Kapura vajosi pimeyteen. Hänen viimeinen muistikuvansa oli Zairyh. Kapura ei tuntenut raajojaan. Eikä muita ruumiinosia. Mitä oli tapahtunut? Oliko hän kuollut? Tuskin. Zairyhin puheesta päätellen hänellä oli käyttöä Kapuralle. Se, että hän ei saanut mielensisäisiä viestejä huolestutti Kapuraa hieman. Entä jos Zairyh oli menettänyt kiinnostuksensa Kapuraan ja jättänyt tämän pimeyteen ikuisiksi ajoiksi?
Tuntematon saari, laboratorio
Zairyh tunnusteli uutta kehoaan. Kiinnostuneena hän yritti liikuttaa uusia raajojaan, mutta ei onnistunut. Toan keho ei reagoinut käskyihin. Mutta se ei Zairyhiä haitannut.
Kapuran entinen keho pullistui ja liikahteli oudosti, kun Zairyhin juuret työnsivät tieltään orgaanisen lihasmassan ja sisäelimet. Ulkoa päin Kapuran keho näytti yhä entiseltä, mutta niin asia ei ollut. Zairyh astui kömpelöt ensiaskeleensa. ”Vihdoin”, Zairyh sanoi. Hänen uusi suunsa ei liikkunut, eikä ääni kuulostanut Kapuran ääneltä. Mutta se ei haitannut. Soluttautuminen ei ollut osa suunnitelmaa.
Zairyh ojensi kätensä ja liikutteli sormiaan. Vaikka orgaaninen aines oli työntynyt sivuun alkuperäiseltä paikaltaan, Toan keho pysyi yhä kasassa. Zairyh katseli entistä asuinpaikkaansa uudesta kuvakulmasta ja tajusi vapautensa ensi kerran kunnolla. Vaikka hänen juurensa olivat vaistonvaraisesti imeneet ravinteita muista kasveista ja pitäneet tunkeilijat loitolla, Zairyh ei ollut ikinä nähnyt muuta kuin hallin likaisen nurkan. Vaikka Zairyh ei muistanut, kuinka paljon aikaa hän oli viettänyt vankilassaan, hänestä tuntui, että hän näki sen kunnolla ensi kerran.
Liikkumattoman juurimassan vieressä oleva tietokone piippasi pitkästi.
Zairyh huokaisi. Yllätyshyökkäyksen mahdollisuus oli siis mennyt menojaan.
Mutta se ei ollut välttämätöntä suunnitelman onnistumiseksi. Kunhan Zairyh saisi kasaan tarpeeksi muistoja, jotta voisi päätellä heidän nykyisen olinpaikkansa. Se oli kaikki, mitä tarvittiin. Ei, ensimmäisen vastaantulevan Toan muistoista ei löytynyt mitään liian hyödyllistä. Ei, yllätyshyökkäykseen ei ollut mahdollisuutta. Mutta silti Zairyh oli varma suunnitelmansa onnistumisesta.
Mutta se ei onnistuisi välittömästi. Vielä tarvittiin jotain. Ja sen Zairyh saisi. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta jotenkin Zairyh aisti kahden muun Toan lähteneen saarelta. Kenties Toan keho soveltui paremmin mielenvoimien käyttöön. Tai sitten heidän viimeiset suojauksensa olivat pettäneet. Älykkäitä kasveja pelkäävän Toan ilmestyminen saarelle tuntui mahdottomalta onnenpotkulta.
Zairyh asteli kohti ovea ajatukset suunnitelmassa.
Joukot taistelivat edelleen. Yhteenotto ei ollut muuttunut yhtään vähemmän kaoottiseksi. Toia oli jäljellä vielä satoja, ja ristiretkeläisiäkin vähintään puolisataa. Valkoinen lattia ei kuitenkaan ollut enää lähelläkään valkoista. Dox ja Hopeinen olivat taistelun keskipisteessä. Heitä vastassa oli Toa, joka ilmeisesti ohjasi kaikkia muita. Siitä hyökyi erilainen pahuuden aalto kuin muista. Sen tummankeltainen panssari kiilsi sädeammusten loisteessa. Sen sinisenä liekehtivistä silmistä paistoi viha.
”Nimda.”
Dox iski, mutta Toa torjui sen käsivarrellaan. Se huitaisi toisessa kädessä pitämällään terällä Doxia kohti, muttei osunut tämän ollessa liian nopea. Dox perääntyi. Hopeisen jatkuva tulitus heikensi selvästi Toan puolustusta. Se joutui keskittymään ammusten torjumiseen, eikä pystynyt siksi hyökkäämään täydellä voimallaan. Dox ei tiennyt kuinka pitkään Hopeisella riittäisi ammuksia. Heidän olisi saatava tämä loppumaan pian.
Verstas
Kepe oli Snowmanin kanssa yhä Verstaan laboratoriossa. Kepe vilkuili hermostuneesti barrikadoidun oven suuntaan, josta edelleen tuntui vetoa. Oli aivan kuin hän olisi odottanut jonkin alkavan jyskyttää sitä toiselta puolelta auki.
Snowie avasi suunsa.
”Tuota…”
Kepe vilkaisi häneen.
”…Saanko (toki saan) kysyä, mitä tuon oven takana on? Ja miten Dox, missä se onkaan, liittyy tähän?”
Kepe huokaisi.
”Luultavasti minun on ennen pitkää kerrottava jollekulle kaikki mitä tiedän tästä paikasta. Voin siis yhtä hyvin tehdä sen nyt.”
Hän asteli umpeennaulatulle ovelle ja tarkisti vielä kerran lautojen pitävän.
Klaanin saari muinaisina aikoina ja Kepen kertomus
Olen tätä paikkaa, jonka Verstaaksi nimesin, tutkimalla saanut selville siitä melko paljon. Se on mielenkiintoinen mutta silti samalla kauhistuttava. Ensinnäkin se on itse Klaanin linnaketta vanhempi. Se siis oli täällä jo Tawan saapuessa. Saattaa olla että hän tietää siitä jotain. Linnake on rakennettu mystisesti suoraan sen päälle, kuin peittämään se.
Aurinko laski horisonttiin. Sitä ei tahtonut nähdä taivaan paksun pilviverhon läpi. Tuuli puhalsi mereltä vielä nimettömän saaren rantakallioille. Kalliolla seisoi yksinäinen, kaapuun verhoutunut hahmo. Aallot löivät kallioon hänen allaan suolaista vettä pärskyttäen. Lunta satoi taivaalta tasaiseen tahtiin. Saarta koetteli kylmin talvi vuosiin. Maa oli valkoinen. Puut lehdettömiä.
Toiseksi, se ei ole vain sokkelo maan alla. Ei pelkkä kummallisten varastojen labyrintti. Se on oma maailmansa ja oma elämänsä. Minulla on syytä uskoa, että paikoitellen se ei edes ole tässä todellisuudessa, vaan jossain aivan muualla.. Aina kun lähden sen syövereihin löydän jotain uutta ja ennennäkemätöntä.
Tämä se on, hahmo ajatteli. Tätä paikkaa olemme etsineet vuosia. Tätä saarta. Olemme viimeinkin, pitkän työn jälkeen, saavuttamassa päämäärämme. Päämäärän, jota olemme tavoitelleet jo vuosikymmeniä.
Saavuin tänne jo pitkä aika sitten. Tuolloin olin vain kiertelevä tutkija vailla vakinaista tukikohtaa. Tämä vaikutti juuri sopivalta minunlaiselleni henkilölle, silloin. En kuitenkaan ole varma miten sain tämän paikan vastuulleni. Täällä ei ollut Klaanin olemassaoloaikana kukaan muu käynyt, pääasiassa siksi, että ovi oli lukossa eikä sitä saanut millään muilla keinoin auki. Minä kuitenkin sain avaimen Verstaan Aaveeksi nimeämältäni olennolta. Miksi juuri minä? Ja keneltä? En muista siitä yöstä juuri mitään.
Ehkä jonain päivänä kaukaisessa tulevaisuudessa, hahmo ajatteli, joku pääsisi nauttimaan työmme hedelmistä. Emme ehkä me itse. Joukossamme on liikaa niitä, jotka tavoittelevat vain omaa etuaan. Heitä on aina kaikkialla. Heiltä ei voi välttyä. Lunta kertyi ohut kerros tumman kaavun päälle. Hän ei välittänyt.
Dox ja Ignika tulivat myös Verstaaseen asumaan. He viettivät syvemmällä käytävissä enemmän aikaa kuin minä, ja olivat joskus kateissa viikkoja. He näkivät asioita joita minä en. Katso mitä heistä on tullut; hattujen perään haikailevia petoja. Eläviä todisteita siitä, miten vaarallinen tämä paikka oikeasti on.
Emme kuitenkaan tunne tutkimuskohdettamme läpikotaisin. Siinä piilee vaarallisia voimia. Se voi aiheuttaa paljon tuhoa ja kärsimystä vääriin käsiin joutuessaan. Vääriin. Tuo sana jäi hänen mieleensä. Olivatko hänenkään kätensä sen mahtaville voimille oikeat?
Pidän itseäni eräänlaisena portinvartijana. Verstas voi olla Klaanille suurempi uhka kuin mikään nazorakien, makutojen ja skakdien epäpyhä liittouma. Se joka Verstaan joskus loi oli paha. Pahuus itse. Siksi asetin ikuisen Valvojan tänne. Se on työntänyt aistinsa kaikkialle, ja varoittaa meitä jos jotain mullistavaa tapahtuu.
Entä jos epäonnistumme, hahmo ajatteli. Minkälaisia pimeyden voimia vapautamme kahleistaan? Meillä on käsissämme kyky tuhota maailmoja. Hän katseli taivaanrantaan hiljaisena huomaamatta pienen, vihreän matoranin askeltamista hänen luokseen.
Silloin tällöin syvältä ryömii tänne haavoittuneita, henkihieverissä olevia olentoraunioita, jollaisista ei löydy muualta mitään tietoa. Mistään lähteistä. En tiedä mitä ne ovat, mutta olen yrittänyt auttaa niitä parhaani mukaan. Ne ovat hyvin monenkirjavia. Osa on pysynyt hiljaa, osa on puhunut tälle maailmalle tuntemattomilla kielillä. Tiesin, että jotain oli tapahtumassa, kun kohtasin taas yhden tehtävämme Ath-Koroon jälkeen.
Matoran aloitti anovasti: ”Oi herra, pelasta kylämme. Talvi uhkaa varastojamme. Kylmyys tappaa karjan. Auta, oi herra.” Hahmo nosti nyrkkiin puristetun kätensä ja avasi sen. Pieni, kuin toisesta maailmasta oleva siru katseli häntä ja hän sitä. ”Nimda.”
Se oli muita olentoja hermostuneempi ja kykeni kummallisella suullaan sanomaan asian, jonka minäkin ymmärsin ja jota nyt siksi suuresti kammoksun. Tämä asia, josta mekään emme tiedä mitään, yhdistää tämän paikan ulkomaailman vihollisiimmekin.
Olento sanoi: ”Nimda.”
Verstas
”Voi olla että viimeinen taistelu käydään näiden seinien sisällä.”
Kepe suuntasi ovelle, joka oli tiukasti monella lukolla kiinni. Hän katsahti Snowmaniin kysyvästi kummallinen hymy kasvoillaan.
”Tahdotko nähdä ne?”
[spoil]Tein ylieeppisen postauksen ja heitin reippaasti klapeja teorioitsijoiden uuniin. Päivän hyvä työ tehty.[/spoil]
[spoiler=Gurp ja Manf esittävät:]Hurratkaa! Ja muistakaa nauraa oikeissa kohdissa. Käsky.[/spoiler]
Zakaz
Zaiggeran mökin savuavat jäänteet
Horisontista kaikuva sireenimäinen ujellus toistui jaksoittain vielä kahdesti. Warrek, Guardian, Zaiggera ja Manu olivat astuneet ulos täysin rei’itetystä ja kattonsa menettäneestä mökistä ja kuuntelivat nyt ääntä. Hetken kuuntelun jälkeen nelikko sai paikallistettua äänilähteen. Hälytys kaikui jostain Zakazin suuren keskusjärven suunnalta, mutta huomattavasti lähempää. Järvelle oli vähintään viiden tunnin matka.
”Ilmahälytyssireeni”, Zaiggera sanoi puoliksi kuiskaten. ”Joku kuuli meidät.”
Warrek oli polkemassa yhtä Zaiggeran pihamaan palavista ruohomättäistä sammuttaakseen sen. ”Eikä ihme, heh. Sääli vain pihamaatasi. Ja taloasi.”
Zaiggera kohautti olkapäitään ja laittoi kiväärinsä nojaamaan jalkaansa siksi aikaa, että sai sidottua harjansa ulospäin repsottavat suortuvat.
”Samantekevää. Ajattelin muutenkin muuttaa.”
”Siistiä”, Warrek sanoi hilpeästi. ”Minne?”
”Teräskalliolle”, Zaiggera sanoi osoittaen toisella kädellään jonnekin kauas. ”Välittömästi. Siellä on Nektann-torni, jonka kellari saa kelvata suojapaikaksi. Olen käynyt siellä kerran.”
”Hei”, Warrek sanoi nostalgisena, ”eikö se torni räjähtänyt aivan päreiksi?”
Zaiggera keskeytti kenraalinsa tyynesti poimien kiväärin takaisin tiukkaan ja järkkymättömään otteeseensa. ”Kuten sanoin, kenraali. Kerran.”
