Viidakon kätköissä elävät sinivihreinä hohtavat hyönteiset nousivat yksi kerrallaan ilmaan tultuaan klaanilaisten häiritsemiksi. Pienten olentojen kirkas valo valaisi pienen joukkion matkaa syvällä metsässä samalla kun klaanilaiset tekivät kaikkensa vaikuttaakseen mahdollisimman huomaamattomilta.
Hetki sitten oli klaanilaisten yli lentänyt siipilaitteella varustettu lentäjänazorak. Metsän yllä partioiva torakka ei ollut kuitenkaan huomannut nopeasti aluskasvillisuuden kätköihin kadonnutta seuruetta, ja Klaanin soturit olivat saaneet huokaista helpotuksesta. Välikohtaus oli kuitenkin tehnyt heistä entistäkin varovaisempia.
Matkaajista väkevin Äksä liikkui tällä hetkellä seurueen ensimmäisenä karsien sankkaa kasvustoa kumppaneittensa tieltä. Toisinaan hänen ohitseen kuitenkin ennätti Koobee, joka liikkui ilman Toana taitavasti trooppisen kasvuston seassa, loikkien välillä jopa puiden rungoilla roikkuvien liaanien varassa kauas muusta seurueesta. Koobeen toimintaa hieman närkästyneenä seurannut Gekko kehotti vihreää Toaa useampaankin kertaan lopettamaan, mutta KB ei ottanut neuvoa kuuleviin korviinsa.
Äksän rinnalle kirinyt Peelo ei antanut yön pimeyden häiritä tarkkaa katsettaan. Kaasunaamionsa takaa ympäröivää metsää tutkiva laiha klaanilainen uskoi kuulleensa jotain ja komensi toverinsa pysähtymään. Äksä, Gekko ja Koobee ympäröivät Peelon Vahki 7:n jäädessä joukkion mukana liikkuvien matoranien kanssa hieman taaemmas.
”Meidät on huomattu”, Peelo sanoi tuijottaen joukon menosuunnassa levittäytyvään sankkaan pimeyteen.
– – musiikki poikki – –
Nazorak-ilmalaiva
”Metsässä on jotain. Mene sinne, ota asiasta selvää ja nujerra mahdollinen vastarinta.” ”Mielelläni.”
Yksi 003:n apulaisista seurasi hieman kalpeana edessään käytävää keskustelua. Ilmavoimien komentaja oli hillitystä olemuksestaan huolimatta omalla tavallaan pelottava hahmo alamaistensa keskuudessa. Yhtä lailla pelonsekaista kunnioitusta herätti komentajan edessä seisova väkevä soturi, jonka ulkomuoto sai useimmat torakkasotilaat tuntemaan itsensä surkeiksi piipertäjiksi.
Apulaistorakka miltei sääli metsässä piileskelevää mystistä vihollista. Nazorak 003:n juuri antama käsky pitäisi huolen siitä, että saaren vastarintalaiset tulisivat pian katumaan sitä, että olivat koskaan syntyneet.
Eversti 437 lähti matkaan.
– – musiikki poikki – –
Viidakossa
”Teitä ei tarvinnutkaan kauaa hakea”, metsän kätköistä esiin noussut vihreä matoran virnuili ja kohotti kättään tervehdyksen merkiksi. ”Voisin sanoa samaa”, kuului Peelon vastaus tämän kävellessä lähemmäs veljeskuntalaista. Matoranin takaa nousi esiin kolme tämän vihreänkirjavaa kumppania, ja näistä kumpainenkin tervehti klaanilaisia.
”Ilmoitan mestari Ämkoolle oitis, että teidät on löydetty”, veljeskuntalainen totesi saaden vastaukseksi hieman kysyvän ilmeen. Sanaakaan sanomatta kaivoi matoran viittansa alta esiin pikkuruisen siivekkään, joka hetken sirkutettuaan nousi öiselle taivaalle. Gekko katseli tapahtunutta hetken kummissaan ja kohautti sitten olkapäitään.
”Seuratkaa”, yksi veljeskunnan matoraneista viittoi ja sai seurueen muuttamaan hieman suuntaansa. ”Saatte auttaa varusteidemme kantamisessa. Ja uskokaa, tavaraa on paljon. Millaisella kulkupelillä te muuten saavuitte?”
– – –
Syvemmällä viidakossa tarttui matoran Leiter taivaalta luokseen laskeutuneeseen lintuun. Veljeskunnan johtomatoran tarkisti linnun jalkaan merkityn värikoodin ja kertoi sitten vierellään odottavalle Ämkoolle mistä suunnasta klaanilaiset olivat tulossa. Ämkoo nyökkäsi, tarttui maahan laskemaansa miekkaansa ja nousi ylös.
Ulkomuodoltaan tuoretta patonkia muistuttava merialus oli pysähtynyt saaren rantaan. Peelo oli matkan loppumetreillä siirtynyt ohjaamoon ja neuvonut aluksen ohjaajaa viemään sukellusveneen aivan rannan tuntumassa olevaan äkkisyvään kohtaan. Täten sukellusvene pysyi juuri ja juuri näkymättömissä rannalta käsin, vaikka kallioiseen rantaan olikin matkaa enää vain jokunen metri. Koskaan ei voinut olla liian varovainen.
