Magnetismin rahkshi korahti ja lyyhistyi maahan jo hetki sitten nujerrettujen lajikumppaneidensa viereen. Sen selkäkuori halkesi auki huipputerävän samuraimiekan iskun voimasta ja haarniskan sisällä piileskelleen kraatan veri levisi luolansuun kiviselle pohjalle.
Violettien valokivien heikosti valaiseman tippukiviluolan perällä avautuvassa salissa istui valtaistuimellaan saaren Makuta. Pimeyden herran ruskeanmusta haarniska kiilteli kelmeän kuunvalon loistaessa sisään luolan kattoikkunasta. Voimakas varjo-olento oli jo hetken ajan tuijottanut salin oviaukkoa, odottaen.
Makutan odotus palkittaisiin pian. Haastajan askeleet kaikuivat jo jossain luolan käytävillä. Silloin tällöin askeliin sekoittui pitkän teräaseen sivallusten vihellyksiä, Makutan epäonnisten palvelijoiden tuskanhuutoja ja maahan rojahtavien ruumiiden ääniä.
”Tiedätkö lainkaan kuinka suuren riskin otat tullessasi tänne yöllä?” Makuta kysyi noustessaan seisomaan. Salin ovelle astellut mustaan huppukaapuun pukeutunut hahmo heilautti tottuneesti miekan kehonsa edelle ja lähti sitten kohti Makutaa itsevarmoin askelin.
”Se ei pelaa joka pelkää”, Ämkoo sanoi naurahtaen kevyesti. ”Sovitaan vaikka, että annan sinulle tällä tavalla hieman tasoitusta.” ”Et tunne paikkaasi, vähäpätöinen hölmö”, Makuta murahti vastaukseksi ja kohotti kätensä kohti luolan kattoa.
Pimeys tiivistyi varjojen herran käden ympärillä, ja pian Ämkoo erotti Makutan kädessä lepäävän sysimustan miekan. Raskas varjoterä sihahti materialisoituessaan omistajansa haarniskoituun kouraan. Makuta laski aseensa alas.
”Hieno miekka”, Ämkoo totesi ja pitäen katseensa kiinni Makutan aseessa. ”Tiedän, että tämä ei vedä lainkaan vertoja omallesi”, kuului Makutan vastaus. ”Mutta sillä ei ole väliä.”
Kaksikon katseet kohtasivat samalla kun nämä kävelivät avaraa kehää pitkin salin sammaloitunutta lattiaa. Salin seinustoilla kirkkauttaan hohkaavat valokivet himmenivät.
Ämkoo pysähtyi, käänsi vasemman kylkensä kohti Makutaa ja palautti sitten kasvonsa tätä kohti. Toan miekka kohosi tämän kasvojen korkeudelle oikean käden kannattelemana, samalla kun vasen käsi ojentui kohti Makutaa.
”Show alkakoon”, Toa lausui hiljaa ja pinkaisi juoksuun.
Makuta reagoi hyökkäävään Toaan salamannopeasti. Punaisena hehkuva varjokäsi irtautui nauravan varjohengen rintakehästä ja yritti tarttua lähestyvään Ämkoohon. Toa kuitenkin kyyristyi pois käden tieltä, väisti tämän vasemmalta puolelta ja upotti sitten teränsä puhtaaseen varjoenergiaan.
Makuta yllättyi huomatessaan, että valkeaa valoa ympärilleen levittävä katana leikkasi varjokättä kuin voita. Energiakäsi välähti kadotessaan olemattomiin samalla kun vihreä Toa lähestyi huimalla vauhdilla.
”Kuole!” Makuta karjui ja heilautti miekallaan hyökkääjää kohti. Makutan barbaarimainen miekkatekniikka ei kuitenkaan riittänyt osumaan taistelutaitonsa äärimmilleen hioneeseen miekkasankariin, ja Ämkoo väistikin iskun vaivattomasti. Sitten naamio Toan kasvoilla vaihtui Hauhun, ja Toa torjuikin Makutan seuraavan iskun suojakentän voimin.
Ääri käväisi hälyttävän lähellä Makutan kaulaa samalla kun Toan naamio palautui takaisin alkuperäiseksi. Makutan tummanruskea keho kavahti taaksepäin Ämkoon loikatessa iskunsa jälkeen yläilmoihin. Ilman Toa hyödynsi naamiovoimaansa ja kohosi nopeasti Makutan pään korkeudelle.
Voimakas potku oli vähällä iskeytyä Makutan kasvoihin, mutta varjoelementaali saikin otteen Ämkoon jalasta. Voimakas riuhtaisu heitti Ämkoon maahan, mutta eipä aikaakaan kun Toa oli taas jaloillaan.
Oli kraata-voimien vuoro. Makutan silmissä välähti ja pian Ämkoo huomasi kuinka salin painovoima kasvoi kasvamistaan. Ämkoo pakotti itsensä pysymään pystyssä, mutta murskaava voima painoi häntä hitaasti salin lattiaa kohti. Makuta ei jäänyt odottelemaan vaan laukaisi ketjusalaman edessään pyristelevää Toaa kohti.
Naamio Ämkoon kasvoilla ehti kuitenkin vaihtua jälleen. Teleportaation naamiovoima sai Ämkoon ilmestymään Makutan taakse ja Toa sivalsi miekkansa välittömästi kohti Makutan voimakkaita niskalihaksia.
Ämkoo kirosi hiljaa huomatessaan, että Makuta ehti viime hetkellä aktivoida rajoittuneen haavoittumattomuuden kraata-voiman. Miekka ei uponnut kovinkaan syvälle Makutan niskaan, joten varjo-olento ainoastaan naurahti ja kääntyi ympäri. Ruskeanmusta nyrkki iskeytyi maata kohti putoavan Ämkoon rintakehään ja heitti Toan kauemmas. Makuta ampui silmistään lasersäteen seinää vasten paiskautunutta miekkamiestä kohti.
Toa onnistui torjumaan säteen suurimmilta osin tarunhohtoisella miekallaan. Ämkoon vasen olkapanssari mustui hieman, mutta soturi ei tästä välittänyt. Ämkoo nousi urheasti takaisin seisomaan, heilautti miekkaansa kerran ja lähti jälleen juoksuun.
Eipä aikaakaan kun Ämkoo oli jälleen hyökkäysvalmiudessa Makutan edessä. Toa pisti miekallaan Makutan kylkeä kohti, mutta vastustaja torjui hyökkäyksen hyödyntäen osumatarkkuuden voimaa. Ämkoo ei kuitenkaan jättänyt hyökkäystään siihen, vaan keskitti Makutaa kohti tiheän iskusarjan.
Jokusen nopean sivalluksen jälkeen Makutan miekkakäsi sai osuman. Varjojen herra huusi tuskaansa parin verestävän irtosormen pudotessa salin lattialle. Ämkoo käytti tilaisuuden hyväkseen ja upotti miekkansa seuraavaksi Makutan ranteeseen.
Silloin Makuta teki jotain odottamatonta. Hiljaa nauraen se muutti muotoaan, haihtui ja katosi salin varjoihin. ”Pelkuri”, Ämkoo murahti ja heilautti asettaan. Toa otti varovasti askeleita taaemmas, koittaen alati vahtia selustaansa. Salissa kaikui Makutan nauru.
Ämkoo ei ehtinyt reagoida pimeyden keskeltä syöksähtäneeseen sähköiskuun. Toa karjaisi saadessaan osuman valkeankeltaisesta salamasta ja kaatui sitten maahan.
Sitten näytti kuin kaikki salin varjot olisivat heränneet henkiin. Ne kietoutuivat joukolla Toan ympärille estäen tämän liikkeet, tarttuivat kourien lailla Ämkoon raajoihin ja puristivat tämän voimakkaaseen otteeseensa. Ämkoo kiristi otettaan miekkansa kahvalla samalla kun varjot pakottivat Ämkoon seisoma-asentoon.
”Olet vahva Toaksi, mutta sinun ei olisi silti kannattanut luulla itsestäsi liikoja”, Makutan ääni ilkkui. Varjo-olennon haarniskoitu keho ilmestyi Ämkoon eteen ja kohotti haavoittunutta kättään. ”Onnistuit kuitenkin haavoittamaan minua…” Varjokäsi irtosi jälleen Makutan ruumiista. ”Nyt saat maksaa siitä.”
Energiakoura tarrautui Toaan ja alkoi kiskoa tätä Makutan luokse. Sillä samaisella hetkellä Ämkoo kuitenkin keskitti kaikki elementtivoimansa ja synnytti ympärilleen voimakkaan tuulenpyörteen.
”Turhaa!” Makuta mylvi omahyväinen ilme kasvoillaan. Se tiesi, että varjokäden ote ei irtoaisi voimakkaasta elementti-iskusta huolimatta. Ämkoon naamio välähti samalla kun kaksikon kehot aloittivat fuusioprosessin.
Varjoenergian hehku värjäsi Makutan yllättyneet kasvot verenpunaisiksi samalla kun tämä käänsi yllättyneen katseensa kohti luolan sortuvaa kattoa. Täysikuun valo hyökkäsi sisään salin pimeyteen vieden samalla valtaosan Makutan elementtiedusta mukanaan. Tilannetta pahensi Makutan kannalta entisestään korkeuksista kilvan putoilevat kivenjärkäleet. Makuta saikin muutamasta osuman ja kaatui kiroten polvilleen. Samalla tämä tunsi rinnassaan käsittämätöntä kipua.
Kivisateen loputtua Makuta otti maasta tukea kädellään. Heti tämän jälkeen olento huusi kauhusta huomatessaan kämmenensä värimuunnoksen. ”Mitä tämä on? Mitä tapahtuu?! Mitä sinä tee- ghkh!!”
– – –
Makutan mielen seinät olivat mustat ja verisuonien peittämät. Suonet sykkivät nyt kiivaammin kuin koskaan ennen, sillä huone vaihtoi parasta aikaa omistajaa.
”Sinä et voi tehdä näin! Minä olen Makuta! Sinua voimakkaampi! Nujerran sinut!”, epätoivoinen olio karjui syöksyessään piinaavan tuskan saattelemana Ämkoota kohti. ”Mutta minä voin”, Ämkoo nauroi samalla kun huoneen seinät hyökkäsivät Makutaa vastaan.
Verisuonet käyttäytyivät lonkeroiden lailla tarttuessaan Makutan haarniskaan. Väri varjo-olennon panssareissa hälveni ja erinäisten tuskanhuutojen sarja levisi pitkin tilaa Makutan silmien punaisen hehkun kadotessa. Seinä kiskoi Makutan omakseen, upotti olennon sisäänsä ja särki tämän naamion.
”Minä en ottanut riskiä hyökätessäni yöllä. Toisin kuin sinä, joka luotit sokeasti pimeyden mukanaantuomiin voimiisi.” ”Tuo ei selitä mitään! Miten sinä..!!” ”Minulla ei ole syytä selittää.” ”Kurja saas-” ”Vaiti.”
Makuta huusi viimeisen kerran upotessaan suonikkaaseen seinään. Kuului rusahdus ja kitinää. Sitten oli hiljaista.
– – –
Illuusion naamio hälveni Ämkoon kasvoilta. Toa ähkäisi ja kiskoi miekkansa irti upouudesta rintakehästään. Harhanäyn langettaminen Makutaan oli tarjonnut Ämkoolle tilaisuuden herpaannuttaa vihollisen mieltä juuri ratkaisevalla hetkellä…
Toa yskäisi verta ja pakottautui seisomaan. Hetken ajan Ämkoo ihaili uutta haarniskaansa, yskäisi sitten uudemman kerran ja lähti astelemaan kohti uloskäyntiä. Haava tulisi hoidattaa pian, mutta saaren matoranit varmasti auttaisivat siinä tehtävässä kuultuaan ensin hirmuhallitsijan kuolemasta.