Rannikkoon tiiraileva Guardian näytti pohdiskelevalta. Hän kääntyi kohti Zaiggeraa. ”Kuinka kaukana tämä kallio on?”
”Kolme kilometriä ja neljäsataa metriä. En tiedä, kuinka kaukana Nektannin joukot ovat, mutta meidän pitää juosta.”
Warrek naurahti. ”Juosta? Mistä lähtien Zakazin paras tarkka-ampuja on juossut pakoon?”
Zaiggera kääntyi kohti kenraaliaan. ”Tuo on ilmahälytys, kenraali. Luodit loppuivat ja zamoreja on kuusi. Kuudes on tyhjä.”
Warrek puri huultaan. ”Skarrarar. Olet…kai oikeassa.”
”Hetkinen”, rintakehäänsä pitelevä Makuta Nui sanoi. ”Emme me voi paeta suojaan. Meidän pitää olla Nynrahilla pian!”
Zaiggera katsoi Manua arvioivasti. Warrek tuhahti.
”En tiedä sinusta, mutta minä en halua kuolla.” Manu risti kätensä rinnalleen.
”Kukapa tahtoisikaan kuolla. Meidän, minun ja Guartsun, on vain lähdettävä tältä saarelta. Nyt. Lähimpään satamaan, jossa varastamme veneen.”
”Varastamme?” Guartsu sanoi.
”Joo?”
”Miksi?”
”Ei ehdi vuokrata.”
”Eikö tosiaan?”
”Ehkä ehtisi, mutta haluatko maksaa?”
Zaiggera ja tämän kenraali katsoivat kaksikkoa hetken. Sitten nais-Skakdi sanoi:
”Me menemme kalliolle, minä ja Warrek. Menkää te, minne teidän täytyy.”
Warrek näytti ilahtuneelta. Guardian ei.
”Täytyy olla jokin keino, jolla voimme yrittää paeta yhdessä”, hän pohti.
”Luultavasti niitä on satoja”, Manu sanoi. Guardian mulkaisi häntä vihaisesti.
”No, lähdetäänpäs, Zaiggera-kulta”, Warrek sanoi hilpeästi. Liian hilpeästi tilanteen vakavuuteen nähden.
”Keksin kyllä jotain”, Makuta sanoi ja laittoi aivonsa töihin.
Hän alkoi ravata ympyrää. Guardian katseli hieman ympärilleen.
”Ne tulevat pian”, hän sanoi sitten. Kaksi muuta Skakdia nyökyttelivät.
”Nektann ei jätä meitä henkiin”, Warrek sanoi pohdiskelevasti. Sitten Manu yhtäkkiä hypähteli heidän luokseen ja julisti:
”Hih, me juoksemme tuonne kukkulan huipulle! Sitä ne vähiten odottavat.”
Muut katsoivat häntä kuin vajaamielistä.
”Me kuolemme”, Warrek sanoi.
”Ne tulevat lentokoneilla”, Makuta jatkoi. ”Lentokone lentää ja liitää ympäriinsä ja sitten pum räjäyttää meidät.”
Guardian oli hiljaa. Warrek tuhahteli itsekseen. Zaiggera pyöritti silmiään.
”Mutta me emme kuole, jos ne eivät tiedä, minne me menemme. Lentokone lentää korkealla.”
”Manu”, Guardian sanoi katse suunnassa, josta ilmahälytyssireeni oli kaikunut. ”Minusta tuntuu, että sinun pitäisi ottaa rauhallisemmin.”
Makutan silmät liikkuivat villisti kuopissaan.
”Mmmmmiksi, aaarteeni?”
”Koska luulen, että henkäisit aavistuksen sitä kredipselleeniä.”
”Ai”, Makuta sanoi ymmärtäväisenä. ”Jos me nyt kuitenkin. Juoksemme. Pakoon.”
Guardian kuunteli hetken aavikon hiljaisen tuulen alta vähitellen erottuvaa matalaa jyskettä. Jotain oli tulossa ja sillä oli selvästi kiire. Sininen skakdi katsoi Zaiggeraa ja Warrekia vuorotellen. ”Tiemme ilmeisesti eroavat.”
Warrek hymyili hieman haikeana. ”No nyt jo. Kylläpä aika kuluu nopeasti.”
”Niin”, Guardian sanoi. ”Kiitos kaikesta. Teille molemmille.”
Zaiggera nyökkäsi. ”Teillä on sota taisteltavana. Menkää ja voittakaa se.” Sen sanottuaan Zaiggera lähti kävelemään jo hitaasti kauas Warrekista.
”Hei, sinä!” Manu huusi heilutellen toista kättään ja osoittaen rintakehänsä ympärillä siteenä toimivaa huivia. ”Unohdit riepusi.”
Zaiggera pysähtyi vielä hetkeksi. Hän kääntyi ja katsoi makutaa hetken. ”Pidä se.” Sillä sekunnilla Zaiggeran katseessa oli hetken jotain merkillistä. Pian hän kuitenkin jatkoi matkaa.
”Kenraali, tule”, Zaiggera huusi vielä käsi puoliksi kiväärillään.
”Ihan pian, kulta!” Warrek huudahti takaisin pirullinen virne kasvoillaan. Hän katseli hetken jossain kaukana häämöttävän Hopeisen meren suuntaan kuin pohtien jotain. Sitten hän avasi suunsa.
”Tuolla jossain kukkulan takana on joku rupuinen kalastajakaupunki. Se on pienempi kuin se, mihin olimme aiemmin menossa, mutta saa kelvata. Jos muistan oikein, yksi tyyppi on minulle palveluksen velkaa. Viekää siltä vene puolestani. Ai niin, ja jos eksytte, tunnistatte reitin niistä vanhoista tornitykeistä.”
Guartsu kohotti kulmaansa. ”Olethan varma, että ne ovat miehittämättömiä?”
”En”, Warrek vastasi ovelasti. ”Mutta minä ja Zaiggera voimme kiinnittää Nektannin pirulaisten huomion. Meillähän on vielä sentään kuusi ammusta.”
”Anteeksi, Warrek”, Guardian sanoi. ”Mutta ei käy.” Hän tuijotti jo kauempana kävelevää Zaiggeraa hetken epäröivän näköisenä kuin odottaen. Sitten hän vilkaisi Manua ja kuiskasi tälle jotain.
Manu otti kaapunsa alta esiin toisen käsistään. Nazorak-henkinen kämmen oli puristunut nyrkkiin. Makutan suu vääntyi pirulliseen virneeseen. Hän avasi nyrkkinsä.
Makutan nyrkissä oli kuusi revolverin kokoluokkaan sopivaa zamor-kuulaa. Warrekin silmät laajenivat.
”Zaiggera niin tappaa teidät jos huomaa.”
”Entä jos et kerro”, Guardian sanoi vaimeasti ottaen kuulat Manun kädestä ja sovittaen niitä Zaiggeran mökistä mukaan ottamansa revolverin sisään.
”Kelpaahan tuo, eversti”, Warrek sanoi vilkuillen asetta. ”Mutta miksi?”
”Ammun ilmaan ja houkuttelen ne peräämme”, Guardian sanoi, vaihtaen äänensävynsä pian huomattavasti synkemmäksi. ”Teillä ei olisi mitään mahdollisuutta kokonaista armeijaa vastaan.”
”Mitä väliä?” Warrek kysyi tiukasti. ”Teitä tarvitaan sodassa, joka saa sisällissodan rähinät näyttämään yhdeltä skarrararin baaritappelulta. Minä olen vain vanha juoppo. Ja lisäksi…”
Warrek oli hetken hiljaa ja poikkeuksellisen vakavana. ”Minun tässä pitäisi kiittää teitä. Ilman teitä olisin vielä tuhoamassa päätäni Rukissa. Olen velkaa teille jo kerran.”
Warrek näytti alistuneelta. ”Antakaa minun skarrarar vieköön maksaa takaisin ystävilleni.”
Manu näytti selventäneen päänsä ainakin hetkellisesti. ”Tarjoa meille juotavaa joskus. Nyt ei ole aikaa.”
Keltainen sähkön skakdi naurahti. ”Makutan ketale. Anteeksi ennakkoluuloni. Sinä olet ihan jees.”
Jyrinä horisontissa voimistui. Vieläkään ei ollut täysin selvää, minkälaiset joukot Nektann oli lähettänyt perään, mutta armeija ei selvästikään ollut pieni. Sininen skakdi-sotaherra ei ollut liikuttanut joukkojaan hetkeen näin voimakkaasti.
Warrek alkoi astella jo kauemmas Makuta Nuista ja Guardianista, mutta hänen askelissaan oli tietty epävarmuus.
”Pysykää skarrarar vieköön hengissä, kamut.”
Manu hymähti. ”Ja juokse skarrarar sinä nyt aivan skarrararin nopeasti, että saat hänet skarrarar kiinni.”
Warrek naurahti ennen kuin lähti juoksemaan. Guardian näytti Warrekille vielä sotilastervehdykseen ja hymyili haikeasti samalla kun molemmat skakdit alkoivat kadota jonnekin kauas.
Zaiggeran perässä juoksi nyt kauas yksi ainoista henkilöistä, joita Guardian kunnioitti johtajahahmoinaan. Sisällissota oli kuitenkin ollut ohi jo vuosikymmeniä. Veri oli vuodatettu. Menetykset oli kärsitty. Panssarissa roikkuvien tähtien määrällä ei ollut enää väliä.
Zaiggeran perässä ei juossut Guardianin kenraali, vaan myös hänen vanhin ystävänsä.
Jyrinä voimistui.
”Skarrararararrar”, Manu sanoi kuin testiksi.
”Jep”, Guartsu sanoi. ”Tiedätkö sinä edes, mitä tuo tarkoittaa?”
”En, mutta pidän siitä.”
Guardian oli hetken hiljaa.
”Se tarkoittaa sitä osaa Mata Nui -lehmän suol-”, Guardian ehti sanoa ennen kuin makuta keskeytti hänet siirtämällä kätensä skakdin suun eteen.
”…minä sanoin pitäväni siitä. Älä pilaa tätä.”
”…hyvä on”, Guardian sanoi. Kaksikko alkoi astelemaan kohti kukkulaa, jonka takana ilmeisesti odottaisi joukko vanhoja ilmatorjunta-Nektanneja ja pieni kalastajakaupunki. He eivät vielä juosseet, mutta pian olisi aika sille.
”Minulla on kuusi ammusta”, Guartsu sanoi. ”Kun ammun ensimmäisen, juoksemme.”
”Ja sitten ammut aina parinsadan metrin välein?” Manu kysyi.
”Bingo. Koska mehän haluamme tulla huomatuiksi.”
”Pidän tästä.”
Guardian siirsi pistooliaan vähitellen ylös. Hän epäröi hetken. Sitten liipaisin painui alas ja aseen laukeamisen kajahdus täytti ilman kaikuen kauas. Pian makuta ja skakdi juoksivat strutsimaista vauhtia kohti edessä häämöttävää kukkulaa.
Hetken juostuaan Guartsu ampui uudestaan taivaalle. He jatkoivat kohti kukkulaa. Aavikkoinen maisema vilisi taustalla. Taustalta alkoi kuulua vaimeaa ryminää. Se voimistui koko ajan. Pian sen jälkeen, kun Guardian oli ampunut kolmannen ammuksen taivaalle, Manu teki ikävän havainnon.
”Ggggguuuuaartsu.”
”No?”
”Tuota noin. Niillä on Muakat.” Guardian vilkaisi taakseen. Parisenkymmentä Skakdia ratsasti Muakoiden selässä heidän perässään.
”SKARRARARRARARRAR!”
”Sitä minäkin ajattelin”, Manu sanoi. Guardian ei vaivautunut ampumaan neljättä ammusta taivaalle; hän laukaisi sen suoraan Skakdeja päin. Etummaiset lensivät ratsujensa selästä, ja muut joutuivat hajaantumaan, jotteivät olisi talloneet kumppaneitaan.
Pian he saapuivat kukkulan rinteelle Skakdit kannoillaan. Muakat väsyivät jo ennen rinteen puoltaväliä. Kissapetoja ei ollut kestävyyskuntoa vaativiin metsästyksiin tarkoitettu. Nyt Skakdivihulaislauma joutui jatkamaan jalan. Tästä karkulaiskaksikko oli hyvillään. Seuraavaksi Guartsu ampui viimeisen ammuksen ryhmän etunenässä olevan Skakdin silmään. Tämän pää räjähti radikaalisti. Manu virnisti omalle ajatukselleen: Skakdi ei enää soittaisi suutaan, kun menokin oli niin päätöntä. Sitten Makutan ilme muuttuikin surulliseksi. Eihän se ollut edes hauska juttu…
Skakdit saavuttivat kaksikkoa uhkaavasti. Hiekkainen kumpare oli hankala nousta. Samalla, kun Manu ja Guardian tarpoivat ylöspäin, he myös potkivat hiekkaa Skakdeja päin. Manun päähän pälkähti idea. Hän jäi hetkeksi seisomaan paikoilleen ja mittailemaan etäisyyksiä. Guartsu huomasi tämän ja pysähtyi itsekin hetkeksi.
”Mitä sinä teet? Juokse!”
”… hiekkamäärän massa… ja tilavuus… Mitä?”
”Vauhtia!”