Klaanilaiset eivät jääneet miettimään turhia. Ei ehtinyt kulua kuin jokunen minuutti ja sukellusveneen hatara laskusilta rämähti rantakalliolle. Ensimmäisenä rannalle kipitti kymmenkunta matorania, ja näiden perässä Peelo.
”Tulkaa sieltä”, Peelo komensi ja katsoi perässään astelevaa Äksää ja Gekkoa. Hieman epäröivän näköinen kaksikko vilkuili tarkkaavaisena pimeyden harmaaksi värjäämää kallioista rantakaistaletta, jonka molemmilla puolilla levittäytyi mittava rantahietikko. Kymmenen metrin päässä alkoi sankka viidakko, jonka kätköissä saattoi piileksiä ties mitä vaarallista.
”Kiva metsä”, tokaisi lääkintävahkin kanssa viimeisinä rantaan noussut Koobee yrittäen keventää tunnelmaa. Kukaan ei kuitenkaan vastannut, ja ilman Toa jäi vilkuilemaan ympärilleen tympääntyneenä.
”Muu miehistö jää pitämään alustamme lähtökunnossa”, yksi matoraneista selvitti. ”Olen saanut sellaisen käsityksen, että lähdemme täältä oitis kunhan vain saamme pelastettavat mukaamme.” ”Kyllä”, kuului Peelon vastaus. ”Ei jäädä turhaan pitämään torakoille seuraa.”
”Miten me oikein löydämme heidät?” Gekko kysyi kyyristyen hieman itseään reippaasti lyhyemmän Peelon suuntaan. ”Tiedämmekö me edes mihin suuntaan lähdemme?”
Peelon ilmeettömän kaasunaamarin taakse levisi kevyt virne.
”En tiedä Ämkoon veljeskunnasta paljoa”, Peelo aloitti. ”Mutta vähän tietämäni perusteella… He tulevat löytämään meidät.”
”Mutta tällä saarellahan on kokoa vaikka millä mitalla, eivätkä ne voi edes tietää mihin rantauduimme…” selitti Gekko puoliääneen.
”Ei kai auta muuta kuin lähteä metsään”, Äksä murahti ja lähti ensimmäisenä kohti tummanpuhuvaa metsärajaa.
– – –
Sillä välin viidakossa
”Kolme etsintäpartioistamme haravoi parasta aikaa pohjoista ja luoteista rantametsää”, Leiter selvitti savimaahan hätäisesti piirrettyä karttaa tutkailevalle Ämkoolle. ”Hyvä, hyvä”, Ämkoo mutisi. ”Klaanilaiset saattavat jo olla täällä, eikä meillä ole varaa hukata aikaa. Ovatko välinevarastot jo tyhjät?” ”Kyllä”, vastasi Leiter. ”Kaikki on pakattu valmiiksi kuljetusta varten.” ”Hienoa”, Ämkoo vastasi ja nousi seisomaan. ”Entä linnut?” Tavoistaan poiketen Leiter hymyili. ”Et kai kuvitellut, että emme olisi kouluttaneet niitä myös tällaisia tilanteita varten? Suurin osa siivekkäistämme osaa seurata meitä Klaanin saarelle kunhan niille vain antaa suunnan. Ratsastaminen ei tosin tule kysymykseen, sillä…” ”Se ei jäisi torakoilta huomaamatta, tiedetään”, Ämkoo keskeytti tehden samalla tilaa vieressään juoksenteleville matoraneille. Veljeskunta piti tällä hetkellä majaa yhden maanalaisen tukikohdan piilosisäänkäynnin kohdalla, ja matoranit kuljettivat parasta aikaa kaikkea mahdollista tukikohdan materiaalia ulkosalle. Samalla muutama veljeskuntalainen puuhasi sisällä räjähteiden parissa. Torakoille ei annettaisi mahdollisuutta höytyä maanalaisesta luolastosta.
– – –
Nazorak-ilmalaiva
Tulikärpänen kuhisi nazorak-sotilaiden valmistautuessa laskeutumaan yksi toisensa jälkeen maan pinnalle. Samalla Tulikärpäsen aseistusta valmisteltiin ottamaan vastaan mahdollisia hyökkääjiä. Ilmavoimien komentaja ei ollut vieläkään päässyt perille viidakosta peräisin olevan vastarinnan laadusta, mutta 003 ei aikonut jättää mitään sattuman varaan. Jos suora hyökkäys tapahtuisi, vihollinen otettaisiin vastaan täydellä tulivoimalla.
003 istui tällä hetkellä erään pöydän takana siistissä nahkatuolissa pyöritellen samalla sormiaan mietteliäänä. Komentaja ei pitänyt vastapuolen taistelutavasta. Salamyhkäiset ja täysin sattumanvaraisilta vaikuttavat iskut eivät noudattaneet lainkaan selkeää kaavaa ja niiden oli kenties tarkoitus peittää jotain paljon ilmiselvempää. Jos näin oli, mitä oli tekeillä? Puuhattiinko saarta valloittavien nazorakien selän takana jotain? Asiasta oli otettava selvää.
003 rykäisi ja viittoi yhden luottoapulaisistaan luokseen. Hyvin hillityn näköinen torakka harppoi nopeasti johtajansa tykö ja jäi sitten odottamaan käskynantoa.