– – –
Vesiputous, Bakmei
”Kuuletko sinä?”, turagan ärsyyntynyt ääni kysyi samalla kun tämä nuiji Ämkoon päälakea sauvallaan. Muistoihinsa uponnut Toa horjahti istuinsijaltaan ja katosi hetkeksi veden alle. ”Äh, anteeksi. Minä… mietiskelin asioita”, Ämkoo sopersi anteeksipyytävästi kohotettua ensin päänsä esiin kuohujen seasta. ”Kyllä minä sen tiedän. Tule nyt syömään.”
Ämkoo kohosi ylös ja astui rantaan. Bakmein paistama kala-ateria odotti.
Jardirt mietti hetken. Hän oli täällä kahdeksan miehistönsä jäsenen, ja erään klaanilaisen kanssa pimeässä luolastossa, hänen kapteeninsa oli kuollut, hänestä oli tullut itse kapteeni, ja sitten kapteenia johtava henkilö oli kadonnut. Nyt suoraansanoen ketutti.
”Yarr. Lopettakaa kitiseminen, lähdemme nyt eteenpäin, vaikka luolasto lahoaisi niskaamme, me aiomme poistua täältä”, Jardirt komensi.
”Kapteeni.. Emme ole kitisseet”, Eräs sinimaskinen Karzahnitoran vastasi.
”No.. Tuota.. Yarr. Olkaa hiljaa myös vastaisuudessa”, Jardirt sanoi.
”Aye”, Miehistö vastasi, ja he lähtivät kävelemään.
Miten Jardirt oli joutunut tähän tilanteeseen, kaikki alkoi Mata Nuilla kauan sitten, kun hän oli tippunut suurelta kalliolta, menettänyt toisen jalkansa, ja maskinsa. Hänen jalkansa korvattiin perus Po-matoranin jalan sijaan erään kuolleen veden turagan jalalla, ja maskiksi hän sai melko oudon näköisen vihreän happinaamarin.
Myöhemmin, kun Jardirtista oli tullut melko pelätty, ja varkaana pidetty matoran, hän istui eräällä rantakalliolla. Silloin hän oli nähnyt laivan nimeltä ”Yön Timo” ensimmäistä kertaa. Notfunin myöhemmin saamat laivat ovat kaikki nimetty samalla nimellä, mutta tämä oli ensimmäinen. Piraatti oli pyytänyt Jardirtiä miehistöönsä, ja sinä päivänä hänestä tuli Kapteeni Notfunin perämies.
”Hmh. Nyt hän on kuitenkin kuollut..”, Jardirt mutisi.
”Hänestä on tulossa toinen Notf-”, toiselle matoranille kuiskaava miehistön jäsen keskeytti puheensa nähdessään että Jardirt katsoi häntä pistävästi.
Nimdan saari
Pyhä kammio
Välittömästi, kun Matoro oli syöksynyt oven ali tähän huoneeseen, hän oli ampunut suuren kerroksen jäätä peittäen koko oven. Nukke oli jäänyt toiselle puolelle.
Matoron hengitys tasaantui hitaasti. Hän nojasi pimeyden keskellä kiviseen seinämään ja mietti.
Parhaassa tapauksessa tässä huoneessa olisi pääsy Nimdakammioon, ja tuo nukke ei saisi jäädytettyä ovea auki. Pahimmassa tapauksessa tämä oli umpikuja ja nukke saisi oven auki.
Jos hän pääsisi täältä elossa, mielellään ystäviensä ja Nimdan kanssa, häntä ei voittaisi enää mikään. Matoro ei voinut kuvitella tuota valkoista olentoa parempaa taistelijaa. Se oli liian nopea, liian kestävä, liian kuolematon.
Toan ajatukset palautuivat turagaan. Häntä puistatti edelleenkin silmissä välkkyvä kuva elävästä kuolleesta ruumista. Se puhui toisesta puolesta.
Toinen puoli. Kuolema. Ovatko nuket toiselta puolelta?
Matoro ei ihmettelisi yhtään, vaikka olisivat.
Hän oli miettinyt monesti kannattaisiko vain jäädä Klaaniin viettämään rauhallista elämää. Hylätä taistelukentän melske ja vaaralliset tehtävät.
Hän oli yrittänyt sitä joskus. Ei ollut pystynyt.
Jos riskinottoon ja kuolemanvaaroihin voisi kehkeytyä riippuvuus, Matorolla olisi se pahanlaatuisena. Hän ei enää edes tiennyt montako kertaa oli paennut kuolemaa viimeisillä sekunneilla. Enää juuri mikään ei yllättänyt Toaa.
Nuket olivat kuitenkin osoittaneet, että hän ei itseasiassa ollut kokenut yhtään mitään. Ei mitään, mitä voisi verrata nukkeihin.
Toa alkoi nyt vasta katsella ympärilleen huoneeseen.
Se oli samanlainen kuin edellinenkin. Patsas vain oli erilainen.
Se oli pitkä, humanoidimainen olento. Sen siivet nousivat korkealle hipoen kattoa, ja sen kaiverruksia täynnä olevasta naamiosta nousi sarvet. Valtava kirves ja punaisin valokivin koristeltu ylävartalo loivat uhkaavaa tunnelmaa.
Sen jalustassa luki Atheon.”
Ainut ovi oli se, minkä hän oli jäädyttänyt umpeen.
Pakokauhu velloi Toan sisällä, vain odottaakseen hetkeä vapautua. Matoro tunsi itsensä heikoksi matoraniksi naapurihuoneessa odottavaa valkoista olentoa vastaan.
Ehkä ei olisi koskaan kannattanutkaan lähteä tälle matkalle. Ehkä ei olisi koskaan pitänyt liittyä Klaaniin. Ehkä ei olisi pitänyt mennä Metru Nuille puolustamaan oikeutta, mennä sotaan. Ehkä hän eläisi edelleenkin rauhallista elämää matoraniensa ja Toa-ryhmänsä kanssa. Ehkä aurinko paistaisi ja Kirikori -heinäsirkat sirittäisivät rauhassa ruohikossa. Ehkä elämä olisi rauhallista.
Matoro vaelsi muistoissaan kauas menneisyyteensä, aikaan ennen sotaa.
Se saari oli kaunis ja idyllinen. Rauhallinen.
Sininen meri aaltoili lämpimänä hiekkarantaan. Matoranit ahkeroivat töissä lintujen laulaessa. Matoro istui rantakalliolla Ralin kanssa katsellen merelle.
Sitten hän tajusi olevansa keskellä pimeyttä vailla pakotietä.
Killjoyn huone, Klaani
Kypärä oli tipahtanut lattialle kipupiikin iskiessä. Feterraa vastaan ruhjoutunut kylki oli alkanut vihoittelemaan ja Killjoy joutui tahtonsa vastaisesti ahmaisemaan kolme kipulääkettä kerralla. Haittavaikutuksena näissä lääkkeissä oli kuitenkin uneliaisuus, eikä mennyt kauaakaan kun metsästäjä ummisti silmänsä ja päätyi unien epämiellyttävään maailmaan. Epämiellyttävään juuri hänelle.
Hän eli menneisyytensä uudestaan, eli hetket joita ei halunnut muistaa. Eli sodat, surun hetket, muttei ikinä niitä pieniä iloja. Killjoyn alitajunnan pettymykseksi, tämäkään uni ei tarjonnut poikkeusta.
Metru Nui, hyvin kauan sitten – sotatila
Kokous venyi jälleen, eikä tilannetta auttanut Kapteeni Aizenin raportin pituus. Kun tuo valtava liirumlaarum Po-Metrun tuppukylän vahingoista oli ohi, päästiin vihdoin asiaan. Herra oli ottanut Onu-Metrun puolustuksen henkilökohtaiseksi tehtäväkseenja tämä antoi Killjoylle unelmatilaisuuden päästä johtamaan Ta-Metrun osastoa itse. Oveen iski koputus ja sinivalkoinen hehkeä Toa astui sisään.
”Kas, Komentaja Niz, hienoa että pääsit tulemaan.” Herra viittoili paikkaa komentajalle, hänen ja Killjoyn viereen. ”Vastaava kuusikko on siis paikalla, kerrassaan erinomaista. Kenraali Killjoy voi varmaankin valaista sinua kokouksen jälkeen juuri käymistämme asioista.”
Killjoy nyökkäsi ja virnisti tuoreelle vierustoverilleen. Hän kävi katseellaan läpi nyt täyttyneen kuusikon. Valtavan pyöreän pöydän ympärillä istui monenmoista johtoaseman henkilöä. Mustan Käden johtaja Herra istui massiivisuudessaan ovea lähimmässä tuolissa, sivelleen pukinpartaansa mietteliäänä, hänen vieressään istuivat komentaja Niz ja kenraali Killjoy itse. Asespesialisti Aizen istui Killjoyta vastapäätä ja pöydän toisessa päässä istui lisäksi erikoisjoukkojen johtaja Saraji sekä pelottava piikikäs Firingu, joka tunnettiin nimellä Hitsu. Tämä oli osoittanut voimansa pysäyttämällä yhdellä ainoalla jään elementaali-iskulla kokonaisen Metsästäjien joukko-osaston, nousten pian Ko-Metrun joukkojen päälliköksi.
Killjoy siirsi katseensa pian takaisin puheenvuoroaan aloittavaan Herraan. Keskustelu pöydän ympärillä hiljeni lopullisesti.
”Arvoisat johtokunnan jäsenet, Mustalle Kädelle on myönnetty lupa osallistua sotatilaan, vahvistamaan Toa Lhikanin johtamaa joukkoa. Kuten jo varmasti tiedätte, esimerkiksi Le-Metru, sekä Onu-Metru ovat tälläkin hetkellä hyökkäyksen alla. Siksi kiitänkin suuresti, että erikoisjoukkojen johtaja Saraji pääsi liittymään seuraamme.”
Mustaan kaapuun pukeutunut Firingu nyökkäsi ja taputteli hiljaa vieressään lepäävää naurettavan kokoista miekkaa. Killjoy ei tiennyt tästä kaverista vielä paljoa. Hänkin oli toa-kiven voimistama vahki, mutta ainut asia jonka Killjoy tästä tiesi, oli tämän huhuttu nopeus. Le-Metrussa joku oli nähnyt tämän liikkuvan niin nopeasti, että silmä näki hänet seisovan kahdessa paikassa samaan aikaan. Killjoy ei tätä tohtinut itse uskoa, sillä kaverin miekka näytti painavan enemmän kuin Saraji itse. Hän haluaisi nähdä sen omin silmin. Herran puhe kuitenkin herätti Killjoyn mietteistään ja hän hätkähti tajutessaan missaneensa puheesta kenties liiankin paljon.
”…ja kuten todettua, kenraali Killjoy ottaa paikkani Ta-Metrun puolustuksessa, minun suojatessani arkistoja. Onko kysyttävää?”
Killjoy huokaisi, hän ei ollut missannut mitään tärkeää. Hän kirosi mielessään omaa herpaantumistaan ja ryhdisti asentonsa. Tätä seuranneet tapahtumat kuitenkin päästivät Killjoyn todistamaan omin silmin herpaantumisensa mietteitään. Ikkunalasin rikkoutuminen räsähti joukon korvaan, mutta kun sirpaleet vielä helisivät lattialle, Saraji oli jo maassa, pidellen sinne kaatunutta Hitsua. Kukaan ei ollut nähnyt tämän edes poistuvan istuimeltaan.
