[youtube http://www.youtube.com/watch?v=zu9NxONdsSY&w=560&h=315]
Nui-Koro, tori
Kirpeä syysilma tuoksui omenoilta ja hallalta ja tuuli heitteli lehtiä kaupunkilaisten kasvoille. Alapuolella ilmalaivan suuri sukkulanmuotoinen varjo liikkui hitaasti kuluneen mukulakivetyksen yllä.
Tori oli tupaten täynnä, eikä tilanpuutetta auttanut se, että Nui-Koron poliisivoimat olivat raivanneet keltaisella aidalla siitä puolet. Onneksi suoraan alaspäin laskeutuva alus ei tarvinnut kiitorataa. Matalalta paistava aurinko kultasi kauniisti aluksen kylkien panssarilevyihin maalatut Siivekkäät Ussalit ja sai messinkiputket loistamaan kuin tulisuihkut. Harva torilla seisovista kansalaisista oli koskaan nähnyt moisen kokoista alusta, vaikka Klaanin Laivasto olikin käynyt paljon kauppaa Nui-Koron kanssa. Eikä alus ollut edes Klaanin suurin. Mutta monet paikalla olevista olivatkin tulleet pohjoisen syrjäseuduilta, koroyhteisöistä, joissa Bio-Klaanin oli vain kaukainen nimi ja tarinoiden alkulähde.
Aluksen lipuessa hiljalleen alaspäin nostopotkurien ilmavirta nosti loputkin aukiolle pudonneet lehdet ilmaan suurina pyörteinä. Kaupunki sijaitsi havumetsäalueella, mutta keskustaan oli istutettu ajat sitten vaahteroita ja lehmuksia. Väen katseet laskeutuivat aluksen mukana. Lentävän kolossin raoista tuprasi höyryä ja kahdeksan suurta tukijalkaa työntyi esiin. Ääni, joka syntyi niiden kosketuksesta katukivetykseen, oli yllättävän vaimea. Myös väki pysyi vaiti. Monet lukivat ilma-aluksen kyljestä matoran-kirjaimin kirjoitetun nimen TORANGA. Nimen alla oli tunnistamattomia merkkejä.
Kuului muutama nyrjähdys, pihinää, uusi höyrypilvi. Aluksen kyljestä aukesi luukku rampiksi. Ruumasta kipitti -joskaan kipitys ei ehkä sopinut tämän kokoluokan asioiden liikkumista kuvaaksi sanaksi- neljä suurehkoa mekaanista taskurapua. Ensimmäisen ohjaamon tuulilasi oli auki ja ohjaussauvoja käsitteli keltainen, päättömän näköinen hahmo. Ohjaamon takana pyöreällä lavalla näkyimusta-violetti Mirua kasvoillaan pitävä Toa ja osa puista päälakea. Kolmea seuraavaa Ussalia ohjasi Matoranit. Keltainen jätti nousi esiin ensimmäisen ohjaamosta. Musta Toa lavalla avasi lipun, jossa oli Bio-Klaanin Ussal valkoisella taustalla.
”En ymmättä mitä nuo tyypit näkevät Ussaleissa”, paikallinen Po-Matoran kuiskasi toverilleen, ”Hahnah-ravut ovat paljon kovempia.”
Kaksikko kuitenkin vaikeni äkisti, kun heidät ohitti Nui-Koron asioita organisoiva valtuutettu. Ga-Matoranin tummat silmänaluset kielivät siitä työtaakasta, joka hänen harteilleen näinä päivinä lankesi. Kiireestä huolimatta hän käveli arvokkaan muodollisesti vastaanottamaan klaanilaisia, eikä rapuasioista keskusteleva kaksikko tahtonut pilata tilaisuutta.
Valtuutetun perässä käveli Nui-Koron poliisivoimien johtaja ylikomisario Harkel ja tämän henkilökohtainen sihteeri Suflery.
”Tervetuloa kaupunkiimme!” valtuutettu avasi keskustelun.
”Öhh, terve vaan, pohjoiset veljekset ja siskot! Tässä me nyt sitten olemme! Keetongu, Bio-Klaanin laivaston pääinsinööri ja komentaja palveluksennanne.”
”Minä olen Toa Iniko”, mustavioletti Toa sanoi ja hyppäsi höyryravun reunan yli. Keltaruskea lyhyt hahmo tuli hieman kömpelömmin perässä ja katseli hieman ympärilleen puisen heimonaamion silmänrei’istä ennen kuin esitteli itsensä Toa Samoliksi. Kymmenkunta Laivaston Matorania tuli esiin ja asettautui kykloopin taakse.
Nui-Koron väki pällisteli saapunutta joukkoa ihmeissään. Kaupunkiin oli virrannut kaikenkirjavaa väkeä jo pidemmän aikaa, mutta klaanilaisten visiitti oli aina täysin omanlaisensa kokemus. Ja tällä kertaa he tulivat valtavalla ilmalaivalla keskelle toria.
”Tuletteko suoraan katedraaliimme?” valtuutettu kysyi saapujilta.
”Kuulostaa suunnitelmalta”, Tongu sanoi ja kipusi alas ohjaamosta. ”Pojat, pitäkää alus kunnossa ja lippu korkealla sillä aikaa”, hän lisäsi vielä Laivaston Matoraneille ja seurasi Toien kanssa valtuutettua ja poliisimiestä.
