Bio-Klaani
“Ja seuraavaksi olisi xialaisen bertta-seiska-mallin hävittäjän elektroniset nousunvakaimet. syöttöloota päreinä, mutta kätevä käsistään johdottaa uusiksi. Lentovehje itsessään löytyy varmaan jostain Kohiki-salmen pohjalta, mutta meillä on tänään ilo ja ylpeys myydä nämä vähät, mitkä joku suuren kaupungin sankari on muinoin pintaan kaapinut.”
Satamakadun torille kerääntyneestä väkijoukosta kuului muutama huvittunut hymähdys, kun hirmuisella nopeudella huutokauppaa sanoillaan pyörittävän po-matoranin assistentti raahasi harmaan laatikon kärryillään väkijoukon nähtäville. Kaupattava tuote oli juuri sen verran marginaalinen, että suurin osa eturiviin ängenneistä, keskimääräistä varakkaamista henkilöistä, jättäytyi kisasta pois hintaakaan kuuntelematta. Se ei kuitenkaan tarkoittanut, etteikö väkijoukon keskellä olisi ollut ketään, jonka suosikkiharrastus sisältäisi menneiden vuosien lentovekottimia.
“Lähtöhinnaksi viisikymppiä. Vitosen minimikorotuksella mennään”, matoran kailotti ylisuurine keuhkoineen. Puheensorinan keskeltä odotettiin hetki, kunnes yksi eturivin paikallisista nosti käpälänsä ylös.
“Viiskytäviisi.”
Välittömästi tämän jälkeen jostain joukon takaa nousi hopeinen, paljon matoranin vastaavaa pidempi raaja.
“Kuusikymmentä.”
Torin laitamilta huudettiin ja kauppiaan ga-assistentti vahvisti nyökkäämällä.
“Kuuskytäviisi.”
Hopeinen käsi vastasi tähän hetkeäkään miettimättä. Po-matoran osoitti nuijallaan kohti nousevaa raajaa ja ärjäisi: “Seittemänkymmentä!”
Valmiiksi vähäinen innostus tuotetta kohtaan laski koko ajan, mutta vielä yksi eturivin veikkosista halusi kokeilla onneaan.
“Seittenkytäviisi!”
Mutta hopeinen käsi vastasi jälleen. Tällä kertaa nostaen samalla kolme sormea pystyyn.
“Yheksänkymppiä tarjottu! Tarjoaako joku satasen? Mennäänkö nättiin pyöreään lukemaan?”
Mutta kolmoiskorotus oli muille osanottajille jo liikaa. Muutaman sekunnin odotettuaan kauppias tuli siihen tulokseen, ettei tällaisesta tuotteesta edes kannattanut ruveta kiskomaan enempää.
“No sittenhän se on ensimmäinen… toinen ja kolomas! Myyty retron näköiselle kolistelijalle siellä takana. Huutokaupan jälkeen pöydän taakse ja maksuhan sitten tietenkin käteisellä!”
Codyn matka torilta takaisin telakalle oli kuvailtavissa lähinnä huojuvaksi. Vastavoitetut nousunvakaimet olivat nostaneet komentajan kantamusten määrän sen verran suureksi, että valmiiksi huonon syvyysnäön omaava vahki oli joutunut ottamaan melkoisen rauhassa, etteivät hänen ostoksensa tipahtaneet ja murskanneet vahkin jaloissa pyöriviä matoraneja. Hopeahaarniskaista sotaveteraania vastaan puskenut syystuulikaan ei tehnyt tehtävästä kovin helppoa.
Selkänikamat karmealla tavalla rusahdellen Cody lopulta kumartui ja laski neljä ruskeaa paperipussia, nahkaisen pullollaan olevan laukun sekä nousunvakaimen aivan telakan reunalle parkkeeratun Bettyn ruuman eteen.
Hopeinen käsi riuhtaisi hieman kehnosti toimivan vivun ala-asentoon ja jäi odottamaan, kuinka ruuman ovi laskeutui hitaasti kohti maata. Syntyvää aukkoa pitkin näki aina pommikoneen ohjaamoon asti. Väliseinien rakentaminen oli jäänyt komentajalta kesken.
Yksi nyssykkä kerrallaan Cody alkoi kantamaan ostoksiaan jo valmiiksi mittavan tavarakasan joukkoon. Vahkilta oli kestänyt hyvä tovi tajuta, ettei Klaanin lukuisien kauppiaiden hintalapuissa vaadittu jotain hänelle tuntematonta valuuttaa. Sodastakin huolimatta “eteläisemmän maailman” hintatasot olivat vain jotain ihan toista, kuin mihin Cody oli Xialla viettäminä vuosinaan tottunut.
Ehkä osasyy oli siinä, ettei täällä kenelläkään ollut tarvetta vanhan Xialaisen pommikoneen nousunvakaimelle. Mutta Cody oli varma, että syitä oli loputtomasti enemmänkin. Hän ei vain jaksanut pohtia asiaa liikaa.
Hyväkseen hän tilanteen kuitenkin käytti. Tämä oli täydellinen tilaisuus hankkia perustarpeita hiljattain uudelleenkäynnistettyyn Onu-Metrun tukikohtaan. Klaanin hinnoilla hankinnat olivat osoittautuneet paljon halvemmiksi, mitä Metru Nuilla koskaan. Cody oli melkoisen varma, että Killjoy oli muutenkin tyhjentänyt kaikki Käden tilit sotaretkiään varten. Valuutan käyttöä piti siis oikeasti tarkkailla.
Säkillinen kuivamuonaa laskeutui Nurukanille hankittujen kirjojen ja viskin vierelle. Niiden takana odottivat Xenille hankittu tarvikevyö sekä korulaatikko, jonka sisällöstä varmasti löytyisi nykyistä vankempi ketju Nimdan sirua varten. Mavrahille Cody oli hankkinut jokaisen eri tieteenalan välinesetin, minkä vain oli käsiinsä saanut. Komentaja ei vieläkään ollut ihan varma, että minkä sortin professori matoran oikein olikaan, mutta sen hän tiesi, että jokin hänen löydöistään osuisi oikeaan. Loput voisi vaikka käydä lahjoittamassa Ga-Metruun.
Asetettuaan tavarat paikalleen vahki asteli vielä ulos aluksestaan ja sulki ruuman oven perässään. Hän oli edellisenä iltana havainnut kulkiessaan voileipätiskin, jonka antimia hän halusi kokeilla. Cody lähti astelemaan takaisin kohti keskustaa, tällä kertaa mukavan myötätuulen saattelemana.
Viiden minuutin talsimisen ja kuuden minuutin miettimisen jälkeen kaiken maailman sörsseleillä (ja juustolla) täytetty eines odotti muoveissa, että vahki siirtäisi sen kallonsa aukosta sisään. Elintarvikkeiden nauttiminen oli vahkeille kuitenkin sen verran harvoin tarpeellista puuhaa, että komentaja päätti etsiä rauhallisemman sijainnin aterioinnilleen. Hän halusi nauttia joka haukusta. Vilkkaalta sivukadulta ei kuitenkaan löytynyt liiaksi istumatilaa.
Paikkaa etsiessään yksi kadunkulman suurista kuulutintorneista alkoi rätisemään. Cody oli varma, että luvassa olisi jälleen yksi “Paacoksi” kutsutun veijarin musiikkituokioista. Komentaja ei kiinnittänytkään kuulutuksen sisältöön ensin sen kummemmin huomiota. Kaiuttimista usein raikaava musiikki kun oli vanhan vahkin mielestä “ihan omituista”.