Kun nuo huumaavat sekunnin murto-osat olivat kadonneet, tajusi mu joukkio vetää aseitaan esiin. Killjoy sen sijaan tuijotti maassa makaavaa Hitsua, eikä saanut sanaa suustaan. Hän tajusi pöydän lainehtivan veressä ja siinä missä ennen oli Hitsun pää, sojotti nyt valtava räjähdepäällä varustettu nuoli. Killjoy katsoi alas ja tajusi keskivartalonsa olevan Firingun pään kappaleissa, jolloin kenraalin henki salpautui lopullisesti.
”Evakuoikaa rakennus, meillä on tarkka-ampuja!” Herran huuto kaikui Killjoyn korvissa kun hän silmäisi vielä viimeisen järkyttyneen katseensa lattialla makaavaan toveriinsa. Killjoy tarttui Nizin ranteesta ja lähti vetämään tätä ulos huoneesta. Tällä kertaa sota olisi oikea, tällä kertaa vihollinen ampuisi takaisin… hän ei tiennyt ilmoittautuneensa tällaiseen.
Yltäpäältä hiestä, metsästäjä heräsi, haukkoen henkeään. Tämän takia hän ei pitänyt nukkumisesta, ei ollenkaan…
Nimdan saari
Metsä
Joukko Toia talsi metsässä. Toat olivat nimeltään Nurukan, joka hallitsi Maan elementaalivoimaa, Kiven elementaalivoimaa hallitseva Samol, Plasmavoimilla varustettu, puoliksi täysin mekaaninen Deleva ja valon voimilla varustettu Umbra. Joukkio taivalsi metsän halki kohti Nimda-temppeliä, joka oli Samolin väen pyhä paikka.
”Mitä järkeä meidän on edes mennä tälle Nimda-temppelille?” Deleva kysyi Samolilta, lyhyenlännältä keltaruskealta kiven toalta.
”Väkeni voi olla temppelillä harjoittamassa Athin palvontamenoja”, Samol kertoi. Hänen puinen heimonaamionsa hymyili kun toa puhui.
”Jee. Uskovaisia”, Deleva mutisi, laittaen kädet puuskaan. Plasman Toa ei pitänyt uskovaisista. Niistä oli vain harmia.
”Älä ole noin tuomitseva ja ennakkoluuloinen”, Nurukan sanoi vanhalla, muinaisella äänellään. Mustahaarniskainen toa oli väsynyt plasman Toan nurinoihin. ”Älä valita, ole mies”, hän sanoi, mulkaisten punavalkoista toaa vihreällä silmällään.
Umbra oli jäänyt vähän jälkeen muusta joukkiosta. Hän oli muissa maailmoissaan, ajattelemassa veljeään ja kohtalon konseptia.
”Mikä järki kaikessa on jos joku on tehnyt sinulle Kohtalon, jota et voi paeta?” Umbra kysyi itseltään. ”Minun kohtaloni oli näemmä muuttua, muuttua, muuttua, jakaantua ja yhdistyä. En pidä tätä ihan tavanomaisena kehityskulkuna. Yleensähän se on niin että Matoranista Toa, Toasta Turaga ja Turagasta Legenda. Olenko minä sitten legenda? Nää. En voi olla. Minulla on makutojen tietoja ja Toien hyvyyttä. Lisäksi minulla on klaanilaisten sydän. Heh. En ihmettelisi jos joskus tulevat sukupolvet kertoisivat kylätulien ympärillä tarinoita minusta ja seikkailuistani. Niistähän saisi kokonaisen kirjasarjan tehtyä”, Umbra puhui itsekseen.
Äkkiä kaikki muuttui. Laukauksia. Nurukan ja Samol maassa. Mitä Karzahnia?
Nynrah, paha tappajarobottitehdas
Keetongu hiippaili kaksi Matorania olkapäillään ja ilmasta ilmaan –konetuliase kädessään Takomon raudanhajuisilla käytävillä. Hän etsi Qinfatheous-Matorania, vanhaa kontaktiaan Haamujen ja laivaston välillä. Q-mies, kuten Tongu häntä kutsui, oli toimittanut Laivastolle paljon tärkeitä osia, kun Laivasto oli siirtynyt vesiajoneuvoista ilmojen valtiaaksi.
Vuosia sitten, nurmikenttä Klaanin lähistöllä
Klaanin pääadmin Tawa seisoi kumpareella ja katsoi muutaman sadan metrin päässä olevaa Bio-Klaanin Kauppalaivaston uutta telakkaa. Hänen mukanaan oli moderaattori DarkNorik sekä kourallinen Matoraneja sekä Klaanin linnoituksesta että Kauppalaivastosta.
Admin oli kutsuttu tilaisuudentapaiseen, sillä Klaanilta oli herunut poikkeuksellisen paljon avustusrahoja sen uusimpaan hankkeeseen. Projekti oli kestänyt nelisen vuotta ja nyt se oli ainakin teoriassa valmis. Sitä ei ollut johtanut Klaanin saaren kauppakiltojen Matoran-neuvosto, vaan suhteellisen uusi Klaanin jäsen, iso keltainen Rahi, joka oli päässyt nopeasti korkeaan virkaan nopeasti mekaanikontaitojensa takia.
Nyt heillä oli kuulemma satojen metrin pituinen lentoalus, joka leijui höyryllä. Tawa oli sanonut uskovansa kun näkee.
Ja nyt hän oli täällä.
Yhtäkkiä kova ääni täytti sähkön Toan biomekaaniset korvakäytävät. Telakan avattava, valtava pressukatto aukesi hiljalleen suurten höyrykoneiden avittamana. Sadat erikokoiset potkurit ja propellit käynnistyivät Telakan jalkapallastadionmaisen päärakennuksen kehässä. Tuhannet venttiilit aukesivat ja päästivät höyryn esilämmitetyistä kattiloista turbiineihin ja mäntiin.
Kauppalaivaston lippualus Tahtorak nousi ilmaan valtavan melun saattelemana.
Komeaa ilmestystä katsellen Tawa kaivoi radiopuhelimen esiin onnitellakseen Kauppalaivaston väkeä. Hänen näppäilynsä kuitenkin keskeytyi valtavaan räksähdykseen. Ilmalaivan toiseksi suurin propelli oli lakannut pyörimästä ja alus oli rojahtanut takaisin telakkaan.
Korjauksissa kestäisi aikansa, mutta Tahtorak oli nouseva uudestaan.
Nynrah
Takomo
Guardian oli mietteissään. Mitenköhän Tongulla menee?
Tämä retoriseksi tarkoitettu kysymys sai vastauksen melkein välittömästi. En tiedä, Gurvana hyvä, mutta ainakaan hän ei ole LAUTANEN.
Sinistä skakdia olisi huvittanut naurahtaa, mutta tässä tilanteessa se ei tuntunut järkevältä siirrolta. Hän tyytyi hymyilemään itsekseen.
Avhrak Va -robotit leijuivat eteenpäin geometrisen tarkassa pallomuodostelmassa. Niiden sinihohtoiset silmät kääntyilivät suuntaan ja toiseen, skannaten valtavaa tehdasrakennusta. Yksi, muita hieman lommoisempi Va kohdisti katseensa tasaisin väliajoin taaksensa, mutta siirsi sen kuitenkin hätäisesti muualle. Mene kauas, Manurahk Va sähisi hiljaa Guardianin mielessä, jolloin sininen skakdi pyörähti takaisin varjoihin ja sammutti mekaanisen silmänsä. Parin metrin päässä robottirykelmästä hiiviskelevä Guardian liikkui pitkin suuren takomohuoneen vähiten valaistuja alueita ja hyppäsi lähimmän polttouunin tai työpöydän taakse piiloon aina kun Makuta Nui lähetti varoitusviestejä muiden Va-lautasten liikehdinnöistä. Välillä skakdi joutui odottamaan pitkiäkin aikoja. Polttouunien ja koneiden suuri lämpö sai Guartsun läkähtymään ja hikoamaan, mutta hän ei voinut liikkua ennen lautasmaisen Manun erillistä varmistusta.
Kammioissa oli uhkaavan hiljaista. Yksikään matoran ei ollut työpöytänsä tai koneensa ääressä.
Guardian puri huultaan. Aaveet. Minneköhän ne ovat pinkoneet?
Skakdin näköpiiristä poistuneen lommoisen metallilautasen sisältä kaikui ajatuksia kuin vastaukseksi. …tai mitä niille on tehty?, Manu pohti. Guardian ei keksinyt vastausta. Hän yritti olla ajattelematta asiaa.
Erään työkaluja ja luurankomaisia robottikäsiä täynnä olevan työpöydän vieressä oli suuri laatikko. Piilouduttuaan ensiksi pöydän alle joiksikin minuuteiksi Guartsu joutui jäämään uuteen piiloonsa pitemmäksi aikaa, sillä muut Avhrak Va:t alkoivat näkyvästi aavistamaan jotain ja jäivät partioimaan lähialuetta Manu mukanaan.
Metallilautasen sisällä leijaileva Makuta ei vaikuttanut olevan tyytyväinen. Hän ilmaisi suuttumustaan täysin tuoreella tavalla.
01010011010010110100000101010010010100100100000101010010, Manu ärjyi Guardianin päässä. Kiitos, Guardian ajatteli pidättäen hengitystään. Mutta…en tiedä, yritä vaikka suostutella ne muualle?
Metallisten lautasten sähköinen sirinä ja tietokonemaiset piippaukset lähestyivät yksi kerrallaan Guardianin piilopaikkaa. Usean eri valonlähteen sininen hohto heijastui pöydän alta näkyvälle lattialle. …ja hei, vaikka en ole kiireen ystävä, ’kohta nyt heti skarrararr’ on ihan hyvä vaihtoehto.
Manun äänensävy kiristyi. Odota. Kaikki hallinnassa. Tämä kuuluu vahvuuksiini. Linguistiikka ja robotiikka ovat oikein mielenkiintoisia aiheita.
Skeptisyys vyöryi skakdin tajunnan läpi hyökyaallon lailla. Guardianin otsa kurtistui äärimmilleen. Yksi Avhrak Va -lautasista kuulosti piipittävän toisia äänekkäämmin ja pian Guardian näki, kuinka se lenteli muodostelmasta ulos kärpäsmäisesti pysähtyen jokaisen lautasen kohdalla ikään kuin suostuttelemaan sitä.
Yksi viesteistä erehtyi menemään osittain myös telepaattiseen kanavaan ja Guardian kuuli sen. Se ei varsinaisesti auttanut häntä pysymään rauhallisena. Huomio: Havaitsemamme liikehtivä kohde on todennäköisyysprosessorini useiden laskutoimituksien mukaan vain todella suuri ja todella sininen kivirotta.
Jostain syystä Va:t eivät pysähtyneet, vaan lähestyivät työpöytää verkkaisesti. Guardian käänsi päätään hitaasti nähdäkseen siniset valojuovat. Pöydän alta ei näkynyt mitään muuta kuin pari lattialle pudonnutta mutteria ja yksi puinen ja melkein tyhjä laatikko, jossa oli joskus varastoitu Aaveiden valmisaterioita. Minusta tuntuu, että tuo ei toiminut, Makuta Nui viesti kuulostaen pettyneeltä.
Guardian kiristeli hampaitaan. Näkevätkö ne minut?
Eivät vielä, mutta-, Manu sanoi mutta joutui keskeytetyksi.
Harhautapa niitä. Minulle käy heti.