”Odotas”, Makuta virkkoi ja kyykistyi asettaen kätensä maahan. Skakdien ollessa noin kolmen metrin päässä Makutasta maa heidän allaan romahti. Halkeama oli viedä Makuta Nuinkin mukanaan, mutta Guartsu juoksi auttamaan hänet ylös. Skakdit yrittivät selvittää solmuun menneet ruumiinsa. Manu pyyhki hikeä otsaltaan.
”Taisin arvioida hiekan vakiotiheyden väärin”, hän mutisi. Guartsu tökkäsi häntä olkapäähän ja lähti jälleen juoksemaan kohti kukkulan huippua. Manu seurasi pian perästä.
Skakdit pääsivät kuitenkin nopeasti ylös. He oppivat jotain ja hajaantuivat leveämmälle alalle. Ei kulunut kuin hetki, ja kaksikko oli jo kumpareen huipulla. He olivat tosin arvioineet ”kukkulan” koon hieman väärin. Se oli koholle nousevaa maastoa Zaiggeran mökiltä katsottuna. Se kuitenkin vietti jyrkästi alaspäin suureen kanjoniin. He olivat ehkä sadan metrin korkeudella kanjonin pohjan tasaiselta maaperältä katsottuna.
”Oho”, Manu sanoi.
”Oho”, Guartsu vahvisti. ”Tämä ei tainnut kuulua suunnitelmaasi?”
”Ei”, Manu myönsi, ”mutta äkkiäkös minä tästä laskeskelen.”
Hän mittaili rinnettä katseellaan. Skakdi-sotilaat lähestyivät uhkaavasti.
”Hmm… ehkä noin seitsemänkymmenen asteen kulmassa…”
”Aika loppui”, Guartsu sanoi ja väisti ensimmäisen Skakdin miekaniskun. Manu katsoi taakseen ja näki, että heidät oli piiritetty. Joka suunnasta tuli Skakdeja – paitsi tietysti alhaalta. Makutan mieleen piirtyi kaksiulotteinen kuva rinteestä ja sen laskeutumiskulmista.
”Okei, tuosta voisi päästä alas”, hän sanoi.
”Ai?” Guartsu vastasi.
”Minulla on suunnitelmakin. Tosin, tässä suunnitelmassani on puute.”
”Kuinka niin?”
”Tarvitaan lumilauta.”
”…”
”Eikö vain olekin puute.”
”Me olemme aavikoituneella saarella.”
”No onko sitten olemassa hiekkalauta tai jotain vastaavaa?”
”Ei, enpä usko.”
”Sitähän minäkin.”
Dialogin aikana kaksikko oli väistellyt iskuja ja jakanut sellaisia. Paljain nyrkein vain oli vaikea taistella miekoilla varustautuneita vihollisia vastaan. Manu vahvisti seuraavan nyrkiniskunsa varjoenergialla, ja uhri kaatui kuolleena maahan. Guardian hakkasi pyssynsä lappeella vastustajaansa päähän. Syntyi kalahtava ääni, joka sai Guartsun selän kylmille väreille. Sehän tästä vielä puuttuikin, että hän rikkoisi uuden aseensa. Tosin olihan se kestänyt lukuisia kalautteluja ennenkin.
”Täällä ei ole lautoja”, Guartsu sanoi hengästyneenä.
”No mitä skarrararraria me sitten teemme?” Manu huudahti. Silloin eräs Skakdi sai haavoitettua Guardiania. Tämä kaatui maahan. Manu ampui haavoittajaa varjosäteellä. Guardian perääntyi kohti Manua. Kumpikin oli aivan rinteen reunalla. Skakdit perääntyivät hieman. Yksi, ilmeisesti porukan johtaja, astui esiin.
”Teidät on voitettu. Ainoa mahdollinen tie on alas.”
”Itse asiassa”, Manu sanoi.
”Me olemme menossa sinne”, Guardian jatkoi, kuin yhteisestä sopimuksesta. Skakdi katsoi heitä hieman yllättyneenä.
”Te ette mene mihinkään. Te kuolette. Nyt.” Skakdi heilautti miekkaansa tappavaan liikkeeseen. Manu ei ehtinyt reagoida, kun Guardian vetäisi hänet taaksepäin. He molemmat lensivät rinteeseen. Skakdi ryntäsi reunalle katsomaan, mitä oli tapahtunut.
Aivan rinteen reunaa lähimpänä seisova skakdi tuijotti näkemäänsä hetken aivan hiljaa. Muitakin palkkasotureita kerääntyi vähitellen reunalle. Osa heistä oli kiivennyt kukkulan jyrkkää rinnettä useiden kalliiden takaa-ajominuuttien ajan ennen kuin oli päässyt rinteen reunalle näkemään jotain täysin mykistävää. Yksikään skakdi ei ollut aivan varma, olisiko tilanteessa pitänyt kiroilla vai nauraa.
Jyrkkää mäkeä alas kiisi jotain vauhdilla. Tämä mäkeä alas kiitävä jokin syöksi perässään ilmaan hiekkaa pilvimäiseksi vanaksi liikkuessaan rinnettä pitkin nopeuksilla, jotka saivat sen näyttämään jonkinlaiselta pölyohjukselta. Moni skakdi, joka ei ollut vielä ymmärtänyt näkemäänsä ensikatsauksesta, liikkui kanjonimaisen jyrkän rinteen tasaisimpia osuuksia alas varovaisesti nähdäkseen paremmin.
Parempi katsaus valaisi, että mäkeä alas liikkui sininen skakdi, joka seisoi mustaan, tummanruskeaan ja erilaisiin punasävyihin verhoutuneen makutan päällä. Toinen skakdin jaloista oli makutan teräväkyntisten jalkojen taipeiden päällä, kun toisella taas se otti tasapainoa makutan selästä. Makuta kiisi täristen mäkeä alas skakdi päällään. Pimeyden olennon jalat menivät mäkeä pitkin edellä, mutta katseensa se piti taaksepäin. Valtaisa hiekkapilvi peitti suurimman osan makutan kasvoista, mutta sen silmien punahehkuinen ja mulkosilmäinen katse erottui kaukaakin.
”Blrblrblrbrlrrrlblrblrbrlrblrbrl…”
Palkkasoturien johtaja ei ollut erityisen sanavalmis yksilö, mutta harva olisi keksinyt tilanteeseen parempaa sanottavaa kuin hän.
”Mitä.”
Guardianilla oli täysi työ pitää hallinnassaan ”lauta”. Hän tasapainoili melko taitavasti, mutta vauhti oli selkäpiitä karmiva. Lauta ei myöskään ollut mielissään tapahtumasta. Minä en ole hiekkalauta!
Manu ei tietenkään pystynyt sanomaan juuri mitään. Hiekkaa meni suuhun. Mäki oli pitkä. Manun näköalaan kuuluivat jyrkänteen reuna, jolta yhä pienemmäksi käyvät Skakdit katselivat hölmistyneinä, hiekkaiset rinteet, jotka täyttivät sivustat sekä – kaktus. Manu olisi pitänyt kiinni haaroistaan, jos olisi voinut.
Hiekka näytti kimmeltävän auringon paahteessa. Kuumuus ei kuitenkaan vaikuttanut ylinopeudella kiitävään kaksikkoon. Guartsu yritti vältellä suuria lohkareita, mutta pienemmät kivet sattuivat Makuta Nuihin aika ikävästi. Pian Manu huomasi jotain: ilmeisesti Muakat oli saatu raahattua ylös, ja nyt muutama Skakdi lähti heidän peräänsä niillä ratsastaen. Oli selvää, että isot eläimet eivät voineet selvitä sellaisessa mäessä juosten, joten ne luhistuivat mahalleen ja Skakdit joutuivat liukumaan niiden avulla eteenpäin.
Hoh, nyt Skakdeillakin on omat lautansa, Manu viestitti Guartsulle. Tällä ei ollut juuri aikaa kiinnittää asiaan huomiota. Guardianin kaikki keskittyminen oli kääntynyt ohjaamisen puoleen. He nimittäin tulivat kanjoniin. Liike-energia on liian suuri, Manu ajatteli. Me jatkamme yhä. Vaikka enhän minä näe eteeni, kun takapääni kiitää kiihtyneenä suoraan – POIS PÄÄNI SISÄLTÄ! Älä huuda.
Skakdit saavuttivat jo kaksikkoa. Niillä oli enemmän massaa ratsuissaan kuin Guardianilla, joten niiden saama nopeuskin oli suurempi. Manu pyöritteli kaavoja päässään, mutta Guardianin onneksi vain juuri omassa päässään. Hän ei kaivannut fysiikkaa sotkemaan ohjausta. He nimittäin saapuivat kohtaan, jossa kallio kapeni tunneliksi. Skakdi-parat törmäsivät kallion seinämiin, ja vain yksi pääsi tunneliin heidän kanssaan. Hänkin tosin löi päänsä yhä mataloituvaan kattoon ja kuoli. Tunneli vei suoraan kallion läpi. Tultuaan ulos tunnelista Guartsu ei voinut muuta, kuin jatkaa suoraan hyppyriin – suuntaa ei ehtinyt muuttaa. Manu kiljaisi heidän lentäessään korkealle ilmaan. He laskeutuivat kuitenkin onnellisesti, tai Manun tapauksessa vähemmän onnellisesti. Hän putosi mahalleen pää menosuuntaan. Guartsu lätkähti hänen selkänsä päälle, ja matka jatkui.
Käännyttyään täysin ympäri Makuta Nui kykeni vihdoin avaamaan suunsa. Ensi töikseen hän sylki suustaan ulos hiekkaa useiden minuuttien ajan. Jos hiekan joukosta erottui välillä yksittäinen sana, se oli todennäköisesti yksi monenlaisista kirosanoista, joita makuta oli opetellut tämän matkan aikana. Syljettyään kaiken hiekan suustaan tämä lautana toimiva makuta karjaisi vihdoin sanoja, joista Guartsu sai jotain selvää.
”Seuraavatkorgh ne meitääääääähh?”
Guardian käänsi päätään. ”Pari muakatonta! Ne yrittävät juosta perässä, mutt-”
”PÄÄ ALAS.”
Guartsu ei kyseenalaistanut eteen katsovan kulkuneuvonsa komentoa vaan kyykistyi niin alas kuin oli mahdollista ilman, että menetti tasapainonsa. Uuden, lyhyemmän tunnelin katossa roikkuvan terävän monimetrisen stalaktiitin kärki kulki arviolta kymmenen senttimetrin päästä kyykistyneen Guardianin päälaesta. Skakdi odotti joitakin sekunteja kyyryssä.
”Iiih”, hän sanoi yksinäinen silmä pyöreänä ja selkä vielä osittain kyyryssä.
”Hyvähyvähyvä”, Manu sanoi ääni kasvavassa paniikissa, ”mutta HYVÄ JUMALA KATSE TIEHEN.”
Guardian teki työtä käskettyä ja huomasi kauhukseen, kuinka tämän tunnelin keskellä oli valtava kivipaasi. Vartija karjaisi ja ohjasi vauhdikkaasti ”kulkupelinsä” sivuun jalkaliikkeellä, joka sai Manun sisuskalut kääntymään epämiellyttävästi. Kaksikko väisti kivipaaden juuri ja juuri puolen metrin päästä.
”HYVÄ POIKA”, Makuta Nui karjui raivolla, joka muutti hänen lausahduksensa sanomaa aavistuksen verran. ”JATKA SAMAAN MALLIIN!”
”Sen te-e-E-E-eeeeen!”
Tunnelin epätasainen pikkukivimaasto vaikeutti kaksikon välisen keskustelun sujuvuutta hieman.
Tunnelin suuaukko ilmestyi kaksikon eteen ja auringonvalo häikäisi pian molempien silmiä. Kanjoniksi muuttunut mäki jyrkkeni ja kaksikon vauhti kiihtyi, mutta skakdipalkkasotureja ei ollut enää näkyvillä.
”Me…me…memememe karistimme ne!” Guartsu huudahti voitokkaana heilauttaen kättään ja melkein horjahti pois Manun päältä.
”Hyvääääääääääääh….” Manu korisi, ”mutta mitäh nuo ovat?”
”Mitk…aiiiiii. Nuo.”
Hieman kauempana oli havaittavissa kaksi suurta metallista tornia. Tornien etäisyys toisistaan oli useita satoja metrejä, mutta massiivisuudestaan johtuen ne erottuivat kauas. Jossain lähempänä rantaa hahmottui vielä yksi torni. Kaikkien terästornien huipulla oli neljän suuren taivasta kohti katsovan kanuunan rykelmä, joka ei ollut uhkaava pelkästään kokonsa takia. Kuten kaikki Nektannin luoma tai hänen toiveestaan luotu, se oli myös täynnä suuria teriä, joiden ainoa järkevä tarkoitus oli saada muuten hyvin askeettinen ulkomuoto näyttämään äärimmäisen tappavalta.
Nektann-ilmatorjuntatykki kiilsi auringonvalossa terineen. Hetken aikaa Guartsu havaitsi yksittäisen skakdin kiipeävän tornin tikkaita pitkin, kun pieni rykelmä muita seisoi tornin alla ja näytti karjuvan toisilleen.
Kun skakdi oli tornin huipulla, se katosi pieneen luukkuun. Valo syttyi ilmatorjuntatykin sisällä.
”Tuo”, Manu sylki ulos. ”Tuo kääntyy – meitä – kohti.”
”Hah!” Guartsu huudahti parhaansa mukaan. ”Tuo on hyökkääviä ilmalaivoja vastaan. Ei se edes käänny niin alas, että se voisi osua meihin!”
