Sinilakkinen torakka tokesi tokkuraisesta unestaan, kun ovi avautui. Hän nousi päätään pidellen istumaan ja yritti ottaa selvää sisääntulijasta. Maailma oli kuitenkin kuumeinen ja tykyttävä, joten 1034 painoi päänsä takaisin tyynyyn ja sulki silmänsä. Jalka oli jo miltei tunnoton.
Sisääntulija sulki oven perässään. Sopiiko vaivata? hän kysyi.
Ylikersantti ei muistanut moisen kysymyksen kuuluvan tavanomaiseen vankiprotokollaan ja hämmentyi pahemman kerran. Sopii? Sitten hän vielä lisäsi Kuka siellä? Vierailija asteli puiselle jakkaralle torakan sängyn viereen. Torakka musiti kyseisen Toan olevan nimeltään Troopperi. Troopperi, hän vastasi.
Hämäännys vallitsi 1034:n mielessä samaan tapaan kuin hiljaisuus huoneessa. Mitä hän minusta hakee? Nazorak ihmetteli. Juuri kun hän oli kysymässä jotain, klaanilainen avasi suunsa. Tiedätkö, Toa aloitti ja piti pienen tauon. Sinä olet tärkeä. Tämän sodan kannalta, siis.
1034 toivoi, ettei tämä päättyisi samoin kuin sen punaisen metsästäjän kanssa.
Ja minä en, klaanilainen jatkoi.
Ilmeisesti ei, torakka päätteli.
Toana minua koulutettiin elämään tiettyjen arvojen ja asenteiden mukaisesti. Taistele pahaa vastaan, suojele viattomia, älä tapa. Semmoista. Taistelimme aina yhdessä pahaa vastaan, minä ja muut kaltaiseni. Ja ai että miten taistelimmekin. Olen aika hurja sekä säilän että jousen kanssa. 1034 kuunteli ymmällään, eikä sanonut mitään. Klaanilainen jatkoi ja nousi seisomaan: Mutta se on sivuseikka. Tähtään tällä nyt siihen, että minulla oli väliä. Toilla on väliä, sanovat. Toat puolustavat heikkoja. Mutta nyt, tässä kaaoksessa… Minä olen vain sivullinen. Olen kuin sivuhahmo koko tässä pyörteessä, ja minut voisi aivan hyvin unohtaa. Ja mikä tässä kaikessa on parasta? Se, että kun minä, Toa, sankari-ihanteen kasvatti, olen pelkkä osa massaa, sinä, torakka, joka kaiken tolkun mukaan on pelkkä laumansa epäyksilöllinen jäsen, olet tärkeä. Yksilönä.
Ylikersantti pysyi jälleen vaitonaisena ja äärimmäisen hämillään. Hän ei osannut tulkita Toan tunnetilaa, eivätkä klaanilaisen seuraavat sanat auttaneet lainkaan:
Hassua tämä elämä.
Niine hyvineen Troopperi poistui hytistä, jättäen kuumeisen torakan kuuntelemaan äänettömyyttä ja aaltojen iskeytymistä Hildemarin kylkiä vasten.
Paitsi että hän kuuli muutakin.
Klaanilaiset olivat nimittäin tehneet virheen vangitessaan hänet. Ylikersantti oli vangittu kommunikaatiohuoneen viereiseen hyttiin, ja hän kuuli seinän toisella puolen keskustelun alkavan…
Seinän toisella puolen
Matoro istui Hildemarin radistin paikalle. Tuoli oli ärsyttävässä asennossa ja epämukava, mutta se ei ollut päällimmäisenä Toan mielessä juuri sillä hetkellä.
Okei, laitat nuo kuulokkeet korvaasi, Hai selitti hänen takanaan. ihanko totta? Matoro vastasi sarkastisesti. Hänen naamionsa muoto ei ollut parhaimpia mahdollisia sopimaan kuulokkeisiin. Nyt säädetään tästä Klaanin virallinen taajuus Hai kumartui ison metallisen aparaatin ääreen ja väänteli erilaisia kytkimiä. Pienellä naarmuuntuneella näytöllä vilisi numeroita. Luulenko minä vain vai onko tämä radio aika vanha malli? Matoro kysyi. Ihan hyvin tämä toimii. Tämä on ilmatorjuntamiehiltä oman saareni sodasta, eihän siitä ole kovin montaa vuosisataa, Hai selitti. Hän sai laitteen säädettyä oikealle taajuudelle.
Matoro katsoi fiksuimmaksi olla hiljaa. Kuulokkeista kuului kohinaa.
Se yhdistää parhaillaan Klaaniin, Hai selitti vielä lopuksi. Selvä, kiitos. Tässä tuskin menee kovin kauaa, Matoro vastasi ja keskittyi kohinaan.
Hei, olet juuri ottanut yhteyttä Bio-Klaaniin. Miten voin auttaa? hän kuuli Paacon äänen puhuvan. Paacs, yhdistä jollekulle adminille. Tässä on Matoro, Matoro vastasi lyhyesti. Selvä, Paaco vastasi. Matoro odotti jotakin ärsyttävää kommenttia tai jotakin näsäviisastelua, mutta sitä ei tullut. Sen sijaan linja alkoi taas kohista.
”Vartija kuuntelee”, kuului Guardianin tuttu ääni. Takaa kuului etäistä rouskutusta, joka saattoi hyvinkin kuulua jonkinasteiselle Ussal-ravulle. ”Hei, Guardian. Täällä Matoro Hildemarilta. Olemme paluumatkalla. Huonoja uutisia.” ”Anna palaa”, Guardian sanoi huokaisten. Hänen huomiokykynsä vaikutti olevan muussa.
”Petos. Niillä ei ole Epsilonia. Ilmeisesti meidät houkuteltiin sinne, jotta Beeta voitaisiin ryöstää meiltä. Makuta Abzumo ja jotkin hänen paikallisista liittolaisistaan räjäyttivät Katedraalin. Pakenin Nimdan kanssa. Joy, Suga ja Sadje jäivät sen Makutan kynsiin. Lisäksi se lavasti Klaanin tähän kaikkeen syylliseksi. Meidän piti paeta saarelta nopeasti, lähetin niille kirjeen jossa koitin selvitellä Klaanin osuutta.” Matoro puhui nopeasti ja hänen äänensävynsä oli vakava ja ankea.
Guardian oli selvästi jo avannut suunsa ja oli sanomassa jotain, mutta vaikutti etäisesti siltä, että jokin voimakkaasti läähättävä tukki sinisen skakdin hampaikkaan kidan. ”Ssssse käärme. Ennalta arvattavaa”, sanoi ääni, jonka tunnistamiseen Matoron ei tarvinnut nähdä puhujan kasvoja. ”Nimda oli huijausta, tietysti oli, tietysti. Aivan.”
”Manu”, Guardian yritti. ”Niin, Gurvana?” ”Minulla oli puhelu.” ”Aivan, anteeksi. Mutta krhmmhmhmm, minähän ennustin tämän.” ”Miten sinä edes pääsit sisään.” ”No tuota, sinä kiirehdit tänne Kapherin luota, ja minä ikään kuin kävelin perässäsi? Kuulosti tärkeältä puhelulta.”
Matoro päätti yksinkertaisesti olla hiljaa ja odottaa Guardianin vastausta. Hänen sisäinen etsivä mietti jo kuka Kapher oli ja mitä tekemistä sillä oli Guartsun kanssa. Manun ilmestyminen ei jostakin syystä yllättänyt häntä, sillä Klaanissa oltiin jossain määrin totuttu Makutan omalaatuisuuteen ja tapaan ilmestyä paikalle kutsumatta.
”Niin se kuulosti. Juuri siksi luulin lukinneeni oven.” ”Taisin olla lähempänä kannoillasi kuin luulitkaan… mutta jos vaikka kuuntelemme, mitä Matorolla on sanottavanaan?” Manu sanoi nopeasti. ”Onko joku hengenvaarassa? Tai siis tavallista enemmän.”
”Hengenvaarassa? Jos minä tunnen yhtään sitä Makutaa, luulen että lähden heti jahtaamaan sitä tultuani ensin Klaaniin. Suga ja Joy ovat melkoisissa ongelmissa jos ovat edelleen elävien kirjoissa.”
Guardiankin vaikutti unohtaneen Manun tavallistakin häiritsevämmän, mutta kaikkien läsnäolijoiden ja kuuntelijoiden mielenterveyden kannalta onneksi varsin vähälonkeroisen ilmaantumisen. ”Mikä tilanne laivalla on? Onko loukkaantuneita?”
”Ei ole. Hai, Bloszar ja Troopperi olivat jääneet laivalle ja ovat kunnossa. Minä pääsin pakoon Katedraalin romahtamisesta”, Matoro selostai. Häntä häiritsi suuresti, ettei hän tiennyt itsekään miten hän selviytyi. Samalla hän mietti kannattaisiko hänen kertoa jotakin Oraakkelista. ”Toinen Nazorak-vangeista kuoli pakoyrityksessä Athistien saarella. Toinen antautui meille uudestaan.”
”En halua sanoa tätä, mutta aikaa ei välttämättä ole. Jos Manu tässä ei liioittele tämän Abzumon sadistisuutta-” ”Sadistisuutta ehkä, hajua en.” ”- niin teillä ei ole aikaa käydä Klaanissa.”
”Mutta mitä voin tehdä Beetalle? Olisi järjetöntä viedä se uudelleen sen ulottuville” ”Sama se Nimdasta”, Guardian kirosi. ”Heitä se kirottu siru vaikka mereen. Sinne se kuuluu. Kunhan varmistat, että se ei päädy Abzumon käsiin.” Kuului ääni, kun joku sylkäisi jotain ja yski sitten. ”Älä heitä sitä mereen, Matoro hyvä”, Manun yskivä ääni sanoi.
Matoro yllättyi ja meni hetkeksi aivan sanattomaksi. ”Selvä… Mutta minä kyllä suunnittelin jotakin muuta. Aion tulla Klaaniin muutenkin, sillä suunnittelin lähteväni etsimään Abzumoa jollakin Klaanin Ilmalaivaston aluksella. Tämä merellä kykkiminen on aivan liian hidasta.”
”Aivan, tee niin, tee niin. Minä tiedän, minä… kyllä, ei”, Manu sanoi ja yski jälleen. ”Guartsu hei, voisitko…” Kuului kova tömähdys ja yskiminen loppui.
”Annan vastuun sinulle, Matoro”, Guardian sanoi päättäväisemmin. ”Pidä huolta, että se siru ei päädy makutan käsiin.” ”Kiitos luottamuksesta. Lupaan etten tuota pettymystä”, Matoro kuittasi. ”Olemme varmaankin huomenna Klaanissa, josta lähdemme ilmalaivalla jahtiin. Manu, nyt kun olet siinä, onko sinulla mitään mikä voisi auttaa meitä? Sinä kuitenkin tunnet Abzumon parhaiten.”
”… Matoro, minä vähän pelkään, että Manu katosi”, Guartsun vaimea ääni sanoi. ”… ai. Se tulee ja menee vähän liian nopeasti”, Matoro sanoi hieman pettyneenä. ”Noh, ei kai tässä enää muuta ole?” ”Rantautukaa jonnekin”, Guardian sanoi. ”Lähettäkää koordinaatit. Niin nopeasti kuin mahdollista.”
”Paaco”, Guardian sanoi sivulle, mutta niin kovaa, että Matoro kuuli. ”Hae Tongu tai Tehmut linjoille. Tämä on tärkeää.” ”Saatatte tarvita vauhdikkaampaa menopeliä”, Guardian sanoi hymähtäen, tällä kertaa Matorolle. ”Kuten entinen kapteenini tapasi sanoa… kuolema kulkee parhaiten linnuntietä.” Matoro ei tiennyt miten vastata tähän lausahdukseen. Hän mutisi jotakin ja totesi sitten vain ”Selvä. Kiitos.”
”Vielä yksi asia, sotilas”, Guardian sanoi hämmästyttävän virallisesti ja sotilaallisesti. Adminin sisällä oli vielä hippunen entistä everstiä. Se tosin hälveni pois seuraavalla lauseella.
”Joudut sotaoikeuteen, jos kuolet”, Guardian sanoi hymähtäen kevyesti.
”…”
Matoro piristyi tästä huomattavasti. Hän huomasi hymähtävänsä. ”Pyritään välttämään, herra eversti”
”Älä herroittele minua tai lähetämme niihin koordinaatteihin Veljeskunnan lokkeja”, skakdi uhkaili äänensävyllä, jonka vakavuustasosta ei ottanut selvää. Siihen radiopuhelu katkesikin.
Ja seinän toisella puolen kirjanpitäjätorakka pelkäsi tietävänsä liikaa.
