Klaanon

Avainsana: 273

  • Jään sotkija

    Bio-Klaani

    Oli tuulinen syyspäivä. Taivas oli tiukasti harmaassa pilvipeitossa ja ilmassa saattoi tuntea kostean tihkusateen. Värikäs kaupunki näytti vähemmän värikkäältä harmaassa säässä.
    Voimistunut tuulenpuuska lepatutti kadulla kävelijän raidallista hametta. Hameeseen pukeutunut tarttui äkkiä kankaaseen ja pakotti sen pysymään alhaalla. Hän kirosi mielessään. Hame ei ehkä ollut parhain valeasu kaikkiin tilanteisiin.

    273 oli päättänyt lähteä kävelylle linnaketta ympäröivään kaupunkiin vielä silloin kun oli valoisaa. Nazorakin huone oli tuntunut hänestä tunkkaiselta, joten Jäätutkija oli päättänyt lähteä haukkaamaan happea ja tutustumaan taas Klaanin kaupunkiin.
    273 haukotteli naamionsa takana. Hän oli nukkunut huonosti miettiessään asioita. Toivottavasti raikas ilma tuo uutta puhtia aivoihini. Voisin ehkä myös etsiä rauhaisamman paikan ajattelua varten…

    Kepe ja Jäätutkija olivat eilisiltana jatkaneet keskustelua hetken ennen kuin nazorak oli päästänyt tiedemiehen siivoamaan työhuonettaan. Valkoinen nazorak ei tietenkään ollut voinut ottaa elementtikiveään mukaansa, mutta pelkästään sen näkeminen ja piteleminen oli tuntunut hänestä helpottavalta. Toa oli sanonut tekevänsä sille vielä joitain testejä, kunhan saisi hankittua parempaa laitteistoa. Nyt kun jälkikäteen ajatteli, 273:sta tuntui oudolta että keksijällä oli ollut niin vähän työvälineitä pajassaan. Ehkäpä osa oli mennyt jotenkin rikki?

    Nazorak huomasi saapuneensa kaupunkia halkovan joen törmälle, jonka ylitse Ussalinselkä kulki. 273 päätti ylittää sen. Sen verran hän kaupungista tiesi, että joen toisella puolella sijaitsi temppelikortteli. Se lieni hyvä paikka tutustua kaupungin arkkitehtuuriin.

    Harmaa joki kohisi terässillan alla. Vastausten etsijä uppoutui aatoksiinsa.
    Kepe antoi minulle viimein onneksi joitain vastauksia, nazorak mietti. Nyt Lehu-metsän arvoitus oli selvä. Ainakin hän uskon sen olevan. Elementtikivi saattoi olla Kätösten heikkous, mutta tiedemies ei varsinaisesti ollut valmis hyödyntämään sitä ilman tarkkaa varmuutta.
    273 saapui sillan puoliväliin.
    Mutta entä sitten jatkoni? Aavekädet ovat valvottaneet minua, koska en ymmärtänyt niiden motiivia jättää minua henkiin. Todellisuudessa se ehkä olikin vain tuuria. Onko minulla syytä jatkaa Kätösten salaisuuksien selvittämistä? Toisaalta en tällä hetkellä voi tehdä muutakaan, kun oppia lisää Imperiumin aikeista…
    Nazorak saapui joen toiselle puolelle, Sielunlähde-nimiselle kadulle.
    Ja siinä taas Kepe antoi vain lisää kysymyksiä. Mikä on Nimda? Jonkinlainen superase, jonka johtoporras haluaa käyttöönsä? Ilmeisesti Kätöset liittyvät senkin etsintään. Olikohan kapinallismielisten nazorakien metsästäminen vain peitetarina Käsille?

    273 oli tuijotellut kävellessään maahan ja vasta nyt hän huomasi olevansa perillä. Kadun oikealla puolella nazorakin siilmiin osuivat värikäs suitsukekauppa ja hautaustoimisto. Heti niiden takana kohosi korkea kupolikattoinen rakennus, jonka tiedemies tunnisti Mata Nui -uskon temppeliksi. Rakennus jäljitteli Metru Nuin Suuren temppelin tyyliä. Kadulta katsoen pääkupolin oikealta sivulta jatkui käytävä pienempään kupoliin.

    Hmm? Jäätutkijan huomio kiinnittyi takaisin kadulle. Rakennuksen päässä Suuren Hengen temppelistä olevan kappelin pihalla oli paljon matoraneja. Rakennuksen ulkopuolelle oli koottu jopa telttoja rituaalitoimituksia varten. Ilmeisesti pyhätöstä oli loppunut tila pakolaisten vuoksi, joita tutkija oli nähnyt kaupungilla sankoin joukoin.

    273 vilkaisi taas Suuren Hengen temppeliä. Noh, voisi kai mennä katsomaan sisältäkin.
    Nazorak kapusi temppelin portaat ylös ja käveli puolikaaren muotoisesta ovesta sisään. Harmaasta kivestä rakennettu Mata Nuin huone oli tilava, ja tilaa halkoivat jyhkeät tukipilarit. Pyöreän huoneen keskellä kohosi koroke, jolla tiedemies uskoi temppelin papin pitävän saarnaansa.
    Valkoisen nazorakin katse kierteli kupolimaisessa tilassa. Kaarevaan kattoon maalatut värikkäät freskot ja seinillä olevat matoran-kieliset kirjoitukset kertoivat Mata Nuin legendasta sekä matoranien kulttuurin päävaiheita. Toistuvia teemoja olivat Kolme Hyvettä, matoranit ja toat sekä Suuren Hengen langenneet enkelit.

    Nazorak kuljetti hansikoituja sormiaan pääosin ympyräkirjaimilla kaiverrettujen seinäriimujen päällä. Hän pyrki pysymään mahdollisimman syrjässä, koska Temppelissä oli muitakin vierailijoita.
    Tiedemies huokaisi itsekseen. Sinänsä sääli, että nazorak-kulttuuri on ateistinen. Uskonnoissa on tietty kulttuuriarvo, jota aatteet eivät voi korvata.
    Mutta Imperiumin lapsena ja etenkin tiedemiehenä Jäätutkija oli omaksunut nazoraklaisen maailmankatsomuksen. Jumalia ei ollut, eikä mikään yliluonnollinen voima ohjastanut tai auttanut heitä taipaleellaan. Oli vain ensimmäisinä Viisisakaraisen Maailman päällä kävelleiden Puhtaiden syntymäoikeus, jonka senkin myöhemmin tulleet olivat nazorakeilta riistäneet. Vain puhaltamalla yhteen hiileen nazorakit saattaisivat saavuttaa lajin yhteisen, lopullisen päämäärän.
    Tosin, nazorak mietti. Hän käänsi katseensa yhteen seinälle kaiverrettuun riimuun. Kolme pistettä ja niitä ympäröivät kaaret.
    Vaikka en uskoisikaan jumaliin, niin… jotenkin minusta tuntuu, että kaikelle kokemalleni, kaikelle kärsimykselleni on olemassa jokin syy. Tai ehkä vain haluan uskoa niin… haluan ajatella, että minun elämälläni on jokin merkitys ja päämäärä. Olisi ehkä hieman masentavaa ajatella, että mikään maailmassa ei olisi muuttunut vaikka minua ei koskaan olisikaan ollut olemassa.
    Huomaamattaan Jäätutkijan käsi puristui nyrkkiin. Hän muisteli hetkiä elämässään jolloin ei itsekään ollut uskonut siihen.
    Eih, älä ajattele niitä. Se tietää vain päänsärkyä…

    Hän jatkoi. Metallikengät kalahtelivat kivitiililattiaan. 273 kierteli seinänvierttä ja tarkasteli pyöreän muotoisen huoneen sivuille symmetrisesti aseteltuja patsaita. Volitakin kapeita silmäreikiä takaisin tuijotti mustasta kivestä veistetyn, rosoisen patsaan viirumaiset silmät.
    Makuta. Matoranien pelkäämä pimeys. Liekö todellisuudessa vain voimakkaasti elementtienergiaa kanavoiva olento…
    Vastausten etsijä tiesi ajattelevansa kuten tiedemies. Suurimmatkin uskonnot ja legendat saattoivat alkaa vain huhuista ja väärin ymmärretyistä tapahtumista.
    273 siirtyi taas eteenpäin. Hän oli kohta kiertänyt puolet huoneesta. Nyt pienen hyönteisen edessä kohosi iso, munan muotoinen patsas. Se näytti todella pelkistetyltä. Viirumaiset silmät ja pyöreän pisteen muotoinen suu näyttivät katsovan suoraan ulko-ovelle.
    Sinänsä hieman veikeän näköinen… 273 hymähti. Jos joku olisi kuullut hänen ajatuksensa, nazorak uskoi että kyseinen uskovainen olisi saattanut harmistua. Outoa ajatella, että kasvot jotka eivät yhdelle merkitse juuri mitään voi merkitä toiselle jotain paljon enemmän…

    273 katseli vielä hetken seinien kaiverruksia, ennen kuin hänen huomionsa suuntautui huoneen oikeassa reunassa olevaan oveen, joka ilmeisesti johti sivukupoliin. Nazorak vaihtoi huonetta.

    Temppelin sivukupoli näytti olevan omistettu Suuren Hengen puolustajille. Seinillä oli Suuria Naamioita ja legendaarisia Toa-Työkaluja. Kaiverrokset seinissä esittivät ajan aamun sankareita, ensimmäisiä toia. Kattoikkunoiden läpi himmeä valo loi huoneeseen hämyisän tunnelman.
    Salissa oli myös pienempiä kupoleita, joista elottomat naamiokasvot katselivat eri suuntiin. Jäätutkija oli kuullut Toa-Suvista yhdellä luennolla matoralaisten kulttuurista, mutta ei ollut odottanut näkevänsä joskus niitä. Temppelissä niitä oli useita.
    Matoralaisten evoluutio toiksi on kuulemma sidoksissa näihin rakennelmiin. Onkohan lajilla ollut aikojen alusta lähtien näitä, vai onko laji kehittänyt erillaisia kehittymistapoja ajan kuluessa?
    Nazorak kumartui yhden Suvan ylle ja kopautti varovasti sen kantta. Kuulosti metalliselta.

    ”Öh, oletko ihan oikeassa paikassa?” miesääni keskeytti tutkijan ajatukset.

    Nazorak kääntyi. Hän ei ollut huomannut lainkaan toaa, joka oli ilmeisesti meditoinut yhdessä kulmassa. “Ömm, k-kyllä kai. En varsinaisesti tiedä, kuuluisiko minun olla muualla…”
    ”Olisin mielelläni yksin”, Mustalumi totesi.
    “Ai, anteeksi”, nazorak säpsähti toan äänenpainoa. Hän ei ollut ajatellut häiritsevänsä ketään lähes tyhjässä huoneessa. Jäätutkija loittoni tarkastelemaan huoneen seinillä olevia kaiverruksia, vähän matkan päähän toasta.

    Matoro huokaisi ja hiippaili takaisin nurkkaansa. Hän sulki silmänsä. Teleskooppisilmät olivat kynnyksellä. Hän yritti keskittyä kivisten seinien kylmyyteen. Varjoihin, joissa hän näytti sinertävältä. Mitä hän oli ajatellut ennen hiipparia? Hän ei muistanut. Ajatusketju oli katkennut täysin. Ärsyyntyminen vaikeutti rentoutumista entisestään.

    Matoro istui hetken täysin liikkumatta. Näytti siltä, että hän oli löytänyt keskittymisensä.
    Klonk klonk. Matoro puristi silmänsä tiukasti kiinni. Hameeseen pukeutuneen muukalaisen kengistä lähti häiritsevän ontto ääni jokaisella askeleella.
    Matoro raotti toista silmäluomeaan. Volitakkasvoinen näytti haahuilevan ympäriinsä kammiossa. Tämä ei näyttänyt vieläkään tajuavan huoneen olevan pyhitetty toille.

    Matoro kuitenkin yritti sulkea häiriötekijän mielestään. Hän halusi ajatella rauhassa.

    Tuli hetken hiljaista. Matoro avasi taas silmänsä. Oliko neitonen lähtenyt jo? Aiemmin hänen askeleensa olivat kuuluneet selkeästi. Toa äkkäsi muukalaisen erään suvan luona. Vaikkei Matoro huomannut olennon naamioilla ilmeitä, näytti siltä kuin volitakin silmäaukkojen katse olisi jähmettynyt toaan itseensä.
    Hän kohotti kulmiaan. Nainen vaikutti hätkähtävän, kun mies näytti huomanneen tämän tuijotuksen. Hattupää haahuili taas toisen mystisen toavälineen luo ja tarkasteli sitä hetken. Jään Toa sulki silmänsä puolittain. Hän halusi tarkkailla olennon käytöstä.

    Kun toa näytti taas uponneen ajatuksiinsa, naisen naamion katse vähitellet hakeutui uteliaasti taas kohti Mustalumea. Matoro huomasi olennon liikkeistä tämän olevan jotenkin hermostunut.

    Toa oli juuri avaamassa suunsa, kun-
    “A- anteeksi, mutta…” muukalainen sanoi nopeasti jotenkin nolostuneesti, “oletko sinä… Jään Toa?”
    ”… aye?” toa vastasi noustessaan.

    Matoro sätkähti, kun nainen ryntäsi aivan hänen eteen kengät kolisten. Mustalumi huomioi tunkeilijan ruumiinlämmön sairaalloisen mataluuden. “Siis sellainen joka nystyy kanavoimaan jään elementtienergiaa ja vaikuttamaan aineiden lämrötilöihin selkästään tahtonsa voimalla?!”
    ”… kyllä?” hän varmisti. ”Toa Matoro”, hän esittäytyi.

    Metallinharmaa volitak tapitti Matoroa aivan hänen kasvoja alempana. Olio näytti värisevän hieman. Lopulta se päästi kimeän äännähdyksen, joka – lajista riippuen – kuulosti joko suloisen innostuneelta kiljahdukselta tai liitutaulun raapimista kynsillä.
    “O- olen ojiskellut galjon alhaisten lämrötilojen vaikutusta geologiaan ja tekniikkaan, sekä hieman elementtienergian teoriaa! O- olen sitkään halunnut nähdä elävän olennon, joka wystyy luomaan kiinteää vettä tyhjästä…”
    ”Olen, öh, imarreltu? Kuka oikeastaan edes olet?” toa kysyi epäluuloisena. Hän otti pari astetta etäisyyttä lähentelevästä olennosta.
    “Jäätutkija.”
    ”Jäätutkija?”
    “Ni- niin. S- siksi minua yleensä sanotaan.”
    ”En ole nähnyt sinua aiemmin”, toa totesi varuillansa.
    “Olen aika uusi täällä. En tunne vielä kovin montaa kaupungissa. Tai linnakkeessa.”

    Matoro mietti hetken. Hän päätti olla kysymättä aksentista. ”Et vaikuta siltä, että olisit aiemmin ollut Hengen temppelissä.”
    “En niin. Halusin vain tutustua kaulungin kulttuuriin ja etsiä mahdollisesti rauhallisen paikan jossa selvittää ajatuksia”, Jäätutkija myönsi. Sitten hän säpsähti kuin tajuten jotain. “Anteeksi, taisin häiritä, ööh, mietiskelyäsi?”
    ”No eipä sillä enää merkitystä ole”, toa totesi ja väänteli teleskooppisilmiä takaisin suletulleen. ”Olen ehtinyt jo tottua häiriötekijöihin.”
    “Hm? Onko ollut huonoja läiviä viimeaikoina?”
    ”Woah”, toa huokaisi. ”Et vissiin seuraa uutisia?”
    “E- en oikeastaan? Ollut hieman muuta, eikä… kotokuolessani yleensäkään ole kovin kattavaa uutisointia.”
    ”No, minulla saattoi olla jotain tekemistä Metru Nuin katastrofin kanssa. Plussana hukkasin Klaanin Nimdan sirut. Ei ihan paras viikkoni.”
    273 olisi saattanut olla hämmentyneempi siitä, mistä katastrofista toa puhui, ellei Mustalumen toinen virke olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan paremmin. Nimda…?

    ”Maailman vaarallisin ase…”

    “Siis… Klaani lähetti sinut hakemaan sen järjestöllenne?”
    Matoro ei vaikuttanut innokkaalta keskustelemaan yksityiskohdista.
    ”Se on poissa. Se on kaikki, millä on merkitystä.”
    Nazorak mietti kuumeisesti. Miten hän saisi mahdollisimman epäilyjä herättämättä kyseltyä aiheesta lisää? Kepekään ei ollut suostunut kertomaan kaikkia yksityiskohtia, mutta se johtui myös siitä, että tiedemies tiesi 273:n olevan Imperiumin kansalainen.
    “Öh, kuulin tästä Klaanin Nimda-jutusta vasta hetki sitten. Se lienee todella tärkeä Saaren tilanteen kannalta?”
    ”… kuka sinä olet?” Matoron epäilykset heräsivät.
    “Mi- minähän sanoin jo? En ole ferillä aivan kaikesta mitä nykyään tawahtuu. Siksi halusin vain kysyä…”
    ”En usko, että saisin puhua näistä asioista nykytilassani”, toa vastasi.

    Nazorak kirosi mielessään. Hän ei uskaltautunut koettelemaan jäätä enempää. Hän murahti pettyneenä.
    “Ai, anteeksi. Olisihan minun litänyt arvata. Varmaan saan aiheesta julkistakin tietoa. Vaikka niistä uutisista…”
    Jäätutkija kääntyi lähteäkseen. “Taidan mennä häiritsemästä sinua enemrää. Nä- käkemiin.”

    Matoro jähmettyi.

    ”Odota”, hän sanoi.

    273 katsoi olkansa yli. “Mitä sanoit?”

    ”Sinä… sinä olet nazorak, etkö olekin?” suletukasvo kysyi.

    Nazorak seisoi hetken jähmettyneenä niin, että olisi käynyt jääpatsaasta. Hittohittohittohittohitto!

    Jäätutkijan pää kääntyi hitaasti takaisin kohti huoneen ovea. Hän ei uskaltanut katsoa toaa kasvoihin, joka saattaisi hetkessä lävistää nazorakin kehon jääseipäällä. Se se vasta olisikin ironista.
    “… mistä tiesit? Aksentti?”
    ”Anteeksi, luin ajatuksesi”, Matoro vastasi ja asteli eteenpäin. ”Nazorak. Woah. Mitä sinä olet tänne päätynyt?”
    273 pyöräytteli silmiään naamionsa takana. Viime aikoina hän oli alkanut pitämään mielenvoimia omaavia olentoja liiankin ylivoimaisina. Hyvästi salaidentiteetti.
    “Jitkä tarina, joka on kerrottu viime aikoina liiankin monesti.”

    He istuutuivat kylmälle lattialle. Tarina oli jotakin, jota Matoro ei ollut tosiaankaan odottanut.

    Siinä oli hitunen toivoa.

    273 suoristi hameensa helmaa. “Täytyy sanoa, että olen hieman… yllättynyt siitä, kuinka hyvin teikäläiset tämän ottaa. Vain yksi kuudesta on yrittänyt taffaa minut nähdessään oikeat kasvoni.”
    ”Se taitaa olla vähän Klaanin heikkous”, Matoro totesi. ”Minun olisi pitänyt oppia olemaan luottamatta kehenkään, mutta se tuntuu niin masentavan pessimistiseltä.”
    “Ehkä hieman sama. En ylipäätään olisi nyt täällä, jollen olisi ollut liian sinisilmäinen.”
    Naamionsa hetkeksi aikaa pois ottanut nazorak vilkaisi nopeasti toaa. “Tiedän, tiedän. Hauska kielikuva.”

    ”En olisi uskonut vielä tutustuvani nazorakiin kaiken tämän muun lisäksi”, toa huokaisi tilanteen rentouduttua. ”Mutta näköjään en vain osaa elää normaalia, tylsää elämää.”
    273 vilkaisi nopeasti heidän ympärilleen. Mustalierihattuinen po-turaga oli käynyt hetki sitten huoneen ovella vilkaisemassa kaksikkoa.
    “Tuota noin. Pitäisikö meidän siirtyä jonnekin hieman vähemmän julkiseen paikkaan. Tämän keskustelun kuuleminen ei ehkä sovi kaikille tuntosarv- eikun siis korville.”

    Vortixx-ravintola oli hämyisä, metallinen ja täynnä led-valoja. Jään sotilas ja jään tutkija olivat ottaneet omakseen yhden sopen. Ravintolasta löytyi paljon pieniä kamareita valonarkojen bisneskokousten käymistä varten.
    Liskomies toi heille digitaalisen ruokalistan. Tarjolla oli hyönteisistä ja merilevistä tehtyjä herkkuja.

    ”Voisin ottaa tikarihämähäkkiä”, Matoro tilasi.
    273 selasi ruokalistaansa. “Saattaisin kokeilla torakkarisottoa.”
    Matoro pyöräytti silmiään muttei kysynyt mitään. Outoja nuo nazorakit.

    ”Ja mitä pariskunnalle saisi olla juotavaksi?” vortixx naputteli tilausta ylös.
    ”Öh, emme me ole?” toa vastasi hieman loukkaantuneena.
    “Kivennäisvesi, kiitos”, 273 totesi.
    ”Siniviini”, Matoro totesi. Vortixx nyökytteli ja poistui paikalta.

    Jäätutkija vilkaisi sivusilmällään lähtevään vortixxiin ja sitten Mustalumeen. “Mitä tuo äskeinen tarkoitti?”

    ”Mhm. Ah, unohdin ihan. Minusta on tosi outo ajatus, että voi olla yhteiskunta ilman minkäänlaisen… parisuhteen konseptia.”
    Nazorak hymähti. “Kyllä me tiedemiehet olemme muista kulttuureista ohiskelleet sen, mitä ‘marisuhde’ konsertina tarkoittaa, mutta sitä ei ole omaksuttu nazorakein kulttuuriin. Koska, noh, Imleriumi on kollektiiviinen kulttuuri, jossa viimeistään saman työryhmän yksilöt tai tartion sotilaat muodostavat yhteiskunnan perusyksikön.”
    ”Mutta estikö se esimerkiksi ystävyyssuhteita syntymästä? Mietin, onko kyse jostakin jutusta lajissanne vai onko se vain kulttuurissa?”
    “Tunteita pidetään kulttuurissamme toissijaisena järjestäytyneisyyteen verrattuna, mutta ei se estä sosiaalisten suhteiden syntymistä. Vielä Kesässä ollessani hääsin todistamaan unseerikluvilla liiankin hyvin Kesän Etnisen soliisin mustatakkien illanviettoa .”
    Matoro saattoi huomata inhoa nazorakin äänessä tämän sanoessaan.

    Ehkä olisi hyvä vaihtaa aihetta.

    273 laski kyynärpäänsä lasiselle pöydälle ja hivuttautui lähemmäs Matoroa. “Tuota noin. Nyt kun olemme tehneet sinunkauvat, niin saattaisitko nyt kertoa hieman enemmän Nimdasta? Ymmärrät varmaan, että Klaanin vihollinen on myös minun viholliseni, ja että mitä enemmän minä tiedän Imleriumille arkaluontoista tietoa, sen haitallisempaa se nazorakien johtonortaalle on.”

    ”No, Nimdasta voin sanoa sen verran, että se on ihan karzahnin vaarallinen, ja siitä kannattaa pysyä erossa”, Matoro tiivisti kätevästi koko seikkailunsa opetuksen.
    “Muille vai käyttäjälleen?” 273 kysyi.
    ”Kummallekin”, toa vastasi hiljaa ja heilautti harppuunarannettaan.
    “Oh…” 273 totesi hiljaa. “Sinä siis… olet ollut paljon tekemisissä asian kanssa?”
    ”Ehkä eniten Klaanista.”
    “Hmmh. Haittaako jos kysyn, mutta… miten sitä käytetään? Mikä tekee siitä niin vaarallisen ja halutun?”

    ”Se ammentaa ajatuksia ja tekee niistä totta.” Matoro ei olisi uskonut lausettaan vielä vuosi sitten.
    273 tuijotti hetken Matoroa.
    “Hyvä vitsi.”

    ”Se ei ollut vitsi”, toan jäätävä tuijotus oli kenties kylmin asia, mitä jäätutkija oli koskaan tutkinut.
    “No, siis! Kyllä minä tiedän, että tässä maailmassa on lukuisia asioita ja esineitä, joiden toimintaa on nykyäänkin hankala selittää, mutta tuollainen Toiveiden kivi kuulostaa liian… tarunomaiselta minulle.”
    ”Tämä arpi”, Matoro hipaisi leukaansa. ”Tuli miekasta, jota ei ollut olemassa. Miekasta, jonka minä kuvittelin.”
    Jollei Vastausten etsijällä olisi ollut naamiota, tämän ilme olisi saatettu xialaisittain tiivistää sanaan “WAT”.

    “No… okei. Entä mitä Klaani aikoo tehdä Nimdalla, tai sen siruilla? Käyttää Imleriumia vastaan sodassa?”
    ”Virallisesti tuhota ne. Minua ei varsinaisesti kiinnosta. En halua niitä lähellekään Klaania”, toa totesi katkerana.
    Nazorak tyytyi nyökkäämään. Tarjoilija toi heille heidän ateriansa. Matoro pureksi lautasellaan olevia pitkiä tikarihämäkin koipia. 273:lle koitui ongelmaksi juomansa juominen, koska ei ollut huomannut pyytää pilliä.

    Ilta alkoi laskea. Admin-aukiolla oli meneillään jotakin. Pääkadun suunnasta tulevalle kaksikolle tuotti suuria ongelmia päästä edes aukiolle väenpaljouden takia. Häly ja meteli täyttivät kuusikulmioisen aukean. Väki oli enimmäkseen kaupunkilaisia matoraneja, mutta muutakin väkeä näkyi välistä. He näyttivät pieniltä taustalla kohoavan linnakkeen ja Admin-tornin rinnalla.

    ”Mitä täällä oikein talahtuu?” naamionazorak hämmästyi. ”Väkeä kuin Totuusministerin nuhetta kuuntelemassa…”

    Mielenosoittajien kyltit ja iskulauseet eivät olleet mikään yhtenäinen kokonaisuus. Vaadittiin, että adminien pitäisi lopettaa salailu ja antaa valta kaupungille. Moderaattorien salakähmäiset tekemiset pitäisi tutkia. Vaadittiin läpinäkyvämpää johtoa. Moni myös vaati välitöntä sodan lopettamista. Sanottiin, että sota johtui Bio-Klaanista ja Tawasta. Toiset halusivat pakolaiset pois pelloiltaan ja pihoiltaan. Kolmannet muistuttivat kauppasaarrosta ja tulevasta talvesta, ja maalailivat nälänhätäskenaarioita.

    Kaikkia yhdisti sangen suuri tyytymättömyys kaupungin tilanteeseen. Vaadittiin toimia! Paluuta entiseen!

    ”Minä asuin Bole-Korossa tuossa luoteessa”, eräs le-matoran sopersi. ”Olin juuri sinä päivänä metsällä kun se tapahtui! Allianssin hirviöt olivat tappaneet ihan kaikki! Jättäneet ruumiit hautaamatta, kaduille ja taloihin!”

    ”Miksei Klaani tehnyt mitään? Missä oli Laivaston väki silloin? Miksi me suostumme adminien hallittavaksi jos he eivät puolusta meitä?” Ernie-niminen ta-matoran kailotti. Hän seisoi kellotornin kaiteella.
    ”Torakoiden lehtien mukaan niillä on 70-kertainen ylivoima Klaaniin… Admin Ämkookin näki kaiken toivottomaksi ja vaihtoi puolta! Päämoderaattorinkin kerrotaan loikanneen muualle!” hän jatkoi.

    ”Adminit eivät ole kertoneet mitään! Heillä ei ole tilanne hallussa. He eivät ole kertoneet Nimdasta, he eivät ole kertoneet Umbrasta tai edes siitä matoran-murhasta juuri tällä aukiolla!” joku muu huusi väkijoukosta.
    ”Millä oikeudella moderaattorit sulkivat Klaanin sepän pajan? Vain petturiepäilyn takia!” kertoi joku roolipeliseuran jäsen. ”Adminit eivät ole lain yläpuolella!”

    ”Laskelmien mukaan jos kauppasaarto tihenee tähän tahtiin, kaupungista loppuu ruoka kuuden viikon kuluttua!”
    ”Etenkin kun täällä on tunkeilijoita syömässä sitä!”
    ”Olisivat taistelleet maistaan!”

    ”Entä etelänuskoiset sitten? Ovatko adminit hylänneet Mata Nuin? Onko ruskea hyönteinen Suuren Hengen rangaistus?” paasasi yksi turaga. ”Suuri Parvi, legendojen Suuri Parvi on yllämme. Lähetetty puhdistamaan saaremme velvollisuudenvieroksujista!”

    Valkoinen nazorak tunsi itsensä epämukavaksi. Paitsi että hän ei halunnut liikkua isoissa väkijoukoissa, hän ensi kertaa Klaanissa ollessaan näki sodan aiheuttaman paniikin ja epätoivon kaikessa suuruudessaan.
    ”Mi- miksi foliisi tai moderaattorit eivät huutu tähän? Eikö mielenosoituksilla ole aina korkea vaara ajautua häiriöksi ja mellakoiksi? Vaaraksi hallinnolle…?”
    Vaikka Imperiumin kasvatti itse oli taistellut omassa maassaan sotilashallintoa vastaan, 273:sta näky tuntui todella… ennen kuulumattomalta. Kansalaiset osoittivat mieltään ja huutelivat mielipiteitään siinä missä Pesässä olisi lennelleet aatteiden häpäseiden päät.

    ”Klaanissa on sananvapaus”, Matoro kertoi. ”Eikä väkivaltaa pidetä ratkaisuna. Moderaattorit puuttuvat, jos meno äityy liian vaaralliseksi.”
    ”Ilmoita sitten kun äityy. Minä hiivin takaisin huoneeseeni. Noin iso joukko saa minut helrosti hengiltä…” nazorak kuiskasi mahdollisimman hiljaa.
    ”En minäkään tässä ajatellut aikaa viettää”, Matoro vastasi heidän pujotellessa väkijoukon keskeltä kohti Klaania.

    Viimepäivät Klaanissa olivat antaneet vastustajan tiimiin liittyneelle nazorakille kuvan siitä, että epätoivoisesta asemasta huolimatta Klaanin rivit pitivät yhtä luotettavien johtajien voimin, monikansallisuudesta huolimatta.
    Nazorak kuunteli vihapuheita. Ne saivat hänet arvioimaan oletustaan uudestaan.

    ”Oliko Klaani aina tällainen ja silmäni ovat avautuneet, vai kieltäydyinkö vain näkemästä tätä?” Matoro kysyi osittain itseltään.
    ”Muistan, kuinka kävin täällä ensimmäistä kertaa. Jäljitin akshikromidia, joka oli räjäyttänyt Zagni-Metrun temppelin.” Toa naurahti. ”Ensikokemukseni kaupungista oli se, kun marssin sisään Ruskeaan Makutaan ja kysyin hämäräväeltä tietoja. Kukaan ei muka tietänyt mitään mistään lonkeromiehestä. Valmistauduin ottamaan käyttöön kovemmat kuulustelumetodit, kun joku kertoi paikallisten lainvalvojien jo pidättäneen kohteeni. Yllätyin. Minut ohjattiin ’moderaattorien’ puheille, ja… no.”

    ♫ Valon Ritari valehteli sinulle silloin ensimmäistä kertaa~ ♫

    ”Kävin sittemmin täällä usein. Kaupunki oli silloin paljon pienempi. Mikä minua täällä kiehtoi? Ehkä se, että täällä oli silloin niin… toiveikas henki. Klaania pidettiin todisteena siitä, että kivojakin asioita voisi olla. Ei ole kovin montaa paikkaa, jossa niin erilaiset olennot elelivät rinta rinnan.”

    ♫ Toivo on kuin sokeria~ ♫
    ♫ Sillä on hyvä peittää valheet~ ♫

    Jäätutkija yritti pysytellä mahdollisimman lähellä Matoroa ja varoa mielenosoittajia.
    Mutta nazorakin oli pakko pysähtyä. Hän tunsi olonsa oudoksi.

    Epäselvä kuva. Kuin häilyvä ja rakeinen. Silmät tapittaa tummiin taivaisiin kohonevia hahmoja. Isoja ja voimakkaita. Hän katsoi kasvoja. Näki piirteiden horisontit.

