Ga-Metru
Metru Nui
Keltainen kewa-lintu – yksi niistä koukkunokkaisista, tukevista siivekkäistä, joita Metru Nuilla riitti enemmän kuin tarpeeksi – laskeutui vauhtiputken metalliselle tukipylväälle. Se piteli kiiltävästä metallista tiukasti kynsillään kiinni ja keskittyi katselemaan.
Klaanilaiset olivat selvinneet välikohtauksestaan, se näki pimeyden keskellä. He väittelivät siitä, mikä olisi paras tapa jatkaa, lintu kuuli toien keskustelun korttelin päähän. Ne kolme, joiden kanssa kohteet olivat ottaneet yhteen, olivat vetäytyneet pohjoiseen, se tiesi.
Kenties niitäkin pitäisi pitää silmällä. Heillä ei ollut vielä Kaikkinäkevää käytössään, joten hänen piti tyytyä perinteisempiin tapoihin, kewa ajatteli ja lehahti lentoon.
Hulluuden kasvustot kaupungin alla olivat levittäytyneet Ga-Metrun alle. Ne huokuivat mieltä, jota Vakooja ei kyennyt ymmärtämään. Toia varjostivat vieraat tietoisuudet, ja se, mitä Lumi kantoi, säteili kirkkaana hänen näkökentässään. Se kulki kohti pohjoista, kohti toista valkoista tähteä. Pian se katoaisi pimeyteen, joka hohtoa ympäröi.
Radak luotti toiin suuresti Onu-Metrun tapahtumien jälkeen. Hän oli käynyt itse Aft-Amanan lähettyvillä, ja oli järkyttyneenä päättänyt odottaa ja antaa jonkun muun hakea mielen heksagonin. Vortixx tuntui uskovan vakaasti toien kykyyn selvitä pimeydestä, joka ajatusten kvasikristallia ympäröi.
Kewa-lintu laskeutui vaalealle katolle ja aloitti muutoksen normaalimuotoonsa. Näytti siltä, kuin linnun pikselit olisivat kääntyilleen ja vääntyilleet metallisen kalahtelun säestämänä kunnes ne muodostivat puolitoistametrisen, mustan humanoidin. Keltaisen kanohi Kirilin visiiri oli täysin musta.
Muodonmuuttaja hyppäsi alas katolta ketterästi. Vahki-partio kilometrin päässä koillisessa, toinen matkalla Po-Metruun viiden kilometrin päässä etelässä. Hereillä oli vain hämäriä hahmoja Ga-Metrun satama-alueella – matoran-väärentäjiä, vortixx-merimiehiä, laittomia meksitoran-siirtolaisia. Kaupunkikaniineita ja muita raheja kulki öisissä puistoissa.
Ilman säteilytaso oli normaali ja kaksoisaurinkojen ohuiden sirppien valovoimaisuus tavallinen. Taivaan halki kulki radioaaltojen verkosto lähetyksiä ja yhteyksiä. Vahkien kryptatut ja luodinkestävät yhteyssignaalit lävistivät kaiken muun aallonpituuksien tanssissa.
Kaikki data virtasi Vakoojasta suoraan eteenpäin vortixxin järjestelmiin. Kenttäagentti keskitti pian huomionsa metallilaatikoihin, jotka protoputkisatamaan oli toimitettu. Paikka oli syrjäinen ja vähän käytetty asema, joka johti Ta-Metrun huonomaineisista osista pohjoisiin metruihin.
Metallilaatikot oli suljettu xialaisilla numerolukoilla. Niiden kyljissä oli suuret mustat kolmikulmaiset kuviot. Ne täsmäsivät. Muodonmuuttaja tarkasti vielä rahdin sisällön metallin läpi, ja näki lähettimien ja levyjen olevan sitä, mitä pitikin.