”Kutsukaa eversti tänne. Minulla on hänelle töitä”, ilmavoimien yliherra lausui ja jakoi sitten pitkän katseen palvelijansa kanssa. Apulaistorakka näytti hetken ajan miltei säikähtäneeltä, käännähti sitten kuin väkisin väännettynä ja lähti sitten miltei juoksuaskelin toteuttamaan komentajan antamaa käskyä.
Hiljaisuus oli vallannut Nazorak-pesän metallisen sydämen. Edes insinööri-Nazorakit eivät enää naputelleet näppäimistöjään eikä yksikään upseeri komentanut radioyhteydellä hyökkäysjoukkoja. Kaikki Kenraalia myöten olivat keskittyneet tarkkailemaan suurinta näyttöä, jolla tapahtui suurin taistelu Nazorak-laivaston tähänastisessa historiassa. Paljon olisi tästä kiinni. Keskittyneessä hiljaisuudessa ei monikaan uskaltanut edes hengittää. Kenraalia lähimpänä istuvat nazorakit olivat lievästi hermostuneita, sillä he näkivät ylimmän johtajansa kasvot. Kenraalin ilmeestä ei pystynyt päättelemään mitään.
Keskittynyt hiljaisuus katkesi, kun Koi sai viimeisen osumansa. Räjähdykset levisivät läpi aluksen, repien sen sisältäpäin kappaleiksi. Lopulta ennen mahtava ilmalaiva musertui surumielisesti kasaan hopeisen, öisten sateiden halkoman merenpinnan yläpuolella upoten lopulta aaltoihin.
Valtavan ruudun reunassa oleva aikalaskuri pysähtyi ja suurentui koko näytön kokoiseksi.
Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia. Niin kauan oli Klaanin Laivastolla kestänyt upottaa mahtava Koi.
Kenraali katsoi tulosta pitkään ja harkitsevasti. Yksikään nazorak kammiossa ei uskaltanut sanoa sanaakaan. Kaikki odottivat Kenraalin arviota. Lopulta punaiseen viittaan verhoutunut, taisteluita nähnyt torakka avasi hitaasti suunsa. ”Välittäkää vetäytymiskäsky syöksypommittajille”, Kenraali 001 sanoi äänessään pelottavaa rauhallisuutta. ”Kehottakaa 003:a keskittämään kaikki resurssit viidakkosaaren haltuunottoon.”
Hermostunut hiljaisuus ei katkennut. Vasta nyt muutama insinööritorakka uskaltautui palaamaan työhönsä. Pian komentokammion vähitellen täytti jälleen voimakkaalta sateelta kuulostava naputus. Harva uskaltautui silti puhumaan. 001 kääntyi poispäin komentoruudusta verenpunainen viitta liehuen. Pian torakkajohtaja asteli ripeästi komentosiltaa pitkin, kohti komentokammion ovea. Kenraali kuitenkin pysähtyi yllättävästi oviaukon eteen ennen siitä astumista. Hän avasi suunsa vielä kerran. ”Hyvää työtä, kaikki. Na Zora.” Kenraalin lausahdus sai vaisun vastauksen komentokammiossa yhä työskenteleviltä. Upseerit olivat iloisia edes siitä, että tulisivat pitämään päänsä hartioillaan.
* * *
Kenraali 001 marssi kahden raskaasti aseistetun henkivartijan kanssa läpi Nazorak-pesän terästä ja orgaanista massaa sekoittavan käytävän. Vaikka lattialaatat kalahtelivat metallisina 001:n alla ja tukikohdan seinissä ja katoissa pyöri tasaisesti pieniä kameroita, oli teknologian invaasio muuten alkeelliseen pesään vasta alkumetreillään. Nazorakinruskeissa, orgaanista lihamassaa muistuttavissa seinärakenteissa sykki valtavia suonia ja pintakerroksen huokosista erittyi pihkamaista nestettä. Koko pesä eli ja hengitti niin kuin sen mestari halusi. Käveltyään joitakin kymmeniä metrejä henkivartijoiden saattamana 001 viittoi kahdelle jättitorakalle kehotuksen jättää hänet yksin. Samalla käytävän toisesta päästä asteli vastaan hiljaisin askelin yönmustaa haarniskaa kantava silmälappupäinen Yliagentti 007. Pitkä ja laiha torakka pysähtyi Kenraalin eteen ja osoitti käsillään kevyen ja äänettömän kunnianosoituksen.
”Miten hyökkäys sujui, Kenraali?” 007 sanoi äänellä, jossa ei ollut varsinaista vilpitöntä kiinnostusta. Yliagentin äänessä harvoin oli.
”Neljä tuntia, 12 minuuttia ja 32.6 sekuntia”, 001 vastasi. ”Aivan kuten oletinkin. Siviileihin iskeminen sai jopa säälittävät matoranit taistelemaan… raivokkaammin.” ”Ymmärrän, herra Kenraali”, 007 sanoi asialliseen sävyyn.
”En ole antamassa saastaisille väärää verta kantaville matoraneille minkäänlaista kunnianosoitusta”, Kenraali 001 sanoi inhoa äänessään, ”mutta kuulitko, että yksi Laivaston aluksista uhrasi itsensä tuhotakseen Koin?” 001:n hyönteiskäsi nousi kuin itsestään ja puristui nyrkkiin. ”Se uhrautuvaisuus. Siinä on oikeaa sotilaskunniaa.”