[spoiler=Krediittiä]Krediitit menevät Snowielle torakoista sekä Geelle ja Manulle radiokeskustelusta.[/spoiler]
Arvoisat athistit, kaikki papit ja munkit ja muut typerät hörhöt, tämä on Bio-Klaanin sodanjulistus teitä harhaisia typeryksiä vastaan, jotka luulitte, että voitte säilyttää Nimdan sirut itsellänne. Me olemme juuri tappaneet teidän Pyhän Äitinne ja vieneet Epsilon-sirun teidän käsistänne.
Mitä seuraavaksi tapahtuu?
Sinä menet takaisin laivalle. Heti.
Mutta Suga, Joy, Sadje. Pyhä Äiti. Ei heitä voi jättää.
Et voi pelastaa heitä. Koko saari on Klaania vastaan, etkä tiedä missä Abzumo on. Siru on tärkein.
Ei…
Matoro havahtui ajatuksistaan. Hänen olisi pakko lähteä takaisin satamaan. Hänellä ei olisi mahdollisuuksia edes yrittää pelastaa Abzumon kynsissä olevia tovereitaan. Toan sydäntä kylmäsi jättää ystävänsä sen hirviön kynsiin, mutta ei voinut muutakaan.
Anteeksi, hän kuiskasi, ja asteli pyhätön ovesta pihalle.
Oraakkeliksi itseään sanonut matoran oli kadonnut jonnekin. Hän oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Silti Matoro tunsi itsensä täysin muuttuneeksi heidän lyhyen keskustelunsa jälkeen. Hän tiesi. Hän tiesi, muttei saanut kertoa siitä. Tätäkö Matoro oli halunnut kaiken tämän aikaa? Oliko hänen tiedonjanonsa nyt tyydytetty?
Ei. Minä en tiedä vielä mitään. Minulla on vain enemmän kysymyksiä, hän ajatteli. Silloin Matoro tajusi konkreettisesti sanonnan ”tieto lisää tuskaa”.
Toa katsoi maagista metallisirua kädessään. Se näytti kauniilta ja viattomalta. Matoro pujotti sirun pieneen taskumaiseen tilaan kylkipanssarissaan. Hän painoi kohtaa, ikään kuin varmistaakseen että siru tosiaan on siellä. Sitten hän vei kätensä ionikatanan kahvalle vyölleen ja tunsi olevansa valmis lähteemään.
Matoro katsoi hetken edessään aukeavaa viidakkoa. Jossain hänen vasemmalla puolellaan oli Katedraalin ennen niin mahtavat rauniot. Nyt hän näki vain korkean, mustan savupatsaan nousevan vihreyden ylle. Satama olisi suoraan pohjoisessa, mutta sinne päästäkseen olisi ohitettava nyt niin murhanhimoisten matoranien asuinalueet.
Viidakko oli yllättävän helppokulkuista. Se ei ollut sellaista villien erämaiden rämeistä ryteikköä, joka oli täynnä myrkyllistä aluskasvillisuutta ja mutkittelevia puujättiläisiä. Se oli suhteellisen helppokulkuista. Metsä oli yllättävän valoisa, puut päästivät paljon valoa läpi. Ne olivat ilmeisesti istutettu hakkuualueen päälle. Matorosta oli hienoa, että joku huolehti ympäristöstään. Jos kaikki tekisivät niin, maailma olisi parempi paikka.
Vaellus ei ollut pitkä, ennen kuin Toa saapui viidakon laitaan ja kohtasi puurakennuksia. Missään ei näkynyt ketään. Alue oli selvästi jonkinlaista varastotilaa. Matoro huomasi tikkaat katolle, ja päätti kavuta katsomaan tarkempaa suuntaa kohti satamaa. Hän yllättyi itsekin miten nopeasti hän onnistui kiipeämään tikkaita käsipuolena.
Varastorakennuksen loivalla katolla maatessaan Matoro sulki silmänsä ja keskittyi kiikariinsa. Hän arvioi matkan satamaan kuudeksi kilometriksi. Välissä oli lukuisia rakennuksia. Koillisessa oli tie, jota pitkin Klaanilaiset olivat tulleet Katedraalille. Kiikarilla hän näki myös BKS Hildemarin, joka seisoi hiljaa satamassa. Oli hiljaista. Satamassa ei näkynyt ketään.
* * *
Kuusi kilometriä.
Ei, se ei ole pitkä matka hyväkuntoiselle Toalle. Mutta entä kaupunkiympäristössä vihollisen maaperällä, eikä edes parhaassa mahdollisessa kunnossa?
Se kuusi kilometriä tuntui hyvin pitkältä. Matoro kulki mahdollisimman varovasti, sillä hän ei halunnut paljastua. Vielä vähemmän hän halusi taistelua matoranien kanssa, eivätkä soturimunkit todennäköisesti keskustele paljoakaan henkilöiden kanssa, jotka ovat räjäyttäneet pyhän rakennuksen ja kaapanneet uskonnollisen johtajan. Matoro kirosi mielessään Abzumoa, kuten oli tehnyt monesti aiemmin, ja todennäköisesti tulisi tekemään vielä jatkossakin.
Jään Toa oli satamassa. Oikeammin satamahalleissa itse laiturien oikealla puolella. Hänen piilopaikastaan, satamahallin seinän vieressä olevista laatikoiden kasasta, näki hyvin laivalle. Hildemarin kansi oli tyhjä, eikä laivalla ollut valoja. Alkoi olla hämärää. Himmeä kuunsirppi hohti jossain taivaalla.
Pikainen vilkaisu ympäristöön, ja Matoro totesi, ettei ympäristössä ollut ketään. Hän nousi piilopaikastaan ja valmistautui syöksymään laiturille. Hän jähmettyi, kun hän kuuli oven käyvän. Se tuli laivalta. Matoranin kokoinen olento käveli komentosillalta lyhty kädessään.
Seis! Kuka siellä?! kuului huuto. Matoro tajusi, ettei matoran ollut miehistön jäseniä. Lyhdyn kajossa hän erotti matoranin harmaan naamion olevan täynnä kaiverruksia. Kuuluisilla reflekseillään Matoro päätti aikailematta syöksyä eteenpäin, veteen. Kuului loiskahdus hänen sukeltaessaan virtaviivaisessa asennossa kylmään meriveteen. Ylhäältä kuului juoksuaskelia. Toa ui Hildemarin kyljen äärelle ja haukkasi happea pinnalta. Useita matoraneja oli laiturilla katselemassa veteen. Parilla matoranilla oli jonkinnäköisiä ampuma-aseita.
Mitä karzahnia täällä tapahtuu? Matoro kuiskasi itselleen ja sukelsi niin äänettömästi kuin pystyi. Hän nousi pintaan höyrylaivan takana ja mietti, miten kiipeäisi laivan kannelle. Se oli hetkiä, joina hän kirosi yksikätisyyttä. Hän kaipasi harppuunaansa.
Pystysuora metallinen seinä. Miten kiivetä sitä yksikätisenä? Matoro pähkäili hetken, kunnes sai idean, joka oli kokeilemisen arvoinen. Toa latasi tynkäkäteensä pallon jään elementtivoimaa. Kaikessa hiljaisuudessa hän vapautti sen ja päästi sen osumaan kosteaan metalliin. Jäinen pallomainen uloke jäätyi välittömästi kiinni.
Matoro ampui toisen. Kolmannen.
Hän kurotti toimivalla kädellään ulokkeeseen, joka piti yllättävän hyvin. Jään elementtivoimat laajensivat uloketta pieneksi tasanteeksi, jonne Matoro sai vedettyä jalkansa. Toa tunsi voitonriemua. Toa toisti saman tempun seuraavan ulokkeen kohdalla. Ei mennyt kauaa, ennen kuin hän pystyi kurkistamaan kannelle. Hän veti päänsä välittömästi alas, kun huomasi useita matoraneja kannella ruuman luukun luona.
Valo. Valo osui häneen. Kuului huuto Tuolla se on! Matoro kirosi. Ääni tuli miltei hänen takaansa, valonheittimestä joka oli veneessä. Kaksi matorania olivat etsineet häntä veneellä, ilmeisesti olivat nyt löytäneet. Nuoli varsijousesta hipaisi Matoron olkapäätä Toan heittäytyessä laivaan laidan sisäpuolelle. Juoksuaskelia.
Matoro pyysi mielessään anteeksi matoraneilta ja nousi kumarassa laivan takana olevan tasanteen varjoon. Hän latasi kumpaankin käteensä pallot jääenergiaa ja syöksyi suoraan kannelle johtavalle käytävälle, joka meni laivan kylkeä pitkin. Ennen kuin häntä kohti kiitäneet terin aseistautuneet soturimunkit ehtivät reagoida, Matoro vapautti jääenergian ja kovat kylmät pallot iskeytyivät matoraneihin räjähtäen niiden keskellä sinisiksi välähdyksiksi. Paineaallot murskasivat laidan ja heittivät useita munkkeja mereen muiden iskeytyessä seinään. Toa juoksi tyrmättyjen vihollisten läpi ja hän näki viimein lähietäisyydeltä kannen.
Murtuneita laitoja. Ovet komentosillalle olivat kaatuneet. Lankkuja rikki. Erilaisia aseita, ilmeisesti Hain miehistöltä. Ei onneksi ruumiita.
Mitä täällä on tapahtunut? Matoro ihmetteli ääneen. Hän tajusi heti, että selvittää voisi myöhemminkin. Toa latasi käsiinsä sinisenä hohkaavan pallon ja ampui sen laituriin. Puinen rakennelma murskaantui laudanpätkiksi veteen jättäen jäljelle vain tukipylväät, jotka sojottivat vedestä. Laiva oli eristetty. Välittömästi tämän tehtyään sankarimme yritti vetää ruuman luukkua auki. Se oli lukossa. Lukittu sisäpuolelta. Miksi?
Varsijousen nuolia iskeytyi kanteen. Matoro tajusi olevansa suoraan tulilinjalla keskellä avointa kantta. Hän heittäytyi hetkeksi kannen laidan taakse, niin ettei satamassa olleet ampujat nähneet häntä. Sitten hän veti ionikatanansa ja vyöstään ja käynnisti sen hehkuvan terän.
Toa ryömi ruuman luukulle ja iski kannen luukun lukkoon katanansa. Lukko sälähti rikki. Alhaalla ruumasta kuului ääni. Matoro veti varovasti luukkua auki, ja meinasi saada iskun Hain aseesta. Aluksen Kapteeni sai kuitenkin pidätettyä iskuaan kun tajusi tulijan. Bloszar avasi välittömästi ruuman luukkua lisää ja Matoro pujahti sisään.
Hei! Matoro tervehti iloissaan. Mitä karzahnia täällä on tapahtunut? hän kysyi ennen kuin muut ehtivät sanoa mitään.
Ruuma oli tismalleen sellainen, mitä Matoro muisti. Metallinen, laatikoita seinän vierissä. Pyöreitä ikkunoita vesirajassa. Bloszarin suuri hopeinen hahmo seisoi lähimpänä ruuman luukkua. Hai oli tämän vieressä, ja Troopperi hieman syrjempänä matoraninen kanssa.
Hai ja miehistö katsoivat Blozia, niin kuin hänen pitäisi selittää tilanne. Tulen Toa ei voinut muutakaan kuin alkaa selittämään. ”En tiedä paljoa itsekään. Näyttää siltä, että jostain syystä nuo munkit hyökkäsivät laivaamme. Ja onko syy kenties teidän?
Matoron kasvoilla kävi pienoinen hymy. ”No siis, yksi Makuta ikäänkuin räjäytti noiden pyhän rakennuksen ja kaappasi uskonnollisen johtajan. Sekä Sugan, Joyn ja Sadjen…” Matoron hymy oli hyytynyt viimeistään puolessa välissä lausetta. ”Se Makuta piti huolen, että Klaani sai tästä syyt niskoilleen
”Ja hän on sen mikä-lienee-liittouman jäseniä, jota Klaani vastustaa? Hai keskeytti.
”Aye. Allianssi. Tavoitteli Sirua. Se on minulla turvassa, Matoro kuittasi. Se, että Nimda oli edelleen tallessa, oli harvoja hyvin olevia asioita sinä päivänä.
”Hyvä. Mutta halusit siis tietää, mitä on tapahtunut? Minä kerron, Bloszar istahti laatikon päälle ja alkoi puhua.
”Sain juuri uuden haarniskani valmiiksi, kunnes huomasin meteliä. Katsoin hyttini ikkunasta ja huomasin aseistautuneiden matoranien etsivän meitä. Päätin lähteä hytistä, mutta ne huomasivat minut. Samaan aikaan Hai saapui ja onnistui estämään heitä jäällä pariksi minuutiksi, jolloin me pääsimme karkuun”, Bloz otti vähän henkeä ja jatkoi: ”Hai johdatti minut tähän varastoon tuota samasta luukusta, josta sinäkin tulit. Täällä minua odotti Hain miehistö ja Troo. Torakkavieraamme pääsivät kaikessa melskeessä pakoon. Nyt mietimme, miten saisimme laivamme takaisin.”
