Vihreä avaruus
/ ”Kiven teho… yksi prosentti. Novaräjähdys aktivoidaan.”
/ ”Kenraalin elintoiminnot pois linjoilta. Siirrytään vartiotilaan. Käynnistetään tallennearkisto. Aloitetaan tutkimustyö #174.”
/ ”Käynnistetään tallenne NO-3-11.”
/ ”Sijainti tunnistettu: Odina.”
/ Kujaa pitkin kävelevä viittamies ei ollut tyytyväinen tilanteeseensa. Vaikka kyseessä oli kenties metsästäjien linnoituksen syrjäisin kolkka, ei se silti ollut tarpeeksi turvallinen hänen arkaluontoiselle asialleen.
—
Hahmo kääntyi hitaasti ympäri, kunnes tämä näki taakseen ilmestyneen tiukkoihin mustiin liinoihin kääriytyneen olennon.
—
Liinoihin kääriytynyt hahmo ojensi kätensä, juuri valmiiksi vastaanottamaan viittamiehen ojentaman nyrkin kokoisen, pallon muotoisen paperikääreen.
—
Kääreisiin pukeutunut hahmo raotti paperia hieman, päästäen sen sisältä haaleaa oranssia valoa.
—
”Ilmalaiva Metru Nuille lähtee kahden tunnin kuluttua. Aizen kuoli suojellessaan tätä ja oli meidän onnemme, ettei vihollinen koskaan löytänyt tätä.”
/ ”Suljetaan tallenne NO-3-11.”
/ ”Merkitään kohde #6, paikannetaan kohteen liikkeitä.”
/ ”Kohde paikannettu.”
/ ”Käynnistetään tallenne FE-7-12”
/ ”Sijainti tunnistettu: Le-Metru, Metru Nui.”
/ Mustiin kääreisiin kietoutunut olento hyppäsi aluksesta ulos ennen kuin se ehti edes kunnolla laskeutua. Tavaratilan luukusta sataman konttialueelle laskeutunut olento oli piilottanut oranssina hehkuvan kuulan siteidensä alle.
—
Olento keskitti katseensa pohjoiseen ja niin teki hänen esiin kaivelemansa pieni kämmentietokoneensakin.
—
Pienellä näytöllä oli valtaväriltään hyvin vihreä kartta. Olento nipisti kosketusnäyttöä ja kartta zoomasi taaksepäin. Olento siirteli karttaa niin kauan, kunnes näytöllä näkyi piste. Piste sijaitsi Onu-Metrussa ja sitä merkitsi pieni punainen lippu.
/ ”Suljetaan tallenne FE-7-12.”
/ ”Kohteen #6 seuraava kohde paikannettu.”
/ ”Avataan tallenne JU-25-12.”
/ ”Sijainti tunnistettu: Metru Nuin itärannikko.”
/ Sidottu hahmo varjeli oranssina hohtavaa kuulaansa rannikolla raivoavalta myrskyltä. Onu Metruunnnnnnnnnnn-/
/ ”Tallenne keskeytetty. Voimakkaita Vahki-lämpöjälkiä havaittu tallenne JU-25-12 sisällössä. Skannataan aluetta.”
/ ”Lämpöjäljet paikannettu. Laajennetaan tallenteen JU-25-12 sisältöä.”
/ ”Sijainti tunnistettu: Onu-Metru.”
/ ”Päivä on tullut. Nappasimme yhdeksän kahdestatoista signaalista yhtäaikaisesti. Otamme käyttöön hätästrategia viiden. Etsikää Killjoy, ennen kuin on liian myöhäistä.”
—
”Neiti kenraali. Killjoy on luokiteltu tason yksi viholliseksi.”
—
Nuoren naisen äänellä puhuva olento kääntyi kannoillaan ja heilautti sormeaan kerran ilmassa. Nainen ei huomioinut takanaan tapahtuvaa organisointia, vaan kaappasi tilan laidalle sijoitetusta naulakosta pitkän kankaisen takin ja heitti sen ylleen. Sirohko nainen ei tuntunut välittävän takkinsa julmetusta koosta, vaan antoi sen helmojen laahautua huoletta maassa.
—
Käsi upposi siteiden syvyyksiin, vetäen ulos pienen ketjun, jonka päästä paljastui punainen pieni koru. Koru koostui kahdesta punaisesta metallirinkulasta. Renkaat eivät olleet millään tapaa kiinni toisissaan, mutta ne pysyivät siitä huolimatta paikallaan, kuin taottuna.