001:n kasvoilla oli merkillinen, mietiskelevä ilme. Torakkakenraali ei pystynyt ajattelemaan Koin pudotusta pelkkänä häviönä. Oikealle sotilasjohtajalle mikään ei ollut häviö. Kaikesta voisi hyötyä. Kaikkea voisi käyttää aseena. Suru oli heikkous. Empatia oli heikkous. Viha oli heikkous. Kaikki näistä olivat täysin toimiva aseita Klaania vastaan tässä sodassa.
001 katsoi Yliagentti 007:ää hetken tämän ainoaan silmään. Vaikka hän kuinka yritti, hän ei pystynyt lukemaan yliagenttinsa reaktioita. ”Sota ei liene erikoisalaani, Kenraali”, yliagentti 007 myönsi hitaalla ja matalalla äänellään. ”Emme varmaan puhu siitä tänään.”
”Emme, 007”, Kenraali vastasi. ”Olet varmasti varmistanut, että seinillä ei ole korvia?” ”Loppuun asti, Kenraali.” ”Hyvä. Halusin puhua Koodi Sinisestä.”
Kevyt merituuli koetteli ilmassa leijailevia torakkain ankkuroimia ilmalaivoja, mutta siitä huolimatta ne eivät liikahtaneetkaan. Ilmalaivoista maahan valuneet torakat ja erilaiset rakennusmateriaalit sen sijaan liikkuivat. Rannalle oli jo hetki sitten noussut suunnaton määrä erilaisia telttarakennuksia, huoltopisteitä ja siinä samalla muutama tähystystorni.
Kaksi värityksensä puolesta täydellisesti viidakon väreihin sulautuvaa matorania tarkkaili rannan tilannetta erään rantametsän korkeimman puun lehvästöstä käsin. Päähänsä nämä matoranit olivat sitoneet huppumaiset vaatteet, jotka peittivät heidän naamionsa lähes täydellisesti silmiä lukuunottamatta. Molemmilla matoraneista oli mukanaan kookkaat kiikarit, joilla nämä tutkailivat nazorakien puuhia tarkkaavaisesti.
Hetken tarkkailtuaan matoranit pudottautuivat alas puusta miltei äänettömästi. Sitten he lähtivät kohti veljeskunnan tukikohtaa niin nopeasti kuin pienillä kintuillaan suinkin pääsivät.
– – –
”Viimeistään tässä vaiheessa voinemme varmuudella sanoa, että ne ovat tulleet jäädäkseen”, Ämkoo murahti ja irvisti ilkeän näköisesti. ”Jos vakoojiimme on uskomista, pääsisimme tarvittaessa hyvinkin lähelle torakoiden valloituskeskusta lännestä käsin”, aloitti Ämkoon vieressä seisova Johtaja ”mutta oletko varma, että se on hyvä idea?”
Ämkoo kääntyi Johtajaa kohti ja katsoi tätä pitkään, kuin arvioiden. Sitten admin avasi suunsa, ja sanoi jotain jota ei ollut sanonut pitkään aikaan.
”Tiedäthän, Leiter…”
Miesmuistiin ei ollut kukaan lausunut ääneen Johtajan synnyinnimeä. Sen kuullessaan matoran painoi katseensa oitis maahan, ja hiljeni.
”Meidän on tehtävä ensimmäinen siirto”, puhui Ämkoo. ”Klaanista hälyttämäni apujoukot saattavat saapua teoriassa milloin tahansa, ja silloin torakoiden mielenkiinnon on oltava jossain muualla.” ”Ymmärrän”, Leiter vastasi ja kohotti katseensa takaisin Ämkoon silmien tasolle.
Miekkamies nousi seisomaan ja pudisti hieman pölyä viitastaan. Sitten tämä vilkaisi Leiteriä ilkikurisen näköisesti, ja sanoi: ”Jospa aloittaisimme Vihaisilla Linnuilla?” Leiterin Miru-naamiolle levisi hillitty hymy. ”Tahtonne on lakini.”
– – –
003 tarkkaili kartallaan tapahtuvia liikkeitä tyytyväisenä Tulikärpäsen komentosillalla. Punainen kaulaliina hulmahti ilmavoimien komentajan kääntyessä nopeasti ympäri ja kävellessä sitten ikkunan tykö. Nazorak hymyili katsellessaan maiseman nopeaa muodonmuutosta hiekkarannasta torakkatukikohdaksi. 003 oli onnellinen.
– – –
Samaan aikaan rannan länsipuolella tapahtui jotain. Jokunen viidakon puu heilahti villisti ja taivaalla kävi kova vilinä. Paikalla vartiota pitävät nazorakit katselivat kummissaan rantametsän tapahtumia, mutta eivät epäonnekseen ymmärtäneet ottaa tilannetta vakavasti. Se, mitä torakat näkivät, ei näyttänyt vaaralliselta. Oikeastaan, näky oli jopa aika huvittava, suorastaan koominen.
”Kylläpä tuo punainen näyttää hölmöltä”, vartijanazorak sanoi toiselle osoitellen puun latvassa tähystävää pyöreähköä linturahia. ”Haha, joo. Ja katso tuota toista sen vieressä”, hihitteli toinen. ”Hahaha.”
Paikalle saapui pari muutakin torakkaa.
”jotain lintuja” ”heh” ”heh”
Ja sitten vielä yksi lisää.