    273 havahtui taas hetkeen. Hän pudisteli päätään saadakseen itsensä hereille.Hän loikki taas Matoron luo.

    ”Ettei vain meillä täällä, hyvät toverit, ole peräti kuuluisaa Mustalumea!” Ernie loikkasi katukivetykselle. ”Tervetuloa! Voisin kysellä sinulta jotakin, ja saat päättää itse vastaatko! Tietysti jos et vastaa niin onhan sekin vastaus sinänsä.”

    Matoro nielaisi. Karzahni vieköön matoran oli tarkkasilmäinen. Ernie oli ollut aikanaan Klaanilehden ykkösreporttereita, tunnettu skandaalijutuistaan kaupungin laitapuolesta. Sittemmin hän oli perustanut administorkriittisen lehden nimeltä Lampaat. Hän oli kuohuttanut kaupunkia kuukausia sitten heitettyään moderaattori Paacoa tölkillä.
    Matoranin lähestyessä toan vierellä seissyt nazorak veti takkinsa kauluksen paremmin niskansa suojaksi ja loittoni kauemmas väkijoukkoon.

    Matoro harkitsi hetken. Lauma sekopäisiä mutanttivisorakeja olisi ollut paljon mieluisampi uhka. Niiden hoiteleminen olisi sentään ollut yksinkertaista. Joukko toan ympärillä antoi tälle tilaa.

    ”En usko, että osaan vastata kysymyksiisi Klaanin politiikasta. Olen ollut melko kiireinen”, hän lopulta vastasi.
    ”Jukranheijaa, sinä Matoro olet Klaanin sisäpiiriä. Tiedät ainakin enemmän kuin me, kansalaiset!”
    ”En usko, että on mitään Klaanin sisäpiiriä. Kuka tahansa voi liittyä Bio-Klaaniin, mikäli haluaa tuod-”
    ”Tuon voin lukea linnakkeen vastaanotostakin!” ta-matoran keskeytti. ”Miten seikkailusi meni, Mustalumi? Mitä Klaanin Nimdalle tapahtui? Miksei asiaa käsitellä julkisesti?”
    ”Adminit ja moderaattorit selvittävät Bio-Klaanin oikeudelliset asiat. En tiedä, saanko kertoa tutkinnasta.”
    ”Mutta sinua siis tutkitaan? Sinua, Klaanin seikkailijasankaria? Tiedätkö, kuinka moni on pitänyt sinua toista esikuvallisempana?”

    Matoro ei varsinaisesti halunnut myöntää sitä, mutta hän oli tainnut aina olla melko suosittu kaupungin median parissa. Ehkä se johtui siitä, että hän oli aina kertonut mielellään seikkailuistaan ja ajatuksistaan kenelle tahansa. Lopulta kun kävi Klaanilaisia läpi, olihan hän yksi vähiten epäilyttävistä henkilöistä.

    Tai oli ollut.

    ”Kyllä. Admineilla on käynnissä tutkinta siitä, mitä matkallani tapahtui”, toa myöntyi lopulta.
    ”Liitytkö Metru Nuilla sattuneeseen terrori-iskuun? Miksi saavuit Klaaniin metrulaisella pommikoneella?”
    ”En koe tarpeelliseksi vastata noihin kysymksiin ennen kuin Adm-”

    ”Adminit ja adminit! Juuri tätä tarkoitan! Salailu, salailu ja hyssyttely! Adminimme ovat kuin diktaattorit – operoivat lain yläpuolella, eivät vastaa kellekään! Pitävät asiat omana tietonaan! Kaupunginvaltuuston pitäisi laittaa heidät paikalleen!”

    Ernie odotti hetken, että yleisön huudot lakkaisivat. Sitten hän kääntyi jälleen toan puoleen:
    ”Olit päämoderaattorin hyvä ystävä. Umbra ei ole nähty kuukausiin, ja huhu sanoo hänen loikanneen vihollisen puolelle. Toisten mukaan hän lähti elämään äveriästä elämää Metru Nuille. Osaatko sanoa, Matoro, mikä on totuus?”

    Jään sotilaan teki tosiaankin mieli tehdä loppu matoranin pilkasta. Se ei tiedä, se ei ymmärrä, hän vakuutteli itselleen. Matoran ei ole kuin suunsoittaja. Lisäksi, mitä adminit sanoisivat? Ehkä he kertovat Umbrasta kun on aika. Admineilla on tilanne hallussa-

    ♫ Petturi sai mitä ansaitsi~ ♫
    ♫ Mustan maineen ja vähän muistajia~ ♫

    ”Hän ei tekisi niin”, Matoro puristi suustaan. Hän kohotti kylmän katseen toimittajan silmiin. ”Hän kaatui taistelussa ZMA:n koneita vastaan.”

    ”Ja jos ette halua Allianssin ruoaksi, kehottaisin heräämään tosimaailmaan.”

    Ernie jäi katselemaan poistuvan toan selkää tietämättä, mitä sanoa.

  • Vastausten etsijät

    Aiemmin

    ”Ömm. Kiitos?”

    Kristallikivi kimalteli punkallaan istuvan Kepen kämmenellä. Tiedemies katseli sen labyrinttimaista, läpikuultavaa rakennetta – halkeamat muodostivat murikan pintaan kuin huurteisen mosaiikin, joka haaleassa valossa toi Kepen mieleen vaelluksen Vuoren sisuksissa pari talvea taaksepäin. Kuinka yksinkertaista sekin aika oli ollut.
    ”Pitäisikö tämän sanoa minulle jotain?” toa kysyi.

    ”Mene ja tiedä”, Guardian vastasi niskaansa hieroen. ”Takavarikoin sen muuan… no, takavarikoin sen. En tiedä selakhikristalleista paljoa, mutta näyttää aika paljon sellaiselta. Älä räjäytä sitä naamallesi.”

    ”N-niin”, Kepe mutisi. ”Voin kyllä vilkaista tätä, kunhan… ehdin vähän siivoilla.”
    Skakdi nyökkäsi ja vilkuili huonetta. Oli melko ilmiselvää, että toa ei ollut viettänyt siellä aikaa vuosiin.

    ”Ei kiirettä. Kunhan selvität asian.”

    ”Jos- jos tässä on elementaalienergiaa, minulla on kyllä pari anturia jotka löytävät sellaisen lähes satavarmasti.”

    ”Miten sinulla on muuten mennyt?” admin mutisi. Kepe tiesi, että skakdi oli tarkoittanut sen tuttavalliseksi… mutta juuri nyt se kuulosti vain huolehtivalta. ”Et ole juuri liikkunut julkisilla paikoilla.”

    ”Öh, en.”

    Skakdi nojasi ovennurkkaan kädet puuskassa. ”Kiirettä pitää, vai.”

    ”Tavallaan.”
    Tauko sanoissa oli minuutin pidempi kuin Kepe halusi sen olevan. Toa sormeili kristallia käsissään hetken aikaa kunnes muisti valitettavan todennäköisen räjähdysmahdollisuuden ja tökkäsikin kiven yöpöydälleen.
    ”On ollut vähän… muuta mietittävää.”

    Olikohan Guardian kuullut siitä, kun hän oli… lähtenyt kysymään Iggystä? Jos oli, admin oli liian kohtelias ottamaan asiaa puheeksi. Oikeastaan mitä varmimmin tämä oli jo kuullut siitä, eikä Kepe tiennyt mitä ajatella.
    Kyllä hän luotti Klaanin johtoon tarpeeksi puhuakseen asiasta. Hän ei vain luottanut tarpeeksi, että osaisi saada sanansa kuulostamaan joltain muulta kuin hullun horinoilta.

    Skakdi tuntui ymmärtävän hiljaisena. Hän tarttui ovenkahvaan ja oli selvästi jo tekemässä lähtöä, kunnes pysähtyi ja nosti yksinäisen etusormen pystyyn.

    ”Niin, toinen asia”, admin sanoi. ”Pääreaktori.”
    ”Öh, joo?”

    ”Kuinka vakaa se on? Onko olemassa riskiä, että torakat voisivat räjäyttää sen?”

    Kysymys kylmäsi Kepeä, mutta hän pudisti päätään. ”Ei, se ei tunnu kovin todennäköiseltä… laitteisto on niin herkkää että menisi rikki ennen ylikuumenemista. Voin kyllä tehdä vähän turvatestejä jos sopii. Vaikka heti.”

    ”Riittää minulle”, skakdi sanoi hymyillen. ”Mutta ylintä johtajaasi kanavoiden on silti pakko sanoa… mene nukkumaan.”
    Kepe nyökkäsi poissaolevana. Uneksiminen. Mistä hän tiesi ettei tehnyt sitä nytkin.

    Huone oli Guardianin poistuttua kylmä ja etäinen. Kepe ei viitsinyt kutsua sitä kodikseen – eihän se ollut sellainen ollut aikoihin.

    Nyt

    Tuoksi yöksi Kepe oli päättänyt vetäytyä pajaansa.

    Paja ei vieläkään ollut se sama tuttu ja turvallinen, jota se oli aiemmin ollut. Se oli tyhjempi, monin tavoin valjumpi… kuolleempi?

    Hän onnistui vain vaivoin nukahtamaan punkkaansa kakkoshuoneessa. Ja kun aamu koitti, oli hän yhä läpiväsynyt.

    Ennen kuin hän lähtisi etsimään Nui-Koron väkeä totuuden Profeetasta perässä, Kepe päätti siivota pajaansa hiukan. Sen verran, että sai käsitystä siitä, mitä kaikkea hänellä yhä olikaan tallella tavaroistaan. Hän löysi paljon keskeneräisiä projekteja, jotka olivat jostain syystä tai toisesta unohtuneet johonkin laatikkoon tai nurkkaan… monia sellaisia, joita hän ei enää edes muistanut tehneensä. Ja joitakin todellisia helmiä ja ylpeydenaiheita, ne saisivat nyt aivan oman hyllynsä. Hyllyn jonka voisi asentaa vaikka…
    … siihen, missä suuren varaston ovi oli ollut…? Jos ovea ei koskaan ollut, miksi sen paikalla oli tyhjä seinä, miksei siihen oltu asennettu hyllykköä kuten kaikkialle muualle…?

    Ovelta kuului koputus.

    Kepe havahtui ajatuksistaan. Kuka vieras olikaan, oli hänen ajoituksensa hyvä. Tai hyvä ei ehkä ollut sana, jota hän etsi, sillä tällä hetkellä hän olisi mielellään ollut yksin. Siitä huolimatta ja velvollisuudentunnostaan hän päätti vastaanottaa tulijan. Pajan ovi oli harvoin lukossa, eikä oikeastaan nytkään, mutta Kepe tahtoi osoittaa tälle entisenlaista vieraanvaraisuutta.

    Kun tiedemies avasi oven, hän odotti – pelkäsi – joutuvansa taas kasvokkain pienen, luonnotonta valkeaa naamiota kantavan kummituksen kanssa. Sen sijaan, tosi kummallisena helpotuksena, hänen edessään seisoi todella oudosti pukeutunut olento. Kepen katse skannasi tulijan päästä varpaisiin, hämmentynyt ilme kasvoillaan.

    Ovensuussa seisoi hattuun, volitakiin, takkiin, raitahameeseen ja rautakalosseihin sonnustautunut olio. Tämä oli melkein saman kokoinen kuin Kepe.
    ”Öh… Herra Kele, otaksun?”

    Pikaisella silmäyksellä tämä olisi varmasti sulautunut mihin tahansa väkijoukkoon, mutta yksin autiolla käytävällä seistessään tämän olemus herätti paljon kysymyksiä. Hattu (sisätiloissa?) oli vähän tarpeettoman syvällä päässä, ja volitak nostatti omituisen mielikuvan jonkinlaisesta kuminaamarista, mitä ne sitten olivatkaan. Kepe koetti oikaista kiikarisilmänsä objektiivia varmistaakseen etteivät sen säädöt olleet pielessä. Hän päätyi kuitenkin vain haparoimaan tyhjää, sillä hän ei ollut vieläkään koonnut uutta.

    ”Öö, Kepe, juu, kyllä. Omassa persoonassaan.”
    ”En kai häiritse?”
    ”…Et toki. Olin vain… siivoamassa paikkoja. Kuka olet?”
    ”Öhm”, muukalainen kuulosti miettivän hetken. ”Voitte sanoa minua Jäätutkijaksi. Kuulin että olette tiedemies. Olen… itsekin. Ja tuota. Kuulin myös, että yksi Klaanin admineista olisi antanut teille elementaalikiven tutkittavaksi?”

    Tiedemiehuus saattoi selittää tulijan omalaatuista olemusta, sen hän oli kokemuksestaan tieteilijöiden kanssa todennut useasti. Mutta millä saarella ja missä sakarassa oli joku, joka tutki jään elementtiä ammatiksi asti? Useimmat tämän maailman keksijät ja tiedemiehet koettivat rakentaa vain yhä pienempiä ja pienempiä transistoreja ja höyrymoottoreita, tai opiskella flooraa ja faunaa, mutta lopulta yllättävän harva kajosi Toien mystisiin, itsestäänselvyyksinä pidettyihin voimiin tieteen keinoin. Kepen omiin Kanohi-laitteistoihinkin moni kollega suhtautui tietyllä nyrpeydellä, kuin Kanohi olisi ollut heidän yläpuolellaan, pyhä.
    ”Tuota, voit sinutella, jos saan tehdä samoin.”

    Kiveen Kepe ei ollut ehtinyt vielä tarkemmin tutustua, lukuunottamatta sitä, mitä hän oli saanut G:ltä kuulla. Se oli kuulemma vaarallinen, ja varmasti tietyissä käsissä olikin. Mutta minkälaiset kädet tällä tyypillä oli?

    Nekin oli peitetty nahkahanskoilla.

    ”Ja…joo. Ehkä antoikin. Mitä tahdot siitä?”
    ”Haluaisin itsekin mahdollisesti osallistua tutkimuksiin. Olisin itse tarjoutunut tutkimaan sitä, mutta herra admin oli ehtinyt tuoda sen jo sinulle”, Jäätutkija vakuutti. Kepe pisti merkille sen, että tällä tiedemiehellä oli pehmeä ääni, josta oli hankala määrittää sukupuolta. Hänellä oli voimakas aksentti, joka muistutti ajoittain rahisevia sähähdyksiä.

    Kepe puri huultaan. ”Miten voin luottaa sinuun? Se on vaarallinen kapistus.”
    Varmasti tämä henkilö, kuka olikaan, nautti Klaanin jonkintasoista luottamusta, kun sai kulkea pääasiassa huoltotiloista ja varastoista koostuvassa kerroksessakin omin nokkineen.

    Volitakin pinnassa ei näkynyt matoranin tai toan kasvoille ominaisia ilmeitä, mutta muukalaisen asennon vaihtamisesta ja hengityksestä saattoi huomata Jäätutkijan tuskastuneen. Hän oli hetken hiljaa.
    ”E-en voi osoittaa luotettavuuttani, kyllä. Mutta uskon, että kivi on sellaisenaan vaaraton. Olisin vain halunnut mukaan tutkimuksiin. Asialla on… minulle arvoa. Mutta jos se ei sinulle käy, niin jätän sen sinun vastuulle.”
    Jäätutkijan hame heilahti, kun tämä kääntyi lähteäkseen. ”H-hyvää häivänjatkoa…”

    Kepen uteliaisuus petti hänet.

    ”Hei…odota. Voit ehkä auttaa kiven kanssa, mutta vastapalveluksena toivon vastauksia.”
    Jäätutkija kääntyi katsomaan takaisin matatukasvoiseen toaan. ”Vastauksia mistä?”
    ”Itsestäsi, lähinnä. Myös siitä kivestä, koska tiedät siitä enemmän kuin kerrot.”
    Olenko muka noin huono valehtelija…?
    Jäätutkija mietti hetken. Sitten Kepe kuuli huokauksen volitakin sisästä. ”Hyvä on. Mutta tutkitaan ensin se kivi…”

    Kepe kaivoi lipaston laatikkoa. Se oli yksi niistä, joita hän oli viimeksi tonkinut ennen… pudotusta. Sieltä löytyi kuin löytyikin se mitä hän etsi, lämpökameran virtapiuha. Itse lämpökamera oli suuri ja vanha kapistus, joskus kauan sitten Ko-Metrussa rakennusten lämpövuotojen havaitsemista varten valmistettu. Takuuaika oli varmasti mennyt jo umpeen. Kyseessä ei ollut tieteellisin instrumentti markkinoilla, mutta muuta Kepellä ei ollut nyt käsillä.

    ”Hm. Miten tuo toimii?” Jäätutkija kysyi.
    Kysymys yllätti Kepen. Jäätutkijassa oli jotain todella kummallista, sillä tämä ei vaikuttanut tuntevan näinkään tavanomaista laitetta.
    ”Se näyttää tällä ruudulla kuvatun kohteen pintalämpötilan, öö, xiaksi heat mapina, mikä lämpökartta tai kuva se täkäläisittäin onkaan. Lämpimämmät alueet ovat kellertäviä ja vaaleita, kylmät taas sinertäviä.”
    Jäätutkija oli hiljaa. Mietin lähinnä, mistä napista se lähtee päälle, mutta okei…

    Kepe suuntasi kameran kiven suuntaan. Sen taustalla olivat suurinpiirtein huoneenlämpöiset seinä ja pöytä, molemmat ehkä ihan hitusen kylmemmät. Kivi ei kuvassa kuitenkaan näkynyt. Kepe kampesi laitteen herkkyyttä eteenpäin, mutta yhtäkään poikkeamaa taustasta ei erottunut. Ja vielä. Ei vieläkään. Sitten säätimen asteikko loppui kesken.

    Jäätutkija kumartui Kepen viereen. ”Ooh. Mielenkiintoista.”
    Kepe hieroi leukaansa katsellessaan laitteen näyttämää kuvaa. ”Guartsu oletti kiven olevan selakhialaista kristalliteknologiaa. En väitä tietäväni niistä kovinkaan paljoa. Same ehkä osaisi kertoa enemmän aiheesta. Olen ainakin kuullut että kaikki elementtikivet ovat louhittu muinoin Kristallisaarten kallioperästä. Sieltä kai tämäkin.”
    Jäätutkija nojasi pöydän reunaan. ”Minäkään en tiedä mitään, mistä se on lähtöisin. Mutta… miten se toimii? Tiedän, että sen sisälle on varastoitunut jään elementtiä energiana. Loisikohan energia jonkinlaisen lämmön peittävän auran?”
    ”Eli tämän kiven puhdas elementaalienergia ei siis näy kamerassa kylmänä mustana läikkänä, vaan…puhtaana olemattomuutena. Kuin se olisi lämpösäteilylle olematon, ja siksi näkymätön. Huh, aika hurjaa. Näen siihen perustuvassa teknologiassa kyllä suurta potentiaalia.”

    Kepe kuuli Jäätutkijan naamion alta hymähdystä muistuttavan äännähdyksen. ”Niin, todellakin…”
    Hameeseen pukeutunut tiedemies käveli toiselle pöydälle asetetun kristallin luo. Hetken Kepe oli näkevinään lämmöstä kertovia värejä, mutta samassa ne katosivat. Jäätutkija katsoi hetken elementtikiveä naamionsa suuosan pintaa raapien. Sitten hän astui hieman kauemmas ja ojensi toisen kätensä sivulleen.
    Kepe katsoi laitteen kuvaa. Hän näki vilauksen värillisistä sormenpäistä. Olennon ruumiinlämpö näytti aika matalalta. Lähes samalta kuin huoneen lämpö.
    ”Auran säde näyttäisi olevan noin 1,3 metriä.”

    Hattupää nyökkäsi. Hän poimi kiven ohuilla sormillaan ja rupesi pyörittelemään sitä nahkakäsineillään.
    ”Olisiko sinulla muita mahdollisia laitteita, jolla tästä saisi jotain irti?”

    ”Tällä varoitusajalla en ehdi hankkia parempaa kalustoa. Minulla oli muutama laite, mutta ne eivät ole tällä hetkellä…käyttökunnossa.”
    Kepe vilkaisi sitä kohtaa seinässä, jossa Verstaan syvempien syöverien ovi oli ollut. Mitä oli tapahtunut kaikelle tavaralle, jota siellä oli ollut? Hän muisti selvästi vieneensä sinne joitain laitteitaan, mutta nyt niistä ei ollut jälkeäkään. Oliko hän hukannut ne?

    Kepe kääntyi takaisin katsomaan vierastaan. Hän havahtui ajatuksistaan, kun huomasi miten Jäätutkija häntä katsoi. Hän näytti raapivan ihoaan plastroninsa alta, tuijottaen Kepeä mietteliään näköisesti kylki häntä päin. Lopulta Jäätutkija uskalsi esittää mietteensä ääneen:
    ”Tuota noin. Suhuin moderaattori… öhm, Sl- eikun. Kla- öh, LADIKSEN kanssa”, muukalainen aloitti varoen.
    ”ja hän mainitsi, että olit ollut hänen kanssaan vähän aikaa sitten Lehu-metsässä?”
    ”Joo, meillä oli siellä eräänlainen…seikkailu. Kuinka niin?” Kepe kysyi taitellessaan lämpökameran jalustaa kasaan.’
    Jäätutkija vaikutti taas miettivän hetken sanojaan.
    ”No… minullakin oli eräs seikkailu siellä säin. Mietin, että olisitko sattunut huomaamaan siellä jotain… outoa?”

    ”… Outoa? Millä tavalla outoa?”

    Kysymys sai hametutkijan hetken hiljaiseksi.

    ”… selottavalla tavalla outoa. Jotain… vaarallista?”
    Kepe alkoi hahmottaa mitä vieras ajoi takaa. Mutta miten tämä saattoi tietää niistä?

    ”Puhutko nyt… väärään suuntaan lyövistä salamoista?”

    ”E- en tiedä. Mutta kuulostaa hyvin mahdolliselta.”

    Kepe katsoi Jäätutkijaa, valkoisten kasvojen kalvetessa entisestään.

    ”… Eli tiedät jotain niistä sinikätisistä hirvityksistä. Kerropa nyt, kuka oikeastaan olet.”

    Jäätutkija katsoi ensin Kepeä, sitten epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän työnsi hansikoidun kätensä takkinsa povitaskuun, vetäen sieltä esiin taitellun paperin. Käsi ojensi sen toalle.
    ”Sinun ehkä kannattaa lukea tämä ensin…”
    Kepe nappasi paperin. Hän taitteli sen auki ja aloitti lukemaan. Mitä pidemmäs hän ehti, sitä kurtumpaan hänen kulmansa kävi. Aivan kuin hänen olisi ollut vaikea uskoa tekstiä.
    ”Oletko sinä…”

    Kepen lause jäi kesken epäluulosta. Hän nosti katseensa taas hopeiseen volitakiin. Jäätutkija huokaisi syvään ja nosti kätensä takaraivolleen. Toatiedemies seurasi, kuinka naamioon kiinnitetty remmi aukesi ja naamio laskeutui oudon vastausten etsijän kasvoilta remmien varaan.


    ”… nazorak?”


    Kepe poimi leukansa lattialta. ”Täytyy sanoa, että tämä tuli vähän puskista.”

    Hän kääntyi taas paperin puoleen. ”Mutta jos adminit luottavat sinuun, täytyy minunkin. Ja lisäksi…olet meille arvokas tietolähde ja…tutkimuskohde.”
    ”Hmm, niimsä kai. Ja jos nyt kunnolla esittäydyn, niin olen Jäätutkija 273. Imleriumista karannut tiedemies ja tämän elementaalikiven omistaja.”

    ”Tämä itse asiassa selittää sinusta aika monta asiaa, niin olemuksestasi kuin tiedoistasikin… Kulttuurishokki saavuttuasi tänne oli varmasti valtava.”
    ”Olihan se kieltämättä. Joudun käyttämään tätä valeasua, koska en usko että raikalliset katsoisivat minua hyvällä. Minulla on nyt oma huone linnakkeessa ja annan tietoja Klaanille suojelua vastaan.”
    ”Tietävätkö entiset esimiehesi sinun loikanneen?”
    ”Eivät. Tai… ainakin toivon niin. Lavastin kuolemani.”
    ”Toivottavasti onnistuneesti.”

    Jotta toa ymmärtäisi kaiken, nazorak päätti istuutua ja kertoa tarinansa vielä kerran läpi. Hän osasi sen jo miltein ulkoa.
    ”… ja Figa auttoi minut adminien nuheille, jotka ottivat minut lojulta tänne. Sen nituinen se.”
    Kepe nyökytteli ymmärtävästi. ”Mutta mistä sinä olet kuullut kaiken minusta, ja miksi Gee toi tuon kiven minulle tutkittavaksi?”
    ”Moderaattorit kuulustelivat minua muutama häivä sitten. Kuulin silloin sinusta ja käynnistänne Lehu-metsästä. Sen jälkeen Eversti Guardian kävi kovistelemassa minua Viidakkosaarten jutusta. Hän huomasi kiveni, ja koska hän ei luota minuun, hän takavarikoi sen.”
    ”Eli tämä kivi olikin sinun kaiken aikaa.” Palaset loksahtivat paikoilleen. ”Kysyit Lehu-metsästä… siispä tunnet Siniset kädet. Mitä voit kertoa niistä? Tiedätkö, mitä ne ovat?”

    273 pudisti päätään. ”Kätöset nuo Siniset… ne- ne ovat yhteiskunnassamme enemmänkin myytti. Kauhutarina. Propagandaosaston taga hallita työläisiä helolla. En itse oikeastaan uskonut tarinoita, ennen kuin näin Kädet itse…”
    Siniset silmät katsoivat Kepeä. ”Entä sinä? Sinäkin tiedät niistä jotain?”
    ”Vain sen, mitä olen itse nähnyt. Ne kävivät kimppuumme Lehu-metsässä, kuten ilmeisesti tiedät. Ne vaikuttavat etsivän… sitä, mitä mekin tuolla matkallamme etsimme. Miten paljon sinulle on kerrottu Nimdasta?”

    273 kohotti tuntosarviaan.


    ”Mikä se on?”


    Kepe tuntui typertyvän vastauksesta. Viime aikojen nimdajahdin jälkeen hänen oli hankala muistaa, etteivät kaikki tienneet siitä. Keskiverto Nazorak-imperiumin kansalainen todennäköisesti tiesi siitä vielä vähemmän kuin matoralainen.
    ”En tiedä miten paljon minulla on valtuuksia kertoa, mutta se, että Nazorak-imperiumi tahtoo valloittaa tämän saaren itselleen on vain osa koko tarinasta. Nimda on…ase. Maailman vaarallisin ase, ja viime aikoina olen käynyt kovaa kilpajuoksua yhdestä sen osasta Sinisten käsien kanssa.”
    273 tuntui värähtävän joka kerta, kun Kädet mainittiin.
    Kepe katsoi lattiaan.

    ”Nyt olemme kuitenkin sen suhteen toistaiseksi täydellisessä umpikujassa… ja niin toivottavasti Kädetkin.”
    Jäätutkija katsoi Kepeä ja huomasi tämän alakuloiset kasvot. Hän kallisti päätään. ”Voitko kertoa, mitä tawahtui?”
    ”En tiedä, miten muotoilisin sen ilman, että kuulostan seinähullulta. Mutta Nimda tai sen haltija pelaa ihan omaa peliään ja löi oven nenäni edestä kiinni. Ja Kädet jäivät sen oven toiselle puolelle.”

    Kepe ei tosiaan ollut ehtinyt vielä suuremmin miettiä, mitä se, että hän näki Kädet Verstaassa implikoi. Hän ei tiennyt niiden sijainnista tällä hetkellä yhtään mitään, eikä näiden tilanteesta. Hän ei voinut mitenkään tietää, olivatko ne kenties saaneet jo Zeetan jotenkin otteeseensa. Ja jos olivat, hän ei voinut tehdä asialle pätkän vertaa…

    273 piti alempia käsiään puuskassa takkinsa alla, hieroen leukaansa pitemmällä ja hansikoidulla kädellä.
    Tämä ”Nimda” oli aivan uusi juttu minulle… tietenkään siitä ei välttämättä tiedä kuin esikunta ja todennäköisesti Tiedustelupalvelu. Mutta… Imperiumillahan on jo Rautasiipi sekä Tulikärpänen. Nehän ovat sotavoimien tuhovoimaisimmat sotakoneet. Mihin johtoporras tarvitsee enää kolmatta asetta? Ei ainakaan tätä sotaa varten.
    Tiedemieskollegan sanat jäivät kaikumaan aavemaisesti 273:n päähän.
    Maailman vaarallisin ase…

    273 muisteli Totuusministerin pitämiä palopuheita. Muiden lajien epäpuhtaudesta ja aliarvoisuudesta.
    Ellei… ellei Imperiumi sitten halua alkaa ”puhdistamaan” maailmaa…

    Kepe heitti 273:lle vastakysymyksen. ”Miten sinä puolestaan tiedät Lehu-metsän tapahtumista? Olitko tuolloin paikalla?”
    Jäätutkija nosti katseensa takaisin Kepeen. ”Öh, olin. Ehkä… kaksi viikkoa sitten? Käsittääkseni olin alueella sinun ja moderaattorien käynnin jälkeen. Varmaan parempi kerrata asiat kronologisessa järjestyksessä?”
    Kepe nyökkäsi. ”Juuri tuolloin minä, Same, Bladis ja Snowie olimme siellä. Same ja Bladis olivat tulleet meitä vastaan, ja kun olimme lähdössä näiden ajoneuvolla, Kädet ampuivat meidät alas.”
    273 kohotti tuntosarveaan, ”Millä?”
    Kepe oli hetken hiljaa. ”Salamalla.”
    ”…”
    ”Sinisten käsien… öh, kädet pystyvät ilmeisesti laukaisemaan voimakkaita energiavirtoja sormenpäistään. Olen nähnyt sen useamman kerran…”
    Tykytys nazorakin päässä kiihtyi. Hän viittoi toaa jatkamaan, ”Jatka.”

    ”Sen jälkeen ne torjuivat cordak-ammuksia vain kohottamalla kätensä niitä vastaan… käsien sininen hehku jäädytti ne ilmaan, ja käänsi ne meitä vastaan. Jonkinlainen telekinesiavoima ilmeisesti.”
    ”Kuten arvelinkin… Tiedekunnan salaista teknologiaa…” nazorak nyökytteli. ”Kun laskeuduin vuorta alas, satuin aukiolle, jossa oli riehunut metsähalo ja maa oli kuin sotatanner. Oliko se Kätösten tekosia?”
    ”Oikeastaan se oli Bladis.”
    ”Ai…”

    ”Lehu-metsän kohtaamisesta ei ole oikein muuta kerrottavaa. Nyt sinun vuorosi?”
    Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Niin. Kun olin päivän samoillut metsän lohjoisreunalla, satuin kuulemaan ylläni olevien puiden kahinaa, ja ylläni himeni. Kohdalleni oli laskeutunut jonkinlainen lentokone. Se oli täysin musta, äänetön, eikä siitä lähtenyt valojälkiä. Säätin niiloutua susikkoon, koska luulin sitä Imferiumin etsijöiksi. Mutta sitten Kätöset laskeutuivat aluksesta. Ne… vaikuttivat etsivän jotain. Luulin, että he olivat normaaleja agentteja kintereilläni, kunnes näin niiden kädet…”

    Tiedemiehen hengitys kiihtyi, kun hän muisteli tilannetta. ”Ja sitten… toinen agenteista näki minut.”

    ”Lähtivätkö ne perääsi? Miten pääsit niiltä pakoon?”

    273 pudisti päätään. ”Se… se vain tuijotti minua hetken ja lähti sitten pois.”
    Nazorak pyöräytti silmänsä sivulleen jatkaessaan puhettaan, ”Mutta kun duhuin moderaattorien kanssa, aloin miettimään tilannetta uudestaan. Tuota. Kai sinä tiedät, ettei Kätösillä ole… silmiä?”
    ”Huomasin kyllä niiden kasvoissa jonkin olevan pielessä, niiden silmikot eivät vaikuttaneet kovin näkemiselle edullisilta. Mutta että niillä ei ole silmiä lainkaan… Miksi? Miten ne sitten… ’näkevät’?”
    273 kohautti olkiaan. ”Kätösillä voi olla Imleriumin kehittyneintä teknologiaa. Voi hyvin olla, että niiden kehossa on jonkinlaisia sensoreita. Minä itsekin valmistin kerran laseja, joissa oli lämnöskannerit.”
    ”Silti tuntuu kummalliselta, että ne oltaisiin laitettu luottamaan vain elektronisiin sensoreihin. Lajillasihan kuitenkin on täysin toimivat silmät. Onkohan niiden silmät poistettu… osana sitä, öö, ehdollistamista, jolla ne on… muokattu sellaisiksi kuin ne ovat?”