Makuta teki työtä käskettyä ja iski Va-parven mekaanisiin mieliin sellaisen määrän kohinaa ja häiriötä, että ne hämääntyivät ja sammuttivat kamerasilmänsä pariksi sekunniksi. Hän joutui kuitenkin lopettamaan mahdollisimman pian, sillä robotit yrittivät välittömästi paikallistaa häiriösignaalin lähteen. Ne eivät ehtineet, sillä signaali katosi jonnekin pimeyteen.
Va:t yrittivät etsiä kamerasilmillään pöydän alta matorania tai vihollisvakoojaa. Niiden skannerit eivät paikallistaneet kumpaakaan, joten ne yrittivät löytää edes valtavaa kivirottaa. Sitäkään ei löytynyt.
Robottien parvi jatkoi pian matkaa. Ne eivät kuitenkaan huomanneet, että työpöydän vieressä oleva valmisaterialaatikko oli väärin päin. Huoneen muun kaaoksen huomioon ottaen tämä ei ollut mitenkään erityistä.
Tämän vähitellen Va-parven perässä lipuvan laatikon sisältä kuului kuitenkin vaimeaa rouskutusta.
Makutan telepaattinen ääni oli helpottunut, mutta närkästynyt. …sinulla ei ole enää mitään lupaa haukkua minun suunnitelmiani.
Guardianin suu oli täynnä. Tämä keskustelu ei onneksi vaatinut sen avaamista. Tämä ei ole muuten erityisen hyvää, skakdi pohti. En minäkään uskoisi sen olevan. Ulos päästäni.
Muutaman hetken päästä Guartsu uskalsi nousta pois laatikon alta. Vat olivat jälleen menossa. Guartsu jatkoi niiden seuraamista. Hän päätti kuitenkin ottaa pahvilaatikon mukaan. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Muutaman minuutin kuluttua Manulta saapui telepaattinen viesti, joka neuvoi Guardiania pysähtymään. Hän kyykistyi pahvilaatikkonsa alle. Sitten hän teki siihen silmäreiät nopeasti leikaten pienellä veitsellä, joka kuului hänen peruskalustoonsa.
Edessä näkyi Matoran. Se oli kyyristynyt pimeään nurkkaan piiloon. Avhrak Vaiden infrapunakatseilta se ei tosin päässyt piiloon. Pahvilaatikko nytkähteli hieman eteenpäin.
Pitäisikö meidän auttaa? Manu kysyi. Jos onnistut, hänestä voi olla hyötyä, Guartsu vastasi. Pian hän huomasi, että lommoinen Avhrak Va oli alkanut pitää erittäin korkeaa ääntä. Nyt äänet vaihtelivat eri korkeuksilla. Pieni robotti alkoi myös vilkuttaa värikkäitä valoja ja mitä ilmeisimmin myös lähettää radiosignaaleja muille Avhrak Vaille – ainakin siitä päätellen, että nämä yrittivät nyt käydä Manun kimppuun. Manu lähti nopeaan syöksyyn toiseen käytävään. Tai itse asiassa hänen ruumiinsa lähti. Avhrak Vaiden lähdettyä takaa-ajoon Guardian huomasi vihreää nestekaasu lillumassa lattialla.
Hiih. Sehän toimi. Siltä näytti, Guartsu vastasi. Sitten hän äkkäsi yhden Van, joka oli jäänyt ahdistelemaan Matorania. Se raahasi ainoalla kourallaan pientä Huna-päistä Fe-Matorania samaan suuntaan, kuin minne muut olivat juuri pyyhältäneet. Guardian nousi pahvilaatikkonsa alta ja ampui kiväärillään robottia. Se lensi päin seinää, leijaili törmäyksen jälkeen vielä hetken ja putosi sitten maahan. Manu käytti tilaisuuden hyväkseen ja ryösti sen ruumiin itselleen.
Matoran selvitti päätään lattialla. Hän katsahti Guardianiin.
”Skakdi, pelastit minut hetkellisesti. Kuka olet?”
”Sillä ei taida olla väliä”, Guardian sanoi tylysti. ”Mitä täällä on tapahtunut?”
”Se Arstein”, Matoran tuhahti noustessaan lattialta ja pyyhkiessään pölyt päältään. ”Se valtasi koko laitoksen. Sitten se pakotti meidät töihin. Me olimme jo lähestulkoon muutenkin Makutojen alaisuudessa. Tarvitaanko vielä lisää tyranneja meitä käskyttämään?” Kuka tämä Arsestein on?
Matoran hätkähti kysymystä.
”Kuka se oli?”
”Se oli. Ystäväni”, Guardian sanoi virnistäen. ”Hän on Makuta. Sattuisiko teillä olemaan ylimääräisiä haarniskoja hänelle?” Sitä vartenhan me tänne tulimmekin.
”Haarniskoja”, Matoran pohti. ”Kyllä meillä taitaa olla. Mutran teki tilauksen jonkin aikaa sitten. Varmasti ihmettelee, miksi hänen tilauksensa ei saavu perille. No, mikään ei saavu perille, kun se Skakdi hääräilee.”
Guartsu ja Manu katsoivat toisiaan merkitsevästi. Tai Guartsu katsoi Manua ja Manu surisi, kuin olisi räjähdyspisteessä.
”No, tulkaa. Voimme väittää, että haarniskan tuhosivat nämä robotit”, Fe-Matoran sanoi. Voin kuvitella Mutranin ilmeen, kun hän kuulee tästä! Manu hihitti. He lähtivät seuraamaan Matorania, joka asteli jo pitkin samaa käytävää, jonne Avhrak Vat olivat juuri kadonneet.
Guartsu piti aseensa koko ajan valmiina siltä varalta, että heidät huomattaisiin ja yritettäisiin pysäyttää. Mitään ei kuitenkaan sattunut. He kävelivät läpi pimeiden käytävien ja saapuivat kammioon, jossa säilytettiin ilmeisesti Aaveiden luomuksia. Jossain nurkassa sitten löytyi noin Toan kokoinen, musta-vihreä haarniska. Guartsu ei voinut olla huomaamatta, kuinka hänen vieressään lipuvasta robottilautasesta huokui ajatus: Vihreää. Miksi vihreää. Tuo värihän näyttää ihan Nazorakin sisuskaluilta…
”Mikäs on muuten nimesi, Matoran?” Guardian kysyi. Puhuteltu kääntyi Skakdiin päin ja hymyili.
”Sinäkään et kertonut omaasi, kamu.”
”Höh. Minä olen…” Hän on Gurvana.
”… juu.”
”Eli siis Gurvana?” Matoran varmisti. ”Minä olen Pordok.”
”Selvä, Pordok. Kiitos avustasi”, Guartsu sanoi.
”Eipä kestä. Tehän kuitenkin saavuitte vapauttamaan meidät, ettekö vain?”
”Öhm. Tuota noin. Me…” Guartsu mumisi. Hyperbolaa, Guartsu.
”Mitä?” Matoran ihmetteli. Minulle tulee mieleen se yksi kohtaus silloin kerran…
”Kohtaus. Mikä”, Guartsu ähkäisi. Se oli melko pian sen jälkeen, kun olin liittynyt Klaaniin. Kyllä. Niin se oli.
”Miksen minä muista sitä?”
”Mistä te puhutte? Klaani? Oletteko te Bio-Klaanista?” Matoran huudahti.
”No nyt sinä sen paljastit, Manu. Kyllä, Pokdor. Olemme bioklaanilaisia.”
”Olen Pordok.”
”Ai, niin tietysti.” Se oli ensimmäinen ”tehtäväni”. Muistan sen selvästi.
”Taitaa olla myöhäistä pysäyttää se”, Guardian kuiskasi kummastuneelle Matoranille. Hurr. Aivan. Niin se meni. Minut oli lähetetty toisen uuden jäsenen, Toan nimeltä Boletus, kanssa pelastamaan erästä kolmatta Klaanilaista, jonka nimeä en kyllä tähän hätään muista.
”Minä en muista koko juttua”, Guardian tuhahti. Sääli. Ai niin, Ämkookin oli siinä mukana.
”Oliko?” Kyllä. Muistaakseni te olitte niin epäluuloisia minua kohtaan, että laitoitte adminin kyyläämään minua. Tietysti tarinalla on surullinen loppu.
”Haluan kuulla sen”, Pordok sanoi.
”Muistinvirkistys tosiaan voisi olla paikoillaan…” Guartsu sanoi ja istahti läheiselle tuolille. Pordok oli kellahtanut lattialle istumaan.
No niin. Aikana ennen tuloveroaruokaetikkaaKilljoyta –
”Mitä jos menisit suoraan asiaan?” Guartsu sanoi ärtyneenä. Hyvä on, hyvä on…
Muistan kuin eilisen. Lähdimme Klaanin pihalta lentoaluksella. Aluksen kyljet olivat tapiirinharmaat, ja Mäksä sitä ohjasi. Lisäksi minulla oli epämiellyttävä olo.
Haarniskani oli täysissä voimissaan. Se oli verenpunaisella höystetty musta haarniska, joka oli panssaroitu prototeräksellä, kuten yleensä. Piikikäs olkapanssarini oli yhtä kaunis kuin ennenkin – aina siihen asti, kun se mokoma torakka heitti minut laavaan ja kuolin. Melkein siis. Siipiä minulla ei sillä hetkellä ollut, eiväthän ne olisi edes mahtuneet olemaan koko aluksessa.
Mäksä päätti, että minulle ja Boletukselle on mukavaa aiheuttaa paha olo. Minä onneksin kestän vuoristoratoja yleensäkin hyvin, mutta Boletus-parka ei tainnut. Mäksä nimittäin laittoi lentokoneen alaspäin aukeavan paraabelin muotoiselle radalle, jolloin olo tunti hyvin pitkälle vuoristoratamaiselta.
Siinä liitelimme taivaiden halki. Kauan me liitelimme. Kunnes sitten saavuimme määränpäähämme: melko iso, puoliksi aavikoitunut saari Xiasta itään päin näkyi edessämme. Laskeutumisesta tuli vaikeaa, olimmehan vihollisten maaperälle laskeutumassa. Pimeyden metsästäjät olivat siepanneet siis klaanilaisen. Kuka hän oli, sitä en muista, mutta ilmeisesti hän oli pelastamisen arvoinen.
”Höm”, Guartsu keskeytti. ”Kaikki Klaanin jäsenet olisivat pelastamisen arvoisia.” Sheelika.
”Ei ole jäsen enää.” Ei. Tietenkään ei…
Noh, laskeuduttuamme löysimme leirin jäännökset. Siellä ei ollut mitään hyödyllistä, mutta päätimme jäädä yöksi ja lähteä jäljittämään metsästäjiä heti aamunkoitteessa. Pystytimme leirin. Boletus haki puita nuotiota varten. Minä viihdytin meitä laulutaidoillani, kunnes Mäksä puhalsi minut kumoon. Hän ei ilmeisesti pitänyt verenpunaisesta lauluäänestäni. Hän oli pukeutunut mustaan viittaan. Huppu peitti hänen kasvonsa. Eihän hän koskaan ollut mikään julkisuudenhakuinen, joten hän halusi piilottaa itsensä julmalta maailmalta. Tai jotain sinne päin.
No, hän sitten otti maasta kiven. Ja puhui.
”Mikä sinut toi Klaaniin?”
”En ole aivan varma. Ehkä tarvitsin paikan, minne mennä?” vastasin.
”Se olisi loogista.”
”Minä yritän olla mahdollisimman rationaalinen ja looginen. Tosin joskus se ei oikein onnistu, ja minun täytyy yrittää olla mahdollisimman epälooginen ollakseni epäarvattava, jotta – ”
”Puhut paljon.”
”Niinkö?”
”Kyllä.”
”Entiset kollegani sanoivat välillä samaa. Puhuin kuulemma väärään aikaan.”
