vahkit iskeytyvät paineaallon vaikutuksesta ilmaan, ja muutamassa sekunnissa aikaisemmin niin komea ilmojen valtias syöksyy maahan palaen.

    Jään toat ja vahkit syöksyvät kovaa kohti vuorta, jossa on ilmeisesti puhjennut tulimyrsky. Matoro on näkevinään jonkun vuoren huipulla.
    Yksi vahki iskeytyy vuoren pintaan, jääden tämän valtavan olennon ruoaksi. Kolme vahkia tulittavat ilmasta vuorta, jolloin tämä jättää joukon hetkeksi rauhaan.
    Matoro osuu kovaa kiveen, saaden panssarointiinsa useita rikkoumia. Summerganon iskeytyy myös kivikkoon.
    Vahkit laskeutuvat hetkeksi.

    ”Meidän pitää päästä pois vuorelta!”, Suga huutaa. Laavaa ja kiveä valuu alas vuorta.
    ”Kylmennetään lämpötilaa!”, Matoro huutaa. Hän kutsuu elementtivoimien rippeitään kylmentämään lämpötilaa laavan yltä. Summerganon tekee samoin, ja laava alkaa hidastua.
    Viisikko alkaa kulkea jyrkänteitä alaspäin.
    Lisää laavaa ja kiviä jyrisee rinnettä alas. Vuori yrittää imaista jonkun osaksi itseään, mutta kohteet ovat liian nopeita. Olento alkaa nostaa massiivista kiviseinämää pakenevan aterian ympärille.

    Kapura katsoo hätääntyneenä ystäviensä ongelmia vuorella. Tämän kuljettanut vahki on valmiina tulen toan vieressä, miettien itsekkin. Se on kuitenkin valmiina ampumaan jokaisen vihollisen joka tulisi häiritsemään heitä.

    Kapura kutsuu kanohi Shanin voimia. Hän tietää että satunnaisista elementeistä ei ole juuri hyötyä, sillä vain muutamat, kuten kivi, voisi pelastaa muut Vuorelta. Tulen toa keskittyy naamioonsa, häivyttäen mielestään kaiken ylimääräisen.

    Suuri, orgaanisesta kivestä koostuva seinämä nousee hitaasti mutta varmasti vuoren rinnettä pitkin, lukiten toat ja vahkit sen sisään. Maa näiden jalkojen alla alkaa rakoilla, makutojen sairas luomus valmistautuu syömään heidät.

    Silloin tapahtui jotakin. Kiviseinämä alkaa vetäytyä, Kapuran lujasti keskittyessä siihen. Joukko syöksyy madaltuneen seinämän yli, juuri ennenkuin maa heidän altaan olisi kadonnut. Tulen toa keskittyy kivimassan hallintaan jatkuvasti. Vaatii kaiken hänen päättäväisyyden pitää Vuori aisoissa.

    Muutaman minuutin kuluttua…

    ”Mitään tietoa Killjoysta?”, Matoro kysäisee maassa väsyneenä istuvalta Kapuralta.
    ”Gukko-lintu pelasti Kenraalin. Se lensi tehdasalueelle.”
    ”Mennään!”, Suga ilmoittaa.
    ”Kapura ei taida jaksaa. Mene sinä parin vahkin kanssa. Jään tänne odottamaan.”, toinen jään Toa ehdottaa.
    Kaksi kolmesta vahkista lähtee suuren valkohaarniskaisen perään kohti tehtaita.

  • Operaatio Beeta osa 44: Ylempi taho

    Xia, ilmalaiva Vuoren yllä

    Ilmalaivan sisällä raivoaa taistelu. Tai pikemminkin verilöyly, sillä aluksen vartijoita kaatuu eliittivahkien tulitukseen kuin heinää.
    ”Hajaannutaan! Etsitään Nimda!”, Matoro ohjeistaa kolmen toan ja kuuden vahkin ryhmää.

    Metallinen ovi räjäytetään auki vahkien toimesta yksi toisensa jälkeen. Toat syöskyvät käytävillä etsien jotakin, mikä voisi olla Nimda.
    ”Mukavaa. Tämä alus on iso, ja siru pieni. Huonolla säkällä tässä menee ikuisuus.”, Matoro päivittelee tilannetta.