”Taisin hoidella tyypit kannelta tänne tullessani. Laiva on meidän, mutta nuo tyypit tuolla yrittivät ampua laiturilta. Periaatteessa voimme mennä suoraan käynnistämään moottorin. Jutellaan enemmän sitten matkalla pois” Matoro ehdotti.
”Hetkonen. Onko sinulla siis Klaanin siru vai Ath-munkkien siru?” Hai kysyi.
”Ei täällä ollut mitään sirua. Se oli huijausta, koko homma Allianssin juoni. Minulla on Beeta turvassa”, Matoro selitti hieman kiihtyneesti ja kosketteli kylkipanssariaan, jonka takana tuo pieni metallikappale odotti.
”Hienoa. Olemme siis laivan ruumassa jumissa. Saarellinen matoraneja haluaa murhata meidät jonkun rakennuksen räjäyttämisestä. Osa meistä on vankina Rautasiivellä ja osa jonkun Makutan luona. Me emme saaneet sirua. Tiedättekö, tämä menee ihan hiton hyvin, Troopperin oli pakko sarkaisesti kommentoida ruuman reunalta.
Miten me aiomme pelastaa kumppanimme? Hai kysyi.
Matoro huokaisi. ”Minä en tosiaan tiedä. Mutta nyt pitää lähteä, pitää saada laiva liikkeelle. Täräytetään sataman portit vaikka cordakeilla ja hankkiudutaan kauemmas miettimään
”Emme kai voi muuta. Mutta jos muut ovat tuolla Makutan seurassa, miten sinä pelastuit? Bloz kysyi.
”Minä… en tiedä. Putosin palavan Katedraalin läpi. Joku, en tiedä mikä, pelasti minut sieltä. Sitten heräsin erään ystävällisen Athistin luota, Matoro kertoi epävarmasti. Hänen olisi tehnyt mieli kertoa kaikki Oraakkelista, kaikki Nimdasta, kaikki mitä hän oli tuon uskomattoman matoranin luona kokenut. Mutta hän piti lupauksensa.
”Hienoa”, Hai sanoi. ”Mutta nyt keskustelut seis. Hyvät naiset ja herrat, on aika vallata rakas Hildemarimme takaisin Hai sanoi ja veti miekkansa esiin.
* * *
Klaanilaiset olivat jakaantuneet kolmeen osaan. Hai ja miehistö päättivät päästä laivan ohjauksiin, Matoro ja Troo kannelle ja Bloz kannen alapuolelle.
Tulen Toalla olisi nyt hommia. Vahteja oli ainakin viisi laivan eri osissa, Bloz tiesi. Kaikki eivät olleet olleet kannella. Ei siinä mitään, mutta heidät piti hiljentää, ei vahingoittaa tai mitään, tai muuten munkit olisivat satavarmoja, että Klaanilaiset tuhosivat heidän rakennuksen.
Onneksi Tulen Toan minitaskuissa oli runsas asearsenaali. Nyt hän otti yhden suosikkiaseistansa, joka aiheuttaisi kohteelleen shokin ja tajunnan menetyksen. Näin hän saisi osan munkeista pois, mutta ei kaikkia, koska asetta pystyi käyttämään vain kolme kertaa ja sitten vaadittiin jo latausta, mihin Blozilla ei ollut aikaa.
Kaksi Matorania oli jo lähellä. Ei mennyt kauaakaan, kun Bloz oli jo tainnuttanut heidät aseellaan. Mutta oli vain yksi ammus ja kolme vihollista.
Yksi vihollisista oli tulossa lähemmäs. Toa piiloutui varjoihin hetkeksi.
Matoran-munkki oli ihmeissään. Miten ihmeessä kaksi hänen ”veljeään” oli tajuttomana maassa? Pian hänkin tunsi elektronisen iskun ja kaatui maahan.
”Anteeksi, mutta en voinut muutakaan”, Toa sanoi ja jatkoi matkaa.
Hänen tuurillaan kaksi lisää vahtia olisi tullut tänne, mutta niin ei käynyt. Toa oli kiertänyt lähes koko laivan alaosan, ja pian vastaan tulikin kaksi keihästä kantavaa munkkia.
Bloz käytti kivinuijaansa, otti kaksi pientä kiveä ja iski ne Matoranien takaraivoon. Molemmat kaatuivat ja Toa sitoi heidät hetken kuluttua
Nyt ei ollut enää kannen alla Matoraneja. Nyt pitäisi vain mennä Hain luo ja ohjata laiva turvallisuuteen.
* * *
Samaan aikaan Matoro ja Troopperi olivat pulassa. Kannella ei ollut piilopaikkoja ja muutama vahti oli siellä. Jos he jäisivät kiinni, munkit voisivat kutsua lisävoimia ja sitten he vasta pulassa olisivatkin.
Kaksiko huomasi pari venettä Hildemarin vieressä, eli vahteja oli tullut tänne lisää.
Matoron pitäessä vahtia, ettei heitä yllätettäisi, Troo tutkiskeli paikkoja. Hän huomasi portin, joka esti laivaa lähtemästä.
Milloin tuokin tuohon oli ilmestynyt… Troo ajatteli. Mutta he voisivat räjäyttää sen, kunnes pääsisivät liikkeelle. Tulen Toa oli palaamassa, kunnes pysähtyi nurkan taakse. Hän kurkisti varovasti ja näki Matoron taistelevan parin vahdin kanssa.
Jään Toa oli alakynnessä, koska hän ei voinut käyttää viattomia Matoraneja vastaan voimiaan. Hänen piti miekkailla itsensä voittoon ja hänen harmiksi, munkit osasivat käyttää taitavasti keihäitään.
Troo ampui samassa tulta Matoranien taakse. He hätkähtivät, jolloin Matoro ehti riisua heidät aseista ja hänen kumppaninsa tainnutti matoranit tottuneilla sormi-niskaan-otteilla. Kaksikko vei heidät munkkien veneille ja tiputtivat sinne. He huomasivat, että siellä oli jo viisi vahtia.
* * *
Hai ja Hildemarin miehistö olivat onnistuneet päihittämään kaksi viimeistä vahtia, jotka olivat olleet komentosillalla. Heidätkin oli sittemmin viety munkkien laivoille ja Klaanilaiset kokoontuivat ohjaamossa. Hai oli määrännyt kaksi matorania käynnistämään moottorit, jotta höyrylaiva voisi lähteä.
”Miten aiomme päästä täältä pois?” yksi Matoraneista kysyi. ”Tuota porttia on vaikea tuhota hiljaa. Matoran osoitti jykevää rautaporttia joka oli asetettu sataman suulle.
”Muuten, missä on Troo?” Bloz kysyi.
Kuului hervoton räjähdys. Kyllä, ääni tuli aluksen kannella olevasta suuresta Cordak-tykistä.
”Mikä ihme se oli?” yksi Matoraneista kysyi ja Klaanilaiset huomasivat metallinosia putoavan.
”Se oli Troo. Ja cordak-tykki. Nyt, liikettä, ennen kuin munkit saapuvat”, Matoro sanoi.
Hildemar lähti pois saarelta pikaisesti. Troo saapui pian komentosillalle hymyillen. Hienoa, että tässä aluksessa on sentään kunnon aseistus
Höyrylaivan moottori lähti käyntiin ja savupatsas puski piipuista ulos. Hälinä satamassa kasvoi, mutta matoranit eivät voineet mitään BKS Hildemarille, joka ajoi ulos satamasta avoimelle merelle.
Matoro oli hiljaa ja erillään muista. Miten he saisivat pelastettua loput Klaanilaiset? Mitä seuraavaksi tapahtuisi?
Athistien saari, satama, hetkiä aiemmin
Vihreää, tahmaista nestettä ei enää purskahdellut Ylikersantti 1034:n sormien välistä, mutta hänen lajitoverinsa sidottu kylki ei siltikään näyttänyt kovin siistiltä. Siteenä toimiva rosoreunainen pressunpala ei olisi luultavasti täyttänyt yhdenkään lääkintätorakan kriteereitä, mutta 1034 oli ollut pakko tehdä jotain Varakommodori 0899:n otettua osumaa munkkien keihäästä. Kaksi aseistamatonta torakkaa olivat olleet aivan liian helppo kohde, ja vaikka he olivatkin päässeet karkuun niin laivalta kuin Athisteiltakin, vaikutti tilanne sangen epätoivoiselta.
Sinilakkinen torakka katseli ympärilleen sotkuisessa varastohallissa. Kaksi soutuvenettä roikkui katossa, ja yksi seinä oli täysin työkaluhyllyn peitossa. Rakennuksen sisäosasta oli suora yhteys merelle, ja liki puolet lattiapinta-alasta olikin allasta, joka oli suorassa yhdeydessä satama-altaaseen. Aikansa kuluksi torakat olivat kuitenkin jo penkoneet huonetta löytämättä juuri mitään hyödyllistä, he kun eivät olleet maalaamassa veneitä. Ainoa puolihyödyllinen verme oli hätärakettipistooli, mutta senkin hyöty jäisi liki olemattomaksi ennen torakoiden valvomia vesistöjä. Ylikersantti oli sitä paitsi kyseenalaistanut torakkajohdon valmiuden lähettää pelastusmiehistöä kahden Nazorakin tähden, mutta Varakommodori oli vakuuttanut, että heidät pelastettaisiin.
Ulkoa kuului kolinaa, ja peltisten pariovien alta loisti soihdun hehku. Torakat terästivät kuuloaan. Entä tämä halli? kuului ääni ulkoa. Nazorak-upseerit katsoivat toisiaan. Matoralaiset olivat toki vain Matoralaisia, mutta Ylikersantin jalka teki jo hänen kävelemisestään tuskaa, taistelemisesta puhumattakaan, ja Varakommodorin kylkivamma teki hänestä lähes taistelukyvyttömän. Yllättäen 0899 tarttui Ylikersanttia olkapäästä, ja katsoi tätä suoraan silmiin. Ojenna minulle putkenpala, nappaa hätärakettiase, irrota vene katosta ja pakene merelle, hän sanoi sinilakille. …mutta… Nyt.
Vähäsanaisen torakan jäätävä äänensävy sai Ylikersantin luopumaan kaikista vastalauseistaan, ja hän ojensikin noin metrin mittaisen prototeräsputken korkeampiarvoiselle kumppanilleen ja otti hätärakettiaseen käteensä. Painavia pariovia vedettiin jo auki. Mene. Mu- Mene.
Splosh vain kuului, kun 1034 vapautti toisen soutuveneistä katosta. Ovi oli jo miltei auki, ja Matoralaisten huudahduksista päätellen he tiesivät torakoiden piileskelevän siellä. Ylikersantti pudisti päätään, toinen jalka jo veneessä. En minä voi jättää sinua tänne. Ei se- Mene. Mutta mistä tämä jalouden puuska? Ei-
Sillä sekunnilla athistit syöksähtivät sisään. Ylikersantti otti esiin airot veneen pohjalta ja kuuli oven luota kaikista tuntemistaan taisteluista lyhyimmän äänet. Teräs osui teräkseen.
Ylikersantin vene lipui ulos hallista. Hän katsoi taakseen. Varakommodorin veltto ruumis kierähti veteen, ja yksi athisteista heitti keihään. 1034 painui matalaksi, vaikka ase ei edes lentänyt veneelle asti. Sinihattuinen torakka kaivoi toisenkin airon esiin, ja kiinnitti sen paikalleen. Laivastolaisena hän osasi kyllä soutaa, mutta nyt oli kiire. Nazorak tiesi koko sataman olevan athistien hallussa, joten hänen oli kova hoppu päästä merelle.
Mutta mitä siellä? hän tuumi. Tämä vene ei takuulla ole merikelpoinen, enkä minä voi ryöstää itselleni alusta.
Toistaiseksi satama oli rauhallinen, ja Ylikersantti käytti kaiken keskittymiskykynsä veneen liikuttamiseen. Hän ei saanut ajatella Varakommodoria, ei nyt. Eikä panikoida siitä, että hän oli yksin keskellä vihamielistä aluetta. Toinen jalka liikkumattomana. Ilman asetta tai kulkupeliä. Vailla tietoa sijainnista. Torakan silmät laajenivat kauhusta, kun hän ymmärsi tilanteensa.
Ei, rauhoitu. Olet yhä elossa, eikä satamassa ole vie- mitä tuolla tapahtuu?