    Jos Nazorak-imperiumin eliittiagenteilla ei ole omaa tahtoa tai minää lainkaan… jos ne on vain ehdollistettu pyrkimään päämääräänsä kohti kaikki esteet tieltään raivaten? Kepe mietti. Jos asian laita oli näin, ne olivat melkoisen hirviömäisiä otuksia. Niitä pelättiin ihan syystä.

    ”En tiedä. Tämä kaikki on vain swekulaatiota, joka on koottu hatarista tiedonjyvistä. Nazorakeille Kätöset ovat kuitenkin olleet aina vain kummituksia.”
    Jäätutkija vilkaisi pikaisesti Kepeen. Hän mietti, pitäisikö hänen mainita vielä eräs asia.

    ”’Kätöset nuo Siniset, loistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo Siniset, vievät häästäsi tiedon jyväset’. Siinä kaikki, mitä yhdyskunnassa tiedetään Aavekäsistä”, 273 lausui. Kepe uskoi, että runo saattaisi olla kuumottavampi ilman nazorakin p-vikaa. ”Mutta olen mietiskellyt runoa. Siinä on eräs asia, joka ei täsmää. Kätösten uskotaan vievän Imleriumille tottelemattomat ja kapina-ajatukselliset mukanaan. Mutta minähän olen kapinallinen. Miksei Kätönen tehnyt mitään, vaikka kerran näki minut…”

    Kepe mietti. Hän tunsi, että he saattaisivat olla jonkin tärkeän seikan jäljillä.

    ”Paitsi jos…” keksijä aloitti. Hän nosti vihreät silmänsä nazorakin sinisiin.


    ”Paitsi jos… ne eivät nähneet sinua?”

    https://www.youtube.com/watch?v=YekvexJkn_Q

    Molempien tiedemiesten silmät lasittuivat, kun he tajusivat saman asian täsmälleen samaan aikaan. Molempien katse laskeutui hitaasti


    nazorakin kädessä olevaan kiveen.


    ”… no voihan hitto.”

    ”Hiivatti. Olisipa meillä ollut tuo murikka mukana Verstaassa…”

    ”Kaikkihan käy järkeen”, 273 kuiskasi ja kohotti kivensä tieteilijöiden kasvojen tasalle. ”Lämröskannerit… siksi Tiedusteluhalvelukaan ei varmaan löytänyt lämköjälkiäni vuorella…”

    ”Eli todennäköisesti…” Kepe aloitti ja nosti sormensa ylös, ”tuon kiven ansiosta olet hengissä?”
    ”Luultavasti…”
    ”…Vau.”

    Valkoinen nazorak tuijotti elementtikiven rosoista pintaa. Hän näki peilikuvansa sen monista halkeamista. Kivi oli ollut hänen mukanaan koko matkan ja hän oli turvautunut sen voimaan vaaran uhatessa.
    Mutta nyt vasta hän tajusi, että se oli suojellut häntä hänen tietämättään suurimmalta uhalta.

    ”Oli miten oli…” nazorak aloitti, itsekin hämmästyneenä siitä, että saattoi todeta näin:


    ”vaikuttaa siltä, että meillä on ehkä ase Sinisiä Käsiä vastaan…”

  • Häkkilintu

    Leppäkertun komentosilta

    ”Kapteeni 666. Vanki on karannut…”
    Puhtauden Kapteeni tunnisti tyrimisen pelon tummahaarniskaisen kenttäagentin viimeisen virkkeen epävarmuudessa. 666 pyöräytteli silmiään.
    ”Ettekö te amatöörit saa pidettyä edes yhtä vaivaista mekaanikkoa sellissä!?” sotilas tuhahti. ”Tutkikaa koko alus! Hänet on löydyttävä ennen laskeutumista maihin. Olemme määränpäässä tunnin kuluessa.”

    Tiedustelupalvelun nazorak teki sotilastervehdyksen, jonka jälkeen juoksi ripeästi ulos puoliympyrän muotoisesta ohjaamosta.
    666 kääntyi kannoillaan ja katsoi ulos ohjaamon peräseinän suurista ikkunoista yötaivaalle. Ilmalaivan miehistö hääri komentosillan ikkunoiden alla näyttöpäätteiden ja ohjaimiston luona. He olivat Pesäasiaministeriön alaisuudessa työskenteleviä ruskeakuorisia sotilaita, eivätkä Tiedustelupalvelun väkeä.
    Mustaan viittaan ja näyttävään sotisopaansa sonnustautunut supersotilas tuijotti pilvistä yötä ja huokaisi itsekseen.

    Vai että muka tämän keikan piti olla helppo ja nopeasti ohi. Ja pah! Pesän sisäinen tiedustelu.Tiedustelupalvelu on sössinyt mestarillisesti tämän kapina-jutun alusta asti! Ensiksi ne kapinalliset pääsivät karkuun aivan Arkkiagentin tuntosarvien alta, sitten se puhtauskytän kuvatus alkoi setvimään henkilökohtaisia kalavelkojaan Jäätutkijan kanssa. Olisin voinut tappaa molemmat, ellei taas se yksi visiirinaama olisi estellyt. Ja nyt nämä idiootit onnistuvat hukkaamaan sen panttivanginkin!
    666 sulki vihreät silmäluomensa tiukasti ja suki tuntosarviaan teräväkyntisellä metallihansikkaalla varustetulla kädellään. Inhoan kun typerykset pilaavat vaivalla tekemäni työn…

    Ilmastointikanavia ei puhdistettu. Se oli asia jonka Juippi oli oppinut vartin ja parinkymmenen ryömityn metrin jälkeen. Ei nazorak tietenkään likaantumista pelännyt, kun hän jo muutenkin mekaanikkona kulki puolet päivästään öljytahrat kasvoillaan. Välillä vain hämähäkin verkot meinasivat estää näkyvyyden.

    2905 arveli kulkevansa nyt kahden pienemmän huoneen ylitse. Alhaalta ei ollut onneksi kuulunut mitään hetkeen. Karkulainen oli yrittänyt liikkua hiljempaa aina, kun ilmastointikanavan ympäriltä oli kuulunut liikettä. Putkissa ryömimisestä tahtoi lähteä kova ääni.
    Äh, taas risteys.
    Mekaanikko päätti kääntyä vasemmalle. Välillä risteykset tahtoivat johtaa umpikujaan, jolloin hänen oli käännyttävä takaisin. Juippi repäisi edestään uuden hämiksen verkon.

    Kapteeni Puhtaus ei vaikutakkaan niin siistiltä tyypiltä kuin ajattelin. Toisaalta me näytämme tavallaan olevan eri puolilla…
    Juippi ei olisi halunnut myöntää olevansa pettynyt idoliinsa. Julisteet ja elokuvat eivät ilmeisesti kertoneet koko totuutta siitä, että Kapteeni oli kusipää.
    Jos totta puhutaan, niin 2905 oli oikeastaan imperiallisen median suurkuluttaja. Vähällä vapaa-ajallaan Pesässä mekaanikko oli lukenut ja keräillyt Totuusministeriön tekemiä Kapteeni Puhtaus –julisteita sekä kuunnellut lyhyitä kuunnelmia Puhtauden sankariteoista keskusradiosta.
    Muistuu mieleen se yksi kerta, kun jouduin vaihtamaan kymmenen pulloa harvinaiseen Puhtauden taistelija –lehtiseen, jota Totuusministeriö oli painanut vain 30 kappaletta painovirheen takia. Lehdessä Kapteeni oli ollut ruskeakuorinen.
    Kyseisen painovirheen takia joku Propagandaministeriössä oli menettänyt päänsä.

    Juippi pysähtyi hetkeksi, kun hän saapui kanavan pohjassa olevan ritilän luo. Mekaanikko kurkisti alapuolellaan olevalle käytävälle. Kaksi mustaa nazorakia juoksi hänen alapuoleltaan.
    2905 nielaisi. Parasta jatkaa hiljemmin.

    Mekaanikko piti myös tarinoista. Viinaa kaupittelevasta pikkurikollisesta oli aina viihdyttävää kuunnella pelokkaiden työläisten varoituksia Kätösistä sinisistä ja miten hänen oli parannettava tapansa. Juippi ei edes muistanut, kuinka monta erillaista versiota aavekäsilegendasta oli kuullut. Sotilaiden kanssa bisnestä tehdessään taas 2905 oli päässyt usein kuulemaan tarinoita rintamalta, sekä juttuja suurista sotasankareista. Elävämmin Juipin mieleen jääneet legendat kertoivat noin tuhat vuotta sitten eläneestä vänrikistä, joka raivasi sotilaille tietä miekallaan vihollisrintamilla Imperiumin alkuaikoina.

    Osa tosin niistäkin jutuista olivat Juipin mielestä aika värikkäitä. Kuten se, että kyseinen miekkamies olisi väistellyt kromidien ohjustulta juosten siksakkia.

    Eihän siihen aikaan edes oltu keksitty lämpöhakeutuvia ohjuksia.

    2905 hymähti itsekseen. Heh. Ne olivat hauskoja aikoja. Silloin mikään ei tuntunut pysäyttävän minua.
    Juippi tuli taas risteykseen ja pysähtyi.

    Tulee aivan se yksi kerta mieleen…

    Vuoritukikohta kahdeksan kuukautta sitten

    ”Asento! Riviin järjesty!”

    Vuoritukikohdan varuskunta oli kokoontunut aamuvahvuuden tarkistukseen. Maavoimien ruskeat sotilaat seisoivat tukikohdan helikopterikentällä viiteen riviin muodostuneina, kymmenen jokaisessa rivissä. Kymmenet vihreäsilmäiset sotilaat kärvistelivät keskitalven hyytävässä säässä. Sama melkein joka aamu jo kuukauden ajan. Monille käytännössä vaihtölämpöisille ötököille tämä vastarakennettu vartioasema oli jäätynyt helvetti. Vuoritukikohdalla pystyyn jäätyminen oli todennäköisempi kuolintapa kuin viholliskontakti. Sotilaiden kehoissa ei ollut tarpeeksi kylmyydeltä suojaavia proteiineja.

    Komennon huutanut kapteenikaan ei pitänyt ilmastosta sen enempää kuin hänen sotilaatkaan. Paksuun vilttiin kääriytynyt joukkueenjohtaja yritti jotenkuten salata värisevänsä peittonsa alla sotilaidensa katseilta. Hänellä oli vankka ruumiinrakenne ja leveät kasvot. Päähän hän oli saanut erityisluvan pukea suuren graalok-karvahatun, ettei hänen tuntosarvensa tippuisi.
    Nazorak-kapteeni pyöräytti silmänsä laiskasti katsomaan vasemmalle. Hän silmäili kaiholla sivullaan kohoavan päärakennuksen puolipallomaista upseerihuonetta. Siellä oli mukavan lämmin.

    Upseeri ravisti kuitenkin huoneen lämmön ja maistuvan viskilasin mielestään. Hän oli kunnon sotilas ja johtaja, joka halusi olla esimerkkinä joukolleen Imperiumin järjestyneisyydestä ja jämäkkyydestä. Paleltuneet varpaat eivät häntä pelottaneet.
    ”Minä olen kapteeni 667 ja suoritan tunnistushuudon! Sotilas 1216!?”
    ”Paikalla!”
    Kapteeni nyökkäsi katsellessaan kokoonpanolistaansa, ”2832?!?”
    ”Paikalla!”
    Tunnistushuuto jatkui sotilaallisen kankeana kuin avantoon pudonnut krikcit viimeisen sotanazorakin numeroon asti.
    ”8678?!”

    Pakkasessa vallitsi huljaisuus. Kapteeni kohotti katseensa listasta kummissaan.
    ”8678?!?!”
    Kapteeni katsoi joukkuettaan samalla, kun hänen kasvonsa vääntyivät yrmyyn. Tuuli tuiversi ja kasasi lumidyynejä.

    Kapteeni murahti vihaisena. ”Hyvä on. Te kaksi siinä! Etsikää sotilas 8678! Imperiumissa ei sallita tottelemattomuutta ja lusmuilua!”
    Upseerin osoittamat, pistimiä kantavat sotilaat poistuivat rivistä kynnekkäät jalat jäiseen betoniin tömähdellen. Kapteeni odotti närkästyneesti saada lintsarin kynsiinsä.

    Vuoritukikohdan päärakennuksen takana

    Kylmästä tärisevä koura tarttui ojennettuun, valkoiseen paperipussiin käärityyn lasipulloon. Hölskyvä pullo kohosi hyönteisen höyryä hönkivälle suulle.
    ”Hyrrh!” 8678 totesi värisevällä äänellä. ”Ni-niin, kiitos tästä. Tämä-ähän vuori on oikea pakastin!”
    Sotilasta vastapäätä metallisen laatikon päällä istui hymyilevä mekaanikko. Ruskeilla kasvoilla näkyvä pienoinen viherrys ja mairea, poissaoleva hymy paljastivat mekaanikonkin juoneen muutakin kuin Imperiumin keinotekoisesti lisäravinteikasta vettä.
    ”Nooo, en minä nyt tiedä. Pakkasessa juomia on helpompi tislata. Ei synny metanolia. Heheh-”

    ”SEIS! TE KAKSI SIELLÄ! MITÄ TE TEETTE JA MITKÄ OVAT NUMEROSARJANNE!?”
    8678 purskautti viinat kurkustaan ja hänen kuorensa kalpeni.
    ”Soltut!” hän kuiskasi huomatessaan rakennuksen nurkalle ilmestyneiden, varuskunnan kitiinisotilaiden nähneen heidät. Hän kääntyi katsomaan hätäisesti mekaanikkoon.

    Tai olisi, jos trokkari olisi ollut enää siinä.

    Terävät kynnet raapivat lunta ja jäätä, kun Juippi jarrutti käännöksessä. Sotilaat hänen takanaan karjuivat häntä pysähtymään.
    Älkää unta nähkö! Syökää lunta ja jäätä!
    Mekaanikko kaarsi oikealle. Hän yritti olla liukastumatta luistellessaan jäisellä polulla seinän vierttä. Hän kääntyi vielä kerran, juosten tornimaisen asuinrakennuksen etupihalle.

    Toinen nazorakia johdannut sotilas kaarsi kulman takaa kompuroiden, kun Juippi juoksi rakennuksen oven ohitse.
    ”TYÖLÄINEN! PYSÄHDY JA TUNNISTAUDU!”
    Juippi ei yrittänytkään rynniä päärakennukseen. Torni oli sisältä pieni ja siellä oli vähän piilopaikkoja.

    2905 katsahti eteensä. Kolmeen eri rakennukseen vievien teiden risteyksessä oli lumitöistä huolehtivia työläisnazorakeja. Yksi heistä aurasi risteystä leveämmäksi punaisella lumilingolla. Juopuneeksi hyönteisen aivot ajattelivat nopeasti. Ehkäpä jopa ripeämmin kuin selvinpäin. Hän hiihti pienen alamäen jaloillaan. Häntä jahdannut sotilas karjui enää vain parin metrin päässä.

    2905 saapui risteykseen. Rapujalkaista linkoa työntänyt nazorak melkein kaatui, kun pakeneva mekaanikko hyppäsi lumensiirtokoneen yli sen toiselle puolelle. Ruskea käsi tarttui koneen kyljessä olevaan kahvaan ja väänsi.
    ”TYÖLÄINEN! PYSÄHDYYY-”
    Sotilaan huuto keskeytyi, kun suuntaa vaihtanut lumiryöppy osui kovana häntä kasvoihin. Nazorak kaatui maahan kovan jääkimpaleen leukaansa saaneena.

    Pakoa alhaalta helikopterikentältä seurannut kapteeni murahti tympääntyneenä.

    ”Miten on mahdollista, ettei Imperiumin koulutetut sotilaat saa edes yhtä työläistä kuriin!? Te kolme siinä! Menkää perään ja tuokaa sontiainen minulle! Mitä tahansa hän on tehnytkään, hän ansaitsee pudota jyrkänteeltä sotilasvallan vastustamisesta!”

    Metallinen liukuovi tömähti kiinni sihahtaen. Juippi veti hengästyneesti hengeä, nojaten hetken työpajan ulko-oveen. Hän seisoi työrakennuksen ahtaassa aulassa.
    Huh huh! Selvisin! Niin kauan kun soltut eivät tiedä numeroitani tai näe kasvojani läheltä, olen kuivilla. Nyt pitää vain piiloutua hetkeksi jonnekin…

    Trokkazorak juoksi eteenpäin vievään käytävään. Hämärä käytävä oli tyhjä, ja työläisen hölkkäaskeleet kaikuivat huoneessa. Kaikki muut mekaanikot olivat arvatenkin työhallissa ja sotilaat olivat ulkona pitämässä aamupiiriään. 2905 yritti olla kompastumatta lattialla ainiaan kiemurteleviin johtoihin. Hän yritti muistella käytävän varrella olevia huoneita ja mietti, mihin niistä olisi parhain piiloutua.

    Nazorak kohotti tuntosarviaan. Hänen takaansa oli kuulunut kolahdus. Sotilaat olivat tulleet aulaan ja puhuivat hajaantumisesta.
    Hitto! Tulee kiire!
    Hän seisoi käytävän päässä, kahden oven edessä. Mekaanikko katsoi ensin vasempaa ovea, sitten oikeaa.
    Äh, kumpi?! En muista näitä.

    Nazorak kääntyi katsomaan oikeaan, viimeiseen oveen. Käytävän päästä kuului ääniä.

    Juippi tarrasi kahvasta kaikin voimin, työnsi oven auki ja syöksyi sisään. Ovi tuntui osuvan johonkin, mutta este väistyi nazorakin työnnön tieltä.

    2905 huohotti, pidellen käsillään ovea kiinni, ettei kukaan pääsisi sisään. Huoneessan oli hämärää, kun ainoa valonlähde oli pöydän himmeä pöytälamppu.

    ”Mmngh!”
    Ruskea nazorak jähmettyi ja hänen tuntosarvensa nousivat pystöön äänen kuulessaan. Hän kääntyi hitaasti katsomaan taakseen.

    Lattialla hänen vieressään makasi selällään valkoiseen työtakkiin pukeutunut tiedemies. Tämä piteli kättään otsallaan, johon ilmeisesti mekaanikko oli yllättävällä sisääntulollaan lyönyt ovella.

    Tiedemies ärähti kivusta, mutta sai aukaistua silmänsä.


    Siniset silmät katsoivat vihreisiin.

    EEEEI HITTO!
    Työläinen kohotti kätensä kasvoilleen tajutessaan, että oli rynnännyt juuri tiedemiehen huoneeseen ja vielä kaatanut tämän. Tämä varmasti aikoisi paljastaa sotilaille hänen piilopaikkansa, ellei mekaanikko saisi tyynyteltyä tiedemiestä.
    Mikä vielä pahempaa, 2905 tajusi valkoisen nazorakin olevan myös hänen esimiehensä.

    ”Öh, mi- mitä sinä teet täällä?” albiinorak hieroi päätään ja kohotti tuntosarveaan. Hän vaikutti ärtyneeltä lyötyään päänsä.
    ”Ööm ääh öö!” Juippi äänteli heiluttaen samalla käsiään ilmassa. ”Tuli, tuota öö, erehdys! Erehdys sotilaiden kanssa! He luulivat että teen jotain – vaikken tehnyt – eivätkä he uskoneet vaikka sanoin ja nyt he haluavat vangita minut! Ja, öh, tiedäthän sinä, tai siis te, millainen arvon kapteenimme on?”
    Valkoinen tiedemies oli noussut seisomaan kuunnellessaan työläisen sepitystä. Hän suoristi kaulaansa sidottua violettiä plastronia.

    ”Joten olisiko mitenkään mahdollista, että saisin piilotella täällä sen aikaa kun sotilas on käytävällä?”

    Ennen kuin tiedemies ehti vastata mitään, oveen koputettiin. Juippi jännittyi, liimautuen oven viereistä seinää vasten. Jos ovi avattaisiin, häntä ei ehkä nähtäisi.

    Oveen koputettiin taas, entistä kuuluvammin.

    Sinisilmäinen nazorak katsoi ensin ovea, sitten Juippia. Mekaanikko nosti sormensa huulilleen, katsoen tiedemiestä aivan aidosti anoen.


    Tiedemies puristi leukansa tiukasti yhteen epävarmana. Hän kuitenkin lopulta tarttui ovenkahvaan, ennen kuin sotilas puskisi väkisin sisään.

    Juippi pidätti henkeään, kun ovi raottui.

    ”Arvon Jäätutkija. Oletteko nähneet epäillyttävää työläistä? Hän pakoili sotilaita ja vastusti esivaltaa.”
    2905 odotti jännittyneenä tiedemiehen vastausta. Sekunnit tuntuivat ikuisuuksilta.


    ”En”, kuului hiljainen, väsynyt ääni, ”en ole. Olen ollut viimeiset tunnit huoneessani. En ole kuullut tai nähnyt mitään.”

    Ovensuussa kuului kohahdus.
    ”Hyvä on. Päivänjatkoja, tutkija.”

    Kuului kynnekkäiden jalkojen loittonevia marssiaskelia. Huone pimeni taas, kun Jäätutkija sulki oven. Juippi huokaisi syvään.
    ”Ki- kiitos… kiitos kovasti. Meikä on teille velkaa. Jos tarviitte joskus vastapalvelusta, niin kysykää vain Jui-”
    ”Minulla ei ole juuri nyt kiinnostusta tai halua joutua selittelemään sotilaille ja kapteenille, miksi olet huoneessani.” Tiedemies huokaisi hiljaa, kylmästi. Hän käänsi selkänsä mekaanikkoon. ”Oman etuni kannalta oli parempi, etten ilmiantanut sinua. Joten voisitko nyt lähteä?”

    ”Ju- juuh, tietysti…” mekaanikko pahoitteli. Eipä hän kovin tasavertaista juttutuokiota esimiehensä kanssa ollut odottanutkaan. Mekaanikko raotti varovaisesti huoneen ovea. Ruskea kuono kurkisti käytävälle. Kaksi olkanauhoihin sonnustautunutta sotilasta seisoi käytävällä. Toinen pudisti päätään ja sanoi jotain. He kääntyivät yhteistuumin ja lähtivät kävelemään kohti aulaa.

    Juippi sulki silmänsä helpottuneena ja kääntyi Jäätutkijaan päin.
    ”Huh. Juuh, niin kiitos vielä. Minäpä tästä haihdun, etten häiritse teitä enem-”

    Hänen lause jäi kesken.

    Valkoiset jalat laahasivat maata, kun huoneen omistava tiedemies käveli hitaasti huoneen oikeassa päässä sijaitsevan työpöytänsä luokse. Hitain, väsynein askelin. Liljan valkoinen käsi tarttui toimistotuolin nahkaverhoiltuun selkänojaan ja veti istuimen kauemmas pöydästä. Kädet laskeutuivat käsinojille.
    Mekaanikko melkein hätkähti, kun valkea nazorak rojahti työtuolilleen. Juippi oli aina luullut tiedemiesten olevan aina sotilasmaisen ryhdikkäitä ja hienostelevia snobeja.

    Mutta Jäätutkijan käytös oli kaikkea muuta. Vain tuntosarvet pilkottivat tuolin selkänojan takaa, kun tutkija makasi tuolillaan. Kädet riippuivat tuolin sivuilla käsinojien yli.

    Takaviistosta näytti, että pöytälampun himmeän valon edessä istuva olento olisi ollut vain varjoihin uponnut hahmo. Pää riippui huonoryhtisesti olkapäiden välissä ja silmät olivat sumeat.

    Hetken Juipistä näytti, kuin tutkija olisi ollut kuollut kuin kivi. Lopulta tämä kuitenkin kohotti toisen kätensä hitaasti ja tarttui edessään pöydällä olleeseen paperiin. Tiedemies kohotti sen kasvojensa eteen. Ennen kuin Juippi ehti erottaa mitä lappuun oli merkitty, Jäätutkija huokaisi ja laski paperin alas. Sitten valkoisen käden kaksoissormenpäät alkoivat rytistää paperia palloksi. Nazorak nakkasi paperipallon oikealla puolellaan olevaan roskakoriin, kymmenen muun vastaavan joukkoon.

    ”Vieläkö olet täällä?” Jäätutkija kysyi kääntämättä katsettaan työläiseen. Juippi havahtui tuijotuksestaan.

    ”Ah, joo en!”
    Juippi avasi viimein oven ja luikahti käytävään. Sotilaat olivat ehtineet poistua jo hyvän aikaa sitten.

    Kohti aulaa kävellessään 2905 raaputti leukaansa mietteliäänä.
    Hmh! Eikös tiedemiesten pitäisi kuulua Imperiumin kermaan? Ei luulisi noin korkeassa asemassa olevan kuuluvan näyttävän noin…


    surulliselta?

    Talvisin päivän valoisa aika oli lyhyt, ja jo melkein tuntia hyöhemmin kaksoisauringot alkoivat laskeutua kohti horisonttia. Punertavien aurinkojen valo värjäsi Pesävuoren haalean punaiseksi. Vuoritukikohdan mustalla metallilla päällystetty päärakennus imi tehokkaasti aurinkojen harvenevien säteiden lämmön.

    Vihreät silmät seurasivat kahden suuren taivaankappaleen matkaa. Ruskeat sormet ruuvasivat hopeisen taskumatin korkin auki. Juippi joi kulauksen.
    Mekaanikko istui vakiopaikallaan, päärakennuksen puolipallomaisen ulkoneman katon reunalla. Se oli hyvä piilopaikka, koska alhaalla olevat eivät kovin usein huomanneet katsoa ylös. Katolla ei ollut juuri muuta kuin iso radioantenni ja metalliritilöillä täytettyjä ilmastointiaukkoja, joista tuprusi lämmintä ilmaa ja vesihöyrä ilmaan.

    Ohoh, 2901 kaatui taas portaissa. Toinen kerta tällä viikolla, Juippi ajatteli, imien taskumatin metallista suuta tylsistyneenä.

    ”Tääläkö sinä tälläkertaa piilottelet?”

    Juippi kääntyi katsomaan taakseen. Kalpea tiedemies seisoi katolle tuovan porraskatoksen luona.
    ”No jos totta puhutaan, kyllä”, mekaanikko totesi. ”Mutta mitäs te matalalla katollani? Seurasitteko minua?”
    Jäätutkija pyöritteli silmiään. Hän nojasi selällään porraskopin seinään. ”Alhaalla on tukikohdan upseerien kokous. Tulin haukkaamaan happea.”
    ”Okei…”

    Kului kiusallisen hiljainen hetki. Juippi joi taas, vilkaisten sivusilmällään esimiestään. Pieni tuulenvire leikki tiedemiehen työtakilla ja plastronilla, kun tämä nojasi silmät tiukasti kiinni puristaneena ja käsiään puuskassa pitäen seinää vasten.
    Nyt hän näyttää pikemminkin tuohtuneelta. Hmm. Pitäisiköhän häntä yrittää piristää? Hän auttoi minua aiemmin…

    ”Ööm, hei…”
    Jäätutkija aukaisi silmänsä ja katsoi mekaanikkoa. Yllätyksekseen ruskea työläinen ojensi taskumattia häntä kohti. ”Otatko?”
    Valkoinen nazorak katsoi mekaanikkoa hetken kysyvästi. Juippi oletti tämän miettivän, mistä köyhä mekaanikko oli saanut alkoholia. Lopulta tiedemies nyökkäsi vaitonaisesti. Katolla oleva lumi rasahteli askeleiden alla. Epävarmasti nazorak istuutui mekaanikon viereen ja tarttui ojennetuun taskumattiin. Jäätiedemies kohotti pullon päänsä sivulle, haistellen nestettä sarvellaan. Sitten hän maistoi sitä varovasti.

    Albiinonazorak puristi silmänsä kiinni, kun hänen suunsa vääntyi irveeseen. Juoma ei ollut kovin hyvää.
    Juippi otti tiedemiehen ojentaman taskumatin takaisin. Toisaalta eipä minulla kamalasti makuaineita olekaan…
    Jäätutkija katseli vaitonaisesti rakennuksen alapuolella poukkoilevia työläisiä ja sotilaita, joista jokainen hoiti osaansa Imperiumin suuressa koneistossa. Todennäköisesti suurin osa heistä ei edes tiedostanut sitä. Heidät oli syntyessään kahlittu koneiston rattaiksi ja männiksi, jotka liitettiin yhteen, toimivat niin kuin pitivät, jättivät naarmunsa toisiinsa ja jotka lopulta hajoaisivat ja korvattaisiin uusilla.

    Juippi otti uuden huikan. Hän yritti jälleen rikkoa hiljaisuutta. ”Eikö sinulla ole kiire takaisin?”
    Siniset silmät vilkaisivat mekaanikkoa nopeasti. Jäätutkija hymähti, mutta kaikkea muuta kuin iloisesti.
    ”Eivät he minua kaipaa. Haluavatkin, että pysyisin vain poissa…”

    ”Ai…” Juippi kohotti tuntosarveaan. ”Miksi?”

    Jäätutkija kurtisti kulmiaan työläisen kysymykselle, kuin pitäen sitä typeränä. Hän tuijotti mekaanikkoa.
    ”’Miksi’?”
    ”Miksi miksi?” Juippi toisti ja kohotti molempia tuntosarviaan.

    Jäätutkija tuijotti mekaanikkoa oudoksuvasti. ”Onko sinulla näössä jotain vikaa?”
    Nyt oli tiedemiehen vuoro kohotella sarviaan.

    Nyt ruskea nazorak kurtisti kulmiaan kaksikosta kalpeamman kysymykselle. Mekaanikko alkoi pälyillä ympärilleen. Lopulta hän kumartui katonreunalla eteenpäin, katsoen alaspäin. Hän mielestään näki tangoissa lepattavien tuulipusseihin painetut heptagrammit tarkasti.

    ”Ei?” mekaanikko totesi ja katsoi tutkijaa.
    Jäätutkija huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä kasvojensa tasalle ja ojensi kaksi sormeaan. Hän osoitti silmiään.
    ”Minä olen epäpuhas! Mutaatio! Puhtausperiaatteiden vastainen! Tiedät sinä kai, mitä sini- tai turkoosisilmäisistä ollaan yleensä mieltä.”

    ”Jaaa…” Juippi hoksasi nyt vasta tiedemiehen erikoisuuden, valkean kuoren lisäksi. ”En minä vain niitä kaikkia Pesäasiaministeriön rustauksia ulkoa muista.”
    Jäätutkija murahti ja käänsi katseensa kohti horisonttia. Taivaanrannassa siinsi riekaleinen pilviverho joka peitti auringot, jotka saivat pilvet hehkumaan karmiinpunaisina. Nazorak nosti jalkansa betoniselle korokkeelle jolla istui ja puristi käsivarsillaan polvensa rintaansa vasten.

    ”Voi, älä huoli. Kyllä muut muistavat…”
    ”Ööm. En välttämättä tiedä kamalasti teistä upseereista”, 2905 aloitti, ”mutta mitä väliä sillä on, jos sotajormat katsoo sinua pahasti? Käsittääkseni 667 on sotilaista täällä korkein ja, noh, teillä on kuitenkin paljon suurempi numero?”
    ”Ei se toimi aivan niin! Sotilailla on omat ansionsa, kun minä taas-” Jäätutkija oli sanomassa, kunnes lopetti kesken lauseen. Hän käänsi kasvonsa nopeasti pois mekaanikosta ja tiuskaisi: ”Miksi minä näitä sinulle kerron?! Olet kuitenkin vain työläinen. Miksi tämä edes sinua kiinnostaa?!”

    Juippi kulautti polttavaa nestettä kurkkuunsa, katsoen itsekin muualle.

    ”Koska pelastit minut.”
    Jäätutkija kääntyi katsomaan mekaanikkoon yllättynyt ilme kasvoillaan. Hän oli sanonut sen kuin se olisi ollut maailman yksinkertaisin asia.
    ”Ja anteeks vain”, Juippi muutti äänensävyään loukkaantuneeksi, ”mutta mitä meinaat ’vain työläisellä’? Kuvitteletko olevasi meikää parempi, häh?!”
    ”E- en minä sitä-” tiedemies yritti selitellä, mutta mekaanikko oli jo päässyt vauhtiin. Hän nousi seisomaan betonisen kaiteen päälle ja kohotti sormensa ilmaan.
    ”Me, Nazorak-työläiset, olemme tämän maan ulkoinen tukiranka! Me pidämme koneet käynnissä ja kuskaamme kamaa rintamalle! Meidän kädet tekevät teidän sotilaiden aseet! Tämä mesta ei pysyis kasassa ilman duunareita! Niin! Mietis sitä seuraavilla hienohelmasnobiklubi-illoillasi, niin!”