Hopeisen veikon huomio heräsikin vasta, kun yksi kaikelle kansalle kuulutetuista viesteistä kuului: ”Nyt hei, peltikakara! Kohta paukkuu pakarat!”
Vahki ei voinut olla vilkaisematta kohti tolpan päähän istutettua kaiutinta. Eikä voinut olla kovin moni muukaan. Miltei jokainen risteyksessä sillä hetkellä kulkenut klaanilainen pysähtyi ihmettelemään viestin sisältöä.
”Joo. Juuri sinä peltipelle siinä! Olen etsinyt sinua varmaan kohta kolme minuuttia.”
Voileipää vasemmassa kourassaan puristava vahki osoitti itseään kysyvänä.
“Minäkö? Onko tässä vekottimessa muka kamerakin?”, Cody ärjähti ja yritti löytää linssiä katseellaan.
”No sinä, sinä. Siirrähän se kiillotettu olemuksesi aulan puolelle. Isot kihot tahtovat jutella, joten pistäisin vauhtia.”
Risteykseen jääneiden katseet olivat nyt kaikki naulattuna Codyyn. Kaikki tiesivät oikein hyvin, mitä Paacon “isot kihot” tarkoittivat. Cody ei, mutta hän oletti, että tämä olisi se kuulustelu, jota hän oli kirjaimellisesti odottanut päivätolkulla.
Vahki murahti myöntävästi ja otti välittömästi suunnakseen linnoituksen. Päivä oli tähän mennessä sujunut vallan mainiosti. Hän ei osannut edes pelätä, että tuulen suunta olisi kääntymässä.
Bite it like a Bohrokin seitsemännen uudelleenjulkaisun ja tasan kolmen vannoutuneen fanin kiljahdukset jäivät Codyn poistuttua risteykseen. Loput jatkoivat matkaansa pohtien, mikä olisi kohti linnaa kävelevän vahkin kova kohtalo.
Kuulustelutila 1
Codyn päivän erinomainen tuuri näytti toistaiseksi jatkuvan. Kuulusteluhuoneen pöydältä löytyi pieni, olkoonkin että hieman likainen lautanen, joka sopi täydellisesti kesken jääneen voileivän paikallaan pitämiseen. Vahki ei kokenut, että juustopitoisen elintarvikkeen mussuttaminen kuulustelun aikana olisi kovinkaan sopivaa. Eikä hänellä syönnin kanssa varsinaisesti kiirekään ollut. Huvin vuoksi hän ruokaa muutenkin harrasti.
Uusi tapa, jonka hän oli telakan matoraneilta edellisten päivien aikana oppinut, oli peukaloiden villi pyöritteleminen tilanteessa, jossa piti vain tuijotella tyhjiä seiniä. Työn touhussa niitä hetkiä ei onneksi hirveästi ollut. Tyhjässä kuulusteluhuoneessa vahki oli kuitenkin kuluttanut niveliään jo melkoisen tovin. Komentaja yritti painaa muistiinsa, että ostaisi vielä öljyä ennen kotimatkaansa.
Sen aatoksen katkaisi myöskin öljyä kaipaavien saranoiden rääkäisy, joka porautui Codyn kalloon tavalla, joka sai tämän kiittelemään erityistarkoista kuuloreseptoreista. Valosuorakulmiosta harppoi sisään kevyin askelin pitkä ja hoikka, lähemmällä analyysillä selakhiksi osoittautuva kalpea hahmo. Jostain kumman syystä tämä oli sitonut ohuen kankaanpalan otsansa ympärille. Aika hassua. Lämpöarvoa noin pienen pinta-alan vaatettamisella ei juuri ollut.
Tuima kalpea selakhi – auktoriteettiä hohkaava vihreä kivi vyötäröllään – nyökkäsi vahkille ja veti vastapäisen tuolin alleen. Hetken aikaa vahkin piti prosessoida lähinnä yhä tuimempaa tuijottelua. Lyijy vieköön, kuinka tuimaa voisi tuijottelu olla? Näin tuimaa, selakhin katse valisti. Näin tuimaa.
”Iltaa”, Same sanoi.
“No iltaa”, Cody vastasi ja viimein irroitti kätensä toisistaan. Vahkin ainoa silmä räpsähteli kiusallisesti. Silmäniskuja oli hankala vältellä.
”Luutn-”, Same aloitti, mutta korjasi, ”päämoderaattori Same Bio-Klaanin lainvalvonnasta ja ylläpidosta. Minulla ja kollegallani on sinun kanssasi vähän juteltavaa.”
“No jutelkaa”, vahki hymähti tilanteeseen nähden hyvin rennosti, “Vähän tuossa jo aikaisemminkin olisin turinatuokiota odotellut. Ymmärrän kyllä jos on kiirettä pitänyt.”
Samen kireä ryhti rentoutui suorastaan silminnähden, ja hän pujotti kättään haarniskansa rintataskuun.
”Kiire, ja kuusi muuta asiaa. Haittaako, jos tupakoin?”
“Ei haittaa. Tai tuskin minussa on mitään, mitä haittaisi.”
Selakhi nyökkäsi, veti esiin pienen peltisen rasian, nappasi valkean kääreen hammasriviensä väliin ja sytytti sen. Savukiehkurat kiemurtelivat tilan keskitetyssä valossa kuin läpikuultavat käärmeet.
”Alkuperäinen tarkoitukseni oli saada sinusta yksi uusi tarina siitä, miksi Metru Nui meni niin kuin meni”, Same henkäisi sisään saaden kääryleen pään hehkumaan kirkkaammin, ”mutta en tiedä, teemmekö yhdellä uudella tarinalla enää tässä vaiheessa mitään.”
“Olen varma, että saitte muilta paljon kokonaisemman kuvan. Minä en rehellisesti edes ollut mukana kuin puolessa jupakassa”, vahki huomautti.
”Näin käsitin”, Same nyökkäsi. ”Sen sijaan kysynkin, miten hyvin tunnet järjestösi entisen johtajan, Metru Nuin sodan kenraali Killjoyn.”
Codyn rautaiset hampaat kirskahtivat toisiaan vasten ja vahkin suusta pääsi ymmärtävä hymähdys.
“Ah. Niinpä tietenkin. Noh, aika hyvin. Palvelin Metru Nuin ilmavoimissa ihan sodan ensimmäisistä päivistä lähtien. Suoraan Killjoyn alaisuudessa siis. Kyllä siinä miehen oppii tuntemaan.”
”Sotilasarvosi?” Same kysyi.
“Komentaja”, kuului vastaus, kuin kaupan hyllyltä. “Näin nykyään.”
”Luutnantti”, selakhi vastasi. ”Tai ainakin ennen.”
“Ovat ajat hieman luistelleet ohi sotilasarvoista”, hopeinen metallikasa pohti. Tupakan savun haju muistutti sota-ajan hiljaisista taukotiloista.
Same toisti sanan ’luistelleet’ äänettömästi huulillaan, jäätyi hetkeksi tuijottelemaan ja veti sitten savukkeestaan syvemmän ja intensiivisemmän henkäisyn kuin koko keskustelun aikana.
”Niiiiiin. Tiedät varmasti, että Metsästäjien jälkeen Killjoy liittyi järjestöömme. Millaisena muistat hänet sodasta?”