BKS Hildemarin kannelta tipahteli Matoralaisia. Nazorak päätti käyttää tilannetta hyväkseen, ja souti korkean laiturin alle. Veden nuolemien pilareiden varaan nojaava rakennelma oli kyllin korkealla, jotta soutuvene ynnä yksi torakka mahtui alle. Hän liikkui mahdollisimman äänettömästi puurakennelman varjossa kohti satama-altaan reunaa, kunnes huomasi portin. Aivan epätoivoon asti ei sinihattuisen torakan mieli vielä vaipunut, mutta pako vaikutti kieltämättä vaikealta. Hän päätti kuitenkin tutkia asiaa tarkemmin ja souteli veneellä aivan satama-allasta ympäröivän aidan tuntumaan. Veneellä hän ei pääsisi pois, mutta aita koostui lähinnä puisista palkeista vedenpinnan alapuolelta, joten sen ali voisi uida helposti, vaikka ainoastaan yhdellä jalalla. Lisäksi kirjanpitäjätorakka muisti satama-altaan ulkopuolellakin olleen muutaman pienen veneen, eikä niitä ehkä vahdittaisikaan niin tarkasti.
Ylikersantti kiinnitti lakkinsa varustevyöhönsä, veti syvään henkeä ja kiepsahti soutuveneensä reunan yli veden alle. Sukelluksissa hän kulki laiturin varjosta aidan tykö ja alitti esteensä. Toisella puolen hän uskaltautui nostamaan päänsä veden pinnan yläpuolelle. Toisen jalan liikkumattomuus häiritsi uimista, mutta laivastossa työskentelevä Nazorak sai kyllä itsensä liikkumaan eteenpäin.
Paitsi että… hän mietti. Missä kaikki ne alukset ovat? Enh- Tuolla menee yksi! kuului huuto jostain torakan yläpuolelta, aidan suunnilta. Baretti yhä vyöllään roikkuen hän sukelsi välittömästi upoksiin eikä katsonut taakseen polskiessaan loitommas satamasta.
Mitä minä teen… hän ajatteli epätoivoissaan ja veti käsillään jatkuvasti vauhtia. 1034 ei tiennyt, mahdettiinko häntä ajaa takaa taikka ampua jollain, mutta hän ui vauhdilla, joka ylitti hänen aiemmat, molempijalkaiset nopeusennätyksensäkin.
Vasta päästyään miltei sadan metrin päähän saaresta, nosti torakka taas päänsä pinnalle. Hän ei ollut helpottunut, hän oli kauhuissaan. Aallokko heitteli häntä suuntaan jos toiseenkin, eikä hänellä nyt varsinkaan ollut minkäänlaista kulkupeliä. Sisätöihin tottunut torakka ei edes tiennyt, jaksaisiko enää uida takaisin rantaan. Lisäksi Varakommodorin veltto ruumis oli molskahtanut veteen samalla, kun hän itse oli etsinyt airoja veneen pohjalta.
Airoja veneen pohjalta, 1034 päivitteli. Airoja,
Silloin räjähti.
Nazorak katsahti äänen suuntaan. Se oli satama-altaan portti, ja pian ex-oviaukosta lipuikin esiin BKS Hildemar, vieläpä kirjanpitäjää kohti. Ylikersantti pohti vaihtojaan ja päätyi lopputulokseen, jonka hän tiesi jo valmiiksi sotivan kaikkea sitä vastaan, mihin hänet oli koulutettu. 1034 kaivoi esiin hätärakettipistoolin ja tähtäsi taivaalle.
[spoil]Viestiä tekemässä mukana olivat myös Bate ja Snowie. Kiitoksia heille.[/spoil]
Tutkimusten johtaja 006 tarkkaili lattiaa vain senttien etäisyydeltä. Betoninen pinta oli, kuten suurin osa Nazorakien upseeriston muistakin tiloista, moitteettoman siisti. Lika ja pöly oikein loistivat poissaolollaan. Jopa haju oli suorastaan hämmentävän neutraali. Yleistä epäjärjestyksen tuntua loi kuitenkin vajaan metrin päässä 006:n naamasta sijaitseva levinnyt paperipino. Lisäksi tiedemiehen alaleuat olivat erittäin kipeät äskeisestä kohtaamisesta lattian kanssa.
006 kampesi itsensä melko vaivalloisesti pystyyn. Ilmeisesti kukaan ei ollut nähnyt nöyryyttävää kompastumista. Sitä minä viimeiseksi kaipaisin, tiedemies ajatteli apeana. Hänen mielentilansa ei ollut viime päivinä ollut varsinaisesti huipussaan, ja uusien tutkimusten stressi painoi torakan mieltä. Ja kaiken päälle hän oli vielä myöhässä huippukokouksesta. Juuri kun Nazorak oli kumartumassa kerääkseen papereitaan, nosti metallinen koura ne hänen puolestaan. Mit- 006 säikähti ja kompastui uudelleen, tällä kertaa kuitenkin selälleen. Hän ei ollut huomannut Harmaana Aineena tunnetun metallijätin nopeaa saapumista. Siinä harmaa rotisko nyt kuitenkin oli. Tässä paperinne, torakkaherra, Abzumon palvelija ilmoitti palauttaessaan tutkimustulokset tutkijalle.
Ki-kiitos, 006 sopersi ja nousi jälleen seisomaan. En kuullut askeleitasi. Torakka loi katseen Harmaan Aineen rullaluistinjalkoihin. …ai niin. Yleinen virhe, torakkaherra.
Älä katso, älä katso, 006 muistutti itseään. Mutta nyt minun on lähdettävä, hei vaan, hän huikkasi lattiaa tuijottaen. Se oli edelleenkin puhdas. Hei hei, torakkaherra.
Vasta päästyään käytävän seuraavan kulman taakse 006 uskaltautui kohottmanaan katseensa maasta. 006 tiesi moisen olevan totuuden mukaisesti heikkoutta, muttei kyennyt katsomaan Harmaan Aineen aivosäiliötä. Se ei ainoastaan muistuttanut siitä, mitä he olivat tehneet Uudelle Sukupolvelle, vaan myös kiinnitti huomiota siihen tosiseikkaan, että Abzumo oli todella tehnyt saman joskus aiemminkin. Pahinta tutkimuksia johtavasta torakasta oli kuitenkin, että Makuta oli tehnyt palvelijastaan niin kiltin.
006 oli jo miltei päässyt häiritsevistä ajatuksistaan, kun hän saapui kokouskammion ovelle. Kaksi vartiossa olevaa Nazorakia tekivät asiaankuuluvan sotilastervehdyksen ja nostivat keihäskiväärit oven edestä. Kummankaan haarniska ei ollut erityisen paksu, mutta sitäkin runsaammin mitalein varustettu. Useat metalliset merkit roikkuivat eri värisistä kangasnauhoista. Yleisin väri oli verenpunainen. Raskaat metalliovet aukesivat itsestään, ja 006 astui sisään.
Huone muistutti suurta osaa Nazorakien muistakin kokoushuoneista: keskellä oli pitkä pöytä, jonka ympärille oli aseteltu siististi tuoleja. Seiniä koristivat erilaiset kartat, ja roikkuipa eräällä seinällä lentokonetta esittävä taulukin. Pöydän päätypaikan vastainen seinä oli täysin tyhjä, sillä se oli varattu katossa roikkuvaa piirtoheitintä varten. Yleisilmeeltään huone oli synkähkö, mutta pöytä oli hyvin valaistu. Anteeksi, että olen myöhässä.
Hänen pahoittelunsa kuittenkin kaikui kuuroille korville. Kaikesta päätellen huippukokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaisesti: Ainoastaan Kenraali 001, Amiraali 002 sekä tiedustelun johtaja 007 olivat paikalla, eikä kukaan edes istunut mahonkisen kokouspöydän ympärillä. 007 oli tavalliseen tapaansa hieman syrjemmällä, kuin osana varjoja, ja korkeimmat päälliköt olivat ilmeisesti eräänlaisen räjähtäneen keskustelun pyörteessä. He seisoivat pöydän toisella puolen liki toisiaan. Merivoimain ylipäällikkö näytti kuitenkin melko lannistetulta, kun Kenraali puhui. … siksikin siirrämme vangit pois alukseltasi.
Amiraali siirsi painoa terveelle jalalleen. Eikö tuo ole liioittelua? Rautasiipi on- Ilmeisen turvaton sijainti! Sinä päästit klaanilaiset karkaamaan. Minä- Amiraali jätti kuitenkin lauseensa kesken. Hän selvästikin ponnisteli nielläkseen ylpeytensä. Merikarhun ilmeestä näki, että hänellä olisi ollut selityksiä, muttei nöyrtynyt niitä kertomaan.
Kenraali jatkoi: Kultakalan saat pitää.
002 katsoi vihaisen, suorastaan julman näköisenä esimiestään, käännähti ympäri ja asettui tuolilleen. Ylpeän merimiehen silmien palo sammui, ja jalkapuoli upseeri jäi tuijottomaan pöydän puupintaa. Tilannetta seurannut 006 hätkähti, kun Kenraali kääntyi häntä itseään kohti. Sinäkin saavuit. Hyvä.
Tutkimusten johtaja asteli kohti kaikkien Nazorakien johtajaa, mutta ei voinut olla vilkaisematta Amiraalia. 006 ei osannut lukea 002:n ilmettä, mutta siitä näytti puuttuvan jotain. 006 ei voinut olla muistamatta, kuinka Ylikersantti 1034 oli jäänyt klaanilaisten vangiksi.
Kuinka Organismin tutkimus edistyy? Kenraali kysyi. 006 suoristi hermostuneesti paperinippua käsissään. Heikonlaisesti. Emme ole erikoistuneita moiseen teknologiaan. Lisäksi suuri osa tutkijoista tuntuu pitävän koko touhua taikauskoisena hömpötyksenä.
Kenraali siristi silmiään, ja äänensävy tiukkeni. Olkoot vaikka mustaa magiaa, tämä tauti on parannettava. Se vaivaa parhaimpiamme kuin syöpäläinen, eikä meillä ole varaa menettää Sukupolvea. Ei Ath-Koron jälkeen. En minä väittänyt, että se olisi minusta turhaa. Kukaan meistä ei vain tunne Matoran-teknologiaa kyllin hyvin.
Lisäksi, 006 ajatteli hiljaa oman mielensä armeliaassa yksinäisyydessä. Raukkojen enempi kiduttaminen ei tunnu lainkaan oikealta. Sitten hän kuitenkin karkotti väärät ajatukset päästään ja keskittyi aiheeseen.
Entä 273? kysyi kolkko ääni nurkasta, ja 007 astui lähemmäs muita. Älykäs tapaus, ja käytti salaa elementaalikiveä töissään. Sana ’salaa’ sai useita mielenkiintoisia nyansseja tullessaan Tiedustelupalvelun johtajan torakansuusta. 006 rypisti otsaansa ja mietti. Ei, en usko teknologian olevan sama. Usko? Kenraali tivasi. Tiedä. Tiedän, ettei teknologia ole sama.
Kenraali nyökkäsi hyväksyvästi, ja jatkoi puhettaan. Hänestä tulikin mieleeni. Kuinka Ämkoo-vuoren valloitus etenee? Valmistelut ovat hyvässä vauhdissa, 007 vastasi syrjemmältä.
Kenraali hymyili sisäisesti. Siinä missä torakkain joukot olisivat kyenneet suorassa taistelussa murskaamaan Klaanin joukot itse linnaketta lukuun ottamatta helposti, piinasivat epäselvät rintamalinjat Nazorakeja. Saaren länsiosia hallitseva Lehu-metsä ja suuri vuori olivat toistaiseksi estäneet torakoita miehittämästä saarta pohjoisosia ja osaa itärannikosta lukuunottamatta kunnolla. Vuoren saaminen Allianssin haltuun olisi suuri edistysaskel, sillä se vähentäisi sissisodan mahdollisuuksia. Sen jälkeen jäljellä olisi enää Lehu-metsä, ja sen voisi tarpeen tullen vaikka polttaa.
001, 006 ja 007 kumartuivat pöydän ääreen tutkimaan vuoren karttaa. Siinä näkyivät torakkain kaivamat tunnelit, osa Ma-Wetiä, sekä Ämkoo-vuoren vähäinen tiedetty asutus. Muutama nuoli kuvasti parhaimpia etenemissuuntia ja pari kaarta symboloivat mahdollisia vihollisrintamia.
Kenraali, kuului Amiraalin kalsea, mutta jollain tapaa ontto ääni pöydän toisesta päästä. 002:n puhutellessa Kenraalia oli tavallisesti kuultavissa haastava äänensävy. Nyt se oli kuitenkin tiessään. Minulle esitettiin tänään kysymys. Rehellinen, hyvin perusteltu kysymys. Kenraali tuijotti takaisin ilmeenkään värähtämättä, mutta oli selvästi kiinnostunut. Amiraali jatkoi. Minulta kysyttiin, miksi me edes yritämme valloittaa näinkin syrjäistä maailmankolkkaa kuin Bio-Klaanin saari.
Maailmassa on monenlaista hiljaisuutta, mutta Amiraalin puheenvuoroa seurannut oli sitä kaikkein pysäyttävintä laatua.
Sääli, ettei minulla ollut antaa heille vastausta, 002 viimeisteli.
