Klaanon

Avainsana: 007

  • Mustavisiirit

    Nazorak-pesät

    ”Huomio!” huusivat kaksi torakkaa yhteen ääneen ja nousivat seisomaan. He tekivät kunniaa tilaan saapuneelle esimiehelleen.

    ”Jatkakaa”, arkkiagentti 007 totesi ilmeettömänä kävellessään sisään toimistoon. Kaksi toimistohyönteistä hetken epäröinnin jälkeen istuivat alas ja esittivät keskittyvänsä paperitöihinsä. Todellisuudessa he vain vilkuilivat toisiaan hermostuneena ja odottivat kunnianarvoisan tiedustelupalvelun johtajan sanovan jotakin.

    Toimistotorakkaduo ei ollut mikään rodullisen puhtauden ja kunnon soihtu. He olivat hinteliä ja vääräsäärisiä olentoja, joiden vihreät hololasit olivat aivan liian matalalla heidän naamallaan. Tummakuoriset torakat olivat korkealla nazorak-hierarkiassa: arkistoija 019 ja tilastoija 020.

    ”Tulin viidennen vuotisseitsemänneksen raporttia varten”, arkkiagentti kertoi. Hän keskittyi selaamaan suuren kirjahyllyn antimien selkämyksiä sen sijaan, että olisi välittänyt toimistotorakoistaan.

    ”Herra arkkiagentti, kyllä, meillä on se tässä”, 019 aloitti. Hänen äänestään saattoi kuulla ylpeyden, kun hän otti pöytälaatikosta suuren nivaskan paperia, jonka fonttikoko oli pienempi kuin Pesän sananvapaus. Se oli leimattu Imperiumin heptagrammilla sekä tiedustelupalvelun suojaustasolla.

    ”Kuluneen vuosiseitsemänneksen kaikki tiedustelutiedot arkistoituna sekä kronologisesti että aakkostetusti”, 020 jatkoi innoissaan. ”Ja seuraavassa niteessä on totuusministeriön tiedot. Ja tässä pesäasian-”

    ”Kiitän”, 007 vastasi napakasti ja otti ensimmäisen nivaskan. Hän vilkaisi sen sisältöä nopeasti ja nyökkäsi. ”Jatkakaa samoin”, hän totesi. Voi, minkä tyytyväisyyden ja ylpeyden hänen sanansa saivatkaan kahdessa arkistoija-agentissa.

    ”Kyllä, herra arkkiagentti!” he vastasivat.

    007 työnsi koko dokumenttinivaskan paperisilppuriin päästyään käytävälle. Riks riks riks, pienet leuat repivät kappaleiksi arkistoagenttien työn.

    Ei sillä, että siitä työstä olisi ollut mitään hyötyä. Kovin moni ei uskaltanut kyseenalaistaa, miksi kaksi arkistoijaa olisi niin korkealla valta-asteikossa, mutta ne, jotka tiesivät heidän olevan vain hierarkiatäytettä piilottamaan valtionsalaisuus, tiesivät myös, että niillä kahdella torakalla ei ollut Imperiumille mitään merkitystä.

    Arkkiagentti asteli sisään kirkkaaseen kuulusteluhuoneeseen. Työläisnazorak pöydän toisessa päässä loihti häneen pelokkaan vilkaisun. Tummahaarniskaiset vartijat tekivät kunniaa johtajalle. Kuulusteltava tyytyi vain seuraamaan hiljaa, kun mattapintaiseen rintahaarniskaan sonnustaunut hyönteinen asteli rauhallisesti huoneen poikki.

    Tummanruskea nazorak tarttui pöydän toisella puolella odottavan tuolin selkänojasta, siirtäen sitä kauemmas kuulustelupöydästä. 007 istuutui rauhallisin liikkein, jolloin hänen kasvonsa olivat lähes samalla tasolla mekaanikon kanssa. Hänen synkeän musta visiirinsä tuijotti monta sekuntia suoraan työläistä ennen kuin agentti naksautti sen irti ja asetti pöydälle.
    Juipin tuntosarvet vavahtivat hieman, kun hän päätyi tuijottamaan vanhan nazorakin kasvoja.

    Joku muu kuulustelija olisi saattanut pyrkiä mahdollisimman kasvottomana ja uhkaavana, mutta Arkkiagentti luotti aivan eri metodeihin.

    Surkimus, joka pöydän vastapäässä istui varuillansa ja väristen, näytti huomattavasti puhtaammalta ja huolitellumalta kuin arvoisensa lajitoverit kaivoksissa yleensä, seitsemäs pani merkille. Hän vaikutti myös kontrolloivan itsensä yllättävän hyvin.

    Hiljaisuutta kesti kiusallisen pitkään ennen kuin upseeri aloitti sangen ystävällisellä äänellä.
    ”Et vaikuta onnistuneen mitenkään vaikuttavasti elämässäsi, numero 2905.”
    ”Noo”, mekaanikko aloitti epävarmasti. ”Itse olen pitänyt siitä tähän asti.”
    ”Ymmärtänet, ettei elämänlaatusi ainakaan parane viimeaikaisten… erheidesi seurauksena?”
    ”Jos meinaat sitä, kun se yksi vartijatantta halusi ostaa viinaksia, niin hän se uhkasi järjestää minut putkaan!”
    Arkkiagentin huokaisu kuulosti pikemminkin leukojen napsahdukselta. Hän toi pöydälle jotakin alemmista käsistään, joka osoittautui pieneksi taskumatiksi. 007 jätti sen pöydänkulmalle.

    ”Tiedätkö, sinulla on harvinaislaatuinen mahdollisuus. Mikäli päästäsi olisi pitänyt poistaa jotakin, olisimme jo tehneet sen. Sen sijaan koemme, että päässäsi on jotakin, josta on meille hyötyä.”

    Tiedon poistaminen ei ollut ongelma. Imperiumi oli hyvä tiedon poistamisessa. Ehkä liian hyvä.
    Tiedon hankkiminen oli ongelma. Hänen ongelmansa.

    Vakoojatorakka antoi sanojensa upota hetken.
    ”Onko siellä?”

    Mekaanikko tuijotti hetken tummahtavaa nazorakia. Sitten hän vilkuili hieman epävarmasti ympärilleen. Lopulta hän katsoi taas vanhan nazorakin silmään.
    ”Ehehe. Riippuu kai siitä, mitä haette…?”
    ”Oletan, ettet tiedä mitään aiemman Jäätutkija 273:n tilanteesta ja/tai sijainnista.” Arkkiagentin ääni oli rauhallinen mutta määräävä.
    Mekaanikko pudisti päätään. ”Enpä ole kuullut hetkeen.”
    ”Meille saattaa tuottaa vaikeuksia uskoa, että sinusta olisi hyötyä. Järjestyksenrikkoja, pikkurikollinen, ja vielä kaiken lisäksi tunnetun petturin ystävä. Kerro minulle, 2905, miksi emme vain tyhjennä/irroita päätäsi?”

    Juippi nojasi kupolikasta selkäänsä enemmän selkänojaa vasten. Hän hengitti syvään hermostuneesti.
    ”En kyllä tiedä. Olen kyllä Imperiumia arvostava työläinen ja haluan palvella maatani. Mutta tuota… sinä ilmeisesti tiedät, kuka olen? Anteeksi jos kysyn, kuka sinä olet?”

    Tiedustelupalvelun johtaja arvioi hetken vankiaan. Työläinen säröilee, hän pani merkille ja päätyi tarttumaan pieneen, orgaanisesti muotoiltuun pulloon ja ojentamaan sen pöydän toiseen päähän.
    ”En usko sillä olevan kannaltasi merkitystä”, 007 vastasi. ”Mutta voit kutsua minua Arkkiagentiksi.”
    ”Hmm, selvä…” Juippi totesi, tuijottaen epävarmasti Arkkiagentin ojentamaa juomaputelia.
    ”Juo toki”, silmäpuoli jatkoi. ”Ymmärsin, että sinulla on tietty… arvostus tällaisia aineita kohtaan.”

    Juippi tuijotti hetken silmäpuolta, sitten taskumattia.
    Arkkiagentti tuijotti, kun arviolta puolet pullon sisuksista hävisi työläisen kurkkuun.
    Se tuntui liian helpolta.

    Piinallisen pitkän odotuksen jälkeen mustahaarniska jatkoi kuulustelua.
    ”Totesit hetki sitten olevasi ’Imperiumia arvostava työläinen’ ja ’haluavasi palvella maatasi.’ Mitä mieltä olet näistä väitteistä?”
    ”Noo, Pesän miliisi on kieltämättä aika kumaun ahterista, ja ruoka on pahaa. Elokuvat toisaalta kyllä menettelevät.” Juippi totesi välittömän rehellisesti.
    ”Totesit hetki sitten, ettet ole tavannut entistä Jäätutkija 273:aa ’hetkeen’. Kykenetkö kertomaan hänen suunnitelmistaan, sijainnistaan tai tilanteesta jotakin, jonka jostakin syystä jätit äsken mainitsematta?”
    ”273 puhui, kuinka Pesän yhteiskuntarakanne on retuperällä ja halusi poistaa puhtausvainot. Hän ei pitänyt esimiehistään juurikaan. Toisin sanoen haluaa parantaa maailmaa. Hän on hieman sellainen hippi. Tosin hänen tilanteestaan en tiedä ilmeisesti sen enempää kuin arvon Arkkiagentti itsekään.”

    Lievä pettymys käväisi upseerin kasvoilla. 2905 näytti järkyttyneeltä omista kommenteistaan.

    ”Ikävää”, tiedustelu-upseeri vastasi, ja jätti huoneen jälleen hetken hiljaisuuteen.

    ”Vielä yksi asia ystävästäsi”, hän lopulta puhui. ”Jos hänet pakotettaisiin valitsemaan sinun henkesi ja hänen unelmansa väliltä… kumpaan luulet hänen kallistuvan?”
    Mekaanikko mutristeli suutaan. Hänen täytyi laittaa molemmat käsiparinsa puuskaan ja raapia leukaansa. Lopulta hän vain kohotti kaikki kätensä leveästi ilmaan ja pudisteli päätään, tietämätön ilme kasvoillaan.

    ”No”, silmäpuoli sanoi. ”Kenties tulemme saamaan kysymykseen vielä vastauksen”, hän lausui, nousi tuolilta ja kääntyi lähteäkseen.

    Juippi kohotti kaulaansa katsoakseen Arkkiagentin loittonevaa selkää. ”Öh, hei! Mitäs minulle nyt tehdään!?”

    Ovi sulkeutui Tiedustelupalvelun johtajan takana, ja hänen mukanaan tilasta lähti myös vartijapari.

    ”Hän ei tiedä mitään, mistä olisi hyötyä kadonneiden jäljittämisessä”, Arkkiagentti kertoi esimiehelleen.

    ”Miten aiot edetä hänen suhteensa, 007?”

    ”Pidämme hänet lukkojen takana. Mikäli paljastuu, että entinen 273 on elossa, voimme käyttää työläistä panttivankina.”

    ”Mikäli koet sen tarpeelliseksi”, Kenraali vastasi. ”Vielä muuta?”

    Arkkiagentti mietti hetken sanojaan.
    ”Meillä on havainto harhailleesta nazorakista Lehu-Metsän tienoilla. Samalta päivältä, jolloin menetimme yhteyden tiedustelupartio 376:n. Tarkempi tutkimus on osoittanut, että alueelta löytyy jonkinlainen rappeutunut yhteisö, jonka jäsenistö koostuu entisistä Bio-Klaanin jäsenistä.”

    ”Odotatko kapinallisen hakeneen suojaa heidän luotaan?”

    ”Se on mahdollista. Pyydän lupaa selvittää asian aseellisella iskulla.”

    ”Kohde sijaitsee hyvin lähellä Linnoitusta”, Kenraali totesi. ”Mikäli Bio-Klaanin Ilmalaivasto suorittaa intervention, emme voi taata ilmatukea.”

    ”Interventiosta ei ole pelkoa”, Arkkiagentti vastasi. ”Emme aio herättää huomiota.”
    Sitten hän muisti yliagentti 720:n toimintametodit.
    ”Tai mikäli herätämme, tulemme ainakin suorittamaan operaation nopeasti.”

    Nopeasti. Toisin kuin esimerkiksi Koodi Sinisen, joka oli viivästynyt dramaattisesti.

    Nazorakien tiedustelupalvelun torakanverkko kattoi noin puolensataa BRCA2-kameraluotainta, joista pääosa partioi jatkuvasti eteläisillä alueilla. Arkkiagentin makuun liian moni niistä oli alistettu Merivoimien sukellusjoukkojen alaisuuteen vahtimaan kauppaliikennettä.
    Sodan aikana Salainen palvelu oli menettänyt kourallisen lähettimiä. Yksi räjäytettiin sen päädyttyä Klaanilaisten käsiin kuukausia sitten. Saaren eteläosissa kyseisiä laitteita oli myös pudonnut, yleensä viimeisenä havaintonaan tulivasama.

    Järjestelmä olisi voinut olla modernimpikin. Jokaisella luotaimella oli pilotti Vuoren tiedustelutukikohdissa, ja ne kykenivät kolmen vuorokauden yhtämittaiseen toimintaan ennen kuin ne piti tuoda ladattaviksi. Kuva-ja äänidata kärsi huomattavasti BRCA2-laitteiden pakollisesta pienestä koosta – kameroiden kantama ei ollut hyvällä säälläkään kovin montaa sataa metriä.

    Asiaan oli tulossa muutos.

    Muutoksen nimi oli Metastaasi, ja se lepäsi mahtavana hangaaritasanteellaan Vuoren koillisrinteellä. Arkkiagentti asteli metalliportaita ylös tasanteelle, jota pieksi jäätävä kylmyys. Hanki oli rinteillä jo lähes metrin.

    Seitsemänkymmentä nazorakia olivat järjestäytyneet neliöihin suuren ilmalaivan eteen. He olivat tutkijoita, vakoojia, teknikkoja ja pilotteja, mutta kaikilla oli yhtä lailla Tiedustelupalvelun musta haarniska ja visiiri.

    ”Herra Arkkiagentti, Metastaasin miehistö valmiina laukaisuun”, asteli teknikkokapteeni 305 kunniaa tehden eteenpäin. Hänen kuorensa oli vaaleaa kuin etelänmerten hiekka.

    ”Kiitos”, 007 vastasi. ”Määrää heidät asemiinsa.”

    Tiedustelututkija, joka aluksen päällikkönä toimi, antoi määrätietoisen käskyn, ja se oli kaikki, mitä tarvittiin. Miehistö tiesi tehtävänsä ja paikkansa astellessaan suuren, tummanpuhuvan ilmalaivan sisuksiin.

    Arkkiagentti oli saanut useita protesteja nimitettyään tiedemiehen aluksen kapteeniksi, mutta niin kauan kuin ne eivät tulleet Amiraalilta tai Kenraalilta itseltään, hän ei välittänyt. Hän oli uransa aikana huomannut, että toisinaan se tehtävä, johon yksilö kasvatetaan, on resurssien haaskaamista. Jotkut yksilöt ovat saaneet geneettisessä arpapelissä synnyinosaansa paremmat kortit, ja 305 oli ollut yksi niistä. Hän oli loistava insinööri, mutta myös erittäin tehokas johtaja. Eikä vain sotilaallisen järjestelmällisyytensä takia, vaan kykynsä inspiroida kaikenarvoisia alaisiaan.
    Se oli melkein yhtä hyvä tapa lisätä yksilöiden tehokkuutta kuin motivaatioferomonit.

    ”Teknikkokapteeni, puhu minulle”, 007 määräsi seuratessaan toimintaa aluksen ympärillä.
    ”Ankkuroidumme valokiveen AZ4 saaren etelärannikon yläpuolelle. Kierrämme ensin kaukaa pohjoisesta häivetilassa, ettei vihollinen saa tietää olemassaolostamme”, vaaleamusta nazorak selitti suunnitelmaa, jonka oli käynyt läpi satoja kertoja.
    Metastaasin olemassaolo oli yksi niistä monista Imperiumin salaisuuksista, joista edes kovin moni johdosta ei tiennyt. Ei siksi, että siitä tietäminen olisi ollut haitallista kenellekään, vaan siksi, ettei tiedonpalanenkaan laitoksen olemassaolosta livahtaisi ulkopuolisten käsiin. Ilmalaiva oli aseistettu hyvin kevyesti, eikä kykenisi puolustautumaan oikeaa hyökkäystä vastaan.

    ”Te siis saitte aurinkojärjestelmän toimimaan?”
    ”Kyllä, saamme virtaa suoraan valokivestä. Voimme pysyä ilmassa käytännössä ikuisesti, kunhan vain saamme elintarviketäydennyksiä.”
    ”Mihin kameraratkaisuun päädyitte lopulta?” 007 kysyi hyväntuulisena.
    ”Meillä on kaksi 78-senttistä putkea ja kuusitoista 39-senttistä, 360 asteen suunnattavuudella ja yöominaisuuksilla. BRCA2-verkon keskus on myös siirretty ylös.”
    ”Voitte vetää puolet luotaimista ylös muutostöitä varten välittömästi kun olette valmiita.”
    Teknikkokapteeni nyökkäsi.
    ”Voitte nousta”, Arkkiagentti totesi lopulta. Hän tunsi ruumiinlämpönsä laskevan epämiellyttävästi tasanteella oleilusta. ”Na Zora!” hän toivotti, tosin vailla sitä aatteen paljoa jolla toiset sen huusivat. ”Onnistukaa.”
    ”Na Zora!” 305 vastasi tervehtien.

    Arkkiagentti seurasi, miten ilmalaiva lähti nousuun. Mustan ja tummanvihreän värinen alus oli Imperiumin uusin ja kehittynein ilma-alus. Sen määrärahoitus oli ollut jäätävä kamppailu Kenraaliluutnantti 003:n kanssa, mutta lopulta Kenraali oli aina kallistunut Tiedustelupalvelun kannalle.

    Suuren mustan kupolin alla levisi tusina vihreitä siivekkeitä ja orgaanisia kapseleita, joista avautuisi ylhäällä silmiä ja korvia imperiumille. Alapinnasta sojotti myös antenneja ja vastaanottimia, joilla Metastaasi olisi jatkuvassa yhteydessä niin Pesään kuin kaikkiin luotaimiinkin. Osa niistä oli osa aluksen koodinmurtojärjestelmää radiokuuntelua varten.

    Sadassa metrissä alus aloitti katoamisensa, kun häivelaitteisto kytkettiin päälle. Tasanteella oli enää joitakin huoltotorakoita purkamassa lähtötelineitä ja siirtelemässä niitä sisätiloihin raputrukeilla. Arkkiagenttikin poistui jäätävältä vuorenrinteeltä takaisin maan alle.

  • Nazorak, joka tiesi liikaa…

    Pesävuori, Nazorakein salainen vuoritukikohta

    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, yksi!”

    Zankrzoralainen huuto kajahti äänenvahvistimesta suuressa rakennushallissa. Iso huone sijaitsi rakennuksen kaakkois-kulmassa. Sen eteläis- ja itäseinä toimivat rakennuksen ulkoseininä ja eteläseinän ikkunasta aukesi suora näkymä Vuoren huipulle. Kaksikerroksinen työpaja, joka oli aiemmin tarkoitettu isompien kulkuvälineiden ja teknisten koneiden massatuotantoon oli nyt tyhjennetty keskeneräisistä koneista. Hallin keskellä seisoi useassa rivissä satapäinen nazorakjoukko. He olivat tuon paikan hyönteismäisiä mekaanikkoja. Mutta nyt he eivät olleet töissä.
    Heitä ei päästetty töihin.

    Päiviä sitten tapahtuneen välikohtauksen vuoksi Imperiumin Tiedustelupalvelun mustat agentit olivat ottaneet hallinnan vuoritukikohdassa. Vuoritukikohdan työntekijät olivat nyt jatkuvan tarkkailun alaisia.

    Kului hetki, mutta sitten mekaanikkojen ruskeiden rivien välistä erkani kuulutuksesta sarjanumeronsa tunnistanut. Nazorak oli laiha ja tällä oli pitkät sormet. Hän käveli epävarmoin askelin, koska hän tiesi, että häntä tarkkailtiin. Mekaanikko vilkuili hätäisesti ympärilleen. Korkean rakennushallin seinustoja kiertävillä metallisilloilla seisoi mustanpuhuvia torakoita, jotkä pitelivät automaattiaseita ja tummia naamioita kasvoillaan. Sitten mekaanikko katsahti huoneen sivuille. Agentit valvoivat jokaista ulospääsyä. Huoneen itäpäädyssä oleva suuri nostoportti oli kiinni. Epäonninen mekaanikko ei voinut muuta kuin kävellä huoneen poikki.

    Astellessaan seinustalle nouseville rappusille hän seisahtui empien. Mutta sitten yksi seinustalla olleista tummista agenteista käveli rivakasti hänen taakseen. Ruskea mekaanikko sai kovan töytäisyn automaattiaseen tukista selkäänsä viivyttelystä. Mekaanikko pyyteli kovasti anteeksi ja nousi metalliset portaat selkäänsä pidellen. Kuului kova metallinen kolina, kun kynnelliset jalat astelivat rautaritilästä tehtyjä portaita ylös.
    Portaat johtivat sillalle. Mekaanikko erotti nyt selvemmin kuuluttajan, joka oli huutanut hänen nimensä. Kuuluttaja oli pulskahko agentti, joka oli pukeutunut mustaan sotilasmantteliin ja piti päässään suikkaa. Hänellä oli jopa muutama arvomerkki rinnassaan. Kuuluttaja ei vaivautunut edes katsomaan mekaanikkoon, vaan hän silmäili arvokkaan näköisenä käsissään pitämää paperiluetteloa. Kuuluttaja seisoi erään oven vieressä yhdessä toisen, hieman laihemman agentin kanssa.
    Laihempi avasi seinässä olevan oven mekaanikolle. Työläisnazorak katsoi avattua ovea epävarmasti, mutta kun hän vilkaisi taakseen, hän huomasi toisen visiiripäisen agentin ilmestyneen taakseen. Mekaanikko nielaisi kuuluvasti ja lopulta astui ovesta sisään.

    Alhaalla huoneen lattialla rivissä seisovat työläiset katsoivat, kuinka jälleen yksi heidän tovereistaan katosi huoneeseen. Niin kuin pari heistä aikaisemmin.

    Mutta yksikään heistä ei ollut koskaan tullut ulos.

    Kului noin vajava vartti, kun huoneen ovi viimein raottui hieman. Oven raosta kurkisti visiirikasvoinen agentti, joka sanoi kuuluttajatorakalle neutraalisti: ”Seuraava.”
    Kuuluttaja nyökkäsi ja veti alemmassa käsiparissaan pitämällä kynällä viivan sen mekaanikon sarjanumeron yli, joka oli hetki sitten astellut ovesta sisään. Sitten hän katsoi listassa seuraavan sarjanumeron.
    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, neljä!”