Codyn ei varsinaisesti tarvinnut harkita sanojaan. Mutta hetken hänen piti oikeasti kaivella hetki muistiaan. Se, mitä Killjoy nykyisin oli peitti tehokkaasti kaiken sen, minkä historia olisi mielellään jo unohtanut.
“Tehokas. Lojaali. Siviilissä rennompi, mitä kukaan enää tänä päivänä uskoisi. Suoritti tehtävänsä joka hiton kerta satanen lasissa, mutta pysähtyi aina pelastamaan toverit hädässä. Esimerkkisotilas hän oli. Sellaiseksi tietenkin luotukin.”
Same hymähti. ”Mies, johon luottaisit?”
“Valitettavasti.”
Selakhin silmät sulkeutuivat hieman mietteliäinä, mutta sitten tämä tuntui hyväksyvän vastauksen. Hän karisti savukkeestaan pieniä tummia hippusia peltirasian kannelle ja juuttui katselemaan tilan kattoon.
”Muistan itse oman joukko-osastoni komentajan hyvin selkeästi. Everstiluutnantti Razel ei välittänyt arvonimistä. Tehokas, lojaali… käyttäisin molempia sanoja hänestäkin. Hänellä oli sellainen katse, josta ei vuotanut pelkoa läpi juuri koskaan. Muistan ikuisesti ensimmäisen keskustelumme.”
Selakhi henkäisi savukettaan.
”Erehdyin kysymään everstiluutnantilta henkilökohtaista mielipidettä joukkueeni puolustuksen ryhmittämisestä. Hän tuijotti minua pienen ikuisuuden, räjähti nauruun ja sanoi”, Same madalsi hieman ääntään, ”’Nuori hai! Älä luota taistelukentällä kurttuisten ukkojen arviointikykyyn enemmän kuin omaasi! He kuolevat joka tapauksessa sinua aiemmin’.”
Codyn hörähdykset olivat aitoja. Mies ei ollut koskaan karttanut sotamuisteloita.
“Meillä ei liiempiä kentällä juteltu. Eipä ollut tarvettakaan, kun suurin osa joukoista oli koneita. Komento välitti viestinsä yleensä kauko-ohjaimella. Turinat säästettiin siihen hetkeen, jolloin oltiin jo kuivilla.”
”Vaikutat hyvältä mieheltä, komentaja”, Same sanoi. ”Miten kuvailisit sinun ja kenraali Killjoyn suhdetta nyt?”
“No olette varmaan lukeneet uutisia. Ja havainneet, että minä olen istunut ihan mielelläni täällä teidän linnoituksessanne samalla, kun maailmalla posahtelee.”
”Olen lukenut. Ja vaikka minulla onkin valitettavia kokemuksia”, Same huokaisi, ”arvon paronin kanssa toimimisesta, ovat viimeiset kehitykset saaneet minut miettimään uudelleen, miten suhtaudumme Killjoyhyn.”
“Ja senkö takia me nyt tässä juttelemme? Meinaan sotatarinat minulta eivät lopu koskaan, mutta pelkään ettei minulla ole ihan hirveästi kommentoitavaa kenraalin nykytilasta.”
Same jätti hiljaisuuden pitkäksi ja arvioivaksi. Tuima tuijotus teki paluutaan.
”Vai niin”, hän sanoi. ”Tarkoitatko siis, että et ole enää hänen palveluksessaan?”
“Teknisesti en kai uudelleenkohtaamisemme jälkeen koskaan ollutkaan”, komentaja mietti asiaa oikeasti ensimmäistä kertaa. “Kenraali Xenin palveluksessa minä olen. Ja opastajana. Killjoy teki hyvin selväksi ettei hänellä ole aikomustakaan työskennellä enää sen kanssa, minkä te tunnette Mustana Kätenä.”
Same oli sen jälkeen vain savukkeen mittaisen hetken hiljaa. Poltettuaan sätkän aivan lyhyeksi hän tumppasi sen jäänteet peltirasian kanteen, sulki kannen ja sujautti rasian takaisin rintapanssarinsa väliin.
”Vai niin”, Same vastasi nousten tuoliltaan. ”Minä uskon sinua, mutta me taidamme puhua vasta pienen hetken päästä uudelleen. Pidä huolta, että kerrot saman tarinan työtoverilleni.”
Same harppoi ulos huoneesta. Valon suorakulmio oheni viiruksi, kunnes ovi kolahti kokonaan kiinni.
Codyn katse vaelteli hänen syrjään työnnettyyn elintarvikkeeseensa, mutta jäi ensin kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Oli mahdotonta sanoa, oliko Samen mainitsema “työtoveri” jo lähestymässä kuulusteluhuonetta. Huone oltiin äänieristetty juuri sen verran hyvin, ettei porraskäytävästä kuulunut käytännössä mitään.
Komentajan peukalot hakeutuivat uudestaan kierivään liikkeeseen ja yksisilmäinen katse takaisin kohti seinää. Sormiliike oli lopulta hyvin rauhoittava ja vahki ymmärsi, miksi matoranit sitä todellisuudessa harrastivat. Ei Cody itselleen olisi koskaan myöntänyt, että häntä hieman hermostutti. Mutta tämä oli perinteisesti se vaihe, jonka jälkeen kuulustelu muuttui vähemmän tuttavalliseksi.
Ja hetken, joka tuntui pitkältä kuin sekunnit plasmakranaatin sokan irti riuhtaisun jälkeen, tuli räjähdys.
Ovi pamahti auki niin kovalla vauhdilla, että saranat eivät ehtineet huutaa. Sisään viuhui päämoderaattoria huomattavasti teräisämpi – ja äärettömästi vihaisempi – ilmestys.
Skakdi, jonka irvistävä hammasrivi kilpaili terävyydestä tämän veitsimäisten harjaksien kanssa rullasi silmät leimuten sisälle. Se, että zakazlainen oli pyörätuolissa, ei tehnyt tätä yhtään vähemmän uhkaavaksi ilmestykseksi. Harmaan järkäleen hauikset näyttivät siltä, kuin niitä vasten olisi voinut rikkoa tiiliskiviä.
Pyörätuoli tärähti jarruttamatta vasten kuulusteluhuoneen pöytää, ja skakdi sen kyydissä tuijotti Codya räjähdysherkän näköisenä.
”Komentaja Cody”, skakdin muotoisen merimiinan ääni murisi kuin moottoripyörän ja telakissan äpärälapsi. ”Otaksun.”
“No niin totta tosiaan olen”, vahki ähkäisi vaikeana. Hänen arvionsa keskustelun kulusta näyttivät osuvan täysin oikeaan. “Jutellako se sinäkin halusit?”
”Kyllä”, pamahti skakdin suusta. ”Minulla olisi. Vähän kysyttävää.”
“No sitten kysyt! Sitä varten minun ateriani ilmeisesti keskeytettiin”, Cody puolustautui ja osoitti syrjään työnnettyä voileipäänsä.
Nyt skakdin olemukseen virtasi jotain supistetumpaa. Kuin sen kidasta olisi ollut purkautumassa valtava lieska, joka polttaisi Codyn elävältä, kun skakdi päästäisi sen valloilleen.
Mutta kuulustelijalla ei tuntunut olevan kiire. Se otti takapakkia pöydästä ja alkoi rullailla Codyn tuolin ympäri. Vaanien häntä. Tarkkaillen häntä. Odottaen, että hän putoaisi veneestä, jolloin se alkaisi herkutella.