[spoiler=Loppukommentaattus.]Tosiaan joo, mielenkiintoista ettei tätä viimoista ole juuri kyselty. Saattaa olla heh että Gurpalla on näppinsä pelissä ja meille suunnitelmia tai jotain.[/spoiler]
Eikun, krhm. Siis, tästä osasta suurimman osan elikkäs hahmojensa osuudet kirjoittivat herrat Matorolex ja Joiku-boy. Lisäkiitokset Matorolle ja Haille äärimmäisen graafisesta Hildemar-esityksestä, Cthulhu selkeyttää kaikkea.
PS. Keeto piirsi Cthulhun.[/spoil]
BKS Hildemar, hytti
Ylikersantti 1034 avasi hitaasti silmänsä. Ensimmäinen asia, mihin hän kiinnitti huomiota, oli tuskan poissaolo. Hän katsoi vasenta jalkaansa. Siihen oli laitettu alkeellinen tukiside, ja ilmeisesti hänelle oli annettu kipulääkettä. Koipi ei silti liikkunut.
Hänen vieressään toinen vangiksi jäänyt torakka, jonka Ylikersantti tunnisti 0899:ksi, piti silmiään kiinni ja oli täysin liikkumatta. Kummatkin olivat vankasti sidottuina tuoleihin, ja heidän edessään oli puinen pöytä. Haloo? 1034 yritti. Toinen torakka avasi silmänsä ja käänsi kapeat mutta ylväspiirteiset kasvonsa kohti sinibarettista vankitoveriaan. Sinäkin näemmä heräsit. 1034 nyökkäsi. Vaivaako jalka? 0899 kysyi kumartuessaan hieman lähemmän Ylikersanttia. Paremmassa kunnossa, kahdesta torakasta nuorempi vastasi. Mutta se ei tottele minua, on vain paikallaan. Ylikersantin ilme muuttui hieman aremmaksi. Mitä he aikovat tehdä meille? 0899 kuulosteli ympäristöä, mutta kukaan ei ollut lähettyvillä. Luultavasti pyrkivät saamaan selville, miksi Amiraali päästi heidät pakoon Rautasiiveltä. Päästi pakoon? Mutta miksi? Minua sitoo torakoiden vaitioloprotakolla. Yritä vain pitää mahdollisimman matalaa profiilia, minä hoi-
Läheltä kuului askelia, ja sitten ovi aukesi. Killjoy ja Matoro astelivat sisään. Klaanilaiset asettautuivat istumaan pöydän toiselle puolen.
Nimet, Killjoy aloitti välittömästi kovalla äänensävyllä. 1034 katsoi huolestuneena 0899:ää, joka tuijotti sisäänastuneita klaanilaisia. ”Emme tarvitse moisia.” Killjoyn äänensävy pysyi muuttumattomana. Tiedätte kyllä. Numeroa pöytään. Pitkän hiljaisuuden jälkeen jälkeen 0899 vastasi. ”Sinä et tee sillä tiedolla yhtään mitään. Hyppää suoraan seuraavaan kysymykseen.” Killjoy astui askeleen eteenpäin ja asettin nyrkissä olevan kätensä suoraan kohti Nazorakeja. Kaksikko katsoi, kuinka nyrkki hitaasti vetäytyi käden uumeniin jättäen paikalle vain energiaa sisällään vellovan kanuunan. ”Kun minä sanon, että haluan tietää numeronne, minä myös oletan, että minulle vastataan.” ”1034”, sinibarettinen torakka vastasi vaisusti, ja käänsi katseensa kohti lattiaa. ”0899”, sanoi toinenkin vanki, mutta piti kuitenkin kasvonsa metsästäjässä. Matoro puuttui keskusteluun: ”Arvonimet myös. Haluamme tietää miksi teitä pidettiin niin arvokkaina.” ”Varakommodori ja ylikersantti.”
Seurasi hetken hiljaisuus. Matoro katsoi punaista kumppaniaan, mutta Killjoy otti askelen kohti vankeja. ”Te valehtelette. Ainakin toinen teistä. Sanokaa suoraan, mitkä ovat työtehtävänne.” Metsästäjän käsi oli edelleen tanassa. ”Emme me valehtele! Minä olen Ylikersantti ja hän Varakommodori, emme me valehtele!” 1034 sanoi hädissään. ”No miksi karzahnissa sitten torakat pitivät teitä niin arvokkaina että eivät upottaneet meitä?” Matoro kysyi välittömästi vastauksen tultua, kuulostaen kuitenkin enemmän hämmentyneeltä kuin vihaiselta. Raskaammin haarniskoitu osa kuulustelijoista käänteli kypäröityä päätään ja mittaili Torakoita. ”Lopeta uskottelu, me teemme johtopäätöksen siitä valetheletteko te vai ette. Seuraava kysymys. Mitä te teette Rautasiivellä ja oletteko te asemassa jossa komennatte suurempaa joukkoa?” 0899 käänsi katsensa takaisin Killjoyhun. ”Minä toimin Sumukallion laivapartion operaattorina, hän tekee paperitöitä.” Matoro huokaisi. ”Ja tästä päästään edelleen siihen samaan kysymykseen. Miksi te, tai ainakin toinen teistä, on niin tärkeä Amiraalillenne?”
Metsästäjä koukisti kätensä ja luisutti nyrkkinsä takaisin esiin kanuunan uumenista. Tämä katseli sormiian hetken, raksautti ne paikoilleen ja siirsi katseensa takaisin Torakoihin. ”Siinä tapauksessa, te tiedätte jotain elintärkeää, jotain Torakoiden suunnitelmista. Minä annan teille nyt mahdollisuuden olla hyödyksi. Jos mielessänne on jotain, mitä uskotte meidän tarvitsevanne, antaa kuulua.” ”Voin kertoa teille oman laivasto-osastoni partiointireitit, mutta en usko teidän tekevän kyseisellä tiedolla mitään”, Varakommodori vastasi. ”Ja hän tietää vielä vähemmän.” ”Jos te ette tiedä mitään, niinkuin itse sanotte, miksi torakat pitivät teitä niin arvokkaina? Teidän tarinanne puhuu nyt tosiasioita vastaan”, Matoro sanoi jokseenkin turhautuneen kuuloisesti.
Hiljaisuus.
Jonka Killjoy rikkoi: ”Sinä. 1034. Jos paperityöt ovat hommasi, osaatkin kertoa minulle millaisia yksiköitä laivalla työskentelee. Millaista teknoglogiaa siellä on?” Ylikersantti oli vastaamassa, mutta Varakommodori ehti ensin. ”Nazorak-teknologiaa. Kyllä teidän järjestönne tietää, kuinka tarkkoja ovat tykkimme ja herkkiä tutkamme.”
Metsästäjä tarttui metallisine sormineen pöydän reunaan ja puski päänsä aivan kiinni Nazorakiin. ”Yksikkö 0899. Tästä eteenpäin sinä puhut vain silloin kun sinulle annetaan siihen lupa.” Metallihirmun ääni rikkoutui outoihin mekaanisiin särähdyksiin tämän äänenvoimakkuuden kasvaessa. Metsästäjä suoristi selkänsä ja astui taas sivummalle pöydästä, kääntäen katseensa takaisin 1034:n. ”Jatka.” ”Ei, ei meillä ole mitään erityistä. En ole erikoistunut teknologiaan, mutta voin antaa teille sarjanumeroita.”
Klaanilaiset katsahtivat toisiaan, nousivat tuoleiltaan ja astelivat ulos huoneesta. Torakat jäivät kahden. Sanoinko jotain- 1034 ihmetteli, mutta Varakommodori pudisti päätään. Kuulustelu on peli ja tämä on heidän siirtonsa. Hengitä syvään ja kerää rohkeutesi. Selviämme tästä hengissä.
Ylikersantti ei näyttänyt yhtään helpottuneemmalta. Mutta he ovat oikeassa. Miksi Amiraali ei räjäyttänyt tätä paattia heti, kun klaanilaiset hyppäsivät sen kyytiin?
Keskustelu jäi kuitenkin kesken, kun Matoro tuli huoneeseen kädessään pieni nippu rypistyneen näköisiä papereita. Hän heitti nipun suoraan pöydälle torakoiden eteen ja tarkkaili näiden reaktiota. ”Selittäkää mikä tämä on”, hän komensi. Jään Toa ei ollut aivan varma, mutta hän oli näkevinään Varakommodorin torakankasvoilla tapahtuvan nykäyksen. ”Tämä on niin salaista tietoa”, torakka aloitti. ”että emme tiedä operaatiosta enempää, kuin mitä näissä papereissa lukee.” Killjoy asteli sisään huoneeseen ripein askelin ja ärjyi samalla 0899:lle. ”Minä sanoin, että sinä puhut vain, kun sinulle annetaan lupa!” Matoro jatkoi: ”1034, selitä minulle omin sanoin kaikki, mitä tiedät noiden paperien sisällöstä.” Metsästäjä otti askeleen eteenpäin ja täysin odottamatta iski Ylikersanttia kasvoihin. Nuori torakka huusi kivusta ja Varakommodori irvisti karmeasta rusahduksesta, joka kuului kun metallinen nyrkki väänsi 1034:n toisen leuan vinoon. ”Vastaa!” Metsästäjä ja Toa vilkaisivat toisiaan. Kaksikon punaisempi osapuoli oli selkeästi mielissään päästyään aiheuttamaan kipua. Miltei sarkastiseksi äityvä ääni jatkoi. ”Kas niin, vai että koulutuskeskus. Miten heitä koulutetaan, kuinka paljon heitä on? Lukuja pöytään, sinä olet kirjanpitäjä.” ”Heitä on 22 ja johtaja. Koulutustilat ovat valtavat. Matoro nyökkäsi vahvistavasti, ja 1034 jatkoi: Enkä ole varma mitä kaikkea siellä on. Ampumaratoja ainakin, vaikka en olekaan nähnyt Uuden Sukupolven käyttävän juurikaan perinteisiä Zamor-kivääreitä. Teräaseita sitäkin enemmän…” 1034 loi anteeksipyytävään katseen Varakommodoriin. ”Koulutustilat näin paatillanne”, Matoro varmisti ja kääntyi Killjoytä päin. ”Ja niin näki Sugakin.” ”Entä mitä tämä tarkoittaa? Papereissa puhuttiin Organismi SLTstä isolla alkukirjaimella. Mikä se on?” ”E-en, tiedä”, 1034 sopersi.
Killjoy nosti jälleen kätensä ja Torakka valmistautui uuteen iskuun. Sitä ei tullut, sillä Matoro oli tarttunut Metsästäjän käteen ja piteli tätä nyt paikallaan, estäen pidemmät pahoinpitelyt. ”Joy, jätä suurimmat miehisyyden pullistelusi tuonnemmaksi. Hakkaaminen ei auta keskustelussa. Sitäpaitsi luulen, että tuo ei oikeasti tiedä tästä Organismista” Matoro puhui taas Joylle. ”Jos sinä nyt vähän muistelet, niin minä satuin olemaan Kenraali ja voi kyllä hakkaminen autti ihan joka hiton asiaan. Neuvo minua uudelleen kun olet maksanut velkasi, Toa.” ”… se torakkahan sen telkkarisi rikkoi. Ja ei, olen ollut monessa tilanteessa jossa hakkaaminen ei toimi. Muistatko vaikkapa Rautasiiven?” ”Muistatko sinä kuinka meillä jo oli tosi hyvä panttivankki suoran lähestymistavan ansiosta. Sitten eräät päättivät hidastaa tahtia ja katso kuinka kävi. Ja mitä sinuun tulee… Kuka. Käski. Tulla. Pelleilemään. Minun. Kotiin? Teillä oli juuri ollut vuosituhannen pakomatka. Sen jälkeen ei mennä huvikseen tutkimaan toisten mökkejä!” 1034 alkoi jo toipua saamastaan iskusta ja Torakkakaksikko katsoi kuulustelijoiden outoa keskustelua hämmentyneenä.
”Hei, onko tämä oikea aika alkaa tappelemaan siitä plasmatelevisiosta? Sovitaanko että maksan sen kun palaamme Klaaniin, jooko?” ”Kuvitteletko sinä tosiaan, että me vain palaamme Klaaniin…” Metsästäjä murahti ja lähti astelemaan turhautuneena pois kuulustelutilasta. Killjoy vilkaisi vielä vankeja, osoitti näitä varoittavalla sormella ja jätti Matoron yksin kuulustelutilaan. Hiljaisuus. Niinhän se on aina ennenkin mennyt, Matoro sanoi hiljaa itselleen
[spoiler=Tattaraa.]Huuh, tässä olisi. Pahoittelen osaltani, että kesti. Tämä on siis minun, Matoron ja Killjoyn yhteistyötä, ja pitkällisen leikkaaliimaprosessin jälkeen kukaan ei osaa varmaan enää sanoa, mikä on kenenkin. Yhteistyö on voimaa ja sillain. Lisäksi, kaikki varmaan huomaavat, mihin olisin tässä tarvinnut Haita, mutta muokattakoon tätä vaikka sitten.[/spoiler]
SS Rautasiipi
Punaisen haarniskan rautaiset sormet raastoivat metallista kantta naarmuille Killjoyn pyrkiessä nostamaan itseään tolpilleen. Polvet tutisten Metsästäjä koetti pudistella päänsä selväksi, havahtuen pian tuijottamaan kypäränsä sisäpinnan järkyttävää halkeamaa. Hän oli rysähtänyt isommasta vauhdista kuin kuvitteli.