Jotain vihreää alkoi syttyä vähitellen jokaisen kanuunan sisällä. Guardian oli hiljaa kymmenen sekuntia.
”…toisaalta…” hän köhi, ”…ei se tietenkään estä niitä yrittämästä…”
Skakdit olivat valmiina. Joku hyökkäysryhmästä oli ilmoittanut radiopuhelimitse, että vaarallinen kaksikko saapuisi luolastosta pian. Nyt Nektann-tykit olivat valmiina ampumaan Makutan ja petturi-Skakdin seulaksi. Ensimmäiset ammukset lähtivät liikkeelle salamannopeasti. Manun ajatukset pelasivat ainakin jotenkuten, ja hän tökkäsi kädellään vasemmalle sivulle, jolloin kaksikko heilahti oikealle. Ammus osui aivan heidän viereensä, mikä sai Manun lennähtämään ilmaan ja pyörähtämään 540 astetta. Siispä hän lensi selälleen maahan, ja Guartsu sai pysyttyä kyydissä pienen ilmalennon jälkeen. Tornit lähestyivät uhkaavasti. Pari ammusta lensi Guartsun pään yli. Hän katsoi Manun kasvoihin; tämä tuijotti nyt häneen kuluttaessaan selkäänsä maanpintaa vasten.
”Et pystyisi pientä suojakilpeä tekemään?” Guartsu uteli. Vastaukseksi Makuta loi jonkinlaisen pienen energiakentän sinisen Skakdin pään yläpuolelle. Juuri ajoissa torjumaan vihreän räjähdyksen, joka siihen ammuttiin. Ammus kimposi kilvestä suoraan maahan heidän allaan ja teki isonlaisen kraatterin. Seurauksena siitä Manun naamio täyttyi hiekalla ja heidän vauhtinsa hidastui.
He olivat nyt tornien välissä. Skakdit eivät yrittäneetkään enää tähdätä ilmatorjuntatykeillä heitä vaan ottivat esiin kiväärinsä. Luoteja sateli hiekkalautailevan Guartsun niskaan. Suojakilpi rätisi hetken ja katosi.
”Vältä kuolemista”, Manu sanoi. Guartsu horjahti luodin osuessa häntä ja yritti tukea toista jalkaansa maahan, joka vilisi heidän allaan. Niinpä Guardian osui pää edellä maahan ja kierähti Manun kanssa yhdeksi sekavaksi jalkojen ja käsien sotkuksi. Kasa jatkoi yhä matkaansa rinteitä pitkin. Pian se kuitenkin saapui ammusten saattelemana äkkijyrkkään pudotukseen.
Guardian putosi pehmeään kohtaan ja vieri hiekkasärkkää pitkin kalliota päin. Hän oli menettää tajunsa, mutta pään lyöminen kallioon auttoi virkistämään ajatukset. Ensi töikseen hän nousi huojuvasti seisomaan ja antoi rankasti ylen. Hetken kaottuaan paikoillaan hän päätti yrittää nousta uudestaan seisomaan. Maailma pyöri. Hän odotti jonkin aikaa maailman pysähtymistä. Viimein hän sai selvää ympäristöstään: hän oli kymmenisen metriä korkeassa kuilussa. Hetken hän hoiperteli ympäriinsä, mutta löysi sitten kohdan, johon oli pudonnut. Vähän matkan päässä siitä oli ruumiin muotoinen kuoppa. Guartsu katsoi kuoppaan. Siellä makasi kuopan reunojen muotoinen Nazorakin palasista koottu ruho kasvot alaspäin.
”Ei enää koskaan”, hiekan tukahduttama ääni sanoi. Guardian lysähti istumaan siihen paikkaan, jossa sattui olemaan – kovan, kivisen kohdan päälle. Se sattui. Sitten hän tajusi luodin, joka oli iskeytynyt hänet jalkaansa. Irvistäen hän tunsi jälleen kivun aallon. Tunto alkoi palata lihaksiin.
Manu punnersi itsensä vaivalloisesti ylös polvilleen. Sitten hän yritti ravistella hiekkaa pois.
”Skarrar”, hän sanoi lyhyesti. ”Hiekkaa naamion sisällä. Hiekkaa sisäelimissä. Hiekkaa pöksyissä. Elämä kohtelee kaltoin.”
Guartsu hymähti ja hieroi luodin osumakohtaa. Sitten hän vilkuili hieman ympärilleen. Hän ei ollut varma, oliko sittenkin ollut tajuttomana, sillä auringonlasku värjäsi kallion ja hiekan punertavaksi. Siis sen verran, mitä rotkoon valoa tuli. Katsoessaan ylös Guartsu näki valoa, joten hätää ei ollut. Kuilu oli melko matala suurimpiin, jopa sadan metrin syvyisiin kanjoneihin verrattuna.
Manu oli irrottanut naamionsa tyhjentääkseen sen hiekasta. Hänen vihreä antidermiksensä alkoi valua ulos. Hän tökki sitä sormellaan takaisin sisään. Sitten hän laittoi Kraahkaninsa takaisin paikoilleen.
”Pitäisikö meidän lähteä jonnekin?” hän kysyi huokaisten. Guardian nyökkäsi.
”Kumpaan suuntaan?” Makuta jatkoi.
”En tiedä. Suuntavaistoni petti tämän lautailun jäljiltä… Mutta koska aurinko laskee länteen, tuo on lähin suunta, jonne meidän kannattaa lähteä”, Guardian vastasi osoittaen suuntaa, jonne he pian lähtisivät. Kunhan vanha Vartija saisi luodin irti.
”Skanneri. Päälle.” Muakojen elintoiminnot olivat pysähtyneet. Jotain positiivista oli kuitenkin siinä, että ne eivät olleet kärsineet kovin kauaa. ”Skanneri. Pois.” Guardian kyykistyi maassa makaavien kissaeläinten tasolle ja sulki niiden suuret silmät käsillään. Se oli vähintä, mitä hän pystyi tekemään. Sininen skakdi nousi seisomaan ja kääntyi kohti pientä puuhökkeliä. Noustessaan pystyyn vauhdikkaasti Guardian koki päänsärkynsä voimistuvan sietämättömäksi. Vielä vähän raukeana kaatuessaan saamastaan tällistä vartija hieroi otsaansa voimakkaasti vähentääkseen kipua. Guartsun, Warrekin ja Manun kolmikko lähti astelemaan kohti puumökkiä, jonka ovi oli juuri auennut nähtävästi itsestään. Aavikon hiekkadyynit alkoivat loppua ja maasto muuttui kuivaksi aroksi, jolla kasvoi muutama nyivettynyt ruohomätäs. Vuosikymmenten syömä puumökki seisoi kuivalla maaperällä huteran näköisenä. Jos mökin puisilla seinillä oli joskus ollut pienikin kerros maalia, ajoittaiset hiekkamyrskyt olivat tehneet siitä selvää. Tummanruskeat, epävalmiit puulaudat näyttivät siltä kuin rakennus olisi selviytynyt vähintään yhdestä tulipalosta.
Puumökin avonaiseen oviaukkoon käveli hahmo. Hahmo oli skakdi, mutta se oli hieman hoikempi kuin yksikään Manun matkalla näkemistä skakdeista. Skakdin astuessa polttavaan auringonvaloon oli nähtävissä, että se oli naispuolinen. Tämä skakdi oli väriltään jonkinlainen harmoninen sekoitus ruskeaa ja oranssia, mutta sen pitkä harja oli kokonaan punertavampaa oranssia. Skakdin kaulan ympärillä oli punainen huivi ja hänen leuassaan oli pieni taisteluarpi. Käsissään naispuolinen skakdi piti jykevää harmaata ja pitkäpiippuista sisällissodan kivääriä. ”Warrek”, Zaiggera sanoi happamasti ilme mahdollisimman neutraalina.
”Luutnantti!” Warrek sanoi hymyillen leveästi koko hammasrivistölläni. ”Näytät yhä yhtä ihastuttavalta kuin aina!” Jykevä aseen laukeamisen ääni täytti ilman. Kukaan ei ollut ehtinyt edes huomata Zaiggeran painaneen kiväärin liipaisinta, mutta aseen piipusta leijaileva savu viesti muuta. Luoti oli osunut täsmälleen millimetrin tarkkuudella Warrekin oikean jalan varpaiden välissä olevaan aukkoon. Se oli heittänyt kuivaa, savuavaa maa-ainesta useampaan suuntaan ja teki Warrekin varpaiden välissä olevaan kuivaan maahan huomattavan reiän. Kellertävä skakdikenraali ei ollut liikahtanut mihinkään suuntaan, mutta ei ollut helppo sanoa, oliko hän kangistunut kauhusta vai jättänyt koko ammuksen kokonaan huomioimatta. Warrekin kasvoilla oli edelleen sama typerä hymy kuin ennen osumaa. ”Äbbäbäb”, Warrek sanoi.
”Olet minulle velkaa, kenraali”, Zaiggera sanoi tyynesti, ”nyt jo toisen kerran.” ”Äbbäb. Kiitos, kulta.” ”Kappas”, Zaiggera sanoi kääntäen päänsä kohti Guartsua ja kävellen kohti kolmikkoa. ”Kukas se siinä.” Zaiggera sanoi tämän enemmänkin hämmästyksestä kuin ilosta.
”Hei, Zaiggera”, Guardian sanoi ja väänsi kasvoilleen pienen hymyn. ”Kiva nähdä pitkästä aikaa.” Zaiggera nyökkäsi hitaasti ja avasi suunsa. ”Tuhlasin kolme luotia takianne säälittäviin palkkatappajiin.” ”Tiedän”, Guardian sanoi vaatimattomasti. ”Kiitos.”
”Hetkinen”, Manu sanoi äkkiä. Ruskeanoranssi skakdi ei vaikuttanut nauttivan kaapua käyttävän muukalaisen keskeytyksestä, mutta antoi tämän puhua loppuun. ”Kolme”, Manu sanoi toistaen Zaiggeran sanoja. ”Noita raatoja on viisi. Laskit varmaan-” Zaiggera päätti keskeyttää makutamaisen olennon tällä kertaa. ”Kolme luotia.” Manun silmät laajenivat ja hän vilkaisi liikkumattomana hiekassa lojuvaa ruumiskasaa äärimmäisen hitaasti vielä kerran. Makutan kunnioitus skakdiluutnanttia kohtaan nousi huomattavasti.
Zaiggera kääntyi kohti mökkiänsä pitäen kivääriään silti uhkaavassa valmiusasennossa. ”Tulkaa sisälle”, hän sanoi vaiteliaasti. Makuta Nuin, Guartsun ja Warrekin muodostama kolmikko epäröi hetken ennen kuin he astelivat yksi kerrallaan Zaiggeran perässä. Warrek käveli innokkaimpana ensimmäisenä.
* * *
Puuhökkeli oli sisältä jopa ankeampi kuin ulkoa. Minkäänlaisia väliseiniä ei ollut ja kaikki oli käytännössä osa samaa tilaa. Pieni pöytä täytti tilan keskiosan ja sen ympärillä oli huteria jakkaroita. Huoneen perällä oli tiskiallas, jossa oli sameaa vettä ja heikosti vaappuva kasa likaisia lautasia ja juomakuppeja. Muutama likainen ja säröinen juomalasi houkutteli kärpäsiä. Tiskialtaan vieressä oli aukko huoneen katossa, josta roikkui alas pienet köysitikkaat mökin yläkerrokseen. Huoneen toisessa päässä oli pieni pedattu sänky. Sängyn vieressä oli vanha lipasto, josta pullotti erilaisia papereita ja vaatteita. Zaiggeran sängyn alla vaikutti olevan jotain kättä pidempää ja pieni pahvilaatikko, jossa oli kiloittain luoteja ja zamoreja.
Warrek, Manu ja Guardian istuivat pöydän ympärillä hiljaisina katsellen vaatimatonta asuntoa. Zaiggera seisoi hiljaa tiskipöydän edessä ja etsi sen kaapeista jotain. ”Otatteko teetä?” hän sanoi melkein kuiskaten.
”Öhm?” Guardian sanoi. Hän oli keskittynyt hetkeksi tarkkailemaan pöydällä olevaa mustavalkovalokuvaa, jossa Zaiggera seisoi sotilasrivissä toisen, tuntemattoman skakdiluutnantin kanssa. ”Joo. Kiitos, otan kyllä.” Zaiggera kääntyi ympäri ja yritti näyttää kiinnostuneelta. ”Kenraali, entä sinä?” Edelleen typerästi hymyilevä Warrek havahtui hetkeksi. ”Ei missään nimessä. Onko sinulla viskiä?” Zaiggera huokaisi ja pyöritti silmiään. ”Sinä senkin vanha juoppo.” ”Minusta sinäkin olet ihana”, Warrek sanoi hekotellen itsekseen. Zaiggera vaihtoi taas aihetta välittömästi ja puhutteli nyt Manua ensimmäistä kertaa. ”Muukalainen, kelpaako tee?” ”Kyllä, tietenkin!”, makuta sanoi osittain yllättyneenä. Guartsu kääntyi kohti Manua ja näytti hämmentyneeltä.
”Sinä olet makuta, joka suostui teekutsuille”, Guardian sanoi epäuskoisena painottaen jokaista sanaa aivan yhtä voimakkaasti. ”Hei”, Manu sanoi puolustavalla äänensävyllä. ”Tee on hyvää.” ”Niinpä…kai”, Guartsu sanoi hitaasti. Warrekilla ei ollut näemmä tähän lisättävää eikä hän edes näyttänyt huomanneen Manun ja Guartsun puhetta. Hymy ei ollut poistunut skakdikenraalin kasvoilta. Hän nautti tämänhetkisestä olinpaikastaan suunnattomasti. Kaunis, terävähampainen nainen. Huomattavasti erilaisia ampuma-aseita. Jos jossain kaapissa olisi ollut vielä viskiä, Warrek olisi löytänyt jo henkilökohtaisen taivaansa.