Skakdi oli kärsivällinen. Se tiesi, että Cody ei pääsisi pakoon. Sillä oli tilanteen valjaat, ja se kiristi niistä niin tiukasti, että vahkin oli turha rimpuilla. Apua ei olisi tulossa.
Sen piinaavan hetken päätteeksi skakdin suu aukesi. Cody valmistautui kipuun.
”MÖRKÖ”, skakdi artikuloi.
Cody tuijotti tätä.
”MÖRKÖ”, vahki toisti.
”Jos 10 on se ainoa todellinen onnen tunne, jota kutsutaan rekyyliksi”, skakdi sanoi, ”ja 1 pyörätuoliin puutunut persaus. Niin miten arvostelisit MÖRKÖ-tykin?”
Cody tuijotti skakdia suoraan tämän punaista leiskuviin silmiin. Hän ei voinut uskoa sitä tapaa, millä häntä lähestyttiin. Se oli ennenkuulumatonta. Täysin mahdotonta. Miten kukaan julkesikaan antaa hänelle niin älyttömät vaihtoehdot?
“Miten olisi 11? Se kaikkein todellisin onnen tunne, joka lähtee siitä, kun viisi tuhatta kutia minuutissa hioo materiaa pois todellisuudestamme?”
Skakdi nosti kulmaa ja haastoi Codya jo olemuksellaan.
”Pirun vaikea uskoa!” moderaattori täräytti. ”Vain Malciremin Jumalmurha 6000 on 11, ja se söpöliini ampuu hylsytkin ulos niin kovaa että ne lentävät tankinkin kuoren läpi!”
“Tankkeja?”, Cody sylkäisi, “MÖRKÖ niittää maihin kymmenen xialaista sotakävelijää sillä aikaa, kun Malciremin pojat murehtivat jostain tavallisista panssariajoneuvoista. Taistelukenttä näyttää metallinkeräämöltä sen jälkeen, kun ollaan päästy käyttämään oikeita aseita.”
Skakdin hampaat natisivat toisiaan vasten kuin telaketjut.
”Skarrararr, Jumalmurhaa ei tarvitse edes osoittaa ksialaisten löntystelijöitä kohti! Ne KÄVELEVÄT sen piippulinjan eteen, koska niin jumalaisen kuolemanjakajan tuhoamaksi tuleminen on kunnia!”
“PAH! Oletko ikinä miettinyt, että miksi ne liskonkutaleet eivät enää valmista niitä? Jätettiin meinaan yksi MÖRKÖ laulamaan kaunista lauluaan ja osoitettiin se laitos vahingossa Xiaa kohti. Se tehdas, missä niitä valmistettiin, muuttui kuule reikäjuustoksi!”, Cody uhosi. Ja uskoi jokaiseen sanaan kaikella vakaumuksellaan.
”HAH!” skakdin virne räjähti nauruksi. ”Sanot kohta varmaan, että MÖRKÖ voi ampua ajassa taaksepäin ja räjäyttää Varjotun hiutaleiksi ennen kuin koko sota alkoi?”
“Kai olet kuullut sen teorian, että Varjottu olisi vaihtunut jossain vaiheessa sotaa? Siitä on ihan pitäviä todisteita! Häiskän kallonmuodot ovat kuulema ihan vinksallaan. Arvaa kolmesti, kenen ansiota. Tai minkä!”
Harmaa skakdi naurahti, ja vakavoitui melko pian. Sitten se rullasi hitaasti lähemmäs Codya. Ja lopulta rikkoi hänen yksityisyyttään tarttumalla vahkia olkapäistä.
Olennon ote vastasi kahta todella vihaista voimapihtiä.
”Hah hah. Nyt lopetetaan tämä skarrarin pelleily”, moderaattori sanoi jääkylmänä. ”Ja kerrot minulle rehellisesti yhden asian, komentaja Cody.”
Vahki irvisti niin vihaisesti, että johdot tämän rikkoutuneen silmän ympärillä miltei hyppäsivät irti kuopastaan.
“Antaa palaa, vihainen skakdi, joka jätti esittäytymästä! Minulla ei ole salaisuuksia! Pistä pahintasi.”
Jämeräleukainen skakdinmörkö nojasi harmaata päätään aivan lähelle Codyn kasvoja. Kurttuiset kulmat nytkähtelivät, kun hammasrivi aukesi hitaasti Annonan lippaan lailla.
”Komentaja Cody”, skakdi puski sanoja piinaavasti ulos, ja muutti äänensä kuiskaukseksi. ”Minä haluan tietää…”
Kuiskailu loppui.
”VIISI TUHATTA KUTIA MINUUTISSA? IRNAKKIN KARVAINEN PERSPIIKKI, OLETKO TOSISSASI? MISTÄ NOITA SAA TILATA?”
Samoin irvistely.
Harmaa naama vääntyi leveään hampaikkaaseen hymyyn, kun skakdi riuhtoi Codya innoissaan olkapäistä.
”SAAKO TÄSSÄ IÄSSÄ VIELÄ TEHDÄ NIMEÄMISPÄIVÄLAHJALISTOJA? SAAHAN? MATANAUTA! ’RAKAS MATA NUI, OLEN OLLUT KILTTI PIKKU PALKKASOTURI! EN TAPPANUT NYKYISTÄ POMOANI, VAIKKA EDELLINEN MAKSOI SIITÄ AIKA HYVIN!, NYKYINEN POMO OLI LIIAN HYVÄ TYYPPI AMMUTTAVAKSI SIITÄ SUMMASTA! TOIVOISIN TÄNÄ VUONNA MÖRKÖ-TYKKIÄ JA MAAILMANRAUHAA, PAITSI ETTÄ MAAILMAAN PITÄÄ JÄÄDÄ SEN VERRAN IKÄVIÄ MULKEROITA, ETTÄ MINUN ON MORAALISESTI OIKEIN AMPUA NE HELVETTIIN UUDELLA MÖRKÖ-TYKILLÄNI! RAKKAIN TERVEISIN, BLADIS!!!’”
Codyn pää yritti vetäytyä niin syvälle raskaasti panssaroitujen olkapäidensä sisälle, kuin vain mahdollista. Täydellisen hämmentynyt komentaja yritti löytää oikeita sanoja, mutta sai ne lopulta suuhunsa kiusallisella hitaudella.
“No siis… eihän niitä enää valmisteta, mutta onhan meillä pari varastossa. Ja uusi kenraalimmekin kovasti haluaisi jotenkin tukea tätä teidän sotaanne… Että ehkä minä voisin… tai siis. Varmaan minä teille saisin… Tai siis, jos haluatte kokeilla?”
Bladis irrotti kätensä Codyn olkapäistä. Hetken pyörätuoliskakdi tuijotti kommandovahkiin silmissään taivaan kaikkien tähtien tuike.
”Kokeilla…?” skakdi haukkoi henkeään.
“Jos lupaat, että sen teidän makutavihulaisen luomuksien määrä tippuu ‘liian monesta’ ‘melkein sukupuuttoon’”, vahki sai taas kasattua olemuksensa.
Bladiksen kädet puristuivat nyrkkeihin ja tämä painoi ne leukaansa vasten. Hänen koko kehonsa tärisi, kun suupielet kapusivat yhä korkeammalle.