Hän ei tiennyt miten pitkään oli maannut kannella, mutta päätellen edessään seisovasta sinihopeisesta hahmosta, ei luultavasti kovin pitkään. Killjoy hymähti nähdessään Summerganonin pitävän työn takana ollutta Amiraalia tarkasti ionikatanan vihreän hohteen loimussa, ja Haikin oli ottanut otteeseensa ilmeisen upseeriarvoisen torakan. Tämä yhdistettynä Bloszarin pahasti haavoittuneeseen sinihattuiseen Nazorakiin, panttivankitilanne oli hyvä. Matoron ilmestyneeseen käteen tarttuen Joy kampesi itsensä lopullisesti pystyyn, heräten samalla todellisuuteen voitonriemustaan.
Koko Metsästäjän näkökenttä oli torakkaa. Aseet tanassa seisovat sotilaat tähtäsivät Klaanilaisjoukkoa armotta. Killjoy tiesi, että temput olisivat turhia. Yksikin väärä liike ja jokainen tiimiläinen murenisi valtavan Zamor-sateen keskellä. Ryhtinsä menettänyt soturi vilkuili Rautasiiven kannen rakenteiden katoille. Nazorakeja pitkien kivääreiden kanssa kirmaili edes ja taas, hyviä sijainteja varmistellen. Tarkka-ampujat ympäri laivaa olivat valmiita ampumaan Amiraalinsa vapaaksi, joka yksi kuulostaen siltä, kuin pyrkisi eroon keuhkoistaan. Amiraali vaikutti kuitenkin selvinneen laskeutumisentapaisesta pienin vahingoin.
Killjoyn tykkikäsi kolahti hiljaa. Hai loi kysyvän katseen Metsästäjään, jonka käden osaset vaihtoivat hitaasti paikkaa. Vähitellen kanuunan mekanismit västyivät ja savuava nyrkki liukui esiin aseen takaa. Matoro katsoi tapahtumaa kulmat koholla. Killjoy vain tuijotti kättään, mutisten hiljaa: Mitään ei ole tehtävissä.
Klaanilaisten keskelle laskeutui hiljaisuus. Edes Tronie ei piristänyt muita mielensisäisillä viesteillään. Yllättäen koko kansi kuitenkin täyttyi metallisesta ryminästä ja voimistuvasta huminasta. Niin klaanilaiset kuin Nazorakitkin käänsivät katseensa äänen lähdettä kohti.
Valtava, koko torakkain laivaston lippulaivan suurin tykki kääntyi ensin kohti Rautasiiven rönsyilevää päätornia, ja siitä tähtäys siirtyi entistä alemmaksi, suoraan laivan kanteen, keskelle kaikkea. Järisyttävänkokoisen mörssärin piippu oli miltei puolisataa metriä pitkä, ja läpi näytti kulkevan jonkinlainen sähkövirta. Koko kapistus oli peitetty isoilla, raskailla metallilevyillä kylkeen kiinnitettyä ohjaamoa myöten. Ase seisoi raskaan tuen varassa, joka oli miltei koko kannen levyinen, ja jakoikin laivan etuosan kannen kahteen osaan.
Kun tykki pysähtyi kolina lakkasi, mutta uusi ääni tuli tilalle. Ilmeisen kaikkialta tuleva, mieltä silpova vihlona täytti kaikkien pääkopat. Se kuitenkin loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja tilalle tuli vaimeaa huminaa. Ja puhetta.
Nazorakit! Laskekaa aseenne.
Torakat kallistelivat ällistyneinä hyönteispäitään ja koettivat pähkätä, mistä puhujan ääni oli lähtöisin. Ainoa vaihtoehto tuntui olevan Nazorakein omat megafonit, joita oli ympäri Rautasiipeä. Ilmeisesti puhuja oli massiivisen tykin ohjaamossa.
Eikö tuo ollut… Bloszar ällisteli. Ruki. Oli, Hai vahvisti, mutta piti naamansa peruslukemilla. Suurimman osan ilmeet kuitenkin hieman kirkastuivat.
Laskekaa aseenne, valtavan pyssykän kaapannut Ruki toisti komentonsa. Ja äkäiseen. Hopi hopi. Muuten mosautamme tälle kaunottarella paattiin sellaisen laakin että oksat pois, Troopperinkin ääni raikasi ympäri sota-alusta. Vaikka ei uppoaisi, niin ainakin nokkamiehenne häviää savuna ilmaan. Ei, ei edes savuna, jonain vähäisempänä.
Rätin rätin, ja sitten kaiuttimista kuului korkea torakka-ääni vahvalla Zankrzoralaisella korostuksella. Jos niin teette, hävitätte omatkin joukko-osastonne.
Rätin rätin.
Ja sitähän kukaan meistä ei halua. Joten entä jos päästäisitte meidät menemään?
Rätin rätin.
Hiljaisuus.
Komentohuone #2
”Kapteeniluutnantti 246. Meillä on ongelma”, harmaatakkinen Nazorak kertoi mikrofoniin eräänlaisessa valvontahuoneessa syvällä aluksen uumenissa. Kamerat näyttivät kuvaa kannen kriittisistä tapahtumista ja juuri tällä hetkellä Nazorakit tunsivat, kuinka heidän narunsa Klaanilaisista katkeilivat. Massiivinen tykki oli kääntänyt taistelun yhtä nopeasti kuin itse tykki oli kääntynyt. Tai oikeastaan paljon nopeammin, koska tykki oli hidas pirulainen.
Mutta kuitenkin.
Kansi
”Mitä nyt?”, Bloszar kysyi pitäen edelleen tiukassa otteessa yhtä nazorakia. Lukemattomat ruskeat torakat tähtäsivät edelleen joukkoa joka suunnasta, mutta nyt ne olivat selkeästi epävarmempia. Kukaan ei uskaltanut liikkua. Nazorakit eivät halunneet saada tykistä eivätkä Klaanilaiset nazorakien aseista.
Hiljaisuus. Epäluonnollinen, odottava ja painostava hiljaisuus.
”Minulla on huono tunne tästä”, Matoro muutti sanoiksi kaikkien muiden ajatukset. Jään Toa puristi kevyen katanansa kahvaa.
Tykkin ohjaamokoppero
Panssaroitu ohjaamo oli ahtaanpuoleinen koppi, ja koko sen etuseinän leveydeltä meni ohut mutta uskomattoman paksu panssarilasi. Huone oli kuusikulmion muotoinen, ja seinillä oli useita järjestelmiä, näyttöjä ja muita teknisiä aparaatteja. Troopperi istui nazorakeille mitoitetussa vihreässä tuolissa ja piteli käsillään kahta ohjausvipua. Hän tuijotti silmä kovana vihreän sävyistä näyttöä, johon välittyi kuva tähtäyspaikasta.
Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkytti viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä. Ruki seisoi tulen toan takana. Häntä järkyttivät viime aikojen väkivaltaiset tapahtumat ja tiukat pelastumiset, mutta hän teki kaikkensa auttaakseen muita. Ruki piteli taas seinässä johdolla kiinni olevaa mikrofonia ja tuijotti tähtäysnäyttöä.
Tämän pitäisi ostaa meille aikaa, Troopperi myhäili ja tarkensi tykin asemaa.
Kansi
Klaanilaisten muodostama ympyrä eteni hitaasti kohti tykkiä, pitäen jatkuvasti muodostelmansa. Nazorakit vetäytyivät tieltä vankien takia, mutta olivat silti jatkuvasti valmiita hyökkäykseen. Summerganon, Hai ja Bloszar pitelivät kolmea vankia ringin keskellä. Matoro johti joukkoa ionikatana välkkyen kohti tykkiä Killjoyn suojaten takaa päin. Hain miehistö kuljetti hitaasti virkoavaa Lignokia kulkien Tronien kanssa sivustoilla.
Ylikersantti 1034 puristi torakanhampaitaan yhteen niin lujaa kuin kykeni. Sinilakkinen torakka maistoi veren suussaan ja teki parhaansa ollakseen vilkaisematta alaspäin. Hänen vasen jalkansa oli mössönä, eikä näky ollut 1034:lle siedettävä. Hän rukoili tajuttomuuden iskevän pian.
Tykkitornin ohjaamokoppi
Troopperi nojasi kyynärpäillään ohjauspaneeliin, vakuuttellen vieressä hermoilevalle Rukille ja ennen kaikkea itselleen homman olevan hallinnassa. Mikki kädessään seinää vasten istuva Ruki meinasi luhistua jännityksestä ja pelosta. Hän toivoi vilpittömästi Troopperin olevan oikeassa.
Pakonomaisesti jalkaansa heilutteleva Troopperi seurasi kauempana kannella seisovaa joukkiota. Perääntyminen näytti todella hitaalta ja Toa kohensi asentoaan, valmistautuen istumaan tuolissa vielä tovin. Hän tiesi, että Rukin suunnitelma tykin käyttämisestä oli uhkapeliä, mutta paremman puutteessa sai kelvata. Ja ainakin toistaiseksi kaikki meni hyvin, klaanilaisrinki oli saanut Lignokin poimittua, ja eteni kohti laivan reunaa ja Hildemaria.
Jalkojensa asentoa vaihtaessaan kopissa humahti yllättävä koneiston ääni ja ohjauspaneeli sammui yllättäen täysin. Troop nousi hädissään pystyyn, luullen aiheuttaneensa oneglman itse. Eijeijei! Taisin vahingossa painaa väärää nappia. Odotas, kyllä tämä tästä, ihan kohta, kunhan löydän ne oikeat ohjaimet…
Troop kuitenkin havahtui Rukin koputukseen ja pian Toan olkapään yli kurottava sininen käsi osoitti kopin ikkunasta ulos. Kannen valonheittimet olivat sammuneet ja muiden pienempien tykkitornien kopit olivat täysin pimeänä.
Troop puri nyrkkiään, Rukin vapistessa takana. Klaanilaiset olivat menettäneet ainoan suojansa ja Hildemarin tienoille oli matkaa vielä miltei kymmenen metriä. Troop latasi elementtivoimiaan, valmiina puolustautumaan torakoita vastaan. Hänen kummatkin kätensä syttyivät hiljalleen tuleen, ja Toa kääntyi Rukia kohti. Oletko valmis?
Vastaus oli nielaisu.
Kansi
Killjoy kirosi kuullessaan koneiston äänen ja vain silmänräpäystä myöhemmin valonheittimet sammuivat, jättäen kannen väen hämärään alkuiltaan. Klaanilaisten askeleet pysähtyivät sillä sekunilla, kun sähköt katkesivat ja jalat pyrkivät ottamaan maasta kunnollisen sijan. Nazorakien joukot pysyivät vaitonaisina, mutta ottivat usean askeleen lähemmäksi klaanilaisia.
Tunnelma kiristyi entisestään, eikä kukaan oikein tiennyt, miten päin olla. Klaanilaisilla oli yhä panttivangit, mutta järjestäytyessään uudelleen tarkka-ampujat saattaisivat onnistua vapauttamaan torakat.
Nyt, arvon toverit klaanilaiset, joukkio kuuli mielissään. Suosikkikalanne kokeilee nyt jotakin. Te, valmistautukaa juoksemaan laivan reunalle, Hildemar on ihan siinä alla. Hauskaa matkaa.
Ennen kuin kukaan ehti pukea ajatuksiaan sanoiksi, akvaario lennähti klaanilaisten keskeltä keskelle torakkajoukkoa ja sinkoili jokaiseen suuntaan. Muutaman sekunnin hämmennys oli tiukkojen paikkojen ykkösmiehelle tarpeeksi, ja Matoro hihkaisi klaanilaiset liikkeelle. Aivan kaikkien huomio ei pysynyt tilanteen mukana, ja osa Hain miehistöstä jäivät yhdeksi hetkeksi liian pitkäksi aikaa paikalleen.
Muutaman lyhyen juoksuaskelen jälkeen klaanilaiset olivat taas jähmettyneet paikalleen, mutta tällä kertaa aivan kaiteen tuntumaan. Sankareiden harmiksi kiinni napattu Tronie ja osa Hain miehistöstä olivat kuitenkin nyt torakoiden hallussa, eikä Troopperista ja Rukista ollut havaintoa. Kansi oli nyt hiljaisuuden lisäksi myös täysin liikkkumaton. Täydelliseen pattitilanteeseen ajautunut laiva seisoi osapuolineen täysin jämähtäneenä. Sadje huokaili hermostuneena, yrittäen kurkkia tapahtumia tiiviin Klaanilaisrivin takaa. Noh… mitäs sitten?