    Hetken kuluttua nazorakrivistä irtosi jälleen oman sarjanumeronsa harmikseen kuulut mekaanikko. Edeltäjänsä lailla hän käveli vastentahtoisesti portaat ylös ja agentti aukaisi hänelle huoneen oven. Mekaanikko astui pelokkaasti sisään.
    Huone oli pieni. Sen seinät olivat yhtälailla metallinsiniset, kuten kaikki muutkin rakennuksen seinät. Oven vastakkaisella seinällä oli yksi ikkuna, joka toi valoa muuten hämärään huoneeseen. Huoneen keskellä oli pieni pöytä, jonka edessä oli kaksi tuolia. Vain toinen tuoleista oli tyhjä. Mekaanikko silmäili hermostuneesti huoneessa olevia henkilöitä. Huoneen vasemmassa päässä, joka oli lähempänä mekaanikkoa, seisoi mustavisiirinen agentti. Hän ilmeisesti oli se, joka ilmoitti kuuluttajalle seuraavan vuorosta. Huoneen oikeassa päässä seisoi myös toinen visiiripäinen agentti, joka piteli myös jonkin sortin lehtiötä kädessään.

    Mutta sitten mekaanikon katse osui nazorakiin, joka istui pöydän päässä häntä vastapäätä. Limen vihreät silmät tuijottivat takaisin.
    Kapteeni 666 istui kädet puuskassa, oikea jalka ristissä nojaten vasempaan polveen. Hänellä oli päällään musta haarniskansa, joka itsessään viesti siitä kuinka korkea-arvoinen upseeri hän oli. 666:n musta viitta oli laskettu tuolin selkänojalle. Kapteenin vihreät silmät katsoivat tuimasti mekaanikkoa.
    ”Istu, ole hyvä.”
    Mekaanikko tiesi, että lause oli ollut enemmän käsky kuin kehotus. Ruskea nazorak vilkaisi pöydän edessä olevaa tuolia, joka oli vapaana. Mutta sitten hänen katseensa siirtyi lattiaan tuolin ympärillä. Lattialla oli muutamia lammikoita vihreitä veriroiskeita.

    ”No niin, arvoisa nazorak 2904. Kerro minulle, missä jäätutkijanne on”, kapteeni sanoi maireasti tuijottaen suoraan mekaanikon silmiin.

    2904 nielaisi hermostuneena. Hän vastasi värisevällä äänellä ”E- en tiedä. En ole nähnyt häntä sen jälkeen kun te tulitte tänne…”

    Nazorakupseerin suu vääntyi epämiellyttävään hymyyn.
    ”Vai niin. Oletteko osallinen kapinaan?”

    ”En! E- en missään nimessä! Rakastan Imperiumia ja haluan palvella sitä. En tiedä mistä puhutte!” Nazorak-mekaanikko hätääntyi.

    ”Minä haluan uskoa sinua, poikaseni”, kapteeni totesi ja siirtyi tutkailemaan kynsiään, ”mutta me emme ole edelleenkään löytäneet 273:a. Hänellä ei ole paikkaa ulkomaailmassa. Hän ei voi palata minnekään muualle kuin tänne. Meillä on siis vahvat perusteet uskoa, että hän on täällä ja piilottelee.”

    ”M- mutta Tiedustelupalvelu on ollut täällä monta päivää! Miten t-te ette olisi jo löytäneet häntä? Uskokaa, en tiedä mitään. Minä pyydän…”

    ”Ei”, 666 sanoi vahvasti ja iski nyrkkinsä pöytään. ”Te olette sen petturin saastuttamia. Ja te valehtelette.”
    666 laski kätensä tuolinsa käsinojilla ja huokaisi syvään. ”Valitettavasti emme päässeet sen pidemmälle kuin viimeksikään”, Kapteeni sanoi ”Teidät tuomitaan kuolemaan ilman oikeudenkäyntiä.”
    Ennen kuin 2904 ehti käsittää upseerin sanoja, Kapteeni nousi seisomaan ja veti miekkansa huotrasta. Mekaanikko kerkesi nähdä vain vilauksen kiiltävästä terästä. Sitten huone heilahti hänen silmissään. Huone lakkasi pyörimästä, kun nazorak löi otsan lattiaan. Hän tunsi kaulassaan hirvittävää kipua.

    Tai siinä kohdassa, missä ennen oli ollut kaula.

    2904 kuuli, kuinka hänen loppuosa ruumiista jysähti maahan, kun tuoli kaatui selälleen. Työläinen saattoi vain katsoa sivusilmällä, kuinka toinen agenteista tarttui hänen velton ruumiinsa kainaloista ja retuutti sen ikkunan viereen. Sitten musta nazorak avasi ikkunan. Agentti nosti päättömän ruhon ensin riippumaan ikkunankarmiin ja lopuksi tarttui tämän jaloista. Nazorak työnsi jalkoja ja mekaanikon ruumis tippui ikkunasta näkymättömiin.

    2904 aukoi suutaan, muttei saanut mitään sanotuksi. Se saattoi osin johtua järkytyksestä tai osin siitä, että hänen olematonta kurkkuaan kuivasi.
    Mutta sitten ikkunan edessä seissyt agentti kääntyi katsomaan lattialla makaavaa irtopäätä. 2904 kakoi suustaan sanoja, kun mustavisiirinen nazorak tarttui irtopäätä tuntosarvista ja nosti tämän ilmaan.
    ”E- ei. Älkää…” irtopää sai sanotuksi. Mutta avunpyynnöt eivät hetkauttaneet agenttia, vaan tämä heitti pään lopun ruumiin seuraksi.

    Irtopää tippui tömähtäen jäiseen maahan. Rakennuksen ulkopuolella oli kirkasta. Vielä jotenkuten tajuissaan oleva 2904 näki, kuinka kaksi agenttia poimivat hänen ruumiinosansa verisestä lumesta ja kantoivat ne jäisen kielekkeen reunalle. Ruumis ja irtopää heitettiin reunan yli isoon pudotukseen.

    666 kuivasi miekkaansa kankaanpalaseen. ”Monesko se olikaan?”
    Lehtiötä pidellyt nazorak luki muistiinpanojaan. ”Kahdeksas.”
    666 pyöritteli silmiään. ”He eivät tosiaan näytä tietävän mitään. Kuka on seuraava?”
    Agentti silmäili omaa listaan tukikohdan nazorakeista. ”Seuraava on myös mekaanikko. 2905.”

    Kapteeni lopetti miekkansa kiillottamisen.
    ”Aah, sen tiedemiesäpärän kaveri. Käske tuoda hänet sisään.”

    Ovi raottui taas ja ruumiin ulos heittänyt agentti sanoi tukevahkolle kuuluttajalle ”Seuraava”.
    Kuuluttaja veti kynällään viivan edellisen sarjanumeron yli. Sitten hän lausui kuuluvalla äänellä:
    ”Kaksi, yhdeksän, nolla, viisi!”

    Korkea-arvoinen agentti katseli ruskeiden työläisten tekemiä rivistöjä odottaen.
    Kukaan ei astunut pois rivistä.

    ”Kaksi. Yhdeksän. Nolla. Viisi.” Kuuluttaja toisti jämerämmällä äänellä.
    Kukaan ei vieläkään näyttänyt tulevan esiin. Ruskeiden mekaanikkojen rivissä alkoi kuulua pientä supinaa, vaikka puhuminen oli kielletty.
    ”Missä se nyt on…”
    ”En tiedä. Se hommaa kohta meidät kaikki liriin!” Kuiskivat kaksi työläistä toisilleen rivien keskellä.

    Tukeva suikkapäinen nazorak alkoi näyttämään jo kärsimättömältä. ”Jos joku tietää, missä nazorak 2905 on, suosittelen kertomaan sen heti!”
    Kukaan mekaanikoistakaan ei näyttänyt tietävän, missä kyseinen työläinen oli. Mutta lopulta hallin perällä tapahtui liikettä. Mutta ei mekaanikkojen riveissä. Hallin peräseinältä juoksi ruskea nazorak. Hän oli ollut yksi vuoritukikohdan vartijoista, ennen kuin agentit olivat miehittäneet vartiopisteen. Vartijalla oli päällään beigen ruskea talvitakki ja päässään paksu karvahattu. Vartija oli muutoin normaalin näköinen, mutta hänen hampaansa olivat vinot ja ylikasvaneet.
    Nazorak kipitti kovaa vauhtia seinän viereisille rappusi ja kiipesi metallisillalle. Saapuessaan kuuluttajan luo hän repi hattunsa päästään ja teki kunniaa agentille.
    ”Olen 2832, paikallinen vartija. Minä tiedän, missä kyseinen nazorak on.”
    ”No missä?” Kuuluttaja kysyi nyrpeänä. Hän ei edes yrittänyt peittää inhoaan vartijan epämuodostuneista hammasriveistä.
    ”No, minä…” 2832 aloitti hieman kiusaantuneesti, ”vangitsin hänet toissa päivänä hänen oltuaan humalassa. Hän on selliosaston huone 1:ssä.”
    Kuuluttaja katsoi nazorakia kärttyisesti. ”No miksette kertoneet siitä aikaisemmin?!”
    ”Ku- kukaan ei kysynyt…”

    Musta nazorak pyöritteli silmiään päässään. ”Te kaksi. Hakekaa nazorak 2905 selliosastolta.” Kuuluttaja sanoi kahdelle visiiripäiselle agentille, ”Ja sinä. Palaa sinne mistä tulitkin.” Hän sanoi huonohampaiselle vartijalle.
    2832 puristeli karvahattuaan käsissään laskeutuessaan portaita alas agenttien jäljessä. vartija poistui jälleen huoneen peräseinälle, kun kaksi mustaa agenttia astuivat pois rakennushallista kapealle käytävälle. Käytävä oli synkkä ja sen seinät ja katto oli yhtä lailla tumman sinistä metallia kuten kaikki muukin rakennuksessa. Käytävän varrella oli useita ovia eri työpisteisiin. Kaksi agenttia kävelivät yhden huoneen ohi, jonka ovi oli auki. Pienellä vilkaisulla toinen agenteista näki, että huone oli sisältä päin palanut.
    Kaksikko saapui rakennuksen aulaan, joka oli hieman leveämpi ja laajempi kuin aikaisempi käytävä. Lattialla kulki muutamia jatkojohtoja ja katossa roikkui kelmeitä loistelamppuja. Huoneesta oikealle avautui toinen käytävä ja seinän vierestä kulki toiset metallirappuset ylmpään kerrokseen. Portaita vastapäätä oli kuitenkin jykevät metalliovet. Torakkakaksikko asteli ovien eteen ja ne aukesivat sihahtaen, kun toinen heistä painoi pitkällä sormellaan paneelia ovien vieressä.

    Nazorakit astuivat kylmään ilmaan. He olivat olleet monta tuntia sisällä hämärässä, ja nyt visiirit tulivat tarpeeseen heidän astuessaan kirkkaaseen valoon. Agentit kääntyivät ovilta vasemmalle ja laskeutuivat liukkaat betoniportaat jäiselle polulle, joka vietti lievästi alaspäin. Polku vei neljän vastaavan risteykseen. Eteenpäin, eli tukikohtaa edestäpäin katsoen oikealle jatkava polku vei päärakennukselle, eli isoon torniin jossa asukkaiden nukkumakapselit ja ruokatila sijaitsivat. Risteyksestä mäkeä ylöspäin jatkui kaartuva polku, joka vei päärakennuksen takana olevalle pienelle varastolle. Risteyksestä pienen mäen alaspäin laskeutui toiset betoniportaat, jotka johtivat suuren kielekkeen reunalla olevalle helikopterikentälle. Mustat nazorakit kuitenkin jatkoivat suoraan päärakennukselle.

    Agenttien hengitys höyrysi ilmassa mustien visiirien alta. Taaempana kävellyt agentti ärähti, kun hän joutui pyyhkimään visiirinsä pinnasta muodostuneen huurun.
    ”Että minä vihaan kylmää.” Hän totesi lopulta toverilleen.
    ”Älä valita” edessä kävellyt sanoi, ”Me olemme vain töissä täällä, emme huviretkellä.”
    ”Mutta ei se silti muuta suhtautumistani kylmästä.”
    Kaksikko hiljeni jälleen, kun he saapuivat päärakennuksen seinustalle. Mutta he eivät astelleet pääovelle, vaan laskeutuivat seinustan vieressä olevia portaita alas maassa olevaan betonisyvennykseen maanpinnan alapuolelle. Rakennuksen seinässä oli yksi paineovi ja numerokoodilla varustettu paneeli. Kaikille vuoritukikohtaan tulleille agenteille oltiin kerrottu oven avauskoodi, joten etumainen nazorak naputteli heti oikeat numerot paneeliin ja teräsovi aukesi.

    Nazorakit astuivat pieneen selliosastoon, joka sijaitsi päärakennuksen kellarissa. Selliosasto oli ehkä pienin, mitä tuossa Imperiumissa löytyi. Vain seitsemän vaivaista putkaa. Eikä suurinta osaa niistä oltukaan käytetty moneen vuoteen. Paitsi yhtä.

    Agentti painoi nappia selli nro. 1:n oven paneelissa. Oven lukitus meni pois päältä ja tumma nazorak aukaisi oven. Ensi näkemältä sellissä ei ollut ketään eikä mitään kalusteita – muuta kuin oikeassa nurkassa oleva unikapseli. Kapseli oli pystysuunnassa nazorakia pitempi ja leveämpi, hieman soikion muotoinen. Kapselissa oli vihreä lasikansi ja kapseliin johti johtoja ja putkia lattialevyjen alta.

    Toinen agenteista koputti sormellaan laitteen kanteen, kun toinen jäi seisomaan oven eteen ase valmiina. He odottivat hetken, mutta kapseli ei vieläkään auennut. Agentti vilkaisi ovella seisovaa kollegaansa, joka kohautti harteitaan. Nazorak kääntyi kuitenkin takaisi katsomaan kapseliin. Hän tarttui kapselin reunassa olleeseen kahvaan ja väänsi sitä. Kapselin kansi raottui sihahtaen ja vihreä kaasu tuprusi sen sisältä huoneen ilmaan. Agentti nosti kapselin kannen kokonaan ylös. Unikapselin sisältä paljastui kyljellään kuorsaava mekaanikko.
    ”Ylös!” Agentti komensi tätä. Mutta mekaanikko käänsi hieman kylkeään ja mumisi jotain unissaan. Musta nazorak katsoi hetken ruskeaa mekaanikkoa. Sitten hän tarttui tiukalla otteella tämän tuntosarvesta ja vetäisi 2905:n kapselin reunan yli. Hintelä nazorak rojahti lattialle.
    Ruskea nazorak heräsi viimein ja totesi hiljaa: ”On se kumma kun ei edes putkassakaan voi nukkua..”
    Hän hieroi unisia silmiään ja kohotti katseensa vain huomatakseen automaattiaseen piipun silmiensä edessä.
    ”Jaha…”
    ”Oletko sinä 2905?” Agentti kysyi ihan vain muodollisuuden vuoksi tältä.
    ”Mhh… En ole nyt aivan varma. Ota nyt noista numeroista selvää.” Juippi totesi hieroen kolahtanutta päätään. Isku lattian kanssa ei yhtään parantanut hänen krapulasta kärsivää päätään.
    ”No oletetaan, että olet” visiiripäinen nazorak lausui hieman ärtyneenä, ”Me viemme sinut nyt kuulusteltavaksi.”
    ”O- onko nyt aivan pakko? En niin millään jaksaisi.” Mekaanikko sopersi kammetessaan itseään ylös, ”Voisitteko odottaa huomiseen?”
    2905 astui muutaman laiskan askeleen, mutta jäi ottamaan tukea sellin ovesta. Agentti ei enää jaksanut komentaa juopunutta mekaanikkoa vaan survaisi tätä automaattiaseensa tukilla takaraivoon.
    ”Nyt karzahnin vetelys liikettä siitä!”
    Ruskea nazorak ei kuitenkaan astunut enää askeltakaan, vaan alkoi hiljalleen kallistua eteenkäsin. Oven toisella puolella seissyt nazorak joutui väistämään, kun mekaanikko rojahti toistamiseen naamalleen lattialle.
    ”…”
    ”…”
    ”Perkeleen tunari!” Ovella seissyt agentti huusi, ”Millä me nyt tuo saadaan hereille?!”
    ”No en minä tiedä! Työnnetään sen pää vaikka lumihankeen, jos ei muu auta…”

    Ja näin he tekivät.
    Saatuaan unisen mekaanikon jälleen jaloilleen, agentit lähtivät taluttamaan häntä kohti työrakennusta. Toinen agenteista käveli Juipin edessä, toinen takana. Noustessaan betoniportaita ylös, taaempi mustista nazorakeista liukastui jäisissä portaissa ja kaatui takamukselleen maahan.
    ”Voi skarrarin skarrar!” huusi kaatunut agentti, joka oli sama joka aiemmin oli valittanut lumesta.
    Portaisiin pysähtynyt 2905 totesi hieman huvittuneesti: ”Jaa. Jääpartio ei ole näemmä hoitanut hommiaan…”
    ”Mika karzahnin jääpartio?” Ylöskömpivä musta nazorak katsoi kiukkuisesti mekaanikkoon.
    ”Jäätutkija asetti pari työntekijää pitämän huolen tukikohdan lumitöistä ja jäiden poistosta. Mikäköhän heillä on kun eivät ole hoitaneet hommiaan…”
    Juipin edessä seissyt agentti tökkäsi aseellaan mekaanikkoa olkapäähän merkiksi siitä, että tämä jatkaisi matkaa.

    Kolmikko astui takaisin aulaan. He kävelivät samaa hämärää käytävää pitkin. Nazorakien ohittaessa yhden aukinaisen oven, Juippi ehti nähdä sivusilmällä huoneeseen. Huoneessa hääri kuusi valkotakkista tiedemiestä pitkän pöydän ympärillä. Juippi ehti juuri ja juuri nähdä puretun ampuma-aseen pöydällä. Mekaanikko tunnisti sen yhdeksi 273:n luomukseksi. Enempää aikaa hänellä ei kuitenkaan ollut kurkkia, kun agentit jouduttivat häntä jo eteenpäin.

    Kun he astuivat rakennushallin ovesta sisään, monien mekaanikkojen katseet kääntyivät heidän toveriinsa. Moni heistä ajatteli näkevänsä hänet viimeistä kertaa. Juippi talutettiin portaat ylös ja tukevahkon kuuluttajan ohitse kuulusteluhuoneeseen, jossa 2905 istutettiin tuoliin. Hän katsoi ensin vihaisesti agentteja, kunnes huomasi pöydän päässä istuvan Kapteenin. Juipin silmät paisuivat hieman. Ennen kuin 666 ehti aloittaa, mekaanikko huudahti: ”Oletteko te Kapteeni Puhtaus?”
    ”… kyllä. Sillä nimellä ne kaiketi markkinoivat”, kapteeni tuhahti yllättyneenä.

    Juippi ei meinannut enää pysyä kitiinisessä tukirangassaan. ”Olen nähnyt kaikki teidän elokuvanne ja julisteenne! Mielestäni parhain tarina teistä on se, jossa te voitatte Toista, Zyglakeista ja Steltinpeikoista tehdyn hybridin!”
    666 hymähti ja nojasi poskensa nyrkkiinsä huvittuneena. Hän päätti piruuttaan leikkiä mukana kiinnostunutta. ”Ai niinkö! Mukava kuulla.”

    2905 hymyili leveästi.
    ”ja yksi parhaimmista julisteista- mitä tässä tuolissa on? Takamus tuntuu liimaantuvan kiinni.” Nazorak liikahti hieman tuolillaan, muttei huomannut lattiassa olevaa verta, ”Yksi suosikkijulisteistani oli se, jossa seisoitte sen valtavan matoranpääkallokasan päällä!”
    Juippi nauroi innoissaan ja Kapteeni liittyi mukaan hänen nauruunsa. Mutta sitten Kapteenin ilme muuttui hetkessä haudanvakavaksi.
    ”Joko lopetit?”
    Juippi hekotti vieläkin, mutta hänen naurunsa hyytyi nopeasti nähtyään 666:n muuttuneen ilmeen.

    ”Sinä olit käsittääkseni”, 666 lausui myrkyllisesti, ”Jäätutkija 273:n ystävä. Pitääkö tämä paikkansa?”
    ”Niin taidan olla. Tuli sen kanssa tehtyä asioita yhdessä.” Juippi myönsi.
    Musta nazorakupseeri veti esiin koristeellisen tikarin ja alkoi pyöritellä sitä käsissään. ”Kuten suunniteltua kapinaa Imperiumia vastaan?”
    Juippi näytti rehellisesti hämmentyneeltä. ”Jaa siis mitä kapinaa?”

    ”Ystäväsi osallistui kapinointiin Nazorakein Imperiumia vastaan. Hän on yhteiskunnan vihollinen numero yksi. Jos sinulla on jotakin informaatiota hänen olinpaikastaan, puhu nyt, tai voin luvata, että sinä kuolet”, kapteeni sanoi ja heitti tikarin päin Juippia. Tikari osui tuolin selkänojaan aivan torakan pään vieressä. ”Hyvin tuskallisesti.”

    2905:n pää kääntyi hitaasti katsomaan tikaria ohimonsa vieressä. ”Sinänsä, kun asian noin ilmaiset… Mutta en ole nähnyt 273:a moneen päivään. Viimeksi, kun näin hänet, taisin olla… Öhm, uninen. Lisäksi minulla on nyt kamala päänsärky, joka ei auta muistamistani. Ja minua harmittaa myös se, että olen hukannut yhden asian.”
    ”Ainoa kadoksissa oleva asia, joka minua kiinnostaa, hyvä kansalainen”, kapteeni naurahti, ”on torakka kaksi. Seitsemän. Kolme.”
    2905:n suu vääntyi hieman hermostuneeseen hymyyn kuultuaan Kapteenin äänenpainon. ”Öhm. Kuulin jotain huhua mekaanikkojen keskuudessa, että Jäätutkija oli häipynyt täältä pari päivää sitten muutaman tyypin kanssa ilmatyynyaluksella…”
    Kapteeni Puhtauden takana seisova agentti kirjoitti muistiin kaiken, mitä 2905 kertoi.
    ”Tiedän kyseisen yksityiskohdan jo. Olin itse paikalla”, 666 sanoi ja huokaisi. ”Kerrohan, poikaseni, olitteko läheisiäkin?”