Hetken ajan oli hiljaista. Sitten Boletus palasi. Päätimme käydä nokosille ennen jahdin alkua.
”Ja mitä sitten tapahtui?” Pordok kysyi haltioituneena. Guardian pohti paraabelin muotoa.
Yö kului hitaasti. Muurahaiset nimittäin valtasivat telttani. Muuten kaikki sujuikin kohtuullisen hyvin.
Aamulla pakkasimme kamppeet, Mäksä lukitsi aluksen ja lähdimme liikkeelle. Kuljimme ripeästi autiomaiden halki, metsikön läpi, muuallekin, mutta ei, minä en aio kertoa matkasta enempää. Koska en jaksa.
”On siinä meillä hieno tarinankertoja”, Guartsu hörähti. Vaiti, sinä kurja.
”Saitteko ne kiinni?” Matoran kysyi.
Saimmepa hyvinkin. Minä ikään kuin ehdin matkan aikana jutustella Mäksän kanssa kaikenlaisista… voisin siitäkin kertoa vaikka kuinka mahdottomasti, mutta ehkäpä en juuri nyt. Tännehän voi ilmaantua koska tahansa vaikka sellainen metallihirviö. Voi, Boletus-parka. Hän meni yksin tutkimaan läheistä laaksoa sillä välin, kun minä ja Ämkoo juttelimme mukavia.
”Kuka oli Makuta, jonka nielaisit? Minua kiinnostaisi tietää”, sanoin.
”Mitä sinä sillä tiedolla?”
”Olet saattanut tehdä minulle palveluksen.”
”Jos tein, se tapahtui kauan aikaa sitten.”
”Palvelus mikä palvelus.”
”Vai niin. Miten sinun tieteelliset kokeesi sitten edistyivät?”
”Kirjoitin erään kasvin DNA:n puhtaaksi viime viikolla.”
”Et sitten ole kukkakauppiaan alaa harkinnut?”
”Oletpa sinä tänään hauskalla tuulella. Tuo kysymyskin oli täysin puhtaasta mielenkiinnosta kysytty, eikö?”
”Ironiaa ei ole olemassa.”
”Ei niin.”
”Juu.”
”HYPERBOLA!”
Mäksä hätkähti.
”Ahaa?” hän sanoi kysyvästi.
”Kyllä. Hyperbolasta tuleekin mieleeni hyperbeli. Josta tulee mieleeni kaliiberi. Josta taas…”
”Tajunnan virtaa. Annatko useinkin ajatustesi ottaa vallan?”
”Ajatukseni ovat minä. Minä olen ajatukset.”
”Minulla oikeastaan ei ole varaa antaa tietyille ajatuksille valtaa. Jotkin ajatukset ovat niin ikäviä.”
”Tunteidenko sitten pitäisi hallita?”
”Ei missään nimessä. Olen huomannut…”
”… että niistäkin on pelkkää haittaa.”
”Juuri niin.”
Sitten kuului räjähdys. Ilmeisesti ystävämme oli löytänyt metsästäjät.
”Ja räjäyttänyt oljytankkeja, huomaan ma”, Mäksä huokaisi.
”Pitäisi kai mennä auttamaan.”
”Ilmeisesti.”
Ja me menimme. Sen jälkeen kaikki muuttui sekavaksi. Muistan paikalla olleen ainakin Gathererin ja Subterraneanin. He hyökkäsivät kimppuumme jo, ennen kuin ehdimme pudottautua alas kalliolta. Boletus taisteli kymmentä metsästäjää vastaan. Hän oli tietysti reilusti alakynnessä. Mäksä mäiskäisi kahtia erään tyypin, joka taisi muuten olla minulle velkaa. Hän ei kyllä ehtinyt maksaa sitä. Raadollinen taistelu syttyi nopeasti, mutta päättyi tylsästi siihen, että minä piilouduin kiven alle, Mäksä putosi mereen ja Boletus vangittiin. Ne olivat houkutelleet meidät ansaan.
”Nyt. Sinulle on suunniteltu hieno kohtalo”, Subterranean sanoi Boletukselle. Tämä nielaisi. Sitten hän näki panttivangin. Klaanilainen oli kuollut. Häneltä oli leikattu pää irti. Verta oli joka puolella. Roikkuessaan kahleissaan puutelineessä entinen klaanilainen näytti kuin patsaalta, joka oli maalattu hyvin mutta jonka pää oli rikottu irti. Boletus suuttui siitä todella. Hän yritti rimpuilla vapaaksi, mutta metsästäjät repivät raadon irti kahleista ja kiinnittivät hänet tilalle. Sitten he hakivat sahan.
En pitänyt tapahtumien saamasta kulusta, joten päätin muuttaa sitä hieman. Räjäyttämällä sen metsästäjän pään, joka piteli Boletusta. He kaikki sotkeentuivat erilaisista nesteistä, joita pään sisällä oli virrannut. Itse asiassa tilanne oli aika huvittava. Subterranean katseli järkyttyneenä entistä toveriaan, ja minä käytin tilaisuuden hyväkseni hiippaillen hänen taakseen ja iskin häntä hermoon. Hän pyörtyi välittömästi. Sillä välin Boletus oli päässyt raivoamaan. Hän oli tyrmännyt loputkin metsästäjät, ennen kuin sain hänet rauhoittumaan.
Sitten Mäksä päätti nousta merestä. Hän oli kuin sankareista suurin. Kuin. Hän ei ollut. Sankari. Minä olin. Kuten aina. Hän vain saapui ja sanoi, että teimme hyvää työtä.
”Ai. Luulin, että sinä teit kaiken työn, oi herra”, sanoin hänelle. Hän mulkaisi minua.
”Niin minäkin, Manfred”, hän sanoi sitten hymyillen.
Manfred…
Hautasimme kaatuneen mereen. Pidimme pienen hiljaisen hetken. Se oli tylsä, mutta ainakin sain aikaa miettiä abc-konjektuuria. Kun hiljainen tilaisuus oli ohi (en ollut ehtinyt ratkaista ongelmaani), Mäksä julisti, että veisimme vangit Klaaniin. Kaikki metsästäjät nimittäin olivat jääneet vangiksi. Boletus oli ollut hiljaa koko ajan. Ämkoo päätti lähteä takaisin alukselle lähettämään viestiä Klaanille. Vangit eivät mahtuisi pieneen alukseen. Sitten hän lähti juosten nopeasti. Hän olisi perillä muutamassa tunnissa.
Boletus istui kivellä hiljaa, syttyrässä. Minä päätin istua alas meditoimaan. Kun Ämkoo oli kadonnut horisonttiin, Boletus toimi. Hän veti esiin miekkansa. Hän käveli hitaasti vankien luokse.
”Te murhasitte ystäväni. Minä murhaan teidät.”
Yllätyin hyvin suuresti. Hän katkaisi pään ensimmäiseltä metsästäjältä, nuorelta Skakdilta. Sen jälkeen seuraavalta. Nousin ja menin hänen luokseen.
”Lopeta, sekopää. Mäksä varmasti tapattaa sinut tästä hy-”
En ehtinyt sanoa enempää. Pääni lensi irti.
Se ei tuntunut kivalta.
Kaaduin maahan. Boletus oli lyönyt minua. Hän jatkoi metsästäjien teurastusta. He katsoivat kauhistuneen hurjaa klaanilaista, joka silppusi heitä.
”KUKA TEISTÄ TAPPOI HÄNET?” Boletus huusi. Kukaan ei myöntänyt. Hän otti yhden heistä käsittelyynsä. Leikkasi kädet. Jalat. Repi suolet mahasta. Viilsi pään kahtia. Silpoi ruumiin pieniksi, pienen pieniksi palasiksi…
Mäksä saapui liian myöhään. Kaikki olivat kuolleet. Kaikki, paitsi Subterranean ja Gatherer. He oliavat päässeet pakoon sillä välin, kun Boletus oli tappanut muita. Kun Ämkoo sitten käveli hiljalleen tapahtumapaikalle raskain askelin, hänen ilmeensä muuttui kauhistuneeksi. Boletus istui maassa ja piteli päätään. Ämkoo meni hänen luokseen. Hän nousi ylös ja katsoi epätoivoisena adminiin.
”En minä… aikonut…”
”Sinä…” Ämkoo kuiskasi. ”… sinä et ole klaanilainen.”
Boletus painoi päänsä. Kun hetki oli ohi, annoin heidän kuulla itsestäni. Mäksä otti minut peltipurkkiin. Kumpikaan meistä ei sanonut Boletukselle sanaakaan.
Hiljaisuus.
”Mitä… mitä tapahtui”, Pordok kysyi. ”… mitä tapahtui… Boletukselle?”
”Hänet karkotettiin”, Guardian sanoi hiljaa.
Se oli ensimmäinen kerta, kun haarniskani meni rikki Klaanin asioiden vuoksi. Se oli ensimmäinen kerta, kun olin tekemisissä Mäksän kanssa. Se oli ensimmäinen kerta, kun tunsin sääliä Pimeyden metsästäjiä kohtaan.
Bakmein tykönä
Valkea turaga istui kaikin puolin seesteinen ilme kasvoillaan suunnattoman kokoisen vesiputouksen juurella pidellen toisessa kädessään bambusta valmistettua onkivapaa. Bakmein silmät seurasivat tarkkaavaisesti pinnan alla liikkuvia ahvenia, jotka tutkivat koukun päähän kiinnitettyä syöttiä epäilevän näköisinä.
”Urrrr…”
”Vaiti. Säikytät kalat.”
Ämkoo istui ristiasennossa vesiputouksen alla. Korkeuksista putoava vesimassa pakotti miekkamiehen kyyryyn, eivätkä ajoittain veden mukana putoilevat kivenmurikat taikka ajopuut tehneet Toan olosta yhtään mukavampaa. Oli kulunut tuntikausia siitä kun Bakmei oli komentanut Ämkoon meditoimaan vesiputouksen tykö, eikä vanhus selvästikään aikonut päästää Ämkoota pois vielä vähään aikaan.
Ämkoon korvissa raikaava veden tasainen solina nosti Toan mieleen muistikuvia. Ämkoo päätti uppoutua niihin siinä toivossa, että vanhojen asioiden muistelu auttaisi edes hetkeksi unohtamaan putouksen painon aiheuttaman piinaavan tuskan.
– – –
Klaani, kauan sitten
Vesisade pahoinpiteli ulos kerääntyneiden matoran-asukkaiden kasvoja näiden seuratessa hiljaisen jännityksen vallassa puhujainkorokkeen virkaa toimittavan korkean kivenjärkäleen päällä tapahtuvaa seremoniaa. Lähestulkoon piinaavan jännityksen rikkoi ainoastaan kauempaa kuuluva ukkosen mahtipontinen jytinä.
Visokki seurasi tapahtumia Klaanin Toa-soturien ja muiden matoraneja kookkaampien asukkien kanssa myöskin alhaalta käsin, joskin hieman sivummalta. Hämähäkin silmät hohkasivat kirkkaina iltahämärässä tämän tuijottaessa kiivaasti ylös noussutta virkasiskoaan.
”Rakkaat Klaanilaiset”, Tawa aloitti ja tuijotti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa lempeä ilme kasvoillaan. ”Minulla on teille iloisia uutisia.”
Matoranit vilkuilivat toisiaan. Jokunen uskaltautui kuiskaamaan jotain, mutta pian kaikki tapittivat taas johtajaansa jännittyneinä, miltei pelokkaina.
”Kuten me kaikki tiedämme, Klaanin voima perustuu joukkomme yhtenäisyyteen. Kohotamme linnoituksemme tälle saarelle yhteisvoimin, ja yhdessä me myös sitä olemme puolustaneet, ja tulemme puolustamaan. Tätä tehtävää edesauttaaksemme olen yhdessä Visokin kanssa päättänyt, että…”
”Mene suoraan asiaan.”