—
Harmaiden metallisten käytävien sokkelo taittui olennolta täysin ajattelematta. Sinisten silmien katse koruun tiukasti liimattuna nainen matkasi, kunnes tämä saapui huoneeseen, joka näytti selkeästi olevan kompleksin aulatila. Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän, muutaman Vahkin satunnaisten tietokoneiden kimpussa ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava sammunut leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-12.”
/ ”Laajennetaan verkon laajuutta kattamaan alue. Valvontatila laukaistu. Onu Metrun laajuinen valvontaverkko täydessä toimintavalmiudessa.”
/ ”Varoitus! Tunnistamatonta liikettä havaittu Kohteen #6 ja suoja-alue ”1:n läheisyydessä.”
/ ”Tutkimustyö #174 suljetaan. Siirrytään reaaliaikaiseen valvontatilaan.
Kuilu, Onu-Metru
Valon toan himmeä hohde valaisi kiellekettä, jolla Matoro ja Umbra olivat. Umbra oli menettänyt paljon elementaalienergiaansa Arkistojen valojen hallitsemisessa ja seikkailu mielessä oli kuluttanut hänen voimiaan. Matoro oli ollut säästeliäämpi elementaalivoimiensa kanssa, mutta jään toa tiesi ettei hänelläkään voimia riittäisi kovin moneen suureen taisteluun. Umbran kanohilta näki hopeisen läiskän, joka oli merkki siitä että elementaalienergia oli vähissä.
”Tämä kuilu on paljon vanhempaa perua kuin Arkiston osat, joissa olimme”, Matoro totesi katselleen ylös teleskooppisilmä suristen. ”Lienee niitä Whenuan mainitsemia mystisiä luonnokuiluja. Seinämien materiaali on jotain ihan muuta kuin tavallista kiveä.”
”Hienoa että jaksat tutkia asioita tällaisella hetkellä…” Umbra mutisi suhteellisen äänekkäästi. Toa ei ollut erityisen hilpeä. Hopeinen rutto oli melkein koitunut hänen turmiokseen ja elementaalivoimien menetys oli tehnyt kolauksen hänen itsetuntoonsa. Mitä valon toa oli ilman elementaalivoimiaan? Varjon toako?
”No olen huomannut, että tällaisista tilanteista pääsee parhaiten pois tekemällä jotain”, Matoro vastasi nasevasti. ”Mikä on olosi nyt?”
”Olen elossa, mutten kauhean hilpeä. Se on päässyt liikkumaan ajatuksissani, mielessäni. Olen alkanut miettiä, että olisiko mahdollista taivuttaa varjoja, jos valon elementaalienergiat ovat kadonneet”, Umbra vastasi ja katsoi allaan olevaa tyhjyyttä. Jos hän keskittyisi, voisiko hän hallita tätä pimeyden kaivoa? Olla osa kaikkeuden varjoja yhtä helposti kuin valojakin. Ehkä molempia? Ajatus voimasta ja uusista kyvyistä oli yllättävän houkutteleva monet seikkailut kokeennelle toalle.
”Sinuna en antaisi sille kovin paljoa valtaa”, Matoro vastasi. Hän skannasi samalla herkeämättömästi seinämiä.
”Tunnen ympäröivät varjot. Ne kutsuvat minua. Kertovat minulle muinaisia tarinoitaan. Voima tuntuu… suurelta. Meidän pitää mennä todella pimeään käytävään, jos haluamme ulos täältä”, valon toa kertoi, hänen oikean silmänsä säkenöivän vihertävää, myrkyllistä valoa. Pieni kulmahammas käväisi toan rurulla, mutta se oli nopeasti poissa, eikä seiniä tihrustanut Matoro huomannut mitään.
”Vastaa niille, että pitävät turpansa kiinni. Pidä vain mielesi selkeänä”, jään toa vastasi. Hän laukaisi yhden toimivista harppuunoistaan seinämään ja pudottautui sen varassa hieman alemmas. Hän alkoi kelaamaan alaspäin tasanteelta tarkkaillen jatkuvasti seinämää.