    Ruskea nazorak katseli ympäri huonetta puhuen samalla vähättelevällä äänensävyllä. ”Nooh, tuli sen kanssa tunnettua pitkään… ja joskus saatettiin kertoilla hauskoja juttuja toisillemme. Ja kerran se tais estää minua tippumasta alas päärakennuksen katolta. Kuis niin?”

    ”Uskotko hänen välittävän sinusta, poikaseni?” 666:n ääni kuulosti lähestulkoon isälliseltä, mikä sai upseerin vaikuttamaan vain entistä uhkaavammalta. Kapteenin silmät sen sijaan hehkuivat kuolemaa. Juippi ei pitänyt tilanteesta lainkaan. Juippi vetäytyi syvemmälle tuoliinsa nojaten selkänojaansa vasten.
    ”Jaa… Hankala sanoa. Ehkä?”

    ”Toivottavasti hän välittää sinusta tarpeeksi, jotta sinut on hyödyllistä pitää hengissä, vai mitä sanot?” Kapteeni nauroi julmasti ja napsautti sormiaan, jolloin agentit tarttuivat Juipin isompiin käsivarsiin ja nostivat hänet ylös tuolista.
    ”Öh, minne minut nyt viedään?” Mekaanikko kysyi varovaisesti.
    ”Sinut viedään vielä väliaikaisesti takaisin tukikohdan selliosastoon – eri selliin kuin viimeksi. Sen jälkeen pääset A-luokan vankihelikopterilla suoraan tiedustelupalvelun vartioiduimpaan selliin.” 666 naurahti.
    Kun agentit retuuttivat Juipin huoneen ovesta ulos, 2905 totesi hiljaa itselleen: ”No saanpahan nukkua vielä hetken…”

    Alhaalla hallin lattialla seisseet nazorakit hämmästyivät, kun agentit retuuttivat mekaanikkoa takaisin alas portaita. Hän oli ollut ainoa, joka oli poistunut elävänä tuosta huoneesta. Tuolla nazorakilla oli mitä ilmeisemmin maaginen kyky selvitä kaikista ongelmista.

    Saatuaan käskyn lopettaa kuulustelut korkea-arvoiselta Kapteenilta, tumma kuuluttaja keskittyi tarkastelemaan papereitaan. Kuitenkin portaita ylös noussut alempiarvoinen agentti asteli kiireesti hänen luokseen.
    ”Tutkijan helikopteri on saapunut.”
    Kuuluttaja sulki kädessään pitelemänsä kansion mietteissään. Ah, tutkijamme…
    Tukevahko agentti antoi alempiarvoisemmalle luvan mennä ja laskeutui itsekin portaat alas hallin lattialle, josta hän käveli käytävän kautta aulaan ja astui ulos.

    Lumi pöllysi ja punaiset tuuliviirit ja tuulipussit lepattivat voimakkaasti, kun musta helikopteri laskeutui helikopterikentälle. Lentovälineestä laskeutuvat mustat rapujalat kiinnittyivät jäiseen asfalttiin helikopterin alla. Helikopterin ikkunat olivat tummennetut ja koneen kyljessä oli tummanpunaisella värillä maalattu Imperiumin heptagrammi.
    Helikopterin ovi liukui sivuun ja sen matkustamosta laskeutui paksuun talvitakkiin pukeutunut torakka. Tämän perässä koneesta laskeutui kaksi uutta agenttia, jotka kantoivat vaaleanruskean nazorakin matkatavaroita.
    Tukevahko agentti laskeutui varovasti betoniportaat laskeutumiskentälle ottamaan tulijoita vastaan. Hän asteli vaaleanruskean nazorakin eteen ja veti käden lippaan.
    ”Tervetuloa vuoritukikohtaan”, musta agentti toivotti ylpeästi aurinkolaseja käyttävälle nazorakille.

    ”arvon 273.”

    Vaaleanruskea tiedemiesnazorak riisui aurinkolasit vaaleanvihreiltä silmiltään. Hän katseli vuoritukikohtaa hapan ilme kasvoillaan. Hän ei ollut ollut erityisemmin riemuissaan siitä, kun hän oli kuullut että hänet alennettaisiin ja pistettäisiin tämän paikan johtoon. Vain sen takia että hänen edeltäjänsä oli kuollut oltuaan osallisena Imperiumin vastaisessa toiminnassa. Ja nyt hänet pistettäisiin täyttämään petturin paikka.
    Tiedemies kääntyi katsomaan kuuluttajaan päin tervehtimättä tätä takaisin. ”Missä huoneeni on?”
    Agentti kääntyi katsomaan tornimaista päärakennusta ja osoitti sen ylintä kerrosta. ”Upseeriston tilat ovat yläkerrassa. Työtilanne onkin sitten toisessa rakennuksessa.”
    Vaaleanruskea nazorak vastasi hiljaisella nyökkäyksellä. Ainakin hän saisi olla rauhassa alempiarvoisemmista torakoista yläkerrassa. Saisikohan täältä edes kunnon ruokaa?

    Juippi makasi selli nro. 2:n unikapselissa. Sen kansi ei kuitenkaan ollut kiinni, eikä nazorak nukkunut. Hän vain tuijotti harmaata kattoa yläpuolellaan. Hänen täytyi myöntää, että vaikka hän oli selvinnyt useista vaikeuksista pälkähästä, tästä tilanteesta hän ei nyt noin vain luistaisi.
    ”Missähän taskumattini on…”

  • Tuijotusleikki Kuoleman kanssa.

    Bio-Klaanin Saari, Lehu-Metsä

    Aamu valkeni metsän yllä. Ilma ei ollut enää niin lämmin ja aurinkoinen kuin edellisenä vuorokautena. Kylmät, Vuorelta kantautuivat tuulet havisuttivat Lehu-Metsän lehtiä. Jotkut näistä uivertavista tuulista kantautuivat metsän takaisille tasangoille asti ja niiden ulvonta valitti tyhjyydessään. Talvi oli tulossa.
    Vaikka taivas oli harmaan pilvinen, oksien välistä pilkahteli muutamia himmeitä valokeiloja, jotka halkoivat metsän tummaa hämäryyttä. Yksi niistä sattui osumaan juuri uinuvan pakolaisen silmiin. Väsyneet silmät reagoivat hitaasti ärsykkeeseen, mutta lopulta nukkunut hyönteinen sai siristeltyä ne auki. 273 hieraisi unisiaan silmiään unesta ja katsahti ylleen. Hänen kattonaan toimi koivun vaaleanvihreät lehdet ja paksut oksat. Hän saattoi erottaa osan taivasta niiden välistä. Sitten valkoinen Nazorak käänsi päätään ja vilkaisi alapuolelleen. Hän hätkähti ja hänen tasapainonsa meinasi horjahtaa. Maankamaraan oli pienoinen pudotus.
    ”… Ai niin. Nukuin puussa.”

    Laskeuduttuaan turvallisesti maahan, hän taivutteli unisesti jalkojaan. Yö puun oksilla oli ollut pitkä ja hermostuttava, mutta jossain vaiheessa aamuyötä 273 oli uskaltanut nukahtaa. Uni teki kuitenkin hyvää. Jäätutkija nosti kätensä niskansa taakse ja taivutti selkäänsä kaarelle hengittäen samalla rentoutuneesti syvään. Sen jälkeen hän venytti kätensä ja levitti läpikuultavat siipensä erilleen ja päästi leveän haukotuksen, joka ääntyi lopussa hellyyttävän kimeäksi kiljahdukseksi samalla kun hänen tuntosarvensa nousivat pystyyn. Valkoinen nazorak taivutti kaulaansa ja pyöräytteli jumissa olevia olkapäitään. Varmaan vain harva matoralainen rahitieteilijä tietäisi että ulkoinen tukirankakin voisi mennä jumiin.

    Saatuaan aamujumppansa päätökseen 273 vilkaisi leiriään. Missään ei näkynyt jälkiä siitä että joku olisi käynyt nuuskimassa sillä aikaa kun hän oli nukkunut. Tiedemies heilautti takkinsa päälleen ja varmisti, että kaikki hänen tavaransa oli vaatekappaleen taskuissa. Hän tunnusteli hanskattomalla kädellään toista isoista sivutaskuista. Toisessa oli linkkuveitsi, toisessa taas ladattu Azra. Lämpökivi lämmitti toisessa povitaskussa. Hän tarkisti vielä yhden taskun takkinsa sisäpuolelta, kyljen kohdalta. Juipin taskumatti pullotti siellä.
    273:n ajatuksen kantautuivat hetkeksi pois Lehu-Metsän hämäryydestä jonnekin kauas, mutta kuitenkin aivan liian lähelle. Vuorten puhtaan valkoisille rinteille, joitten syleilyssä hänen vanha kotinsa sijaitsi. Jäätutkija huokaisi syvään. Hänellä oli ikävä kotiin. Hänellä oli ikävä entistä elämäänsä.
    Vuorella oli aina niin valoisaa, toisin kuin täällä kirotussa metsässä, hän ajatteli. Mitäköhän Juipille on tapahtunut… Häntä saatetaan epäillä osalliseksi koko kapina-jupakkaan. Hänet saatetaan tappaa…
    273 puisti päätään. Ei. Nyt ei ole aika miettiä tuollaista. Vaikka hän saattaakin olla vaarassa, en voi auttaa häntä nyt, Jäätutkija yritti vakuuttaa itselleen. Sitten hän hymähti ja hänen kasvoilleen kohosi vieno hymy.
    Ja mistäs sitä tietää. 2905 ei kuitenkaan ole mikään eilisen kewan poika. Parhaimmassa tapauksessa hän saattaisi vedättää agentteja tuntosarvesta niin, etteivät he edes huomaisi mitään. Hänhän on aina ollut meistä kahdesta se viekkaampi.

    Ja eihän Juippina tunnettu nazorakmekaanikko itsekään mikään puhdas pulmunen ollut, sillä hänet tunnettiin Pesän vartijoiden ja järjestyksen pitäjien keskuudessa oikeana pikkurikollisena, joka valmisti ja myi laitonta alkoholia muiden työläisten keskuudessa. Hän oli saanut itsensä moniin hankaluuksiin, mutta hän useimmiten onnistui keplottelemaan itsensä kuiville. Toisinaan hän oli saattanut piilotella useita päiviä joissakin ilmastointikanavissa tai metrotunneleissa häntä jahdanneita miliisejä.

    273:a nauratti. Hänelle tuli selvästi hyvä mieli muistellessaan toverinsa kommelluksia. Mutta sitten hän havahtui taas ajatelmistaan. Jäätutkija muisti, että hänen oli aika jatkaa matkaansa. 273 vilkaisi vielä leirinsä jäännöksiä. Nuotion maahan polttamaa jälkeä ja puuhiilen kekäleitä hän ei kovin pystynyt siivoamaan pois. Fe-Wrin luut ja sulat hän oli edellisenä yönä polttanut myös nuotiossa, ettei niistä jäisi paljoa jäljelle. Ennen sitä, hän oli leikannut linnusta kaiken syötäväksi kelpaavan ja taitellut ne metsäraparperin lehtiin kuljettaakseen lihat mukanaan.
    Varmistettuaan vielä kerran, että hänellä oli kaikki mukana, 273 uskoi voivansa jatkaa vaellustaan kohti metsän synkkiä syvyyksiä.

    273 asteli muutaman askeleen. Hän varoi maassa kiemurtelevaa puunjuurta. Hän muisteli, että vähän matkan päässä kulki pieni metsäpolku, jota pitkin olisi helpompaa jatkaa eteenpäin. Valkoinen nazorak sattui vilkaisemaan yllään olevien havujen ja oksien läpi. Taivas oli kylmän harmaata pilvimerta. Jäätutkija tiesi alkutalven olevan alkamassa. Hän oli laskeskellut, että hyvällä tuurilla hän saattaisi ehtiä Saaren etelä-rannalle ennen ensilumen tuloa.

    Tiedemies kuunteli metsää. Ainoat äänet, jotka hän kuuli, olivat tuulen hiljaa kahisuttamat puut ja hänen omat askeleensa, jotka narskahtelivat aluskasvillisuudessa. Muuten metsä oli täydellisen hiljainen. Metsä näytti hämärältä niukassa valossa. Ainoa ääni kuului tuulesta ja askelista. Tuulen ja lehtien suhahtelu kuulosti rauhoittavalta. Jäätutkija päätti lakata keskittymästä tuuleen ja käveli vain eteenpäin. Hänen askelten naksahtelu pudonneiden oksien päällä kaikui hänen mielessään. Narsk, narsk, naks, narsk, ne kaikuivat. 273 käveli aivan normaalisti eteenpäin. Hänen huomionsa alkoi vain herpaantua. Oli vain hän, ympärillä olevat puut, hämärä ja askeleet. Askeleet, jotka kaikuivat hämäryydessä.

    Yht’äkkiä. Äänekäs lehtien humahdus ja oksien taipumisen valittavaa narahtelua.

    Tiedemies säikähti hereille. 273 sydän tuntui hypähtävän kurkkuun. Jäätutkija tähyily villisti ympärilleen. Hän tajusi äänen tulleen puista. Kuunneltuaan hetken oksien helähdyksiä, hän rauhoittui. Sen täytyi olla vain äkillinen tuulenpuuska, joka taivutteli puitten latvoja. Valkoinen nazorak huokaisi helpotuksesta. Hän melkein naurahti omalle säikähdykselleen. Säikähtää nyt tuulenpuuskaa puolikuoliaaksi, hän tuhahti itselleen.

    273 haravoi katseellaan ympäröivää kasvillisuutta. Hän ei ollut vieläkään löytänyt polkua. 273 alkoi epäillä, että hän oli kulkenut vahingossa väärään suuntaan. Hän kääntyi ympäri ja otti pari askelta. Mutta sitten hän huomasi jotain.
    ”Miten täällä on näin pimeää…?”
    Oli aivan kuin se vähäinenkin valoisuus, mitä puitten lehtien läpi pääsi, olisi kadonnut. 273 näki koko ympäristön tumman sävyissä. Ehkä taivaalla lipuu myrskypilviä. Sää on vaikuttanut epävakaiselta viime päivinä…
    Nazorak kuuli oksien natisevan taas äänekkäästi. Tuuli se taas siellä vaan pauhaa, Jäätutkija ajatteli.

    Kunnes hän tajusi jotain. Hän ei kuullut tuulta.
    273 päätti katsoa ylös metsän katon läpi. Taivas ei ollut harmaa. Ei edes tumman harmaa, vaan täysin musta. Hän ei nähnyt taivasta.
    Jäätutkija tajusi viimein. Jokin lentää ylläni…

    Valkoinen nazorak ampaisi nopeasti aluksen varjon alta pois ja painui kyyryyn läheisen mättään ja puun taakse. Hän kaivoi ampuma-aseensa taskustaan ja varmisti että se oli toimintavalmiudessa. Turpeen hapan tuoksu pisti 273:n hajuaistiin. Hänen sydämensä tykytti kiivaasti Nazorakin kitiinikuoren alla.
    Valkoinen tiedemies nosti päätään hitaasti mättään yli. Tästä kulmasta hän saattoi nähdä pienen osan levitoivan objektin reunasta puitten yllä, jonka hän päätteli jonkinlaiseksi lentokoneeksi. Hänen näkemänsä osa aluksesta oli pikimusta. Se oli enemmänkin kuin vain musta. Aivan kuin sen pinta olisi imenyt kaiken valon mustan aukon lailla, eikä heijastanut mitään takaisin. Sen tähden 273:n oli hankala päätellä aluksen muotoa.
    Jäätutkija ei nähnyt moottoreista lähtevää valojäämää eikä kuullut helikopterin propelleista lähtevää jylyä tai mitään, joka olisi saattanut kertoa tiedemiehelle, minkä tyyppinen lentoalus se oli tai miten se pysyi ilmassa. Lentokoneesta ei lähtenyt minkäänlaista ääntä.

    273 hengitti hitaasti ja yritti miettiä hermostuneesti, mikä ja kenen alus oli. Sitten Jäätutkijan huomio kiinnittyi aluksen alla olevien puiden latvoihin. Vaikka alus näytti selvästi levitoivan ilmassa, sen alla olevien puiden latvat olivat painuksissa. 273 oli aiemmin luullut että tuuli olisi heiluttanut ja kahisuttanut oksia. Mutta ei, ei se ollut tuuli. Aivan kuin näkymätön voima olisi työntänyt puiden lehmustoja kauemmaksi mystisestä lentokoneesta.

    Kysymykset velloivat loputtomana virtana Nazorakin ajatuksissa. Kenen alus tuo on? Onkohan se Nazorakeiden, Klaanilaisten vai jonkun muun puolella? Kuka sitä ohjaa? Ja millaista tekniikkaa se käyttää? Mitä se tekee täällä? Oliko se huomannut minut tai leirin valon illalla?

    Hänen ajatukset keskeytyvät, kun tapahtui jotain odottamatonta. Alus liikkui poispäin 273:n olinpaikasta. Nyt tiedemies näki kuinka alus liikkui. Se levitoi sulavasti, huojumatta täysin samalla korkeudella kauemmaksi 273:n näköpiiristä niin, ettei hän enää nähnyt tumman aluksen reunaa. Tiedemies näki enää vain, kuinka puitten painuksissa olleet oksat kohosivat normaaliin asentoonsa yksi kerrallaan sen mukaan, mitä kauemmaksi alus meni ja sen, kuinka uudet oksat joutuivat väistymään sen tieltä.

    273 näki, kuin aluksen luoma yön pimeä varjo väistyi aluksen mukana. Mutta läpinäkymättömän verhon altan paljastu jotain.

    273:n hengitys salpaantui.

    Kaksi hahmoa.

    Jäätutkija painui äkkiä mätästä vasten. Hän yritti olla mahdollisimman hiljaa.
    Miten en huomannut heidän tuloa?! Tiedemies ajatteli paniikinomaisesti. Tulijat eivät olleet päästäneet ääntäkään, eikä heidän tuloaan ollut pystynyt näkemään varjon läpi. Jäätutkija arveli, että hahmot olivat tulleet lentokoneesta. Oli kuin varjo olisi toiminut heille verhona, jonka turvin he olivat saattaneet laskeutua huomaamatta maahan.
    273 yritti parhaansa rauhoittaa itseään. Ei mitään hätää! Ehkä ne eivät huomanneet minua. Mutta mitä he tekevät täällä? Ja keitä he ovat? Ei. Heidän on täytynyt huomata minut. Miksi muutenkaan he olisivat laskeutuneet maahan.
    Kaksi ääntä taistelivat 273:n sisällä. Toinen panikoi ja toinen yritti rauhoitella. Nazorak ei ollut ehtinyt nähdä, keitä tulijat olivat. Toinen tiedemiehen päänsisäisistä äänistä kehotti häntä kurkistamaan turvemättään yli, mutta pelko nähdyksi tulemisesta sai hänen kätensä vapisemaan. Mutta enemmän hänen oli saatava tietää, keitä aluksen mahdolliset omistajat olivat. Siksi 273 rohkaisi mielensä, työnsi paniikkinsa syrjään ja nojasi käsillään edessään olevaan mättääseen niin, että pystyi kurkistamaan sen yli.

    Tuntematon kaksikko olivat eronnut eri suuntiin. Toinen loittoni paraikaa 273:sta katsottuna poispäin viistoon oikealle, toinen taas käveli vain parin metrin päästä 273:sta vasemmalle. Jäätutkija tunnisti oitis lähemmän kaksikosta. Hän katui heti, että oli katsonut sinne.
    Nazorak…

    Jäätutkija painui tiukemmin kiinni mättääseen, ettei nazorakiksi osoittautunut huomaisi häntä. 273 hengitystään. Hän ei uskaltanut katsoa.
    Ei halvatun narkoleptinen nazo sentään! Tietysti juuri minun tuurillani tänne on eksynyt nazorakeja! Mitä teen?! He eivät saa nähdä minua. Miten pääsen livahtamaan heidän ohi. Heitä on kuitenkin kaksi.
    273 yritti kuunnella, missä nazorak käveli, mutta ei kuullut mitään.
    Mahdotonta… Hänen on liikuttava äänettömästi.

    Jäätutkija ei tiennyt, missä nazorak liikkui. 273 epäröi, mutta hänen oli uskallettava katsoa uudelleen. Valkoinen tiedemies nosti hitaasti valkeaa hipiäänsä varpujen takaa. Hän havaitsi mustan päälaen vasemmalla. Hitaasti mustasta nazorakista paljastui lisää 273:n verkkokalvoille sitä mukaa, mitä korkeammalle tiedemies päänsä kohotti. Hän näki jo nazon yläruumiin

    Nazorak oli kylki tiedemiestä kohden. Hän näytti haravoivan katseellaan jotakin maasta. Se tarjosi 273:lle tilaisuuden tutkia torakkaa tarkemmin.
    Jäätutkijan huomio kiinnittyi heti nazorakin haarniskaan. Se oli täysin samanlainen kuin näkemänsä aluksen sivu: täysin musta, joka imi itseensä kaiken valon, eikä antanut heijastuksia. Haarniska sai koko nazorakin näyttämään mustalta siluetiltä, kuin kaksiulotteiselta varjolta hämärässä metsässä. Kuin tasolta, joka ei olisi osa tätä maailmaa.
    273:n katse siirtyi ylemmäksi tutkimaan torakan kasvoja. Nazorakilla oli päässään musta visiiri, joka oli varsin yleinen Nazorakein tiedustelupalvelun agenteilla. Se ja visiirin takaa paljastuva mustahipiäinen takaraivo viittasivat yhä varmemmin mustahaarniskaisen hahmon olevan 007:n leivissä.

    273 painui alemmas ja kirosi hiljaa. He ovat tiedustelupalvelusta! Heidän on täytynyt saada vihiä, että olen elossa! 007 on täytynyt lähettää heidät tänne…

    Jäätutkija yritti malttaa mielensä ja estää pelon valtaamasta häntä. Kaikki olisi hyvin, jos hän pysyisi hiljaa. Hän yritti nieleskellä kurkkuunsa nousseen ahdistuksen. Tiedemies yritti vielä kerran kurkistaa katsoakseen agenttia tarkemmin.
    Jäätutkija kohotti päätään kolmannen kerran. Hän näki visiirin peittämän pään, rintakehän, lantion ja…

    Kädet.

    273 katsoi agentin käsiä. Hänen silmänsä laajenivat.

    Ne kädet olivat siniset.