    Ruskea nazorak saarnasi kuin Tiedekunnan opettaja konsonaan. Valkoinen nazorak kuitenkin huomasi Juipin vakavuustason laskevan loppua kohden. Ehkä ensimmäistä kertaa 2905 näki esimiehensä hymyilevän.
    ”Tule nyt alas siitä, ennen kuin putoat! Olet kuitenkin juonut…” tiedemies naurahti.
    Vasta nyt mekaanikkokin tajusi huojuvansa korkean rakennuksen turvakaiteen päällä ja vielä humalassa. Jos hän horjahtaisi, hän vierisi kupolimaisen ulokkeen reunalta alas ja jysähtäisi korkealta jäähän, jollei ehtisi aukaista peitinsiipiään. Juippi laskeutui takaisin istumaan vapisevin jaloin.

    ”Kuka muuten olet?” Jäätutkija huomasi kysyä.
    ”Juippi. Tai siis… öh, 2905. Tykkään vain jos minua sanotaan Juipiksi.”
    Siniset silmät katsoivat hetken vihreitä. Nazorak hymyili ja ojensi kätensä.

    ”273.”

    Juippi katsoi nazorakia hieman pöllämystyneenä. Halusiko tiedemies tehdä sinunkaupat alemman mekaanikon kanssa? Leveä hymy kuitenkin kiiri mekaanikon ruskeille kasvoille. Hän puristi tiedemiehen kättä.

    Taskumatti pistettiin taas kiertoon. 273 kastoi juomalla vain vähän kieltään. Keitos maistui yhtä hirveältä kuin aiemminkin.
    ”Etkös sinä ole yksi minun mekaanikoistani? Olen mielestäni nähnyt sinut aiemmin.”
    ”Jeh.”
    273 pyöritteli hopeista taskumattia käsissään. Vasta nyt hän kiinnitti huomiota heptagrammiin pullon kyljessä.
    ”Mistä sinä olet ylipäätään saanut tällaisia asioita? Upseerien taskumatin ja hirveätä viinaa.”
    2905 raapi tuntosarviaan. ”Pullo on pitkä tarina. Viinan taas teen itse.”
    ”Mistä? Ja miten?” 273 kurtisti kulmiaan epäuskoisena.
    ”Siitä, mitä sattuu nyt olemaan”, mekaanikko totesi lyhyesti. 273:n ilme vääntyi vinoon vastauksesta. Hän ojensi pullon takaisin mekaanikolle. Juippi otti tämän vastaan virnistäen.

    Kaksikko istui vielä siihen saakka, kunnes auringot olivat laskeutuneet horisontin taakse ja talven pimeys laskeutui.

    Heh, hyviä aikoja.

    Juippi väänsi ilmastointikanavan ritilän auki, joka johti hissikuiluun. Karannut vanki oli muistellessaan onnistunut laskeutumaan kerroksen alaspäin putkissa ja käytävissä.
    Juippi pisti päänsä pimeään kuiluun ja katsoi ylöspäin. Hissi oli juuri laskeutumassa häntä kohti kahta kerrosta ylempänä. Mekaanikko ryömi takaisin putkeensa. Hänen täytyi hetken aikaa kiemurrella päästäkseen makaamaan selälleen.

    Hissi viuhahti ohi ja Juippi hyppäsi kevyesti sen katolle. Vaijerit jylisivät. 2905 painoi tuntosarvensa hissikopin metallikattoa vasten. Hän erotti juuri ja juuri puhetta hissin sisältä.
    Metallikoppi pysähtyi. Juippi odotti ettei enää kuullut puhetta sisältä. Kun hissi ei liikkunut hetkeen mihinkään, nazorak tarttui metallisen kattoluukun kahvasta ja väänsi sen vaivalloisesti auki. Ruskea nazorak pudottautui sisään ja napautti seuraavaa kerrosta paneelissa, joka oli näemmä alin kerros.

    Hissi pysähtyi ja liukuovi sihahti auki. Ruskea pää kurkisti varovaisesti ulos. Mekaanikko huomasi tulleensa lastiruumaan, johon vuoritukikohtalaisten ilmatyynyalukset oli parkkeerattu. Vihreät silmät katsoivat viuhasti ympärilleen. Ruumassa oli muutama vartija partioimassa ja vahtimassa lastia.
    Tuolla vasemman seinustan vieressä näyttää olevan uusi luukku alemmas. Pitäisi vaan päästä tuon vartijan ohi huomaamatta…

    Juippi painui kyyryyn ja hiipi hissin edessä olevien laatikkopinojen taakse suojaan katseilta. Hän vilkaisi uudestaan, missä vartija oli nyt. Tämä näkyi partioivan vasemman seinustan ajoneuvorivien edessä. Luukku sijaitsi hissiseinän ja vasemman seinän nurkassa.
    Noniin! Mene nyt siitä.

    Juippi odotti, että vartija käveli kauemmas. Lopulta hän lähti nopeasti kipittämään kohti luukkua. Hän pääsi yhden tykkitornilla varustetun aluksen taakse suojaan. Varovasti hän veti luukun auki ja hyppäsi alas. 2905 tippui pieneen huoltokäytävään, jonka seinustat olivat täynnä erillaisia putkia. Hän joutui välillä väistellä venttiileistä purkautuvaa höyryä. Mekaanikko kuuli moottorien jylyn ja ulkona puhaltavan tuulen yhä selkeämmin.

    Hän saapui ilma-aluksen laskutelinetilaan. Mekaanikko katseli ympärilleen putkien ja mäntien täyttämässä tilassa.
    Kunhan kone ensin laskeutuu, minä pudottaudun laskutelinettä pitkin alas ja juoksen ensimmäiseen mahdolliseen suuntaan. Aika heikko suunnitella, täytyy myöntää, mutta parempaa ei ole.

    Kuului kova, mekaaninen kolahdus. Ruskea nazorak horjahti. Kylmä tuuli puhalsi sisään, kun metallilevy Juipin edessä siirtyi syrjään. Mekaanikko tarttui yhdestä metallisesta tukipilarista. Alus alkoi laskeuta Juipin odotuksia nopeammin.

    Alkoi kuulua sarvia raastavaa sirinää, kun männät ja pumput alkoivat työntämään hyönteisen jalan mallisia laskutelineitä alas. Karkuri yritti kurottaa yhteen telineistä. Hänen kätensä ei aivan yltänyt. Nazorak kiristeli hampaitaan.
    No ei kai se muu auta…

    2905 otti muutaman askeleen taaksepäin. Sitten hän ampaisi juoksuun kohti laskutelinettä ja hyppäsi. Hyönteinen tunsi hetken ilmavirran allaan, ennen kuin törmäsi telineeseen onnistuneesti.

    Voimakas ilmavirta iski nazorakiin, kun laskuteline laskeutui alemmas kohti maata samalla kun aluksen nopeus hidastui. Oli yö ja pilkkopimeää. Ympärillä kajastivat vain laskeutumiskentän kirkkaat valot ja vähän matkan päässä sijaitsevien rakennusten valot. Mekaanikko ei tiennyt tarkkaan missä oli. Jossain saaren pohjoisrannikolla, hän oletti.

    Työläinen päästi irti telineestä ja hyppäsi ilmaan. Siivet pehmensivät laskeutumista. Vihreät silmät katsoivat ympärilleen. Kukaan ei vielä ollut huomannut häntä. Juippi virnisti jännittyneenä. Oli siis aika ottaa ritolat.


    Mustat, kynnekkäät jalat tömähtelivät asfalttia vasten. Nazorakin hengitys hörysi kylmässä ilmassa. Hän juoksi kohti edessään siintävää verkkoaitaa.
    Hän oli jo lähellä.

    Hah… Hah hah. Tervemenoa Imperiumi, agentit ja vartijat. Meikä poika lähtee lätkimään, 2905 huusi mielessään Leppäkertun moottorien jylyn yli. Aidalle oli enää vain vähän matkaa. Mikään ei voisi enää tulla hänen vapautensa eteen.


    Mutta sitten syttyi kirkas valo. Sokaiseva valokeila osui nazorakin selkään. 2905 ärähti. Hän kohotti kätensä silmiensä suojaksi ja kääntyi katsomaan taakseen, kuitenkaan pysähtymättä.

    Agentit olivat viimein äkänneet hänet Leppäkertun kannella. He seurasivat työläisen pakoa osoittaen tätä valonheittimellä.

    Juipin itsevarmuus ei kuitenkaan karissut. Hah, eivät he tuolta etäisyydeltää os-


    Työläisen silmät laajenivat, kun valokeilaan ilmestyi jotain.


    Musta nazorak.
    Se liisi ilmassa peitinsiipensä aukaisseena, läpinäkyvät siivet väristen. Sen hartioilla oleva viitta lepatti ilma-aluksen luomassa ilmavirrassa. Näky oli suoraan Pyhän heptagrammin nazorak-siluetista.
    Torakka lensi suoraan Juippia kohti.

    Ei… ei ei ei ei! Vielä vähän matkaa.


    Tummaan kokovartalohaarniskaan sonnustaunut sotilas tömähti maahan. Hän kuitenkaan tuhlannut aikaa pysähtymiseen, vaan lähti heti juoksuun laskeuduttuaan. Siivet taittuivat kitiinisen kuvun ja haarniskanpalojen sisään.


    Juippi pinkoi minkä jaloistaan pääsi. Aidalle oli enää vain kaksikymmentä metriä.


    Kynnekäs koura tarttui varustevyöhön sidottuun kahvaan ja napsautti sen irti. Kahva oli kiinni ympyrän muotoisessa metallilaatassa, josta törrötti noin 40 senttiä pitkä, ohut metallilevy. Metallilevyjä oli oikeastaan monta päällekkäin.


    Juippi katsoi taakseen. Jadenvihreät silmät leiskuivat hänen kannoillaan.


    Kynnekäs sormi napsautti pientä vipua metelliympyrän pohjassa. Samassa ympyrän kehään kiinnitetyt metalliliuskat pyörähtivät kahvan ympärille, muodostaen kilven.


    Kymmenen metriä.
    Niin lähellä!


    Musta soturi pysähtyi. Hän heilautti kilpeä pitelevän kätensä sivulleen, samalla kun laski painon toisen jalkansa varaan. Soturi pyörähti ympäri.
    Ja heitti.

    Juippi oli tarttumassa verkkoaitaan, kun voimakas kipu iskeytyi hänen niskaan.

    ”AAAAAAARRRGH!”
    Mekaanikko lyhistyi maahan parkuen.


    2905 uikutti. Hän kuuli, kuin haarniskoidut jalat astelivat hänen viereensä. Häntä potkaistiin kylkeen niin, että hän näki vangitsijansa kasvot.

    ”Kas kas kas. Mitäs meillä täällä on”, Kapteeni Puhtaus sanoi ja hymyili.

    ”Häkkilintu karkoteillä?”

    Vuoritukikohta

    Tuuli ulvoi huoneen ulkopuolella. Katosta roikkuvan hehkulampun valo himmeni aika-ajoin.

    Nazorakin vatsa kohosi tasaisessa rytmissä syvän kuorsauksen kanssa. Kuolavana valui sohvalle sammuneen vaaleanruskean tiedemiehen leukaa pitkin.

    Unessa hän ei kokenut tuskaa. Valveilla hän koki.
    https://www.youtube.com/watch?v=nTrFKw7Tt9U
    Vielä humalassa oleva Kauppatieteiden tutkija ei havahtunut radiolaitenurkkauksesta kuuluvaan puhelimen soittoon.

    Kului puolisen tuntia.
    https://www.youtube.com/watch?v=nTrFKw7Tt9U
    Kommunikaattori soi jälleen.

    ”Kroh- köh köh.”
    https://www.youtube.com/watch?v=nTrFKw7Tt9U

    Vasta kolmannella kerralla nazorak heräsi. Uusi 273 hivuttautu hitaasti istumaan, lasittunut katse silmillään. Hän kuivasi leukansa nyrkkiinsä ja raapi päätään. Tiedemies haukotteli.
    https://www.youtube.com/watch?v=nTrFKw7Tt9U
    ”Mh…?” 273 kääntyi katsomaan hänestä katsoen oikeanpuolimmaiselle seinustalle. Radiolaitteistossa välkkyi valo.
    Kuka siellä tähän aikaan soittaa…?

    Tiedemies nousi vaivalloisesti ylös ja lähti horjahtelevin askelin kohti kommunikaattoripäätettä. Lopulta hän onnistui rojahtamaan puhelimen edessä olevaan tuoliin. Hän otti ison laitteen pöydältä ja veti kokoontaittuvan antennin ylös.
    ”Haloo…” tutkija vastasi humalaisella äänellä.

    ”Ha- haloo haloo?” kuului epävarmalta kuulostava ääni puhelimesta. ”Öh, odotas… A- aivan! Onko ’Jäätutkija 273’ puhelimessa?”

    Kauppatieteiden tutkija tuijotti jonnekin seinän sisään. Häneltä meni hetki miettiä vastausta.
    ”Teknisesti ottaen. Kyllä.”

    ”Ah, hienoa! Arvon Jäätutkija. Minulla saattaisi olla teille vaatiman tarjous, josta -krrrzzh- olla kiinnostunut”, soittaja sanoi.
    ”Tai no oikeastaan. Tarjoisin teille työpaikka.”

    ”273” siristeli silmiään. ”Kuka soittaa?”
    ”Olen -trrzhz-ku-tzzkh-asta. Nimeni on -krrzzhkh-t-zium-a.”
    Soittajan puhe peittyi staattisen kohinan alle.

    Vaaleanruskea tiedemies kääntyi katsomaan ulos päärakennuksen kupolimaisen upseerihuoneen ikkunasta. Lumimyrsky oli jälleen yltynyt.
    ”Linja pätkii hieman. Mu-mutta kuka ikinä olettekin tai mitä ikinä siihen työhön kuuluu, otan sen vastaan!”
    Tutkija ei ollut kerennyt olla tukikohdassa kuin viikon ja jo nyt hän halusi sieltä epätoivoisesti pois.

    ”Lo- loistavaa! Voisitteko -trrzz-tulla heti? Voin lähettää aluksen noutamaan -trz-inua.”
    273 kohautti väsyneesti tuntosarveaan. ”En suosittele tulemaan nyt lentäen. Myrsky heittää koptrein maahan.”
    ”Oh. Älä -krrh-jetuksesta huolehdi. Jätä -zrr-inulle. Ole valmiina kah-tzzhk-en tunnin päästä.”
    ”Sovittu!” tutkija melkein hihkaisi.

    Puhelu päättyi.
    273 räpytteli pari kertaa silmiään. Sitten hän katsoi eksyneesti ympärilleen.

    ”Näenköhän minä unta?”

  • Huomenta

    Bio-Klaani, 273:n huone

    Aamu valkeni viimein hämmennyksensekaisen yön jälkeen. Taivas oli pilvinen, mutta ulkoilman harmaansininen valo riitti valaisemaan pienen huoneen. Valkoinen nazorak nukkui vielä autuaan tietämättömänä siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui.
    Valkoinen käsi riippui puolittain sängyn reunan ulkopuolella, kun 273 nukkui vasemmalla kyljellään. Ohut, valkoinen peitto peitti tiedemiehen hintelän ja kitiinisen vartalon vain puolittain, kun sen alapää oli sotkeentunut nazorakin jalkoihin. Jäätutkijan siniset siivet olivat vetäytyneet kupolimaisten peitinsiipien sisään, kuten yleensäkin.

    Nazorak hengitti syvään, tuhisten välillä jotain unissaan. Hyönteisen tuntosarvet liikahtelivat ja sivelivät tyynyn pehmeää pintaa. Hän näki unta.

    Uni

    ”Helloo!” Juippi huusi astuessaan huoneeseen. 273 kääntyi katsomaan mekaanikkoa työtuolillaan.
    ”Hei. Viimeistelin juuri piirustukset siitä jääsädetintankista, josta puhuimme silloin kerran kun olimme keittiövuorossa.”
    Nazorakeista pitempi ja värikkäämpikuorinen asteli toverinsa vierelle. Hän laski kätensä Jäätutkijan toimistotuolin selkänojalle ja kumartui katsomaan violettia sinikopiota kirjoituspöydällä.
    ”Hehee. Toimiihan sen tykki juuri niin, että sen tuottamat ääniaallot kuljettavat kylmyyttä?”
    ”Jep.”

    2905 istahti sinisen huoneen vasemmalla seinustalla olevan unikapselin reunalle. Kone oli jonkinlainen kapselin ja pylvässängyn hybridi.
    Juippi työnsi sormensa vyöllään roikkuviin työkalutaskuihin ja veti sieltä esiin pullonkorkin. Mekaanikko alkoi pyörittelemään sitä mietteissään.
    ”Mennäänkö kohta taas katolle? Auringot alkavat kohta laskea.”
    ”Mennään vain.”
    ”Sinulla on puteli.”

    273 kumartui tuolillaan tutkiakseen työpöytänsä piironginlaatikoita.
    Istuskellessaan Juippi katseli ympärilleen. Hän kurtisti hieman kulmiaan.
    ”Ovatko nuo sinun uusia vaatteita?”
    Jäätutkija kääntyi katsomaan ystävänsä katseen suuntaan, joka oli nauliutunut oven vieressä olevaan vaatetelineeseen. Tiedemies ei tiennyt, mistä hänen uusi hameensa, takkinsa ja hattunsa oli siihen ilmestynyt.
    ”Ehm, joo… tarvitsen niitä hieman.”
    ”Ookoo.”

    273 kääntyi takaisin pöytälaatikon pariin. Valkoinen käsi tarttui vetolaatikon kahvasta ja vetäisi huolettomasti. Ei olisi pitänyt.

    https://www.youtube.com/watch?v=LAEAJ6YbdBk
    Siniset silmät katsoivat laatikkoon. Hän jähmettyi.

    273:n keho jännittyi. Nazorakin kädet puristuivat nyrkkiin ja hän kääntyili sängyssään levottoman oloisesti. Hädin tuskin unessa pysyvä torakka ei hengittänyt enää tasaisesti, vaan huohotti katkonaisesti.

    Uni

    Jäätutkija tuijotti lamaantuneesti laatikon sisältöä. Hänestä tuntui, ettei voinut hengittää.


    Hänen tuntoaistinsa tehostui äärimmilleen. Koko häntä ympäröivä todellisuus tuntui värähtelevän. Se tuntui unessa oudolta ja pelottavalta. Aivan kuin kaikkialle hänen kehoa olisi työnnetty tuhat neulaa, jotka pistivät ja sivelivät pehmeästi lihaa samaan aikaan.
    Mutta se sattui.


    273 aukaisi suunsa äärimmilleen huutaakseen, muttei kuullut ääntään tuntosarvia särkevän, kaiken ylittävän huminan yli.


    Nazorak tuijotti kauhuissaan laatikon sisältöä, vaikkei halunnut. Hän ei uskaltanut kääntää katsetta poiskaan. Silti oli tehtävä jotain.

    Hän ei halunnut nähdä sitä.


    Laatikko tömähti kiinni.

    273 tömähti polvilleen nojaten huohottaen työpöytäänsä. Unta vääristävä värinä loppui ja hän pystyi taas hengittämään.

    Uinuva torakanpenikka lopetti kiemurtelun. Hänen kehonsa rentoutui taas ja päästi helpottuneen huokauksen. Uni ei ollut ehtinyt painajaiseksi.

    Uni

    273 vilkaisi varovaisesti taakseen. Juippi pyöritteli edelleen käsissään pullonkorkkiaan. Hän ei näyttänyt onneksi huomanneen mitään.
    Valkoinen nazorak nousi varovasti seisomaan ja siisti työtakkiaan. Hän yritti näyttää siltä, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hän veti auki toisen työpöydän laatikon, varoen visusti ensimmäistä. Nazorak poimi hopeisen taskumatin.

    ”Lähdetäänkö?” mekaanikko kysyi malttamattomana.
    ”Ju-juuh.”

    He olivat Vuoritukikohdan pihalla. Valkoinen nazorak ei muistanut kävelymatkaa sinne. Ulkona kallionulkonemalta avautui näkymä saaren pohjoisosan peittävään koneeseen. Valtavat männät pyörittivät pyöriä ja mustia hammasrattaita. Ketjujen kalahdukset kaikuivat vuorelle saakka ilta-auringossa. 273 muisteli, että iltarusko olisi ollut paljon kauniimpi ennen.

    Jäistä pihaa heitä vastaan asteli Pesäasiaministeriön etninen miliisipartio. 219 etunenässä. Jäätutkija piiloutui Juipin selän taakse heidän kävellessään miliisien vierestä. Siniset silmät katsoivat 219:ä sivusilmällä. Torakka ei näyttänyt edes huomaavan häntä.

    He kiersivät jostain syystä työpajan taakse sen oikealta sivustalta. 273 muisteli, että tie katolle oli aivan eri rakennuksessa, mutta seurasi Juippia kuitenkin.

    He kiersivät rakennuksen takaseinän ja kääntyivät kulman takaa vasemmalle seinustalle.

    Tai olisivat kääntyneet.

    273:n suu loksahti auki.

    Koko seinä nimittäin puuttui. Ja iso osa rakennuksestakin.
    Neliskulmaisen rakennuksen vasenta päätyä työpajana hallinnut tehdashalli ja sen ulkoseinä oli yhtäkkiä kadonnut niin, että nazorakkaksikko näki rakennuksen muut tilat poikkileikkauksena.

    ”Mi-”

    ”Mitäh?”

    Juippi tuijotti myös näkyä.

    ”jaa.”

    Valkoinen nazorak mumisi unissaan jotain, kun himmeä valo osui hänen sinisiin silmäluomiinsa verhojen raosta. 273 käänsi hieman kylkeään. Uni hävisi lopulta kokonaan.

    Hän raotti silmiään.


    Ja silmien katse osui isoon, siniseen ja hammaksiseen leukaan.


    ”Huomenta”, tuttu karhea ääni tokaisi.

    Siniset silmät revähtivät ammolleen.
    “IIIIIIIÄÄÄÄÄK!” nazorak kiljaisi. Hän nousi istumaan sängyllään ja peruutti nojaamaan selkänsä seinää vasten.

    Sinihopeinen silmäpuoli sotaskakdi istui puutuolilla aivan hänen nukkumapaikkansa edessä. Admin Guardian nojasi puuskassa olevilla käsillään tuolin vaatimattomaan selkänojaan. Veitsiä ja… jonkinlaisia kranaatteja täynnä oleva taisteluvyö repsotti rennosti auki skakdin yllä. Eikä hammasnaama näyttänyt olevan kovin paljoa tyytyväisempi kuin heidän viime kohtaamisessaan.

    “Mi- miten te nääsitte tänne!?” 273 sopersi huoneeseensa luvatta tunkeutuneelta adminilta. Loputkin muistikuvat hänen unestaan haihtuivat.

    ”Ovesta”, skakdi vastasi hiljaa selkänojaa rummuttaen.

    273 muisteli lukinneensa oven illalla. “O-onko tämä ryöstö?”

    ”E-hei, ei laisinkaan”, kulmiaan kurtistava sotilas sanoi. ”Jätän ne hommat sinun kavereillesi. Minä halusin vain vähän jutella.”
    273 uskaltautui repimään päältään peittonsa, joka oli sotkeutunut hänen jalkoihinsa. “Ettekö olisi voinut odottaa suoleen mäivään asti? Ja… k-kuinka kauan te olette istuneet siinä?”
    Bio-Klaanin johtajista karskein murahti hiljaa ja jätti 273:n odottelemaan jännittyneenä vastapalloa.

    ”Mitä jos minä kysyn ne kysymykset ensiksi?” Guardian huokaisi väsyneen kärttyisänä.
    Jäätutkijan tuntosarvet painuivat luimuun adminin äänenpainon kuullessaan.
    “Öh, ky-kyllä! Mitä asiaa teillä on…?”

    ”Etkö tosiaan tiedä?” punasilmä kivahti hämillään leukaansa raapien. ”Taisit siinä tapauksessa nukkua aika hyvin viime yön! Ja luulen vähän, että olet ainoa.”
    Pieni viherrys kohosi nazorakpakolaisen kasvoille. Adminin sanoista hän kuitenkin tulkitsi jääneensä ilmeisesti jostakin paitsi.
    “Onko jotain tawahtunut?” tiedemies tehosti kysymystään kohottamalla toista tuntosarveaan.

    Skakdi vastasi työntämällä järeän kouransa taisteluvyönsä taskuun, ja hetken Jäätutkija oli melko varma saavansa heittoveitsestä. Hän ei tiennyt, oliko helpottuneempi kun skakdi veti esiin rullalle käärityn sanomalehden.

    Ja läimi sitä toista kämmenpohjaansa vasten kuin selkäsaunaa enteillen.
    ”Katsos, säätutkija… minä olen sodassa tosi isojen ötököiden kanssa.”

    ”…”

    ”Saatat tuntea lajin. Nazorakeja, melko isoja pirulaisia. Nelikätisiä. Aika ilkeitä ja ruskeita. Tosin eivät aivan kaikki.”

    ”…”

    ”Yleensä sota niitä vastaan on helppoa… ainakin helppoa ymmärtää. Ne noudattavat sääntöjä. Niiden kenraalilla on jonkinlainen sairas pakkomielle, jota tämä kutsuu kunniakseen, eikä kaduillamme ainakaan juokse itsemurhapommittajia.”

    Sininen koura lätkäisi sanomalehden sängylle aivan 273:n eteen. Sinisilmäinen värähti taaksepäin pelästyneenä.
    Ja kohta hän tuijotti mustavalkoista kuvaa mereltä nousevasta savupilvestä. Hetken sitä tuijotettuaan hänen oli vaikea olla näkemättä siinä suuren linnun muotoa.

    ”Ja sitten on nämä hetket, jolloin haluan lähinnä kysyä, että miksi”, Guardian pusersi hammasrivinsä takaa katse 273:a polttaen. ”Miksi skarrararissa?”

    Jäätutkija hamuili kädellään eteensä viskattua uutispaperia, pitäen kuitenkin katseensa skakdin pistävässä tuijotuksessa. Hän taittoi lehden täyteen mittaansa ja selasi katseellaan etusivulle kissankokoisilla matorankirjaimilla painetun tekstin:
    ALLIANSSIN YLLÄTYSLIIKE – VELJESKUNNAN SAARI POLTETTIIN

    273 käänsi sivua jutun pääaukeamalle ja luki sen nopeasti läpi. Guardian saattoi nähdä, kuinka nyt torakan tuntosarvet kohosivat pystyyn hämmennyksestä.
    “Kuulin tästä vasta nyt…” nazorak sanoi, edelleen silmät kiinni uutisartikkelissa, “Kuulin eilen kyllä melua käytävällä, m-mutten uskaltanut mennä katsomaan mistä oli kyse…”
    273 nosti katseensa lopulta takaisin plasman skakdiin. “Mu-mutta mitä tällä on tekemistä minun kanssa?”

    Skakdi tuhahti. ”Kysyitkin seuraavan kysymykseni. Miksi et kertonut tästä meille?”

    Nazorak näytti aidosti tuskastuneelta. Admin mitä ilmeisemmin syytti tiedemiestä tapahtuneesta. “En tiennyt tästä mitään! Vastahan itse näitte, miten hämmästyin kun luin tuon jutun?!”

    Skakdi ei kummemmin lupia kysynyt. Hän nousi puutuoliltaan, astui kaksi jämäkkää askelta ja istahti rennosti 273:n viereen tämän sängylle polviaan naputellen. Jäätutkija tuijotti adminia hiljaa.
    ”Oletko aivan varma, kaksi-seitsemän-neljä?” skakdin ääni oli pakkasta ja routaa. Jäätutkija ei uskaltanut korjata tämän sanoja. ”Oletko varma että haluat valehdella kasvojani päin?”
    “Herra Eversti… t-te olette sotilas. Kenraali on sotilas. Mutta minä olen vain vahainen tiedemies! Vaikka jos olisinkin tiennyt että Ilmavoimien lissulaiva rystyisikin zolttamaan saaria, – mitä en tiennyt – ei minulla olisi ollut tietoa tästä oqeraatiosta!”

    Guardian katsoi pitkään hiljaa poispäin. 273 tunsi sykkeensä otsassaan asti.
    ”Minulla on ollut pitkä yö. Pystytköhän edes kuvittelemaan tällaisen vaikutusta, päätutkija?”
    “H-hän on kylläkin aivan eri tiedemies. Tutkijoista hierarkisesti korkein ja jos oikein muistan, hän taisi olla neurojiologian uranuurtaja…”

    Guardiania ei kiinnostanut. Sen huomasi ainakin seuraavasta keskeytyksestä.
    ”Olen istunut kolmessa eri kriisikokouksessa heti kaupunkiin saapumiseni jälkeen, ja myöhemmin on lisää luvassa. En ole nukkunut tuntiakaan sinun lajitoveriesi pikku tempauksen jälkeen, enkä ole saanut kuppiakaan kahvia. En pidä itseäni väkivaltaisena miehenä, tutkija, mutta jos valehtelet minulle vielä, enköhän löydä itsestäni senkin puolen. Joten kysyn vielä kerran. Miksi?”

    Nazorakin oli käperryttävä kahden seinän väliseen nurkkaan suojautuakseen adminia ympäröivältä vihamielisyyden auralta.
    “EN MINÄ TZIEDRÄ! EHKÄ SHKROVOZOIDAKSEEN, EHKÄ HÄVITTÄÄCZHEEN TEILTÄ VALLOITETTAVAN ALUEEN! EN MINÄ TIDÄ! EN OLE ZOTHIRKHLAS!”
    Pakokauhumaisen rääynnän jälkeen nazorak näytti kääriytyvän sikiöasentoon ja alkavan itkemään, jos se olisi ollut lajille mahdollista.
    “Olen vain tiedemies, en sotilas…”

    Pitkä hiljaisuus valtasi alaa. Sininen sotasankari tuijotti arvioiden nurkassa sykkyränä värisevää hyönteistä, joka pakoili hänen katsettaan. Sitten skakdi huokaisi ja sanoi:

    ”Voi pojat, sinähän laulat helpolla.”
    Guardian nousi 273:n vuoteelta ja pyyhkäisi kädellä istumapaikkaansa. ”Mitä joku sinusta saisikaan irti salkullisella veitsiä”, hän vielä hymähti kääntäen katseensa nazorakiin. Jäätutkija ei hymähtänyt.

    ”Kiitä onneasi, että olet meidän vaivanamme.”
    Admin naksautti niskojaan ja venytteli raajojaan. Hyönteinen ei uskaltautunut vieläkään edes avaamaan suutaan, mutta skakdi jatkoi rupattelua yhtäkkiä hieman vähemmän jäisesti kuin aiemmin. ”Lähetän jonkun korjaamaan oven.”

    ”Korjaam-”, 273 inahti hämillään.

    ”Siinä ei pitäisi kestää kauaa. Ja asiahan ei minulle kuulu, mutta älä liikuskele ilman mekkoa ja naamaria. Paitsi jos haluat myrkkyveitsestä. Kaltaisiasi ei juuri nyt kaivata.”
    273 nyökkäsi vain vaivoin. “Ei varsinaisesti mitään uutta…”

    Skakdi kääntyi hänestä poispäin. ”Minä en luota sinuun, tutkija. Mutta nainen, joka sinut jäseneksi otti, luottaa… ja seuraisin häntä helvettiin asti. Jos pettäisit vähäisen luottamukseni, lopettaisin sinut luodilla. Jos pettäisit hänen luottamuksensa, en olisi niinkään armollinen.”
    273 nielaisi.
    ”Siinä kaikki”, skakdi sanoi kylmästi astellessaan poispäin. ”Hyvää päivänjatkoa.”

    Sotilas poistui pienen huoneen puisesta ovesta, jonka lukkomekanismin nazorak vasta nyt huomasi vaurioituneen kovakouraisesti. Ovi jysähti kiinni äänekkäästi, muttei mennyt aivan kiinni repaleisten puusäleiden vuoksi.