”Tilaus on saapunut”, hän avasi yhteyden xialaiseen yhteistyökumppaniinsa XMS Angoncella. Ääni, sellaisena kuin Radak sen kuuli, olisi metallinen ja keinotekoinen, kuin vahkien äänet, mutta Vakoojan näkökulmasta se oli pelkkää hiljaisuutta.
Kun hetkeen ei kuulunut vastausta, kirilkasvo tajusi unohtaneensa, että kaikki eivät toimineet ilman unta. Siitä huolimatta vortixx vastasi, eikä edes kuulostanut vasta heränneeltä.
”Suleta-lähettimet, eikö?” Vakooja kuuli Radakin äänen mekaanisissa korvissaan.
”Ne”, muodonmuuttaja vastasi lyhyesti. Hän ei ole koskaan ollut puhuja. Pikemminkin kuuntelija. Radak oli heistä se, joka puhui.
Vortixx huokaisi.
”Laita tulemaan. Toistaiseksi pitää mennä niiden suunnitelmien mukaan. Ang kertoi Varjotun lähettävän vielä lisää joukkojaan tänne.”
”Varjottu ottaa sirut, kun saamme ne haltuumme.”
Vortixx linjan toisessa päässä ynähti. ”Sitä minäkin mietin.”
”Varjotulla on Alfa. Hän menetti Beetan. Hän himoitsee Deltaa ja sitä, mikä on Lumella.”
”Hän ei saa saada meidän sirujamme”, Radak vastasi päättäväisesti.
”Voimasuhde epätasapainoinen Varjotun hyväksi.”
”Niin se makuta vieköön on. Varjottu pitää koko operaatiotani tiukasti naruissaan.”
”Tapanko aluksella olevat Metsästäjät, kun saamme sirut sinne?” Vakooja ehdotti ystävällisesti, kuin se olisi ollut täysin arkipäiväinen asia tehdä.
”En oikein haluaisi – tarkoitan, tuo on juuri, mitä Varjottu tekisi. Ja metsästäjiä on tulossa lisää. Vaikka uusi kehosi onkin tehokas, en viitsisi riskeerata sinua.”
”Palauta tasapaino toisella tavalla.”
”Tarkoitatko avun värväämistä?”
”VIII. V. F. Z. G. Sinulla on kontakteja.”
Radak epäröi. ”Voin ottaa heihin yhteyttä, mutta odotukseni eivät ole korkealla.”
”Saan heidät kaupunkiin.”
”Tiedän. Soitan heille. Järjestä verkostosi pitämään toia silmällä, mikäli joudut lähtemään porteille.”
”Aina.”
Muodonmuuttaja antoi hiljaisuuden vallata ympäristönsä. Vain mekaaniset naksahdukset, jotka kuuluivat olennon pään kääntelystä, rikkoivat äänettömyyttä. Hän antoi öisen metrun hiljaisuuden hukuttaa hänet.
Hänen ensimmäinen ruumiinsa oli ollut koottu osista fexialaisessa romukaupassa. Halpoja aseita, teollisuusrobotteja ja vanhentuneita mikropiirejä. Radak oli maalannut luomansa koneen mustaksi ja antanut sen Vakoojalle.
Pitkät, laihat raajat ja notkea vartalo olivat olleet hänelle aivan uusi kokemus. Vaikka keho oli ollut vaatimaton, se ajoi asiansa. Se antoi hänelle liikkumisen vapauden. Ja silloin tosiaan tuli liikuttua, sillä Radak ja oli juuri luovuttanut tekoälyprojektiensa kanssa ja siirtynyt siihen, minkä uskoi olevan tulevaisuus – aitoon mieleen. Vaikka se aiheutti välirikon hänen toa-kollegaansa ja työnantajaansa, se oli ollut sen arvoista.
Hän itse ei ollut koskaan pitänyt Xiasta tai mistään sen siirtokunnasta. Niissä hän oli vain kone, ja koneet olivat työkaluja. XMS Heremuksen kannella hän sen sijaan oli ajatteleva olento aivan kuin hänen ystävänsäkin.