Zaiggera käveli hetken päästä pöydän luo kädessään kaksi teekuppia ja pieni lasillinen vettä, jonka hän ojensi Warrekille. Kenraali ei viitsinyt valittaa vaan joi vetensä yhdellä hörpyllä. Zaiggera istui pöydän päähän ja katseli hiljaisena, kun Manu ja Guartsu joivat teetään hitaasti. Hiljaisuus oli jokseenkin piinaava ja kävi selväksi, että Zaiggeralla ei ollut usein vieraita. Guardian yriti herättää keskustelua epätoivoisesti. ”Ai joo, voisin esitellä teidät kaksi”, hän sanoi osoittaen Manua ja Zaiggeraa. ”Luutnantti Zaiggera, Makuta Nui.” Naispuolinen skakdi vilkaisi Manua hetkellisesti ja kohotti kulmaansa. ”Päivää vain”, Manu sanoi teekuppi suulla ja heilautti kättään. ”Kappas”, Zaiggera sanoi. ”Et ollut vain tosi ruma Toa. Huhut olivat näemmä totta. Oikea makuta.” Zaiggera pyöritteli pientä luotia pöydällä sormellaan. ”Olen kuunnellut huhuja. Nektann kuulemma haluaa kiinnittää ’sen skarrararin juopon’, ’viimeisen vartijan’ ja ’klaanilaismakutan’ päät seinälleen. Kuuli teistä joltain baarikärpäseltä, joka oli menettänyt puolet hampaistaan.”
”Vau”, Warrek sanoi ylpeällä äänensävyllä. ”Uutiset liikkuvat vauhdilla.” ”Niinpä niin”, Zaiggera sanoi. ”Tuo äskeinen aavikkorottalauma ei ollut mitään. Niitä on tulossa kuulemma paljon enemmän.” ”Minkälaisista luvuista olet kuullut?” Guartsu kysyi vanhalta sotatoveriltaan. Naispuolinen skakdi oli hetken hiljaa ja tuijotti laudoilla peitetystä ikkunasta ulos. ”Puhuivat pataljoonasta. Nektann on oikeasti vihainen.” Warrek naurahti, mutta hänen ilmeessäni oli pieni hiven vihaa. ”Se pätkä ja sen armeijat. Antaa tulla vain.”
Zaiggera silmäili entistä kenraaliaan pitkään. ”Kenraali. Teidän täytyy oikeasti kadota maasta.” ”Miksi haluaisin poistua täältä?” Warrek kysyi kiilto silmissään ja hymy suullaan. ”Kenraali, kaikella kunnioituksella. Ammun sinut, jos et ajattele omaa turvallisuuttasi.” Warrekin hymy pieneni. Zaiggeran logiikka oli jälleen pettämätöntä.
”Zaiggera”, Guardian sanoi väliin. ”Ongelma on se, että minulla oli oikeatakin asiaa sinulle. Tämä on pakko tehdä nyt.” ”Mikä?” Zaiggeran kysymys sai melkein välittömästi vastauksen, kun Guardian laski hiiltyneen ja rikkinäisen Vartija-kiväärin puiselle pöydälle. Tärähdys heilautti epätasaisella pohjalla olevaa pöytää ja sai teekupit melkein putoamaan reunoilta alas. Zaiggera katsoi Feterran plasman runtelemaa kivääriä pitkään. ”Näitä on vain yksi”, naispuolinen skakdi sanoi tyytymättömänä. ”Mitä skarrararria sinä olet mennyt tekemään?”
Manu ja Guartsu katselivat toisiaan hetken pohtien yhdessä, kuinka paljon heillä olisi Klaanin nimissä lupa kertoa. Manu ehti avata suunsa ensiksi. ”Vähän pitkä juttu.” Guardianin suu oli ammollaan, mutta hän ei keksinyt mitään sanottavaa. ”Niin. Kuitenkin. Sinähän osaat korjata noita.” Zaiggera kohautti olkapäitään. ”Yleensä pitäisi olla jotain korjattavaa”, hän sanoi kylmästi. ”Tästä ei ole paljoa jäljellä.” ”Onhan sinulla edes varaosia?” Guartsu kysyi hiljaa, toivoen parasta. ”On, mutta olisi tehokkaampaa rakentaa kokonaan uusi”, Zaiggera sanoi koputtaen rikkinäistä kivääriä. ”Entä jos minä vain sulatan tämän.”
Guardian nousi pystyyn niin nopeasti, että hänen jakkaransa kaatui. ”Et.” Sinisen skakdin kasvoilla oli poikkeuksellinen määrä ärtymystä. Zaiggera suorastaan yllättyi. ”Vartija”, hän sanoi. ”Tiedän, että kivääri on sinulle kunnia-asia, mutta ymmärrä, että se on vain metal-” Guardian keskeytti Zaiggeran pamauttamalla nyrkkinsä pöytää vasten. Warrek hätkähti ja Manu tarttui vauhdikkaasti teekuppiinsa, että se ei olisi pudonnut. Zaiggeran silmät laajenivat. Guardian hengitti raskaasti. ”Se ei ole metallia. Se on Roqcen kivääri.”
Zaiggera vaikeni. Warrek vaikeni. Manu oli entistä hämmentyneempi, mutta joi teensä. Zaiggera nosti kivääriä varovaisesti ja katsoi sitä merkillisesti. Sitten hän katsoi Guardiania pitkään silmiin. Sinisen skakdin silmissä oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niissä sitten sodan. Zaiggera avasi suunsa, mutta epäröi sanavalintansa kanssa hetken. Sitten hän ymmärsi. ”Siinä kestää kaksi tuntia”, Zaiggera sanoi vaimeasti ja antautuvasti. ”Makuta, tule ylös. Saat auttaa.” Manu nyökkäsi. ”No, miksei.” Hän nousi tuoliltaan ja vilkaisi hetkellisesti Guartsun silmissä vellovaa raivoa ja epätoivoa ennen kuin seurasi Zaiggeran hitaita askelia kohti köysitikkaita, jotka veivät pienen mökin yläkerrokseen.
Guardian hengitti yhä raskaasti. Vähäinen viha alkoi väistyä hänen kasvoiltaan ja hän laskeutui takaisin tuolilleen. Sininen skakdi nojasi kyynärpäillään pöytään pitäen kiinni päästään käsillään. Hän tuijotti pöydän pintaa ja oli hiljaa. Warrek istui Guardianin vieressä ja tuijotti valokuvaa Zaiggeran pöydällä, mutta ei varsinaisesti keskittynyt siihen. ”Sinä siis pidit sen, eversti”, hän sanoi. ”Kaikki se puhe siitä, että tuo pyssy on ’toiseksi vanhin ystäväsi’. Heh.” Warrekin kasvoilla kävi pieni alakuloinen hymy.
Vahtikoira. Hymyä huuleen.
”Minä lupasin hänelle”, Guardian sanoi käsiensä välistä. ”Lupasin hänelle, että vahtisin hänen selustaansa.”
Warrek ei keksinyt vastausta. Hän päätti siis vain kuunnella.
”Koko Zakaz on vain yksi hemmetin peili”, Guardian kuiskasi puoliksi itselleen. ”Peili, josta näen kasvot, joita en halua katsoa.”
”Eversti”, Warrek sanoi tiukasti. ”Nosta pääsi. Olin väärässä suhteesi. Sinä et ole kadottanut juuriasi, sinähän skarrarar vieköön kannat niitä mukanasi. Et sinä ole heikko.” Warrek henkäisi syvään. ”Sinä katsot menneisyyttäsi silmiin joka päivä. Sinä haluat unohtaa, mutta et unohda. Sinä et vain kävele tavernaan, tilaa tuoppia ja unohda maailmaa. Sinä muistat, eversti, ja se on tärkeää.”
Warrek katsoi pöydällä olevaa valokuvaa hetken. Hän tiesi, kuka Zaiggeran vieressä seisoi, mutta muistot sumenivat joka päivä. Oli liian vaikeaa ajatella. Liian tuskaisaa. ”Olisinpa minä yhtä rohkea. Muistamaan.”
[spoiler=Krhm.]Kyllä niin aivan, G on tässä vähintäänkin yhtä paljon kirjoittajana kuin minä.[/spoiler]
Admin-siiven kokoushuone
Make sulki oven perässään, ja ja kääntyi voitokkaana kohti huoneen klaanilaisia. Nyrkissään hänellä oli Nimdan siru. ”Tilauksenne” hän hymähti ojentaessaan pienen metalliesineen Tawalle. ”Kiitos” keltainen Toa vastasi, ja kääntyi kohti parasiitin riivaamaa Snowmania. ”Viimeksi kun Snowie koski tätä sirua, hän sai yhteyden Visokkiin. Miten tällä kertaa?”
Hän nosti Snowmanin kättä, ja asetti sirun sen keskelle. Tawa puristi lumiukon käden nyrkkiin. Kaikki huoneessa katsoivat keskittyneinä sairasvuoteella makaavaa klaanilaista ja odottivat.
Snowmanin kasvojen tekohymy hyytyi hieman. Lumiukon sisällä olevan hahmon äänensävy kuitenkin pysyi samana. Snowmanin ja parasiitin äänen epäpyhä yhteensulautuma nauroi ivallisesti. ”Hihii. Vai niin. Mitä luulette saavuttavanne?”
Tawa ei vastannut loiselle. Muut huoneessa olijat tuntuivat ottavan tämän ikään kuin käskynä olla hiljaa. Snowmanin pää kääntyi klaanilaisesta toiseen löysin liikkein, mutta kaikki tuntuivat välttävän katsekontaktia. ”Hämähäkki pääsi tänne aiemmin juuri ja juuri”, loinen sanoi. ”Ja se pieni pää melkein käristyi sisältäpäin siinä kontaktissa. Miksi se pystyisi parempaan ny-” Loisen puhe keskeytyi. Snowmanin kasvot menivät täysin tunteettomaksi. Same osoitti lumiukon kättä sormellaan. Muut kääntyivät katsomaan. Kämmen puristi Nimdaa tiukasti ja voimakkaasti. Siru hohti sinistä, aavemaista valoa. Vähitellen valo alkoi toistua myös lumiukon silmissä.
”…hei, tyypit?” Snowmanin ääni ehti sanoa, kunnes toinen ääni peitti sen alleen. Snowmanin suulla huudettiin, mutta huutaja oli parasiitti. Se karjui petomaisesti usealla äänellä, mikä sai monet huoneessaolijat peittämään korvansa ja etenkin puolirahi Make näytti erityisen ahdistuneelta. Oli kuin hän olisi kuullut jotain, mitä muut eivät. Epäinhimillistä, sielua riipivää karjumista kesti aivan liian pitkään. Karjunnan alta kuului häiritsevää rikkinäistä radiota muistuttavaa kohinaa, joka pureutui hiljattain Tawan ja moderaattorien päihin.
Pian huuto lakkasi, mutta riipivä kohina jäi häiritsemään kaikkien huoneessaolevien ajatuksia. Yhä pöydällä makaava Snowman räpytteli nyt silmiään ja tiiraili ympäristöänsä. Lumiukko ei näyttänyt tietävän, missä oli, mutta Toan vilpittömästä katseesta kuitenkin näki, että hän oli paikalla. Hän ei ollut enää joku muu. Tawa katsoi lumiukon kasvoja helpottuneena, mutta helpotuksessa oli pieni ripe epäröintiä. Admin lähestyi vuodetta hitaasti. ”Snowie?” Lumiukko katseli ympärilleen, huomaten olevansa tuttujen kasvojen ympäröimä. ”Kaverit? Mitä… Mitä tapahtuu?” ”Yritämme selvittää, mitä pääsi sisällä tapahtuu” Kepe vastasi virnistäen. ”Vaikka minusta moinen tutkimus olisi pitänyt aloittaa jo vuosia sitten.” Lumiukko hymyili takaisin. ”Sinä tiedät, mitä minä sinun mielipitäistäsi ajattelen.” ”Rationaalisia ja tieteellisen näkökulman antavia?” ”Uskottele sinä vain itsellesi noin.” ”…” ”…”
Kupe tarttui Snowien kädestä, ja katsoi tämän ranteeseen kiinnitetyn piippaavan laitteen mittareita. ”En millään tahtoisi keskeyttää rakentavaa juttutuokiotanne..” lääkintätoa aloitti ”…mutta tämä ei oikein lupaa hyvää.”
Kepe ja Snowman kääntyivät katsomaan. Kupe käänsi elintoimintoja skannaavan koneen näyttöä hieman. Snowmanin ruumiinlämpö oli vaarallisen korkealla ja elintoiminnot poukkoilivat hallitsemattomasti. Lumiukko nielaisi hiljaa. ”Ööööh. En ole mikään ekspertti näissä. Voisitteko…selittää?”
Kupe pudisti päätään. Hän nosti kättään varovaisesti ja osoitti sormellaan Snowien käden suuntaan. Kaikki kääntyivät katsomaan. Snowmanin nyrkki oli puristunut yhä tiukemmin sokaisevan sinisenä hohtavan Nimda-sirun ympärille. Käsi tärisi halllitsemattomasti, vaikka Snowman oli muuten täysin rauhallinen. ”Ööööh.”