    Katsottuaan hetken ovea ja varmistuttuaan ettei admin tunkenut uudelleen sisään, 273 rentoutti asentoaan sängyllään. Hän painoi otsansa taitettuja polviaan vasten.
    Miksi hän aina kovistelee ja huutaa minulle. Olen osoittanut jo olevani yhteistyökykyinen moderaattoreiden ja muiden adminien kanssa. Jos hän niin karzahnisti haluaa pusertaa minusta tietoja, niin riittäisi jos vain kysysisi…
    Sykkyrään käpertynyt nazorak keinui hieman edestakaisin asennossaan.
    Hah hah. Taisin olla väärässä, kun ajattelin voivani kotiutua tänne… tosiasia on, että minulla oli vain vuoden ajan oikea koti, jonne kuuluin. Mutta mokasin. Virheeni takia menetin ainoan paikan jossa saatoin olla onnellinen…

    Kaikkialla muualla olen vain pohjasakkaa. Maailma on niin päättänyt…

    Mietteen rikkoi rikkinäisenä seinää vasten lyövä ovi. Puusäleitä lennähti lattialle.
    Sinisen skakdin jalat rynnivät tömisten takaisin huoneen sisään, ja katsoessaan kahta punasilmää ja riviä raateluhampaita halusi Jäätutkija vain käpertyä entistä pienemmäksi palloksi. E-ei kai taas? Mitä hän tällä kertaa oli-

    ”Nyt hei!” ärtyneeltä näyttävä zakazlainen kivahti väsynein silmin. ”Vilustunut? Vilustunut? Hah hah! Hyvää hyönteistuntemusta, Gee! Loistavaa skarrararrin hyönteistuntemusta!”

    ”T-tuota…” 273 piipitti, mutta lopetti lauseensa kun metallinen silmä adminin kasvoilla hehkui taas hetken oranssina ennen kuin punertui välittömästi kuin luonto syksyllä.

    ”Sinä olet vaihtolämpöinen”, skakdi nauroi osoittaen kynsikkäällä sormella kuin tuomiota jakaen. ”Jos olet vaihtolämpöinen, miksi näyit Tawan huoneessa lämpökamerassani naamaani sinisempänä?”
    Nazorakin ilme oli pöllämystynyt. “Häh? Mistä ihmeestä nuhutte? Kyllähän nazorakien nitäisi näkyä lämvökameroissa. Onko silmänne sökö?”

    Jäätutkija katui kysymystään nähtyään skakdin ilmeen, joka vastasi hänen kysymykseensä. Vastaus oli iso ja liekehtivä ”EI”.
    ”Mikä piru ruumiinlämpösi edessäni madalsi?” skakdi kysyi kärsimättömästi. ”Oliko se mekkosi? Ei pahalla, mutta ruskea ei pue sinua.”
    Enhän minä sitä hametta valinnut, 273 pyöräytteli silmiä päässään. Mutta jotain outoa tilanteessa oli.

    Ellei sitten… nazorak raapi leukaansa. Hänen pääkoppaansa kohosi vain yksi asia, mikä saattaisi liittyä tähän.
    Gee seurasi, kuinka nazorak kääntyi selin häneen. Tiedemies työnsi kätensä valkoisen tyynynsä alle ja veti sieltä jotain. Hetken ajan entinen metsästäjä odotti siellä olevan piilotettuna ase. 273 kuitenkin nousi seisomaan ja kohotti katseensa adminiin. Torakka avasi nyrkkinsä.

    Punaiset silmät tuijottivat sinistä elementtikiveä. Jäätutkijan ilme oli miettivä.
    “En tiedä miten… mutta tämä on ainoa minulla oleva esine, joka saattaisi saada ruumiinlämmön heittymisen aikaan.”
    Ja ennen kuin hän ehti muuta sanoakaan, kaappasi sininen käsi kiven ripeästi hänen kädestään ja nosti sen oranssihehkuisen konesilmän eteen.

    ”Elementtikivi”, Guardian pohti ääneen kristallia pyöritellen. ”Selakhialainen. Kiva lelu sinulla.”
    ”En ilmeisesti tutkinut kiveä targeeksi tarkkaan Vuoritukikohdassa,” 273 totesi, ”tai en tiennyt etsiä vastaavaa ominaisuutta…”
    Ja valkoinen hyönteinen tunsi sydämensä jäätyvän, kun Guardian puristi nyrkkinsä hänen kalleimman aarteensa ympärille.

    ”Myös oikeissa käsissä aika vaarallinen ase. Mitä jos minä vain pidän tämän?”

    ”… h-herra admin, moderaattori Slidas antoi minun mitää sen, koska niti sitä vaarattomana!”
    Nazorak ojensi kätensä Guardianin eteen, kuin anoen kiveä takaisin.

    ”Minä en tiedä, kuka Slidas on, mutta en ainakaan antanut hänelle moderaattorikiveä”, skakdi sanoi pujottaen kristallin asevyönsä taskuun. ”Toimitan tämän murikan omalle päätutkijallemme. Hän saa luvan vilkaista, minkälaisen pommin päällä olet nukkunut.”

    Pommin.

    Sininen harja heilahti, kun skakdi kääntyi poispäin taas. Ja ennen kuin 273 ehti kysyä edes klaanilaisen ’päätutkijan’ nimeä, rämähti ovi rikottuine lukkoineen taas kiinni.


    Hän tekee tuon tahallaan…

    273 ei tiennyt, pitikö hänen yllättyä vai ei, kun sininen skakdi seisoi alle minuutin päästä taas oviaukossa.
    Jos admin Guardian halusi hänet rautoihin, tämä olisi voinut vain sanoa sen suoraan.

    ”Adminin käsky”, skakdi sanoi haudanvakavana naristen heiluvan oven edessä. ”Toista perässä: Po-matoralainen pohatta pulitti pokawistaan pikkusumman.”

    273 tuijotti skakdia hetken.

    ”Ööh. Ho-matoralainen nohatt- s-sohatta nulitti ro- dokawistaan vikkusumman…”
    Jäätutkija kävi mielessään edellistä lausetta läpi. Jokin ei tuntunut menneen aivan oikein. Eikä admin Guardiankaan näyttänyt vielä tyytyväiseltä. Suurkenraalin elein hän lausui seuraavat toistettavat sanat.

    ”Pirullinen piraatti puukotti petturia.”
    ”Lirullinen muraatti lukotti ketturia?”
    ”Plasma. Päälle.”
    ”Laama. Jäälle.”

    Ja sille haudanvakava sininen admin ei voinut olla nauramatta, ja Jäätutkija tunsi olonsa yhtäkkiä entistä epämukavammaksi.
    ”Adminin käsky. Harjoittele p-äännettä”, sininen skakdi tokaisi kääntyen taas ympäri. ”Manu pitää sinulle varmaan ihan mielellään matoranin oppitunnin.”

    Pam, sanoi ovi. Guardian oli poissa.

    p-äännettä…?

  • Valkolilja

    Bio-Klaani, 273:n huone

    https://www.youtube.com/watch?v=1lBPvfUuL54

    Liljan valkoiset sormet pyörittelivät tummansinistä elementtikristallia ikkunaverhojen välistä sisään säkenöivässä valossa. Kaksoisaurinkojen säteet heijastuivat sinisinä kiven pinnasta hämärän huoneen seinille. 273:n silmät tapittivat herkeämättä keksintönsä virtalähdettä kasvojensa yläpuolellaan. Nazorak makoili tylsistyneesti huoneensa sängyllä, huoneen vihreät verhot puoliksi kiinni vedettyinä.

    Jäätutkija oli asuttanut huonetta jo nelisen päivää. Hän ei ollut poistunut sieltä juuri muuten kuin adminien puhutteluihin tai kuulusteluihin. Vapaa-ajat hän oli lähinnä nukkunut ja mietiskellyt. Ja miettimistä hänellä alkoi olla jo liikaa.
    Nazorak laski ylemmät kätensä kylkiensä viereen, rummuttaen samalla pienempien käsiensä sormilla kitiinistä rintalevyään. 273 käänsi katseensa sänkynsä vieressä olevalle pöydälle. Hän oli jättänyt hopeisen Volitakinsa, ruokohattunsa ja käsineensä pöydälle. Takki ja plastron odottivat vaatekaapissa kenkien vieressä. Hamettaan nazorak ei ollut jaksanut riisua päältään.

    Hmm, 273 ajatteli tutkiessaan huonetta katseellaan, minun pitäisi varmaan sisustaa täällä. Tyhjä kirjahylly kaipaisi sisältöä.
    Lisäksi tiedemies kaipasi jotain muutakin: juttukaveria. Moderaattorien virallisen puhuttelun jälkeen hän kaipasi hieman vapaampaa juttutuokiota.
    Voisin tietty käydä Figan luona. Onkohan hän saanut sen katoksen jo korjattua…

    Jäätutkija nousi istumaan sängyllään ja hänen hameensa helma hulmahti lattialle. Puettuaan nazorak tunnusteli takkinsa taskujaan. Kivi, pullo ja paperit olivat matkassa.
    Ai niin… se Tiikelin puhelin jäi Figalle. Pitää kai hakea sekin. Ehkäpä siitä on joskus hyötyä.

    Essuun pukeutunut limenvihreä matoran riisui multaiset käsineensä, kun huomasi Volitak-kasvoisen olennon ilmestyneen kasvihuoneensa eteishuoneeseen. Kukkakaupias nousi seisomaan hoitamiensa kasvien edestä ja käveli tervehtimään tulijaa.
    ”Mo.”
    ”Hei. Mites ruusujen laita?”
    ”Paranemaan päin.”
    ”Hyvä… entäs katto?” Jäätutkija kysyi kääntyen katsomaan kasvihuoneen lasikatokseen. Pressu peitti vieläkin siihen syntynyttä reikää.
    Figa hieroi niskaansa. ”Tilaamani lasilevy ei ole vielä tullut. Laitan sen paikoilleen heti kun saapuu.”
    ”Öhm. Tarvitsetko asua sen kanssa? Kun minähän sen tavallaan rikoin…”
    ”Ei kiitos, minulla on haalarit.”

    273 oli hetken hiljaa.
    ”Okei… no kuitenkin olen vielä sahoillani siitä.”
    Nyt puolestaan Figa katsoi 273:a hetken. Lopulta hänen kasvoilleen kohosi matoranin tavaramerkki-ilme.
    ”Anteeksi voin antaa, mutta unohtaa en koskaan. Mutta se siitä aiheesta. Mennään sisälle.”

    Kaksikko käveli pihan poikki Figan mökkiin. Sisällä tuvassa nazorak riisui naamion päästään ja istuutui keittiön tuolille. Kasvillisuuden matoran laittoi valmiina olleen kahvipannun hellan päälle lämpenemään.
    ”Noh, mites olet sopeutunut linnakkeen elämään?”
    273 kohautti olkiaan. ”En ole uskaltautunut soistua huoneestani muutoin kun on sakko.Vaikka minulla onkin jäsentodistus, niin silti en uskalla liikkua linnakkeessa. Moderaattorit Mesa ja Slidas hakivat minut eilen tosin kuulusteltavaksi. Ja sen jälkeen minun täytyi käydä kahviossa ostamassa syötävää.”
    Figa istahti pöydän toiselle puolelle nazorakia vastapäätä. ”Hmm, tarkoitat varmaan Samea ja Bladista?” hän korjasi.
    273 kurtisti silmäkulmiaa. ”Öh, niin varmaan. Teidän klaanilaisten nimiä on vaikea muistaa, kun nazorakit ovat tottuneet käyttämään numeroita.”
    Figa hymähti.

    Kahvipannu alkoi porista huoneen sivulla, pöydän oikealla puolella. Keittyvän kahvin tuoksu sekoittui vanhan hirsimökin miellyttävän vanhalta tuoksuvaan ilmaan. Figa laski poskensa nojaamaan vihreää kämmenpohjaansa vasten.
    ”Oletko tavannut jo kaikki adminimme?”
    Valkoinen nazorak nyökkäsi. ”Tawa ja Visokki jututtivat minua toissadäivänä. Se keskustelu jäi lyhyeksi, kun skakdiadmininne ryntäsi sisään. Hän ei vaikuttanut fitävän minusta…”
    ”Ai Gee vai? Minusta hän on aina niin kohtelias”, matoran totesi.
    ”Hän yritti ammua minut.”

    Figa katsoi taas hetken Jäätutkijaa.
    ”… Mjaa.”

    Tryna-kasvoinen kasvillisuuden matoran nousi ja käveli huoneen vasemmalla sivustalla oleville kaapeille. Hän kaivoi esiin sinisellä ussal-kuviolla maalatun posliiniastiaston. Hän kipitti takaisin pöydän eteen ja ojensi – Jäätutkijalle ehkä turhan pienen – kahvikupin ja lautasen nazorakin eteen.
    ”Noh, varmaan everstikin siitä lauhtuu. Klaani on kuitenkin sodassa. Kaikilla on hieman hermot kireällä ja murehditaan tulevaisuutta.”
    273 nyökytteli hiljaa.

    ”No, entäs juuriadminit? Mitä he ovat sinusta olleet mieltä?” Figa kysyi, nostaen samalla kärsimättömästi kahvipannun kantta. Hän oli huono arvioimaan kahvin keittymisaikaa.
    ”Admin Visokki on vaikuttanut mukavalta. Hän tuntuu luottavan minuun ja uskoo sanojani”, Jäätutkija sanoi.
    ”… Tai no. Sakkohan hänen on…” Jäätutkija totesi hymähtäen. Nazorakista tuntui vieläkin omituiselta ajatus henkilöstä, joka pystyi kuulemaan toisten ajatukset, mutta joka ei käyttänyt kykyään edukseen.

    Figa päätti, että kahvi saisi olla viimein tarpeeksi lämmintä. Hän nosti tummapintaisen kofeiinikeittovälineen liedeltä ja toi sen pöydän päälle. Matoran kallisti vanhaa kahvipannua 273:n kupin yllä ja höyryävä juoma valui astiaan. Valkoinen nazorak nosti kahvikupin suulleen ja siemasi varovasti.

    ”Mutta admin Tawa taas”, nazorak totesi mietteliäämmin. Hän laski kupin takaisin lautasen päälle. Sinisilmäinen nazorak tuijotti mustasta juomasta näkyvää heijastustaan. ”Hän vaikuttaa suhtautuvan minuun kylmän asiallisesti. Ehkä hieman varauksellisesti, kuitenkin. Hän kyllä nuolusti minua ’Geetä’ vastaan, muttei tunnu luottavan minuun muuten kuin tiedonmyyjänä. Äh, en tiedä. Tuntuu vain, että haluaisin heidän voivan luottaa minuun laremmin. En kuitenkaan ole näillä näkyvin lähdössä Klaanista minnekään hetkeen. Ja haluaisin minä tietty hanskanikin joskus takaisin…”

    Figa ryysti kahviaan ja lopulta laski kuppinsa kädessään pitelemälle lautaselle. ”Hmm. Pitäisikö sinun yrittää puhua Tawalla vaikka muutoin kuin työaikana? Voisit ehkä hieroa tuttavuutta paremmin, jos puhutte ilman titteleitä normaaleina kansalaisina. Ja Tawa kyllä suostuu kuuntelemaan asiasi, jos menet rohkeasti tapaamaan häntä.”

    273 oli juuri ottamassa toista siemausta, kun hänen mukiaan pitelevän käden liike pysähtyi. Tiedemies katsoi matorania kulmiensa alta. ”Luuletko, että voisin tehdä niin?”
    ”Mikset voisi?”
    ”No kun… meille nazorakeille korkeamtien auktoriteettien kanssa veljeily on hieman vieras ajatus. Enkä ole koskaan aiemmin ollut hyvissä väleissä esimiehieni kanssa.”
    Figan suu muuttui taas tiukaksi viivaksi. ”No, Klaani ei ole Imperiumi, eikä Tawa ole nazorak – tietääkseni. Joten ei sinulla mitään estettä ole.”
    ”Hmm, niinqä kai. Oikeastaan haluaisin kiittää häntä vielä siitä, että saan olla täällä. Gitäisikö minun viedä hänelle jotain kiitollisuuden osoitukseksi?”
    Figa joi hetken juomaansa. ”Tawa pitää kukista. Toisaalta sinä veit hänelle jo petunioita. Voisit antaa hänelle jotain erikoisempaa.”
    ”Mitä suosittelisit?” Jäätutkija hymähti kukkakauppiaalle.

    Figa laski tyhjän kahvikuppinsa lautaselleen ja hieraisi leukaansa mietteliäänä. Sitten hän laskeutui tuoliltaan lankkulattialle.
    ”Seuraas”, Figa viittoi nazorakia peräänsä. Narorak hörppäsi kahvinsa loppuun ja puki Volitakin kasvoilleen.
    Kaksikko poistui mökistä ja kävelivät taas pihan poikki kasvihuoneelle. Sisällä bo-matoran kumartui istutuksiensa eteen.
    ”Osaatko yhtään sanoa, mitä haluaisit viedä?” Tryna-kasvo kysyi.
    ”En oikein. En tiedä saljoa kukista. Voit ehdottaa mitä vain.”
    ”Hmm”, Figa hymisi, kääntyen katsomaan oikean seinustan kukkakasvatuksia. ”Sopisiko valkoliljat? Ne sopisivat väriisi.”
    Nazorak nyökkäsi.

    Kukkakauppias nousi seisomaan ja puhdisti polvensa hiekasta. Hän marssi puotinsa etuosaan ja haki tiskinsä takaa pienen, kankaasta tehdyn pussin, sekä kullatun sirpin. Matoran käveli valkoisten kukkien eteen ja laskeutui polvensa varaan. 273 kurkisteli uteliaana Figan olan yli kukkakauppiaan tekemisiä. Vihreät sormet kouraisivat väliinsä hienoa, valkoista jauhetta ja ripottelivat sitä liljojen päälle. Kukat alkoivat hivenen hehkua vihreinä, samalla kun niiden varret kasvoivat pituutta ja nuput aukenivat suuremmiksi.
    ”Ohhoh .”
    ”Meillä kasvillisuuden matoraneillan on muutamia kikkoja.”
    Figa nappasi maahan laskemansa sirpin ja alkoi leikkaamaan valkoliljojen varsia katki. Pian Figa ojensi kauniiksi kimpuksi sidotut kukat Jäätutkijalle.
    ”Ole hyvä.”
    ”Kiitos”, nazorak sanoi katsellen liljakimppua. ”Paljonko olen velkaa näistä?”
    ”Nää, saat ilmaiseksi. Taidat elää muutenkin Klaanin tuilla?”
    ”Jec.”
    ”Sossupummi.”
    ”…”

    ”Ainiin”, 273 muisti sanoa. ”Jäikö minulla joitain tavaroita tänne? Muistin, että olisin unohtanut Tiikelin antaman nuhelimen sinulle.”
    ”Ai se mölymasiina? Se alkoi keskiyöllä huutamaan kuin syötävä. Revin patterit irti siitä, kun en löytänyt luurin painiketta. Odotas, niin haen sen.”
    ”Kiitos…”

    Keltaiset kädet taittoivat varovasti petunian kukintoa. Jaden väriset silmät visiirin takana etsivät öiden pakkasten tuhoja kukkien alta. Oli varmaan aika laittaa kukkapenkki talvikuntoon, toa ajatteli.

    Tawa veti violetin viittansa huppua paremmin päänsä peitoksi. Vaikka iltapäivän auringot saivat Klaanin kaupungin sydämen, admintornin heittämään varjonsa itään, eivät tornin varjot tarjonneet juuriadminille suojaa aurinkojen kirkkaudelta.
    Tawa hymyili vienosti huppunsa sisällä. Toisaalta miksipä sitä valittamaan, hän ajatteli. Syksy oli lopuillaan ja edessä häämötti väistämätön, pimeä talvi. Oli viimeiset hetket nauttia kauniista syyspäivistä. Ja tapa, millä pääadmin halusi ne viettää, oli kasviensa hoito puutarhassaan. Täällä hän sai mielenrauhan hetkeksi.

    Mutta kun suuren tornin varjot eivät tarjonneet suojaa Tawalle, ne antoivat sitä toiselle.
    Olkihatun lierit kallistuivat vinoon, kun Volitakilla suojattu pää kurkisti tornin kulman takaa. 273 katseli piilosta Salaman Toan tekemisiä hieman empien.
    Ääh. Onkohan tämä sittenkään hyvä idea… en tiedä mitä sanoa. Ja ehkei hän nyt halua häiritsijöitä vapaa-aikanaan. Josko vain antaisi hänelle kukat ja kiittäisin vieraanvaraisuudesta, sitten lähtisin kävelemään.

    Kyykkyyn kumartunut toa leikkoi petunioiden lehtiä puutarhasaksillaan. Visiirillä varustettu Hau kuitenkin kääntyi, kun nainen kuuli askelten töminää sivultaan. Ensiksi Tawa näki vieressään metalliset kengät. Sitä mukaan mitä hän katsettaan nosti, hän näki raidallisen hameen, sitten vaaleanruskean takin ja lopulta tulijan päätä koristavat naamion ja hatun. Jäätutkijan asento näytti epämukavalta, kun tämä yritti parhaansa mukaan seisoa ilman, että olisi tallonut maassa kasvavia petunioita pitkillä metallikalosseillaan.

    ”Ai, helei”, Tawa tervehti, laskien samalla huppuaan alemmas. Hän hymyili tapansa mukaan, vaikka olikin hieman yllättynyt tajutessaan tulijan henkilöllisyyden.
    273 näytti juuri löytäneensä hyvän jalansijan. ”S-säivää, Juuriadmin”.
    ”Oletko jo kotiutunut uuteen huoneeseesi?” Tawa kysyi samalla, kun nousi seisomaan täyteen mittaansa.
    ”Juuh, ei ole valittamista. Minun vain xitäisi sisustaa sitä hieman…”

    Tawa nyökkäsi hymyillen. Vasta nyt toa kuitenkin huomasi, että nazorak piteli jotakin käsillään selkänsä takana.
    ”Oliko sinulla kenties jotain asiaakin?”
    ”Öh, niin”, 273 totesi ja otti kätensä selkänsä takaa. Hän ojensi liljakimpun Tawalle.
    ”…”
    ”Haluaisin vielä kiittää henkilökohtaisesti siitä, että olitte minulle suomea ja otitte minut Klaaniin. Ja olen myös kiitollinen siitä, ettette antaneet Everstinne ammua minua tai sulattaa kuolonkatseellaan. Ajattelin, että teidän kulttuurissanne on tavana antaa lahjoja toisilleen, joten minä mietin…”
    Vasaman Toa katsoi ensin ihmetellen nazorakin tarjoamia kukkia, mutta sitten alkoi hymyillä taas. Jo toistamiseen pelokas tulokas ojensi hänelle kukkakimppua.
    ”Ei sinun olisi tarvinnut mitään vastalahjaa antaa. Etkä ole kiitollisuuden velassa minulle etkä Visokillekaan. Klaani on perustettu auttamaan niitä, jotka suojaa tarvitsevat.”
    ”Niin, mutta… haluaisin voivani kiittää jotenkin”. Tawa ei nähnyt nazorakin ilmeitä naamion takaa, mutta päätteli tämän katsovan noloissaan alaspäin.
    ”Emmeköhän me jotakin keksi sinunkin pääsi menoksi”, Tawa naurahti hiljaa.
    Jäätutkija hymähti naamionsa takaa.

    ”Krhm.”

    Kaksikko kääntyi katsomaan vasemmalle äänen suuntaan. Tawan kukkapenkkiä sivuavalla, Klaanin linnakkeen ja muurin välistä pihaa halkovalla tiellä seisoi varsin hampaikas olento. Guardian oli pysähtynyt tuijottamaan toaa ja nazorakia ohikulkumatkallaan torniin ruskea kansio kädessään. Silmäpuolen katse tuijotti ensin Tawaa, sitten 273:a. Jälkimmäistä ehkä pidempään.

    273 alkoi täristä kuin petunian lehti tuulessa. Tawa taas ei ollut millänsäkään.
    ”Moi Gee”, Juuriadmin tervehti.
    Guartsu katsoi taas hetken kulmat kurtussa Tawaa, sitten taas hameeseen sonnustautunutta hyönteistä. Väri skakdin kiikarisilmässä vaihtui hetkeksi punaisesta oranssiksi, mutta palasi heti normaaliksi. Sitten hän kääntyi ääneti kannoillaan ja otti rintamasuunnaksi jälleen muurin.
    ”Jatkakaa”, hän tyytyi toteamaan.

    Sinisen adminin loitottua tarpeeksi kauas, nazorak huokaisi syvään värisevällä äänellä. Naisadminkin hieraisi niskaansa.
    ”Älä hänestä välitä”, Tawa huokaisi. ”Kyllä hänkin tottuu sinuun lopulta.”
    Tawa vilkaisi tiedemiehen sylissään pitämiä liljoja. Hän näytti saavan idean.
    ”Hei. Saatoin keksiä kukillesi käyttöä.”
    ”Ai…?”
    Tawa tarttui violettiin kankaaseen molemmilla käsillään. Huppu nousi peittämään Haun päälakea.
    ”Minulla olisi asioita hoidettavana kaupungilla. Haluatko tulla mukaan?”
    ”Noo… ei minulla muutakaan tekemistä ole. Sozii siis.”

    Kaupungin varjot alkoivat pitenemään kaksoisaurinkojen laskiessa. Vieno tuulenpuuska sai puista pudonneet, ruskeat lehdet lentämään rapisten kivetyn kävelytien yllä. Ohikulkevat kaupunkilaiset tervehtivät viittaan kietoutunutta adminia ja ilmeisesti tämän uutta, oudosti pukeutuvaa ystävätärtä.

    ”Teillä on todella kaunis kaulunki”, 273 totesi.
    Tawa oli hetken hiljaa miettien nazorakin sanoja. ”Ah, niin. Totta…”
    Toa oli näyttänyt tulokkaalle Klaanin kaupunkia, kun he olivat kävelleet Santorin aukion kautta kohti kaupungin pohjoisosaa.
    Hän ei näytä itse tiedostavan lausumisvikaansa puheessaan. Pitäisiköhän minun kertoa siitä hänelle? Admin mietti, katsoen vierellään kävelevää, lyhyttä nazorakia.
    Toisaalta olisikohan se hieman noloa hänelle? Ehkä hän tajuaa sen itse ajan myötä…

    Juuriadmin kohotti katseensa kadun korkeisiin ja kaikenkirjaviin rakennuksiin. ”Osa kaupungista vahingoittui pahoin Allianssin pommituksessa. Olemme kuitenkin saaneet tuhot korjattua jo aika hyvin ja asukkaat ja evakot majoitettua uusiin tiloihin.”
    ”Mmm…” tiedemies äännähti.
    Tawa vilkaisi takaisin Jäätutkijaan. Tämän Volitakin silmäreiät olivat suuntautuneet alas käsissään pitelemiinsä kukkiin.
    Ääh, nainen ajatteli, ei minun sitä noin pitänyt sanoa…

    ”Millaisia rakennuksia Pesässä on?” Tawa kysyi äkisti, ettei 273 saisi aikaa syytellä itseään.
    ”Hmm. Kesä koostuu tääosin leveistä käytävistä ja huoneista. Rakennusaineena käytetään valjon metallia ja detonia. Työläisnazorakit asuvat kymmenisen henkilön huoneissa ja nukkuvat omissa unikasseleissaan. Heillä ei ole kamalasti omia tavaroita, eikä huoneita ole sisustettu. Uxseerit taas saattavat elää fiinimmin sisustetuissa huoneistoissa.
    Urseeriravintolat ovat ehkä hienoimmin suunniteltuja erillisiä rakennuksia. Riissuva Smaragdi on stalagmiittiin kaiverrettu ravintola erään luolan katossa.”

    He kävelivät hetken hiljaa.
    ”Riippuva”. Aivan…

    ”Entä millainen paikka se sinun kotisi on? Se, minkä kerroit olevan vuorella?”
    ”Vuoritukikohta oli rauhallinen, mukavan pieni jaikka. Osallistuin itse sen rakentamiseen. Sen suurimman rakennuksen katolta aukeaa todella kaunis maisema, etenkin aurinkoinlaskun aikaan”, nazorak muisteli kotiaan.

    273 vilkaisi Tawaa naamionsa silmärei’istä. ”Muuten. Voinko kysyä yhtä asiaa?”
    ”Toki.”
    ”Eikös teitä Klaanin admineita fitänyt olla neljä? Sinä, Visokki, Guardian ja se yksi Ilman Toa – oliko hän Kooäm nimeltään?”

    Tämä kysymys osui toalle arkaan paikkaan.
    ”Sinä… et ole kuullut hänestä mitään?”
    Nazorak pudisti päätään.

    Kylmä iltatuuli hulmutti kaksikon kankaisia vaatteita.
    ”Hän – Ämkoo siis – petti Klaanin ja liittyi Allianssin puolelle omien päämääriensä takia. Hän on käsittääkseni Kenraalin uusi käskyläinen.”
    ”Oh… anteeksi. En tiennyt.”
    Tawa puisteli haikeana päätään. ”Ämkoon petos oli kova paikka Klaanille. Meidän on hankalampi luottaa omiimme kuin aiemmin. Allianssi yrittää murentaa yhtenäisyytemme sisältäpäin…”
    Nazorakin mieliala laski taas tämän lauseen myötä.
    Niin…. jollei voi luottaa omiinsa, niin miten voisi luottaa vihollisen kansalaiseen…

    Tawa nosti katseensa oranssihtavalle taivaalle.
    ”Mutta on meilläkin jotain vihollista vastaan. Imperiumi ei ole ainoa, jolla on loikkari puollaan”, Tawa sanoi ja katsoi hymyillen vierellään hölmistelevää karkuria. ”Uskon, että sinun tiedoistasi voi olla paljon hyötyä Klaanille sodassa.”
    ”Hmh. Minusta itsestä on tuntunut, etten ole tähän mennessä voinut tarjota mitään todella tärkeää informaatiota.”
    ”No hei! Sinä olet kuitenkin naz-”, Tawa oli sanomassa, kunnes tajusi ettei voinut kailottaa sitä keskellä katua.
    ”Tai siis! No, sinä tiedät vihollisemme yhteiskunnasta ja toimintatavoista paremmin kuin me. Pelkästään siitä kuuleminen voi olla iso apu. Gee varmaankin sanoisi, että ’opi tuntemaan vihollisesi’.”

    Hymy kohosi nazorakin kasvoille naamion takana. Hänestä olisi siis hyötyä.

    Toa katsahti eteensä tien taitteeseen.
    ”Olemme perillä”, toa ilmoitti.
    ”Hmh?”
    He olivat saapuneet kaupungin hautuumaan rautaiselle portille.
    ”Käyn täällä yleensä myöhemmin iltaisin, kun väkeä on vähemmän liikkeellä. Ajattelin nyt käydä täällä aikaisemmin, kun sinä olet mukana.”

    He kulkivat portista sisään ja saapuivat ensimmäisten hautarivien luokse.
    ”Sinäkö hoidat näitä kukkia? Eikö se kuuluisi suutarhurille?”
    ”Pidän niiden hoidosta, eikä tästä vaivaa ole”, Tawa totesi. Hän suuntasi kohti puista vajarakennusta, jonka seinustalla nökötti vihreä kastelukannu.
    ”Liljasi sopisivat ehkä paremmin tänne. Katsele ympärillesi, minne haluat laittaa ne.”

    Jäätutkija nyökkäsi. Volitakin peittämät kasvot haravoivat isohkoa hautuumaata. Kivisiä ja puisia muistomerkkejä oli paljon, ja rivistöjen välissä näkyi muutamia erinäköisiä olentoja hoitamassa hautoja tai muistelemassa kuolleita läheisiään.
    Jäätutkija päätti lähteä kävelemään soraista tietä eteenpäin. Tuulen puhurit tuntuivat yltyvän illasta. Nazorak tarttui takaraivollaan tönöttävän hattunsa lieristä, ettei se olisi tarrautunut tuulen vietäväksi. 273 astui tieltä pois ja tuli uudelle polulle, jonka varrella oli lisää hautoja. Nazorakin silmät kiertelivät mitä moninaisimmissa kivipaasissa ja muistomerkeissä. Joillekin haudoille oli tuotu kukkia, toisille taas joitain tavaroita. Osalle taas oltiin asetettu uskonnollisia esineitä tai patsaita. Hautojen ja vainajien muistotavat olivat varmaan yhtä värikkäitä kuin maanpovessa lepäävät vainajatkin.