    ”Itseasiassa ei mene ikuisuutta. Katsokaa!”, Kapura ilmoittaa tyytyväisenä, osoittaen ovea, jonka yllä lukee ”erikoisrahti”.
    Joukko syöksyy oven läpi (Okei, ovi väisti oma-aloitteisesti) ja saapuu hyvin valaistuun huoneeseen, jonka keskellä on lasikupolissa oleva siru.
    Liikkeentunnistimet olisivat käynnistäneet hälytyksen ellei hälyttimet soiso jo kuin viimeistä päivää.

    ”Onneksi tämä ei ole toimintaelokuva. Muuten täällä olisi itsetuhomekanismi kun otamme Nimdan.”, Suga päivittelee ja siirtää lasikuvun pois. Hän nappaa sirun nyrkkiinsä.
    Jos turvamekanismit toimisivat, teräsovi iskeytyisi kiinni. Klaanilaiset siirtyvät pois huoneesta nopeasti.

    ”Seuraava ongelma. Miten pääsemme pois?”, Kapura kysäisee.
    ”Osaako joku ohjata tätä?”, Suga tekee jatkokysymyksen.
    ”Ohjata kyllä. Laskeutua en.”, toinen jään toa ilmoittaa kevyesti.
    ”Se ei taida auttaa nyt.”, tulen toa vastaa.
    ”…Ei täällä tarvitse niin tyylipuhtaasti laskeutua.”, Matoro puolustelee.

    Vuoren juuri, Metsästäjien vartioasema

    Vartija-metsästäjä tähyilee taivaalle kiikareilla. Metorakkin ilmalaiva on pysähtynyt ja hetki sitten jotakin lensi ulos ikkunasta.

    ”Onko siellä joku?”, aseman radiosta kuuluu. Metsästäjä parantaa kuulokkeiden asentoa ja vastaa rauhallisesti.
    ”Mitä, kuka, missä.”
    ”Ampukaa ilmalaiva alas! Se on vallattu!”, radiosta kuuluu.
    ”Tarvitsemme ylemmän tahon luv-”
    ”MINÄ OLEN YLEMPI TAHO! OLEN METORAKK! NYT AMMUT SEN!”
    Metsästäjä tajuaa erehdyksensä ja ilmoittaa vartioaseman katolla oleville metsästäjille. Ne käsittelevät suurta tykkiä rakennuksen katolla, ja alkavat käännellä asetta.

  • Lumiukko pelkää lentämistä

    Valtava lentokonehalli, Klaanin linnake

    Ämkoo katsahti lukemansa lehden ylitse kuullessaan juoksevia askeleita. Valkoinen, suurehko hahmo hölkötteli hallin oven suunnalta kohti Ämkoota ja lentokonetta.
    ”Kas vain, Snowman, saavuitpa sittenkin.”
    Vastaukseksi Ämkoo sai väsynyttä huohotusta. Ainakin lumiukko oli tullut niin kovaa, kuin oli päässyt.

    Tasattuaan hengitystään hetken Snowman näytti varustelaukkuaan, ja alkoi puhua: ”Et ollut turhan tarkka tehtävän yksityiskohdista, joten otin mukaani vähän kaikkea. Ok?”
    ”Aivan vapaasti. Koneessa on aivan hyvin tilaa jos minkä moisille tamineille.” Ämkoo vastasi, ja kapusi lentokoneen ohjaamoon.

    Snowman kierteli alusta, katsellen sitä hieman huolissaan.
    ”Tuollako taitamme matkan?”
    ”Tuolla.”
    ”En mitenkään haluaisi kyseenalaistaa mekaanikkojemme taitoja, ihan pätevältä tuo vaikuttaa…”
    ”Niin…?”
    ”En oikein pidä lentämisestä.”
    ”…”
    ”Siis ei minulla perjaatteessa ole mitään sitä vastaan, mutta tuo näyttää niin… Vauhdikkaalta. Semmoinen rento ilmalaiva olisi enemmän makuuni.”
    ”Koska meillä tunnetusti on aikaa matkustaa ilmalaivalla paikasta toiseen tärkeällä tehtävällä.”
    ”Öh, niin toivoin.”
    ”Optimistisuutesi on ihailtavaa.”