”Siis… siis kokeilla… MÖRKÖ… siis… minä… siis minä ja MÖRKÖ… minä!!!”
“Tämänkö takia te minut tänne kutsuittekin?”, Cody aivan aidosti alkoi epäilemään. “Koska jos erinomaisten tuliluikkujen todellinen ystävä kaipaa laatua elämäänsä, niin kyllähän Musta Käsi on aina ollut heikäläisiä auttamassa.”
Kun Bladis puhui taas, hänen äänensä oli noussut ainakin oktaavilla. Hänen silmissään kimalteli kaipuu, kun ne haikailivat jonnekin kauas.
”Siis minun sormi… MÖRKÖ… liipaisin… potku… hylsyn kilahdus vasten kivikkoa… viholliseni huuto… tantereen kasteleva orgaaninen aines… ympäriinsä putoileva kivimurska… minun sormi… MÖRKÖ… minun MÖRKÖ!!!!!!!”
“Nyt kun lähden näin teoriatasolla miettimään”, Cody yllytti nyt jo täysin röyhkeästi, “niin kyllähän sitä jos laittaa toisen jalan toiselle ja toisen siihen toiseen ja kurkottaisi molemmilla käsillä, niin yltäisi ampumaan kahdella samaan aikaan. Ihan vain pohdin tässä sellaisen mahdollisuutta.”
Bladis lopetti hengittämisen kymmeneksi sekunniksi. Kun hän päästi äänen ulos, kuulosti se rehellisesti tässä vaiheessa tyhjenevältä ilmapallolta.
”VIHDOIN, JOKU JOKA PUHUU JÄRKEÄ! Hei! Pysy siinä, missä olet! Minä… minä haluan näyttää sinulle jotain!”
Skakdi pyörähti innostuneella pyörillään ja lähti kiitämään ovea kohti.
”NÄHDÄÄN KOHTA!”
Pam, ovi sanoi. Pyörät ulvoivat hetken sen raon välistä, ja Cody oli taas yksin.
Ei kovin kauaa. Same harppoi sisään sulavasti, vilkaisi oviaukolla vielä kummastuneesti olkapäänsä yli (käytävällä kuului aika paljon kiljuntaa) ja kurtisti kulmiaan.
”Hei…?”, selakhi sanoi vahkille hiljaa.
“No hei taas”, vahki vastasi, mutta ei niin hirveän hiljaa. “Toverisi pisti niin intensiivistä settiä pöytään ettei edes esittäytynyt. Kyllä teillä täällä melko hurjia petoja on linnaketta pyörittämässä.”
Same nyökkäsi melko hämääntyneen näköisenä ja sulki oven. Hän istahti Codyn edellä olevalle tuolille ja laski pöydälle papereita pursuavan kansion.
”Ennen kuin jatkan kysymyksiä”, Same sanoi, ”oletko varma ettet halua lisätä jotain siihen, mitä sanoit aiemmin Killjoysta?”
“En tahdo”, Cody huokaisi ja vakavoitui.
”Hyvä”, Same avasi kansion kumilenkin, ”minulla nimittäin on.”
Hän sujautti vahkin käsiin ensimmäisen paperin. Se oli harmaata valvontakamerakuvaa, jossa näkyi hädin tuskin kaksi hahmoa taistelemassa hehkuvan sulaton yllä. Toinen oli tuttu.
”Kenraalisi ja järjestömme suhde alkoi melko kivikkoisesti. Tänne saavuttuaan ja asetuttuaan asumaan hän hyökkäsi admin Guardianin kimppuun tappoaikeissa. Olkoonkin, että se ei ollut täysin kenraalisi omaa syytä: käsittääkseni metsästäjien kummisetä oli manipuloinut hänet luulemaan, että Guardian oli satuttanut jotakuta hänen läheistään. Jos olet kohdannut sen olennon, joka nykyään kulkee nimellä Killjoy, tiedät kyllä, mitä tuossa taistelussa kävi.”
Same sujautti hänelle toisen kuvan kliinisestä sairaalaympäristöstä, jonka keskellä operoitiin jotain vähemmän kaunista katseltavaa.
“En tohtinut edes kysyä”, Cody myönsi silmäillen vuorotellen molempia kuvia. “Hän ei vaikuttanut siltä, että olisi edes vastannut jos olisin udellut. Luulin Xian visiitin aikaan pelkäksi puvuksi.”
Taistelujen parkkiinnuttama vahki ei hätkähtänyt kuvamateriaalista, mutta se oli tarpeeksi herättämään useita ajatusketjuja joihin vahki olisi ehkä kuitenkin halunnut vastauksia ennen kenraalin korkealentoista poistumista viikkoa takaperin.
”No”, Same jatkoi, ”ylläpidon mielestä Killjoyn kokema rangaistus oli enemmän kuin tarpeeksi siitä rikoksesta, jonka hän yritti meitä kohtaan tehdä, ja lopulta hänelle annettiin anteeksi. Vuosia hän ehtikin tällä saarella asua. Taisteli sotaamme, uhrasi jopa pukunsa taistelussa Avhrak Feterroja vastaan. Killjoy nauttii admin Visokin luottamusta…”
Same otti seuraavat paperit esille. Valvontakamerakuvastoa nekin.
”… mutta en tiedä, kuinka kauan. Kenraalisi hiipparoi pari päivää sitten sisään linnakkeeseemme – ja luota minuun, tiedän yhtä tai toista hiipparoinnista – melko huonosti. Sattumalta myös noin kaksi päivää sitten sain tietää, että hän oli poistanut nimensä listalta, jonka jäsenistä yhden meillä on vakavia syitä olettaa pettäneen Klaanin. Kaiken tämän aikaa hän oli myös piilotellut mökissään nauhoitetta, jolla yksi vihollisistamme lähestyi häntä kaksoisagenttiuden nimissä.”
Cody jäi maistelemaan selakhin sanoja. Niistä paistoi kaiku, jonka olemassaoloa komentaja ei kiistänyt.
“Kovia sanoja, mutta en epäile niitä. En sano etteikö Killjoy olisi tehnyt moniakin asioita, jotka teidän silmissä näyttäisi hämärältä. Mutta sen sanon, että jos vanha kentsu jotain tekee, niin syy on yleensä aika hyvä. Se on vakio. Killjoylla on aina joku syy.”
Same pakkaili valokuvia takaisin kansioon.
”Meidän kahden kesken”, Same sanoi hiljaa, ”minäkään en ole varma, onko kenraalisi petturimme. Mutta hän on vaarallinen, ja meillä ei ole juuri nyt varaa vaaralliseen.”
“Ymmärrän. Enkä yritä puolustella ketään. Olen täälläkin kirjaimellisesti vain työkeikalla. Menen sinne, missä minua tarvitaan ja hetki takaperin se oli Killjoy, joka minua tarvitsi. Villi kortti tai ei, minullakaan ei ole tapana jättää vanhoja sotatovereita pulaan. Ymmärrät varmasti.”
Same ei vastannut taas hetkeen, vaan tuijotti lähinnä kansiota pöydällä. Hän tarttui sen reunoista hiljalleen ja nappasi sen otteeseensa.
”Mihin Killjoy tarvitsi sinua?” selakhi kysyi.