Sitten tapahtui jotain muutakin. Sänkyyn kiinnitetyn näytön lukemat välkkyivät hetken, ja alkoivat sitten järjestäytyä uudelleen. Kupe, hoitajamatoran ja Kepe syöksähtivät varmistamaan johtojen liitoksia, mutta missään ei tuntunut olevan vikaa. Kupe kääntyi Snowien puoleen, joka vaikutti holtitonta kättään lukuun ottamatta aivan normaalilta. ”Mitä tapahtuu?” Make ihmetteli hieman hätääntynyt ilme kasvoillaan. ”Onko kaikki okei?”
Juuri kun Kupe oli vastaamassa, monitori rauhoittui. Lukemat palasivat mittaamaan lumiukon elintoimintoja, kaikki paitsi yksi. ”A-aivotoimintoja mittaava käyrä…” hoitajamatoran aloitti. ”Miksi se… pysähtyi?” ”Hehe”, rehellisyyden nimissä erittäin huolestunut Kepe kuiskasi katsoen Snowieta silmiin. ”Minä en ainakaan huomaa mitään ero-” Kepen puhe keskeytyi, kun Samen valkoinen käsi peitti hänen virnuilevan suunsa. Kaikki tuijottivat mittareita ja havaitsivat kauhukseen Snowien ruumiin kaikkien elintoimintojen hidastuvan. Aivotoimintokäyrä oli jo täysin pimeänä.
”Snowman”, Kupe sanoi katsoen elintoimintomittaria huolissaan. ”Niin?”, vielä typertyneenä hymyilevä lumiukko kysyi. ”Olethan tosi rauhassa juuri nyt?” ”…ainakin yritän.” ”Okei, tosi hyvä että olet rauhassa. Tämä seuraava lause on nimittäin vähän pelottava.” ”Antaa palaa.” ”Sinun elintoimintosi ovat pysähtymässä.”
Snowmanin hymy hyytyi lopullisesti. Hän sanoi ”apua”, mutta niin hiljaa, että se oli vain luettavissa lumiukon huulilta.
”Mutta…” Tawa aloitti. ”Miksi Visokki ei tee mitään?”
”Ehkä hän ei pysty”, Snowman sanoi. Kaikki kuitenkin huomasivat, että nyt suusta tulevat sanat eivät olleet lumiukon omia. Lohduttomien äänten kuoro puhui jälleen. ”Hi hi. Ehkä täällä ei ole tarpeeksi tilaa. Hyvä yritys, hämähäkki.”
Snowman räpytteli silmiään. Hän avasi suunsa puhuakseen taas, mutta nyt kuului vain hänen oma äänensä. ”Aaaah! Kuka tuo oli? Puhuinko minä juuri?”
Sitten yhdessä silmänräpäyksessä lumiukon ilme muuttui jälleen tyhjäksi ja ääni vaihtui. ”Hiii. En olekaan kokeillut näitä osia hänen päästään aiemmin. Saisinkohan sydämen pysäytettyä jostain kokonaan…” Ruumiin ohjaus vaihtui välittömästi takaisin Snowmaniksi. Hän ei vaikuttanut kovin iloiselta sanomastaan ja kuulemastaan.
Kupe nielaisi. Hän nyökkäsi lääkintämatoranille ja osoitti laukkua, jossa leikkaustarvikkeet olisivat. ”Same ja Make! Voisitteko pidellä Snowmania paikallaan?” Moderaattorit tarttuivat tuumasta toimeen äärimmäisen epävarmoina, kun Kupe ja lääkintämatoran valmistelivat leikkausvälineitä.
Loisen ääni hihitti jostain Snowmanin sisältä. Lumiukko itse näytti poikkeuksellisen ahdistuneelta. Lääkintäskannerin hiljenevä piippaus ei auttanut tilannetta yhtään.
”Naiset ja herrat”, loinen sanoi lumiukosta, ”tänään teemme tieteelliseen kokeen: Voikohan pelkoon kuolla?”
Tawa ja Kepe jäivät ainoina tuijottamaan lääkintäskannerin ruutua. ”Onkohan tämä ihan turvallista?” Kepe kysyi epäröivänä katsellen leikkausoperaation valmistelua. ”Parasiitti on kuitenkin vielä täysin kunnossa, entä jos se-” Kepe vaiennettiin tänään jo toista kertaa. Tällä kertaa käsi kuului Tawalle. ”Mmmph rmmmgh?” Tawa katsoi tarkkaan lääkintäskannerin ruutua. Hän ei ymmärtänyt näkemäänsä aluksi, mutta sitten se valkeni.
Näytölle muodostui sanoja.
Älkää.
Leikatko.
Parasiitti.
Vahva.
”Kaverit? Miksi te hiljenitte?” Snowman oli hämillään, ja huolestuneen näköinen. Sanat jatkoivat ilmestymistään monitorin ruudulle.
Snowman.
Kuolee.
”Heeeei. Mitä tapahtuu?”
Same lois Snowmaniin tylyn katseen, ja lumiukko tajusi vaieta. ”Visokki?” Tawa kysyi hiljaa, pitäen katseensa monitorissa.
Minä.
Oma.
Elegantti.
Itseni.
”Jos emme voi leikata parasiittia isti Snowmanista, niin mitä voimme tehdä?”
Voisitte.
Kuunnella.
Kohinaa.
Klaanilaiset katsoivat toisiaan yllättyneinä, eivätkä oikein tienneet, mitä tehdä. Kaikki koettivat olla hiljaa, ja kuunnella, mutta parasiitti piti huolen, ettei se ollut helppoa. ”Hih. Tein juuri kiintoisan havainnon. Ilmeisesti pelkojen syntymiseen vaadittavia ärsykkeitä voi muovata melko vapaasti.”
Kuunnelkaa.
Kohinaa.
”Mutta mitä tapahtuu” parasiitti jatkoi ”jos niitä ärsykkeitä keksii lisää. Ja lisää. Ja lisää.”
Kohina.
Same sulki silmänsä ja mielensä, koettaen keskittyä aivoissaan kuuluvaan taustameluun. Visokki yritti ottaa heihin yhteyttä, ja parasiitti teki parhaansa estääkseen sen.
Snowmanin hengitys kiihtyi, ja kuulosti kaikin puolin ahdistuneemmalta. Lisäksi hänen katseessaan tapahtui jotain. Asteittan, mutta selkeästi lumiukon silmissä näkyi kauhu. ”Snowman?” Kepe kiinnitti huomionsa vuoteella makaavassa klaanilaisessa tapahtuviin muutoksiin. ”Same! Make!” Tawa korotti ääntään huomattavasti. ”Tiukentakaa otteitanne.” ”Mitä te… Mitä täällä tapahtuu? Miksi-” Snowmanin ääni säröili hieman hänen katseensa harhaillessa ympäri huonetta äkkinäisin liikkein. ”Hän on menossa paniikinomaiseen tilaan” Kupe ilmoitti kohotettuaan katseensa mittareista. ”Parasiitti ei pelleile. Hän näyttää pelkäävän… kaikkea.”
Parasiitti aloitti naurunsa. Se ei kuitenkaan jäänyt vaimeaksi hihittelyksi, vaan siihen tuli lisää ääniä mukaan. Ei kestänyt kauaa, kun hohottamassa oli jo kokonainen kuoro ääniä, jotka eivät kaikessa monipuolisuudessaan kuulostaneet siltä, kuin olisivat voineet lähteä samasta eliöstä. Make ja Same painoivat tosissaan vastaan Snowmanin aloittaessa hätäisen rimpuilun, vaikka Mahrikingin kasvoista näki, että äänet aiheuttivatkin hänessä pahoinvointia. Hoitajamatoran kääntyi selin sairasvuoteeseen ja peitti korvansa koettaen sulkea naurun päänsä ulkopuolelle. Kupe tuijotti silmä kovana näyttöä, ytittäen saada tilanteeseen jotain järkeä.
”Tawa!” Same huusi nauravan kuoron yli. ”Sulje mielesi, meillä on jo yhteys Visokkiin! Se on heikko, mutta on kumminkin.” Sähkön Toa noudatti vinkkiä parhaansa mukaan. Hän yritti olla keskittymättä nauruun, olla keskittymättä holtittomasti rimpuilevaan klaanilaiseen, tai hiljaa nyyhkyttävään matoraniin. Hän sulki silmänsä, ja painoi päänsä alas. Ja kuuli yhä demonisen kuoron, kuuli hädässä olevat klaanilaiset.
Tawa istuutui lattialle, ja laittoi jalkansa ristiin. Visokki, nyt olisi hyvä hetki, hän sanoi mielessään. Olet hyvä tässä. Klaanin paras. Nyt, tee taikasi, ja sano minulle jotain.
Kohina oli silti liian vaimeaa verrattuna huoneen muihin ääniin. Parasiitti lopetti naurunsa hetkeksi, vain aloittaakseen puheensa. ”Tämähän paljastui oikeaksi pelkuriksi. Ei minun tarvinnut kuin vain vähän nostaa muutamia tunteita pintaan, ja heti tämä meni aivan hysteeriseksi. Miten käykään vihan kanssa?” ”Huono kohde” Kepe vastasi ”Snowie ei ole niinkään kova ärsyyntymään kuin ärsyttämään. En edes muista, milloin olisin nähnyt hänet oikeasti vihaisena.” ”Hih. Kuulehan tiedemies. Sinun lienee parasta pysytellä koneiden parissa jatkossakin, mielen toiminnasta et ymmärrä pätkääkään. Kiltit ja rauhalliset, heitä vasta täytyykin varoa. Mutta ei sinua voi syyttääkään, tiedemies. Eihän sinulla ole kunnollista kontaktia muihin, käytät kaiken aikasi yksin pimeydessä, koneiden parissa.”
Sitten parasiitti vaihtoi taas omaan ’naurava piinallinen kuoro’ -repertuaariinsa, ja jätti Kepen tuijottamaan melko mitäänsanomattomana takaisin. Kupen oli pakko kääntyä hoitajamatoranin puoleen, jottei tämä olisi täysin vaipunut epätoivoon. Kaoottisessa tilanteessa moderaattorit saattoivat vain keskittyä rimpuilevan Snowmanin pitämiseen vuoteessa.
Tawa istuutuii huoneen keskelle ja risti jalkansa, koettaen keskittyä telepaattiseen yhteyteen vanhan ystävänsä kanssa. Visokki. Kerää voimasi. Olen kuulolla.
”Kas kas kas” parasiitti puheli. ”Hänellä on kyllä kärsivällisyyttä, myönnetään. Tai ehkä vain vertaan sitä hänen urheuteensa, joka loppui huomattavasti nopeammin kesken.”
Kupe vilkaisi olkansa yli lumiukon elintoimintoja kuvaavia mittareita. Hän ei pitänyt näkemästään. ”Tyypit… Snowien ruumiinlämpö huolettaa minua. Se kohoaa. Nopeasti.”
Tawa koetti olla välittämättä kaikesta ympärillään. Keskittyä vain kohinaan. Keskittyä vain yhteyteen.
Tawa. Visokki? Mata Nuin kiitos, luulin ettei tämä ikinä onnistuisi. Nyt, kuuntele tarkkaan. Saatan tietää, miten saamme Avden parasiitin pois Snowmanin ruumiista. Tawa nielaisi. Antaa kuulua. Snowman rimpuili moderaattorien otteessa, mutta silti Make ja Same näyttivät keskittyvän sisimpäänsä mahdollisimman hyvin. Kepekin näytti keskittyneemmältä kuin aikoihin. Se ei kuule meitä nyt, Visokin ääni sanoi. Siksi tarvitsin tämän yhteyden. Tähän asti se on kuunnellut teitä. Se lukee teitä ja käyttää reaktioitanne hyväksi. Mutta tämä yhteys on sitten turvallinen? Same ajatteli. On. Olen tarkkaillut sitä. Ja en usko sen edes yrittävän tappaa Snowmania.
…mitä tarkoitat? Tawa pohti.
Miettikääpäs. Miksi tuo otus haluaisi tappaa Snowmanin? Mikä taktinen hyöty siitä olisi Allianssille ja Avdelle?
Tuossa on järkeä, Tawa pohti. Jostain kaukaa kuitenkin kaikui yksi Kepen ajatuksista, joka oli harvinaisen pysäyttävä: Entä jos…se on vain sen mielestä kivaa?
Kaikki katsoivat hetken Snowmania, jonka sisällä hihitti jokin. Niin, Visokki ajatteli. En ole ollenkaan varma tästä, mutta jotain on tehtävä! Tawa, luulen, että Snowman ei ole sen oikea kohde.
Tawa pysähtyi hetkeksi pohtimaan. Se…haluaako se minut?
Visokki oli hiljaa hetken. En tiedä. Siinä olisi järkeä. Välillä kuulen, kuinka Avde ja Se puhuvat. Ne…ne haluavat ’syödä valkoisen kuningattaren’.
Tawa ja moderaattorit katselivat toisiaan epäroivinä. Me olemme siis siirtämässä sitä minuun. Nättiä.
Täytyy edes yrittää, Visokki sanoi, mutta olkaa valmiina. Se vaihtaa kohdetta heti kun sinä…avaudut.
…?
Se pääsi Snowien sisään, kun Snowie nukkui, Visokki sanoi. Mielen täytyy olla avoin. Pahaa-aavistamaton. Sinun pitää näyttää pelokkaalta ja anovalta. Tawa nyökkäsi ja katsoi muita ajatusyhteydessä olevia. He näyttivät ymmärtäneen asian täysin.