”Täällä sitä vain tähystellään jotain tirppoja. Takaisin töihin siitä, pösil- mikä tuo on?”
Paikalle viimeisenä saapunut torakka ehti miltei väistää metsän kätköistä esiin nousseen matoranpartion ampuman tainnutusnuolen. Yksikään torakoista ei ehtinyt asiasta ääneen älähtää, vaan puolustuksensa täysin auki jättänyt vartiopartio kaatui yksi kerrallaan makaamaan rannan hietikolle.
”Nyt on kiire”, Enki murahti kumppaneilleen. ”Noilla ei mene kauaa huomata, että jotain on tekeillä.” ”Tämä on hulluutta…” jupisi valtavaa ritsaa toisen matoranin kanssa kantava Otlek. ”Olet kuitenkin aina halunnut tehdä tämän, etkö vain”, Enki naurahti. ”En voi kieltää”, kuului Otlekin vastaus.
– – –
Hetken kuluttua ulkoa kuuluva jytinä sai torakka 003:n hämmästyneet kasvot painautumaan tiukasti kiinni komentosillan ikkunalasiin. Ilmavoimien komentaja ei ollut uskoa silmiään.
Kepe, Snowie ja Make heräsivät anivarhain. He eivät olleet saaneet nukuttua kunnolla, sillä markkinahuuma ja mekkala oli jatkunut pitkälle yöhön. Nyt aamulla mukulakivin päällystetyillä teillä kulki vain rottia, koiria ja muutama vartija rutiinikierroksillaan.
Aamu-usva peitti katedraalin koristeellisen tornin harmaasta kivestä rakennetun huipun. Ilma oli vielä kolea ja utuinen kun kolmikko saapui puiselle, suurelle ovelle, jolta he edellisenä päivänä olivat kääntyneet. Talonmies, tai kuka ovesta vastuussa olikaan, oli jo avannut sen ja kolmikko pääsi sisään, lämpimämpään, muttei kuitenkaan yhtään uneliaampaan ilmaan. Punainen matto kulki halki tilavan, tyhjän eteishallin, jonka seinustoilla roikkui maalauksia ja pienillä pöydillä oli antiikkivaaseja. Valokivinen kattokruunu valaisi huonetta. Kyltti ovenpielessä kehotti hiljaisuuteen.
Hallista lähti kolme käytävää; yksi suoraan eteenpäin, katedraalin kirkko-osaan. Jättimäinen Mata Nui -lasimaalaus paistoi ovesta hallinkin puolelle. Kaksi symmetristä sivukäytävää haarautuivat rakennuksen muihin osiin. Vasemmanpuoleisen yläpuolella roikkuneessa kyltissä luki kultakirjaimin niin ”Kirjasto” kuin ”Pormestarin toimisto”:kin.
”Liekö hän paikalla näin aikaisin aamulla”, Kepe epäili.
Hän oli. Tämän sihteeri päästi klaanilaiset hänen pakeilleen, sillä tällä ei ollut kiireistä menoa aamulla. Pian he istuivat tämän toimiston punaisella kankaalla päällystetyillä tuoleilla sihteerin tuomaa teetä nautiskellen. Mahonkisen pöydän takana istuva pormestari, Rurua kantava tulen turaga, ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vieraanvaraiselta.
”Epäilette siis että kirjastossamme on tätä Profeettaa käsitteleviä tekstejä?” pormestari kysyi klaanilaisten passien aitoutta tutkiskellen. Tämä heitti muutaman epäilevän katseen kuhunkin klaanilaiseen. Puolieläin, valkoinen möntti ja höpsönoloinen toanrääpäle. Bio-Klaanilla oli kuitenkin tapana (josta pormestari ei pitänyt) ottaa mukaan jokainen vastaantuleva otus, oli tällä naamio tai ei.
”Kyllä”, toa vastasi. Pormestari murusti pullaa tämän passin päälle. ”…Lienette kuulleet Nimdasta? Epäilemme, että tällä Profeetalla oli jokin yhteys siihen.” ”Niin, Nimda. Se mistä Bio-Klaani ja Allianssi niin kärkkäästi sotivat.” Mielessään pormestari lisäsi osapuolten nimien eteen kuvaukset ”ällöttävän kiltti” ja ”typeryksistä koostuva”.
”…jotain hyödyllistä selville.” Puolet (Kerosiinipellen? Kenellä muka on moinen nimi?) puheesta valui toisesta korvasta ulos. ”No hyvä on, tonkikaa pois”, pormestari myöntyi. Kyseessä oli sentään Nimda ja tiedot siitä saattaisivat hyödyttää häntäkin. ”Kiitos, herra pormestari.”
Kolmikko suuntasi pormestarin opastuksella kohti kirjastoa.
”Minä taidan käväistä vessassa”, Make sanoi hieman huonovointisen näköisenä. ”Saatoin syödä jotain pilaantunutta.”
Tulikärpäsen komentosilta, Ämkoon veljeskunnan saaren rannikon yllä
003 oli tyytyväinen valtauksen etenemiseen. Karttapöydän torakkajoukkoja kuvaavia nappuloita työnnettiin pikkuhiljaa eteenpäin. Suuri osa saaresta oli jo nazorakein miehitetty. Tämän valtausretken jälkeen kukaan ei voisi kyseenalaistaa ilmavoimien merkitystä.