Joukko Bio-Klaanin Matoraneja istuskeli kahvilan terassilla toriaukion laidalla. He olivat saaneet ilmaiset kahvit ja pullat, sillä paikan omistaja pakkasi tärkeimpiä tavaroitaan. Laivastolaiset olivat tarjonneet apuaan, mutta heidät oli istutettu pöytään sillä periaatteella, että he auttoivat muutenkin jo kiitettävän paljon. Nui-Koron ulkomaalaiset eivät ilmeisesti olleet niin töykeää väkeä kun usein puhuttiin.
Moni laivastolaisista oli tietenkin käynyt kaupungissa ennenkin, silloin, kun Laivasto oli hoitanut rahtiliikennettä. Mutta silloin väkeä oli ollut hommissa vähemmän, ja kahvilassa istuvasta viidestä työmiehestä vain kaksi, Onu-Matoranit Mahba ja Horpat, olivat olleet silloin Telakan palkkalistoilla. Kaupunki oli yleensä viihtyisä, ja Mahba harmitti, että sota oli tuonut heidän tänne juuri, kun ihmiset olivat hylkäämässä kotiaan.
Pesti oli tullut Laivastolle yllättäen ja äkkiä, niin kuin sotatapahtumilla tapana oli. Eräänä iltapäivänä Klaanin porteista oli astellut väsynyt sarvekas rahi selässään väsynyt sarvekas Matoran. Rommitee oli virvoittanut matkalaisen, ja tämä oli vaatinut päästä Klaanin johtajien puheille. Poromies oli puhunut hassulla aksentilla ja sanoi tulevansa Nui-Korosta, vaikka olikin itse paljon pohjoisempaa. Hänen uutisensa olivat synkkiä: Torakat levittäytyivät pohjoisesta tuhoten pieniä kyläyhteisöjä ahtaalle. Useimmat olivat kerääntyneet Nui-Koroon, mutta kylä oli altis hyökkäyksille, ja siellä oli aivan liian paljon Matoraneja puolustuskykyyn nähden. Lähes kaikki saaren muut asukkaat hakivat turvapaikkaa Klaanista.
Tawa ja Visokki olivat neuvotelleet muun päällystön kanssa aikansa, mutta moni osasi arvata, etteivät he voineet kovettaa sydämiään ja jättää apua pyytänyttä kansaa pulaan. Päätös oli raskas, mutta synti melko nopeasti. Pian Telakan höyrypuhelin oli pirissyt kuin viimeistä päivää ja Tongu sekä Tehmut oli kutsuttu päällystön puheille. Mahba ei tiennyt keskustelujen tarkkaa kulkua, ja Tongukaan ei tuntunut olevan varma, miten he Nui-Koroon saapumisen jälkeen etenesivät, mutta mukana oli moneen eri maastoon ja tilanteeseen soveltuvaa kamaa.
Vanha Nui-Korolainen istuuntui laivastolaisten pöytään ja sytytti piippunsa. Ko-Matoranilla oli pienet hammasharjaviikset – kummat tupsut tuntuivat olevan yleisiä täkäläisillä – koristamassa tummanharmaata jaloa Mahikia.
”Ah, etelän miehet! Mitä uutta Klaanista?” virkeä vanhus aloitti keskustelun kursailematta.
”Sotaa ja sotaa, niinkuin teilläkin”, Ta-Matoran Garson vastasi, ”Ennen pohjoisessa näkyi vain Ämkoo-vuori, mutta nyt saamme odottaa sieltä marssivia armeijoita ja pommikoneita.”
”Ämkoo-vuori? Tuotako tarkoitatte?” Nui-Korolainen kysyi ja viittoili saaren suurimman luonnonmaamerkin suuntaan, ”Kummallinen nimi vuorelle. Meistä se on Avermai-Nui, nimettynä vuoren ensimmäisen valloittajan mukaan.”
”Mjaa, me olemme kutsuneet sitä Ämkooksi yhden johtajamme kunniaksi”, Garson vastasi.
”Mutta eihän siinä ole järkeä!” Mahba sanoi ja paukautti kahvikuppinsa pöytään. ”Mieshän on täysi mätäsäkki! Verenpetturi! Imbesilli!”
”Hitto vie, eikö kukaan ole koskaan tajunnut tätä enemmin? Se Mukaun peräventtilii ei ansaitse edes kuonakasaa kunniakseen.”
”Pojat, meille on tehtävä”, Po-Matoran Brytta sanoi ja kaivoi laukustaan saaren kartan esille, ”Nimittäin vuori nimettävänä.”
”Jaa, miten olisi Mt. Visukki?” Garson ehdotti.
”Garson hei, haluat varmaan lähteä tältä tehtävältä työllistettynä miehenä”, Brytta huomautti.
”Hyvä pointti. Miten olisi Guartsuvuori? Pojat puhuvat aina, miten kova äijä se mies on.”
”Ja pomo kuulemma heitti hänellä sitä idioottia, joka lähetti ne leijuvat robotit tappamaan meidän väkeämme.”
”Ha! Loistavaa! Lisäksi G-mies on kuulemma lähdössä näyttämään sille Ämkoon räkäpäälle mistä Pokawi pissii! Hän vie vuoren kunnian nopeammin kun ehtii Muakaa sanoa.”
”Se on siis päätetty! Kippis Guartsuvuorelle!” Brytta sanoi, nosti kahvikuppinsa ja veti kynällä Mt. Ämkoon tekstin yli.