He olivat usein lukeneet alukseltaan tähtiä kuin Ko-Matoralaiset nähdäkseen väläyksiä kohtaloistaan. Hän muisti, miten oli kokeillut kolmannen ruumiinsa uusia silmiä eräänä yönä Zakazin ja Pohjoisen Mantereen välisillä merillä. Tähtitaivas oli ollut kirkas ja kaunis, mutta mikään, mitä hän sieltä luki, ei ollut koskaan pitänyt paikkaansa.
Kenties vain matoraneilla oli kohtalot. Kaikki muut vain elivät, olivat ja kuolivat ilman tarkoitusta.
”Aivan kuin Suuret Olennot”, Radak oli nuorena tähdistä haltioituneena puhunut ääneen. ”Heilläkään ei ollut kohtaloita. Miten olisi voinutkaan? He tekivät kohtalot!”, vortixxin monologi oli jatkunut.
”Ajattele, että me olemme kuin he. Mekin voimme vain tehdä kohtalomme!”
Se oli ollut sama yö, jona hän oli löytänyt makutan muistiinpanot ja tehnyt ensimmäisen harppauksensa kohti Mielen Sirua. Hän ja vortixx olivat kulkeneet pitkän matkan, mutta viimenkin he olivat lähellä päämääräänsä. Lähellä viimeistä askelta.
Se harppaus olisi varmasti tehty jo kauan sitten, ellei sattuma olisi sanellut toisin. Vararikko, sekaantuminen xialaiseen rahtibisnekseen, sitä seurannut XMS Heremuksen uppoaminen sekopäisen toan käsissä, vortixxin masennus ja epätoivo. Metsästäjien suunnitelmiin sotkeutuminen. Hän oli kuunnellut ymmärtäväisenä monet yöt ystävänsä monologeja. Vakoojaa piristi se, miten Radakissa oli taas entisaikojen tutkimusretkien intoa ja optimismia. Samaa intoa, jolla hän oli luonut muotoamuuttavan haarniskankin.
Muodonmuuttaja toivoi sen innon riittävän loppuun asti. Mihin tahansa loppuun asti. Kun he paljastaisivat korttinsa sirut saatuaan, heidän tarinansa olisi loppu. Onnellisesti, hän toivoi, mutta näki myös kaikki muut vaihtoehdot.
Olento kuuli radioyhteyden aukeavan päässään. Radak puhui.
”Zainah on Steltillä. Hän on porteilla kahden vuorokauden kuluttua. Hänellä on kaksikymmentä parastaan mukanaan.”
”Hankin heidät kaupunkiin”, Vakooja kuittasi. Hänen naamionsa olisi taittunut hymyyn, jos se olisi voinut tehdä niin.
XMS Angonce
Vortixx sulki yhteyden ja huokaisi helpotuksesta. Kenties asiat järjestäytyisivät.
Hän katseli datanurkkauksestaan komentosillan suurien ikkunoiden läpi öistä Metru Nuita. Se oli hiljainen. Jostakin syystä kaupungin yhteiskunnassa pidettiin oletuksena, että kiltit työteliäät matoranit nukkuivat yöt. Jopa Pimeyden Metsästäjät hänen aluksessaan nukkuivat. Mutta vortixx oli aivan liian innostunut ja hermostunut tulevaisuudesta nukkuakseen.
Hän avasi vaaleanvihreänä hohtavalle näytölleen (tai keskimmäiselle niistä) Varjotulle luomansa ohjelman. Keskeneräiset satelliittilautaset komentosillan huipulla surisivat voimakkaasti. Hän näki, miten vahkiyksiköt partioivat Metru Nuin yössä. Osa niistä liitelivät kaupungin yllä nuolenkärkimuodostelmissa. Valtaosa niistä horrosti tornissaan Ta-Metrussa.