    Juuri silloin 273:n mieleen hiipi kamala muisto. Muisto helikopterimatkasta kapinallisten kanssa vuoritukikohtaan, kun Arkkiagentin salamurhayritys oli epäonnistunut. Jäätutkija oli ollut ohjaimissa ja kuunnellut matkustajatoveriensa kinastelua. Silloin 16765, kapinan alkuperäinen ideoija, oli lausunut runon, jonka jokainen Nazorak hyvin tunsi. Se oli tiedustelupalvelun kertoma runo, jonka tarkoitus oli ollut pelotella kaikkia niitä, jotka uskalsivat asettaa kyseenalaiseksi yhteiskunnan johtoportaan mahdin. Muistutuksena kaikille niille, jotka luulivat ettei tiedustelupalvelu saisi heidän aikeistaan selvää.

    ”’Kätöset nuo siniset…’”

    273:n suu avautui hieman. Kylmät väreet kulkivat hänen selässään. Tuntui kuin jokin kylmä olisi noussut tiedemiehen vatsanpohjasta nieluun asti. Jäätutkija ei uskaltanut hengittää. Hänen katseensa oli vain nauliutunut mustan nazorakin sinisiin käsiin. 273 ei olisi koskaan uskonut näkevänsä heidät.
    Jäätutkija ei ollut koskaan varsinaisesti pelännyt runoa ja uskonut, että se oli ollut vain tiedustelupalvelun keksimä pelote, tai korkeintaan jonkun sisäisen tiedustelun osaston salainen peitenimi, mutta.
    Ei tällaista.

    Ei mitään tällaista.

    Katsoessaan nazorakin käsiä tarkemmin, hän tajusi niiden olevan mekaanisia. Samassa Jäätutkija muisti asian, jota hän ei ollut ajatellut aikoihin.
    Kun 273 oli vielä joskus, monia vuosia sitten toiminut Pesässä pelkkänä laboratorioavustajana ylemmille tiedemiehelle, hän oli sattunut kuulemaan puhuttavan ”koodi sinisestä”. Jäätutkijalla ei ollut silloin ollut kiinnostusta eikä haluakaan tunkea nokkaansa kyseiseen aiheeseen, koska 273 jos joku tiesi, että joitakin Imperiumin salaisista projekteista ei oltu tarkoitettu uteliaiden tutkijoiden kuolevaisille kuuloelimille. Liian tarkkakorvaiset olisivat maksaneet niistä tiedoista hengillään. Mutta nyt, kun hänen muistinsa alkoi valokuvamaisen tarkkuudella nappaamaan otteita pienen nazorakin pienestä elämästä ja kun tiedemies yhdisti vähäiset tiedonjyväsensä mosaiikkimaiseksi kuvaksi, hän toivoi ymmärtävänsä enemmän.

    Mutta näillä vähäisillä tiedoilla ja tiedemiehen vihreillä aivosoluilla pääteltynä, Jäätutkija tiesi nyt mustien nazorakien olevan myös sidoksissa Imperiumin salaisiin tieteellisiin projekteihin.
    Se teki tilanteesta entistä pahemman 273:n kannalta.

    Mutta sitten valkoinen nazorak huomasi piileskelemänsä lajikumppaninen liikahtavan. Jännitys kourasi 273:n vatsanpohjaa, kun hän seurasi kuinka musta nazorak liikahti. Äsken se oli tutkinut hieman kyyryssä edessään ollutta maastoa, mutta nyt se oikaisi selkänsä. Se pysyi kuitenkin aivan liikahtamattomana. Jäätutkija painui tiukemmin mätästä vasten ja kaivoi takkinsa taskusta pistoolinsa.
    Mutta piiloon hän ei mennyt. Vaikka tiedemiehen sisäinen pakokauhu ja itsesuojeluvaisto huusivat häntä painumaan matalaksi, 273 ei halunnut päästää nazorakia silmistään. Hänen täytyi saada tietää, mitä se aikoi.
    Nazorakin pää liikahti.
    Mutta 273 katui heti päätöstään.

    Poistavat kielletyt ajatukset…

    Hitaasti, runon säkeistöt kaikuivat hänen mielessään. Niiden sanoma alkoi tuntumaan painostavammalta ja painostavammalta. Sana sanalta, Jäätutkijan mieli toisti runon sanoitukset yhä pahaenteisemmältä kuulostavalla äänellä. 273 ei pystynyt ajattelemaan järkevästi. Eikä toimimaan. Häntä pelotti liikaa.

    Mutta hänen oli tehtävä jotain. Hän pakotti itsensä keskittymään ja kohdisti ajatuksensa yhteen kiinteään asiaan. 273:n nosti kädessään olevan pistoolinsa koholle ja päästi äänettömästi varmistimen. Hänen kätensä vapisivat. Jäätutkija ei ollut ollenkaan varma, olisiko hänen Azra WZ 36 –zamorpistoolista mitään hyötyä hänelle, mikäli agenteilla oli käytössään Nazorakein parasta tekniikkaa. 273 tietty olisi pystynyt käyttämään Alinollahanskaan heihin, mutta 273 ei tiennyt kuinka hyvin se vaikuttaisi. Se tässä oli pahinta.
    Valkoinen tiedemies ei tiennyt vihollisestaan mitään.


    Kätöset nuo siniset…

    273 yritti saada pakottaa itsensä painautumaan äkkiä alas, muttei kyennyt. Pienikin liike ja agentti näkisi hänet. Jäätutkija rukoili itseltään, mutta hänen jalkansa eivät liikkuneet. Hänellä oli hyvin kuuma. Jäätutkija saattoi vain nähdä, kuinka musta siluetti kääntyi hitaasti runon säkeistöjen samalla kaikuessa hänen mielessään. Oli kuin kaikki nazorakien pahimmat painajaiset olisivat käymässä toteen. Säkeet kaikuivat hänen muuten tyhjässä päässä.
    273:n silmän laajenivat ammolleen.

    Hän veti pienen henkäyksen.

    Musta nazorak katsoi mustan visiirinsä takaa suoraan häneen.

    Vievät päästäsi tiedon jyväset.

    Pelko valtasi 273:n. Hänen sydämensä jyskytti. Hän ei uskaltanut räpäyttää silmiään, eikä hengittämään. Jäätutkijan kurkkua kuivasi ja hänestä tuntui siltä kuin hänen jalkansa olivat betonia. 273 ei pystynyt liikkumaan. Paniikkireaktio sai kaikki maailman ajatukset nyt pyörimään valkoisen tiedemiehen päässä, lamaannuttaen hänet.
    Se näkee minut! Ei helvetti se näkee minut! En pääse pakoon. En pysty edes liikahtamaan. Se katsoo aivan suoraan minuun. Miksei se tee mitään? Mitä se odottaa?! Se näkee minut! Koodi sininen, Kätöset nuo siniset, SINISET KÄDET!

    273:n vapisevat kädet pitivät asetta koholla. Tiedemies puristi pistoolin kahvaa kuin viimeistä oljenkortta.

    Kiihtyvät sydämenlyönnin kaikuivat valkoisen nazorakin päässä ja hän tunsi otsassaan veren tykytyksen. Jäätutkijasta tuntui siltä, että hän saattaisi pyörtyä minä hetkenä hyvänsä. Ehkä 273 oikeasti toivoi sitä. Ettei hänen olisi tarvinnut katsoa agentin kasvotonta visiiriä. Koko metsä, sen pimeys ja latvojen yllä puhertava tuuli tuntui katoavan tiedemiehen maailmasta. Hän ei enää erottanut mustan nazorakin takana olevaa maisemaa. Oli vain kaksi lajikumppania, valkoinen ja musta, jotka tuijottivat toisiaan.
    Mustan nazorakin katse oli niin painostava, että 273 meinasi minä hetkenä hyvänsä antaa ylen paineen alla.

    Jäätutkijan silmät alkoivat hämärtyä. Hän kuitenkin näki silmäluomiensa läpi jotain.

    Ohi kiitäviä näkyjä. Hetkiä hänen elämästään elämästä. Pimeitä luolia. Teräsrakennelmien hämähäkinverkkoja. Satapäisiä väkimassoja ja kaikuvia Na Zora –huudahduksia. Satanistiselta rumputulelta kuulostavia, kaikuvia jalkapohjien kolahduksia. Punainen lippu, jota koristi Pyhä heptagrammi ja Nazorak-siluetti. 001:n ylväät, mutta tuimat kasvot. Laboratoriovälineitä ja sumeita, valkoisiin asuihin pukeutuneita olentoja.

    Jäätutkijan elämä vilisi hänen silmiensä editse.
    273 yritti sulkea silmänsä niiltä, muttei pystynyt. Osa muistoista olivat sellaisia, joita 273 ei olisi halunnut nähdä uudelleen.
    Musta nazorak katsoi edelleen häneen.

    Kaikuvaa naurua. Pimeä huone. Vihreä veripisara liukui kiiltävän terän reunaa pitkin. Digitaalisia kirjaimia. Kaksois-Auringot, jotka lipuivat yhä kiihtyvällä vauhdilla taivaanrannan halki yhä uudelleen ja uudelleen. Lukuiset sinisille papereille piirretyt suunnitelmat mitä monimutkaisimmista laitteista ja aseista, jotka paloivat ja kuihtuivat pois. Alinolla-hansikkaan ensimmäinen luonnos. Rätisevästä ja kohisevasta radiosta kuuluvat zankrzoran kieliset propaganda-lähetykset. Apua anovia tuskan huutoja. Lisää armeijan sotilaita marssimassa. 219:n virnistävät kasvot. Arkkiagentin ensimmäinen vierailu vuoritukikohdassa. Elementaalikiven rauhoittavan kirkas säteily sekavan varaston hämäryydessä. Juipin härskit tarinatuokiot ja hänen juomansa kirpeä maku kurkussa. Aurinkojen laskun kaunis iltarusko värjäsi kimmeltävät hanget punaisiksi. Kaivuuporan rikkoutumisen ääni. Kuusiraajainen hahmo, jonka vakuuttelevat sanat saivat 273:n kiusaukseen. Helikopterimatkan syyttävä tunnelma. Mustavisiiriset agentit. Teloituskomitea. 219 säilä kädessään. Jäätutkijan oma hymy.

    Kaikki nämä muistot johtivat tähän hetkeen. Tähän painostavaan, pelonsekaiseen ja kohtalokkaaseen hetkeen. Kaikkien niiden ohikiitävien muistojen taustalla kaikui tämä hetki. Runon säkeistöt ja sydämen tykytys. Ne kaikuivat ja kaikuivat. Jäätutkija tuijotti agentin mustaa visiiriä. Hän näki oman peilikuvansa heijastuvan siitä. Hän näki omat kasvonsa. Hän näki ilmeensä, joka kasvoillaan hän ei olisi halunnut kuolla.

    273:n koko ruumis vapisi. Tältäkö siis tuntuu kuolla, hän mietti.
    273 tiesi kuolevansa. Se oli vain ajan kysymys. Jollei hän kuollut Imperiumin pelätyimpien demonien käsissä, hän kuolisi sydämensä pysähtymiseen.

    Jäätutkija tunsi olevansa tuskissaan. Hän ei jaksanut enää pelätä. Hän vain toivoi, että se olisi jo ohi. Hän oli luovuttanut. 273 vain rukoili, että pääsisi tuskastaan. Syvällä sisimmissään hän vain toivoi pääsevänsä tästä.
    MITÄ ODOTAT!? TEE SE!

    Mutta sitten.

    Musta Nazorak käänsi päänsä pois. 273 ei ehtinyt edes käsittää mitään, kun musta agentti oli kääntänyt katseensa pois polvillaan seisovasta tiedemiehestä.

    Mi- Mitäh…?

    Vaikka se hetki, kun musta nazorarak oli katsonut häneen oli tuntunut useilta minuuteilta, se oli todellisuudesta kestänyt vain muutaman sekunnin. Jäätutkija ei vieläkään kuitenkaan uskaltanut irrottaa silmiään visiiripäisestä torakasta, joka loittoni jo turvalliselta tuntuvan matkan päässä.
    Lopulta 273 selvisi saamastaan sokista ja havahtui hetkeen. Hän oli kuitenkin aivan ymmällään. Jäätutkija oli ollut aivan varma, että tulisi kuolemaan. Hän oli katsonut itse Kuolemaa silmittömille silmille ja se oli kääntynyt ensin.

    Miksi se ei tappanut minua. Se- Se vain kääntyi pois… Eikö se pitänyt minua minään uhkana? Miksi se säästi minut? Sehän näki minut…

    Tiedemies vilkaisi käsiään ja huomasi vasta nyt, että tärisivät holtittomasti. 273:n sydän hakkasi edelleen kuin juoksevalla muokalla. Adrealiini kohisi vihreän ja violetin kirjavissa suonissaan. Helpottuneisuuden lämmin tunne värähteli hänen valkoisen kehonsa läpi. Se tuntui nazorakista niin hyvältä, että 273 olisi voinut vaikka ampua itsensä siihen paikkaan. Jäätutkija haukkoi henkeä ilmanpuutteesta kärsiville keuhkoilleen. Se hetki tuntui niin hyvältä. 273 tunsi olevansa elossa.

    Saatuaan itsensä jälleen hallintaansa, 273 uskaltautui jälleen vilkaisemaan siihen suuntaan, minne agentti oli mennyt. Nazorakin siniset silmät saattoivat hädin tuskin erottaa kahta mustaa siluettia puiden hämäryyden katveesta. Ne molemmat loittonivat paikasta, jossa Jäätutkija oli piilossa. 273:lla kävi ohikiitävän hetken ajan mielessä kysymys, että minne ne olivat menossa. Hän kuitenkin karkotti äkkiä uteliaisuuden mielestään ja käski itseään rynnätä pois nyt, kun kuoleman kätöset olivat kääntäneet selkänsä.
    Jäätutkija yritti nousta vapiseville jaloilleen, mutta pysyi kuitenkin vielä kyyryasennossa. Hänen ensimmäiset askeleensa olivat hoipertelevia, mutta hän onnistui olemaan kaatumatta. Valkoinen nazorak puikkelehti pajujen ja pensaiden läpi pysyen mahdollisimman alhaalla. Hän katsoi aina välillä olkansa yli agentteja, joita ei enää nähnyt. Ryömittyään muutaman metrin pystykävelijälle hämmästyttävän nopeaa vauhtia, hän nousi täyteen mittaansa ja juoksi niin lujaa kuin kynnellisistä jaloistaan pääsi. Vauhdissa hän napautti pistoolinsa varmistimen takaisin päälle, mutta piti sitä edelleen vasemmassa kädessään. 273 hypähti kaatuneen puunrungon ylitse ja jatkoi matkaansa katsomatta taakseen.

  • Sisäisiä ristiriitoja

    Erikoisvartioitu Vankilasiipi
    Nazorak-pesät

    7006 seisoi asennossa kolmatta tuntia. Hän silmäili välillä digitaalista kelloa huoneen seinällä, jonka Zankzora-koukerot vaihtuivat aivan liian hitaasti. Hän piteli toisessa kädessään pitkää, kuusikulmion muotoista kilpeä, jonka keskellä oli kuvattuna vihreä silmä. Torakka oli pesän sisäisen turvallisuuden osaston, sisäministeriön alaorganisaation tuoreita sotilaita.

    Torakka muisteli totuusministeri 005:n puheen pauhausta, kun tämä julisti sisäisen turvallisuuden osaston tehtäväksi aatteen puhtauden. Hän ei ollut hyökännyt suoraan mustakilpiä vastaan, mutta lukuisat sisäministeriössä vaikuttavat henkilöt olivat selvän turhautuneita tiedustelupalvelun viimeaikaisiin toimiin. 007 oli jääräpäisesti määrännyt lähes kaikki tiedustelupalvelun offensiiviset tiedustelijat haravoimaan Mt. Ämkoon rinteitä, ja kunniaansa vetoamalla vaati saada hoitaa asian omine joukkoinensa. Kahden kapinallisen ruumiita ei oltu vielä löydetty, ja aika kului.

    Silmäpuoli, 7006 tuhahti ajatuksissaan. Hän ei ole ehjä, tiedustelupalvelun pitäisi olla jonkun täydellisemmän käsissä.

    Hän itse oli ideologian mies. Ennen kaikkea hän asetti aatteen Nazorakeista, heidän puhtaudestaan ja ylemmyydestään. Sota oli pyhä sota, kuten totuusministeriö kertoi. Sen tarkoitus oli kaataa maahan kaikki pyhää maailmanjärjestystä uhkaavat tahot ja taata Imperiumin vapaa, luonnollinen kasvu. Se oli vain luonnollinen ensiaskel Imperiumin palauttamiseksi sen tuhatvuotiseen loistoonsa, jollainen se oli ollut aikojen alussa. Ennen tunkeilijoita ja aliolentoja Imperiumi oli hallinnut koko viisisakaraista maailmaa. Petturit ja aatteen kadotus olivat romuttaneet kaiken, jonka vuoksi Ensimmäiset olivat taistelleet.

    Nazorak havahtui ajatuksistaan. Hän tunsi piston. Jokin levisi hänen vereensä rintakehän kohdalta. 7006 silmäili ympärilleen. Hän tavoitteli vyöltään radiopuhelinta. Ennen kuin hän ehti tavoittaa sitä, hän kaatui.

    Paineovi aukesi sihahtaen. ”Vahdinvaihto”, toinen silmäkilvellä varustautunut torakka ilmoitti, kunnes tajusi katsovansa käytävässä makaavaa nazorakia. Hän ehti kuulla hennon vihellyksen. Jokin osui häntä oikeaan käteen. Nazorak panikoi. Häntä osui myös toiseen käteen. Myrkky sai otteen ja hän kaatui maahan tiedottomana.

    Neljä jykevää hahmoa lähestyi pimeydestä äänettömästi. Niiden mustan ja tummansinisen sävyiset haarniskat ja huput peittivät tulijoiden kasvonpiirteet, mutta idioottikin olisi tunnistanut ne skakdeiksi niiden pitkien, eriväristen harjojen ja groteskien hymyjen ansiosta.

    Luutnantti 895 ja yksitoista hänen miestään seisoivat vartiossa kylmän halogeenivalon kirkastamassa huoneessa. Tai oikeastaan viisi heistä oli hänen miehiään, ja kuusi kuuluivat pesän sisäiseen turvallisuuteen. Kahdeksan kameraa tuijottivat huonetta katonrajasta. Keskellä teräksistä takaseinää oli ovi, jonka edessä oli lukuisia liikkeentunnistimia. Oven takana oli vain yksi vanki, mutta hän oli todennäköisesti arvokkaampi kuin kaikki muut Allianssin vangit yhteensä heidän koko historiansa ajalta.

    Yö oli tylsä, ja sehän oli oikeastaan vartijoiden oletuskin. Kukaan täysjärkinen ei edes yrittäisi vapauttaa hullua miekkapirua keskeltä tarkasti vartioiutua pesää. Tai jos yrittäisikin, ja ei oletettavasti kuolisi tässä huoneessa, hän ei pääsisi pois.

    ”Luutnatti”, huolestuneen näköinen torakka asteli päälysmiehensä luo. 895 nyökkäsi kehoittaen viestimiestään puhumaan.
    ”7006:n ja 8437:n elintoiminnoista ei tule dataa”, hän sai suustaan.
    ”Onko vika yhteyksissä?” luutnantti kysyi tiukasti.
    ”Todennäköisesti. Lukemat vain lakkasivat päivittymästä hetki sitten.”
    ”Onko sinulla teoriaa mistä se johtuisi?”
    ”Se saattaa olla vain tekninen vika. Kysyn keskukselta onko samaa tapahtunut muuallakin”, viestitorakka vastasi.
    ”Tee se. Pian”, luutnantti käski. Hän loi huolestuneen katseen huoneeseensa. Missä tahansa muussa tehtävässä hän olisi pitänyt moista sattumaa teknisenä vikana, mutta Ämkoon sellissä? Ei, kyse oli jostakin muusta.

    ”11234. 9899. Käykää katsomassa 8437:aa”, 895 määräsi. Kaksi torakkaa lähtivät määrätietoisesti. Toinen heistä alkoi näppäilemään avauskoodia huoneen ulko-oveen. Heillä oli vartijoita itse huoneessa sekä kaksinkertaisen, ilmalukolla varustetun oven toisella puolella. Käytävä ovien välissä oli vain joitakin metrejä pitkä, mutta suojasi huomattavasti paremmin kuin yksi seinä.

    ”… luutnatti”, viestitorakka sanoi värisevällä äänellä. 895 kääntyi tämän luokse nopeasti.
    ”En saa yhteyttä keskukseen. En minnekään”, hän mutisi.
    Nazorak-upseeri tarttui omaan, lyhytaaltoiseen radiopuhelimeen ja testasi. Ei mitään.

    ”Minulla on huono tunne tästä”, isoa radiolaitetta säätävä nazorak sanoi hiljaa.

    Paineovi aukesi. Kaksi sotilasta, joiden oli määrä tarkastaa pääovi, astelivat ilmalukkoon. Luutnantti lähti kahden miehen kanssa heidän peräänsä.

    Yhtäkkiä, NINJOJA.

    Tiedustelupalvelun eteenpäintyönnetty komentokeskus
    Mt. Ämkoo

    ”Selitä minulle minkä takia te ette ole onnistuneet löytämään sitä”, 007 kysyi jäätävästi, tuijottaen ainoalla silmällään tumman torakan silmiin.

    ”Ruumis on saattanut pudota johonkin railoon. Tai jäädä kivi- tai lumivyöryn alle. Tai kristallikiipijöiden ruoaksi. Elossa hän ei ole, sen voin vakuuttaa.”

    ”Mitä tapahtuu jos jokin päivä se saasta ilmestyy elossa jostakin päin saarta ja kertoo selvinneensä hengissä kapinasta?” arkkiagentti kysyi tuimasti. Hän oli mustassa haarniskassaan ja viitassaan agenttiaan hieman pidempi, ja taatusti uhkaavampi.

    ”S-sitten me tapamme hänet”, hän sai vastauksen.

    ”Miksi siis odottaa siihen asti, kun voimme hoitaa asian nyt?”

    ”Emme löydä mitään. Olemme haravoineet lämpökameroilla melkein koko vuoren. Melkein koko miesvahvuutemme on mukana, sen te tiedätte. Jos se olisi elossa, olisimme löytäneet sen.”

    ”Ta haravoitte sitä hemmetin nyppylää kunnes löydätte sen”, 007 määräsi tuimasti.

    ”Eikö meidän kannattaisi laittaa ruskeakuoret hoitamaan se asia? Armeijalla olisi enemmän kalustoa ja miehiä.”

    ”Yritätkö sanoa, että tarvitsette lisää kalustoa ja miehiä?”

    ”E-en”, nazorak mutisi. ”Yritän sanoa, että tämä tuntuu… tämä on… tarkoituksetonta.”

    ”Sinusta maanpetturien jahtaaminen on tarkoituksetonta, parahin 421?”