Matoranit hätkähtivät, ja niin teki myös Tawa. Keltaisen Toan vierelle ilmestynyt mustaan viittaan kietoutunut hahmo laski hupun päästään ja naulitsi punahehkuisten silmiensä katseen tuleviin alamaisiinsa.
”Eikö sinulla ole lainkaan käytöstapoja?” Tawa kysyi hieman närkästyneenä.
”Riippuu”, kuului Ämkoon vastaus. Tämän vihreille kasvoille levisi ilkikurinen hymy.
Tawa yskäisi, pyyhkäisi sadevedet naamionsa pinnalta hillityllä kädenliikkeellä ja jatkoi sitten puhettaan.
”Pidemmittä puheitta, olen nimittänyt Toa Ämkoon Klaanin adminiksi. Jos joku haluaa nostaa sanansa päätöstä vastaan, tehkööt hän sen nyt.”
Matoranit olivat entistäkin hiljempaa. Vaikutti miltei siltä, että linnoituksen pienet asukit eivät uskaltaneet edes hengittää.
Visokki venytteli saksileukojaan ja naurahti varovasti. Klaanilaisten ensireaktio ei tullut visorakille lainkaan yllätyksenä, mutta hän ei itse osannut pelätä. Hän uskoi päätöksen olleen oikea.
Ämkoo astui Tawan eteen, heitti viitan yltään ja antoi sen pudota maahan. Matoranit katselivat pelonsekaisen ihailun vallassa Toan kirkkaanmustia panssareita, jotka kiiltelivät myöhäisillan vähäisessä valaistuksessa sadepisaroiden särkyessä sitä vasten.
Tawa painoi kätensä Ämkoon olkapäälle ja sai tumman hahmon kääntymään takaisin puoleensa. Tawa ojensi Ämkoolle punaisena hehkuvan nahkanyöriin sidotun adminkiven, jonka vihreäkasvoinen soturi pujotti arvokkaasti kaulaansa. Sitten Ämkoo kääntyi uudemman kerran matoranien puoleen, kohotti toista kättään ja huusi:
”Pelätkää minua, kammotkaa minua, ihan miten vain tahdotte! Mutta kuulkaa, tämän minä teille vannon…”
Ämkoo kiskaisi yllättäen miekkansa esiin. Katanan valkea terä näytti hehkuvan alati hämärtyvän illan pimeydessä, ja matoranit tuijottivat miekan terää kuin hypnoosin vallassa.
”…jos Klaania tai yhtäkään teistä uhkaa vaara, tämä miekka ei lepää!”
Ja silloin matoranien keskuudessa vallinnut hiljaisuus viimein särkyi. Klaanilaiset huusivat ja hurrasivat, taputtivat ja vihelsivät. Ämkoo iski miekalla kerran tyhjää, palautti sen huotraansa ja nauroi sitten ääneen. Sitten tuore admin kääntyi, astui sanaakaan sanomatta Tawan ohitse ja lähti kävelemään pois.
”Odota”, Tawa sanoi. ”Minulla on sinulle asiaa.”
”Oikeastaan… Niin minullakin”, vastasi Ämkoo.
– – –
Väkijoukon hajaannuttua kolme adminia seisoivat keskellä aukiota. Ämkoo oli nostanut hupun takaisin päähänsä ja nyt hän vilkuili vuoroin Tawaa, vuoroin Visokkia.
”Asiasi?”, Ämkoo lopulta kysäisi ja vilkaisi keltaista johtajaansa. Tawa nyökkäsi ja alkoi puhua.
”Kuten oli jo aiemmin puhe, aion antaa Klaanin puolustuksen ainakin toistaiseksi sinun vastuullesi. Saat asian suhteen täysin vapaat kädet, joskin tahdon sinun luonnollisesti raportoivan tekemisistäsi meille.”
”Ha ha.”
”Mikä nyt on hauskaa?”
Ämkoo nosti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi. Pimeyden kätköistä juoksi esiin arviolta kolmenkymmenen vihreän matoranin joukko, joka asettautui siistiin rivimuodostelmaan adminien eteen. Matoranit polvistuivat.
”Heitä on enemmänkin”, Ämkoo mainitsi ja hymyili kenties maailman epäilyttävintä hymyä. Miekkamies kuitenkin yllättyi huomatessaan, että Tawa ei vaikuttanut lainkaan hämmentyneeltä. Klaanin johtaja hymyili takaisin.
”Tervetuloa tiimiin”, Tawa totesi ja kääntyi lähteäkseen. Keltainen Toa otti muutaman askeleen kauemmas, vilkaisi vielä kerran taakseen ja sanoi:
”Helei.”
Klaani
Sairastupa
Umbra katseli ympärilleen mustan Pakarinsa silmärei’istä. Hän muisteli vanhoja asioita, todella vanhoja. Bateh-koron tiedemieskaupunkia ja omaa maailmaansa. Vaihtoehtoismaailmat… Universumin hikkoja, joita syntyy jatkuvasti ja tahattomasti. Mitä tarkoitusta tämäkin ajan sivuvaikutus tekeekään? Ei siinä ole oikein järkeä. Kuka oikein määrää sen mitä tapahtuu, jos sitä edes joku määrää? Onko Mata Nui jumala vai onko hän vain Matoranien typerä taru hengestä, joka pitää yllä universumia? Onko kaikki vain jonkun tylsistyneen tyypin kirjoittamaa satua? Tai suuren valmistajan tilaamaa tarinaa?
Koti… Olisi mukavaa olla kotopuolessa. Siellä voisi olla parannus tähän tautiin. Klaanilaiset olivat kyllä saaneet taudin etenemisen pysäytettyä ja
protodermislaitteistot auttavat selviytymään, mutta tämä käy voimille. Mitäköhän minulle tapahtui tässä maailmassa, kun olen kuulemma päämoderaattori ja Toa..? Toa… Toathan ovat sankareita, jotka hallitsevat elementaalivoimia ja mahtinaamioita. Minäkin olen Toa, tavallaan, hallitsenhan minäkin elementaalivoimia… Elementaalivoima…
Umbra keskitti voimansa ja sai yhteyden painovoiman elementaalivoimaansa. Hän nosti kevennetyllä painovoimalla verhon syrjään, muutaman hoitaja-matoranin katsellessa häntä epäuskoisesti. Valkoinen verho lensi ilmassa, kuin haamu konsanaan. Umbra leikki painovoimalla, saaden kankaan nykimään luonnottomasti. Kangas lensi korkealle ilmaan, putosi alas maahan, nousi taas ilmaan ja niin edelleen. Nykivä tanssi sai monet hoitajat katsomaan epäuskoisesti hymyilevää, pakarinaamioista matorania, joka leikki etusormellaan kapellimestaria.
Muutama hoitaja pyörtyi nähtyään kummituksen, jolloin heidät kuskattiin paareilla muualle toipumaan. Muutamia jäi katsomaan tätä Umbran showta ja he alkoivat taputtaa tälle tanssille.
Bio-Klaanin saari, Ko-Huna-Koro, keskusmökki
Snowie oli jo miltei torkahtanut. Lumimyrskyn pauhatessa ulkona ja takan rätistessä suuressa puuhallissa kaikki oli vain niin kotoisaa. Snowman oli viettänyt koko päivän jutellessa niitä näitä paikallisten Matoralaisten kanssa ja tuli porukan kanssa hyvin juttuun. Kepe oli hoitanut kirjoitusten tutkimiset käytännössä yksin, mutta lumiukko arveli, ettei olisi työpanoksellaan niinkään auttanut kuin ollut tiellä.
Nyt Snowie retkotti mukavasti eräänlaisella säkkituolilla, ja katseli uusia ystäviään.
Mukavaa porukkaa. Harmi, että joudumme lähtemään niin pian. Jäähyväiset eivät oikein ole koskaan olleet juttuni…
Pieni Matoran-ravintola, yläkerta, monia, monia vuosia sitten
Ainoastaan yksi ahtaan huoneen muutamasta pöydästä oli varattu. Sen ympärillä istui kolme hahmoa ja pöydän ympärillä tassutteli pieni musta sammakkorahi.
”Odottakaa, otan tämän ensin pois” juuri istuutunut sininen, melko raskaaseen haarniskaan pukeutunut hahmo sanoi. Kyseistä sinistä soturia ei olisi juuri Toaksi tunnistanut, panssarointi oli muodottomuudessaan melko groteski näky, eikä hahmo pitänyt kasvoillaan naamiota, vaan sukelluskypärää, josta lähti paksu letku vasemman käden suureen happisäiliöön.
Nyt Toa kuitenkin irrotti kypärän letkuista ja nosti koko rakkineen sitten päydälle. Kovia kokeneen kypärän alta paljastuivat kovia kokeneet, mutta silti yllättävänkin sievät kasvot.
Toaa vastapäätä istuvan solakkarakenteisen hyönteisen kasvoille vääntyi velmu ilme.
”Et sitten ole vieläkään löytänyt itsellesi Kaukauta?”
Sininen hahmo mulkaisi puhuttelijaansa.
”Tämä suojaa päätä paremmin. Kanohi jättäisi suuren osan päästä alttiiksi iskuille.”
”No” hyönteinen vastasi ”minä pidän silti tästä.” Hän kiristi silmien alueen peittävää kangasnaamariaan.
Kolmas pöydän ympärillä istuvista hahmoista oli Snowman.
”Hankin meille jotain vähän poikkeuksellista. Ne eivät ole mitenkään hienoja tai mitään, mutta…”
Hän kääntyi tuolillaan ympäri, ja kaivoi selkänojassaan roikkuvasta kassista jotain.
”Krhm. Niin.” hän sanoi ja laski kolme metallista putkiloa pöytään.
”Hienoa hei,” hyönteinen totesi häivähdys sarkasmia äänessään. ”Mitä ne ovat?”
Esineet olivat keskenään identtiset, hieman nyrkkiä suuremmat lieriöt, joiden kyljissä oli muutama nappi.
Toa ja hyönteinen poimivat kumpikin yhden esineen käsiinsä, ja sininen hahmo nosti sen kasvojensa korkeudelle.
”Miksi näissä napeissa lukee ’Alvog, Riktete ja T-K’?” hän kyseenalaisti.
”…eh, kuvitelkaa, että ne ovat ’Elgen, Buginoid ja Snowman’,” lumiukko vastasi. ”Kaiverruttaminen olisi varmaan ollut tyyristä.”
Veden Toa Elgen oli painamassa yhtä nappuloista, mutta Snowie otti hänen kädestään kiinni.
”En oikein tiedä, kuinka monta kertaa nämä toimivat” lumiukko selitti. ”Joten en käyttäisi turhaan.”
Vastatakseen seuransa kummaksuviin katseisiin, hän jatkoi: ”Näillä laitteilla meidän on tarkoitus saada toisiimme yhteys, missä ikinä olemmekaan. Koska, niin, no.”
Kaikki kolme katselivat toisiaan hiljaisina.
”Tien päässä taidetaan olla” Buginoid sanoi hiljaa.
Elgen ei reagoinut mitenkään, Snowie nyökytteli.
”…kukaan meistä ei varmaan pidä puhetta tai mitään?” lumiukko mutisi ja katsoi Elgeniin ja Buginoidiin.
”Ei” molemmat vastasivat, pöydän pintaa tuijottaen.
Kolmikko istui vielä hetken hiljaa, kukaan ei osannut oikein sanoa mitään. He olivat olleet yhdessä kauan. Ja nyt kukaan ei keksinyt mitään sanottavaa.