Mutta hän ei päässyt niiden päiden sisälle. Metru Nuin tietojärjestelmät tai Arkistojen suojaukset, ei mitään ongelmaa. Mutta Vahkit olivat mysteeri. Innostava mysteeri. Tehtävän haasteellisuus oli yksi syistä, miksi hän oli suostunut sopimukseensa Varjotun kanssa, Radak selitti itselleen.
Vahkien hakkerointi oli ollut pitkään eräänlainen urbaani legenda rikollismaailmassa – monet väittivät kykenevänsä siihen, mutta todisteita ei ollut koskaan löydetty sen onnistumisesta. Metru Nuin sodan aikana Xialla oli toiminut kokonainen virasto, jonka ainoa tarkoitus oli päästä käsiksi vahkien joukkoälyyn. Satoja tuhansia xian krediittejä myöhemmin ei oltu edelleenkään saatu mitään tulosta – tutkijat eivät olleet kyenneet edes havaitsemaan vahkien lähettämiä signaaleja.
Radak kyllä havaitsi signaalit, joilla vahkit saivat ja lähettivät käskynsä. Niiden kuoria lukemalla hän näki mekaanisten lainvalvojien sijainnit. Mutta hän ei ollut päässyt signaalien sisältöön käsiksi kuin kolmesti. Kerran kaksi kuukautta sitten, kun hän oli vasta aloittanut aiheeseen perehtymisen. Silloin hän oli laitteiston puutteessa ollut kykenemätön hyödyntämään mystistä aukkoa suojauksessa, ja tilaisuus oli mennyt sivusuin. Toinen kerta oli tullut lähes yhtä äkkinäisesti joitakin viikkoja sitten.
Viimeisen kerran vahkeja ohjaavat datavirrat olivat avautuneet, kun toat olivat olleet syvällä Arkistoiden kartoittamattomissa osissa. Se oli ollut vortixxille niin sanottu valaistumisen hetki, sillä hän oli kuullut, mikä robotteja ohjasi. Hän oli tajunnut, miten hänen elämäntyönsä ja Varjotun suunnitelma kävivät täydellisesti yksiin. Sen jälkeen hän oli aloittanut uusien lähettimien rakentamisen. Edellisöisessä testissä hän oli saavuttanut mitä halusikin, mutta tiesi miettakaavan olevan vielä liian pieni.
Radak nappasi jääkaapista tölkin Bohrok-energiajuomaa ja asteli pajaansa keskeneräisten projektiensa pariin. Eipä hän sinä yönä muutenkaan nukkuisi, joten hän voisi hyvin vaikkapa rakennella.
Eikä nukkunut Angienkaan. Hän istui sängyllään – se oli tyypillinen vaatimaton xialainen makuusija, jota ei oltu tarkoitettu nauttimiseen – ja vaelteli ajatuksissaan. Pienestä pyöreästä ikkunasta säteili Metru Nuin aamuyön valot.
Kaikki meni päin destralia, hän ajatteli. Kun Varjottu oli saanut tietää Nimdasta, kaikki muu oli muuttunut toissijaiseksi. Hän oli lähettänyt kaupunkia kohti lisävoimia vain artifaktin haltuunsa saadakseen. Rautakala ei tiennyt, mikä häntä huoletti – sekö, että se vaarantaisi operaation kaapata vahkit ja pakottaa Dume polvilleen, vaiko se, että taikasiru olisikin se superase, jonka Kummisetä sen uskoi olevan. Hän ei edes tiennyt, miksi hän välitti asiasta.
Ikään kuin hänen mielipiteellään olisi ollut merkitystä? Varjottu tiesi mitä teki. Hän totteli. Niin hän oli toistannut itselleen aina, kun oli yksin ollessaan horjunut tai epäillyt.
Ei ollut toivoakaan saada unta. Hän ei ollut koskaan hyvä kestämään stressiä tai rentoutumaan paineen alla. Panostajan sikeä kuorsaus kuului naapurihuoneesta. Digitaalinen kello yöpöydällä näytti kaksoisauringonnousuun olevan vielä aikaa.