“Mihin Killjoyn käytännössä kuollut ruumis tarvitsi minua?”, komentaja tarkensi. “Kaavin sen mitä hänestä oli jäljellä tuolta etelästä sen jälkeen, kun makuta Abzumo oli tiputtanut sen ehkä koko maailman kovimman sekopään armoille. Että jos minua haluatte jostain syyttää, niin syyttäkää siitä, että kenraali Killjoy on hengissä ainoastaan erinomaisen ajoitukseni ansiosta.”
”Emme syytä”, Same sanoi nousten seisomaan.
Hän lähti astelemaan taas kohti ovea.
”Toivon vain meidän kaikkien puolesta, että pelastit oikean miehen.”
Saranat. Kolahdus. Hiljaisuus.
Vahki huokaisi syvään. Se vuoristorata, joksi kuulustelu oli osoittautunut sai Codyn energiahakuisen ruokahalun hiipumaan pisteeseen, jossa voileipä oli alkanut jo tuntumaan huonolta idealta.
Komentajan usko entisen kenraalinsa tekemisiin oli yhä kunnossa. He olivat kuitenkin molemmat sodan kasvatteja. Cody ymmärsi, että joskus piti tehdä vaikeita päätöksiä sen eteen, minkä uskoi olevan oikein. Jossain vahkin takaraivossa kuitenkin kalvoi pieni pelokas ajatus siitä, että Killjoy olisi tehnyt taas yhden kuuluisista peruuttamattomista virheistään.
Se ajatus hautautui jotenkin aina vain kovaäänisemmän oven pamauksen ja kirskuvien renkaiden alle.
… niin kumpi näistä oli nyt se paha kyttä…?
”KOMENTAJA CODY!” skakdi mylvi. ”Katso! Katso katso katso!”
Ensin Cody halusi kysyä, että mikäs sinun nimesi sitten onkaan, äänekäs skakdi. Sitten hän halusi kysyä, että haluatko jarruttaa ettet kolahda taas pöytään. Sen jälkeen hän halusi kysyä, että MIKÄ ON TUO KAUNOTAR, JOTA KANNAT SISÄÄN KÄSIVARSILLASI?
”Katsos, komentaja”, skakdi sanoi, ”minä olen luonteeltani rakentaj- hei mitä häh. Tuo ei ole totta! Otetaan alusta. KATSOS, KOMENTAJA. MINÄ TYKKÄÄN AMPUA JUTTUJA. Sitten välillä minä tykkään KASATA juttuja, mutta vain että voisin AMPUA TOISIA JUTTUJA. No niin, nyt kuulostaa jo joltain!”
Pöytä vapisi, kun sen ylle laskeutui jotain, joka näytti viideltä yhteen hitsatulta metallitangolta. Lippaita jonkin sortin tuomionpäivän koneesta sojotti ainakin viisi. Ainakin. Jos se olisikin loppunut siihen, olisi Cody lähinnä kohauttanut olkapäitään, sillä viisihän nyt oli vielä aika peruskauraa, mutta siitä kohtaa, missä jollain käytännöllisellä(tylsällä) tuliaseella olisi ollut kahva ja liipaisin, alkoi suuri kirves. Aseen ergonomiaa oltiin lyömäaseen sisällyttämisestä huolimatta kuitenkin ajateltu. Tämän vuoksi liipaisimia löytyikin laitteesta kolmesta eri paikasta. Ja jokainen niistä satavarmasti toimi, kuten kuuluikin. Kädet eivät kramppaisi tällä kaunokaisella räiskiessä. Kaikin puolin käytännöllisen tuliluikun kyljessä oli kaiverrus hehkeästä skakdinaisesta ampumalla samalla aseella ilmeisesti jonkinlaisen ohjuksen selästä. Värkin piippujen koko oli sellaista luokkaa, että se olisi hyvinkin voinut sylkeä ohjuksia sisältään. Ja niitä naisia myös. Sen verran suurikokoisista aukoista puhuttiin.
“Sano nyt, että tällä kaunokaisella on sen arvolle sopiva nimi!”, Cody vaahtosi ja imi itseensä ainoalla silmällään sen, minkä suurin osa olisi imenyt kahdella.
”En ole aivan varma!” skakdi virnuili. ”Olen makustellut hieman TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000X: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: SPECIAL EDITION:ia, mutta siitä tuntuu jotenkin… puuttuvan vielä jotain!”
“Ehkä enemmän äksiä sen kolmetonnisen perään”, Cody pohdiskeli. Hänen nuoruusvuotensa Mustan Käden asepajalla kirposivat vahkin mieleen. “Tai lisää satunnaisia xialaisia sanoja sinne keskelle. Mikään ei saa tuliluikkua kuulostamaan siistimmältä, kuin ripaus monikulttuurisuutta.”
”Pentele, se saattaisi hoitaa homman!” skakdi riemuitsi. ”Toinen ongelmani on, että tämän muoto on siinä mielessä kelju, etten ole löytänyt oivaa paikkaa kantohihnalle.”
“Ehkei hihnaa lainkaan. Olen aika varma, että yksi noista teidän torin kummajaisista piilottelee laatikollista painovoimakanokoita. Ei mitään priimaa, mutta kyllä niillä yhden aseen leijumaan saa”, vahki jatkoi tuotekehittelyä.
”Leijumaan”, skakdi toisti lumoutuneena, ”kyllä… ja mitä jos…”, hän kolautti päällimmäistä putkea nyrkillään, ”asentaisin tuohon vaikka istuimen… ja tuohon sarvet… ja tuohon polkimen…”
“Ja sivuille!”, Cody innostui, “Sivulle sellaiset itämaiset taikasiipijutut. Ne sellaiset, mitkä luovat lämmön avulla nostetta. Voisit polkea itsesi vihollisten yläpuolelle ja syöstä kuolemaa heidän joukkoonsa!”
Bladiksen lasittunut katse oli lukittunut vahkin ainoaan silmään.
”Ja sitten kun vedän tuosta liipaisimesta”, hän hehkui intoa, ”niin pääsen eteenpäin rekyylin voimalla! Ja jos haluan laskeutua, vedän tuosta liipaisimesta! Komentaja Cody! Tämähän perkele toimii! Tämä niin toimii!”
”Tämä niin toimii!”
”TÄMÄ NIIN TOIMII!”
”Tämä niin toimii!”
”Mutta”, äänekäs skakdi vielä raotti silmäkulmiin asti venyvää virnettään, ”jos sen päällä ratsastaisi, niin sehän jättäisi ainakin toisen käden vapaaksi…”
“… mukaan liitetyn MÖRKÖ-tykin liipaisimelle!”, Cody täydensi innoissaan. “Suorastaan nerokasta!”
”Tietenkin on huomioitava”, skakdi rullaili Codyn puolelle pöytää antaen kätensä vaeltaa pyssyhirviön piippua pitkin, ”että vain yksi MÖRKÖ tekisi niin paljon rekyyliä, että tämä mopo pyörisi kuin väkkärä, eli…”
“… meidän täytyy tasapainottaa sitä lisäämällä MÖRKÖ laitteen jokaiselle sivulle. Rekyylit kumoaisivat toisensa. Olen ihan varma, että se toimii niin”, vahki melkein hihkui.
”Totta helvetissä se toimii niin!” skakdi paukautti nyrkillään pöytää. ”Komentaja Cody, sinä vaikutat mieheltä, johon kannattaa luottaa tässä asiassa! Siinä tulee ehkä se pieni ongelma, että jokainen MÖRKÖ lisää vekottimeemme painoa pienen laivan verran… mutta ehkä jos suuntaamme pari sellaista suoraan alaspäin, eikö rekyylin pitäisi KUMOTA PAINOVOIMA?”