    273 pysähtyi katselemaan erästä valkoiseksi maalattua kivihautaa. Sattumalta hänen takanaan, polun toisella laidalla seisoi kaksi matorania pienen haudan edessä. Po-matoranmies ja ko-matoralainen nainen. Nainen kuulosti nyyhkyttävän ja mies piteli kättään lohduttavasti naisen olkapäällä. Kyyneleet valkoisen Hunan poskilta tippuivat kuolleelle nurmelle.
    ”Ainakaan hän ei joutunut kärsimään”, nazorak kuuli miehen sanovan hiljaa naiselle. Tämä ei kuitenkaan vähentänyt naisen surua, vaan pikemminkin päinvastoin.
    ”Ei-”, ko-matoran sai sanotuksi katkeralla äänellä, ”ei- ei hänen silti olisi pitänyt kuollah…”
    ”Ainakin hän näki ystävänsä vielä viimeisenä päivänään”, Matatu-kasvoinen kiven matoran ei itkenyt, mutta hänen äänensä oli järkälettäkin painavampi. ”Hänellä oli vain huono tuuri… pommi osui juuri hänen taloonsa.”

    Matoranit eivät huomanneet, kun tuulessa hulmuavaan hameeseen pukeutunut olentokääntyi katsomaan olkansa yli heihin. 273 oli mykistynyt.

    Nainen itki yhä vuolaammin. Po-matoran laski kätensä tämän olaltaan, antaen ko-matoranille omaa tilaa. Pieni Kiven kansalainen kuitenkin puristi kätensä nyrkkiin.

    ”Jos ne sarvekkaat torakkaperkeleet tappavat vielä yhdenkin ystäväni, minä varmistan että sen tekijä murtaa kallonsa, vaikka kuolisinkin itse sitä yrittäessä”
    Huna-kasvoinen nainen kääntyi katsomaan kyynelten täyttämillä silmillään synkkiä manaavaan ystäväänsä.
    ”Älä puhu tuollaista! Minä en halua menettää enää yhtäkään minulle rakasta!”

    273:n kurkkua kuivasi. Tuntui, kuin hän ei saisi henkeä.

    ”En voi vain olla tekemättä mitään, jos tämä sama tuho toistuu. Minä puolustan rakkaimpiani hengelläni, jos se sitä vaatii”, kiven matoran sanoi hitaasti matalalla äänellään. Hänen silmänsä olivat kylmät ja vihan kovettamat. ”Minä tapan jokaisen, joka yrittää satuttaa sinua tai muita.”

    Tawa nousi seisomaan haudan edessä, jonka multaa oli siistinyt lehdistä ja oksista. Hän taputteli käsiään puhtaaksi ja katsoi ympärilleen.

    Yllätyksekseen toa ei nähnyt Jäätutkijaa paikassa, missä nazorak oli aiemmin seissyt. Sähkön toa näki kuitenkin liikettä silmäkulmastaan. Nainen kääntyi katsomaan hautausmaan portille vain nähdäkseen tiedemiehen selän katoavan ripeästi kadulle. Naisadmin meinasi huutaa tämän perään, mutta oli liian myöhäistä.

    Tawa kohotti keltaisen kätensä rinnalleen huolissaan. Haun visiiri kääntyi jälleen katsomaan kohtaa, missä 273 oli aiemmin seissyt. Samasta paikasta olivat juuri lähteneet kaksi matorania toiseen suuntaan.
    Tawa sulki silmänsä ja huokaisi syvään. Hän kohotti kätensä otsalleen.
    Hienoa, Tawa. Kerrassaan hienoa…
    Vasta nyt hän ymmärsi, ettei ollut paras idea tuoda nazorakia hautuumaalle.

    Tawa käveli sille polulle, mistä kaksi matorania olivat lähteneet. Jaden vihreät silmät huomasivat polun juurella jotakin.

    Kimppu valkoliljoja.

    Tawa kumartui nostamaan kukat maasta. Hän siisti kukkia ensin hiekasta. Sitten hän kääntyi katsomaan polun laidalla olevaa hautakiveä.
    Matoranit olivat surreet pommituksessa kuolleen onu-matoranin haudalla.

    Nainen huokaisi raskaasti. Sitten hän vilkaisi sylissään olevia valkoisia kukkia.

    Keltaiset kädet laskivat kimpun hautakiven viereen. Toa katsoi onu-matoranin hautaa vielä hetken, ennen kuin lähti.



    Niin nazorakin vaatimattomat valkoliljat päätyivät koristamaan Maan vainajan pyhättöä, anteeksipyyntönä lajinsa synneistä.

  • Epäilty

    Umbran uni (se matoran)

    Umbra pyöri isossa sängyssään. Peitto kiristyi hänen ympärillään. Hän oli nukkunut selällään, mutta nukkui nyt vatsallaan. Niskaa kivisti, mutta hän ei sitä unessa tiedostanut, sillä unessa oli jotain muuta kamalaa. Uni itsessään oli tämän maailman viheliäisin ase.

    Mieliavaruus oli selviytynyt elohopeapainajaisesta. Hän ei ollut nyt tähdissä vaan jossain aivan muualla. Jossain, joka vaikutti aivan tämän todellisuuden asialta, mutta eihän sitä voinut tietää, koska kaikki oli subjektiivista. Uni oli vain liian todentuntuinen.

    Siinä hän oli luolassa. Luolassa maan alla.

    Hän käveli syvemmälle luolaan. Maa oli kostea syksyn takia ja siellä täällä meni kastematoja ja etanoita, mutta ne olivat vielä kohmeessa. Painovoiman matoran näki edessään tienviitan, jossa luola haarautui.
    Matoran erotti hämärästi kyltissä matoranien kirjaimet: a, e ja t.

    Kaikkialla oli pimeyttä, niin mustaa pimeyttä että se söi kaiken valon. Pimeydessä räjähti. Rapujalkainen sotakone meni seinästä läpi. Kultaista Akakua kantava turaga kaatui maahan. Laukauksia. Huutoa. Kirkumista. Valokiviä putosi alas luolan katosta. Ruskea raaja, joka puristi kylmää kivääriä. Värikkäitä kiviä. Oudot palvontamenot. Kahvia. Turkasta. Toimintafiguureita. Ikävää naurua. Kuolemaa. Kuolemaa kaikkialla. Kieuntaa.

    Rivi hampaita. Paljon hampaita. Savua. Pitkiä, tummahaarniskaisia sotureita juoksi kauhuissaan ympäriinsä. Paljon tuhoa. Soturit keräsivät kuusi erilaista kiveä ja jotain alkoi syntyä niiden keskelle, mutta kuvajainen vaihtui kun kuusi tummaa soturia, joiden alavartalot olivat aineettomia saapuivat paikalle kuin aaveet.

    Välähdys valtaistuimesta, jolla makasi valkomustaa haarniskaa kantava olento, jonka vartalossa oli koko vartalon halki mennyt viilto. Olennon naaman toinen puoli oli kokonaan poissa ja sen päässä oli vain yksi kuollut silmä. Olennon otsalla oli valkoinen, kuin kahdesta valkoisesta sirpistä tehty tiara.

    Kuvajainen vaihtui mekaaniseksi tappajaksi, joka ampui hänen ainoan ystävänsä tästä maailmasta, orton Levahin. Energiapurkaus sulatti olentoparan kuoliaaksi. Se näytti perin sotkuiselta ja ikävältä tavalta kuolla. Levah oli sentään saanut hautajaisensa, mutta niin monet tässä maailmassa eivät.

    Feterra käänsi mekaanisen päänsä täysin ympäri kuin pöllö ikään. Sen hohtavan hopeinen ruumis kimmelsi unimaailmassa. Plasma-aseiden piiput savusivat vielä.
    Käsky: Antaudu valon toa

    “En minä ole mikään toa!” ylisuuri matoran huusi ja lähti karkuun. Feterra ei pitänyt siitä, että sen käskyä ei toteltu.

    Käsky: Vangitse valon toa. metalliolento sanoi ja lensi matoranin perässä. Sen mekaaniset kourat eivät noudattaneet mitään fysiikan lakeja. Ne venyttivät itseään kuin teleskoopit. Ne saivat lopulta Umbran syleilyynsä ja puristivat häntä lujaa niin että luut alkoivat rusentua.

    Juuri kun toivo alkoi olla mennyttä jotain odottamatonta jopa unimaailmassa tapahtui. Silmiä polttava valo ilmiintyi kuin tyhjästä ja poltti Feterran silmät voimakkuudellaan. Se muodosti kultaisen valoprojektorin, joka puhui Umbralle. Feterra päästi otteensa matoranista ja liukeni olemattomiin kuin unen vaihtuessa toiseksi, vaikka miljöö pysyikin samana.

    “Kuka olet?” matoran kysyi oudolta pelastajaltaan. Hänen äänensä kaikui oudosti unessa, vaikka se näyttikin siltä kuin olisi avaruutta.

    “Ystävä menneisyydestä”, kultainen olento sanoi.

    “..?” matoran ilmeili. “En minä sinua tunne, mutta kiitos, että pelastit minut tuolta Feterralta”.

    “Majakka. Sinun pitää nähdä totuus”, kultainen olento kertoi. Se ei paljoa auttanut Umbraa.

    “Et anna vastauksia yhtään”, matoran sanoi tylsistyneenä. “Kertoisitko jotain josta saa selkoa?”

    “Kuolo ei minua vielä korjannut, valon lapsi”, kultainen valo kertoi Umbralle unessa. “Sinun pitää löytää ystäväni, sillä hän on pulassa. Mene pimeyteen, sillä sinua tarvitaan siellä”, ääni kertoi.

    “Mitä tarkoitat?” Umbra kysyi valopallolta unimaailmassaan. “En tykkää näin kryptisistä unista. Selitä!”

    “Tutki muistojasi. Saat kyllä vastauksen tähän arvoitukseen. Minun on mentävä, sillä olen heikko ja minun pitää kerätä voimaa. Voimaa heräämiseen”.

    “…”

    Valopallo katosi. Uni loppui ja pikkumies heräsi.

    Hän oli hiestä märkä. Klaanin pihamaalla biomekaaninen kukko kiekui. Joku uusi asukki oli tuonut kaikki kotieläimensä telttakylään, joka oli kasvanut kaupungin aukioille. Joku heitti linnoituksen ikkunasta sitä Bohrok-energiajuomatölkillä. Lintu hiljeni nopeasti.

    Matoran venytteli, jolloin lihakset ja pallokupit päästelivät hassuja niksautusääniä. Hän venytteli niskaansa. Sekin rutisi paljon. Tuntui hyvältä vapauttaa lihasjännitys. Matoran hyppäsi ylisuuriin aamutohveleihin, jotka kuuluivat huoneen oikealle omistajalle.

    Kahu oli taas karannut öisille retkilleen. Iso haukka tarvitsi paljon saalista. Sitä se löysi retkiltään saarella. Oli ihme ettei Allianssi ampunut lintua alas, vaikka se mitä todennäköisimmin lensi myös heidän valtaamillaan alueilla. Yleensä lintu löysi itsellensä syötävää Guartsu-vuorelta tai Lehu-metsästä. Umbra oli joskus itsekin mennyt linturahin mukaan retkille.

    Kaikkialla oli pölyistä, sillä paikan asukki ei ollut koskaan paikalla ja pikkuinen Umbra vietti yleensä päivänsä Klaanin kahviossa tai auttamassa klaanilaisia pienissä askareissa. Herätyskello näytti kellon olevan vasta neljä aamulla. Olisi aivan liian aikaista edes Klaanilehdelle ja kahviossakin olisi tähän aikaan vain joitain outoja tyyppejä. Kyösti siellä saattaisi olla puhumassa Lakarja-Nuista ja siitä miten se pitäisi palauttaa Vinkistöliittoumalta. Kahviossa olisi saattanut myös kuulla asioita

    Aivastus. Ja toinenkin. Pölyä meni sieraimiin. Hyh hyh. Siivota pitäisi. Ja äkkiä.

    Jos Umbra olisi nähnyt molekyylitasolla, olisi hän nähnyt joka paikassa mikroskooppisen pieniä protodiitti-loisia, jotka pesiytyivät ikäviin paikkoihin. Jotkut väittivät että ne syntyivät alkusynnyssä liasta ja roskasta, mutta tätä ei kukaan osannut todistaa, koska ketään ei kiinnostanut niiden tutkiminen.

    Voitto Korporaation N00N00-imuri löytyi nopeasti Umbran vaatekomerosta, joka näytti siltä kuin sinne ei olisi kukaan koskaan astunut sitten aikojen alun. Jostain syystä komerossa oli myös Ehlek-Combi -mikroaaltouuni hätätilanteita varten.

    Matoran tuikkasi imurin johdon pistorasiaan ja alkoi imuroida pölyistä läävää. Ääni herätti varmasti läheisten huoneiden asukkaat, mutta siitä hän ei välittänyt. Oli tärkeämpää siivota paikka.

    Oli kuin koko huone olisi kärsinyt ja yritti lopettaa epänormaalin ja kammottavan toiminnan vapauttamalla ilmaan kaiken pölynsä, mitä itseensä oli kerännyt kaikkien niiden siivoamatta jätettyjen vuosien aikana. Imuri oli kuitenkin liian voimakas, eikä pöly selvinnyt pitkään.

    Fikou-hämähäkki säikähti imurin ääntä ja kipitti piiloon lipaston laatikkoon. Hämähäkki alkoi kaivaa hädissään paperipinoja ja tehdä niistä itselleen turvapaikkaa, koska imurin ääni ei ollut kauhean tuttu rahille. Pian ilmassa leijaili muutama kellastunut paperi.

    “Mitäs mitäs?” U kysyi itseltään kun nosti paperin maasta. Paperin teksti oli osittain haalistunut, mutta siitä saattoi erottaa tekstin “Huippusalainen” ja RITARIKUNTA.

    “Mihin ihmeeseen tämä liittyy oikein?”

    Hän jäi lukemaan paperia:

    Vaikka Varjopaholainen vaikuttaa vaarattomalta, on häntä pidettävä silmällä, kuten Miekkapirua ja Verkonkutojaa. On myös pidettävä silmällä muita epäilyttäviä kohteita, joista odotamme sinun raportoivan. Punainen metsästäjä on erityisen epäilyttävä, koska hänellä on yhteyksiä niin moniin henkilöihin ympäri maailmaa. Haluamme hänenkin tekemisistään lisätietoja.

    Tarkoittaako tämä, että Toa-veljeni on lähettänyt tietoja klaanilaisista jollekin ‘ritarikunnalle’? Umbra ei voinut olla ajttelematta. Mata Nuin ritarikunta? Sen isoveli oli maininnut joskus. Kenties eronsa yhteydessä.

    Paperissa mainittiin, että Miekkapiru ja Varjopaholainen ovat aiheuttaneet välillä harmia ritarikunnalle, mutta että heistä ei kuitenkaan kannata huolestua. Heidän silmälläpitämisensä on parempi asia kuin vangitsemisen yrittäminen ja siinä epäonnistuminen.

    Mielenkiintoista. Mihinköhän näillä nimillä oikein viitataan?

    Kirjeenvaihtoa löytyi paljon ja päiväyksiä oli usean vuoden ajalta. Umbra penkoi papereita. Niissä mainittiin monia eri klaanilaisia, monia tosin joillakin koodinimellä, ettei niiden sanomaa ja asiayhteyksiä tajuaisi niin helposti.

    Pitäisiköhän näistä kertoa johtajille, vai aiheuttaisiko se vain harmia sodan runtelemassa klaanissa? Tutkija ei tiennyt. Hän keräsi paperit nippuun yhteen laatikkoon, ja miettiessään, mitä niille tekisi, hän tuli vilkaisseeksi kelloa.

    Voi piru! Hän oli myöhässä!

    Matorania hiukan pidempi ja raskasrakenteisempi olento juoksi alas kierreportaita. Hänen pitäisi jo olla sen yksityisetsivän luona! Kello alkoi olla jo pian sovitun ajan ja Umbralla oli kova kiire. Outoa kokovartalotakkia pitävä mies ei antanut odottaa itseään. Ties mitä hän voisi saada aikaan.

    Moderaattoreidenkin luona pitäisi myös käydä, hän tajusi kiirehtiessään. Olisi paljon tehtävää ennen lähtöä tutkimaan, mitä oikeasti tapahtuu Ma Wetissä. Ja se tarkoittaisi ehkä kohtaamista nazorakien kanssa.

    Umbraa puistatti. Hän halusi vain saada homman liikkeelle ja saada tehtävä aloitetuksi. Qewa-fikou jäisi hänen kaksosensa kämppään pitämään seuraa paikan uudelle asukille, kuka ikinä Nui-koron väestä sinne pääsisikään.
    Umbra aloitti matkansa kohti aamu-unisen Bio-klaanin linnoituksen käytäviä. Matoranilla oli mukanaan toa-veljensä yleisavaimet kaiken varalta. Oli tosi outoa olla hereillä käytävillä ennen kuutta aamulla. Vain muutama hassu vartija ja yökyöpeli tuli vastaan.

    Pitkähkö faxonkasvoinen vihreä matoran hoiperteli Umbraa vastaan käytävällä. Hän oli perin huonovointisen näköinen, vaikka kantoikin jo valmiiksi vaalean vihreää kanohia. Matoran haisi kovasti viinalta ja tupakalta.

    “KaikHi On menNYTh!” outo heebo huusi viinanhuuruisena. “Die Tärtää ei enää ole!”

    “Mistä sinä oikein puhut kaveri? Nyt on aamu. Ei tähän aikaan juoda”, Umbra vastasi. Kaveri haisi kovasti viinalta ja halvoilta steltiläisiltä kapsaisiinisavukkeilta. Ne olivat oikeasti syövyttäviä ja siksi niitä ei kukaan polttanut. Ainakaan selvänä.

    “SamEH jA NE SKARRARARARIN ANGORANGERIT!” le-matoran huusi.

    “Et vastannut kysymykseeni kaveri”, Umbra koetti rauhoittaa tilannetta. Ties vaikka joku Dinem tai Bob heräisi tämän känniääliön huutoihin. Tässä tilanteessa varmaan tarvittaisi jotain moderaattoreita.

    “Meidät on alishtettu. Olimmeh ennen jalhoja pirhaatteja… nyt siivoamme vessanpönttöjä ja luuttuamme lattioita!”

    “…” sanoi Uu.

    “Olet muuthen aikha ishokokoinen mathoran. Minhä olenh vainh ‘hik’ pitkä ja luihku Un-Tak!” matoran oksensi lattialle Umbran eteen. Vain vaivoin Uu väisi yrjöohjuksen.

    “Ehkä sinun kannattaisi vain rauhoittua”, Umbra sanoi ja auttoi kännimatoranin istumaan. Vartijana toimiva ta-matoran tuli samassa paikalle kyselemään mitä skarrarraria tyypit tekivät tähän aikaan oksentelemassa.

    “Rauhoitu Hyur”, Umbra kertoi. “Un-Takilla tuntuu olevan vähän huono päivä”.

    “Se on ollut ihan sekaisin siitä asti kun turaga Anonymmeli kuoli maksakirroosiin. Eli viikon verran”, Hyur sanoi kylmän viileästi.

    “Ai ai. Outoa etteivät Kupen taidot riittäneet hänen parantamiseensa”, Umbra sanoi puoliääneen.

    Un-Tak alkoi nyyhkyttää lattialla. Oksennusta valui kaverin faxonilla. Kännitoranin katsominen ei ollut kauhean mukavaa.

    “Huolehditko Un-Takista kun minä menen käymään asioilla?” Umbra kysyi Hyurilta. Matoran-vartija nyökkäsi hyväksyvästi ja päästi violettimustan kaverin jatkamaan matkaansa.

    Ei tarvinnut mennä monta kerrosta alaspäin kun moderaattorien päähuone löytyi, olihan päämoderaattorin asumus modetornissa.

    Uu saapui moderaattorien ovelle. Hän koputti oveen. Ei vastausta. Koputti uudestaan. Jonkun aikaa koputeltuaan rupesi häntä harmittamaan ja pikkukaveri otti mukanaan olevan Toa Umbran modekiven ja näytti sitä oven sensorille. Ovi aukeni varsin helposti tämän jälkeen. Tiedä

    Montaakohan Klaanin sääntöä oikein rikoin tälläkin tempauksellani, hän mietti.

    Moderaattorien huone näytti enemmän kerhotalolta kuin suuren järjestön poliisivoimien päämajalta. Bohrok Energy Drink-automaatti, jossa oli myös nykyisin Karhuhai-tölkkejä oli päämajan keskuspaikalla. Sen vieressä oli pöydällä vanha ehkä Zakazin sotien aikainen kahvinkeitin. Kahvinkeittimen vieressä oli Samen tuhkakuppi ja kuusi tuuletinta, jos selakhimoderaattori polttaisi kahvitaukonsa lomassa.

    Ehkä oli liian aikaista olla kyttäämässä modejen huoneessa. Kellohan oli vasta kuusi aamulla.

    Matoran-Umbra istahti mukavaan nojatuoliin ja painoi silmäluomensa kiinni. Unta oli saatu viime aikoina aivan liian vähän.

    Unessa matoran oli kammiossa, jossa elohopeainen meri lainehti kuin se olisi elävä. Se kiemurteli oudon sinihohteisen sirun ympärillä. Sirussa oli outo symboli, jota matoran ei ollut ennen nähnyt. Hopeinen olemus alkoi muotoutua sirun ympärille ja muodostaa outoa humanoidirakennetta. Olennon päässä oli jättiläismäistä akakua muistuttava naamio, joka kuitenkin oli muovautunut erillisistä palasista. Se alkoi muistuttaa kasaa johtoja, massaa ja kovaa metallia, jossa siellä ja täällä oli hammasrattaita.

    Hirviömäinen nousi massasta, tai se oli itse massa. Sitä Umbra ei tiennyt, mutta oletti. Hän leijaili turvallisesti massan yläpuolella.

    Kaikki tuntui jäätävän kuolleelta. Kylmältä ja elottomalta. Sieluttomalta.

    Olento alkoi lähestyä Umbraa, avaten naamionsa kidan kuin supussa oleva kukka terälehtensä. Hammasrattaat ja johdot näkyivät olennon henkitorvessa ja sillä ei ollut ollenkaan kieltä. Vain pitkät metallihampaat. Hopeisen kammotuksen sisältä paistoi sinistä valoa, hehkua joka vain kasvoi ja kasvoi.

    Ennen kuin kita ehti saavuttaa Umbran kaikki räjähti. Jäljelle jäi vain sinihehkuinen siru.

    Kuului kova ääni. Kuin nyrkki olisi osunut ruokapöytään. Umbra säpsähti. Nyrkki oli lyöty pöytään.

    “Mitä sinä täällä moderaattorien tilassa teet ilman lupaa?” valkoista hau-naamiota kantava moderaattori Same kysyi edessään heränneeltä kääpiöltä.

    “Minulla on Toa-Uun modekivi, koska löysin sen tyypin lipaston laatikosta”, matoran kertoi totuudenmukaisesti. Ajattelin, että voisin tulla tänne kun oli asiaakin ja en saanut nukuttua millään.

    “Ei se silti oikeuta sinua hiippailemaan tänne ja käyttämään päämoderaattorin tavaroita, vaikka teknisesti olisittekin sama henkilö”, Same säpsäytti. Hän oli vielä vähän väsynyt ja kärttyisä. “Keitä koko modeporukalle kahvia ja ota itsellesikin. Puhutaan sitten siitä sinun asiastasi”, moderaattori ehdotti. Kunnon musta kahvi laittaisi hänenkin aivonsa pyörimään.

    Umbra otti mittalusikan kolmisormiseen kouraansa ja lappoi kahvijauhetta pannulliseen kahvia. Moderaattoreille oli selvästi varastoitu parempaa kahvia kuin kahvion asukeille, koska tämä kahvi oli parempilaatuista kuin se kahvi mitä Mokel tarjoili kahviossa.

    Kahvinkeitin alkoi porista iloisesti ja kohta he saisivat ihanaa laillista piristettä.

    “Mitä asiasi oikein koskee, ‘Umbra’?” Same kysyi vihdoin kun matoran oli laittanut kahvin tippumaan.

    “Allianssia ja rintamalinjoja. Haluan tiedustelijaksi”, pieni otus kertoi. Tai ei se pieni ollut, melkein lyhyen toan kuten Samolin pituinen.

    “Kuka haluaisi ehdoin tahdoin tiedustelijaksi? Meillä on kyllä sotureita ja urheita laivastolaisia, jotka käyvät retkillä kun tilanne vaatii”, selakhi kertoi. Häntä epäilytti tämä heppu, vaikka Make oli kertonut Matoran Umbran olevan ihan luotettava kaveri.

    “Olen kyllästynyt juomaan kahviossa täti Mokelin kahvisekoituksia, pelaamaan Kapuran jengin kanssa tylsiä roolipelejä tai vääntämään kättä Äksän kanssa. Haluan olla kuten Toa Umbra ja olla hyödyksi täällä. Tai no enemmän hyödyksi kuin hän itse. Tyyppi kun on aina poissa ja jossain seikkailuilla”.

    “Umbra on kyllä ollut aika kauan poissa, mutta hän tekee vihdoin jotain hyödyllistä jos tuo Klaanille Nimda-sirun Metru Nuilta”, selakhi kertoi. Hän ei yleensä kyseenalaistanut Umbran toimintatapoja, mutta viime aikoina tuntui siltä että niin olisi pitänyt tehdä jo aiemmin.

    “Mistä te tiedätte Umbran ja muiden tekemisistä?” Umbra kysyi. Same ojensi tälle kirjeen, jota matoran silmäili nopeasti.

    “Ai näitäkö ne uneni hopeiset asiat olivat?! Epäkuolleita mekanotoia”, matoran hihkaisi luettuaan hetken kirjettä.

    “Sinä olet nähnyt niitä unissasi? Miten se on mahdollista?” Same kysyi epäuskoisesti.

    “Me jaamme jonkinlaisen yhteyden keskenämme. En tiedä miten se käytännössä toimii. Ehkä Visokki tai Manu osaisivat kertoa sen, onhan ainakin Manu vieraillut meidän päidemme sisällä”, Umbra kertoi.

    Same vaikutti epäuskoiselta. Pikkukaverin tarinat vaikuttivat kuin huonosta fanfictionista peräisin olevilta. Silti viimeaikoina oli tapahtunut todella outoja asioita. Toisesta ulottuvuudesta peräisin olevan kaverin tarinat eivät olleet yhtään sen oudoimpia jos vaikka vertasi niitä nazorakiin, joka liittyi Klaaniin, havaintoihin lentävästä linnoituksesta kaukana merellä ja merirosvolaivoista, joiden pelastusveneinä on manaatteja.

    “Palatkaamme aiheeseen. Haluat siis lähteä tutkimaan lähiympäristöjä russakoiden varalta? selakhimoderaattori kysyi ja joi tummaa kahviaan.

    “Minusta ne eivät vaikuta kauhean torakoilta. Enemmän ne minusta muistuttavat muurahaisia, koska montako kertaa sinä olet nähnyt yhteiskuntatorakoita?” Umbra höpötti.

    Same ei sanonut mitään. Ainakin kaverilla oli yhtä paljon hyönteistietämystä kuin Toa Umbralla selakhi mietti.

    “Meillä ei ole kyllä antaa sinulle gukkoa tai lentohärveliä retkiäsi varten”, Same kertoi lopulta lyhyen mutta kiusallisen kahvinhörppimishiljaisuuden jälkeen.

    “Ei tarvitse. Onhan se jättihaukka siellä Umbran kämpässä. Kämpästä puheen ollen, voitte antaa sen jollekulle evakolle vuokralle. Minä kun voin viipyä retkelläni pidempään ja ei olisi muutenkaan järkevää, että niin iso kämppä on tyhjillään. Uuden asukin pitäisi kuitenkin ruokkia se hämähäkki tai siis koirahan se käytännössä on”, matoran lopetti puheripulinsa.

    “Ehkä me teemme asialla jotain, jos meillä ei ole kiireellisempiä juttuja silloin”, Same kertoi. Oikeasti moderaattorit hukkuivat työsarkaan sotatilan, petturitutkimusten ja kaikkien mysteerien kanssa.

    “Olikohan asia sillä selvä?” Umbra kysyi. “Kiitos kahvista ja toivottavasti tapaamme vielä joskus”, pikkukaveri sanoi ja ojensi nyrkkinsä Samelle. Same tarttui matoranin nyrkkiin kuin kätelläkseen sitä.

    “Ole hyvä vain. Ja jätä se modekivi tänne meille. Toa Umbra saa sen palattuaan. Meidän pitäisi varmaan keksiä sinulle jokin parempi nimikin kun kerran meillä on kaksi Umbraa ja nimeämispäiväkin on tulossa”, Same kertoi ja lisäsi ajatuksissaan jos siis olemme silloin hengissä.

    Umbra antoi modekiven Samen kouraan. Oli järkevää antaa se moderaattoreille turvaan. “Pitäkää se tallessa”, matoran sanoi.

    “Pidämme kyllä”, selakhi vastasi. Hän hymyili jo hieman. Vaikka olikin väsynyt.

    “Minulla alkaa olla kiire tapaamaan Xiantosta”, Umbra sanoi ja laittoi kahvikuppinsa pöydälle.

    “Xiantosta? Miten Xiantos tähän liittyi?” Same kysyi ääneen hölmistyneenä. Matoran oli jo ehtinyt ovelle.

    “Se kuulemma tekee tutkimusta”, Umbra huikkasi. “Se on moro sitten”.

    Same jäi moderaattorien huoneeseen lipittämään kahviaan. Tämä tummapaahto Meksi-koron parhailta viljelmiltä oli kyllä hintansa väärtiä. Ja oli tärkeää että sitä riittäisi. Kello löi jo yhdeksää. Tick tock.
    Tick tock.

    Mutta miten Xiantos liittyi tähän tarinaan?

  • Se joka vanhoja muistelee, sitä statikalla silmään

    Bio-Klaani

    Hän koputti oveen napakasti rystysillään. Oli hetken aikaa hiljaista, kun oven kummaltakaan puolelta ei kuulunut liikettä. Koputtaja takoi uudelleen puista ovea rivakammin. Uuden asukkaan oli parasta pian tulla avaamaan.

    Ja hän tulikin. Ovenkahva painui alas varovasti ja ovi raottui. Volitakia kasvojaan peittämään nostanut olento kurkisti ulos.
    Huoneen uuden asukkaan leukaperänsä painuivat pian alas, kun näki oven toisella puolella seisovan koputtajan.

    Oven toisella puolella seisoi noin kolmimetrinen selakhi. Tämän kädet olivat puristuneet tiukasti nyrkkeihin ja hänen alaspäin luomansa katse oli synkkä ja kylmä.
    ”Nazorak…” Hau-kasvoinen selakhiaani kuiskasi molempien suidensa välistä, ”se on siis totta.”
    273:n laajentuneet silmät tuijottivat katsekontaktia rikkomatta nauhapäisen haimiehen omia. Hänen hengityksensä värisi ja tuntui kuumalta naamion metallista pintaa vasten. Jäätutkija huomasi sivusilmällä valkoisen selakhin pitelevän olallaan suurta viikatetta.
    Valkoisen nazorakin ja selakhin katsekontakti kuitenkin rikkoontui, kun hopeinen skakdi pyörätuolissa rullaili ovenraon eteen.
    ”Hngääh…”
    ”…”

    Bladis hieroi verkkaisesti päätään. Skakdin suu oli tänään tavanomaista enemmän irveessä ja hän piti aurinkolasejaan silmiensä suojana, vaikka he olivatkin sisätiloissa. Kaikista eniten huomiota herättivät skakdin kipsatut jalat.
    273:lta meni hetki hahmottaa, mitä kaikkea kipsiin oli tuherrettu: epämääräisiä viivoja jotka näyttivät Metru Nuin alakoululaisten aarrekarttasuherruksilta, epämääräisiä hymiöitä, jonkinlainen abstrakti piirros joka muistutti joko steroidipumpattua yksisarvista tai jäykkäkouristuksesta kärsivää norsua, sekä mössöisillä matoranaakkosilla kirjoitettu teksti ’KUMMOLAK ON SUURI’.