Olkaa valmiina, Visokki viesti. Huomaatte kyllä, jos se on tulossa ulos. Mutta teidän pitää olla tosi nopeita.
Entä jos emme ole?, Kepe kysyi, ja sai vastauksensa kirjaimellisesti ajatuksen nopeudella: Sitten se saa Tawan.
Hyvä on, Tawa sanoi. Ei tässä muutakaan voi. Kaikki, olkaa valmiina nappaamaan se heti kun Visokki antaa merkin.
Visokki puhui taas, mutta hämähäkin ääni oli nyt suorastaan epävarma. Anteeksi, Tawa, mutta se ei toimi. Heti kun parasiitin ote Snowmanista ja Nimdasta herpaantuu, en voi puhua teille enää.
Kepe ei pitänyt kuulemastaan. Eli…nappaamme sen fiilispohjalla? Ehhhh.
Tawa kurtisti kulmiaan. Visokki. Ennen kuin katoat lopullisesti, kerro edes missä olet.
En voi. Anteeksi.
Miksi et? Pyydän, kerro!
Visokki tuntui väistävän kysymystä. Hän sanoi vielä vain jotain pientä: Napatkaa se.
Kohina kaikkien mielissä vaimeni. Nyt oli jäljellä enää vain epätoivoisesti rimpuileva Snowman, parasiitin riipivä nauru ja seinäkellon jätättävä ääni. Tawa nielaisi. Hänen täytyisi olla uskottava. Hänen täytyisi näyttää oikeasti pelokkaalta. Klaanin pääadmin sulki silmänsä ja keskittyi. Hän kulki ajatuksissaan jonnekin kauas menneisyyteen ja kaivoi esiin sanoja, jotka hän luuli jo unohtaneensa.
Sinä olet turha. Sinä olet hyödytön. Sinä olet tyhjä.
Minä voin tehdä sinusta täyden.
Kylmä hiki nousi pintaan. Jotkin asiat oli tarkoitettu unohdettaviksi. Niiden kaivaminen esiin toi myös ylös tuntemuksia, jotka oli haudattu jonnekin syvälle.
Et voi tuhota minua. Minä olen itse tuho. Sinä? Et mitään.
Tawa avasi silmänsä ja katsoi Snowmania silmiin. Klaanin pääadminin kasvoilla oli jotain, jota kukaan ei ollut nähnyt niillä koskaan aikaisemmin. Se oli pelkoa. ”Pyydän. Jätä hänet rauhaan. Ota…ota minut.”
Snowmanin kasvot vääntyivät virneeseen, jossa oli jotain tyhjää. Loinen katsoi sähkön Toan kasvoja. ”Kyllä, neiti”, se sanoi, pitäen tyhjän katseensa Tawassa. ”Sinä olet parempi, neiti. Sinut haluamme, neiti.”
Sitten Snowmanin pää retkahti veltosti taaksepäin, ja oli aivan hiljaista. Tawa, Same, Make, Kupe, hoitajamatoran ja Kepe tuijottivat kaikki ääneti vuoteella makaavaa hahmoa.
Yllättäen lumiukko aloitti hillittömän vapisemisen. Moderaattorikaksikko syöksyi äkkiä paikoilleen pitelemään valkoista hahmoa aloillaan, kun Snowien heiluminen muuttui täysin hysteeriseksi, ja hän alkoi yskiä ja kakoa. Muutkin vuoteen vierellä auttoivat lumiukon paikallaan pitämisessä, ja elintoimintoja tarkkailevat monitorit heittäytyivät aivan villeiksi.
Äkkiseltään se kuitenkin loppui. Snowie jähmettyi paikalleen merkilliseen asentoon, rintakehä eteenpäin työntyneenä. Klaanilaiset irrottivat otteensa hänestä.
Lumiukon vartalo nyki muutaman kerran luonnottoman oloisesti, ja valkoisen rintakehän läpi työntyi jotain mustaa.
Ja mustaa se oli. Lumiukon elastisesta rintakehästä ulos tiensä raapiva olento oli musta kuin pimeys tähtien välissä. Se liikkui letkeästi kuin ilman luiden tai ulkoisen tukirangan tuomaa rajoitetta. Kun tarpeeksi sen mustasta ruumiista oli tullut ulos Snowmanin kehosta, se avasi kaksi verestävän punaista silmää, jotka sijaitsivat pikimustan pään vastakkaisilla puolilla. Ne katselivat ympärillä olevia klaanilaisia liikkuen kuopissaan villisti. Pian olennon koko pää tuli ulos. Paksu kaula työnsi sen pientä ja pyöreää päätä ulos lumiukon rintakehästä. Keskellä päätä olennon silmien välissä ulkoni terävä nokka, joka napsahteli saksimaisesti auki ja kiinni. Pitkä, pieniä punaisia silmiä täynnä oleva kieli höllyi nokan sisällä.
Klaanilaiset katsoivat vähitellen ulos tunkeutuvaa olentoa epäuskoisina ja hieman kauhuissaan. Kukaan ei tiennyt tarkalleen, miksi olentoa olisi pitänyt kutsua. Kaikille tuli mieleen yksi äärimmäisen sopiva sana, mutta sen käyttäminen olisi liian absurdia. Olento nousi Snowmanin rintakehään kaivamastaan kuopasta kokonaan. Pyöreän pään alla oli isompi pyöreä vartalo, jossa oli terävä pyrstö. Olentoa kannattelivat pitkät ja laihat jalat, jotka olivat vielä osittain Snowmanin sisällä. Olento käänteli nyt pyöreää ja terävänokkaista päätään ympäri luonnottomasti, tarkkaillen ympäröiviä klaanilaisia.
Lääkintämatoran oli kohdannut tänään jo monenlaisia asioita. Pelottavuudessaan ja absurdiudessaan tämä kuitenkin ylitti kaiken. ”Mi-mi-mi-mik…” matoran aloitti. Hänet kuitenkin keskeytettiin. Musta ja groteski loinen avasi terävän nokkansa ja puhui kirkkaalla ja pirullisella äänellään. Ääni sai huoneen lasiesineet resonoimaan voimakkaasti. ”Mi-mi-mikä se oooooon”, hirviö kirkui pilkallisesti. Sitten sen ruumiissa avautui jotain.
Olento paljasti siipensä. Se avasi ne täyteen mittaansa. Siivet olivat hyvin lintumaiset, mutta niiden molempien sisällä oli kolme verenpunaista silmää, jotka tarkkailivat ympäristöä nykien. Siipien kärjissä oli myös vähän sinistä hohtoa. Se oli ainoa kohta hirviön ruumiissa, joka ei ollut musta tai punainen.
Yönmusta olento kääntyi kohti Tawaa ja räpytteli siipiään kuin valmistautuen lentoon. Se nauroi. Infernaalisen närhen nauru täytti koko huoneen.
Kapherin asumuksen seinäkello raksutti turvallisesti. Sade piiskasi kattoa ja takassa loimusi tuli. Oli kaikin puolin sangen kodikasta.
Mökin yksinäisen asukkaan suunnaton olemus oli sijoittunut puiseen kiikkustuoliin, ja Kapher keinutteli siinä rauhakseen. Hän teki näin usein: mikään ei voittanut hyvän kirjan lukemista kaikessa rauhassa oman kodin turvassa. Päästyään pakoon Steltiltä, hän oli keskittynyt asioiden pohtimiseen ja tarpeellisten pikku askareiden parissa puuhailuun, ja oli elämäänsä hyvin tyytyväinen. Väkivaltaan hänen oli täytynyt turvautua vain pari kertaa, viimeksi silloin kun ne kaksi oikein mukaviksi paljastunutta veikkosta olivat käyneet hänen luonaan.
Mitäköhän heille muuten kuuluu, Kapher tuumi, ja rapsutti haaleankeltaista päätään. Ilmeisesti he olivat jollain isolla tehtävällä. Mitenköhän se päättyi?
Pian Kapher kuitenkin laski katseensa taas kirjaan, ja oli juuri aloittamassa lukemisen, kun hänen päähänsä muistui muuannen juttu. Hän ei ollut kuin vain vilkaissut postiaan.
Hän nousi tuolista, ja tömisteli pienen pöydän ääreen. Hän oli laskenut vähäisen postinsa puisen pöydän nurkalle, ja poimi siitä nyt tuhdin lehden.
Sitten hänen ajatuksensa lähtivät jälleen harhailemaan. Entäs se viime lehdestä lukemani havainto makutaksi epäillyn olennon orjakaleerista? Se oli matkalla samoille suunnille kuin mistä ne heput tulivat, kuulemma. Entä jos nämä asiat liittyivät toisiinsa?
Seinäkello raksutti yhä.
Kapher istahti keinutuoliinsa, ja avasi lehden. Enää hän ei kuitenkaan pystynyt keskittymään. Se skakdien sotalaivasto. Sekin oli lehden mukaan matkalla samoille korville! Tässä täytyy nyt olla jotain tekeillä.
Sade ropisi yhä ikkunaan.
Sitten Kapher avasi lehden, ja aloitti selaamisen. Ensimmäiset aukeamat olivat tavalliseen tapaan pelkkää viereisen matoralaissaaren pikku tapahtumia. Mukavaa luettavaa kuitenkin. Sitten tuli säätiedote, mutta se oli tavalliseen tapaansa hieman epävarma. Sataa tai ei sada. Hyödytöntä, mutta kuitenkin aika viihdyttävää. Seuraavana lehdellä olivat naapurisaaren urheilutiedotteet.
Takassa rätisi yhä tuli.
Juuri loppukevennyksen jälkeen Kapherin mieleen kuitenkin juolahti hänen viime lehdestään lukema teoria. Siitä kuinka asiat liittyvät toisiinsa, ja muodostavat siten ikään kuin narun. Kaikki liikuttavat narua, ja naru liikuttaa kaikkia.
Mutta jos nämä tapahtumat, ne kaksi heppua, kaleeri, palkkasoturit, liittyvät toisiinsa… Se ei olisi naru. Sehän muodostaisi jo Köyden.
Sitten Kapher takaisin meni kiikkustuoliinsa ja jatkoi kirjansa lukemista.
Mitä? Missä olen? Alitajunnassani? Kuollut? Hrr. Tuntuu kylmältä. Nyt muistan. Taistelin sitä Skakdia vastaan. Mutta miksi kaikki täällä on valkoista? … En voi olla kuollut. En vain voi. Ei sankarit kuole, eihän? …
[spoil]Kapura lähti ulos Ropesta joten otan hänen hahmonsa komentooni lopun Xian tehtävän ajaksi…[/spoil]
Xia
Kapura oli suistanut juuri viimeisen metsästäjän maahan tuli-aallolla. Hän katselee nopeasti ympärilleen ja havaitsee muutaman kymmenen bion päässä Matoron ja Metorakin – tosin maassa. Ta syöksyy paikalle nopeasti.
Kapura katsoo Matoron sydänkiveä. Siinä palaa edelleen heikko sininen valo. Hän poimii jään Toan naamion ja rikkinäisen teleskooppisilmälisäosan vähän matkan päästä maasta. Hän oli aina luullut teleskooppisilmien olevan kiinteä osa naamiota.
Harmaa eliittivahki kävelee Kapuran luo. Se on menettänyt toisen kätensä äsköisessä taistelussa, mutta toimii muuten hyvin.
”Viedään hänet Gukkojen luo.”, Kapura ilmoittaa ja poimii valkoisen sirun maasta.
Nazorakien pesä
”Älä huoli. Metorakk hankkii ne sirut! Hän on paras näissä hommmissa.”, keltamusta skakdikomentaja puhelee torakkakomentajalle. ”Gaggulabio, en niin luottaisi sinun miehiisi. Mukaan olisi pitänyt lähettää joku eliittitorakoistani.”, 001 vastaa. ”Epäiletkö Metorakkia? Hän tuo sirut eniten maksavalle. Se on skakdin luonto.”, skakdi sanoo. ”… Sitä minä juuri mietinkin. Entä jos ne saastaiset metsästäjät tarjoavat enemmän?”, torakka mainitsee. Gaggulabio pysähtyy. Hän ei sano sitä ääneen, mutta tietää itsekkin Metorakkin antavan sirut eniten maksavalle. TSO haluaa sirun, maksoi mitä maksoi.
Keltamusta olento lähtee huoneesta pitkät piikit heiluen. Hän näppäilee radioon Metorakkin Haarniskan koodin ja alkaa odottaa. Piippauksia. Lisää. Gaggulabio paiskaa kuulokkeen raivoissaan maahan. Se särkyy helisten.
Visokki perääntyi hitaasti neljällä pitkällä jalallaan pitäen tarkan katsekontaktin komentokammion oviaukon edessä vellovaan mustaan massaan. Katseen kohdistaminen yhteen paikkaan osoittautui yllättävän vaikeaksi, koska hitaasti itseään raajoilla eteenpäin vetävän massan koko groteski ruumis oli täynnä pieniä silmiä. Tällä hetkellä ne kaikki kuitenkin katsoivat Visokkia punertavina.
Mustan massan keskellä oleva epämuodostunut suu nauroi edelleen. Sen tasaisen valkoiset hampaat erottuivat pimeydessä poikkeuksellisen hyvin. Pieniä kuusisormisia käsiä pullahti välillä ulos olennon suupielistä. Ne tarttuivat olennon turvonneisiin ja painaviin huuliin ja vetivät niitä ylöspäin pakottaakseen hymyn mustan massan keskelle.