Hän voisi yhtä hyvin mennä ulos, selakhi ajatteli ja hiippaili lajilleen tyypilliseen tapaan lähes äänettömästi käytävään. Hän asteli pitkää käytävää pitkin – hissin ja ruokailutilojen ohi – aluksen sisäparvelle. Se oli tasanne XMS Angoncen etuosan asuin- ja ohjaussiiven ja takaosan suljetun varastosiiven välissä.
Tähdet tuijottivat häntä syyttävästi. Ne näyttivät hänen Kohtalonsa ja hieroivat sitä hänen silmiinsä kuin pieniä lasinsiruja. Pahimpana kaikista Punainen tähti tarkkaili häntä kuin Varjotun kuolemaa kylvävä silmä.
Kenties yötaivaan ankeus sai hänet huomioimaan, miten ylhäältä komentosillalta paistoi edelleen kirkkaat valot. Vortixx oli edelleen valveilla, Angien huomioi katsellessaan hämärää alusta parvelta. Ehkä hänen pitäisi mennä jälleen utelemaan Radakilta taas tämän suunnitelman palasia. Ainakaan hän ei olisi yksin ajatustensa kanssa.
Hän nousi aluksen hissillä ylös komentosillalle. Oli positiivinen yllätys havaita hissimusiikin olevan yöllä poissa. Puolikkaan kahdeksankulmion muotoinen komentosilta oli tyhjä, mutta valo kajasti vortixxin työpajan oven alta. Selakhi koputti.
Vortixx istui työkalujen ja teknisten komponenttien keskellä hiljaisen musiikin soidessa taustalla. Hän rakensi jonkinlaista laihaa ja pitkää kättä.
”Yökyöpeli sinäkin?” hän kysyi ja pyörähti tuolillaan selakhia kohti. Punamustalla vortixxilla oli päällään xialainen laboratoriotakki, jonka rintataskut olivat täynnä erilaisia työvälineitä. Kasvoillaan hänellä oli suojalasit.
”Liikaa ajatuksia”, nainen vastasi silmäillessään ympärilleen keskeneräisten laitteiden ja irtonaisten osien kaaokseen.
”Mitä ajattet?” Radak kysyi keskittyessään kuparijohtojen kiinni juottamiseen hohtavalla piikillä.
”Tulevaisuutta, enimmäkseen”, Angien vastasi ja pomppasi istumaan pöydänreunalle.
”Miltä se näyttää?”
Metsästäjä oli hiljaa. Hän ei osannut vastata kysymykseen. Juuri se häiritsi häntä eniten. Selakhialainen tiedemies ei voinut sanoa ”en tiedä”. Jos jotain ei tiennyt, asia piti korjata. Mutta tulevaisuuden tutkiminen oli niin vaikeaa.
Hän otti käsiinsä pöydältä pienen radiopuhelimen kaltaisen laitteen, jonka xialainen näyttö tervehti häntä. Laite aloitti voimakkaan kohisemisen käynnistyttyään.
”Oletko teknikko?” vortixx kysyi ja laski robottikäden pöydälle ja laski suojalasinsa sen viereen. ”Vai jonkin muun alan osaaja?”
”Olen kyllä sitäkin tehnyt aika paljon, mutta erikoisalaani on selakhialainen kristallitiede.”
”Alan ymmärtää, miksi Varjottu näyttää pitävän sinua niin tärkeänä, Ang.”
Selakhi huokaisi. Se oli totta.
”Kuuluuko Nimda kristallitieteen tutkimuksen piiriin?” vortixx kysyi yllättäen.
”Eeeen usko”, selakhi vastasi epävarmana. ”Ainakaan Varjottu ei ole edes antanut minun tutkia omaa siruaan. Se siru tuntuu olevan lähempänä… noh, legendaarisia kanohi-naamioita tai mahtikiekkoja. Kristallit ovat tiedettä ja noudattavat lakeja, toisin kuin ne.”