Nappuloiden eteneminen oli muutamassa kohtaa edennyt odotettua hitaammin. Syyksi tähän oli osoittautunut poikkeuksellisen aggressiivinen paikallinen fauna, ja jotkut takaisin leiriin suunnilleen yhtenä kappaleena selvinneet sotilaat kertoivat jopa nähneensä näiden läheisyydessä matoraneja. Saarella siis oli puolustautumiseen kykenevä kansa, mutta missä se piileskeli? 003 päätti lähettää matkaan lisää tiedustelijoita ja antoi tästä käskyn läheiselle upseerille.
Ilmavoimien komentaja tallusteli leveän komentosillan toiselle laidalle. Kävellessään hän kiristi hieman punaista kaulaliinaansa. Toinen karttapöytä, jonka ympärillä hääräsi vähemmän henkilökuntaa, näytti alueesta paljon suuremman kuvan. Pöydällä näkyi koko Klaanin (Nazorakien) saari ja lisäksi sitä ympäröivät pienemmät. Ruskeat pelimerkit kartan lounaisnurkassa sijaitsevan saaren ympärillä kuvasivat ilmalaivoja ja yksi suurempi Tulikärpästä. Siinä ei kuitenkaan olleet kaikki ilmavoimat. Nazorak-tukikohdassa Klaanin (Nazorakien) saaren pohjoisosassa odotti muutama vastavalmistunut ilmalaiva. Kolmas joukko lipui verkkaisesti halki ilman hieman saaren itärannikon toisella puolen, Bio-Klaanin tutkien kantaman ulkopuolella. Jo aluksia kuvaavissa nappuloissa oli jotain uhkaavaa.
Tämä ryhmä, etunenässään raskaasti aseistettu Koi, oli matkalla tehtävälle.
006 huokaisi. Ei mitään. Ei mitään kokonaiseen kahteenkymmeneen tuntiin. Oliko tämä hänen tutkimuksensa loppu? Näin lähellä onnistumista?
Sitten Abzumo ryntäsi sisään ja tyrkkäsi hänet tietokoneen ääreltä. Hän alkoi nauraa voitonriemuisena. ”Keksin sen… keksin viimein…” ”Keksit niin mitä?” ”Hiljaa, orja. Minä ajattelen.” 006 oli tyrmistynyt. Mitä tapahtui Stephenille? Ei, nimiä ei saanut ajatella… Abzumo vetäytyi taemmas. Tietokoneen näytöllä oli nyt kuva jonkinnäköisestä pitkästä molekyylirakenteesta. Makuta tarkkaili sitä hetken ja syöksyi jälleen sen luokse. Näppäily jatkui.
Hetken kuluttua Makuta lysähti peremmälle tuoliinsa. Tietokoneen näytöllä oli paljon tekstiä ja kuvia pitkistä molekyyleistä. ”Hah, onnisssstuin viimein.” ”Missä niin?” ”Muutin Nazorak-DNA:n binääridataksi.” ”…”
006:n päätä oli alkanut pikkuhiljaa särkeä. Nyt särky oli jo melko paha. ”Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi tai jotain?” Abzumo istui hiljaa. Hän oli hiljaa pitkän aikaa. ”Kiitossss tässstä ajatuksssesssstahh.” 006 kavahti taaksepäin. ”Minä… tuota… menen – tauolle”, hän sanoi ja käveli ulos labrasta pidellen päätään. Muu tutkimusryhmä tuli häntä vastaan käytävässä. Naureskeleva joukko sai hänen päänsä miltei räjähtämään. Hän käveli käytäviä pitkin hetkisen, kunnes pysähtyi miettimään, minne oli edes matkalla. Hän päätti jatkaa toimistoonsa.
Toimiston valkoisten seinien hohto tuntui puhdistavan torakkatohtorin ajatuksia ja vähentävän kipua. 006 istahti valkoisen pöytänsä takana lojuvaan valkoiseen työtuoliin. Oikeastaan oli melko ärsyttävää, että kaikki oli valkoista. Nazorak käänsi katseensa seinille kiinnitettyihin valokuviin. Suurin osa kuvista oli otettu hänen onnistuneista projekteistaan. Moni niistä oli ollut hänen itsensä mielestä hirveä, mutta jollain tavalla hän oli ylpeä jokaisesta.
Pöydällä lojuvat paperit odottivat hänen kosketustaan. 006 tiesi, että hänellä ei periaatteessa ollut varaa yhteenkään levähdystaukoon, aikataulu oli täydenlaatuinen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää velvollisuuksistaan juuri nyt.
006 hätkähti hereille viestintuojan saapuessa. Hän ei ollut huomannut nukkuneensa, mutta ainakin päänsärky oli suurimmaksi osaksi tiessään. ”Makuta Abzumo haluaa sinut labraan”, viestintuoja sanoi värisevin äänin.
Kerrottuaan sanottavansa viestinviejä veti päänsä pois oviaukosta ja pamautti oven kiinni. Unestaan hieman raukea 006 vilkaisi kelloa ja virkistyi välittömästi tajutessaan olevansa pahasti myöhässä. Hän nousi salamannopeasti seisomaan, suoristi suojapukunsa ruttuja huolimattomasti ja hieroi silmiään. Torakkatohtori köhäisi ja ryntäsi ulos toimistostaan.