    ”Ötökkäpoju… olis vähän asiaa”, Bladis muotoili äskeisen äännähdyksen selkokielisempään muotoon.
    273 vilkaisi vielä skakdin selakhitoveriin. Hän oli siirtynyt kauemmas ovelta ja piti käsiään puuskassa odottavasti. Jäätutkija nyökkäsi hermostuneesti.

    Same selaili yhteen nidottua paperiliuskaa käsissään. Bladis istui hänen vieressään oranssia limonadipulloa hartaasti lipittäen. Hopeinen skakdi ei vieläkään ottanut aurinkolasejaan päästään, vaikka kuulusteluhuone oli melkein pimeä.
    273 istui harmaan pöydän toisella puolella. Hän oli riisunut naamionsa ja hattunsa pöydälle. Pöydän keskellä oleva nauhuri kävi jo. Pöytälampun kylmä valo loi painostavan tunnelman.
    ”Jäätutkija 273”, Same aloitti käytyään paperinsa läpi, ”Tawa ja Visokki kävivät läpi, mitä olit heille kertonut. Nyt me haluamme, että kerrot kaiken uudestaan läpi yksityiskohtaisemmin ja johdonmukaisesti. Onko selvä?
    273 nyökkäsi. ”Kyllä.”

    ”Aloita aivan alusta. Mitkä ovat varhaisimmat muistikuvasi elämästäsi?
    273 pinnisteli muistiaan. ”Öh, en muista varhaishistoriaani kovin tarkasti. Minut kuitenkin löydettiin ja liitettiin nazorakien yhteiskuntaan, kun nousin saaremme rannalle kanisterista-”
    ”Kyöööööhhöhh! Blöääärggh!” Bladis sai valtavan yskäkohtaukset, kun veti limsansa väärään kurkkuun. Taottuaan hetken itseään rintaan moderaattori kääntyi katsomaan nazorakia kumarassa. ”WAT?”
    ”Jatka”, Same kehotti rauhallisesti. Hän loi merkitsevän katseen rykivään Bladikseen.
    Se on siis niin kuin Visokki sanoi. Nazorakit eivät tiedä Kuningattarestaan.

    273:n piti hetken selvitellä ajatuksiaan hämmennyttyään skakdimoden reaktiosta. ”Ja, ööh. Se oli siis vuosia ennen kuin Imleriumi saaxui tälle saarelle. Sitten minut luokiteltiin tiedemiesten alalajiin. Minä ja muut nuoret tiedemiehet saimme alamme alkeiskoulutuksen, eli ojiskelimme lääke- ja luonnontieteiden alkeita, sekä mekaniikkaa ja kieliä. Lähinnä matorania ja xiaa.

    Ja tuota. Vietin ensimmäiset vuodet oristellen ja tekemällä töitä muiden tiedemiesten alaisena. En menestynyt juurikaan omilla saavutuksillani. Mutta sitten Tiedekunta alkoi hakemaan uusia ehdokkaita Tutkijoiksi. Tutkija on korkea-arvoinen virka, jossa tiedemies erikoistuu johonkin tiettyyn tieteenalaan ja syrkii tutkimustyöllään edistämään Imleriumin kehitystä. Sain mahdollisuuden osallistua ja onnistuin lätäisemään jääsykokeen. Erikoistuin kryogeniikkaan ja arktisten alueiden geologiaan. Siitä sain räätälöidyn arvonimeni, Jäätutkija.”

    Otsaansa käteensä nojannut Bladis kohotti pitkästä aikaa päätään. ”Kiitos, mutta emme välttämättä tarvitse kovin tarkkaa tietoa nazorakien urakehityksestä. Voisitko jatkaa?”
    ”Ah, selvä. No. Seuraava iso muutos elämässäni oli, kun Suuri Monilisaatio tavahtui.”
    Samen silmäkulma värähti. Ehkä osittain siksi, ettei hän ymmärtänyt torakan aksenttia, mutta osittain sanan ”Suuri” uhkaavuudesta.
    ”Mikä?”
    ”Kun nazorakit siirtyvät saarelta toiselle, Kesä nuretaan ja koko yhteiskunta kalustoineen mosilisoidaan.”
    ”ETTÄ MITÄ OLI?!” Bladis karjaisi typertyneenä. Hän oli jo aikaa sitten pudonnut kärryiltä, mitä tiedemies oikein solkotti. 273 alkoi änkyttää. Hän ei tiennyt, mitä oli sanonut väärin.

    Same nojasi leukansa pöydällä oleviin käsiinsä.
    Siis mobilisaatio. Koko sen hemmetin yhteiskunnan massamuutto… Same mietti huolissaan. Mutta millä karzahnilla ne siirtävät sen kuningattarensa toiselle saarelle?
    Valkea selakhi kääntyi katsomaan nazorakia. Hänestä oli vaikea ymmärtää, että edes Imperiumin työläinen itse ei voisi vastata näihin kysymyksiin.

    ”Niin. Me siis matkasimme fitkiä merimatkoja nazorakien laivoissa. Lopulta Kenraali ilmoitti, että tiedustelijamme olivat löytäneet sen, mitä olimme kauan etsineet: synnyinsaaremme.”
    Hopeinen skakdi ei enää edes yrittänyt ymmärtää, mitä Jäätutkija puhui. Mitä. Helvettiä.
    ”Nazorakit rantautuivat tämän saaren sohjoiskärkeen noin yksitoista kuukautta sitten. Kuten tavallista, yhteiskuntamme kaivautui maankuoren alle ja kasvatimme Kesämme sinne. Imleriumin tiedustelu sai melkein heti tietää teistä ja organisaatiostanne, sekä muista saaren lolulaatioista. Kuten aiemmin kerroin admineille, johtorortaalle oli kunniakysymys saada saari omakseen. Nazorakit aloittivat sotavalmistelut melkein heti.”
    273 piti pienen tauon. Hän oli juuri pääsemässä siihen kohtaan, mistä hänen tarinansa alkoi.
    ”Tarkkaillakseen mahdollisten vihollisten liikehdintää vuoren täällä, Imneriumi antoi määräyksen rakennuttaa sinne salainen vuoritukikohta. Minut arktisen geologian tuntijana määrättiin mukaan rojektiin kartoittaa vuoren lohjoisluoliset rinteet. Osallistuin siihen innokkaana, sillä viimein sain näyttää kykyni muille. Ja viimein, noin yhdeksän kuukautta sitten, löysimme koillisrinteeltä täydellisen paikan tukikohdallemme: suuren kallionkielekkeen. Minun ja muutamien utseerien johdolla rakensimme sinne pienen tarkkailuaseman. Minä kysyin Tiedekunnalta suostumusta saada kerustaa Vuoritukikohdalle oma kylmän ilmaston tutkimuspiste ja aseverstas.”

    ”Teit siis aseita?” Same sanoi kuin ohimennen tuijottaen Jäätutkijaa. ”Miksi. Kenties meidän tappamiseksi?”

    Valkoiselle nazorakille nousi pala kurkkuun. Hän käänsi katseensa tuijottamaan jalkojaan, kun ei kestänyt selakhin jaden vihreiden silmien syyttävää tuijotusta.
    ”Tiedän, etten voi tässä asemassa suolustaa itseäni…” Jäätutkija aloitti hiljaa, ”mutta tein sen kalvellakseni omaa maatani. Uskon, että tekin olisitte tehnyt samoin.”

    Tiedemiehen yllätykseksi moderaattori vain nyökkäsi lopulta. ”Jatka.”

    ”Jos päästäisiin viimein asiaan. Eli kerroppa vähän siitä kapinasta. Mikä sinun motiivisi jupakassa oli, jos sinulla kerran oli oma kiva vuoristomaja?” Bladis kehotti.
    ”No tuota”, 273 aloitti. Hän tunsi olonsa yhtäkkiä todella vaivaantuneeksi. Nazorak yritti muodostaa päässään oikeanlaisia sanoja.
    ”Katsokaas. Elämä nazorakien yhteiskunnassa ei ole aivan helffoa. Edes tiedemiehillekään tai muille korkeanumeroisille. Varsinkaan minunlaisille…”
    ”Puhu suoraan, irnakkvie”, hampaikas skakdi hermostui.

    ”Olen mutaatio!” 273 kiljaisi.
    Viherrys nousi hänen kasvoille. Hän laski katseensa syliinsä, jossa hän puristeli käsissään raidallisen hameensa kangasta. ”Imleriumissa on todella tarkat ulkonäköihanteet. Suhtaan rodumme täytyy olla kuusiraajainen, hyvähampainen ja vihreäsilmäinen. Mutta silloin tällöin jotkut yhteiskuntaan liittyneet yksilöt ovat… erilaisia. Kaikista suurimpana vitsauksena lajimme keskuudessa fidetään väärän värisiä silmiä. Geenimme ovat kuin aikalommeja: doikkeavat riirteet tulevat näkyviin vasta liityttyämme yhteiskuntaan. Yleensä kuitenkin silmämutaatiosta kärsivillä vain toinen silmä muuttuu väärän väriseksi…
    Mutta minulle niin kävi molemmille silmilleni.”
    Same alkoi ymmärtää nazorakia. ”Ja mitä teikäläiset tekevät niille, jotka eivät sovi Imperiumin muottiin?”
    ”Yleensä mutaatioituneet työläiset sullotaan syvimpiin kaivoksiin piiloon näkyvistä. Minulla taisi olla jotenkuten tuuria, että synnyin tiedemieheksi. Mutta jouduin maksamaan ulkonäöstäni muulla tavalla…”
    ”Jatka vain, kun kerran pääsit alkuun.”
    ”Oli eräs nazorak Tiedustelulalvelussa… hän oli eräänlainen ”nuhtauszoliisi”, joka etsi mahdollisia sekasilmäisiä, jotka salailivat poikkeavuuksiaan ja vangitsi heidät muualle vietäviksi. Eräänä säilänä, kun olin vielä rivitiedemies, hän huomasi minut. Hän yritti kauan saada suostumusta ylemmältä johdolta vangita minut, mutta tiedemiehet ovat harvassa.”

    ”Mutta tämä nazorak ei luovuttanut. Hän oli nimittäin sisäistänyt Imleriumin ruhtausroragandan todella syvästi. Hän otti omaksi suosikkiharrastuksekseen tehdä elämästäni niin hankalaa kuin taisi…
    Elämäni keskimmäiset sari vuotta kuluivat laillistetun tiinan ja sorron alaisena. En voinut tehdä mitään että hän luovuttaisi, enkä voinut tallaa häntä, koska olisin itse tullut teloitetuksi.”

    Jäätutkijan tarina oli vetänyt Samen ja Bladiksen hiljaisiksi. He eivät enää kyselleet tai pyytäneet tätä jatkamaan, vaan antoivat nazorakin kertoa tarinaansa omaan tahtiinsa.

    ”Mutta sitten tavahtui jotain mullistavaa. Tämä saarenne. Jääsin työskentelemään Vuoritukikohtaan. Olin siellä aluksi vain tahaisena tiedemiehenä, mutta kun Imleriumi huomasi kuinka tarveeton tukikohta oli sotilaallisesti, siellä olleet sotilaat ja unseerit lähtivät. Jäljelle jäi vain minä, mekaanikkoni ja tukikohta vastuullani.”
    ”Sitä seurasivat elämäni kahdeksan onnellisinta kuukautta. Johdin tukikohtaa niin kuin tahdoin, koska ketään johtokunnassa ei kiinnostanut pienen tiedeaseman arki. Ehkä Tiedekunta halusikin minun muuttavan sinne, ettei korkeampien tarvinnut katsella kasvojani… Olin hyvä alaisilleni ja uskoin, että he ditivät minusta sellaisena kuin olin. Yhteen heistä ystävystyin erityisesti…”
    ”No missä vaiheessa asiat sitten meni päin karzahnia…?” Bladis kysyi. Hänen äänensä ja oli hiljainen ja siitä paistoi, tiedemiehen yllätykseksi, myötätuntoa.

    ”Ehkä noin suolitoista kuukautta sitten, Arkkiagentti 007 tuli ruheilleni. Hän oli kuullut, että markkinoin keksintöjäni asevoimille. Tiedustelulalvelulla on käytössään valtion kokeellisin teknologia, joten sen johtaja kiinnostui myös minun jääaseistani. Hän kiinnostuikin joihinkin niistä ja teki asetilauksen. Olin innoissani, koska se oli suurin rojekti mitä minulla oli ollut.”

    ”Mutta sitten tuli hän. Eräänä aamuna Arkkiagentti lähetti minua kiusanneen nazorakin tarkastamaan tilauksen etenemistä. Se laskiainen oli edennyt urallaan ja toimi nyt korkeassa virassa sisäisessä tiedustelussa.
    Kun olin viimein löytänyt laikan jonne kuuluin ja nauttimaan elämästäni, hän talasi taas virnuilemaan ja tuhoamaan elämääni. Vihani häntä kohtaan roihahti uuteen liekkiin. Minä… todella, todella halusin tuhota hänet. Tarvitsin vain tilaisuuden.
    Ja yhtenä säilänä se laskeutuikin aivan silmieni eteen. Olin Nenässä hakemassa materiaaleja tilausta varten, kun satuin törmäämään erääseen kivenhakkaajaan – kirjaimellisesti. Hän oli sekasilmäinen, kuten minäkin. Hänen numeronsa oli 16765. Hän kertoi, että suunnitteli neljän muun työläisen kanssa kaninaa, jonka tarkoituksena oli murhata Arkkiagentti. Kun kerroin hänelle, että työskentelin 007:n laskuun, hän riemastui. Olin hänen suunnitelmansa viimeinen uupuva jalanen, eli rääsy Arkkiagentin toimistoon. Kuultuaan myös arkkivihollisestani, 16765 vakuutti että vallankumouksen myötä riivaajanikin saisi surmansa.
    Jouduin silloin vaikean valinnan eteen. 007:n avulla olisin voinut edetä urallani ja tulla arvostetuksi keksijäksi. Mutta vihani 219:ä kohtaan oli liian suuri. Liityin kasinaan.”

    ”Miten se eteni?” Same kysyi.

    ”Suunnitelmamme oli se, että minä menin 007:n toimistoon kertomaan hänen tilauksensa olevan valmis. Samalle jäädyttäisin keksimälläni sormuksella huoneen oven lukon niin, että muut ryhmäni jäsenet pääsisivät myöhemmin sisään. Se meni niin hyvin siihen saakka, kunnes 16765 ryhtyi sooloilemaan. Hänellä oli ilmeisesti henkilökohtaisia kalavelkoja Arkkiagenttia kohtaan. Kuitenkin, me ryntäsimme toimistoon aseiden kanssa, aikomuksena amsua agentti, mutta se ei mennyt niin kuin piti ja tiedustelun johtaja hälytti asua. Suunnitelma emäonnistui ja lakenimme.
    Lensimme helikosterillani Vuoritukikohtaan. 007 arvasi sian sijaintimme ja lähetti lakeijansa kannoillemme. Heitä johtivat Karteeni 666 ja 219. Sakenimme rakentamallani ilmatyynyaluksella, mutta agentit saivat meidät kiinni ja talloivat kaikki muut ryhmästäni. 16765 kuoli aluksen räjähtäessä. Minäkin olisin kuollut, ellen olisi saanut houkuteltua 219:ä kaksintaisteluun kuolemaan asti. Ylweyksissään hän suostui ja taistelimme. Se ajautui viimein siihen, että syöksyin rotkoon 219 jalassani, kun 666 yritti rei’ittää meidät zamoreilla.
    Siihen säättyi kanina.”

    ”Sitten kuljit koko matkan vuorelta tänne? Kova kävelymatka” Bladis totesi.
    ”Niin. Kun heräsin jyrkänteeltä, olin pahasti loukkaantunut ja menettänyt verta. En kuitenkaan voinut jäädä makaamaan, koska olisin jäätynyt kuoliaaksi. Laskeuduin rinteitä alas, syöden vain vuoristokasvillisuutta. Viimein saavuin Lehu-metsän ja vuoren rajamaille. Siellä oli käynyt jokin omituinen metsäsalo vasta vähän aikaa sitten kun saavuin sinne.”
    Hopeaharjainen skakdi kallisti limupulloaan suullaan mietteliäänä. Mutta sitten hän tajusi, mitä nazorak tarkoitti ”metsäsalolla”.
    Tämä oli toinen kerta kun skakdi purskautti nesteet suustaan.
    Selakhinkin päässä rattaat alkoivat raksuttaa. Sen täytyi olla aivan vähän aikaa sen jälkeen, kun kohtasimme ne torakanpenikat metsässä. Mikä sattuma, että hän kulki juuri samasta kohtaa…

    Same rykäisi nyrkkiinsä. ”Kun tulit metsään, näitkö siellä mitään omituista?”

    Ilme 273:n kasvoilla jäätyi. Mistä selakhi saattoi tietää, että siellä oli ollut jotakin? Hän madalsi ääntään.
    ”Se- seuraavana aamuna, kun olin astunut metsään… minä näin kaksi nazorakia.”
    Molempien moderaattorien silmät laajenivat.

    ”He… he olivat agentteja. Säättelin sen heidän visiireistään. Mutta sitten, kun näin heidän kätensä, tunnistin keitä he olivat…”

    Tunnelma kuulusteluhuoneessa oli tiivistynyt niin paljon, että tuntui että ilmaa pystyisi leikkaamaan.

    Valkoinen nazorak nosti silmänsä pöydän toisella puolella istuvaan kaksikkoon.



    ”Kätöset nuo Siniset. Mystiset aaveet jokaisen nazorakin kauhu-unista, jotka valvovat yhteiskunnan uskollisuutta…”



    Huoneeseen laskeutui hiljaisuus. 273 katseli hämmentyneenä modekaksikon reaktioita. Ensin Samea. Sitten Bladista. Molemmat näyttivät tuijottavan ilmeettöminä jonnekin huoneen peräseinään Jäätutkijan takana.
    ”Öh…?”
    273 sätkähti, kun molemmat moderaattorit nousivat samaan aikaan seisomaan. Tai Same nousi, Bladis taas vain yritti surkeasti tömähtäen takaisin rullatuoliin. Kuitenkin. Lasittunein katsein kaksikko kääntyi synkronoidusti ympäri ja alkoivat astella huoneen perällä olleelle ovelle. Tai siis Same asteli, Bladis rullasi. Valkoinen selakhi avasi oven, joka hopeaharjaisen skakdin perässä jysähti kiinni.
    273 jäi yksin.
    ”…”

    ”KARZAHNI! DESTRALIN HAMMASTAHNATÖBÖDAX! IRNAKKIN PIRUT JA ARTAKHAN MÖLLIT! PÄÄTÄNÄN PÄÄTÄNÄ! NEKKTANNIN LILLIPUTTI KÄÄPÄ! SKARRARARRARARAR!”
    Hopeiset kasvot chilin punaisiksi muuttuneina ja sahahampaat narskuen skakdimoderaattori vapautti koko tulikivenkatkuisen sanavarastonsa ilmaan rullailen kovaa vauhtia linnoituksen sisäpihan portaikon juurella. Hän lykki vahvoilla käsillään ensin kolme metriä eteenpäin, kääntyi pyörillään ja lykki kolme metriä takaisin.

    Moderaattorin taistelupari taas nojasi tyynen oloisena linnoituksen seinää vasten. Mutta jos katsoi Samen Haun peittämiä kasvoja, saattoi huomata hänen vihreiden silmiensä ympärille ilmestyneet tummat renkaat. Haihumanoidi puristi tiukasti molempien hammasriviensä välissä zakazlaista savuketta toisessa suupielessään, vaikka portaiden yläpäässä oli kyltti, jossa kiellettiin tupakointi. Toisaalta Selakhian sisällissodan veteraanin hermosavuke oli varmasti vähemmän epäterveellistä lähistöllä oleville kansalaisille, kuin skakdimoderaattorin kielenkäyttö. Hän veti todella syvään palavan nikotiinituotteen häkä- ja tervasavua keuhkoihinsa. Sitten hän puhalsi savun takaisin ulos toisesta suupielestään. Same puristi puuskassa olleilla käsillään olkavarsiaan sormet täristen.

    Bladis oli viimein rauhoittunut ja parkkeerannut tuolinsa Samen viereen. Zakazin kasvatti hieroi päätään käsinojilla olevilla käsillään. Huutaminen ei parantanut meneillään olevaa krapulaa. Oikeastaan pahensi.

    Hngääh…
    “Sanos muuta.”

    Bladis taivutteli käsissään aurinkolasiensa sankoja, jotka oli ottanut päästään tultuaan ulos hengittämään raikasta ilmaa. Skakdi vilkaisi varovasti sivusilmällä kumppaninsa ilmeettömiä kasvoja. Aivan kuin ohimennen hän sanoi: ”Etkös sinä ollut lopettanut?”
    Same ei juuri nyt keksinyt mitään sopivaa sanottavaa tähän. Hän pudisti hitaasti päätään.
    ”Olin.”

    Kaksikko oli taas hetken hiljaa.
    ”Minulla paha olo. Ei kai meidän ole pakko mennä takaisin?” Bladis kysyi.
    ”Ja jättäisimme nazorakin kuulusteluhuoneen lukkojen taakse?”
    ”Miksei. Ei hän sieltä minnekään lähde.”

    Samen savuke kärysi loppuun.
    ”Mennäänkö?”
    ”Mennään.”
    ”Etsin ensin tuhkakupin.”

    273 istui yksin hämärässä huoneessa. Siitä alkoi olla jo vartti, kun moderaattorit olivat mitään sanomatta lähteneet huoneesta. Valeasuinen torakka oli noussut lepuuttaakseen takamustaan.
    Missäköhän moderaattorit viipyy? Yrittävätkö he saada tekosyyn laittaa minut putkaan houkuttelemalla minut juomaan skakdin soodapullosta? En ihmettelsi, jos Admin Dianguor olisi pistänyt heidät yrittämään sellaista. En mene lankaan…

    273 siirsi painonsa toiselle jalalle, seisten tuolinsa takana nojaten sen selkänojaan käsillään. Hän uppoutui ajatuksiinsa.
    Tämä kuulustelu nostatti esiin muistoja, joita en ole ehtinyt ajattelemaan pakomatkalla tänne. Opintoajat. Epäpuhtauteni. 219…

    Hän sulki siniset silmänsä.

    ’Anteeksi jos kysyn, mutta kuka on päästänyt mutasilmän labraan?’

    ’Osoita kunnioitusta puhtaampia kohtaan!’

    ’Oh, luetko kirjaa työaikana? Näytäs…’

    ’S-‘
    Ovi rämähti auki. 273 säpsähti. Same käveli sisään Bladis perässään rullaillen.
    ”Kröhöm. Sori. Meidän piti käydä tekemässä… asioita”, Bladis väitti saatuaan parkkeerattua tuolinsa pöydän päätyyn. Same istuutui omaan pyörättömään versioon.

    ”Olit puhumassa torakka-agenteista. Kerro heistä hieman tarkemmin.” Same vaati.
    273 mietti hetken, miten kertoisi näkemästään.
    ”Ömm. Nazorakien yhteiskunnassa työläisten keskuudessa kulkee eräänlainen kansansatu, joka kertoo… Käsistä. Kauhutarinaa kerrotaan runon muodossa. Runossa kerrotaan aavemaisista sinisistä nazorakkäsistä, jotka uskomuksen mukaan etsivät nazorakeja, jotka eivät ole uskollisia Imleriumille.
    Ja nyt, kun olin Lehu-metsässä, uskon… uskon, että näkemäni mustat nazorakit olivat Kädet ilmi elävinä.”

    Bladis piti nyrkkiään toisen kämmenensä sisällä. Hänen rystysensä rasahtelivat.
    ”Ja sitten? Mitä ne tekivät? Miten näit ne?” Same kysyi hiljaa.
    ”O- olin kävelemässä metsässä, kun kuulin suiden oksien rahisevan ylävuolellani. Sitten yleni lankesi varjo. Niiden alus laskeutui ylleni…
    Juoksin äkkiä siiloon nusikkoon, kun Kätöset laskeutuivat maahan. Ne vaikuttivat etsivän jotakin. En aluksi tunnistanut niitä ennen kuin huomasin niiden kädet ja…”
    Jäätutkijan puhe kiihtyi niin, että hänen piti hengähtää rauhoittuakseen.

    ”Ja… se näki minut.”

    Same ja Bladis tuijottivat torakkaa.


    ”Mitä”, moderaattorit kuiskasivat melkein yhteen ääneen.
    Tiedemiehen suu värisi, kun muisteli kuinka oli nähnyt omien kasvojensa heijastuksen hänen kulttuurinsa Kuoleman visiiristä.
    ”Se- se käveli ääneti minun viereeni. Se haravoi katseellaan maata, kunnes… se katsoi suoraan minuun. Se- se vain katsoi! Olin kaninallinen. Luulin… luulin, että se olisi tallanut minut tai jotain kavalampaa, kuten meille kerrottiin… mutta se vain tuijotti hetken. Ja lähti.”

    Same puristi jälleen olkavarsiaan. ”Mahdotonta”, hän murahti hampaidensa välistä. ”Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…”

    Nyt oli Jäätutkijan vuoro olla hetki sanattomana. ”Mi- mitä? Mistä tiedät jotain sellaista?”
    Same tuijotti palavilla silmillään suoraan 273:en.
    ”Koska me olimme siellä. Me taistelimme siellä metsässä, jonka näit palaneen. Minä näin aaveesi ilman visiiriä”, Same lausui äänensävyllä, josta tihkui vihaa ja inhoa, ”eikä sillä ollut silmiä. Jäätutkija 273. Millainen sairas henkilö poistaa oman lajinsa jäseniltä silmiä? Millainen?!”

    273:n suu loksahti auki. Hän oli aivan sanaton. ”T- tekö taistelitte niitä vastaan? Miten? Mitä ne tekivät teille?!”
    Jäätutkija sai osakseen moderaattorien piinaavan tuijotuksen. Vaikutti siltä, että kaksikko ei aikonut kertoa asiasta enempää tiedemiehelle. Mutta vasta nyt 273 huomasi miettiä skakdimoderaattorin kipsattuja jalkoja.
    Hän tuskin kohtasi Kätösiä raajarikkona…
    ”Sori ötökkäpoju, muttemme ehdi nyt vastata sinun kysymykseesi. Homma menee vähän toisinpäin. Mutta jos välttämättä haluat tietää, niin esti käsiisi Kepe tai Snowman. He saavat kertoa sinulle retkestämme.” Bladis sanoi, kuin haluten siirtyä pois aiheesta.

    ”Vielä yksi kysymys Käsiin liittyen”, Same kuitenkin ennätti sanoa. Selakhin jaden vihreät silmät porautuivat syvälle nazorakin sinisiin.


    ”Miten se runo menee?”

    Valkoinen nazorak näytti yllättyneeltä. ”Haluatteko todella kuulla sen?”
    Same nyökkäsi. Bladis näytti epävarmemmalta.

    273:n sulki silmänsä ja veti syvään henkeä.


    Kätöset nuo Siniset
    roistavat kielletyt ajatukset
    Kätöset nuo Siniset
    vievät säästäsi tiedon jyväset



    Same oli nostanut kätensä leualleen ja nyökytteli mietteliäästi.
    ”Hyvä.”

    Bladis nojautui kyllästyneen oloisena selkänojaansa. ”Josko mentäisiin eteenpäin aiheesta. Joo, torakanpenikat päästivät sinut menemään jostain syystä. Mutta mitä siitä eteenpäin? Tiedämme, että ujorkerlekeeteet avustivat sinua pääsemään linnoitukseen.”
    ”N-niin. Kun olin juossut vakoon Käsiä, törmäsin metsän reunalla zyglakkaksikkoon. He vaikuttivat olevan eksyksissä, joten näytin heille tien tietoja Allianssin etenemisestä vastaan. Sitten saavuin saaren eteläkärkeen. Jouduin partioivan nazoraktiedusteluryhmän vangiksi, mutta sitten Tiikeli ja se suutarhatontun kokoinen matoran selastivat minut. He veivät minut diskoonsa, jossa mietin tilannettani. Koska saarelta ei jääse ois, ajattelin, että Klaani on ainoa mahdollisuuteni selviytyä. Hoput te tiedättekin.”

    ”Selvä”, Same totesi. ”Tämä riittäköön tältä erää. Kuulustelu päättyy kello kaksikymmentäviisi yli yksitoista. Voit mennä.”

    Jäätutkijan mentyä. Bladis tarttui muoviseen limppariputeliinsa. Hän nosti sen hammaksiselle suulleen, vain huomatakseen sen loppuvan.

    ”Hngääh…”

    Volitakia kasvojensa suojana kantava olento käveli Klaanin valkoisia käytävillä kohti huonettaan. Hän tunsi itsensä levottomaksi ja hermostuneeksi. kuulustelun jäljiltä.
    Klaanilaiset ovat siis itse aiemmin kohdanneet Kätöset Siniset. Jopa taistelussakin. Mutta siinähän ei ole mitään järkeä! Luulisi, että ne olisivat tappaneet minut, puolustuskyvyttömän kapinallisen, jos ne kerran lähtevät taistelukontaktiin vihollisten sotureiden kanssa…
    Metallisten kenkien klonkse kaikui melkein tyhjällä käytävällä. 273 muisteli, mitä Same oli sanonut.

    ’Mahdotonta… Ei Sinisillä Käsillä ole silmiä…’

    Kätösillä ei siis ole näköaistia. Ainakaan biologista. Mutta jos ne kerran taistelivat moderaattoreita vastaan, niin miksi ne eivät huomioineet minua? Onko minussa jotain, miksi ne eivät välittäneet minusta…”































    https://www.youtube.com/watch?v=JwflJN6KFWY

    Se
    On
    Ep    äpuhdas



    Nazorak pysähtyi. Hän sulki silmänsä ja nosti kämmenensä naamionsa otsan päälle.
    Mh…
    Siniset silmät aukesivat. Jäätutkija käänsi päätään hitaasti katsoakseen olkansa yli.
    Mutta käytävä hänen takanaan oli tyhjä. Hän oli yksin huoneessa.

    273 nosti kätensä hermostuneesti rintansa päälle. Tuntui jotenkin oudolta. Häntä väritsytti, vaikkei tiennyt miksi.
    Jalat astuivat askeleen eteenpäin ja hän jatkoi kävelyä. Entistä nopeammin. Hänestä tuntui, että hänen oli pakko palata huoneeseensa. Hän ei uskaltanut olla käytävällä yksin…

  • Tuijotuskilpailu kuudestilaukeavan kanssa

    Bio-Klaani, 273:n huone

    Siniset silmäluomet aukenivat kovan melun havahduttamina. Vatsallaan makaava nazorak räpytteli pari kertaa silmiään, ennen kuin kohotti tyynyä vasten painautuneita kasvojansa. 273 oli päättänyt ottaa nokoset kävelykierroksensa päätteeksi. Tiedemies oli vieläkin väsynyt matkansa jälkeen, eikä hän ollut vielä oikein tottunut nukkumaan matoranien käyttämissä sängyissä. Niistä tippui herkemmin lattialle kuin kuvullisista unikapseleista.
    Nazorak räpytteli vielä hetken silmiään karistellakseen väsymyksen niistä ja vilkaisi lopuksi tyynyään, johon olisi vain halunnut haudata päänsä niin, että vain tuntosarvet näkyisivät.
    Mutta sitten nazorak kohotti kysyvästi silmäkulmaansa. Tyynyn lakanassa oli laaja, tummempi läikkä, aivan kuin siihen olisi tippunut jotakin nestettä. 273 kohotti kätensä suunsa eteen ja pyyhkäisi suupieliänsä sormillaan. Hän vei sormensa kauemmas ja hankasi suuhunsa tarttunutta nestettä sormiensa välissä.
    Kuolaa.
    … No kiva.
    273 kuitenkin havahtui mietteistään, kun kuuli jälleen sen äänen, mikä oli hänet herättänytkin. Joku koputti oveen. Tällä kertaa hieman kovemmin. Koputtaja oli ilmeisesti odottanut oven takana pitkään.
    Jäätutkija nousi sängyltään hiljaa ja nappasi pöydälle laskemansa Volitakin. Nazorak ei ehtinyt kiinnittää naamion reunoissa olevia remmejä, vaan kohotti naamion peittämään kasvojaan kädellään samalla kun asteli ovelle. Hän napsautti lukon auki, painoi hitaasti ovenkahvaa alas ja raotti ovea. Oven ja ovenkarmin väliin aukesi vain hieman yli puolentoista sentin mittainen rako, että 273 pystyi vain kurkistamaan oven toiselle puolelle.
    Oven takana seisoi Mahiki-kasvoinen Paaco, joka hänkin huomasi viimein oven avanneen nazorakin ilmestyneen ovenrakoseen.
    ”Tawa ja Visokki haluavat sinut juttusilleen”, moderaattori ilmoitti. Asiansa kerrottuaan Toa kääntyi ja lähti.
    ”Aha”, 273 tyytyi lopulta toteamaan komennuksesta.