Vortixx pyöritteli päätään. ”Ehkä emme vain osaa niiden lakeja.”
Angien oli hiljaa. Hän katseli edessään seinän vieressä roikkuvaa mustaa robotin rankaa, jolta puuttui yläraajat.
”Radak, mitä tekemistä Nimdalla on tämän kaiken kanssa?”
Nyt mies puolestaan hiljeni ja mietti vastaustaan.
”Mieti esimerkiksi- ei, kuvittele – asia, joka tekisi kaiken mahdolliseksi. Vapauttaisi meidät luomistamme tieteen kahleista. Sitä pidettäisiin taikuutena, eikö?”
Angien nyökkäsi.
”Sitten, kun se ratkaisisi ongelmamme, siitä tulisi tiedettä. Nimda on tekninen komponentti, joka on teknologiaa, jota emme vielä ymmärrä. Se on ydinosa minun -tai siis Varjotun- suunnitelmassa kaapata vahkit, mutta vain typerä uskoo ettei sitä olisi tarkoitettu suurempiin asioihin.”
”Kun Varjottu kuuli tällä saarella olevista siruista, hän lähetti toisen joukon niitä varten matkaan.”
”Tiedän”, Radak vastasi ja tarttui energiajuomaansa. Sokerinen bohrok-juoma piristi hänen aivosolujaan tehokkaasti. ”Mutta hän antaa ne käyttööni, jos haluaa koskaan nähdä suunnitelmaansa totena”, hän jatkoi itsevarmana.
Tiedän? Angien tuhahti ajatuksissaan. Hänkö tiesi, mitä Varjottu kertoi minulle?
”Hänen suhtautumisensa Nimdan kaltaisiin ’taikaesineisiin’ on suoraan sanottuna pakkomielteinen”, selakhi varoitti. ”Häntä kiehtovat mysteerit ja selittämättömät voimat.” Mielessään Angien näki herransa aarrekammion täynnä kanoheita ja mitä mystisempiä esineitä. Kokoelman kruunasi hänen mielen toansa ikuisessa unessa.
”Ne kiehtovat aina sivistymättömiä”, vortixx naurahti ylimielisesti. ”Xiallakin niille vain naurettaisiin, koska ne eivät olisi oikeaa tiedettä.”
”Mikä saa sinut uskomaan Nimdan olevan tiedettä?” Angien kysyi. Hän veti jalkansa samaiselle pöydälle ja kääntyi sääret ristissä vortixxin suuntaan.
”Eikö kaikki ole?” hän vastasi.
”Voin nimetä ainakin pari asiaa, jotka eivät ole.”
”Nimeä.”
”Telepatia.”
”Miksi pään sisälle, ajatuksiin, katsominen eroaisi mitenkään vaikkapa radioaaltojen lukemisesta? Kummatkin ovat näkymätöntä virtaa – minä kutsun teorioissani psyykkistä aallonpituutta ce-säteilyksi – jolla on tietty arvo ja voimakkuus. Ja meillä on kuudes aisti – se, millä me luemme ce-säteilyä ja tulkitsemme sitä ajatuksiksemme – ymmärtämään sitä.”
”Tuo on jokin oma teoriasi!”
”Voin näyttää sinulle tutkimukseni, jos et usko. Ne täyttävät kaikki toistettavuuden ja neutraaliuden kriteerit”, vortixx totesi ärsyttävällä itsevarmuudella. Angien ei jaksanut väitellä.
”Hyvä on, hyvä on. Entäs ulottuvuuksien välinen matkustus?”
”No jos normaali teleportaatiokanoka muuttaa meidän sijaintiamme kolmessa ensimmäisessä ulottovuudessa, ja kanohi Mohtrekilla on voima taivuttaa neljättä… miksei niihin muihinkin voisi matkustaa? Se vain vaatisi sitä, että tunnustaisimme niiden muiden olevan olemassa, että voisimme alkaa tutkimaan niitä.”