Vastaus tuli kuitenkin klaanilaisena, kun Troopperi paiskattiin muiden eteen. Vatsallaan retkottava Tulen Toa oli ruhjeilla, osia panssarista puuttui, ja ennen kaikkea hän oli melkoisen liikkumaton.
Troopperi! Gefel huudahti ja ryntäsi mukiloidun hahmon tykö. Matoralainen käänsi Toan ympäri, ja näki pahoin vauroutuneet kasvot: Toinen silmä oli likimain muurautunut umpeen, puolet kasvoista oli veren peitossa ja rintapanssarista oli lohjennut suuri pala pois. Troopperi kuitenkin hengitti, joskin kivuliaan kuuloisesti.
Olisimme leikanneet häneltä raajan tai pari, Troopperin viskannut torakka murahti. Mutta eiköhän sitä ole nähty jo ihan riittävästi.
Ennen kuin kukaan klaanilaisista ehti vastata mitään, torakka jatkoi. Ettekä arvaakaan, missä kunnossa se tyttö on.
Matoro ymmärsi asettaa kätensä Killjoyn olkapäälle, jossa tyhjä ohjuspatteri selvästikin teki tähtäysliikkeitä. Hillitse itsesi. Tällä hetkellä voit ainoastaan tapattaa klaanilaisia, Suga mumisi hiljaa. Metsästäjä ei vastannut.
Killjoy tuijotti vain Summerganonia, yksiä niistä harvoista, joihin hän luotti koko Klaanissa. Tietäen toverinsa sanojen todenmukaisuuden, Killjoyn aivot kävivät taistelua, taistelua, joka päättyi siihen, kun Killjoy veti ranneteränsä esiin. Meillä ei ole mitään syytä uskoa, että nuo olisivat valmiit riskeeraamaan johtajansa. Sinun oletuksesi saattaa johtaa Ruk- heidän kuolemaan. En anna sinun tehdä tätä, minä haen heidät väkisin.
Hah, kuului ylimielilinen ääni Sugan kuristusotteesta. Klaanilaiset käänsivät katseensa panttivankiinsa, Killjoy laski teräkätensä. Teillä on nyt hyvä tilaisuus oppia jotain. Kuulkaa siis, kun kerron teille tarinan, Amiraali puhui.
Kukaan klaanilaisista ei kommentoinut. Suga tiukensi otettaan ionikatanasta.
Kauan sitten, kaukana pohjoisilla merillä, kun minä olin vasta nuori torakka, lajimme kartoitti maailmaa. Maailman hyytävät ääret ovat vaarallisia vesiä, emmekä konsanaan olleet kokeneet moista myrskyä. Tyrskyissä heittelehtivä laivamme oli jäävuorten ympäröimä, ja niiden koosta päätellen mustan veden syvyys olisi riittänyt nielemään vaivatta satoja kertoja alustamme isomman paatin. Meistä kokemattomimmat olivat kannen alla, ainoastaan teilu tusina seisoi jäänmurtajan kannella talviviittoihin kääriytyneenä. Tuuli olisi riittänyt hyytämään kauniit muistot kenen tahansa mielistä, ja lumituisku esti meitä näkemästä kivenheittoa pidemmälle.
Älä luulekaan, Matoro vastusti. Emme anna tarkka-ampujillenne aikaa tähdätä.
Amiraali kohotti kulmiaan.
Voi, uskokaa pois. Tämän te tahdotte kuulla.
Matoro vaikeni, mutta tarkkaili kiikarisilmällään jatkuvasti ympäristöä tarkkuuskiväärein varustautunieden Nazorakien varalta.
Amiraali jatkoi kertomustaan: Kun nostin turkiskaulustani parempaan asentoon, takanani kiikaroinut Nazorak-upseeri kellahti selälleen. Minä ja ilmeisen moni muukin veljistäni luulimme hänen olevan vain seuraava lisäys pituutta keränneeseen paleltumatappiolistaan, emmekä hätiköinet toimissamme. Kannen alta esiin kutsuttu lääkintämies kumartui vainajan ylle, mutta hän ei ehtinyt raporttiaan tehdä, kun ymmärsimme, mitä oli tekeillä. Kaksi muutakin meistä sai samanlaisen, äänettömän myrkkynuolen otsaansa, ja heittäydyimme maihin.
’Steltinpeikot!’ joku huusi, ja tiesin miehistömme ajautuneen jo aiemmin kanssamme taistelleen kapinallisosaston väijytykseen. Kyseinen, pohjoisia meriä piinannut ryhmä näyttäytyi harvoin, ja heistä kuulee vielä tänäkin päivänä kerrottavan legendaa merenkulkijoiden keskuudessa.
Minä en pidä tästä, Hai murahti, ja vilkuili ympärilleen. Hildemar oli aivan heidän sijaintinsa läheisyydessä, mutta hän tiesi hyvin, mitä seuraisi turhasta hyppimisestä.
Minä ja kaksi hyvää ystävääni kävimme heti toimiin, ja ryömimme pienen aluksemme laidalle. Silloinen läheisin neuvonantajani tarttui harppuunan ohjaksista, ja suuntasi kaiteeseen kiinnitetyn partaveitsivalaanpyyntiaseen kohti suurta jäävuorta, jolta päättelimme vihamielisten jättiläisten meitä hätyyttävän.
En koskaan saanut tietää, millä peikot meitä tähtäsivät, mutta siinä lumyräkässä omilla aseillamme tulittaminen oli turhaa sohimista. Kaksi sokkoa harppuunaa laukaistuaan upseerikumppanini sai hänkin nuolesta.
Sinä päivänä minä opin tärkeän läksyn: Joskus harppunan ammusten täytyy räjähtää.
Klaanilaiset katsahtivat Amiraalin harppunajalkaan. Jossain sen sisuksissa välkkyi punainen valo, ja nyt hiljaisuudessa kaikki kuulivat koiven sisuksista pientä, tasaista piipitystä.
Et voi olla tosissasi, Bloz aloitti, mutta tuli Amiraalin keskeyttämäksi. Minä ole hyvin tosissani. Katsokaas, minä olen valmis kuolemaan omilla ehdoillani. Mutta oletteko te valmiita toistenne kuolemaan?
Lausahdus pysätti ajan täysin. Bloz yritti sanoa jotain, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa. Hänen suustaan lähti ilmoille ainoastaan äänetön henkäys, kun kukaan ei osannut sanoa mitään.
Hai mulkoili kulmiensa alta Amiraalia, joka oli Sugan väkevässä otteessa. Sitten hänen katseensa kääntyi taas hänen vangiksi jääneisiin miehistön jäseniinsä. Hän ei tiennyt, mikä oli päällimäinen tunne. Syyllisyys siitä, että oli ottanut heidät mukaan matkalle? Vaiko kaikki ne pintaan nousseet sotamuistot? Yhtäkkiä hän kuitenkin näki Amiraalin tulevan heitetyksi Nazorak-lauman keskelle, jääseinän muodostuvan klaanilaisten ja torakoiden väliin ja kymmenien Zamor-aseiden laukeavan, ja siinä samassa voimakas käsivarsi tuuppasi hänet laidan yli.
Molskis.
Klaanilaiset ja kaksi torakkavankia nostivat päänsä merestä, ja kömpivät äkkiä Hildemariin. Mitä tapahtui? Sadje ihmetteli, kun Hai kumartui ojentamaan kätensä laidan yli auttaakseen Matoralaisen kyytiin. Se olin minä, Suga sanoi värittömästi. Anteeksi.
Sadje ei ymmärtänyt, mutta ympäri käännyttyään katsomaan Bloszardia, joka tuijotti haikeasti korkealle SS Rautasiiven laidalle, hän ymmärsi Sugan osoittaneen sanansa Blozille. Sadje tiesi, että vangiksi jäänyt kala merkitsi Toalle paljon.
Tunenlma ei muutenkaan ollut se hilpein. Hai miehistöineen oli myös aivan maansa myynyt ja Matorokin pysyi vaitonaisena sitoessaan kahta haavoittunutta torakkavankia, jotka eivät kuitenkaan näyttäneet lainkaan halukkailta taistelemaan vastaan, sinihattuinen ei ollut edes tajuissaan. Yllättävin näky oli kuitenkin Killjoy: punainen metsästäjä oli jäässä. Kirjaimellisesti, kokonaan, jäässä.
Summerganon kopautti kenraalia miekallaan, ja haarniskan jääkerros poistui. Ennen kuin Killjoy ehti sanoa tai tehdä mitään, Summerganon puhui jälleen samalla, värittömällä äänensävyllä. Et olisi lähtenyt muuten. Minun oli pakko.
Hai tuli nopeasti kahden väliin. Kaikki ei ehkä mennyt putkeen, mutta tärkeintä on, että olemme elossa. Sugan uhkapeli onnistui. Uhkapeli? Sadje ihmetteli. He eivät tappaneet meitä sillä hetkellä, kun Suga vapautti Amiraalin ja huitaisi meidät mukanaan kaiteen yli Matoro puuttui keskusteltuaan, ja viimeisteli torakoiden solmut. Hildemar on yhä yhtenä kappaleena, joten he pitävät meitä elossa jostain muusta syystä. Mutta nyt meidän on päästävä pois, emme saa ystäviämme vapaiksi omin avuin, emme millään.
Täyteen vaihtiin nopeasti kiihdyttänyt laiva irtaantui Rautasiivestä niin pian kuin mahdollista, satojen Nazorakien katsellen pakenevaa joukkoa. Kannella kaukoputken ikkunan läpi Amiraali loi ensin pitkän silmäyksen Hildemariin, ja sitten mulkaisi halveksien klaanilaisvankeihin. Sellikäskyn saatuaan vangiksi jääneitä klaanilaisia alettiin taluttaa kannen alle. Amiraali itse aloitti nilkuttamisen komentotornia kohti.
Hildemar
Vaisuissa tunnelmissa Hai ohjasi laivansa takaisin sen alkuperäiselle kurssille. Hänen viereensä istahtanut Bloszard oli ollut hiljaa koko paon jälkeisen ajan.
Summerganon vartioi toisaalla ovea, jonka takana punainen Metsästäjä sulatteli pukuaan. Heitä odottaisi vielä pitkä juttutuokio…
[spoiler=Kauniit alkusanat.]Ensinnä, suuri kiitos Bloszariukselle, joka kirjoitti iiiison osan tästä. Toisekseen, toivon kärsivällisyytenne vielä venyvän, arvon Rautasiipiherrasväki, koska minulla olisi vielä tästä aika selkeät jatkosuunnitelmat.[/spoiler]
SS Rautasiipi
Troopperi pidätti hengitystään ja kuunteli ohi rymistävien torakoiden askelten ääniä. Hänen piilonsa ei ollut kummoinen: pieni hämyisä siivouskomero. Se oli ahdas, se oli tunkkainen, mutta se tuntui myös toimivan. Torakat juoksivat ohi.
Klaanilainen sytytti etusormensa ja peukalonsa napsautuksella pienen liekin sormenpähinsä. Huone oli juuri niin ankea kuin hän oli odottanutkin. Moppeja ja sankoja, vaan ei niinkään pelastautumismahdollisuuksia.
Ellei sitten…
Pimeys. Oli pimeää. Ja hiljaista. Sitten kuului puhetta, ja supinaa. Ja sitten… vettä.
”Mi-mitä nyt tapahtuu?” Blozi kysyi, herättyään siihen, kun hänen päälle heitettiin vettä.
”Ei mitään. Olisimme voineet herättää sinut tuskaliaamminkin, mutta tarvitsemme tietoa. Ja sinä olet juuri oikea Toa siihen”, Nazorak sanoi.
Bloszar huomasi olevansa jossain hytissä, jossa oli neljä torakkaa. Yksi niistä, se joka kuulusteli häntä, oli vähän pitempi kuin muut ja hänellä oli pari arvomerkkia rinnassaan. Hänellä oli musta hansikas oikeassa kädessään, peittäen selvästi epämuodostuneen käden.
”Okei, en halua tietää, mikä muotivillitys tuo on”, Tulen Toa sanoi.
”Vaiti!” torakka huusi ja löi tikarilla Blozin kasvoihin. ”Olen 7304. Ja sinä olet se Toa, joka kertoo meille, missä, muut säälittävät toverisi ovat.”
”Jos kerran he ovat niin säälittäviä, miksi ette ole löytäneet niitä jo?” Bloszar kysyi.
Torakka katsoi Toaa vihaisena ja valmistautui lyömään häntä jälleen tikarilla. Muut torakat kumminkin estivät sen, ottamalla johtajastaan kiinni.