    ”Kuolleiden jahtaaminen on, arkkiagentti”

    007 kääntyi ja siirsi yksisilmäisen katseensa läpi ikkunan, alas avautuvaan lumiseen rotkoon. Jostain ylhäältä kajasti päivänvaloa. Hän näytti syvän mietteliäältä. Parin sadan bion päässä heidän yläpuolellaan aukeni valtavat jäätiköt. Jossain siellä oli jäätutkija, todennäköisesti jäiseen ikiuneen vaipuneena.

    Tai sitten jäätutkija mateli hitaasti kohti etelää, jotkin sairaat keksinnöt turvanaan. Hänen järkensä ei uskonut sitä, mutta hän pelkäsi sitä vaihtoehtoa.

    ”Miten laboratorion tutkimukset ovat edenneet?” arkkiagentti vaihtoi aihetta.

    ”Olemme eristäneet koko tukikohdan. Kaikki petturin alaiset on viety yhteen varastoon vangeiksi. Se, mitä he saivat valmiiksi tilauksestamme on kerätty toiseen halliin. Tiedemiehemme tutkivat laitteita”, torakka alkoi raportoida piristyneenä aiheenvaihdosta. Olemme löytäneet kaikki paitsi kaksi kapinallisten ruumista. Agenttiemme mukaan tosin yksi räjähti täydellisesti takaa-ajon aikana, joten 273 on ainut kadoksissa oleva.”

    ”Aloittakaa kuulustelut. Tutkikaa laitteet ja tuokaa arsenaaliimme. Jatkakaa 273:n ja sen toisen ruumiiden etsimistä.” arkkiagentti määräsi. Hänen alaisensa ryntäsi pois.

    Erikoisvartioitu Vankilasiipi
    Nazorak-pesät

    Mustatrikoinen hahmo pujotti miekkansa huotraansa pyyhittyään sen vihreästä verestä. Kolme hänen kaltaistaan kävivät huonetta läpi ja varmistivat torakoiden kuolleen. Ainoastaan kirkkaanvärisistä harjoista saattoi päätellä olentojen olevan skakdeja.

    ”Tila tyhjä. Huoneen yhteydet ulos katkottu ennen iskua. Miekkapiru täällä. Hän voi tulla. Puoli tuntia.”, ninja sihisi kämmenessä pitämäänsä mikrofoniin.

    Hän loi katseen oveen, joka johti Ämkoon luokse. Nazorak-upseeri oli tuhonnut sen kontrollit taistelun aikana, mutta hän saisi sen auki.

    Ninja viittoi tovereitaan poistumaan.

  • Maanpaossa

    Mt. Ämkoo, lännen puoleinen rinne

    Pimeys. Tunnottomuus. Apatia. Hän ei tiennyt missä oli, eikä oikeastaan pystynyt ajattelemaan sitä. Mutta sitten hän aisti jotain.
    Pienen, hennon kosketuksen. Jokin laskeutui hänen huulilleen. Se tuntui kylmältä. Mutta lähes heti se muuttui kosteaksi, ja hiljalleen se valui hänen suuhunsa. Ja hän nielaisi.

    Mutta siitä seurasi valtava tuska. Jokaiseen hänen ruumiinosaansa sattui. Aivan kuin hän olisi jäänyt vauhkoontuneiden kikanalojen tallomaksi. Hän irvisti ja kirosi tuskissaan, muttei vieläkään pystynyt näkemään. Kun hän yritti hengittää, tuntui siltä kuin jokin terävä neula olisi työnnetty hänen keuhkojensa läpi, ja hänen päänsä oli räjähtämäisillään.

    Seuraava havainto oli, että hänen ympärillään raivosi myrsky. Kylmä vuoristotuuli ulvoi niin, että hänen kuuloaistejaan vihloi, ja tuulen kuljettama lumi piiskasi hänen kehoaan. Hän tunsi, kuinka lumi oli kasaantunut hänen kylkensä päälle. Hän yritti liikuttaa käsiään, mutta kylmä oli kangistanut hänet. Kivusta huolimatta hän liikutteli raajojaan, yksi kerrallaan.

    Viimein näkö alkoi palautua hänen silmiinsä. Valkoisuutta. Pelkkää valkoisuutta.
    ”… M-missä?”
    Jäätutkija 273 aristeli isoja verkkosilmiään, kun hyytävä vuoristotuuli piiskasi lumella hänen kasvojaan. Kun hän alkoi viimein hahmottaa ympäristöään, hän huomasi makaavansa lumisella kielekkeellä, joka ulottautui vuoren rinteestä. Hän ei nähnyt kuin parin bion päähän, kun lumituisku sumensi kaukaisuuden.

    273 kohottautui hitaasti nojaamaan alemmalle vasemmalle kädelleen – siihen ruumiin osaan sattui vähiten.
    Valkoinen nazorak nosti oikean kätensä tykyttävälle otsalleen. Helpotuksekseen hän huomasi, että alinollahanska oli pysynyt edelleen hänen kädessä. Kun hän siirsi varovasti hansikoidun kätensä pois otsaltaan, hän huomasi, että hänen kiiltävän harmaasta metallista tehty käsineensä oli tahriutunut tummanvihreään vereen. Nimittäin hänen otsansa kitiinikuoressa oli pitkä halkeama, aivan hänen silmiensä välissä, josta veri pääsi valumaan ulos, joka selitti pään jyskyttämisen.

    Voimakas tuuli ulisi korvia huumaavasti, kun 273 raahasi pahasti loukkaantuneen ruumiinsa istumaan ja nojaamaan vuoren seinämään. Valkoinen Nazorak irvisti ja puhisi, kun hän napitti työtakkinsa auki katsoakseen ruumiinsa muita vahinkoja. Näky ei ollut kovin kaunis.
    Hänen vatsa-, rinta- ja kylkipanssaristossaan oli useita halkeamia. Lähes koko hänen vatsansa oli värjääntynyt vihreäksi tahmeasta, siirappimaisesta verestä, ja myös hänen työtakkinsa sisäpintaan oli tarttunut sitä.
    Hänen vasemman jalkansa säären kitiinikuori oli repeillyt ja pieniä paloja siitä puuttui. Lisäksi hänellä oli edellään oikean jalkansa reidessä Pesässä saama ampumahaava, ja muita taistelun vammoja.
    273 yritti levittää siipiään, mutta parkaisi niistä lähtevästä kivusta – ne olivat taittuneet pudotuksessa useasta kohdasta.

    Jäätutkija kallisti päätään hitaasti taaksepäin ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Hän puristi silmänsä kiinni, kun hän alkoi viimein hahmottaa, mitä oli tapahtunut; hän oli 219 jaloissaan syöksynyt rotkoon, pakoon agenttien zamoreita. He molemmat olivat jysähtäneet seinämässä oleviin kallioihin ja jatkaneet vierimistään alas.
    Sitten 273 hätkähti. Hän katsoi nopeasti ympärilleen, muttei nähnyt torakkakomentajaa missään. Valkoinen nazorak kurottautui katsomaan kielekkeen reunalta alas. Jyrkkä pudotus jatkui vielä näkymättömiin alaspäin, eikä hän havainnut verivihollisensa ruumista.
    273 huokaisi. 219:lle ei kai ollut käynyt yhtä hyvää tuuria kuin hänelle.

    Mutta sitten hänen mielensä synkkeni. Hän muisti jälleen epäonnistumisensa.

    Hänen katseensa painui maahan, ja hän käpertyi vuoren seinämässä olevaan pieneen nurkkaan. Häntä paleli. Vaikka 273:lla oli normaalia Nazorakia parempi vastustuskyky kylmälle, verenhukka sai hänet vapisemaan kylmissään. Hän kaivoi takkinsa povitaskusta pienen, violetin sävyisen lämpökiven, ja painoi sitä rintaansa vasten. Kiven lämpö alkoi virvoittaa hänen lihaksiaan.

    Mutta hän ei iloinnut lämmöstä. Hän tajusi vihdoin, mitä oli tapahtunut.
    Saatoin ehkä päästä pakoon. Mutta millä hintaa? Ystäväni… ajatusveljeni. He kaikki ovat kuolleet. Teimmekö kaiken turhaan? Vallankumousta ei koskaan tapahdu. Nazorakit eivät koskaan nouse sorrostaan.

    273:n hampaat puristuivat yhteen. Hän peitti käsillään suuret hyönteismäiset verkkosilmänsä, jotka viima oli kuivuttanut. Hänen pitkiä varpaitaan ja sormiaan palelsi, ja hänen suussaan maistui veri. Tuuli kasasi koko ajan kielekkeelle lisää lunta. Miksi minä typerys menin mukaan tähän helvetin juoneen! Ilman sitä minä eläisin edelleen normaalia elämääni. Miksi minun piti lähteä sen kirotun suuruudenhullun mukaan!
    … En enää koskaan saa palata kotiini… En voi enää koskaan nähdä pientä labraani ja jatkaa kesken jääneitä töitäni… En voi enää viettää aikaani parhaimman ystäväni kanssa, enkä katsoa kaksoisaurinkojen laskua horisonttiin, ja niiden kirkkaan punaisen valon heijastumistat valkoisista lumilakeuksista.

    273 yritti saada sen muiston mielestään, muttei pystynyt siihen. Hän vain näki ystäviensä veriset ja kuolleet, liikkumattomat ruumiit ja tyhjät silmät. 6532, 2448, 16754, 16755… ja 16765.
    Jäätutkija myönsi itselleen, että hän oli välillä kateellinen Toille ja Matoraneille, jotka saattoivat halutessaan sulkea silmänsä ja purkaa surunsa itkuun. Mutta ei. Nazorakeita ei oltu tarkoitettu suremaan, tuntemaan taikka rakastamaan. He olivat vain valtavan koneiston osia, jotka rikkoutuessaan korvattiin uudella ja paremmalla. Mutta silti valkoinen Nazorak ajatteli kuolleita ystäviään ja kotinsa menetystä.

    Mutta sitten 273 kohotti katseensa itsesäälistä ja katsoi myrskyävälle taivaalle. Ovatkohan Tiedustelupalvelun agentit poistuneet jo vuorelta? Olettivatko he, että olisin kuollut pudotuksessa? Ei. Eivät he voi laskea sen varaan, että luonto hoitaisi tehtävänsä. Ei ainakaan 007. Ja jos agentit menevät pesään tuomaan raporttia, Arkkiagentti lähettäisi varmasti etsintäpartioita haravoimaan vuorta niin kauan, että ruumiini löydettäisiin. Ei. En voi jäädä tähän. Helikopterit löytäisivät minut, tai, mikä todennäköisempää, jäätyisin kuin ötökkä.

    Näillä tuumin hän ponnisti jaloillaan kielekettä vasten ja yritti nousta seisomaan, mutta kivusta hänen jalkansa antoivat periksi. Hän parkaisi ja huohotti, mutta yritti nousta uudelleen. Ja kolmannenkin kerran. Viimein hän onnistui pakottamaan itsensä ylös, nojaten selällään jäistä vuorenseinämää vasten. Torakan vasen jalka ei kantanut kunnolla, ja oikeankin raajan reittä särki ja vihloi. 273 piteli lämpökiveään kaikilla käsillään, jotta hänen lihaksensa vertyisivät. Se oli vaikeaa, ja oli vähällä ettei hän kaatunut taas kielekkeelle, kun yksikään käsi ei ottanut tukea kalliosta.
    Sitten hän piteli kiveä reisiensä ja varpaittensa välissä, ettei olisi saanut paleltumia.

    Viimein, kun tuon onneton kapinallinen oli saanut imettyä lämpöä kehoonsa, hän kurkottautui katsomaan alas ulkonemalta. Hänen vasemmalla puolellaan rinne oli loivempi kuin oikealla, mutta silti jyrkkä ja jäinen. Jäätutkija kaiveli hetken takkinsa taskuja, muttei hän ollut ehtinyt ottaa mukaansa yhtään kiipeämistä helpottavaa välinettä. Hän otti likaisen ascot-huivinsa kaulastaan ja sitoi sen vasemman nilkkansa ympärille peittämään pahimpia haavoja. Mittailtuaan hetken rinteen jyrkkyyttä, hän päätti ottaa riskin. Hän otti tukea seinämästä ja hivuttautui kapenevalle reunalle. Hän istuutui hitaasti sen reunalle ja etsi tarkemmin seuraavaa jalansijaa.
    Hän kääntyi kielekkeellä varovasti ympäri ja laski jalkansa kielekkeen yli, maaten vatsallaan ulkonemalla. Hän tunnusteli jaloillaan rinteen jäistä pintaa. Viimein hän tunsi löytäneen tarpeeksi tasaisen jalansijan.

    Tuuli lepatutti torakan työtakin pitkiä helmoja, mutta 273 ei halunnut riisua sitä, koska se piti hänet edes jotenkin lämpimänä. Tiedemies laski siihen ensin oikean jalkansa, ja kun tuntui että hänen kyntensä pitäisivät, hän ojensi ylemmän oikeista käsistään ja otti sillä tukea seinämästä. Hän laski painonsa oikealle jalalleen ja kun tiedemies tunsi sen pitävän, hän heilautti itsensä irti kielekkeestä. 273:n oikea jalka lipsui vain hieman, mutta viimein hän sai tukevan otteen kalliosta.

    Jäätutkija tunsi hetken voitonriemua, mutta hän ei uskaltanut laskea keskittymistään hetkeksikään, koska jos hänen otteensa lipeäsi, hän tippuisi jyrkkää rinnettä hallitsemattomasti kuolemaan. Mutta pieni toivonpilkahdus syttyi hänen mieleensä.
    Hän oli edennyt vajaan bion alaspäin – lähes 20 minuutissa.
    Mutta pelko valtasi hänet lähes saman tien, kun voimakkaan myrskypuhurin voimasta hän melkein päästi irti kalliosta, mutta hän takertui siihen kaikin voimin, kuin viimeiseen asiaan mikä pitäisi hänet hengissä. Tämä oli hänen kaikista tähän astisista koettelemuksistaan raskain. Hän pinnisteli ja tiesi, että hänen oli pakko laskeutua alaspäin.
    Hän katsoi alleen, etsi seuraavaa jalansijaa. Seuraava turvallinen seinämän ulkoneva oli kuitenkin lähes kaksi bioa alempana ja hitusen oikealle 273:sta. Hän kyykistyi polvilleen, otti alemmilla käsillään otteen polviensa alla olevasta kivestä, otti tukea ylemmillään seinämästä, laski jalkansa tyhjän päälle ja päästi irti kalliosta.

    Hän putosi sekunnin ajan, osui jaloillaan ulkonemaan, mutta ne lipesivät.
    Jäätutkija löi mahansa ulkonemaan, luisui sitä alas, yritti ottaa kiinni jostakin. Mistä tahansa. Hän tunsi pelon tunkeutuvat kaikkiin ytimiinsä ja hyönteisen sydän jätti muutaman lyönnin lyömättä. Hän yritti heiluttaa siipiään, mutta ei pystynyt tuskan vuoksi.
    Mutta valkoisen torakan putoaminen pysähtyi suureen irtolohkareeseen ja hän löi selkänsä sitä vasten. Hän makasi sitä vasten hetken huohottaen, ja selvittyään järkytyksestä, 273 nousi hitaasti ottaen tukea kivestä. Hänen vasenta nilkkaansa sattui enemmän kuin koskaan. Hän lyyhistyi jälleen maahan ja valitti, mutta tiesi syvällä mielessään, ettei hän voinut jäädä tähän.
    Hän nousi, taisteli itsensä jaloilleen ja nosti katseensa ylös myrskyävälle taivaalle ja sen alla kohoavalle vuoren huipulle, joka näytti tummemmalta ja uhkaavammalta kuin koskaan aikaisemmin.
    Viimeinen kapinallinen lähti jälleen liikkeelle, ilman valoa, ilman kumppaneita, ilman toivoa, ainoana päämääränään päästä pois vuorelta, jota hän oli vain päiviä aiemmin rakastanut.

  • Die Aufstandzusammenkunft.

    Nazorak-Pesät

    Syvissä kaivostunneleissa eräs kaivajana toimiva torakka huokaisi helpottuneena, kun taukopilli vihellys kaikui käytävissä kaiken muun kolkkeen ja kaivunnasta lähtevän äänen ylitse. Hän jätti hakkunsa muiden työvälineiden joukkoon, jotka kerättiin yhteen aina taukojen ja työvuorojen loppumisen jälkeen.
    Ruskea työläinen jonotti tympiintyneenä ruokajonossa, joka oli parhaillaan viiden metrin mittainen. Kun hän viimein pääsi ruuan jakelutiskille, hän sai lautaselleen vain kasan epämääräistä, hajutonta ja mautonta, koneellisesti tuotettua vihertävää muusia, joka oli rakenteeltaan kokkareista.

    Hän huokaisi kyllästyneenä, kun kauhaisi ruokaansa leveällä metallilusikalla, jonka kuoppa oli niin olematon että se muistutti pikemminkin lastaa, ja työnsi annoksen kitaansa. Hän jauhoi sitä torakkamaisilla hampaillaan pahemmin nautiskelematta ja nielaisi massan pian suustaan.
    Hän laski kyynärpäänsä metalliselle pöydälle ja nojasi päänsä kämmeneensä.
    Aina yhtä ja samaa mössöä, Torakka ajatteli. Hän pystyi vain haaveilemaan, mitä ylimysluokan hienostoravintoloissa tarjoiltiin upseereille.

    Eräs maavoimien tummanharmaaseen takkiin pukeutunut kenraalimajuri käveli valokivin valaistun, sileäksi hiottua käytävää pitkin. Hän oli viettänyt koko päivänsä lähinnä lorvien omassa ylellisessä toimistossaan, välillä muutaman raportin sotatantereilta katsastettuaan. Nyt hän oli menossa tyydyttämään ruokahaluaan, vaikkei hän varsinaisesti ollut nälkää aikoihin tuntenutkaan. Parin askeleen päässä sileä käytävä päättyi oviaukkoon, jonka takaa tulvi himmeää valoa.

    Ruskea torakka astui tunnelista huikeaan näkymään: Hänen edessään aukesi valtavan korkea luonnon luola. Sen katosta roikkui suuria stalaktiitteja, jotka olivat muodostuneet satoja vuosia sitten kalliossa olevista rei’istä vuotavan veden muovaavia.

    Torakkamajuri seisoi teräsristikoista tehdyllä sillalla, joka oli pultattu kiinni luolan seinämässä. Ne olivat vankasti kiinnitetty kovaan kalkkikiveen ja siltaa ympyröivät korkeat kaiteet, ettei kukaan sattuisi putoamaan sieltä. Nazorak katsoi alapuolellaan jyrkän seinämästä loivenevan rinteen, jota peitti kuin metsä katosta liuenneesta kalkkikiviaineksesta syntyneitä stalagmiitti rykelmiä, taakse.
    Rinteen takana aukeni suuri louhos, jossa kaivostyöläiset louhivat malmeja ja toivat niitä jalostettaviksi sulatusuuneihin. Louhoksen rautauunien tulet ja spottivalot näyttivät punertavilta pisteiltä savuverhojen hälventäminä tuolta korkealla olevalta sillalta katsottuna.

    Majuri nuuhkaisi hajuelimiinsä kaivoksista kantautuvaa savun, hien ja sulan metallin epätasapainoista hajun sekoitusta. Luolan pohjalta nousevaa lämmintä ja tunkkaista ilmaa säädeltiin tehokkaan tuuletusjärjestelmän avulla, ettei luolassa olijoilta loppuisi happi. Yllättäen, alhaalla olevasta kaivostoiminnasta huolimatta, massiivisen luolan katossa ei ollut meteliä. Normaaleissa luolissa ääni kumahtelisi seinistä toiseen loputtomasti aiheuttaen hermoja riipivää meteliä, mutta tähän nazorakien insinöörit olivat varautuneet tekemällä kaivoksien seinistä täysin äänieristettyjä.

    Yksinäinen torakka tunsi pientä ylpeyttä upeasta kaivoksesta ja muutenkin lajinsa kehittyneisyydestä. Saihan hän olla Puhtauden lajin edustaja.
    Kauempaa hän ei kuitenkaan jaksanut seisoskella kolkolla sillalla. Hänellä oli tapaaminen.
    Hän nousi portaat ylös korkeammalla olevalle terässillalle, joka johti suuren stalagmiitin juureen rakennettuun rakennukseen. Kun metalliristikosta tehty silta liittyi tippukiveä kiertävään tasanteeseen, se muutti tasaisemmaksi teräslevyksi, joita peitti punainen silkkimatto. Tasanteen kaiteilta nousi tasaisin välimatkoin lyhtypylväitä, joissa lepattava tuli loi mukavamman tunnelman kuin valokivien kylmä hehku.
    Mustasta kivestä koostuvaan seinämään oli kaiverrettu syvennys, jota kannattelivat kaksi marmorista pylvästä. Syvennyksen seinä oli tummanruskeaa puuta, jonka keskellä oli jyhkeät tammiset pariovet, ja niiden molemmin puolilla kapeat ikkunat. pariovien edessä seisoi kaksi armeijan univormuun pukeutunutta vartijaa.

    Kenraalimajuri harppoi punaista mattoa pitkin oville, jonka viereisistä ikkunoista kajasti kodikasta valoa luolan pimeyteen. Vartijat tekivät kunniaa, joihin hän vastasi vain nyökkäyksellä.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=FtsIJw1DBdA]

    Ravintola oli keskisuuri, kahdeksankulmion muotoinen, jonka kaksi vastakkaista seinää olivat pitempiä kuin päätyseinät.
    Ravintolan sisustus oli viihtyisä ja elegantti:
    Valkoisiksi maalatut kiviset seinät oli viihtyvyyden vuoksi peitetty tummanruskeilla puupaneeleilla, joissa oli säännöllisiä koristeellisia kaiverruksia. Seiniä koristivat myös tasaisin välimatkoin punaisesta kankaasta tehdyt verhot, joissa koreilivat kultaiset koristeompeleiset Nazorak-symbolit ja muut tuon hyönteismäisten olentojen imperiumin tunnukset.
    Katosta roikkuvien kattokruunujen, leveillä ruokapöydillä makaavien kynttelikköjen ja seinustoihin kiinnitettyjen öljylamppujen hämärä valo loi kodikkaan ja säädyllisen tunnelman.

    Lattiaa peitti pehmeä, tosin keinotekoisesta villasta kudottu, vihreä kokolattiamatto. Puolivaloisa Sali oli täynnä pöytiä, joiden ääressä istuivat mitä silmäätekevämpiä torakkain kenraalistoa nauttimassa hienoista juomista ja kertaamassa töihinsä liittyvistä asioista ja politiikasta kollegojensa kanssa.
    Nazorakien ainoa sallittu ja tuettu taiteellinen suuntaus oli Nazoralainen realismi, jonka tarkoituksena oli ylistää imperiumin saavutuksia ja osoittaa torakkain rodun puhtautta ja ylivertaisuutta muihin lajeihin nähden.
    Vain harvoilla torakoilla oli tarpeeksi kuvataiteellista lahjakkuutta ja taiteilijan lahjoja tähän harvinaiseen tehtävään, ja se onkin yksi Nazorakien propagandan muodoista.