    Valkoinen tiedemies marssi huoneensa oikealla seinustalla sijaitsevalle kaapille ja avasi sen pariovet. Nazorak tarttui henkarissa roikkuvaan takkiinsa ja kaapin pohjalle leipottuun hameeseensa. Hän poimi vielä kaapin oikealla puolelle riisumansa metallikengät ja alkoi sitten pukemaan.
    Jäätutkija nosti toista jalkaansa ja astui hameen keskelle pidellen sitä käsissään. Hän teki saman toiselle jalalle ja nosti raidallisen hameen vyötäisilleen. Valkea nazorak istuutui sängylleen ja työnsi jalkateränsä hieman liian pitkiin metallikenkiin. 273 sai aina hieman pyöritellä jalkojaan ennen kuin ne asettuivat hyvin haarniskan osien sisään.
    Pukiessaan takkiaan ylleen 273 hidasti hetkeksi tahtiaan. Hän kohotti oikean kätensä rinnalleen ja työnsi sen takin kauluksen sisään. Hän veti rintataskustaan kelmeästi sinisenä hohtava kiven. 273 pyöritteli kiveä käsissään sen molemmista päistä. Hänellä oli jo ikävä hanskaansa.
    No, pitää kai vain kestää. Adminit eivät luota minuun vielä täysin, eikä aseen takaisin vinkuminen antaisi minusta kovin hyvää kuvaa, nazorak mietti napittaessaan takkiaan kiinni. Hän laittoi elementtikiven kuitenkin takaisin taskuunsa jäsentodistuksen seuraksi onnea tuomaan.
    Toisaalta eihän siitä tiedä vielä. Luottamusasioiden takia minut on varmaan sinne kutsuttukin.
    Jäätutkija veti tummat nahkahanskat käsiinsä ja alkoi sitten sitomaan plastroniaan kaulaansa.
    Admin Visokki vaikutti mukavalta ja luottavaiselta minuun. Admin Tawa taas saattaa olla vaikeampi saada puolelleni.
    Nazorak nousi sängyltään ja käveli kirjoituspöydän viereen ja nappasi olkihattunsa hyppysiinsä. Hän heitti sen odottamaan sängylle ja alkoi sitomaan Volitakia kasvoihinsa.
    Ai niin… Klaanissahan on vielä kaksi muutakin johtajaa. Mitenköhän he mahtavat suhtautuvat minuun?
    Volitak oli nyt tukevasti nazorakin lärvissä kiinni. Tiedemies nappasi hattunsa sängyltä ja asetti sen kallelleen takaraivolleen. Hän vielä nosti takkinsa kaulukset pystyyn suojaamaan ohimojaan ja oli sitten valmis lähtöön.

    Bio-Klaani, Tawan toimisto

    Huoneen ovi aukesi ja tummanpunainen visorak asteli sisään.
    ”Hei Tawa”, Visokki tervehti Toaa, joka istui mahonkisen toimistopöytänsä takana uppoutuneena paperitöihin. Visiirin peittämät silmät kohosivat hetkeksi papereista adminkollegaansa.
    ”Helei.”
    ”Et muuten usko, millaisen huhun kuulin moderaattorien huoneessa. Paacon mukaan Klaanin satamaan oli ankkuroitunut jonkinlainen… lautta violetteja pingviinejä.”
    Juuri takaisin asutuspykälien ihmeelliseen maailmaan katseensa laskenut Juuriadmin nosti sen taas visorakin vihreisiin silmiin entistä kysyvämpänä.
    ”… Se ei ilmeisesti kuitenkaan ollut mikään Allianssin yllätyshyökkäys, kun missään ei ole annettu hälytystä?”
    ”Ei ja hyvä niin. En tiedä, olisiko se yhtä vaarallinen kuin yhtä outo miltä se kuulostaa…”
    Pieni inisevä ääni sanoi jotakin Visokin pään sisässä, mutta admin jätti sen huomiotta.
    ”Siitä puheen ollen. Onko Guartsusta kuulunut vielä mitään?”
    ”Ei. Viimeinen kerta kun kuulin hänestä oli ennen kuin hän lähti tapaamaan Valkoista Turagaa.”
    ”Toivottavasti hän pärjää siellä…” Visokki ajatteli. Tawa hymähti.
    ”Parempi olisi.”

    Kaksikon keskustelu aiheesta kuitenkin päättyi, kun oveen koputettiin.
    ”Sisään”, Sähkön Toa huikkasi heleästi. Ovi narahti auki, jolloin Volitakiin sonnustautunut olento astui varovasti sisään sulkien oven perässään. Emäntien keskustelua omasta koristaan seurannut Nöpö terästyi nähdessään tulijan. Taas se uusi hassu täti tuli kylään.

    273 otti nopeasti ryhdikkään asennon ja kopautti kantapäänsä yhteen. ”Iltaa, neiti adminit.”
    ”Iltaa, Jäätutkija” Tawa sanoi hymyillen asiallisesti. Hän kohotti kätensä tiedemiehelle merkiksi, ettei hänen tarvinnut tehdä kunniaa. Sitten hän ojensi kätensä kohti pöydän toisella puolella, itseään vastapäätä odottavaan tuoliin. ”Käy istumaan.”
    Pieni inisevä ääni sanoi taas jotakin, mutta Visokki käski sen olemaan hiljempaa ja tyytyi vain nyökkäämään 273:lle tervehdykseksi.
    Valkoinen nazorak istuutui ja uskaltautui riisumaan naamionsa kasvoiltaan. ”Te halusitte suhua minulle jostakin?”
    Keltainen Toa nyökkäsi. Ehkä hieman epävarmasti. ”Haluaisimme vain näin alustavasti tietää, mitä tietoja sinulla on tarjottavana Imperiumista, mitä me emme tiedä.”
    273 otti paremman asennon tuolillaan ja kröhi kurkkuaan. ”No, en minä tietenkään mitään valtionsalaisuuksia tiedä. Mutta minä itse olen nazorak. Tiedän nazorakien kulttuurista, tavoista ja teknologiasta. Tiedän, missä päin Imzeriumin eri toimintaelimet sijaitsevat Desissä-”
    273 oli näkevinään naisadminien kasvoilla vilahtavan yhtä aikaa jotenkin omituisen ilmeen.
    ”… Sanoinko jotain outoa?”
    Tawan kasvoille nousi pieni kiinnijäämisen punastus. ”Et suinkaan! Jatka!”
    Pieni inisevä ääni kikatti.
    ”Ja sen lisäksi saatan tietää joitakin tärkeitä asioita Imleriumin kaluston sijainnista, kuten satamista, tunnelien suuaukoista ja niin edelleen.”
    Visokki kipitti ympyrää miettelijäänä. ”Miksi nazorakit haluavat juuri tämän saaren haltuunsa? Miksei heille riitä sen jakaminen? Saarella on ollut tähän asti tilaa monille kansoille.”
    ”Nazorakeista vanhimman”, 273 aloitti, ”Kenraali 001:n mukaan, tämä saari on lajimme syntykoti, josta esinazorakit lähtivät kauan sitten ja jolle olemme nyt palanneet. Imferiumille se on kunniakysymys saada saari yksinomaan hallintaansa.”
    Tawa kohotti kysyvästi kulmiaan. Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Visokille:
    ”En ole koskaan kuullut edes saaren vanhimpien asukkaiden puhuneen, että täällä olisi joskus ennen heitä vaikuttanut alkuasukaspopulaatio.”
    ”Nii’in. Toisaalta voihan siitä olla todella paljon aikaa.”
    Visokki kuuli pienen äänen hymähtelevän jotakin.
    Tawa nosti kyynärpäänsä pöydälle ja nojasi suunsa ristimiinsä käsiin. ”Entäpä kuinka nopeasti Imperiumi kouluttaa sotilaansa? Teitä tulee kuitenkin aika nopeasti lisää?”
    273 oli hetken hiljaa. Hän ei ollut aivan varma, mitä admin tarkoitti. ”Niin noh, Imleriumi rekrytoi saawuvat nazorakit heti, kun he astuvat maan kamaralle kanistereista. Sotilasluokan koulutus kestää sen jälkeen sari vuotta, mutta jatkuu koko elämän ajan.”
    ”… Kanistereista? Eivätkö nazorakit syn-” Visokki oli sanomassa, mutta ääni katkaisi hänen ajatuksensa.

    Visokki oli hetken hiljaa. Sitten hänen vihreät silmänsä suurenivat.
    Hän suuntasi telepaattisen viestinsä Tawalle.
    ”… Hän ei tiedä, että nazorakit syntyvät kuningattaresta.”
    ”… Eivätkö nazorakit itse tiedä sitä? Mi- miten?” Tawa ajatteli yhtä hämmentyneen näköisenä kuin Visokkikin. Adminkaksikosta alkoi tuntua siltä, että he itse tiesivät enemmän nazorakeista kuin nazoraktiedemies itse.

    273 aisti, että jäätyneessä keskustelussa oli jokin pielessä. ”Mitä nyt?” hän kysyi ja kohotti kysyvästi toista tuntosarveaan.
    Tawa vilkaisi epäröivän näköisenä Visokkiin. ”Mitä olet mieltä? Kerrommeko hänelle, mitä me tiedämme nazorakeista?”
    Visokki kysyi samaa pääkopassaan asuvalta ääneltä. Hän tuli yhteisymmärrykseen sen kanssa. ”Yritetään kertoa se hienovaraisesti, ettei hän järkyty. Se, että me tiedämme enemmän nazorakeista kuin hän saattaa olla kova pala 273:lle…”

    Visokki selvitteli hetken ajatuksiaan. Sitten hän sanoi Jäätutkijalle: ”Katsos… taistellessamme Imperiumia vastaan me olemme selvittäneet muutamia asioita siitä. Ehkäpä joitakin asioita, mitä johtoporras ei ole teille normaaleille kansalaisille kertonut…”

    273 nojautui tuolillaan eteenpäin, kohti admineita. “… Mitä tarkoitatte?”

    Keskustelu kuitenkin keskeytyi, kun ovi narahti ja aukesi.
    Kaikki huoneessa olevat neljä ja puoli olentoa kääntyivät katsomaan tulijaan. 273:n silmät suurenivat, kun hän kääntyi tuolillaan katsomaan taakseen.

    ”…”, sanoi Tawa.
    ”…”, sanoi Visokki.
    ”…?”, sanoi 273.




    Klik, sanoi iskuri.

    Toinen ovi
    Toinen hetki

    Hän työnsi oven varoen auki ja astui suoraan sisään moderaattorien taukohuoneeseen. Siellä hänen katseensa kohtasi kahvipannun ääressä jonkinlaista tyttökalenteria vierekkäin tuijottelevan toan ja skakdin.

    Moderaattorien kasvoilla vaihteli jotain leveiden virneiden ja syvän pöyristymisen väliltä, kun he siirtyivät naureskellen sivusta toiseen. Ilmeet muuttuivat häkellykseksi, kun kaksikko huomasi ovella seisojan.
    ”Iltapäivää, admin yskäisi.

    Tyttökalenteri lensi tehokkaasti Paacon käsistä huoneen toiseen päähän ja sukelsi sohvan alle. Paacolta ei tähän juuri lupaa kysytty.
    ”Ehehehehehe, G-mies!” heittokädellään ojenteleva hopeinen skakdi nauroi riemastuneena. ”Palasit ehjin nahoin!” Paaco suoristi pöydän ylle kumartuneen rankansa ja nosti kätensä löysään tervehdykseen.
    ”Pitkästä aikaa”, Guardian sanoi rennosti. Hopeinen skakdi rullasi innolla esimiehensä luo, ja kaksi skakdia tarttuivat toistensa suurista kämmenistä tervehdyksenä. Guartsun katse muuttui hämmentyneeksi, osittain sääliväksi.
    ”Ja mitäs sinulle on tapahtunut?” hän kysyi varoen tiiraillen pyörätuolia ja lastoilla tuettuja jalkoja.
    Bladiksen voitonriemu muuttui hitaasti ärtymyksen kautta mökötykseksi. ”Torakanäpärät!” hän karjaisi. ”Torakoiden erikoisagentteja, kaksi oikein rumaa ja ilkeää. Pudottivat aluksemme metsikköön. Annoimme niille kyllä kunnolla pataan… mutta hei hei pohjetreenille! Hei hei potkunyrkkeilylle! Hei hei pitkille iltalenkeille!”

    Guardianissa oli sen verran hienotunteisuutta, että hän kuunteli moderaattorin turhautuneen jupinan loppuun asti keskeyttämättä. Mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että hän olisi jättänyt seuraavan kommenttinsa sanomatta.
    ”Sinä et harrasta mitään noista asioista.”
    ”No en ainakaan nyt!” Bladis saarnasi, mutta ei pysynyt kauaa jurona. Pyörätuoliskakdi repesi nauruun niin kovaa, että hakkasi reisiään… joka lähinnä sattui. Guardian pyöritteli silmiään hymähtäen.
    Maailmassa oli kolme asiaa, jotka tekivät raudan skakdin onnelliseksi. Ja mistään niistä nauttiminen ei ollut selvästi vaikeutunut pyörätuolissakaan.

    ”Meidän piti mennä tässä joku ilta ajelemaan pyörillä, muistatko?” raudan skakdi heitti yhtäkkiä haltioituneena. ”Sinä, minä, kaksi moottoripyörää, pullo viskiä… rantahiekat, aurinkoinlasku! Miten on?”
    ”Viski ja moottoripyörät. Aina yhtä hyvä idea.”
    ”Mieti, ihan kuin ennen vanhaan! Eikä siellä rannoilla mitään liikennesääntöjä ole!”
    ”Totta puhut”, G myönsi tyynesti. ”Mietin lähinnä niitä miinoja.”
    Bladiksen punaisista silmistä pilkehti haltioituneisuus. Katse, joka muistutti siitä, että Bladis oli todennäköisesti vastuussa suurimmasta osasta kyseisistä miinoitteista ja täyttyi riemusta aina kun joku mainitsi ne. Sivusilmällään Gee näki Paacon pudistavan vain hiljaa päätään.
    ”Harkitaan asiaa tässä joku päivä”, Gee virnuili lajitoverilleen silmät puoliummessa. Kun hän käänsi katseensa tästä Paacoon, hän näki yhä silmäkulmassaan hopeisen skakdin puristavan molemmat kouransa nyrkeiksi ja tuulettavan suorastaan hengitystään pidätellen.

    ”Niin, tosiaan, moi”, Paaco tervehti melko jäykästi mutta hymyillen. ”Mitä mies?”
    ”Sinä haluat varmasti saattaa minut ajan tasalle”, Guardian sanoi taputtaen vihreää toaa olkapäälle voimakkaasti. Niin voimakkaasti, että tämä jopa vähän heilahti.
    ”Tuota”, Paaco sanoi hitaasti. ”Kelpaa. Mistä aloitan?”

    Bladis ja Paaco saattoivat Guardianin moderaattorisiivestä itse admin-torniin. Matkan varrella he ohittivat ahkerassa työssä toimivia miliisimatoralaisia, jotka kuljettivat aseistusta ja ikkunasuojiksi naulattavia metallilevyjä paikasta toiseen. Admin-tornissa alkoi olla enemmän kuhinaa kuin vuosiin.
    Vartijalle kerrottiin kaikki varsin karsittuna pikakelauksena Nui-Koron evakuointioperaatiosta, hämmentävästä Uroijege-välikohtauksesta ja Samen ja Maken lähdöstä kohti Kaya-Wahia. Ja metsissä jo alkaneista sissioperaatioista. Niistä kukaan heistä ei kuitenkaan uskaltanut puhua erityisen kovaan ääneen.

    He pysähtyivät vain adminielle varattujen tilojen metalliovelle. ”Ja siinä oli varmasti kaikki?” sininen skakdi kurtisti kulmiaan Paacon vaiettua.
    ”Ööh”, Paaco sanoi vilkaisten rullailevaa kollegaansa, joka lähinnä kohautti olkapäitään. ”Joo, oli.”
    ”Ettekä nyt jättäneet mainitsematta mitään todella ilmiselvää.”
    ”Siinä se aika lailla oli”, Bladis tokaisi. ”Meitä kyllä kiinnostaisi tietää, miten siellä metsässä meni.”
    ”Sanotaanko näin, että Valkoinen Turaga on kaupungissa. Kauaa hän ei täällä tosin suostu pysymään… mutta siitä ehkä lisää myöhemmin. Kiitos teille.”

    Kaksikko katosi Klaanitornin kuhinaan. Kuunnellessaan moderaattoriensa puhetta admin ei ollut voinut olla piirtämättä päänsä sisällä karttaa Bio-Klaanin saaresta, jolla hän näki jo mielensä silmin Allianssin päivittyneitä rintamalinjoja.
    Hmh. Olinkohan liian pitkään viidakossa, Guardian mietti jatkaessaan matkaansa koristeellisia käytäviä pitkin. Hän tarkkaili edelleen nurkkien taakse. Varautui paikkoihin, joista hänet voitaisiin yllättää. Näki huoneista välittömästi ensimmäisenä kuolleet kulmat ja kohdat, joita päin hän ei tositilanteessa selkäänsä kääntäisi.

    Nazorak-kiväärien laukaukset olivat etäisiä, mutta selkeitä kuin hänen oma hengityksensä.
    Jos elää tarpeeksi kauan sodassa, hän mietti, tuleekohan tästä… luonnollinen tila. Voiko tällaisessa vain elää. Jatkuvassa hälytystilassa.

    Torakkamarssi. Torakkamarssi. Viidakon äänet. Puhtauden kieli, puhtaat sotilaat. Viidakon äänet. Laukauksia.
    Yhtenäisyys, velvollisuus, puhtaus. Laukauksia. Silmiä viidakossa. Se kaikki tuntui yhä yhtä elävältä Guardianin päässä. Niin elävältä jopa, että hän ei tajunnut saapuneensa vain ylläpitäjille varattuihin tiloihin.
    Voi luoja, minä tarvitsen kupin kahvia, sininen skakdi sanoi pudistaen päätään, hieroen silmäänsä ja tarttuen ovenkahvaan. Painukoot rintamalinjat nyt vaikka karzahniin. Kaksi viikkoa skarrarrarrin kalaa ja juureksia. Minä tarvitsen viskipaukun ja kahvia.
    Ovenkahva tuntui kääntyessään puhtaalta hänen viidakon saastaaman kämmenpohjansa alla.

    Jos näen vielä yhdenkin pirun torakan, minä kyllä…

    Se aiempi ovi
    Se aiempi (myöhäisempi) hetki

    Jäätutkijan suuret, siniset silmät tuijottivat yllätyksen ja pahan aavistuksen lasittamina kuolemaa huokuvan revolverin piippua, joka näytti olevan suunnattuna suoraan hänen takaraivoonsa. Revolveria piteli vakaalla kädellä pitkä, tummansininen skakdi. Skakdin kasvot olivat kasvomaalin ja lian peitossa, mutta silti niistä saattoi nähdä vakaan ilmeettömyyden. Skakdin silmät kuitenkin puhuivat toista. Toinen silmistä näytti olevan jonkinlainen kiikari, mutta toinen, punaisena hehkuva orgaaninen silmä oli revähtänyt ammolleen.
    Revolveria ojossa pitelevän skakdin rinta kohosi, kun hän hengitti syvään. Sisään ja ulos. Sisään ja ulos.
    Kaikki huoneessa olijat (Nöpöä lukuun ottamatta) odottivat pelonsekaisella kauhulla skakdin reaktiota. Etenkin 273, jonka ilme muistutti todella kovaa ajavan vahkikuljettimen ajovaloihin jäänyttä kauriseläintä.

    Tawan toimistossa ei hetkeen kuulunut muuta kuin kellon viisarien raksutus. Sen viisarit näyttivät ajan olevan hieman yli kuusi.

    Sitten skakdi avasi hitaasti suunsa.
    ”Tawa”, hän lausui rauhallisesti, mutta silmäkulma värähtäen. ”Tiesitkö, että toimistossasi on hyönteisongelma.”
    273:n katse laskeutui piipun suusta revolverin liipaisimeen. Skakdin sininen sormi painautui hitaasti tiiviimmin metallista laukaisijaa vasten. Se tärisi jo kevyesti jännittyneenä, mutta 273 ei sitä huomannut – häntä kiinnosti taas piipun suu. Ja se, mitä siellä ehkä oli. Ja se, että se ei ehkä olisi siellä enää kauaa.
    ”Gee”, juuriadmin sai lopulta ulos, ”oletko varma, että tiedät, mitä olet tekemässä.”
    273:n leuka tärisi.
    Pieni kimisevä ääni Visokin päässä kirkui todella kovaa.
    ”Minä olen tehnyt tämän aika usein”, ilmeisesti ’Geeksi’ kutsuttu skakdi sanoi Jäätutkijan edessä naksauttaen niskojaan. Ase ei liikahtanutkaan. ”Kyllä minä aika varma olen, miten tämä toimii.”

    Valkoisen nazorakin pokka petti. Hän pomppasi tuoliltaan kuin jäniini. Tuoli melkein kaatui ja nazorakin sylissä ollut naamio kolhati lattialle.
    “OLEN SYYTÖN!”
    Revolverin piippu seurasi nazorakia. Sotilasskakdin sormi painui alas.


    Mitään ei kuitenkaan ehtinyt tapahtua, kun ase itsestään päätti repäistä itsensä irti kahvastaan pitämästä kourasta. Se sinkoutui pyörien ilmassa huoneen poikki ja jysähti toimiston seinään, jääden siihen kiinni kuin magneettiin.
    Visokki hyppäsi huoneen keskellä skakdin ja pelästyneen nazorakin väliin.
    ”NYT KAIKKI RAUHOITTUVAT!” hän karjaisi silmät hehkuen.
    Pieni kimisevä ääni kannusti Visokkia. Sininen köriläs oli jättänyt revolverikätensä ojoon nazorakia kohti kuin ei olisi vielä tajunnutkaan menettäneensä pyssyään. Kuin tilannetta epätoivoisesti pelastaen ’Gee’ muodosti sormistaan pistoolin ja jatkoi Jäätutkijan osoittelua.
    Siihen nazorak ei voinut kuin tuijottaa epäuskoisena. Hän oli vieläkin liian peloissaan edes liikahtaakseen.

    ”Joku on minulle nyt kyllä selityksen velkaa”, harjakas pyssysankari murahti. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun 273 oli skakdin nähnyt, mutta hän ei silti voinut olla hätkähtämättä olennon villipedon hampaiden paljastuessa.
    ’Gee’ siirsi katseensa Tawaan, joka vain tuijotti häntä kireänä, mutta niin tuijotti Visokkikin. Hetken vielä Jäätutkijan jähmettyneitä sinisiä hyönteissilmiä tarkasteltuaan hän päätyi lopulta tuijottamaan lähinnä Nöpön katsetta.

    Rapu ja zakazilainen näyttivät olevan aika lailla yhtä perillä asioista.
    Rapu ehkä oikeastaan vähän enemmän.

    ”He-heeei?” skakdi naurahti ilottomasti. ”Kysymys yksi, miksi täällä on torakka. Kysymys kaksi, kuka sen on pukenut noin?”
    Tawa huokaisi. “Tämä nazorak tässä on Klaanin uusin jäsen.”
    ‘Gee’ katsoi ensin Sähkön Toaa. Sitten nazorakia. Sitten taas Toaa.
    “Eihän tämä nyt ole mikään Paacon surkea källi?”
    ”Ei”, Visokki puuttui keskusteluun. ”Hän halusi liittyä meihin ja me otimme hänet jäseneksi.”
    Tässä vaiheessa 273 uskaltautui sen verran liikahtaa, että hän työnsi hitaasti kätensä povitaskuunsa ja veti harkituin liikkein taitellun paperin. Hän ojensi paperin skakdin kouraan, täristen kuin haavan lehti. “A-admin G-guardian, oletan…?” Jäätutkijan oli myönnettävä itselleen, että ainakin yhdestä Klaanin johtajasta Propagandaministeriö oli osannut tehdä varsin todenmukaisen kuvan.
    Ennen kuin hän ehti muuta ajatellakaan, läimäisi suuriharjainen sotilas paperin takaisin hänen kouraansa.

    ”No niinpä näyttää”, Guardian töräytti. ”Olitte sitä mieltä, että kaksi petturia ei riittänyt? Annetaan Allianssille vähän tasoitusta ottamalla vielä vapaaehtoisesti soluttautuja sisään.”
    Tawa näytti jo hieman turhautuneelta admintoverinsa syytöksiin. “Usko jo Gee! Hän on puolellamme ja voi olla isoksi avuksemme sodassa! Kaikki apu on nyt tarpeen.”
    Juuriadminin sanat tuntuivat purevan. Hämmästyksekseen 273 huomasi Guardianin vain hiljentyvän mietteliään näköisenä. Ehkä vähän vastahakoisena? Skakdien reaktioita oli vaikea tutkia – kaikissa ilmeissä oli niin paljon hampaita. Ja kovin pitkään nazorak ei olisi halunnut adminia tuijotella, sillä nyt tämä tuijotti taas takaisin.
    Hyönteinen ei halunnut ottaa selvää, olivatko Totuusministeriön tarinat kirjaimellisesti tappavasta tuijotuksesta todenperäisiä, mutta hän ei halunnut katsoa poispäinkään. Ja juuri kun hän oli ehtinyt tottua revolverisankarin konesilmän punaiseen hehkuun, tapahtui jotain kummallista. Silmä vaihtoi mekaanisten niksahdusten myötä valonsa väriä ensin punaisesta valkoiseen, sitten siniseen, sitten oranssiin, sitten vihreään. Vihreän jälkeen skakdi kurtisti kulmiaan pysähtyneen mietteliäänä ja kiikarin linssistä tuli taas oranssi. Oranssihehkuisen linssin läpi skakdi tuntuikin tuijottelevan häntä kiusallisen pitkän hetken. Jäätutkija puristi elementtikiveä taskussaan käsi täristen.
    Lopulta oranssista tuli taas punainen. Skakdi hymähti kummastuneena.

    ”Valehtelematta olisit kyllä huonoin soluttautuja ikinä”, Guardian tokaisi lopulta. ”Miksi sinua voi kutsua?”
    273 nielaisi hiljaa. Hän kirosi mielessään sitä, että skakdi oli oikeassa hänen asukokonaisuudestaan.
    “Öh, olen… Jäätutkija. Jäätutkija 273.”
    “No jo on iso luku”, skakdieversti pisti merkille. “Sen verran teikäläisten käytännöistä tiedän, että olet aika korkealla arvoasteikossa. Miksi sinunlainen haluaisi vaihtaa vihollisten leiriin?”
    Tiedemiehen katse painui skakdin kasvoista lattiaan. Harmaa ussal oli tullut hänen jalkojen juureen kiehnäämään hänen hamettaan kuristen.
    “Siksi, ettei minulla ole muutakaan paikkaa mihin mennä. Olen… maanpaossa. Olen kapinallinen.”

    Skakdilla ei ollut siihen sanottavaa. Hän vain tuijotti nazorakia epäuskoisena pienen hetken. Sitten hän asteli seinänviereen ja nappasi revolverinsa kouraansa rennosti. Sen huomatessaan Jäätutkija hypähti taas kauemmas varautuneena.
    ”Mitä sinä ajattelit”, Tawa tuhahti skakdille nousten pöytänsä ylle käsiensä varaan. ”Ampua tuolla täällä sisällä?”
    Visokin katse oli samalla lailla syyttävä. Kaikkien kolmen ilmeisiin skakdi vastasi vain vetämällä liipaisimesta.
    273 tunsi sydämensä pysähtyvän, kun iskuri osui aseeseen.

    Ja sitten, vain iskuri. Ei mitään.
    Hetken hiljaisuus. Skakdi pyöräytti revolverin rumpulippaan auki ja paljasti kuusi tyhjää rakoa.
    ”Eikö teillä ole kenelläkään huumorintajua?” Guardian kysyi sujauttaen kuudestilaukeavan taisteluvyönsä remmien väliin.

    Tyhjän lippaan nähtyään nazorakin jännitys laukesi. Hän tunsi jalkansa tärisevän ja hänen oli pakko ottaa tukea tuolistaan, jolla oli ennen kolmannen adminin tuloa istunut. Viime viikkoina oli ollut liian monta sellaista tilannetta, jolloin 273 oli uskonut kuolevansa. Vaikka skakdi oli laittanutkin pyssynsä pois, ei nazorak siltikään pystynyt rentoutumaan hänen läsnäollessa.
    ”Sinä”, ’Gee’ sanoi osoittaen Tawaa, ”meillä kahdella on näemmä puhuttavaa.”
    ”Niin on”, Toa vastasi.
    ”Sinä”, skakdi sanoi osoittaen Visokkia, ”älä kerro minulle, mihin olette Manun tässä välissä tunkeneet.”
    Pieni kimisevä ääni kuulosti loukkaantuneelta. Guardian ei sitä kuullut.
    ”Minua ei juuri nyt kiinnosta”, väsynyt sissiskakdi tokaisi, ja kääntyi vielä 273:n puoleen. ”Ja sinä.”
    Skakdi teki sormillaan eleen, jolla hän ehkä näytti pitävänsä nazorakia silmällä. Sitten hän veti yhden sormen hitaasti kaulaansa pitkin hurjistuneen näköisenä, tuhahti ja asteli tomerasti toimistosta ulos.

    ”Anteeksi hänen puolestaan”, Tawa keräili sanojaan, ”hän osaa olla välillä vähän-”
    ”Ja sinä vielä!” karjaisi oviaukkoon vielä ilmestynyt sininen pää ja osoitti yhdellä teräväkyntisellä skakdinsormella Jäätutkijaa. Mekaaninen silmä vaihtui vielä kerran oranssiksi, ja sitten taas punaiseksi. ”Petiin siitä, tolvana. Tiedätkö edes, kuinka alhainen ruumiinlämpösi on?”

    Ovi viuhahti ja skakdi oli poissa.
    Toimistoon tuli hiljaista.
    “… Mitä ihmet-” 273 lausui hiljaa. Jäätutkija käynnisteli kuvitteellisia rattaita aivoissaan ja mietti skakdin sanoja. Ei hän itseään mitenkään kipeäksi tuntenut. Ja mistä admin oli voinut hänen ruumiinlämpönsä tarkistaa? Tiedemies mietti hetken pyssysankarin kiikarisilmän värien vaihtelua. Skakdin silmässä oli oltava lämpöskanneri. 273:sta kuitenkin tuntui, että sen hänen oli selvitettävä myöhemmin.

    ”Noo…” Visokki aloitti. ”Sehän meni hyvin?”
    Tawa hieroi toisella kädellä niskaansa. “Ehkäpä on parempi, että jätämme tämän palaverin nyt tähän. Minun on puhuttava Geen kanssa.”
    Tawa katsoi 273:a, joka nojasi edelleen tuolin selkänojaan pysähtyneen näköisenä. “Pahoittelen vielä kerran. Guardianilla on ollut rankka viikko.”
    Jäätutkija pudisteli päätään. “Ei se mitään. On varmaan aivan normaalia, että on valmis heti ampumaan vihollisen kun näkee sellaisen.”
    ”Tuota. Sinä voit 273 jo lähteä. Me selvittelemme hieman asioita ja kutsumme, jos tarvitsemme sinua myöhemmin.” Visokki kehotti.
    Nazorak nyökkäsi arasti ja kumartui poimimaan lattialta naamionsa, joka oli pudonnut äskeisen välikohtauksen aikana. Hän sitoi sen paikoilleen ja käveli ovelle.
    “Illanjatkoa, adminit…”

    Jäätutkijankin lähdettyä Tawan toimistoon tuli entistä hiljaisempaa. Tawa vilkaisi Visokkia. Visokki Tawaa. Molemmat tyytyivät huokaisemaan syvään.

    Niin myös pieni kimisevä äänikin.

    Nöpö lähinnä tuhahti, koska kukaan ei ollut silittänyt häntä.

    Kävellessään pois adminsiivestä 273 pysähtyi. Hän työnsi kätensä kauluksensa alle ja tunnusteli rintaansa.
    … Miten niin alhainen ruumiinlämpö?