Siinä oli järkeä, Angien huokaisi. ”Entä… Kohtalo?”
”No sitä ei voi selittää tieteellisesti, koska sitä ei ole.” Vihdoinkin vortixx myönsi, ettei tiennyt jotain, selakhi riemuitsi.
”Vaiko sitä ei ole, koska sitä ei voi selittää tieteellisesti? Silloin perustaisit koko väittämän oletukseesi, että kaikki on tiedettä.”
”Telepatiaa ja ulottuvuuksien välistä matkustusta on. Tai ainakin niitä on hyvin todennäköisesti. Emme tietenkään voi olla ihan varmoja, näkökulmakysymykset ja muut-”
”Väitän, että kohtalokin on olemassa”, Angien keskeytti.
”Heitä esimerkki”, vortixx pyysi.
”Esimerkki. No, tiedät miten Selakhialle kävi. Se tuhoutui lopulta. Se kituutti vuosikaudet Hullun Hain vallan romahdettua, kamppaili kaaosta ja kuolemaa vastaan, mutta aivan sama, mitä kukaan teki tai jätti tekemättä, se raunioitui. Se oli kuin vääjäämätöntä. Voisi sanoa, että sen kohtalo oli tuhoutua.”
”Eli jos jotakin ei voi estää, se on sen kohtalo?” Radak selvensi.
”Aivan. Samalla tavalla oma menneisyyteni – kun Metsästäjät hyökkäsivät kotini rannoille, minut vietiin monien muiden mukana palvelijoiksi Odinalle. En usko, että sitä olisi voinut estää – maantiede ja Varjottu sen sanelivat, emmekä me voineet vaikuttaa siihen.”
”Päädyit kuitenkin noin korkeaan asemaan rikollisten keskellä”, vortixx kysyi. ”Oliko sekin vääjäämätöntä?”
”… noh, olihan se luonnollista, että kykyni huomattiin ja päädyin tiedoilleni sopivaan asemaan”, selakhi vastasi yrittäen kuulostaa mahdollisimman vaatimatotmalta.
”Oliko meidänkin tapaamisemme kohtalo?” Radak hymyili vihjailevasti.
”En tiedä. Mitä luulet?” Angien hymähti.
”No, jos kohtalo olisi asia, joka olisi olemassa, se olisi varmasti saattanut meidät tähän tilanteeseen.”
”Mutta jos se kerran sinusta ei ole asia?”
”Joskus parhaat asiat tapahtuvat sattumalta.”
”Tämä ei taida olla sattumaa. Olen täällä tasan Varjotun tahdosta.”
”Mutta minä olen täällä satojen sattumien kautta”, vortixx vastasi.
”Kuten?”
”No esimerkiksi se, että laiva, johon Xialta karkoittamiseni jälkeen astuin, olikin matkalla etelään eikä pohjoiseen”, hän aloitti. ”Tai se, että tapasin samalla aluksella toan, joka näytti minulle tulevaisuuteni. Tai se, että löysin kiertelevältä kauppiaalta erään makutan kirjan Nimdasta, joka näytti minulle totuuden. Sekin, että Blacksnow väärinymmärsi minut ja miltei surmasi minut laivaani, oli täyttä sattumaa, joka on kuitenkin olennaisena palasena siinä, miten päädyin tänne.”
”Eli kohtaamisemme oli täyttä sattumaa. Yrityksesi taisi vähän kaatua.”
”No. Niin. Joo.”
”Älä välitä, en ole täällä etsimässä seuraa”, Angien naurahti. ”Haluaisitko näyttää minulle näitä sattumalta rakentamiasi laitteita vielä ennen kuin aurinko nousee?”
Radak hymyili. Vihdoinkin he olivat samalla aallonpituudella.