“Voi hitto. Meidän pitää olla todella varovaisia tämän kanssa”, Cody miltei vakavoitui. “Jos työntövoimaa on liikaa, saatamme työntää koko maan altamme pois. Jos kumoamme painovoiman, mutta rekyyli työntääkin KOKO MAAILMAN SIJOILTAAN.”
”Uuuh! Uuuh! Minulla on ratkaisu, minulla on ratkaisu!” skakdi hakkasi käsiään yhteen ja siirtyi kaivelemaan varustevyöltään jotain nahkataskusta vihreähehkuisen murikan vierestä. Skakdi läimäisi pöydälle Codyn esiin pienen muistiinpanolehtiön ja alkoi selata vauhdilla sen läpi. Pari sekunnin ajan komentajan tarkka konesilmä nappasi sivuilta sellaisia muistiinpanoja kuin ”olet Tagunalle tuopin velkaa” ja ”rumat kyborgirussakat menkää kotiinne”, kunnes esillä oli tyhjä sivu.
Skakdi nappasi mustekynän käteensä ja alkoi luonnostella melko ronskilla otteella kaaviota pöydälle lepäävästä hirvityksestä siihen jo nyt visioiduilla lisäyksillä. Lopuksi skakdi lisäsi aluksen sivuille sojottamaan kuusi sahalaitaista uloketta, joihin hän koki tarvetta raapia rutkasti vauhtiviivoja.
Skakdi repäisi luonnoksen lehtiöstä ja osoitti sen ylpeänä vahkille.
”Laitetaan siihen moottorisahoja!” hän hihkui.
“Kai teillä on niitä sellaisia, jotka syöksevät tulta?”, Cody tahtoi varmistaa. Jos näin hienovaraiseen suunnitelmaan lisäisi näin paljon liikkuvia osia, olisi tärkeää, että ne olisivat ‘totaalisen siistejä’.
Skakdi läimäisi kätensä vasten poskiaan ja pudotti leukansa.
”SINÄ TULET NIIN TYKKÄÄMÄÄN TÄSTÄ. Odota hetki, komentaja Cody!”
Muutamassa sekunnissa skakdi oli ulkona tilasta. Ovi ehti tuskin paukahtaa kiinni ja palaneen kumin haju ehti tuskin hälventyä, kun se törmäsi taas vasten kuulustelupöytää. Nyt skakdilla oli käsissään-
”MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!”
Vahki pamautti pöytää molemmilla käsillään ja potkaisi suosiolla tuolinsa syrjään. Tämä uutinen vaati seisoma-asennon.
“Olen tullut kotiin!”, Cody julisti, “Modernin sotateknologian kehtoon!”
Skakdi puristi tiukasti kädessään suuriteräistä tuliasetta ja metsänraivausvälinettä-
”MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA!”
… ja päästi punaisesta silmästään valumaan yksittäisen, 99-prosenttisesti testosteronipitoisen kyyneleen. Se valui kauniisti hänen karskeja kasvojaan pitkin, viipyili hetken hänen leuallaan kuin sanoen jotain miehekkään lakonista ja lopulta loikkasi lattialle kalahtaen kuin joku olisi pudottanut tankinpysäytysammuksen.
Ja silloin he kaksi jakoivat pienen, syvän yhteisen hetken. Ei, he kolme. Vahki, skakdi ja MOOTTORISAHA JOKA AMPUU PLASMAA juuttuivat keskelle jämerää, onnellista halausta, jonka vain kaksi miestä ja moottorisaha, joka ampuu plasmaa, voisivat jakaa.
Ja kun mies irtautui koneesta ja kone miehestä, vallitsi kuulusteluhuoneessa hetken täydellinen ymmärrys. Codyn sammunut silmä loisti puhtaasti tämän vielä toimivan näköelimen keskustelun aikana koko ajan voimistuneesta hohteesta. Katarsis sai komentajan lopulta laskemaan metallisen olemuksensa takaisin penkkiin. Näin oli hyvä.
Eivätkä kaksi karjua kiinnittäneet huomiota siihen, että Same seisoi avonaisessa oviaukossa ja oli todennäköisesti seisonut jo hetken. Niin vahva oli yhteys, jonka skakdi ja vahki jakoivat moottorisahan, joka ampui plasmaa, kanssa.
”Oletko valmis?” selakhi kysyi moottorisahaa, joka ampui plasmaa, yhä tiukasti halaavalta skakdilta.
”Moottorisaha, joka ampuu plasmaa”, vastasi tämän rakastava ääni.
Same nyökkäsi ja sulki oven perässään kävellen Codyn eteen. Vihreät silmät laskeutuivat skakdin pöydälle jättämään asiaan jossa oli paljon piippuja ja vähän tylsää käytännöllisyyttä ja realismia. Sitten niiden katse siirtyi epäuskoisesti skakdiin, jonka jälkeen taas vahkiin.
Same istahti kollegansa viereen ja näytti olevan pahasti uuden savukkeen tarpeessa.
”Kuten kollegani varmasti jossain vaiheessa teki selväksi”, hän lausui hiljaa, ”meillä ei ole mitään syytä olla luottamatta sanaasi, komentaja.”
“Arvostan kovasti. Ette tekään hirveän huonosti ole itseänne esitelleet. Vaikka en olisi laittanut pahakseni sitä, että te kaksi viettäisitte enemmän aikaa tässä huoneessa samaan aikaan”, Cody naljaili.
Same yritti turhaan jakaa katsekontaktia skakdin kanssa.
”Kuulen, mitä sanot. Rehellisyyden nimissä, komentaja… meillä ei ole näinä aikoina liikaa tukijoukkoja. Nyt, kun alkaa pahasti näyttää siltä, että se kansainvälinen terroristi, joka on vielä jäsenlistoillamme, ei välttämättä enää kuulu niihin.”
“En ainakaan julkisesti menisi myöntämään”, Cody tuumi myötätuntoisesti. “Vaikka siihen pukuun menee kyllä enemmän tulivoimaa, kuin pitäisi olla mahdollista. Ja sain vähän sellaisen kuvan, että sellaista pitäisi kohta osoittaa pohjoista päin?”
Same nyökkäsi monipiippuista kirveshirviötä kohti, vaikka näytti siltä kuin haluaisi vain jättää sen koko olemassaolon huomioimatta.
”Kollegani ei ole ainoa, joka pitää tuollaisista. Hänelle ne ovat tosin myös harrastus ja elämäntapa. Minä? Minä haluan myös tulivoimaa. Ja vaikka kristallisaarten ylpeyteeni sattuukin, on minun kysyttävä sinulta…”
Same sulki silmänsä ja huokaisi.
”… seisooko Musta Käsi vierellämme, jos niin pyydämme?”
Cody puhalsi kaiken ilman ulos keinotekoisista keuhkoistaan ja veti seuraavan henkäyksensä hyvin rauhallisesti.
“Minä sanoin jo ennen tänne lähtöäni, että tämä keskustelu on liian aikainen käytäväksi. Olemme hädin tuskin päässeet jaloillemme ja mikäli Matoroon on uskomista niin saamme puolustaa mestojamme kohta mustien mössökasojen lisäksi makutaakin vastaan.”