”Mitä näet siellä?” Umbra huikkasi alas ystävälleen. Umbra näki varjojen läpi asioita. Hän ei ollut aivan selvä mitä ne olivat. Outoja, mekaanisia hahmoja. Vain varjoja. Ei muuta. Ei värejä, puhetta, ei mitään. Vain historian varjoja. Ja hän leikki väärillä voimilla, se ei ollut tervettä. ”Jos löydät jostain elementaalienergian naamion, ilmoita minulle”, Umbra naurahti kun jään toa teki arvokasta työtä tutkimalla seinämää. Toa oli tutkinut seinän kaiverruksia, joista muodostui tekstiä, koodia.
Matoro hymähti. ”Täällä on… kanoka-kiekko. Kiinni kivessä”, hän hihkaisi alhaalta ja yritti irroittaa sitä.
”… se on voimatasoa… 9? Mitä hemmettiä? Eivätkö nämä ole mahtikiekkoja?” jään toa puheli puoli-itsekseen roikkuessaan vaijeristaan. Hän ei kyennyt irroittamaan sitä. Sen sijaan toa huomasi vieläkin alempana jotakin kiinnostavampaa.
”Meillä ei ole aikaa pelastaa mitään legendaarisia taikakaluja, Nimdassakin on jo tarpeeksi tekemistä”, Umbra huusi ylhäältä. Hän tiesi kyllä tarinat mahtikiekoista, mutta nyt ei ollut sen aika. Jonkun toisen urhean sankarin kohtalo olisi löytää kyseinen kiekko, ei klaanilaisten.
Toa laskeutui harppuunan kelan hiljaisen surinan säestämänä. Hänen skannerisilmänsä oli löytänyt seinämästä poikkeuksellisia railoja. Ne eivät näyttäneet kuuluvan muuten täysin suoraan seinään. Hän tunnusteli lähes huomamaattomia viiruja valkoisella kämmenellään. Ne muodostivat muutaman bion levyisen kuusikulmion.
”Tällä… täällä saattaa olla ovi”, Matoro huusi.
”Saatko sitä auki?” Umbra huusi ylhäältä. Kaiku vastasi hänelle auki auki auki auki auki uki uki ki ki…
”Voin yrittää”, toa huusi takaisin.
Hän loi voimiaan säästellen kapean jäisen askelman ja astui sille. Se tuki hänen painonsa. Toa kiskaisi vyötlään ionikatanansa. Sen hehkuva terä kiertyi ulos pitkäksi hohtaen kellertävänä. Toa iski terän yhteen oudoista railoista. Se ei aluksi näyttänyt vaikuttavan mitenkään. Hän yritti samaa eri kulmista. Ei mitään. Seinän tai hypoteettisen oven materiaali näytti estävän kaikki rikkomisyritykset.
”Jos puhuisit sille nätisti tai kutittaisit sitä?” Umbra huusi ylhäältä kun jään toa ei meinannut saada ovea auki.
”…” Matoro sanoi ja mietti. Toimisikohan vanha kunnon ”jäädytä-ovi-niin-se-laajenee-ja-irtoaa” mystiseen kiveen. Ei varmaankaan. Heillä ei myöskään ollut erityisemmin räjähteitä.
Matoro kävi läpi varustustaan.
Ai niin, hän tajusi.
Ei, ei sitä voi käyttää, hän tyrmäsi ajatuksensa.
Miksei.
Koska se on MYYTTINEN ARTIFAKTI tai jotain.
Jos se on typerää mutta se toimii, se ei ole typerää.
Hitto. Oikeasti minähän vain haluan käyttää sitä.
Räjäytä tuo ovi mielifraktaaleiksi.
Mutta…
Siru käteen, Matoro.
Toa lyhensi miekkansa terän ja iski sen vyöhönsä. Hän pysähtyi hetkeksi.
Hän mietti. Hiljaisuus ympäröi hänet. Hän kävi mielessään läpi niitä hektisiä hetkiä Arkkienkelillä. Nimdan polttavaa kipua. Räjähdyksiä ja putomista.
Toa oli jo vetämässä syrjään rintapanssarinsa sisällä olevaa koteloa, kunnes tuli toisiin ajatuksiin.
Hän keskittyi oveen. Se alkoi viilentyä. Siniset ja valkoiset aallot kulkivat toasta oveen. Matoro aisti lämpötilan laskevan. Parista-kolmesta asteesta miinus kymmeneen. Lisää voimaa. Miinus kaksikymmentä.
Sitten hän imi kaiken kylmyyden ovesta. Lämpölaajeneminen tapahtui. Ovi alkoi kirkua vertahyytävästi. Pysäyttämätön voima kohtasi tuhoutumattoman objektin.