    Sama koski myös ruuan laittoa. Vain johtokunnalla ja upseeristolla oli käytössään huippukokkeja, jotka loihtivat heille heidän arvoonsa kuuluvaa ravintoa. Nelikätiset, valkoisiin kokin vaatteisiin pukeutuneet hyönteisrahit olivat monikätisyyksiensä takia nopeita ja pystyivät tekemään monia työtehtäviä saman aikaisesti. Tarkan haju- ja makuaistin ansiosta kokit pystyivät jäljittelemään tarkat aromit, ja luomaan niistä tasapainoisen ja maittavan kokonaisuuden. Yhden ruoka-annoksen kimpussa saattoi olla samaan aikaan viitisen hyönteiskokkia.

    Pitkä, kalpea keittiömestari leikkasi lihakimpaleen peukalon paksuisiksi, pitkiksi siivuiksi. Hän tarttui pihviin, lisäsi sen kuumalle messinkipannulle ja antoi sen kypsyä. Tulikuumasta pannusta huokuva lämpö ja höyry sai hien kihomaan torakan kasvoille. Hän pyyhkäisi äkkiä otsaansa valkoisella rätillä ja laski sen pöydälle. Hän tarttui ruokatasolla olevaan pulloon, joka sisälsi siirapin ruskeaa nestettä. Hän otti korkin pois ja kaatoi tilkan alkoholipitoista nestettä pannulle, joka leimahti liekkeihin. Kun alkoholi oli höyrystynyt lihasta, kokki nosti sen lautaselle ja ripotteli mausteita ja erilaisia yrttejä lisäämään makua. Lautaselle hän lisäsi lisukkeeksi vielä kasviksia erilaisilla valmistustavoilla tehtyinä.
    Keittiömestari huokaisi tyytyväisenä ja huikkasi apulaiskokkiaan viemään annoksen keittiön suulla odottavalle tarjoilijalle. Lyhyempi kokki luovi keittiössä käyneen kuhinan lävitse huoneen toisella puolella olevalle tiskille, josta armeijan univormuun sonnustautunut tarjoilija otti sen ja kuljetti lautasen ryhdikkäästi kävellen salin puolelle.

    Kenraalimajuri astui hienostoravintolan ovista sisään täpötäyteen saliin. Heti hänen saavuttuaan matalahko tarjoilija riensi palvelemaan häntä. Hän kertoi, että oli tullut tapaamaan työtoveriaan, ja tarjoilija pyysi majuria seuraamaan itseään ja ohjasi tulokkaan täysien pöytien ohitse. Koska kenraalimajuri oli vielä aika alhaalla Nazorakien hierarkiassa, häntä ylempiarvoiset torakat vain vilkaisivat häntä.

    Viimein hän saapui pöydän luo, jonka edessä istui yksinäinen nazoupseeri. Hän nosti puolillaan kirkkaan punaista rypälejuomaa olevaa lasiaan tervehdykseksi majurille, kun tämä istui häntä vastapäätä.
    ”Täälläpä on tänään täyttä”, majuri virkkoi.
    Istuttuaan, tarjoilija ojensi majurille ruoka- ja juomalistan, jonka jälkeen palvelija poistui tarkistamaan muiden asiakkaiden viihtyvyyttä, kun majuri selaili listaa. Toinen upseeri siemaisi juomaan ja kallisti hieman päätään katsoakseen majurin olkapään yli.
    ”Katsos keitä tuolla on”, hän nyökkäsi uteliaana kenraalimajurin taakse.
    Torakkakomentaja kääntyi hieman vilkaistakseen kollegansa osoittamaan suuntaan.

    Parin pöydän päässä, muista pöydistä kauempana salin nurkassa istui neljä korkea-arvoista Nazorakia, ja heidän ja muiden ruokailijoiden välissä seisoi kuusi hampaisiin asti aseistettua, tuimakatseista henkivartijaa.
    ”Ooh, itse johtoporraskin on täällä syömässä.”
    ”Jep, he istuvat omassa vakiopöydässään.”

    Nelikko istui tummasta Vuota Maca-puusta tehdyssä ruokapöydässä, jonka jokaisessa jalassa oli tyylikkään tarkkoja puukaiverruksia ja kullan värisiä kuvioita, jotka istuivat hyvin arvokkaaseen puuhun.
    Pöydän molemmin puolin oli samasta raaka-aineesta tehdyt tuolit, joiden istuimissa ja selkänojissa oli tummanvihreät, samettiset pehmusteet.

    ”Rintamalla on tapahtunut kovin vähän viime aikoina”, 007 yritti herätellä keskustelua. Pöydällä hänen edessään oli hopealautasella ties mistä asti kuljetettua kallista lihaa, jota hyvin harvat nazorakit ylimpiä upseereita lukuun ottamatta saivat koskaan maistaa.

    008 nyökkäsi vaitonaisesti. Hän leikkasi hopeisilla ruokavälineillään, joissa oli koristeelliset kultaupotukselliset kuviot, viimeisiä paloja omasta ateriastaan. Hän oli tilannut itselleen liekitettyä Kewan rintaa Eteläisten saarijonojen yrteillä maustetulla kastikkeella ja moninaisilla vihanneksilla.

    005 työnsi haarukallaan palan marinoidusta Mukau-lehmän sisäfileepihvistä suuhunsa ja mutusteli sitä antaumuksella. Hän oli riistaruoan iso ystävä, ja kieltämättä se näkyi myös hieman hänen vartalossaan – Torakkajohtaja oli hieman ylensyönyt. Hän pyyhkäisi suupieliään valkoiseen ruokaliinaan, ja totesi ”Aivan, aivan. Mutta teillä Tiedustelupalvelussa on riittänytkin kylliksi tekemistä. Minusta tuntuu, että tämän ikävän tilanteen johdosta Nazorakien kunnioitus tiedustelupalvelua kohtaan on heikentynyt. Meidän on ilmeisesti yritettävä saada työläisten kunnioitus ja pelko palaamaan agentteja kohtaan, ettei mitään vastaavaa synny. Minun on varmaankin kannattavaa panostaa räväkämpään kansalaispropagandaan.”

    ”Jos viittaat siihen kapinayritykseen, se ei tule muuttamaan mitään. Kapteeni murskasi heidät ja palannee melko pian antamaan yksityiskohtaisen raportin”, 007 selventää närkästyneenä.

    005 kohotti käsiään puolustelevasti. ”Tottahan toki. Ajattelin vain, että pieni propagandalähetys tiedustelupalvelusta voisi muuttaa työläisten käsitystä myönteisemmäksi. Meidän on pyrittävä estämään Pesän sisäinen kuohunta ja osoittaa nazorakeille, että johtoporras hallitsee tilannetta yhtä rautaisesti ja määrätietoisesti niin sotakentillä kuin Pesän sisälläkin.”

    Kenraali 001 istui mietteliäänä pöydän päässä suurella samettipäällysteisellä nojatuolilla. Juhlallisen punainen upseeriviitta riippui tuolin selkänojasta. Vasemmassa kädessään torakkaupseerilla oli hento juomalasi, joka oli puolillaan täynnä maltaista juomaa.
    Nazorak-imperiumin ehdoton ja kyseenalaistamaton numero yksi oli pysynyt päivälliskeskustelun ajan poikkeuksellisen hiljaa. Harva kuitenkin pystyi tihkumaan samanlaista karismaa pelkällä läsnäolollaan. Jo päättäväisten vihreiden hyönteissilmien – kaikista vanhimpien sellaisten, sillä Äidillä ei silmiä ollut – vahva katse riitti vakuuttamaan ilman sanan sanaa. Nyt Kenraali kuitenkin avasi hyönteiskitansa ja puhui.

    ”Hallitsemmeko me sinusta tilanteen, Ministeri hyvä?” 001 kyseenalaisti. ”Olet hyvä totuuksien kanssa. Virallisten totuuksien. Mutta edes kerran haluaisin kuulla muutakin kuin kaunopuhetta.”

    Torakkain totuusministeri säikähti imperiumin nokkamiehen yllättävää kysymystä. Hän näytti menevän hämilleen, kun asia otettiin puheeksi. Hän painoi sormensa hermostuneena ristiin ja painoi katseensa hopealautasellaan olevaan puolikkaaseen riistapihviin, mutta 001:n silmien arvovaltainen ja karismaa uhkuvien silmien tuijotus sai hänet entistä kiusaantuneemmaksi.

    Hetken hän mietti oikeita sanoja, kunnes vastasi: ”Voi olla, että emme ehkä välttämättä hallitse tilannetta yhtä hyvin kuin ennen, mutta uskoakseni voimme korjata asian. Nazorakit eivät ole yhtä tottelevaisia kuin ennen hyvinä aikoina, ja tämä ’vallankumousyritys’ on ilmeisesti osoitus heidän tyytymättömyydestään. Mutta juuri sen takia meidän on näytettävä, että tottelemattomat yksilöt saavat joutua syrjään ja että yhteiskuntaan ovat tervetulleet vain uskolliset ja lajistaan ylpeät työläiset…”

    ”Se, että kielessämme edes vielä on sana ’kapina’”, 001 sanoi ääni muuttuen sana sanalta jäisemmäksi, ”saa minut uskomaan, että otteemme on lipsunut. Hyvät herrat, nazorak-veljeni. En vähäksy saavutuksianne pätkääkään, mutta en ole rakentanut tätä kansakuntaa kymmeniä tuhansia vuosia vain nähdäkseni sen rivien halkeilevan.”
    001 otti siemauksen juomastaan.

    ”Ymmärtänette.”

    ”Sen rivit eivät tule halkeilemaan”, 007 puuttui keskusteluun itsevarmasti. ”Tämä yritys oli jo alkujaankin tuhoon tuomittu. Yksittäiset idealistit voidaan vaientaa. Kapinansiemenet voidaan tukahduttaa ennen kuin ne puhkeavat liekkiin.”

    Pesäasiainministeri 008, myös Kenraaliluutnantti 008:na tunnettu torakka pyyhki suupielensä kastikkeenjäämistä ja laski monimutkaiset neljän käden hopea-aterimet lautaselleen. Nazorak-maavoimien toiseksi vaikutusvaltaisin henkilö ja itse Kenraalin henkilökohtainen avustaja oli keskittynyt lähinnä kuuntelemaan. Hän ei kuulunut Pääesikuntaan. Hän ei ollut yksi seitsemästä vanhimmasta, joten hän ymmärsi olla kyseenalaistamatta korkea-arvoisempiensa sanoja. Nyt hän kuitenkin koki kykenevänsä tarjoamaan erikoisosaamistaan.

    ”Yhdyn arkkiagentin sanoihin, Kenraali”, tummahipiäinen nazorak sanoi ja suoristi monokkelia vasemman silmänsä päällä. ”Kapina-ajatuksista on turha huolehtiakaan. Viime viikkojen tutkinnat ja mielipidekyselyt eivät ole nostaneet vallankumouksellisten tai yksilöllisten ajatusten osaa tilastoista edes prosentin kymmenesosaa. Kapinahuhut eivät ole kaikeksi onneksi edes saavuttaneet Pesää.”

    Pesäasiaministerin vasen silmä nyki hieman. Hänen äänenpainonsa laski. ”Huolta ei pitäisi olla… jos eläviä kapinallisia ei siis tosiaan ole enää.”

    Kauempaa ovelta kantautui hälyä pääesikuntalaisten nurkkapöytään asti. 007 kurotteli hieman ja yritti nähdä mitä ovella tapahtui. Joku ravintolassa toimineista sotilaspalvelijoista kuulosti hermostuneelta. ”Herra Kapteeni, tämä on vain korkeille upseereille tarkoitettu tila. En voi päästää teit-”

    ”Se ei minua kiinnosta. Minulla on asiaa Arkkiagentille”, Kapteeni 666 selitti ja tönäisi nazorak-symbolein koristellulla kilvellään palvelijan sivuun. Hän heitti suuren miekkansa kiinni puiseen seinäpaneeliin torakkapalvelijan katsoessa kauhistuneena. Kaksimetrinen lyömämiekka melkein halkaisi koko seinäpaneelin, mutta lopulta jäi törröttämään kiinni siihen. Sitten 666 marssi suoraan ravintolan läpi, tervehti sotilaallisesti Kenraalin seuruetta ja sitten vetäisi yhden tuolin lisää 001:n pöydän päähän, 007:n viereen

    ”Kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti, mutta väitän, että kaikki kapinalliset ovat kuolleet. Joukkosi haravoivat vielä läheisiä vuoria löytääkseen viimeisetkin ruumiit. Se typerys 219 tosin sai jostakin päähänsä haastaa jonkun kapinallisen kaksintaisteluun, ja ne kumpikin putosivat rotkoon”, hän kertoi nopeasti huomioimatta mitenkään kolmea muuta pöydässä istunutta torakkaa.

    Pesäasiainministeri 008 huokaisi vaivautuneen näköisenä ja yritti olla katsomatta sisään tunkeillutta eliittisotilasta. Totuusministeri 005 tuijotti suosikkilöydöstään puoliksi yllättyneenä, puoliksi haltioissaan. Nimenomaan tämä kansanomaisuus ja tinkimättömyys olivat syitä, joiden takia Kapteeni 666 oli saavuttanut paikkansa kaiken hänen parhaan propagandansa kansikuvamiehenä.

    Kenraali 001 piteli lasiaan ja tuijotti sen pohjaa. Hän jätti sisään rynnineen laivaston eliittiupseerin täysin huomioimatta. Oli kuin Kenraali olisi kuunnellut jotain, joka ei kantautunut muiden korviin.

    ”Mitä tarkoitat sillä, että ’kaikki ei mennyt aivan suunnitellusti’?” 007 kysyi tiukasti. ”Minä haluan varmistua siitä, että jokainen niistä pettureista varmistetaan kuolleeksi. Jokainen. Te haravoitte vuorta niin kauan kunnes löydätte ne.”

    ”Totta kai me etsimme ne. Eivätkä ne sitä paitsi siellä kaiken jään keskellä pysy hengissä montaa päivää, vaikka joku olisikin vielä elossa. Mutta sen tutkijan, sen 273:n, laboratoriosta löytyi monia mielenkiintoisia laitteita, joista voisi olla meille hyötyä”, Kapteeni vakuutteli.

    ”Kunhan etsitte ne ja tapatte. Tohtori voisi olla kiinnostunut mainitsemistasi keksinnöistä. Oliko sinulla muuta?”

    666:lla ei ollut aikomustakaan lähteä vielä. Hän tilasi kovaäänisesti ”mitä tahansa vahvaa”, ja pian sai eteensä eliittisotilaan käsiin täysin sopimattoman elegantin hopeamaljan vihertävää juomaa. ”Ovatko agenttisi selvitelleet moniko muu työläisten keskuudessa tiesi tästä yrityksestä? Kannattaisi toimeenpanna joukkolikvidointeja, ihan vain varmuuden vuoksi”, hän alkoi kertoa omia näkemyksiään jatkosta.

    008 pudisteli päätään. ”Pesän sisäisten tutkimusten mukaan ei ole oletettavissa, että kapinoitsijoita voisi olla enemmän. Ja jos on, niin he älyävät tämän jälkeen piiloutua koloihinsa ja hylätä vastaavat suunnitelmansa. Lisäksi Pesän työläisten keskuudessa olevaa vartiointia ja tiedustelua lisätään, joten vaaraa ei pitäisi olla.”

    ”Entäs ne sen tutkijan apulaiset? Ne näkivät mitä kapinalliset puuhasivat, ehkä jopa auttoivat. Heillä on muutenkin ihan liikaa vapauksia siellä poissa pesästä”, 666 kysyi.

    ”Totta”, 007 sanoi nojaten päänsä pöytää vasten pitämiinsä käsiinsi. ”273 oli eriskummalinen esimies. Hän ei pitänyt alaisiaan alempiarvoisina, ja hänellä oli kuulemma hyvät välit erääseen mekaanikoistaan. Hän kuulemma auttoi tätä monista rikkeistä, joista työläinen olisi voinut saada tuntuvankin rangaistuksen.”

    Tiedustelupalvelun johtaja huokaisi. ”Toisaalta se saattoi olla seuraus sille, ettei tuolla pahaisella tarkkailupisteellä ollut ketään muita korkea-arvoisia komentajia. Olimme lepsuja, kun emme pitäneet siellä tarkempaa vartiointia.”

    ”En arvosta virheitä”, Kenraali sanoi kylmän viileästi. ”Mutta jos sotkua syntyy, se on siivottava. Ennen kuin syntyy… huhuja.”

    ”Herrasväki, herrasväki”, 005 rauhoitteli nauraen, leveä hymy hyönteiskasvoillaan. Totuusministeri hieroi käsiään yhteen, ja pitkät ja laihat kitiinikuoriset sormet tanssivat toistensa ympärillä. ”Mehän kaikki todella tiedämme, että yksityiskohdat ovat mitättömiä ja harhaanjohtavia. Kokonaiskuvat, kokonaiskuvat. Totuus elää kokonaiskuvissa. Vuorella taisteltiin imperiumin vihollista vastaan.”
    Ministerin hymy leveni levenemistään ja hän heilautti kätensä suoraksi.

    ”Siinä se! Eikä faktoja tarvitse edes… hienosäätää!”

    ”Ja teloitamme 273:n alaiset julkisesti syytettynä rikoksista imperiumia vastaan? Se olisi selkeä varoitus kaikille muille. Teot puhuvat enemmän kuin sanat, parahin ’totuusministeri’”, Kapteeni selitti tyypilliseen omahyväiseen tapaansa. Hän saattoi olla ainoita nazorakeja, jotka aukoivat päätään satoja numeroita itseään korkea-arvoisimmille ja olla saamatta siitä edes moitteita.

    ”Älä pure kättä, joka ruokkii sinua, rakki!” 005 murahti yhtäkkiä puristaen kaikki neljä kättään nyrkkiin. Totuusministerin kasvot muuttuivat hirviömäiseksi irvistykseksi ja äänenvoimakkuus nousi jokaisella sanalla. ”Minä tein sinusta enemmän kuin numerosi ja sotilasarvosi! Minä tein sinusta ikonin, IHANTEEN, ja sinä, sinä kehtaat… jos en pitäisi sinusta, olisit tuollaisten kommenttien jälkeen vain kasa-”
    008 rykäisi äänekkäästi. Totuusministeri tajusi siinä samassa lopettaa.
    ”Herra Ministeri”, Pesäasiainministeri 008 sanoi virallisesti, mutta äänekkäästi. Hän suoristi upseeriviittansa kaulusta ja pyyhkäisi monokkelinsa linssiä sormenpäällään. ”Voinko pyytää puheenvuoroa?”

    005:n ilme muuttui tekopirteäksi virneeksi ja hän huomasi laskeutuvansa hitaasti takaisin tuolilleen.
    ”Aivan, aivan. Ole hyvä ja puhu.”

    Pesäasiaministeri kröhi kurkkuaan ja aloitti. ”Eikö vuoritukikohdan työläisten tapattaminen ole hieman haaskausta? Uskon että voimme hiljentää todistajat jollain muulla keinolla. Ja eikö jokainen imperiumin tukipiste ole aina varmuuden varalta tärkeä? Tämä paikka on käsittääkseni ainoa tarkkailupiste tuolla vuorella, joka pitää silmällä sitä, etteivät klaanilaiset yritä tunkeutua meidän linjaamme vuoren ylitse?”
    Mustan värien torakka siemaisi laissaan jäljellä ollutta viiniä ja suuntasi katseensa kapteeniin.

    ”Ehdottaisin, että verenvuodatuksen sijaan yrittäisimme minimoida kulut ja uusien huhujen syntymisen riski.” 008 kääntyi katsomaan silmälappupäistä arkkiagenttia ja ylikenraalia. ”Ehdottaisin, että voisimme hyödyntää vaihtoehtoisesti meidän muistimanipulaatiotekniikkaa, tai tarvittaessa koodi Sinistä.”
    ”En ole täysin varma onko järkevää saati mahdollista tyhjentää muistia niin monelta. En mielelläni soisi sen 000-jutun jälkipuinnin kaltaisten massamielenpyyhintöjen toistuvan. Se tulee liian kalliiksi hyötyyn nähden. Kenties voisimme pyyhkiä muistin vain kaikkein hyödyllisimmiltä yksilöiltä, ja likvidoida loput?” 007 kääntyi kysyvästi Kenraalin puoleen.

    Kenraali 001 naurahti kuivasti.
    ”Tiedätte jokainen, Arkkiagentti etenkin, että koodi Sinisellä on kuusi direktiiviä.”
    Nazorakien imperiumin numero ykkösen silmät siirtyivät huoneessa olijasta toiseen, kun hän rykäisi äänekkäästi ja alkoi luettelemaan.
    ”Ylläpidä rauhaa. Ylläpidä totuutta. Puhdista epäpuhdas. Suojaa puhdasta. Tuhoa uhka. Ja kuudes direktiivi… jos sanoisin sen ääneen tässä, joka ikisen ympäröivissä huoneissa illastavista upseereista, aliupseereista ja miehistön jäsenistä pitäisi käydä tuijottamassa siihen aivoja polttavaan sinihehkuun niissä mekaanisissa kämmenpohjissa.”

    Pöydän ympärillä istuvat torakkaupseerit ja ministerit kuuntelivat kenraalinsa sanoja hiljaa.
    ”Ja sehän ei olisi kovin tuotantotehokasta, eihän niin?” 001 sanoi vilauttaen kovin poikkeuksellista hymyä. ”Ei varsinkaan, kun juuri tällä hetkellä ahkerat pikku sormemme ovat direktiivi kuuden jäljillä.”

    ”Tarkoitatteko te siis sitä, että koodi Sininen ei ole käytettävissämme tähän tapaukseen? Kaikella kunnioituksella, mutta te tunnutte joskus intoilevan liian paljon direktiivi kuudesta”, 007 protestoi varovaisesti.

    ”Tarkoitan juuri sitä”, Kenraali vastasi välittämättä 007:n huomautuksesta. ”Teillä on muitakin tapoja saada epätoivottuja näköhavaintoja ja muistikuvia katoamaan.”

    ”Aivan. Jättäkää ei-toivottujen ajatusten poistaminen minun huolekseni, Kenraali. Hoidan asian pois päiväjärjestyksestä”, Kapteeni ehdotti ehkä hieman omahyväisellä äänensävyllä.