Komentaja pysähtyi hetkeksi harkitsemaan seuraavia sanojaan. Hänen mielestään asia oli edennyt jo Metru Nuilla liian nopeasti, mutta toisaalta hänen uskonsa Xenin aitoon lähestymistapaan oli vahva. Ja tässä tilanteessa näemmä juuri tarpeeksi vahva.
“Mutta. Muttamutta. Kenraali Xen oli vahvasti sitä mieltä, että jos haarniskamme eivät ihan pahasti kärähdä, on mahdollista, että voimme auttaa. Siis enemmälläkin, kuin muutamalla varastomme pohjalla homehtuvalla tuliaseella.”
Viimeinen huomio oli selkeästi osoitettu enemmän skakdille, kuin selakhille.
”Komentaja Cody on järjen mies”, skakdi sanoi leveästi hymyillen. ”Katso vaikka, mitä hänen kanssaan suunnittelimme!”
”Hieno”, Same sanoi mahdollisimman nopeasti kääntyen taas Codya kohti. ”Klaani arvostaa apuanne. Voin jo nyt sanoa niin adminien puolesta. Joudun kuitenkin esittämään hyvin raa’an ja armottoman kysymyksen, eikä sitä voi pehmentää. Joten en yritä.”
Selakhi nojasi pöytään tiukemmin.
”Pysyykö se siru otteessanne?”
“Sen ja muun maailman välissä on maailman tiivein kiteytymä motivaatiota ja antaumusta. Siru ei ole karkaamassa mihinkään”, Cody puhkui luottamusta.
”Kun voitte olla varmoja, että pystytte tekemään niin turvallisesti”, Same sanoi, ”tuokaa se meille. Minulla ei ole mitään tapaa vaatia tätä, mutta toivon että voimme edes saada teidät harkitsemaan.”
“Sen keskustelun jätän ihan suosiolla Xenille ja teille. Mutta näin toistaiseksi, Matoro uskoi sen haltuumme ja perusteli itsensä ihan kelvollisesti. Minun korvaani ainakin kuulostaa siltä, ettei useampaa sellaista saisi ikinä tuoda lähellekään toisiaan. Jos Xen uskoo, että siru on turvallisempi Metru Nuilla niin olen valmis uskomaan häntä.”
Same huokaisi pettyneenä.
”Ymmärrän täysin”, hän kuitenkin sanoi nousten seisomaan. ”Mutta teidän täytyy ymmärtää, että sirunne on syötti samalle viholliselle, joka loi meidän vihollisemme. Samalle hirviölle, joka on satuttanut meidän omiamme tämän konfliktin alusta asti. Ja parasta, mitä juuri nyt – meidän molempien järjestöjen kannalta – voisitte tehdä, olisi lähettää se olento takaisin helvettiin.”
“Siihen”, Cody virnisti, “lupaukseen minullakin riittävät valtuudet. Ruosteessa tai ei, Mustan Käden erikoisalaa on aina ollut muilta mailta tunkeilevien kusiaisten esittely loputtomalle tulivoimalle. Sitä paitsi. Kansa tahtoo yhä syyllisen taannoisille tapahtumille. Ja me annamme heille sellaisen enemmän, kuin mielellämme.”
Selakhi nyökkäsi tyytyväisenä ja ojensi kämmenensä komentajalle.
”Olet minun puolestani vapaa menemään. Toivon, että voimme pitää yllä keskusteluyhteyden, jos meille tulee uusia kysymyksiä entisestä kenraalistasi.”
Codyn hopeinen koura tarttui selakhin ojennettuun ja puristi sitä lujasti.
“Pistän Xenin soittelemaan joskus. Hänkin varmasti juttelisi mielellään teikäläisten kanssa”, Cody tuumi. Joskin tuumi myös, että luultavasti lähinnä Matoron kanssa.
”Aluksellesi on tehty lähtötilaa telakan hangaarissa”, Same vastasi. ”Olet vapaa lähtemään heti, kun olet tehnyt kaikki tarvitsemasi valmistelut.”
Codyn oli tarkoitus vastata “kiitos”, mutta hänen uteliaisuutensa otti voiton kohteliaisuudesta.
“Yksi juttu vielä”, kuuluikin siis vahkin suusta. Hänen ainoa silmänsä oli koko keskustelun loppupuolen vilkuillut Bladiksen sylissä istuvaa metallihirvitystä.
“Ehtisikö tuota testaamaan?”
Kun Same katsoi kollegansa kasvoille kipuavaa hymyä, hän tiesi että halusi olla missä tahansa muualla.
Betty, ilmatila
Kansan osoittavat sormet ja ihmettelevät katseet seurasivat jälleen yhden kierroksen linnoituksen ympäri tekevää pommikonetta. Paksu savuvana seurasi xialaista saastuttajaa, kun Codyn hurjapäiset syöksyt kiusasivat taas muutamaa muurien harjoilla kauhusta kumartelevaa vartijaa. Lopulta vahkin ohjaus alkoi viemään konetta kohti merta. Yksi rautajätin sivuovista aukesi paljastaakseen köysillä paikalleen sidotun pyörätuolin ja tuulen yli karjuvan skakdin.
Cody tasasi lentoradan ja nosti yhden robottisen peukalon tuomion metallikasaa kourissaan pitelevälle, pyörätuolissa istuvalle virneelle.
Kun Bladiksen liipaisinsormi osui pohjaan, liittyi Bettyn moottorien raivokkaan ulinan seuraan ääni, joka muistutti kahtakymmentä samanaikaisesti rääkyvää, teuraan alle joutunutta teknomyyrää. Moderaattorin luomuksessa vain vaivoin kiinni pysyvä kirves värähteli, kun ilma täyttyi luotien lisäksi hauleista ja satunnaisista terävistä esineistä, jotka näemmä toimivat ammuksina siinä missä muutkin.
Jokainen metallinen putki hitsaussaumojen kehystämässä piikikkäässä ilmatorjuntaurussa kajahti ontosti, kun sen sisus lennähti maailmaan. Metriset suuliekit leimahtivat ulos vuoron perään laulaen ilmoille musiikkiaan siinä herkässä balanssissa, johon skakdin liipaisinsormi ne ohjasti. Jos skakdilta kysyttiin, sanat ’herkkä’ ja ’balanssi’ voisivat saman tien painua vaikka helvettiin, mutta aika harva erehtyi kysymään skakdilta kummastakaan mitään.
Hylsysade kolisi meren ylle saaden tyrskyjen pinnan rikkoutumaan ja ropisemaan kuin kauniissa syyssateessa. Testosteronia uhkuvat kajahdukset pudottivat puolen kilometrin päähän merelle epäspesifiä rautaa, joka räjähti tulenpunaisin liekein sen pinnassa ja sinkosi kymmeniä kiloja kalaa kauniille aamutaivaalle.
Skakdi nauroi, kuin hullu professori. Vahki tuijotti olkansa ylitse, kuin oppilas konsanaan. Sitten hänkin puhkesi nauruun. Bettyn lentäessä kohti auringonlaskua ja allaan vilistävän meren täyttyessä TURBO-IRNAKK VS. MECHA-KARZAHNI 3000XXXX: RÄJÄHTÄVIEN PROJEKTIILIEN SOIDINTANSSI: ULTRA-LIMITED SPECIAL EDITIONin sylkemästä metallista, olivat molemmat löytäneet rauhan.
Tai siis eivät. Rauha on todella väärä sana.
Mutta jotain kaunista.
Miehisen rakkauden.