Sitten kuusikulmio pamahti kovaa ulospäin ja iskeytyi toaa päin. Matoro horjahti mutta jäi roikkumaan harppuunansa varaan. Ovi iskeytyi vastakkaiseen seinään ja putosi. Ääntä sen osumisesta pohjaan ei kuulunut.
”Täällä on aukko”, Matoro hihkaisi tuskallinen ilme kasvoillaan. Ovella ammutuksi tuleminen ei kuulunut hänen tuskattomimpiin kokemuksiinsa.
Yhtä jäistä toan liu-uttavaa pilaria ja Umbran laskeutumisretkeä myöhemmin toakaksikko oli pusertanut itsensä oviaukosta sen toisella puolella odottavaan sileän metalliseen käytävään. Sileä hopeinen hohde ja metallia vasten kalahtelevat kahden jalkaparin askeleet loivat käytävään teollisen tunnelman. Kaksikko ei kuitenkaan jäänyt makustelemaan sitä pitkään, sillä Matoron huomio kiinnittyi jo käytävän toiseen päähän.
”Tämä ei näytä jatkuvan kovin pitkälle. Pystyn jo näkemään seuraavan oven. Toivottavasti se ei ole yhtä työläs kuin- odotas. Hei! Hei hei hei. Tuolla makaa joku.”
Umbra käänsi katseensa salamannopeasti Matorosta kohti käytävän päätä ja lähti päättäväisesti pinkomaan sitä kohti, Matoro aivan kannoillaan. Jään toan havainto osoittautui nopeasti oikeaksi. Massiivisten metallisten liukuovien edessä seinään nojasi mustiin siteisiin kääriytynyt verrattaen pieni ja luihu hahmo. Toat kumartuivat hahmon vierelle ja U näpäytti hellästi hahmon sidottua päätä. Matoron huomio kiinnittyi hahmon siteiden alta kajastavaan oranssiin vienoon kajoon.
Kaksi kirkasta valoa syttyi hahmon kasvoille. Musta, vain hieman keskimääräistä matorania pidempi hahmo pälyili ensin hetken ympärilleen, mutta kaatui sitten voimakkaasti yskien ja köhien kontilleen Umbran ja Matoron eteen. Toat vilkaisivat toisiaan ja Matoro kumartui olentoa kohti auttaakseen tämän pystyyn. Katsettaan maasta kohottaessaan olennon yskiminen kuitenkin pysähtyi kuin seinään, tämän huomatessa edessään seisovan kaksikon. Paniikinomaisesti olento perääntyi kohti metalliovia. Olennon kauhistunut ilme oli nähtävissä painautumina tämän suun peittävissä siteissä.
”Keitä… Keitä te olette. Menkää pois. Minulla ei ole mitään!”
Umbra nosti kätensä pystyyn rauhoitellakseen nuoren miehen äänellä puhuvaa olentoa. ”Hei, rauhoitu. Olemme vain kaksi Toa-soturia… oikeastaan, kaksi eksynyttä Toa-soturia. Umbra ja Matoro ovat nimemme.”
Musta olento räpytteli silmiään tiuhaan tahtiin tarkastellessaan kahta tulokasta. Sidekummajainen asteli edestakaisin toien edessä mittaillen näkemäänsä.
”Eksyneitä… eksyneitä toia. Mikä tuo teidät tällaiseen paikkaan? Kenenkään ei pitäisi tietää käytävistä näistä.”
Matoro yritti muodostaa päässään järkevää vastausta, siinä kuitenkaan onnistumatta. ”Pitkä tarina… emme ole itsekään vielä oikein tilanteen hermoilla. Vahingossa me tänne päädyimme. Olisi mukavaa, jos yhtä vahingossa löytäisimme tien poiskin.”
”Pois. Tie pois. Sellaista halajan minäkin. Monta pitkää viikkoa olen täällä ollut odottaen. Juoksin karkuun kurjia. Alas pääsin, mutta ylös en enää pysty kapuamaan. Ovi tämä ei auennutkaan. En pääse toimittamaan lähetystä.”
”Lähetys? Juokset karkuun miltä? Kuka sinä oikein olet ja mihin oikein olet menossa?” Umbran kysymysryöppy sai hetken upota sidotun olennon kalloon. Pian tämä kuitenkin jo vastasi. Tämän äänensävystä paistoi edelleen lievä innostus toien tapaamisesta.