Käveltyään ripeästi pesän käytävien läpi ja tervehdittyään hätäisesti muutamaa vastaantulevaa tuttua torakkaa Tohtori 006 saapui laboratorion ovelle. Hän pysähtyi oven eteen mietiskelevän näköisenä, yrittäen hautoa aivoissaan sopivan uskottavaa tekosyytä myöhästymiselleen. Tohtori hieroi käsiään yhteen ja teki hermostuneita hyönteismäisiä naksahteluääniä suullaan. Olin auttamassa aseteknikoita, 006 ajatteli. Niin sen täytyy olla. Ennen kuin torakkatohtori otti askeleen kohti laboratorion suurta ovea, se aukeutui. 006 irroitti kätensä toisistaan ja suoristi ryhtiään. Pieni, valheellinen hymy muodostui hänen kasvoilleen. Se kuitenkin muuttui hämmästykseksi, kun Tohtori näki, keitä ovesta tuli.
Kaksi mattamustaa, silmänsä kiiltävillä visiireillä piilottanutta Nazorakia astui ovesta. Niiden askeleet olivat ripeitä, mutta äänettömiä. Torakat eivät tehneet elettäkään huomioidakseen Tohtori 006:ta, eikä edes niiden hengitys kuulunut. Kaksi Nazorak-agenttia ohittivat 006:n silmänräpäyksessä ja jatkoivat määrätietoisesti läpi käytävän. 006 keskitti katseensa hetkeksi agenttien sinisiin, metallipintaisiin käsiin. Hän vilkaisi niitä ja katsoi sitten taas laboratorion ovea.
”Mitäköhän..”, 006 mietti ääneen. Hän kääntyi vielä katsomaan kohti äänettömästi liikkuvia Nazorak-agentteja, mutta hämmästykseen ei nähnyt niitä enää käytävällä. Tohtori 006 kohautti olkapäitään ja astui sisään laboratorion ovesta. Hänen päähänsä palautui eräs tarttuva laulu, jota salaiseen palveluun koulutettaville toukille tavattiin soittaa.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
006 yritti olla ajattelematta asiaa. Hän sulki oven takanaan.
Jotain oli tapahtunut laboratorion valkoiselle värimaailmalle. Mitään ei oltu muutettu, mutta katonrajassa yleensä hehkuvat kirkkaat lamput olivat pois päältä. Laboratoriossa ei kuitenkaan ollut täysin pimeää, sillä suuren vihreän valon aavemainen hehku valaisi huoneen ja toi huoneeseen aivan omanlaisensa tunnelman. Suuri vihreä valo tuli valtavasta suorakulmion muotoisesta tankista, jonka edessä Makuta Abzumo seisoi. Hän katsoi sen sisältä tulevaa hehkua tiiviisti eikä reagoinut mitenkään Tohtori 006:n saapumiseen. Tohtori 006 sulki oven varovaisesti ja katsoi valtavasta tankista hehkuvaa vihreää valoa haltioituneena. Hän nuuhkaisi laboratoriossa leijailevaa kemikaalien hajua ja yritti päätellä itsekseen, mitä aineita huoneessa oli käytetty. Abzumo seisoi paikallaan. Hän koski valtavan vihreänhehkuisen tankin lasista pintaa ja katsoi sen sisälle, täysin hiljaa.
006 tutki ympäristöä. Laboratoriossa ei ollut muita. Suojapuvut ja valkoiset takit joko roikkuivat naulakosta tai lojuivat työtuoleilla, ja useita työvälineitä oli jätetty sekaisesti ympäri laboratoriota. Vaikutti siltä, että tiedemiehillä oli ruokatauko. Tohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti Makuta Abzumoa ja vihreänhehkuista tankkia, tutkien sitä ja sen sisältöä hyönteissilmillään. ”Tervetuloa takaissssin, toveri”, Makuta Abzumo sanoi ivallisesti kääntymättä. ”Kaunissssta, eikö?”
Makutan sanoista hätkähtänyt torakkatohtori etsi hetken vastausta. ”Ky…kyllä kai. En ole koskaan nähnyt…mitään tällaista. Saanen kysyä, mitä…”
”Visorak-hautomo”, Abzumo vastasi kuuntelematta 006:n änkyttävää vastausta. ”Ssssäälittävät hautomokoneenne olivat liian pieniä.” ”Kyllä niihin Nazorak-munat mahtuvat”, Tohtori 006 sanoi poikkeuksellisen koppavasti. Abzumo ei kuunnellut moista vaan tarttui kiinni Tohtorin niskasta ja veti pelästyneen tohtorin lähemmäs hautomokonetta. Niin lähelle, että 006 näki.
Hautomokoneessa oli suuria munia. Ne olivat aivan liian suuria kuuluakseen Nazorakeille, mutta niiden rakenteessa ei ollut mitään, joka olisi muistuttanut Visorakeista. Munien paksun kuoren läpi valaiseva vihreähehkuinen hohde paljasti, että niiden sisällä liikkui jotain. ”Eivät enää, Ssssstephen”, Abzumo sanoi koko hammasrivi esillä. ”Edessssänne on uusssi aika.” Tohtori 006 katsoi näkemäänsä suu auki. Nazorakien munia. Suuria nazorakien munia, joiden sisällä ei liikkunut toukka, vaan jotain, jolla oli kuusi pitkää raajaa. Syntymättömien nazorakien siluetit keinuivat munien sisällä. Ne nukkuivat.