Olennon kauhistuttava moniääninen nauru heikensi Visokin taistelumoraalia, joten hän keskitti mielensä kaikki voimat siihen, että ei kuuntelisi sitä. Normaalisti tässä vaiheessa Visokki olisi jo aloittanut telepaattisen pommituksensa kohti vihollista, mutta nyt punaisen Visorakin täytyi keskittyä suojaamaan päänsä sisältö kaikin tavoin. Visokki oli ammattitelepaatti. Hän tunsi, milloin häntä itseään käsiteltiin. Silloin oli vain pakko suojautua.
Mustan massan ote Visorakin mielestä vahvistui, mutta niin teki myös Visokin sisäinen suojaus.
Ole rauhassa, Visokki sanoi itselleen. Ole rauhassa. Et ole täällä. Olet kaukana. Rauhallinen paikka. Iloinen paikka. Mukava paikka.
Mustan olennon nauru tuntui vain voimistuvan. Silloin Visokki tajusi, että olennon ote hänen mielestään ei ollut telepaattinen, sillä Visorak kykeni tuntemaan hyökkäysaallot muuallakin kuin mielessään. Tämä oli jotain aivan muuta, jotain tuntematonta.
Visokki perääntyi entisestään.
Vähitellen mustan massan kasvava naurukuoro hiljeni. Visokki ehti sekunnin ajan ajatella, että olento luovuttaisi, mutta kyseinen harhaluulo korjasi itsensä välittömästi, kun olento avasi suuren suunsa jälleen. Tällä kertaa olento puhui vain yhdellä äänellä. Se oli suhteellisen tavallinen Matorania muistuttava ääni, mutta ääni oli uskomattoman karismaattinen. Sen puhetta olisi voinut kuunnella tunteja, jos olisi jättänyt huomioimatta, minkälainen olento äänen tuotti.
Sitten musta massa teki jotain, jota Visokki ei koskaan olisi voinut odottaa. Se lauloi.
”Hämä-hämä-häkki…” olento aloitti laulaen virheettömästi. Sen jälkeen se piti hetken tauon, mutta sen koko musta vaahtomainen olemus alkoi sätkiä hillittömästi. Olennon kymmenet raajat alkoivat sulautua toisiinsa ja sen suureen mustaan kehoon, joka muodostui parin sekunnin kuluessa suureksi, silmättömäksi mustaksi palloksi. Pian muodoltaan melkein täydellinen pallo kuitenkin luovutti osan massastaan muodostaakseen Syvälle Naurulle kaksiosaisen vartalon.
”Kiipes’ langalle…”
Olennon yönmustan vartalon etuosasta lennähti kohta kahdeksan pitkää raajaa. Olennon kahdeksan jalan päihin ilmestyi kämmenet, joiden sormien määrää Visokki ei edes yrittänyt laskea. Muodostuttuaan täysin samanlaisiksi nuo kahdeksan raajaa laskeutuivat maahan ja nostivat mustan epämuodostuneen torson ylös. Silloin Syvä Nauru avasi jälleen silmänsä, mutta kuten tavallista, hän ei tyytynyt kahteen. Eikä edes kahdeksaan.
”Tuli sade rankka…”
Silmiä oli joka puolella hämähäkkimäistä olentoa. Niitä oli jopa sen jalkojen taipeissa ja massiivisessa takaruumiissa. Silmissä oli kuitenkin sama psykoottinen kiilto kuin aiemmin. Olennon häiriintyneen ilmeen viimeisteli se, että se esitteli aina niin kauniin valkoista hammasriviään Visokille. Hampaiden raoista suihkusi mustaa öljymäistä nestettä komentokammion lattialle. Neste sihisi äänekkäästi hetken lattialla ennen kuin haihtui pois. Suuri musta hämähäkkimäinen massa alkoi vähitellen kävellä äänekkäin askelin kohti Visokkia.
”Hämähäkin…vei.” Musta hämähäkki lopetti laulunsa viimeisen sanan täysin poissa melodiasta, eikä edes yrittänyt laulaa sitä tunteella. Siinä samassa yksi sen pitkistä raajoista syöksähti salamannopeasti kohti Visokkia avaten tusinalla sormella ja yhdellä silmällä varustetun kämmenensä.
Käsi ei kuitenkaan osunut Visokkiin, vaan törmäsi komentokammion lattiaan voimakkaasti tärähtäen. Hyönteismäisen Rahin refleksit eivät olleet heikentyneet vuosien varrella. Syvä Nauru joutui hetken tutkimaan, mihin Visokki oli kadonnut, mutta lopulta tajusi Visorakin hypänneen huoneen kattoon. Se roikkui neljällä jalallaan kivisessä katossa erittäin vaivattoman näköisesti.
Musta hämähäkki naurahti jälleen, mutta nyt sen ääni oli palautunut demoniseksi kuoroksi.
”En henkilökohtaisesti pidä tuon laulun lopusta”, hyönteismäinen suu sanoi hymyillen leveästi. ”Suosittelen sinua pysymään paikoillasi, pieni ystävä. En satuta sinua.”
Hyökkäys Visokin alitajuntaa kohti oli heikentynyt ja nyt hän kykeni keskittymään muuhunkin kuin jatkuvaan suojaamiseen. Visokki ei kuitenkaan uskaltanut avata täysivaltaista telepaattista yhteyttä, sillä tämän olennon mielessä oli jotain pahaa. Visokki päätti pitäytyä vain yksittäisissä viesteissä. ”Sinä olet Avde, etkö?”
Tähtien välistä avaruutta pimeämpi hämähäkki naurahti. ”Minä. Tai me. Nyt ehkä enemmänkin minä. Se on kuitenkin samantekevää. Nyt, pieni ystävä, ole kiltti ja pysy paikallasi.”
Sen sanottuaan Avde sinkosi yhden mustista raajoistaan kohti kattoa. Visokki hyppäsi jälleen salamannopeasti sivuun ja laskeutui tällä kertaa Avdesta katsottuna huoneen vasemmalle seinälle.
”En ajatellut pysyä”, Visokki sanoi.
”En aikonut satuttaa sinua, Visokki”, Avde sanoi antaen ymmärtää, että ei ollut mitenkään yllättävää, että hän tiesi Visokin nimen. ”Haluan vain puhua kanssasi. Kasvokkain.”
Visokki ei vastannut. Tottunut mielten tuntija tiesi, että Avde yrittäisi pelata hänen ajatuksiaan ja että pimeyden pedon puhetta ei edes kannattaisi kuunnella. Toisaalta taas Avde tulisi ennen pitkää huomaamaan Visokin selässä hitaasti käynnistyvän Rhotukan, joten huomio olisi siirrettävä muualle.
”Ja siksi yrität liiskata minut?” Visokki sanoi väistäen taas yhden hyökkäyksen nopealla hypyllään.
”Haluan sinun vain pysähtyvän, ystävä”, Avde sanoi. ”Pysähtyisitkö, että voimme puhua. Tarvitsen linnoituksestanne jotain, joka auttaa minua lopettamaan tämän toivottoman sodan. Jos edes kuuntelisit, voisit muuttaa mielesi.” Visokki pysähtyi hetkeksi maahan suoraan mustan hämähäkkidemonin eteen. ”Ai, sinulle on oikein väliä, mitä mieltä olen?” Visokki sanoi tuijottaen Avdea vihaisin silmin. ”Minä näytän sinulle mieleni.”
Visorakin silmät syttyivät hohtamaan kirkkaasti pimeydessä ja sen tajunta syöksyi täyteen hyökkäykseen kohti Avdea. Psyykkinen aalto osui mustaan hämähäkkiin ja tunkeutui syvälle tämän sisimpään. Visokki tunsi, kuinka Avden labyrinttimainen ja monimutkainen alitajunta ryhtyi välittömään vastahyökkäykseen. Mustat kädet täyttivät Visokin pään ja tarttuivat vahvasti kiinni hänen ajatuksiinsa, mutta Visokki ei välittänyt. Visokki ei välittäisi, vaikka Avde repisi hänen mielensä pieniksi palasiksi. Tällä hetkellä hän keskittyi pidättelemään hirviötä kaikilla voimillaan paikallaan siihen asti, että Rhotuka olisi täysin ladattu.
Sen jälkeen pitäisi vain luottaa siihen, että Rhotuka toimisi.
Avde huusi. Kaikki hirviömäisen hämähäkin kuudesta äänestä huusivat yhtäaikaisesti puhtaasta tuskasta. Olennon tuskanhuudot olivat melkein yhtä sielua raatelevaa kuunneltavaa kuin sen nauru ja kestikin vain kymmenen sekuntia, että Avden tuskaisat huudot muuttuivat tuskaisaksi nauruksi.
”Kyllä!” Avde huusi naurun joukosta. ”Näytä minulle, mistä sinut on tehty! Näytä, mihin kaunis, täydellinen mielesi pystyy! Tuhoa kaikki! Revi, raasta! Älä jätä mitään jäljelle! Ja ennen kaikkea…”
Avde hiljeni. Sekä sen kivun täyttämät huudot että raastava nauru loppuivat. Visokki jatkoi olennon labyrinttimaisen, synkän, hajanaisen ja pelottavan mielen häiritsemistä lähettämillään aalloilla, vaikka hän tiesikin, että oleilu näin syvällä Avden mielessä tulisi vahingoittamaan myös häntä.
Ennen kaikkea, Visokki, pehmeä Matoran-ääni sanoi Visorakin alitajunnasta. Visokin sydän pysähtyi sekunniksi järkytyksestä. Näytä minulle, minkälainen peto oikeasti olet.
Visokin vihainen ilme jäätyi paikalleen. Hän unohti hetkeksi jopa keskittyvänsä Avden pidättelemiseen.
Sinä olet älykäs, Visokki, ystäväni. Mutta olet silti Rahi. Tiedäthän, mitä Rahi tarkoittaa Matoran-kielessä? Olet peto. Lajitoverisi tappoivat Keltaiset Jättiläiset ja kuka tietää, kuinka monta muuta lajia. Ja näin sinä vain yrität esittää rauhanomaista olentoa. Kylmä hiki valui pitkin Visokin kasvoja.
Entä jos kaikki sisällesi pakkautunut luontainen, eläimellinen viha vain…repeää ulos? Entä jos vahingoitat joskus ystäviäsi?
”Ei”, Visokki viesti hymyilevälle hämähäkkipedolle, mutta ei ollut enää varma, luottiko omaan viestiinsä. ”Ei ikinä.”
On varmasti ikävää olla telepaatti. Siinä mielessä, että tiedät, mitä muut ajattelevat. Varsinkin sinusta, ystäväni. Ovatko ne mukavia ajatuksia…vai onko joillakin vaikeuksia hyväksyä nelijalkaista hirviötä?
Visokin järkyttyneet kasvot muuttuivat vähitellen jälleen vihaisiksi. Visokki ajatteli sisimmässään, että tilanteessa olisi pian pakko siirtyä henkiseen suojaukseen, mutta hän ei enää ollut varma, kykenisikö kontrolloimaan itseään. Ehkä Avde olikin oikeassa.
Juuri noin. Päästä ulos kaikki tuo patoutunut raivo. Näytä minulle, mikä peto olet. Päästä ulos puhdasta, kaunista, hallitsematonta idiä ja suuntaa se minuun.
Tee aivan samoin kuin teit Metru Nuilla.
Se riitti Visokille. Koko punaisen Visorakin mieli suuntautui hyökkäykseen. Se hyppäsi mustan hirviöhämähäkin kasvoille ja puri molemmilla pistimillään tiukasti, pommittaen Avden petollista mieltä samanaikaisesti koko päänsä voimalla.
Avdeen kohdistui täysi henkinen tuska, mutta hän jatkoi nauruaan. Nauru oli tauotonta ja siitä hehkui puhdas riemu. Se oli voitonriemua.
Avden nauru keskeytyi, kun sen mustan hämähäkkimäisen kehon läpi räjähti ammus hehkuvan kuumaa ja käsittämättömän kirkasta plasmaa. Plasma läpäisi hämähäkin täysin ja räjähti liekkiaalloksi vasta osuessaan sen takana olevaan seinään. Osuma keskeytti sekä Avden että Visokin hyökkäykset. Visokki putosi maahan Avden päältä ja käänsi katseensa oviaukkoa kohti. Myös Avden punaiset silmät suuntautuivat katsomaan hyökkääjää.
Oviaukossa seisoi sininen Skakdi, joka piteli kädessään savuavaa kivääriä ja jonka mekaanisen vasemman silmän valo hohti tummanvihreänä. Skakdin vieressä oli keltainen Toa, joka osoitti sähköisesti rätisevällä sauvalla Avdea.
”Miksi keksin siistejä toimintarepliikkejä vasta, kun nämä tilanteet ovat ohi?” Guardian kysyi happamasti ladattuaan kiväärinsä. Tawa ei sanonut mitään, vaan jäi tuijottamaan vihaisena.
Syvä Nauru jäi poikkeuksellisen hiljaiseksi pitkäksi aikaa. ”En ole koskaan välittänyt pahemmin taistelusta”, musta massa sanoi. ”Toisin kuin luulette, minä en nauti tappamisesta. Teen sitä vain pakon edessä. Haluan mieluiten mahdollisimman monen elävän.”
Visokin Rhotuka pyöri nyt täyttä vauhtia. Tawa ja Guardian tähtäsivät Syvän Naurun mustaa ruumista.