”Lähetti. Se on nimeni, se on työni. Lähetys on minulla. Toimittaa se oven toiselle puolelle täytyy. Ei saa päätyä kurjan käsiin.”
”Lähetti. Mitä on oven toisella puolella? Pääseekö sieltä ulos?”, Matoro tiedusteli. Lähetti nyökkäili tietäväisenä.
”Moni tie on oven takana, vaan sisään ei pääse. Täytyy olla avain. Muinainen avain. Ei ole niitä enää. Ei ole pääsyä sisään.”
Umbra kurkkasi Lähetin taakse ja huomasi metallioviin upotetun paneelin. Toan katse etsi isoa avaimenreikää, mutta löysikin sen sijaan pienen ohuen aukon ja sen viereen upotetun sammuneen lampun. Umbra astui Lähetin ohi tarkastelemaan aukkoa tarkemmin. Hänen mieleensä juolahti ajatus.
”Hei, Matoro. Se miekkapellen Nurukanille antama avainkortti. Onko se sinulla? Se saattaisi jopa sopia tähän.”
Lähetti katsoi silmät kiiluen, kuinka Matoro alkoi kaivelemaan tarvikelokeroaan. Kirkkaat silmät laajenivat hämmennyksestä, kun punainen kortti teki ilmalennon Matoron kädestä Umbralle. Korttiin painettu mustan käden symboli sai Lähetin mielen villiintymään.
”Muinainen avain! Teitä on siunattu sen omistajuudella! Suuria sotureita todellakin olette. Tuo avaa ovet, voi avaa hyvinkin!”
Kortti sopi täydellisesti. Kone imaisi sen sisäänsä Umbran asettaneesta kädestä, eikä sitä nähty enää. Hetken U jo luuli, että suunnitelma ei toiminutkaan, kunnes valtaisa metallinen kolahdus ilmaisi jotain tapahtuneen. Matoro asteli Umbran rinnalle ovien eteen. Pieni rako oli jo ilmestynyt kaksi kertaa toan korkuisien liikkuvien laattojen väliin. Aukeavat ovet paljastuivat hirvittävän paksuiksi. Matoro arvioi niiden olevan jopa mittavammat syvyydessään, kuin korkeudessaan.
Lattia nytkähti kolmikon jalkojen alla. Metallinen kiiltävä lattia olikin yksi valtava liukuhihna, joka aluksi hieman nykien alkoi kuljettamaan sankareita ovien toiselle puolelle. Mutta ovet eivät olleen ainoat. Yhtä massiivisia ovia ilmestyi kolmikon eteen yhtä tiuhaan, kuin niitä aukenikin. Koneiston ääni oli korviahuumaava. Kiihtyvän liukuhihnan kärkeen loikkinut Lähetti käänsi katseensa kohti ympärilleen pälyileviä toia.
”Kertokaa. Mitä etsitte? Mitä halajatte? Mikä teitä ajaa eteenpäin?”
”Vastaukset”, Matoro lausui sanavalmiisti. Hymy nousi Lähetin kasvoille. Tämä asteli Matoron viereen juuri sopivasti liukuhihnan alkaessa hidastaa vauhtiaan. Vielä viimeiset ovet lähtivät hitaasti aukeamaan kolmikon edessä.
”Siinä tapauksessa, suuri Toa, olet tullut mitä sopivimpaan paikkaan.”
Valoisan käytävän valot sammuivat. Liukuhihna oli pysähtynyt. Viimeiset ovet ammottivat nyt viimein auki. Matoro nosti käden suulleen. Umbra jähmettyi totaalisesti.
Liukuhihna oli johtanut pienelle parvelle. Parvelta aukesi näkymä maailman mielettömimpään rakennelmaan.
Täydellisesti maan alle kaivettu pyöreä pystysuora tuubi oli yksistään valtavin asia, mitä kumpikaan toista oli koskaan nähnyt koverrettavan kiinteään kiveen. Kilometrejä ja taas kilometrejä halkaisijaltaan oleva kolo ei kuitenkaan ollut tyhjä. Aikojen isoimman tunnelin keskellä kohosi maanalainen metallinen torni. Niin ylös, kuin alaskin ulottuva ikkunoita täynnä oleva maanalainen pilvenpiirtäjä oli sekin halkaisijaltaan Metru Nuin kolhiiareenan luokkaa. Tornin korkein kohta oli niukin naukin nähtävissä, kun taas alaspäin näkyvyyden esti puhdas pimeys, joka verhosi kaiken sisälleen.