    ”Tehdään sitten niin”, 007 myöntyi. Mustahaarniskainen eliittitorakka nousi rivakasti, heitti tuolin takaisin viereisen pöydän alle, nappasi miekkansa yhdellä kiskaisulla seinästä ja marssi ulos tyytyväisenä siitä, että sai taas tappaa jotakin.

    – – –
    Mukana kirjoituksessa minä, Gee ja Matoro.
    Varastimme törkeästi 666:n Manulta omiin tarkoituksiimme (eli kiitokset hälle.)

  • Maailmanparantajat

    Meri

    Matoro nousi hitaasti laivan märältä kannelta pidellen päätään. Kaksikon alus oli seilaamassa hyvää vauhtia poispäin Xian seudulta, eivätkä heidät pysäyttäneet veneet olleet lähteneet seuraamaan heitä.

    ”Portaat. Minä vihaan portaita”, hän mutisi noustessaan ylös.

    ”Sinulle tuottaa näemmä valtavia vaikeuksia selvitä portaista?” Kapura kysyi sarkastisesti.

    ”…” Matoro totesi.

    ”Seuraava siirto, herra KAPTEENI MUSTALUMI?”

    ”…” Matoro totesi. ”No jos emme pääse tuosta, meidän on pakko yrittää Karzahnilta”, hän jatkoi.

    ”Ei kuulosta kovin hyvältä”, Kapura vakavoitui.

    ”Ei niin. Mutta pitää koittaa sitä silti”, Matoro vastasi.

    ”Yksi ei yksinkertaisesti mene Karzahnille ilman… YSTÄVYYSMOODIA!” Kapura sanoi ja räjähti vaaleanpunaisten ruusun terälehtien pilveen.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=kfVsfOSbJY0]

    ”MATORO”, Kapura sanoi epäilyttävän vaaleanpunaisena kaiken mahdollisen räjähdellessä epäilyttävästi veneessä ja sen ulkopuolella.

    ”… wtf mitä sinä teet”

    ”MINUSTA TUNTUU, ETTÄ MINÄ TÄHTI-HEVOSENKENKÄ-SATEENKAARI SINUA.”

    ”…”

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 1

    Jossain ihan muualla

    [10:51:57] Matoro: … tänään on muuten aprillipäivä, eikö.

    [10:53:15] conspiracyTheorist: On

    [10:55:41] conspiracyTheorist: … minulla ei ole mitään aprilliropea valmiina

    [10:55:52] conspiracyTheorist: ÄKKIÄ, KIRJOTETAAN VIESTI JOSSA MATORO RAKASTUU KAPURAAN

    [10:55:56] Matoro: …

    [10:56:00] Matoro: JA KAATUU PORTAISSA

    [10:56:04] conspiracyTheorist: JOO

    [10:56:16] conspiracyTheorist: JA TAWA JA G MENEVÄT NAIMISIIN

    [10:56:17] Matoro: EI mutta oikeasti. Pitää kirjoittaa jotain.

    [10:56:22] conspiracyTheorist: Kyllä.

    [10:56:59] Matoro: … entä jos…

    [10:57:05] conspiracyTheorist: … joo

    [10:57:37] Matoro: Joka päättyy siihen että kaikki räjähtää sateenkaariksi ja vaahtokarkeiksi.-

    Vene

    ”Mitä tämä minä en edes”, Jään Toa kysyi typertyneenä.

    Kapura kolkkasi Matoron YSTÄVYYSTILAN vallassa ja kikatti maanisesti Toan lentäessä alas portaita.

    ”Eihän tämä edes sattunut niin paljoa tällä kertaa KOSKA SE TEHTIIN YSTÄVYYDESTÄ” Matoro tunsi kaikkien negatiivisten tunteittensa katoavan ja maailma peittyi vaaleanpunaiseen. ”AHAHAH KAPUARA NIIN MINKIN SINUA MENNÄÄ N KARZAHNILLE JA VOITETAAN KAIKI YSTÄVYYDEN VOIMALLA!”

    ”JOO!” Kapura huusi ja lähti lentämään Matoron kanssa kohti Karzahnia, koska logiikka. Pinkin kaksikon matka jatkui pari minuuttia heidän päästellessään epäilyttäviä ääniä ja ampuessaan merilokkeja YSTÄVYYSSÄTEILLÄ, jolloin ne muuttuivat pinkeiksi ja räjähtivät. Iloisesti.

    lol

    ”MATORO. KUTSUTAANKO MUITAKIN MUKAAN KOSKA YSTÄVYYS?”

    ”SE ON ELÄNÄMTEHTÄVÄMME! SAATETAAN RAUHA MAILMAAN!” Matoro riemuitsi sekopäisellä äänellä ja lähti syöksymään sateenkaarien ympäröimänä kohti Karzahnia.

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 2

    Vene vähän matkan päässä

    ”Kyllä toi nykynuariso on kans nii holtitonta sakkii, pitääs noidenki vaan keskittyy töihinsä eikä tollai lennellä ku mitkäki ötökät”, hän totesi itsekseen ja jatkoi kalastamista. Hän oli saanut tänään saaliikseen vain joitakin LONKEROISIA YLIHERROJA. Tai sillä nimellä hän niitä meduusan kaltaisia, iloisia, toisiinsa takertuvia mustekaloja kutsui.

    Karzahni

    Karzahni, saari jonka tulivuoret syöksevät jäätä ja jonka joet ovat tuhkaa. Sen eläimistö elää pääosin tappaakseen kaiken saarelle saapuvan brutaalisti.

    “AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun saapuivat saaren ylle. Sen kuollut maapeär alkoi puskea pinkkejä ja överin kirkkaita neonvärisiä kasveja. Tulivuoret räjähtelivät sateenkaariksi ja värjäsivät taivaan vaaleankeltaiseksi.

    “AHAHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat muuttaessaan Karzahnin mustan tornin vaahtokarkiksi ja linnakkeet tikkareiksi.

    “AHAHAHAHA,” Matoro ja Kapura nauroivat kun koko saari oli muutettu YSTÄVYYDEN PARATIISIKSI mahtavalla YSTÄVYYDEN VOIMALLA. YSTÄVYYDEN manas-ravut nousivat lentoon ja seurasivat yhdessä muiden saaren asukkien kanssa lentävää toa-kaksikkoa.

    Kapura räjäytti YSTÄVYYDEN VOIMALLA Metru Nuin kupoliin johtavan portin ja valtava vaaleanpunainen aalto syöksyi kohti Legendojen Kaupunkia.

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 3

    Tuntematon

    lol2

    lol3

    Metru Nui

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=RKzYjrVhCXs]

    (musiikit saavat soida myös päälekkäin)

    “Vartiopäälikkö, mmmmikä tuo… vaaleanpunainen lentävä juttu on?” ta-matoran kysyi komentajaltaan, joka hänkin hämmästeli outoa valoilmiötä.

    “Minä en tiedä”, hän vastasi. “Mutta se tulee kohti ja kovaa. Kuten vartiomatoranin oppaassa neuvottiin, AMMUTAAN SITÄ!”

    “Mutta eikö vartiomatoranin opas sano tuon saman kaikesta mahdollisesta?”

    “Totta kai se sanoo. Millä muulla ongelmat muka voitaisiin ratkaista? Puhumalla?”

    “…”

    “Ampukaa noita vaaleanpunaisia asioita!”

    “Kyllä, sir!”

    Metru Nuin vartioasemien suuret tykit alkoivat jauhaa tulta kohti hyökkääjiä.

    “ME VALLOITAMME TÄMÄN KAUPUNGIN YSTÄVYYDELLE!” Kapura huusi.

    “NE TEKVÄT VASTARINTAA! NE EVÄT HALUA YSTÄVYYTÄ!”

    “KUTSUTAAN YSTÄVYYSJUNAT!”

    “JOO!”

    Ja niin taivaalta alkoi sataa pitkänomaisia monipyöräisiä ajoneuvoja, jotka ovat tarkoitettu kiskoille. Niiden osuessa maahan ne räjähtelivät massiivisina sienipilvinä. Metru Nuin värit alkoivat kääntyä jatkuvasti pinkin ja neonsävyjen suuntaan.

    “Mitä karzahnia täällä tapahtuu”, Turaga Dume kirosi.

    “Olemme hyökkäyksen kohteena”, hänen luokseen saapunut neuvonantaja totesi.

    “Ketkä? Metsästäjätkö taas?”

    “… emme tiedä. Ne ovat pinkkejä… ja noh, muuta emme tiedä.”

    “Käyttäkää koko arsenaalia! Saatte luvan laukaista Tuomiopäivän Aseen.”

    “K-kyllä sir.”

    “Kyllä me ne tunkeutujat pysäytämme ennen kuin ne pääsevät tänne.”

    “MITN PYÄSÄTETTE MEIDÄT” Matoro huusi maanisesti hihittäen Coliseumin kuudennesta tornista.

    “KUN ME OLEME JO TÄÄKLÄ!”

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 4

    Nazorak-pesät

    “Aloitamme hyökkäyksen tasan viikon kuluttua”, Kenraali 001 sanoi päättäväisesti. Hän seisoi pitkän neuvottelupöydän päässä, sen saman jonka äärellä Allianssin johtajat olivat kokoontuneet niin monta kertaa.

    “Teille on jaettu tarkat toiminta-ohjeet. Mikään ei voi mennä vikaan.”

    “Parasta olisikin”, Gaggulabio huusi salin perältä. Kenraali jätti tämän huomiotta huolimatta joidenkin nazorak-upseerien paheksuvista katseista.

    Huoneen ainoat valot pimenivät vielä synkemmäksi kuin ne jo olivat. Pimeyteen ilmestyi punaisia silmiä. Pöydän ääreen asteli pieni sinipakarinen matoran.

    “Hyvää päivää. Ettehän vain aloittaneet ilman minua?”

    “Arvostamme apuasi, Avde, mutta oletimme, ettei sinua kiinnosta taktiset ratkaisut.”

    “Voi, eivät ne kiinnostakaan. Mutta strategiset kylläkin. Minun on nimittäin muutettava Allianssin strategiaa.”

    “… mitä sinä selität?”

    “Ei ole mukavaa, kun niin paljon olentoja kuolee. Löysin keinon välttää verenvuodatus. Me saamme Klaanin ilman sotaa.”

    Hiljaisuus oli käsin kosketeltava. Sairaalloinen nauru rikkoi sen.

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=FddbkYIxcNw]

    Jos Avden Syvä Nauru oli mielenterveydelle vaarallista, niin tämä nauru oli kuin suoraan helvetin syvimmistä loukoista. Se musersi jokaisen huoneessa olijan alitajuntaa.

    Ovesta astui kankaisen näköinen olento. Se oli noin matoranin pituinen ja hyvin laiha. Sen laihat ja löysänä roikkuvat raajat eivät tuntuneet tukevan sitä lainkaan, mutta silti se pysyi pystyssä. Hahmon sinisen ja punaisen sävyinen asustus näytti eriskummalliselta.

    Mutta tärkeintä olennossa olivat sen silmät. Nuken silmät olivat kuin toinen avaruus, ne hohtivat mutta imivät valon, ne säteilivät mutta pimensivät mielet. Ne olivat sairaat, kiiltävät ja syvät.

    “Saanko esitellä uusimman nukkeni, Pienen Kaalepin.”

    Allianssin keskuudessa oli hiljaista.

    “M-mikä tuo on” 007 lopulta kykeni kysymään.

    “Pien’ Kaaleppi, ole hyvä ja näytä”, Avde sanoi pahaenteisesti.

    Nukke katsoi 007:aa silmiin.

    Nazorakin suu vääntyi sairaalloiseen hymyyn. Sitten hän alkoi nauraa.

    Kapteeni 666 ampui nopeasti sarjan konepistoolistaan nukkeen. Osumat eivät vaikuttaneet. Pian Kapteenikin oli naurun pauloissa. Ja pian koko kokoussali. Ja Nazorak-pesä.

    Klaani ja Allianssi solmivat rauhansopimuksen viikon kuluttua. Kukaan ei halunnut enää sotia. Piirileikit olivat osoittautuneet paljon mukavammaksi ajanvietteeksi.

    Coliseum

    “HAHAHAHHEHEHEH”

    “HEHEHHIHIHI”

    “HOHOHOHYHYHY”

    “HÖHÖHÖHAHAHA”

    HAHAH- Metru Nuin sydämessä, Coliseumissa, uuden YSTÄVYYDEN NIMEEN Metru Nuin valloittaneet sankarit juhlivat voittoaan. Kaikki ankeus on saarelta tiessään. He elävät paratiisissa, jossa kaikilla on kivaa.

    “MENÄÄN KAPUAR KATOMAAN DUMEN TUAMIÖPÄIVN ASETTA!”

    “JOO!”

    Näissä tuumissa kaksikko lensi saateenkarien saattelemana Coliseumin tarkimmin varjeltuun huoneeseen, jonka oven he avasivat YSTÄVYYSPOTKULLA. Huoneessa oli YSTÄVYYSLASERIKSI muuttuneen TUOMIOPÄIVÄN ASEEN ohjauspaneeli sekä YSTÄVYYDEN NAAMIOSEINÄ sekä erityisesti YSTÄVYYDEN VAHI. Kapura alkoi ohjaamaan YSTÄVYYSLASERIA jolla hän YSTÄVÄLLISTI kaiken METRU NUIN KUPOLISTA. Ystävällisesti. Ja iloisesti. Matoro sen sijaan YHDISTI YSTÄVYYDEN ALKEMISAATTORILLA Vahin, Mohterkin ja Olmakin naamioseinältä ja loi KANOHI FAHRSTEYN, AJAN, ULOTTOVUUKSIEN, PARADOKSIEN JA YLEISEN SEKAVUUDEN NAAMION, JOLLA VOI MYÖS DEKANONISOIDA ASIOITA JA MUUTTAA AJAN RAKENNETTA.

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 5

    Klaani, kahvio

    Mokel päivitteli Kahvion asiakastulvaa eräälle toiselle Matoranille, hänen uudelle kahvioapulaiselleen, joka kantoi pinkkiä Rurua ja vain katseli sekamelskaa puhumatta mitään. Ja asiakaskasa ei lopettanut kasvamista. Mokelista tuntui, että joka ikinen olento tässä universumissa ja suurin osa parista seuraavasta oli tullut katsomaan…

    … TAWAN JA GUARTSUN HÄITÄ

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=6_b7RDuLwcI]

    ”Fefeta, tuoppas herroille voileipiä”, Mokel sanoi Matoranille, joka mutisi ”3833 < 383” ja kiiruhti takahuoneeseen. Kyseiset herrat ilmoittivat olevansa Klaanin Shippauslehden toimittajia. Mokel tunnisti lehden, koska hän luki sitä aina, kun Kahvio tyhjeni. Eli ei koskaan. Neljähenkinen joukkio sai voileipänsä, ja seuraavat asiakkaat tilasivat. Mokel tunnisti tätinsä ystävän Rouva Maalin, joka tarjoutui maalaamaan kahvion maksuksi viidestä virvoitusjuomapullosta. Sitten saapuivatkin jo Tawa ja G, jotka vihittäisiin Kahviossa, koska logiikka.

    Yhtäkkiä, NINJO- ei kun TAPPAJAKANEJA.

    Asiakkaat kirkuivat pinkkien kanien syöksyessä sisään Kahvioon. Guartsu avasi tulen ja onnistui tappamaan kaikki kanit ja pienenksi bonukseksi myös viisi asiakasta.

    ”Wtf. Selvittiinkö niistä kahdella lauseella. Minä luulin, että ne olisivat VAKAVA ASIA”, Mokel tuhahti. Tähän mennessä Kahvioon olivat jo samana päivänä hyökänneet kaikki kuusi Nukkea ja kolme Nazorakien armeijaa. Pommituksia oli ollut viisi. Tämä oli yksi niistä päivistä, joina asiakkaita kuoli runsaasti, mutta se ei haitannut Mokelia. Vähemmän kiireitä, vähemmän palveltavia.

    Seuraava ongelma: Pappia ei löytynyt mistään. Häiden virallisesta alkamiskellonajasta oli jo kulunut useita viikkoja, joten vieraiden ja asiakkaiden joukossa alkoi näkyä pieniä turhaantumisen merkkejä. Rouva Maali ja Fefeta kiistelivät varsin äänekkäästi ottaen huomioon sen, että Fefeta oli mykkä.

    Myös Mokelin voileipävarastot hupenivat epäilyttävän kovaa tahtia. Makuta Nui-niminen Makuta ehdotti kuolleiden vieraiden syömistä. Mokel lupasi harkita asiaa, mutta tiesi kuitenkin sisimmissään, että Kahvion maine ei koskaan parantuisi, jos kuukaudessa tulisi jo neljäs kannibalismitapaus. Sen sijaan kuolleet tappajakanit hän työnsi iloisesti jäljelläoleviin voileipiin.

    Yhtäkkiä, ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi, ja kaikki mahdolliset olennot kaikista mahdollisista ulottuvuuksista teleporttasivat Kahvioon, koska logiikka. Mokelille tämä tiesi vapaan tilan pienentymistä hälyttävästi, ja voileipävarastojen hupenemista äärimmäisen pieniksi.

    ”Hmm”, Mokel mietti ääneen. ”Miten on mahdollista, että missään mahdollisessa universumissa ei ole yhtään pappia?”

    Kapura vaihtoehtoisesta todellisuudesta sanoi: ”Koska… ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ EI OIKEASTI HALJENNUT.”

    Mokel huomasi että Kapura puhui totta, joten kaikki asiakkaat olivatkin hallusinaatiota ja ne katosivat.

    Yhtäkkiä hän huomasi, että Kahviokin oli hallusinaatiota, joten se katosi.

    Yhtäkkiä hän huomasi, että hänkin oli hallusinaatiota. Mutta miten voi olla itsensä hallusinaatiota? Katoaisiko hän, vai katoaisiko pelkästään hallusinaatio-osuus? Missään ei ollut mitään järkeä, paitsi että hän vain leijui randomisti jossain avaruudessa. Tosin ei siinäkään ollut mitään järkeä. Miten muka Mokel pääsisi avaruuteen?

    Yhtäkkiä hän huomasi, ettei missään milloinkaan ollut yhtään mitään järkeä, joten välinäytöksen oli jo aika loppua. Sitä ennen Mokel otti kuitenkin jostain, jossa ei ollut mitään järkeä epäloogisen paperinpalan, ja kirjoitti sinne:

    Rose ♥ Kanaya OTP <3

    Sitten Tawa ja Guartsu menivät naimisiin, koska pappi olikin jo täällä mutta se oli oikeasti matatu, joka tappoi kaikki koska se olikin oikeasti työnantaja, joten missään ei oikeasti ollutkaan mitään järkeä, joten ULOTTUVUUKSIEN VÄLINEN SEINÄ halkesi uudelleen, paitsi että se oli äärimmäisen typerää eikä sitä voinut olla olemassa eivätkä kaikki mahdolliset olennot mahtuisi Kahvioon, joten se ei tapahtunutkaan, mutta sitten missään ei olisi järkeä koska kaikki olisi kuitenkin hirveän epäloogista, mutta mikään ei kuitenkaan mennyt rikki vaikka pitäisi, joten missään ei ollut mitään järkeä, koska heh.

    Maailmankaikkeus

    [youtube http://www.youtube.com/watch?v=oEhAvr3sWTc]

    Aloin miettiä että miksi minä olen neutraali kertoja.

    Kun nämä asiat josta minun pitää kertoa ovat ihan naurettavia.

    Lisäksi jatkuva caps lock on rasittavaa.

    Ajattelin, että jos minä vain lopetan kertomisen-

    Antaa noiden tyhmien hahmojen kertoa itse dialogillaan mitä haluavat kertoa.

    Ei se minua kiinnosta.

    Minä otan lopputilin.

    “ÄLÄ ÄLÄ MATORO ET SINÄ VOI LÄHTEÄ”

    “SINUN PIÄTÄÄ KERTOA MMITÄ ME TEEMME”

    Kuulitte kyllä.

    Sain tarpeekseni naurettavuuksistanne.

    Lähden.

    Heips.

    “EEEEEI ÄLÄ MENE”

    “KUAPUR SE MENI JO”

    “MITÄ ME NYT VOIMME TEHDÄ”

    “TARVITSEMME UUDEN KERTOJAN”

    “MINÄ TIEDÄN”

    “NO”

    “KÄYTÄ SITÄ NAAMIOTA”

    “AI KNAHOI FAHRSTREYTÄ”

    “JOO”

    “MITÄ MINÄ TÄLLÄ”

    “MATKATAAN GREGIN LUO”

    “KUKA SE ON”

    “SE ON LUOJAMME”

    “MENÄÄN SEN LUO JA OSOITETAN ASEMAMMEH AKKAAMALLA SE – YSTÄVÄLLISETI”

    “JUURI SITÄ AJAN TAKAA”

    “JA PAKOTETTAN SE KERTOMAANN TARINAME LOPUUUN”

    “JOO”

    “LUON ESNIN MILJOONA VIHTIEHTOISTA MEITÄ LEVÄITTÄMÄÄN YTSÄVYYTÄ KAIKIALE UNIVERSUMIIN”

    “HYVÄ IDEA”

    “KOSKA MEIDÄN PELLE KERTOJAMME OTTI LOPARIT, VÄRVÄSIN ERÄÄN KAVERINI SIJAISEKSI KERTOMAAN MATKAMME GREGIN LUO: ASTU ESIIN, MATATU”

    moi hei ootte siis ihan bestei

    nyt ne avaa ulottovuusportin joka o muuten sateenkaaren värine

    se johtaa outoon maailmaan, siellä on dinosauruksii

    ja joku gladiatos tai joku on kuulemma keisari

    mut planeetan sydämessä on kaneja

    eiku siis

    anteeks

    siellä n suuri palatsi

    jossa suuret olennot elää

    tiättekste, niinku ne meiän luojat

    sit nää meiän best hirout niiku kapura ja matoro

    ne menee sinne ja hakkaa sil ystävyydellään ovivahdit

    ja muutki jotka estää niitä

    nyt ne on tulossa gregin kammioon

    “GREG! TUOMIOSI ON KOITTANUT!” kapura pauhaa tuhotessaan oven ystävyydell

    “M-mitä tämä-” greg fahrstrey sopertaa.

    “MEILÄ ON SULLE VUATIMUKSIA”, matoro vaati sillei kovasti

    “Mutta minä olen luojanne, te hullut! Kaikki mitä teillä on, on peräisin minulta!” greg uhosi ja otti esiin mahtavan kynänsä

    “IITSE ASIASA SUURIN OSA MEIDÄN SEIKKAILUUSTAMME ON PERÄIISIN ERÄÄLTÄ ANDREW H-”

    “KUUNTELE, GREG. SAAT ELÄÄ, JOS KANONISOIT KAIKEN TEKEMÄMME JA KERROT TARINAMME LOPPUUN”, kapura vaati tosi miehekkäästi

    saavatko sankarimme tahtonsa läpi? voittavatko he gregin ja tämän kynän? vai kaatuvatko he ja kaikki heidän tekemä ystävyys kamppailussa?