Musta sammakkorahi Napo torkkui pöydän alla.
Hiljaisuuden rikkoi Elgen. Hän teki jotain, mitä moni ei moisesta karusta soturista uskoisi. Hän alkoi laulaa, yllättävän kauniistikin vielä.
”Vie rakkaani, vie maani
Vie minut pahimpaasi
Piittaa en, et saa vapauttain
Et voi sä viedä taivastain”
Snowie ja Buginoid tunnistivat välittömästi kappaleen ja liittyivät lauluun.
”Vie minut pois, kohti tuntematonta,
vaikka takaisin ei oo teitä monta
Polta maa, pilaa meri vain
et voi sä viedä taivastain
Ei ole paikkaa mulle nyt
kun oon tyyneyden löytänyt
Mutta et voi sä viedä taivastain”
Laulun loputtua kaikki hymyilivät leveästi, mutta vain hetken. He olivat siltikin yhteisen tiensä päässä.
Tuskanhiki kiilteli Ämkoon vihreän naamion otsalla Toan nostellessa raskaasta kivestä valmistettua painoa vasemmalla kädellään. Painon kahvana toimiva hiekanruskea hamppuköysi narskui Toan kämmentä vasten vihreänmustan soturin ilmeen kiristyessä entisestään.
Lopulta Ämkoon voimat pettivät ja paino jysähti maahan. Toa huohotti, oikoi väsynyttä raajaansa ja nousi sitten ylös istumapaikan virkaa toimittaneen sammalta kasvavan kannon päältä.
Ämkoon ainoan luonnollisen käden treenaamiselle löytyi hyvä syy. Edellisenä iltana Bakmei oli pannut merkille, että varjokäden nähtyään jopa aivovauriosta kärsivä marakatti ymmärtäisi hyökätä Ämkoon kimppuun vasemmalta puolelta. Varjoenergiasta koostuva raaja särkisi tarpeen vaatiessa suhteellisen helposti vahvemmankin vihollisen panssarin, mutta tähän raakaan voimaan ei tulisi luottaa liikaa. Valkean turagan opit ruumiin ja mielen tasapainosta olivat kieltämättä järkeviä, eikä siksi ollutkaan ihme, että Bakmei oli määrännyt Ämkoon nostelemaan painoja läpi yön.
”Joko sinä lepäät?”
Ämkoo kääntyi paikalle saapunutta Bakmeita kohti, kumarsi jälleen kerran tavan vuoksi ja virnisti sitten kevyesti.
”Rajani taisi tulla vastaan. Jatkan ihan pian.” ”Ota kampela”, Bakmei tokaisi ja heitti hätäisesti paistetun vedenelävän nälkäiselle Toalle. Ämkoo tarttui kalaan, näykkäisi tästä palasen ja vilkuili sitten ympärillään avautuvan metsikön suuntaan.
Sitten Enki saapui.
”He saivat koodin auki”, vihreä matoran ilmoitti tehtyään ensin kunniaa sekä Ämkoolle että turagalle. Bakmei ei reagoinut juuri mitenkään matoranin saapumiseen, vaan häipyi omien puuhiensa pariin.
”Hyvä. Osaatko sanoa tässä vaiheessa mitään itse sisällöstä?” Ämkoo kysyi ja istui taasen alas. ”En paljoa. Sen voin sanoa, että olit oikeassa. Ainakin valtaosa tekstistä on Atyan itsensä kirjoittamaa.” ”Hyvä. Kääntäkää kaikki.” ”Käskystä.”
Enki nyökkäsi ja valmistautui tekemään lähtöä. Ämkoon voimakas rykäisy kuitenkin sai matoranin pysähtymään.
”Niin?” ”Olisi vielä yksi juttu.”
– – –
Myöhemmin päivällä Ämkoon veljeskunnan päämajan tykönä nousi ilmaan tummanharmaa haukkarahi. Selässään se kantoi turkoosia kanohi kakamaa kasvoillaan kantavaa vihreänkirjavaa matorania. Matoran tarttui vyötäisillään roikkuvaan radiolaitteeseen ja puhui: ”Testaan yhteyttä. Täällä Tedni, suuntana Klaani. kuuleeko päämaja?”
Bambumetsikössä kaikin puolin rauhallista ja mielenkiinnotonta elämää vielä hetki sitten viettäneet pikkulinnut lensivät kauhistuneen sirkutuksen saattelemana pakoon. Syynä tähän oli bambujen katveesta kuulunut voimakas jysäys.
Bakmei nousi muristen seisomaan ja vilkaisi sitten syvän kuopan pohjalla makaavaa Ämkoota. Turaga pyyhki likaa kasvoiltaan ja ärähti sitten: ”Jätit sitten jotain kertomatta!” ”E-en tiedä mitä juuri…”, Ämkoo aloitti, mutta hiljeni saatuaan turagan heittämän multakokkareen kasvoillensa.
Ämkoo nousi haparoiden seisomaan ja huomasi, että varjokäsi oli poissa. Toa yritti käynnistää energiaraajaa uudestaan, mutta turhaan.
”Tiedät itsekin millainen riski tuo on”, Bakmei torui Ämkoon noustessa ylös räjähdyksen muodostamasta kuopasta. Toa nyökkäsi ja antoi sitten turagan jatkaa. ”Mitä jos noin käy kesken taistelun? Nöyryytät ja pahimmassa tapauksessa tapatat itsesi!”
Ämkoo mietti vastaustaan. Silloin kuului sihahdus ja varjokäsi ilmestyi taas näkyviin. Ämkoo nosti punahehkuisen kämmenen kasvojensa korkeudelle, oikoi sen hehkuvia sormia ja sanoi: ”Taidan tietää keneltä pyydän neuvoa asian suhteen. Tunnen erään… asiantuntijan.”
Turaga vilkaisi Ämkoota kireä ilme ikiaikaisilla kasvoillaan. Turaga lähti jälleen kerran astelemaan majaansa kohti, ja Ämkoo ymmärsi oitis kyseessä olevan merkki lyhyestä lepotauosta. Toa huokaisi ja istahti tapansa mukaisesti läheisen puun alle lepäämään.
Tämä on toivotonta, Ämkoo mietiskeli. Toan ajatukset palailivat jatkuvasti juuri sattuneeseen välikohtaukseen. Tapahtuma oli loistava esimerkki siitä, että pohjimmiltaan Ämkoo oli pelkkä kävelevä kaaos vailla sisäistä tasapainoa.
Olen kateellinen sinulle, Atya…
– – –
Kaukana menneisyydessä
”Ohjeemme ovat yksinkertaiset. Tukikohtaan piilotetut dokumentit on saatava keinolla millä hyvänsä”, Atyan käskevä ääni selitti johtajansa viereen kumartuneelle Toa-joukolle. Harmaanruskealla tasangolla matkanneet Toat olivat lopulta saavuttaneet määränpäänsä ja heidän edessään kohosikin mittava kivilinnoitus.
”Vartioinnin taso vaikuttaa suorastaan surkealta. Ovat tuskin edes huomanneet meitä”, Tharkon naurahti ja tarttui keihääseensä. Toa Ämkoo seurasi toverinsa esimerkkiä ja pian tämän käteen ilmestyi kolmella terällä koristeltu pitkä energiaviikate.
”Tharkon ja Herka toimivat hämäyksenä. Hyökkäätte linnoitukseen etupuolelta ja kiinnitätte kaiken huomion itseenne. Onko tämä selvä?” ”On.”
Käskyn saatuaan vihreä ja punainen Toa syöksyivät suoraan matkaan. Atya jäi seisomaan Ämkoon ja tämän vierellä seisovan sileää naamiota kasvoillaan kantavan harmaanmustan Toan tykö.
”Ämkoo, Keyte. Te tulette minun mukaani.” ”Asia selvä.”
Pian valtavan tuulenpuuskan nostattama liekkimeri nuoleskeli linnoituksen puista porttia. Linnan useisiin torneihin ilmestyneet skakdi-vartijat karjuivat komentoja toisilleen ja avasivat tulen. Kaiken vilinän keskellä skakdeilta jäi huomaamatta, että levitaationaamion voimin linnoitukseen nousi kutsumaton vieras. Vihreä Toa tarttui johtajansa heittämään paksuun köyteen ja pian Atya ja Keyte seisoivat jälleen Ämkoon vierellä.
”Hajaannummeko?” Ämkoo kysyi ja pyöritteli viikatettaan suorastaan innostuneena. Atya tuijotti vihreää alamaistaan kylmästi ja pudisti päätään. ”Koita rauhoittua. Tällä menolla ne huomaavat mei-”
Atyan lause jäi kesken myrkynvihreän zamorkuulan miltei iskeytyessä veden Toan kasvoihin. Atya kirosi ääneen ja kiskaisi miekkansa esiin. Ämkoota ei tarvinnut erikseen käskeä hyökkäämään, vaan ilman Toa oli jo paikalle ilmestyneen valkoisen skakdin kimpussa.
Skakdeja ilmestyi lisää. Kirjava hirviöjoukko tulitti Ämkoota kiivaasti. Ilman Toa meinasi tuon tuosta saada osuman, mutta onnistui lopulta heittäytymään suojaan.
”Typerys”, Atya tuhahti ja antoi vieressään seisovalle äänen Toalle hyökkäyskäskyn. Koko tämän ajan harmaan Toan selässä odottanut raskas teräskantele iskeytyi linnoituksen kivilattiaan ja muutaman hallitun ranneliikkeen jälkeen se alkoi soida.
– – –
Onko mikään muuttunut noista ajoista? Olenko yhä vain yli-innokas hölmö vailla oikeaa taistelutaitoa? Vihreänmusta Toa korjasi asentoaan ja haukotteli. Sitten hän vei ajatuksensa takaisin äsken mielessään pyörineisiin kysymyksiin. Oliko hän viimein löytänyt todellisen ongelmansa? Mitä asialle voisi tehdä? Entä jos…
Ämkoon ajatus katkesi Bakmein turaga-sauvan iskeytyessä Toan otsaan. Ämkoo havahtui ylös, oikoi niskaansa ja nousi mukisematta seisomaan. Tauko oli ohi.
Ämkoo makasi silmät ummistettuna paksun puun juurella. Montaa kohtaa Toan ruumiissa kolotti, mutta siitä huolimatta tämä päätti nukkua. Oksiston läpi erottuva tähtitaivas sai kuitenkin Ämkoon ajatukset harhailemaan, ja hän alkoi miettiä.
Milloin hän palaisi Klaaniin? Bakmein koulutus oli vielä kesken, mutta se ei tulisi kestämään ikuisesti. Mitä sen jälkeen pitäisi tehdä? Vetäytyisikö Ämkoo matoraniensa seuraan? Klaaniin palaaminen olisi vaihtoehto, mutta Ämkoo ei viihtynyt siellä. Rehellisesti sanoen varjoisan menneisyyden omaava Toa ei ollut koskaan juuri pitänyt Klaanista. Tiivis ilmapiiri, ympäriinsä säntäilevä matoran-kansa ja moninaiset Mäksän mielestä täysin turhanpäiväiset johtotehtävät saivat matkaamista ja vapautta yli kaiken rakastavan seikkailijan tuntemaan itsensä ahdistuneeksi.
”Miksi minusta tuli admin?” Ämkoo kysyi itseltään.
– – –
Bio-Klaani, kauan sitten
Yön pimeys peitti matalaan rinteeseen rakennetun mäkilinnoituksen alleen. Puisen linnoituksen useat soihdut valaisivat kuitenkin teitä ja rakennuksia, ja useat paikan asukkaat työskentelivät myöhäisestä kellonajasta huolimatta. Toa Tawa käveli kaiken tämän keskellä, hymyillen ympärillään vallitsevalle hälinälle. Klaani kasvoi.