Lähetti asteli parven reunalle ja ojensi kätensä kohti teollisuuden suurinta majesteettisuutta.
”Toat. Tervetuloa Mustaan Käteen.”
Pieneen yhden hengen hissiin ahtautunut kolmikko haukkoi henkeään nousun loputtua ja hissin ovien auettua. Tornin ylimpään kerrokseen humpsahtanut joukkio kompuroi kohti pientä koppia pienen käytävän toisessa päässä. Kahden toan päät olivat edelleen pyörällään.
”Musta Käsi… ei ole ollut olemassa enää yli sataan vuoteen. Eikä heillä missään vaiheessa ollut näin valtavaa kompleksia. Mitä tämä on? Minne me oikein päädyimme?”
Lähetti hyppelehti jo eteenpäin, kohti sisäänkäyntiä. Tornin ulkoreunassa kiitänyt pienoishissi oli tuonut kolmikon ilmalukkomaiselle sisäänkäynnille. Lähetti kailotti vastaustaan Umbralle lukon toisesta päästä.
”Ollaan Käden tornin alla. Pääkallopaikalla. Siellä, missä rysähti. Vaan ei tuhonnut maanalaista osaa. Tämä kaikkeus on osa tornia. Laajensivat maan alle jo satoja vuosia sitten. Ennen sotaa jopa. Yläkerta meni, virrat katkesivat, mutta tällä tämä edelleen pönöttää. Odottakaahan kun tapaatte paikan emännän. Hän se on suuri soturi. Niinkuin tekin.”
Sihahdus. Ilmalukko aukesi. Kolmikko astui sisään.
Pyöreä, metalleista koostuva kliininen tila piti keskellään tyhjänä ammottavan vastaanottopöydän ja valtavat tilan päässä ammottavat liukuovet, jotka paljastuivat tarkemmalla tarkastelulla suuremman, tornin sisäisen hissin oviksi. Ovien yläpuolelle oli kiinnitetty valtava leditaulu, jonka lamppujen järjestys muodosti merkit F-1.
Matoron huomio kiinnittyi vastaanottopöydän yläpuolelle nostettuihin suuriin kehyksiin, joihin oli upotettu kuvat kahdestatoista eri hahmosta. Yhdet kasvoista, hopeiset Mirulla varustetut toivat Matoron mieleen muistoja. Oikeastaan vasta silloin toakaksikko tajusi, että he astelivat Killjoyn vanhoilla kotikonnuilla.
Umbran ja Matoron tuijotellessa taulua ja arvuutellessa sen muita kasvoja, oli Lähetti hypännyt pöydän taakse tutkimaan seinään upotettuja hallintapaneeleita. Musta käsi veti vivusta, mutta mitään ei tapahtunut. Hieman pettyneen oloinen vipeltäjä käänsi katseensa pöydälle asetellulle näytölle.
”Virtaa ei ole monessa kerroksessa. Vitonen, kymppi ja kaksitoista, jos tähän luottaa. Lähdetään katsomaan. Portaat lähtevät tuolta hallin takaa.”
Umbra kurkisti kohti Lähetin osoittamaa suuntaa ja viittoili Matoron mukaansa. Kolmikko lähti astelemaan kohti aulan toista päätyä. Kompleksi heidän ympärillään oli kuolemanhiljainen.
”Jokainen kerros omaa tarkoituksen. Kaikki ovat erilaisia. Kaikilla on suurempi merkitys. On pitkä aika, kun viimeksi olen täällä astellut. Vien teidät kierrokselle. Näytän paikkoja. Ehkä tarjoan vastauksia, joita soturit janoavat.”
Toat seurasivat Lähettiä sokeasti. Uteliaisuus otti vallan kaksikossa. Ylöspääsy sai odottaa hetken. Matorolla ja Umbralla oli nyt mahdollisuus päästä kokemaan pieni pala entisen saarivaltionsa historiaa.
Mutta syvällä heidän jalkojensa alla liikkui jotain. Kolmikon taakseen jättämälle näytölle alkoi ilmestymään pisteitä.
Klaanilaiset eivät olleet astuneet vanhaan sotilastukikohtaan.
He olivat astuneet hautaan.