    SE SELVIÄÄ ENSI APRILLIPÄIVÄNÄ!

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 1

    Kaukainen universumi, Forssa

    … tämä on tyhmin asia mitä olen ikinä tehnyt

    haha

    HAHAHAH

    HAHAHAHAH

    YSTÄVYYSVÄLINÄYTÖS 6 NÄYTÖS 2

    Kaukainen universumi, Vantaa

    hei tämä on tyhmää miksi minä kirjoitan tätä

    minun pitäisi olla päivittämässä rabbitstuckia

    mutta

    hihi

    HIHIHIHI

    HIHIHIHIHI

  • Pilasit elämäsi, Jäätutkija

    Bio-Klaanin saari

    Tunnelma helikopterissa oli masentunut. Kaikki viisi tiesivät pelinsä olevan pelattu. Ainoastaan 16765 elätteli toivoa. Hänen suunnitelmansa ei ollut vielä murskana, ei niin pitkään kuin hän eläisi. ”Olen tässä miettinyt”, 16755 rikkoi hiljaisuuden. ”Miten vartijat tulivat niin nopeasti? Meillä piti olla hyvin aikaa ennen niiden tuloa!”

    ”Niin”, 16754 sanoi, ”Missä välissä 007:n ehti lähettää hätäkutsun? Hänhän hyppäsi pöytänsä taakse suojaan heti kun tulimme sisään.” Sitten hänen ja 16755:n katseet kohdistuivat 16765:en. ”Muuten, mitä sinä siellä toimistossa teit ennen meitä? Sinä vain katosit sanaa sanomatta ja olit jo 007:n luona?! Ei siitä oltu sovittu mitään!!” 16754 tivasi. 16765 katsoi ulos helikopterin ikkunasta kuin ei olisi kuullut kysymystä. 273 istui hiljaa aluksen ohjaimista ja vilkaisi yllään olevasta peilistä matkustamaan.

    ”Sillä ei ollut mitään merkitystä epäonnistumisemme kannalta. Sanon vain, että… tunsin 007:n joskus”, 16765 sanoi välttelevästi. ”Sinä siis varoitit sitä meistä? Miksi? Miksi sinä teit sen?” 16755 kysyi. ”Vedätte hätäisiä johtopäätöksiä. Minä en viitsi keskustella tästä enempää ennen kuin meidän kaikkien tunteet ovat hieman tasaantuneet” Salaliiton entinen johtaja vastasi.

    273 katsoi helikopterin ohjaamon ikkunasta aukeavaa vuorimaisemaa. He olivat lähestymässä Mt.Ämkoota. Hän oli toivonut, ettei 007:n ollut lähettänyt hälytystä vielä sinnekin. He voisivat piileskellä vuoritukikohdassa jonkun aikaa ja suunnitella seuraavaa siirtoa. Mutta Jäätutkija tiesi, että ennen pitkää myös vuoritukikohta tarkastettaisiin.

    ”Muuten”, tiedemies sanoi hiljaa, ”En tiedä huomasitteko te sen, mutta minä ehdin nähdä vilauksen 007:n toisesta silmästä…” 273 näki peilistään, kun neljä muuta ryhmän jäsentä katsoivat häntä.
    ”… 007 ei peittänyt sitä siksi, että hänellä ei olisi sitä, vaan toisesta syystä. 007:n silmä… oli turkoosi…”
    16755, 16754 ja 2844 katsoivat hämmentyneinä valkoista tiedemiestä. 16765 taas katsoi ulos ikkunasta tietäen, mitä Jäätutkija aikoi seuraavaksi sanoa.
    ”Eri väriset silmät, tai muut kehon epäsymmetriset poikkeavuudet ajatellaan epäpuhtaudeksi, ja poikkeavat Nazorakit lukitaan eristyksiin muusta kansasta”, 273 muisteli, ”Näin ollen, 007:n on myös ’epäpuhdas’, aivan niin kuin sinä, 16765 .”

    16765 oli hiljaa. ”Aivan, siinä lepää meidän viimeinen toivomme. Myönnettäkööt, menneisyytemme liittyy jotakin jonka takia halusin kostaa 007:lle. Vierailuni liittyy siihen. Mutta, me tiedämme että imperiumin seitsemänneksi arvovaltaisin torakka on epäpuhdas asemaansa. Jos me saamme tiedon kaikkien tietoon, me saatamme vielä voittaa. Pahoin pelkään että myös 273:n tukikohta on asetettu radiohäirinnän alle…”

    Nyt kaikki katsoivat 16765:ttä. He lähestyivät yhä enemmän edessä häämöttävää vuorta. Maa heidän allaan alkoi vähitellen muuttua kuusimetsästä kivikkoiseksi. ”Niin…” 273 aloitti, ”Mutta… Oletko yhtään ajatellut, että emme voi todistaa mitään ilman todisteita.” Tiedemies vilkaisi taas peilistään 16765:ttä, joka edelleen katsoi ikkunasta ulos. ”Ja jos 007:n ehtii kertoa kaikille Nazorakeille oman versionsa tapahtuneesta, uskoisiko meitä kukaan…” hän jatkoi.

    ”Kyllä sinun luulisi tietävän kuinka vainoharhaista tämä puhtaan rodun varjeleminen on, Lumipallo. Tarvitaan vain huhu, ja ylin taho menee paniikkiin. Uskokaa minua, ne tutkivat joka ikisen korkea-arvoisen nazon tausta sillä hetkellä”, 16765 vastasi.

    273 oli hetken hiljaa. Nyt kolme muuta ryhmän jäsentä katsoivat vuorostaan valkoista tiedemiestä. ”… Tuo on kyllä totta…” hän myönsi, ”Mutta tietysti myös muukin johtoporras tietää asiasta, ja tekee kaikkensa pitääkseen asian salassa. Ajatelkaa mikä fiasko syntyisi, jos paljastuisi että hierarkian seitsemänneksi arvokkain Nazorak olisi epäpuhdas.” Kolme muutakin ryhmän jäsentä mutisivat ja nyökyttelivät.

    ”Kätöset nuo siniset, poistavat kielletyt ajatukset. Kätöset nuo siniset, päästäsi vievät tiedon muruset. Ei fiaskoista ole mitään väliä. Meidänkin aikanamme on saattanut sattua vaikka mitä fiaskoja, mutta kaikilta Pesässä asuvilta ne poistetaan mielestä. Ei johdon tarvitse pelätä maineensa puolesta”, 16765 puhui äänensävyllä kuin olisi opettanut pieniä nazorakeja koulussa.

    Kaksikon väittely päättyi, kun Nazorakien vuoritukikohta ilmaantui näkyviin. Se oli rakennettu varsin vaikeapääsyiseen paikkaan, vuorenrinteestä työntyvälle kielekkeelle. Sinne ei päässyt muutoin kuin lentämällä, tai kielekkeen vasemman puoleiselta rinteeltä.

    Tukikohta ei ollut kovin suuri. Se koostui vain kolmesta isosta rakennuksesta: oikealla monikerroksinen päärakennus, jossa jokaisessa kerroksessa sijaitsi yksi suuri nukkumasali. Päärakennuksesta vasemmalla oli työhalli, jossa olivat Nazojen työpisteet ja mekaanikkojen rakennushalli. 273:n labra ja hänen oma pieni asuinhuone oli siellä. Varasto sijaitsi päärakennuksen takana, aivan kiinni vuoren seinämässä hieman muita rakennuksia ylempänä. Päärakennuksesta ja työhallista johti betoniset portaat helikopterien laskeutumisalueelle, jonne kapinallisten alus laskeutui.

    Lumi pöllysi laskeutumisalustan ympärillä, kun musta helikopteri laskeutui varovasti maahan. Sen kyljessä oleva pitkä ovi vedettiin auki ja kapinalliset laskeutuivat maahan. Torakoiden astuminen koneesta pois oli hidasta ja vaivalloista heidän saamien vammojen vuoksi. Radiosta vastannut 2844, joka ei ollut lainkaan vahingoittunut, auttoi kolmea muuta toveriaan pois kopterista, kun 273 astui ohjaamosta ulos. Hän katseli edessään olevaa tukikohtaa. Ketään ei liikkunut ulkona kovassa pakkasessa. Kaikki olivat vielä töissä rakennushallissa, juuri niin kuin 273 oli toivonutkin. He voisivat vähin äänin hiipiä hänen labraansa miettimään seuraavaa siirtoaan.

    Mutta sitten valkoisen Torakan valtasi haikeus ja suru. Hän ei voinut poistaa mielestään tosiasiaa, vaikka kuinka haluaisikin. Hän oli nyt rikollinen, osana suurinta rikosta Nazorakien historiassa: Nazorak-johtajan salamurhayrityksessä. Jos hänet löydettäisiin, hänet tapettaisiin tai teloitettaisiin, tai hänet lukittaisiin hänen koko loppuelämäkseen pakkotyöhön kaivoksiin, mutta 007:n tuskin olisi niin armollinen. Hän kuolisi. Hän ei enää ikinä näkisi Mt. Ämkoon ylväänä hohtavia rinteitä. Hän ei koskaan näkisi auringon laskeutuvan punertavan oranssina horisonttiin. Hän ei koskaan voisi täyttää unelmiaan arvostetuimman tiedemiehen arvosta. Ja minkä tähden? Aluksi koston. Sitten kunnianhimon. Hän oli vaihtanut entisen elämänsä tuhoon, vaikka oli tiennyt, että riskit olivat liian suuret. 273 sulki silmänsä ja puristi kätensä nyrkkiin. Hänet valtasi epätoivo.

    Mitä tämä enää hyödyttää?!

    Ennen pitkää agentit löytäisivät kapinalliset. Tiedemiehenä Jäätutkija tiesi, ettei heillä olisi paljoakaan mahdollisuuksia huippukoulutettuja agentteja vastaan taistelussa. Eli mitä heidän olisi pitänyt tehdä? Paeta jonnekin muualle? Heillä voisi olla paremmat mahdollisuudet saaren eteläisillä alueilla. Mutta olisivatko he turvassa sielläkään? Etelässä he joutuisivat Nazorakien ja Klaanilaisten tulilinjalle. Ja miten he pärjäisivät pakolaisina? He joutuisivat olemaan koko ajan liikkeellä, eivätkä he voisi ikinä pysähtyä hetkeksikään. Kaikkia noita kysymyksiä 273 mietti päässään.

    Mutta sitten jokin sai valkoisen Nazorakin huojentumaan. Hän tajusi, ettei ollut liittynyt kapinaan vain itsekkäistä pyrkimyksistä. Hän oli myös osittain halunnut muuttaa Nazorakien elinolosuhteita. Hän oli halunnut tasa-arvoa ja oikeutta. Hän oli halunnut vapauttaa työläis-Nazorakit sorrosta. Jos salamurha olisi onnistunut, Nazorakit olisivat saattaneet aloittaa vallankumouksen. Mutta jos kukaan ei saisi tietää heidän yrityksestään, kaikki oli mennyt hukkaan. Mutta jos kaikki tietäisivät ja kapinalliset tapettaisiin, pidettäisiinkö heitä pyhimyksinä? Jatkaisivatko jotkut rohkeat Nazorakit vapauden tavoittelua? Siinä tapauksessa, kaikki ei olisi ollut aivan turhaa. Heidät tultaisiin muistamaan aina siitä, että he olivat sysänneet lumipallon liikkeelle, joka alamäkeä vieriessään kasvaisi yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Näin ollen, 273 olisi voinut kuolla ylpeänä itsestään.

    ”Tule jo!” 16755:n huuto keskeytti tiedemiehen ajatukset. Kaikki muut olivat jo laskeutuneet kopterista ja odottivat Jäätutkijaa. 273 kiiruhti heidän luokseen ja piteli aristavaa reittään. He kävelivät nopeasti rakennukseen ja 273 ohjasi heidät omaan labraansa. Tutkimustuloksia ja piirustuksia makasi pöydillä ja likaisia koeputkia ja keitinastioita, joissa oli valmistettu erilaisia liuoksia, odottivat pöydällä pesemistä. Kapinoitsijat etsivät itselleen paikan joko pöydiltä tai lattialta johon istua. Ainoa haavoittumaton 2844 tutki toveriensa haavoja. Hän oli porukan lyhin ja hintelin Torakka. Hän oli muita ehkä lähes päätä lyhyempi. 16754 piteli irvistellen vasenta kättään, jonka 007:n Zamor oli lävistänyt.

    ”Näyttää aika pahalta”, kirjanpitäjä totesi, ”haavat täytyy puhdistaa ja sitoa.”

    273 käveli reittään arastellen huoneen oven vieressä olevan valkoisen lääkekaapin luo ja penkoi sen sisältöä. Hän löysi sideharsoa ja kipulääkkeitä, ja ojensi ne kaikki 2844:lle. 273 penkoi vielä kaappia etsien jotain.

    ”Eih!” hän voihkaisi, ”Desinfiointiaine on loppu.”

    Hän ja kirjanpitäjä tutkivat kaikki huoneen kaapit, mutteivät löytäneet mitään korvikkeeksi kelpaavaa.

    ”Äh, minun pitää käydä hakemassa toisesta lääkekaapista, sitä.” tiedemies sanoi. ”Pysykää te täällä ja olkaa hiljaa.” hän käski neljälle muulle Torakalle. Nelikko nyökkäsi ja 273 poistui käytävälle. Hän käveli nopeasti käytävää pitkin, ettei kukaan näkisi häntä. Hän meni työhallin eteisaulaan, jossa lääkekaappi sijaitsi. Tiedemies oli juuri tarttumassa kaapin kahvaan, kun kuuli raskaan ulko-oven avautuvan. 273 säikähti ja kääntyi katsomaan tulijaa.

    ”Hei.” Ovensuussa seisonut 2905 tervehti.

    273 huokaisi helpotuksesta. ”Ai, hei… Eikös sinulla ole töitä tähän aikaan?”

    Juippi hieroi olkapäitään ravistaakseen lumihiutaleet niiden päältä. ”Joo, mutta minun piti hakea varastosta laatikollinen M20-ruuveja. Olivat päässeet loppumaan.” mekaanikko ravisti kainalossaan kantamaa pahvilaatikkoa. 273 oli iloinen nähdessään ystävänsä ja saadessaan muuta ajateltavaa päivän tapahtumista. Mutta iloisuutta ei kestänyt kauaa. Hirveä tunne valtasi valkoisen tiedemiehen. Jotakin kosteaa valui hänen jalkaansa pitkin alaspäin. Hänen reidessään oleva haava oli auennut.

    ”Mutta missä sinä olit tänä aamuna? Sinua ei näkynyt edes huoneessasi.” Juippi kysyi. 273 siirsi varovasti vuotavan jalkansa toisen taakse, ettei 2905 näkisi vihreää verta.
    ”Ehm, minun piti taas käydä Pesässä asioilla”, hän selitti.
    ”No sinähän ravaat siellä nykyään jatkuvasti”, ruskea mekaanikko ihmetteli, ”Jaa, mutta pitänee palata takaisin töihin. Heippa.” Juippi heilautti kättään hyvästiksi.
    273 kääntyi taas avatakseen lääkekaapin, mutta sitten huusikin 2905:n perään. ”Hei Juippi. odotas!”
    Tiedemies yritti näyttää mahdollisimman normaalilta kävellessään 2905:n luo.
    ”Tuota, sattuisiko sinulla olemaan mitään alkoholia nyt mukana?”
    Mekaanikko katsoi valkoista Nazorakia ihmeissään. ”Tietysti”, hän sanoi ja kaiveli selkäreppuaan, ”Mutta ethän sinä yleensä tähän aikaan juo.” Hän virnisti ojentassaan hopeisen taskumattinsa 273:lle.
    ”Ei se tule juomiseen. Minä tarvitsen sitä yhteen kokeeseen ja omasta laboratoriostani se on loppu”, Jäätutkija selitti.

    ”Jmaa. No senkun. Kunhan tuot sen matin takaisin, kun et enää tarvitse sitä.” Juippi kääntyi lähteäkseen.
    ”Joo, minä palautan tämän”, 273 sanoi ja vilkaisi pulloa. Hyvä. Tämä aine on ainakin sata kertaa parempaa kuin joku desinfiointiaine, hän ajatteli ja palasi labraan, missä muut odottivat.

    Nazorak-pesät

    007:n väliaikainen toimisto oli samanlainen kuin suurin osa Nazorakien johdon huoneista. Se oli avara metallisen ja teollisen tuntuinen yksinkertainen tila. Raskas suorakulmion muotoinen pöytä oli huoneen keskellä. Toisella puolella istui mustahaarniskainen 007 tietokone ja paperinippu vieressään. Vastakkaisella puolella oli kaksi tuolia. 219 istuskeli niistä toisessa jalat ristissä. Oli aivan hiljaista, sillä kumpikin odotti kokouksen kolmatta osanottajaa.

    219 oli laiha, tumman ruskea Nazorak. Hän oli pukeutunut Tiedustelun agenttien mustaan virkapukuun ja hän oli kiillottanut puvun napit ja rinnassaan olevat arvomerkit kiilteleviksi lamppujen kelmeässä valossa. Kädessään hän piti valkoisia hanskoja. Päässään hänellä oli tumma, ehkä aavistuksen verran sinisen sävyinen, se riippuu tietysti valaistuksesta, koppalakki. 219 pyöritteli sauvaansa sormiensa välissä.

    Oveen koputettiin napakan terävästi, minkä jälkeen se aukesi ja sisään astui kapteeni 666. Hän seisahtui pöydän eteen, vilkaisi 219:ää sivusilmällä ja käänsi sitten päänsä kohti tiedustelupalvelun johtajaa murahtaen: ”Kutsuitte?”

    ”Aivan, minä kutsuin. Istukaa alas”, 007 sanoi täysin neutraalilla äänensävyllä. 666 istuutui, ja Tiedustelupalvelun johtaja aloitti.
    ”Minä haluan teidät kaksi johtamaan erästä salaista operaatiota.”

    219 lopetti sauvansa pyörittelyn ja laski sen syliinsä. Hän katsahti viereensä istunutta 666:tta ja kääntyi katsomaan tiedustelun johtajaa. ”Millaisesta tehtävästä on kysymys?” ruskea Nazorak kysyi, ”Oletan, että kyseinen tehtävä on todella tärkeä, kun meidät molemmat on kutsuttu tänne.” 219 hymyili. Hänellä oli usein tapana virnistellä omaa omahyväistä hymyään.

    007:ää ärsytti 219:n virnuilu, mutta hän ei näyttänyt ärtymystään ulospäin. Sen sijaan hän käänsi tiekoneen näytön kahta vierastaan kohti. ”219 tietääkin tästä jo jotain, mutta kapteeni ei” hän sanoi. Ruudulla näkyi kuvaa käytävästä, jossa pieni ryhmä ruskeita nazorakeja ammuskeli vartijoiden kanssa. Hän antoi kaksikolle hetken aikaa reagoida näkemäänsä.

    ”Onko tämä kapina?” 666 tiedusteli tiedustelupalvelun johtajalta hyytävällä äänensävyllä.

    ”Se oli kapina. Tai pikemminkin se oli säälittävä kapinayritys. Tuo joukko kuitenkin onnistui siinä määrin, että onnistuivat pakenemaan. He piileskelevät tutkija 273:n laboratoriossa vuorilla. Paikka on eristetty. Emme tiedä tarkkaan millaiset puolustukset heidän tukikohdassaan on. Tämä 273 on lahjakas keksijä”, 007 selosti. Hän vaihtoi ruudulle näkymään turvakamerakuvaa valkoisesta nazorakista ampumassa kädestään jäätä.

    219 näytti hämmästyneeltä katsoessaan tietokoneen ruutua. Hän otti sauvansa ja nojasi sen varassa lähemmäksi tietokonetta kuin varmistuakseen, että kuvassa oleva albiino oli 273. ”273?” hän kysyi hämmentyneenä. Mutta sitten hän pyyhki hölmistyneen ilmeen kasvoiltaan. ”Hmm, mielenkiintoista… Olen aina kyllä tiennyt, että Jäätutkija on turha tapaus, mutta en olisi osannut arvata, että sillä tiedemiehellä riittäisi rohkeus yrittää kapinaa. Tai sitten hän on vain äärettömän tyhmä.”

    ”Meidän täytyy kitkeä kapinan siemenet koko kansan sydämestä. Meidän täytyy puhdistaa isänmaamme nimi niiden mielistä, jotka epäilevät sen voimaa ja kunniaa. Meidän täytyy osoittaa noille petollisille yhteiskunnan vihollisille, että heidän yrityksensä oli turha ja vailla kunniaa. Ehdotan, että heidät teloitetaan näyttävästi koko kansan edessä!” kapteeni julisti.

    ”Kenraali sanoi minulle ainoastaan, että heistä on hankkiuduttava eroon. Joten jätän teille sen päätöksen siitä tapatteko heidät heti vai vangitsetteko teloitusta varten”, 007 vastasi 666:n pauhaamiseen. ”Ja nyt tehtäväänne. Te eliminoitte tämän kapinapesäkkeen. Saatte täysin vapaat kädet siinä, miten te sen teette. Tiedustelupalvelun erikoisryhmät ovat käytössänne. Mutta toimikaa nopeasti. Älkääkä aliarvioiko sitä tiedemiestä, sen aseet ovat vaarallisia”, hän jatkoi puhumistaan. Hän antoi kuulijoilleen hetken aikaa sulatella kuulemaansa. ”Onko teillä kysymyksiä?” hän kysyi lopulta.

    ”Eeei lainkaan”, 666 lausui virnistäen julmasti.

    219 vastasi kapteenin virneeseen. ”Loistavaa.”

    ”Ai niin”, 007 sanoi vielä yllättäen kaksikon ollessa jo lähdössä. ”219, tuo minulle 273:n jäähanska. Haluan sen huipputiedemiestemme käsiin”, hän sanoi määräävällä äänensävyllä.

    219:n suu venyi inhottavaan virneeseen. ”Selvä, arvon 007. Voitte olla aivan huoleti.” ruskea Nazorak kääntyi oven suussa, ”Tulen henkilökohtaisesti repimään sen hänen kylmistä kuolleista käsistään.” 219 ja 666 poistuivät käytävään.

    [spoil]Pave teki tästä suuren osan. Sen lisäksi Juoppo sekä Manu tekivät osansa.[/spoil]