Tawa pysähtyi erään varastorakennukseksi tarkoitetun majan vierustalle ja istahti paikalla joskus sijainneen kaadetun puun kannon päälle. Keltainen Toa venytteli hieman käsiään ja haukotteli.
Silloin kylmä teräase laskeutui Tawan olkapäälle.
”Helei”, Tawa sanoi hyvin mitäänsanomattomaan sävyyn takanaan seisovalle mustanvihreälle viittahahmolle. Ämkoo työnsi miekkansa huotraan ja astui Tawan vierelle.
”Et sitten pelästynyt.” ”En.”
Oli Ämkoon vuoro vilkuilla hieman loitommalla työskenteleviä Klaanin asukkeja. Useat matoranit kantoivat uutterasti rakennustarpeita jokusen Toan johdolla kohti hyvää vauhtia nousevaa tähystystornia.
”Paikkahan kasvaa oikein silmissä”, Ämkoo totesi ja istahti maahan. Tawa nyökkäsi. ”Miksi muuten olet yhä täällä?” keltainen Toa kysyi sitten. Ämkoo virnisti. ”Ajattelin sittenkin jäädä.” ”Väitit viimeksi muuta.” ”Urr.”
Tawa tuijotti Ämkoon kasvoja arvioivasti. Klaanin johtaja ei osannut sanoa mitä mieltä oli tästä oudosta hahmosta. Tawa oli saanut kuulla Toan menneisyydestä tältä itseltään, eikä tarina ollut järin miellyttävä. Toisaalta, Ämkoon motiivit eivät vaikuttaneet uhkaavilta.
”Haluan tuoda tähän maailmaan oikeutta”, se oli sanonut. Ämkoo vaikutti myös vahvalta taistelijalta, jollaisia vielä kovin heikon puolustuksen omaava Klaani todellakin tarvitsi. Mutta…
”Sanoit, että sisälläsi elää Makuta”, Tawa sanoi hiljaa. Ämkoo kääntyi jälleen tämän puoleen. ”Niin”, ilman Toa vastasi. ”Onko se ongelma?” ”En tiedä”, Tawa pohti. ”Voiko se päästä irti?” ”Vain jos päästän sen.” ”Hyvä.”
Tawa nousi seisomaan ja valmistautui tekemään lähtöä. Nainen kääntyi kuitenkin vielä kerran Ämkoota kohti ja sanoi: ”Pidän sinua kuitenkin silmällä.”
Ämkoon kasvoille levisi ilkikurinen ilme.
”Et ole ensimmäinen joka epäilee minua”, viittasankari murahti ja nousi itsekin seisomaan. Ämkoo kääntyi ympäri ja valmistautui katoamaan yön varjoihin. ”Koitetaan silti tulla toimeen.” ”Koitetaan.”
Ilta-aurinko sai valkean turagan pitkän naamion kimaltamaan. Turaga Bakmei korjasi parasta aikaa majansa ovea. Vanhuksen kädet toimivat vilkkaasti työn parissa, mutta siitä huolimatta Bakmei tiesi vallan hyvin, että joku lähestyi häntä selkäpuolelta.
”Palasin.” ”Huomaan.”
Turaga laski työnsä maahan ja kääntyi katsomaan Ämkoota. Vanhuksen kulmakarvat kohosivat hieman tämän mittaillessa entisen ilman Toan olemusta katseellaan. Lopulta turaga virnisti kevyesti ja sanoi: ”Et kuollut.” ”Vähällä oli. Tuskin arvaat, ketkä tapasin.”
Bakmein katse siirtyi Ämkoon vyötäisillä roikkuvan miekan tykö. Turaga tarttui miekan kahvaan täysin äkkiarvaamatta, kiskoi sen luokseen ja tutkiskeli aseen terää hetken. Sitten Bakmei käänsi katseensa takaisin Ämkoon kasvojen suuntaan.
”Sinä ryöstit haudan!” ”Ja sinä tiedät, että muuta vaihtoehtoa ei ole. Ilman tätä en saa koskaan Äärtä takaisin.”
Turaga tuhahti ja päätti vaihtaa aihetta.
”Kätesi on yhä ongelma. Käsipuolena sinusta ei ole miekkailemaan, oli aseesi kuinka vah-”
Whum.
”Ahaa.”
Bakmei otti askeleen lähemmäs Ämkoota ja kosketti sitten varovasti energiakättä. Bakmein yllätykseksi käsi tuntui aivan aidolta, vaikkakin siihen koskeminen sai turagan sormet kihelmöimään.
”Se on kenties jopa parempi kuin vanha”, Ämkoo sanoi, ja jatkoi: ”Testasin sitä hieman tuossa matkalla.” ”Vai niin”, turaga vastasi tuttuun tuimaan sävyynsä. ”Ehkä sinulla on vielä mahdollisuus.” ”Niin.”
Turaga istahti takaisin työnsä ääreen. Pian tämä tuli kuitenkin toisiin aatoksiin, vilkaisi Ämkoota ja viittoi tämän luokseen. ”Pääsetkin näyttämään mihin uusi kätesi pystyy.” ”Ahaa?” ”Rakenna minulle uusi ovi.” ”…”
– – –
Ilta koitti, ovi valmistui ja turaga ja Toa vaihtoivat kuulumisensa. Ämkoo kuunteli huvittuneena tarinan Tharkonin palkkaamista vortixx-sotureista, ja Bakmei osoitti suunnatonta halveksuntaa Ämkoon entisten kumppaneiden kostoyritystä kohtaan. Pitkän keskustelun jälkeen kaksikko jatkoi Ämkoon harjoittamista.
Ka-chow.
Ka-cha.
Mäksä tunnusteli mustelman saanutta silmäänsä hetken ajan ja nousi sitten takaisin seisomaan. Turaga nauraa rehotti Toalle ja osoitteli ilkkuen tämän energiakättä. ”Majojen korjaamiseen tuosta saattaa juuri ja juuri olla, mutta taistella et tuolla voi ennen kuin opit hallitsemaan sitä! Meillä on pitkä työ edessämme!” Ämkoo pakotti energiakäden syttymään jälleen ja virnisti. ”Tosi on.”
– – –
Enki asteli pitkin Veljeskunnan päämajan käytäviä. Matoran astui kostealle mullalle tuoksahtavaan pimeään huoneeseen, sytytti öljylampun ja paiskasi sitten Ämkoolta saadun paperinipun pöydälle. Tämän päälle matoran jätti vielä Ämkoon itse kirjoittamat ohjeet. Sitten Enki astui ulos huoneesta, ja komensi käytävän seinällä roikkuvaan hälyttimeen: ”Ohruk, Tuvra, teille tuli töitä.”
Valkea vanhus istahti seesteisesti pöytänsä ääreen, kaatoi itselleen uuden kulhon riisiä ja jatkoi ateriointia oikein tyytyväisenä. Yksi liskopiruista oli päässyt pakoon, mutta saipahan mokoma opetuksen.
– – –
Ridhukk juoksi lujaa. Vortixxin pitkät kintut mahdollistivat todella ripeän etenemisen saaren vehreässä viidakossa, joskin ajoittain juurikin tiheä kasvillisuus tuotti pienoisia ongelmia. Pitkän tovin juostuaan Ridhukk pääsi kuitenkin rannalle.
Rannalla Vortixxia odotti vanha, joskin jykevä, moottorivene. Mustan olennon yllätykseksi veneen luona oli väkeä.
”Mikssi olette täällä?”, Ridhukk kysyi astellen uupunein askelin veneen luona odottavan kahden hahmon tykö. Näistä toinen, vihreä Toa, vastasi: ”Sillä ei ole merkitystä. Missä kumppanisi ovat?” ”He… Ssaivat ssurmansa.” ”Te siis löysitte..?”” ”…emme.”
Ilman Toa tuijotti Ridhukkia tuimasti.
”Minähän varoitin vanhuksesta.” ”Sse ei ollut mikään turaga. Sse oli hirviö!” ”Typerys.”
Vortixx ei pitänyt Toan ylimielisestä asenteesta. Ridhukk oli kuitenkin elämänsä aikana oppinut, että ruokkivaa kättä ei tullut purra. Tästä johtuen liskomies päätti pysyä vaiti.
Iltahämärä oli jo pitkän aikaa laskeutunut saaren ylle ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla. Vihreä Toa ja tämän toveri katselivat taivasta hieman huolestuneen oloisina.
”Toden totta”, Toa sanoi, muttei selvästikään Ridhukkille. ”Se on liikkunut.” ”Ja huomaatkos minne”, vastasi toinen hahmo, joka paljastui hetken kestäneen tarkastelun jälkeen myös Toaksi. Ridhukk ei voinut olla huomaamatta, että Toan raskaassa äänessä ja pohjattomissa silmissä oli jotain varsin väärää.
Toa-kaksikko hyppäsi moottoriveneeseen ja pian ilman Toa käynnisti sen moottorin. Ridhukk seurasi tilannetta hetken hölmistyneenä, kunnes avasi suunsa. ”H-hei! Mitä te..!?! Vene! Sse on minun! Ja entäss makssu?!?”
Ilman Toan kädestä singahtanut elementti-isku heitti silmäpuolen vortixxin kumoon samalla kun moottorivene lähti matkaamaan pitkin pimeää merta.
Bakmein mökin edustalla tapahtuva kaikkea muuta kuin tasaväkinen verilöyly
Vortixx-soturi huusi kuin teurassika lentäessään korkeassa kaaressa bambumetsän kätköihin. Samaan aikaan silmänsä menettänyt Ridhukk juoksi panikoiden ympyrää ainoastaan tullakseen raivoisan turagan hyppypotkun kaatamaksi.
Bakmei laskeutui ripeästi jaloilleen, kääntyi ympäri ja syöksyi silmät leiskuen seuraavan vortixxin kimppuun. Reptiliaani kiskoi tärisevin käsin esiin vyöllään roikkuneen tikarin ja iski sen vanhusta kohti. Bakmei suoritti kuitenkin vanhuksille hyvin epäominaisen liikesarjan, ilmestyi vortixxin taakse ja pian lisko-olio saikin huomata polvensa taittuvan aivan väärään suuntaan.
Bambujen sekaan lentänyt vortixx ilmestyi takaisin taistelutantereen laidalle ja kiskoi vuorostaan aseensa esiin. Vortixx heilautti massiivisella painolla varustettua ketjua muutaman kerran päänsä yläpuolella ja heitti sen sitten turagaa kohti.
Se oli huono idea. Bakmei karjaisi, tarttui kiinni ilmojen halki kiitävästä painosta ja lähti juoksuun. Kaikin puolin virheettömän kierrepotkun päätteeksi turaga kietaisi ketjun muutaman kerran vortixxin kaulan ympäri ja alkoi kuristaa.
Kuului muutama korahdus. Vain muutama.
Tikarin kera hyökännyt vortixx oli kuin ihmeen kaupalla onnistunut vääntämään jalkansa edes jossain määrin luonnolliseen asentoon, ja liskomies olikin valmis uuteen epäonnistumiseen. Bakmei oli tästä hyvin tietoinen, eikä aikaakaan kun vanhus pieksi itseään monta kertaa pidempää mustaa olentoa mitä mielikuvituksellisimmilla liikesarjoilla. Lopulta vortixxin lihakset pettivät ja olio rojahti maahan.
Turaga Bakmei nauroi ja heilautti viiksiään.
[spoil]JOKA PELÄTYN KUNG FU:N TAITAAAAAAAAAAA…[/spoil]