Silloin Tulen Toa päätti toimia. Hän potkaisi torakoiden johtajaa, joka kaatui ja tönäisi vahingossa muut torakat kumoon.
Bloszar tunsi elementtivoimiensa palautuneen ja sulatti köydet. Hän nousi ylös tuolista, otti aseensa ja lähti juoksuun. Hän oli avaamaisillaan ovea, kunnes kuuli sieltä ääniä. Toa katsoi oven ikkunasta ja huomasi ne kaksi torakkaa, 9876 ja 9877 olevan oven vahtina. Näköjään 7304 ei saanut häiritä.
Nyt Toalla oli ongelma. Miten hän pääsisi pois täältä hytistä? Hän katseli ympärilleen, mutta ikkunoita ei ollut. Blozilla ei ollut vaihtoehtoja.
Hän otti Zamor-plasmakanuunansa ja ampui sillä hytin seinään reiän.
Minun on löydettävä muut, Blozi ajatteli, hyppäsi reiän yli ja lähti juoksuun, toivoen, ettei häntä alettaisi seurata heti.
Klaanilaisen huonoksi onneksi seuraavakin hytti oli sangen varattu. Bloszar vilkaisi ulos ainoasta ikkunasta, huomasi pudotuksen riittävän pieneksi ja paiskautui akkunaisen läpi jättäen huoneen Nazorakit pällistelemään tyhminä paikkaa, jossa oli äsken ollut klaanilainen. Tulen Toa putosi lasinsirpaleiden saattelemana Rautasiiven kannelle.
Killjoyn niskaan.
Mitä hemmettiä? punainen metsästäjä ärähti, kun taivaalta satoi Tulen Toaa. Klaanilaisennäköistä hemmettiä, kuului vastaus Olkarin suusta. Killjoysta näkyi, ettei hän arvostanut vastauksen sävyä, mutta hän ei ehtinyt sanoa mitään, kun Hai jo taputti/läimäytti/näjäytti (se on kuitenkin paksu haarniska) häntä olalle ja viittoili kädellään pitkin laivan naurettavan pitkää kantta.
Kun Bloszar pääsi jaloilleen, hän huomasi muiden Hain, Killjoyn ja Matoralaisten tuijottavan samaan suuntaan. Toverit? Tankkeja. Tankkeja? Paljon tankkeja.
Maailma jyskytti Ylikersantti 1034:n päätä kaikista ilmansuunnista ja vähän muualtakin. Sinibarettinen torakka hieroi turhaan ohimoitaan. Huono olo ei ottanut laantuakseen.
Hän kohotti katseensa hytin seinällä roikkuvaan pyöreään peiliin. Nazorakin kasvot olivat sinertävät ja hänen katseensa oikein huusi lepoa. Tämä kummastutti 1034:ää erityisesti, sillä hän oli juuri nukkunut miltei kokonaisen vuorokauden lääkärintarkastuksen yhteydessä.
Nyt kuitenkin Rautasiivelle puhjennut hälytys pakotti huonovointisen torakan siirtymään komentotorniin. 1034 pelkäsi ajatusta, sillä hänellä oli pitkä matka kantta taitettavanaan täältä sinne, eikä hän ollut koskaan kohdannut klaanilaisia. Ajatus vihollisen sotureiden kohtaamisesta karmaisi häntä, 1034 oli kyllä nähnyt lajitovereitaan, jotka olivat kohdanneet vihollisen.
Sinihattuinen torakka kuitenkin rohkaisi mielensä, ja nousi sänkynsä reunalta. Hän asteli hyttinsä ovelle, ja käytävässä huomasi tuoreen henkivartijakaartinsa olevan valmiina, kaikki hampaisiin asti aseistautuneina. Kaikilla oli hieman rivitorakkaa jykevämmät ja tummemmat punaruskeat rintapanssarit ja päässään heillä oli tummat, lyhytlippaiset hatut sekä tummat suojalasit.
Tuota, hei?
Jäyhät ja huomattavasti 1034:ää kookkaammat torakat tekivät asianmukaisen sotilastervehdyksen, mutta viestivät ilmeillään vahvasti halveksuvansa uutta suojeltavaansa. Sinihattu tiesi, ettei ollut päässyt maineestaan eroon.
Joukkio lähti kuitenkin liikkeelle, mutta kannelle päädyttyään kohtasi muuan ongelman.
Matoro, Suga, Ruki, Tronie ja Lignok kannelle päästyään kohtasivat muuan ongelman.
Torakat ja klaanilaiset kohottivat aseensa, ja ennen kuin sanaakaa vaihdettiin, oli mähinä syttynyt. Matoro ja Suga astuivat yhdellä sulavalla askeleella muun joukkion suojaksi ionikatanat viuhuen, kun taas Lignok ja Tronie ottivat vähän etäisyyttä. Jälkimmäinen heitti akvaariostaan jotenkin kummassa ohjuksen saaden tämänkin tempun vaikuttamaan iloiselta.
Ruki katseli toivottomana sivusta. Klaanilaiset olivat kyllä selvästi niskan päällä, mutta tämä oli torakoiden sotalaiva. Hetkenä minä hyvänsä koko tämä pätkä kantta vilisisi Nazorakeja ja kaikki klaanilaiset olisivat mennyttä ilman täyttyessä sadoista zamor-kuulista.
Yksi kova isku torakkain miekasta lennätti niukin naukin laukulla itseään suojanneen Lignokin liukumaan kantta pitkin, ja pieni hahmo löi päänsä kaiteeseen. Ruki katseli kauhuissaan näkyä. Hän tahtoi auttaa, mutta oli jähmettyneenä paikalleen. Ainoastaan hänen katseensa liikkui klaanilaisten ja torakoiden lomassa, halki laivan kantta. Mutta ehkä se oli riittävästi.
Ruki lähti juoksemaan kohti löydöstään.
Amiraali katsoi käytävän ikkunasta ulos. Hänen kuulonsa ei ollut pettänyt. Jossain päin Rautasiipeä oli juuri räjähtänyt.
Troopperin Hau lakkasi hohtamasta, ja suojakenttä katosi. Klaanilainen katseli työnsä jälkiä. Miltei kokonainen kerros oli räjähtänyt, ja hänellä oli suora näköyhteys kannelle, joka olisi luultavasti paras pakomahdollisuus.
Tulen Toa juoksi entisestä siivouskomerosta nykyisestä pienellä liekillä palavasta kaaoksesta ja lähti juoksemaan kohti raikasta meri-ilmaa. Taakseen hän jätti kaikki vähät komeron siivousvälineet. Niitä oli vain muutamia, koska melkein kaikissa oli ollut varoitus räjähdysherkkyydestä. Troopperi ei ehkä ollut kemisti, mutta hän osasi sitoa purkkeja toisiinsa.
Ulos, pienelle parvekkeelle päästessään Troopperi kuitenkin yllättyi. Hän huomasi Rukin joka oli juosta päätä pahkaa kolmen nurkan takana väijyvän torakan tulilinjalle. Seurasi äärimmäisen nopea tulijousen esiinvetäminen ja vielä nopeammat kaksi nuolta. Sitten miekan kaivaminen ja muutama juoksuaskel.
Kaksi palavaa torakanruumista ja yksi torso lysähtivät kiillotetulle kannelle juuri parahiksi, kun Ruki kirmasi esiin kulman takaa.
Troopperi, mitä sinä- Mitä sinä?
Ruki viittoi kädellään Tulen Toaa seuraamaan ja kaksikko pinkoi kannen halki.
**
Bloszar, Hai ja Matoralaiset katsoivat suu ammollaan kun Killjoy aktivoi jalkapohjiensa rakettimoottorit ja syöksyi kantta pitkin tankkeja päin. Miksi? Ta-Matoran Gefel kyseenailaisti punaisen klaanilaisen suunnitelmaa. Ei mutta, tuossahan on järkeä Hai ymmärsi samalla kun meritankin ammus pakotti porukan hyppäämään maihin. Uskokaa monien juoksuhautojen konkaria kun sanon, että tankki ei voi ampua liian lähellä olevaa kohdetta. Mutta mitä hän aikoo tehdä tankille, kun hän- TSAKAPLAUAA, tankin ammus sanoi keskeyttäen epäkohteliaasti Gefelin lauseen. ..pääsee lähelle?
Killjoy tarttui yhtä meritankkia puskurista ja kippasi sen katolleen.
Ylikersantti 1034 tunsi kylmien väreiden kulkevan selkäänsä pitkin, kun Kenraali 001 katsahti häntä hymyillen. Tuo ohimenevä hymy oli tuntunut todella väärältä Kenraalin kylmillä kasvoilla, ja tilanne ei tehnyt siitä yhtään rauhoitavampaa: 001 ja Amiraali kävivät kiivasluonteista neuvottelua Uuden Sukupolven johdosta. Kokoustilan ainoalla kokonaan epäorgaanisella seinällä oli suuri näyttö, jossa oli kuvattuna erilaisia torakkasotureita sarjanumeroineen. Väittelyn viimeiset minuutit olivat kuluneet Amiraalin monologin parissa tämän perustellessa Eversti 437:n olevan ilmiselvästi paras valinta.
Kenraali ei kuitenkaan katsonut jo hieman ärtyneeseen keskustelukumppaniinsa, vaan laivaston johtajan takana seisovaan sinibarettiseen 1034:n, ja sekös nuorta torakkaupseeria hämmensi, pelottikin. Nyt kuitenkin Kenraali käänsi katseensa Amiraaliin, ja avasi torakanleukansa. ”Olen harvinaisen toista mieltä.” Amiraali tuijotti Kenraalia epäuskoisesti. ”Et voi olla tosissasi…” ”Näytänkö minä siltä, että lasken leikliä? En tahdo, että 437 kokee saman kohtalon kuin Yliluutnantti 955.”
Amiraali katsoi Kenraalia kalseasti. Hän kyllä tiesi, mitä Kenraali ajoi takaa, mutta ei voinut olla unohtamatta, että 955 oli sentään kukistanut makutan.
Tästä huolimatta Kenraali jatkoi: ”Opimme siinä kantapään kautta, mitä tapahtuu, kun annamme vääränlaiset välineet kokeneellekin soturille.” ”Vääränlaiset? Yliluutnantin käyttämä prototyyppihaarniska oli aivan omaa luokkaansa, paljon väkevämpi kuin muut haarniskamme.” ”Ja sitä kautta aivan erilainen kuin muut haarniskamme. Hän oli aivan liian tottunut vanhoihin metodeihin, eikä siksi säilyttänyt arviointikykyään päästessään voimahaarniskan ohjaksiin. Tilanne olisi vielä katastrofaalisempi 437:n tapauksessa, hänen haarniskansa on osa hänen kehoaan. Olisi naurettavaa laittaa hänet käyttämään mitään muuta kuin omaa kyborgista kehoaan, jonka kanssa hänen taistelunsa hipoo täydellisyyttä.”
Pitkiin viittoihin, toinen verenpunaiseen ja toinen laivastonsiniseen, pukeutuneet hahmot tuijottivat toisiaan ääneti neuvottelupöydän eri puolilta. 1034 ei miltei uskaltanut hengittää jännittyneessä tilanteessa. Yht’äkkiä Amiraali kuitenkin totesi kuivasti Kenraalin olevan oikeassa, nousi pöydästä ja lähti linkuttamaan huoneen ovelle. 1034 kipitti mahdollisimman huomaamattomana perässä.
Ylikersantti 1034 seurasi hiljaisena vierestä, kun Amiraali kävi intensiivistä puhelinkeskustelua johtajansa kanssa tuijottaen samalla ulos ikkunasta, kohti sinistä horisonttia.
”Ai että mistäkö tiedän, että se on hulluutta? Tiedät itsekin, kuinka paljon Klaanin puolustus nojaa ilmavoimiin, ja pommituksen aloit-”
Amiraalin ilme kiristyi entisestään.
”No toki murentaa heidän moraalinsa ja rikkoo turvallisuudentunteen, mutta-”
002:n torakankasvoissa oli jo havaittavissa vihaa.
”Ai että mikä ongelma! Se on itsemurhaa! Kuvitteletko, että niillä aluksilla on pienintäkään mahdollisuutta selvitä takaisin tukikohtaan?”
Seurasi niin syvä hiljaisuus, että sinibarettinen 1034:kin kuuli Kenraalin sanat luurin kaiuttimesta: ”Miksi luulet, että tahdomme heidän palaavan?”
Amiraali ja Kenraali päättivät puhelunsa rauhallisemmissa ja muodollisemmissa merkeissä. Kun laivaston johtaja 002 kääntyi pois ikkunasta, hän näytti täysin tyyneltä, miltei tyytyväiseltä. ”En ehkä arvosta samoja asioita kuin Kenraalimme”, hän sanoi. ”Mutta hän on hyvä laskemaan.”
Niine sanoineen ja laivastonsininen viitta hulmuten Amiraali asteli pois huoneesta.