006:n kasvoille vääntyi leveä hymy. Hän tuijotti pieniä mutta ruumiillisilta mittasuhteiltaan täysikasvuisia, syntymättömiä nazorak-sotilaita. ”…se…se siis toimi?” Vieläkin epämiellyttävästi Tohtori 006:n olkapäästä kiinni pitävä Abzumo nyökkäsi pitkään ja laajaliikkeisesti. Hirviömäiset hampaat pilkistivät makutan suusta. ”Kaavat tässssmäsivät, tohtori. Me onnisssstuimme. Tieteen nimisssä.” 006 irrottautui hienovaraisesti Abzumon otteesta ja suorastaan nojasi hautomon lasiseinämään tutkaillakseen valmiita munia vielä tarkemmin. Aiempi aivokoe toukalla ja kuolleella nazorak-sotilaalla muistui vähitellen torakkatohtorin mieleen. Hän oli vielä hieman skeptinen, mutta innokas. ”Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?” 006 kysyi huomaamattaan, vaikka keskittyi yhä katseellaan tiiviisti muniin.
”Ssaamattomat vätykssset”, Abzumo naurahti. ”He saivat siirron toisiin tehtäviin.” 006 nyökkäsi, vaikka ei kuunnellut. Hän tutki vihreähehkuisen hautomon sisällä liikehtivää kahdeksaa Uuden Sukupolven munaa mahdollisimman monesta kuvakulmasta. Kaksi munista oli hieman muita pienempiä, mutta niiden sisällä liikehtivät sotilaan suurikokoiset sikiöt eivät näyttäneet yhtään muita heikommilta.
006 kääntyi kohti Abzumoa. Tiedemieskaksikko katsoi toisiaan pitkään, joskin 006 vältteli hieman Makutan verenpunaista katsetta. Abzumo hymyili. ”Oikein hienoa”, 006 sanoi hiljaisen innostuneena. ”Mutta…” ”Tiedän, Sssstephen. Väität, että jokin voi vielä epäonnissssstua.” Makuta otti muutaman askeleen kohti torakkatohtoria. Hän kumartui epämiellyttävän lähelle ja vilautti käärmemäistä kieltä hampaidensa välistä. ”Mitä sssssanot? Herätetäänkö testiksi pari vauvaa?” 006 nielaisi ja nyökkäsi.
Abzumo otti pitkän, mustan, teräväpäisen kepin ja avasi sitten säiliön kannen. Heitä lähinnä oleva muna liikkui varovasti. Abzumo tökkäsi sitä kepillä. Valkoinen, läpikuultava munankuori räsähti rikki. Sitten alkoi kuulua epämiellyttävää, korvia riipivää kirkunaa – munan sisältä. Pitkäkynsinen koura tunkeutui ulos vastasyntyneestä halkeamasta. Sitten toinen. Yhdessä ne repivät munankuoren rikki. Vihreästä säiliöstä, munankuorien seasta, nousi jotakin. 006 kavahti taemmas. Munan sisältä oli kuoriutunut aikuinen Nazorak. Itse asiassa se ei ollut vain aikuinen – se oli ylivertainen verrattuna tavallisiin Nazorakeihin. Sen ruumis oli lihaksikas ja roteva, se oli 006:ta päätä pidempi. Sen alemmat kädet olivat yhtä suuret ja vahvan näköiset kuin ylemmätkin, ja siivet näyttivät pitkiltä ja hoikilta, täysin ylivoimaisilta verrattuna 006:n tynkiin, joskin hän ei ollut koskaan ollut mikään kehonrakentaja. 006 huomasi kadehtivansa uuden sukupolven vastakuoriutuneen tuntosarvia, jotka olivat pitkät ja kaarevat. Torakan ulkoinen tukiranka oli vahvan näköinen ja kova, ja se olisi varmasti kiiltänyt, jos ei olisi ollut pimeässä huoneessa vihreän liman peitossa. Vihreänä hohtivat myös Nazorakin silmät, jotka tuijottivat Abzumoa erittäin tiiviisti. Olennon hampaat naksuttelivat erinäisiä äännähdyksiä silmien siirtäessä katseensa Makutasta tohtori 006:een. Sitten, 006:n täydeksi yllätykseksi, torakka puhui: ”Mmmitä… mmitä… minä en… uurrrggghh.” ”Hm, täysin onnistunut kokeilu onnistui täysssssin”, Abzumo sanoi myhäillen. 006 perääntyi hieman taaemmas, Makutan varjoon.
Vastasyntynyt Nazorak selvästikin koetti ruumistaan tekemällä muutaman kummallisen liikkeen ja vääntämällä raajojaan ja siipiään jos jonkinlaisiin asentoihin. Abzumo katseli hetken haltioituneena vierestä. Sitten yhtäkkiä hän hätkähti ja kääntyi 006:n puoleen. ”Me teimme sssen, Sssstephen, me teimme sen. Nyt voimme ilmoittaa Stevelle ja hänen nukkehallinnolleen… kuinka onnistuneita kokeemme loppujen lopuksi olivat.” ”M-mitä hän”, 006 sanoi osoittaen limaista torakkaa, joka toi hänen mieleensä sanan juggernaut, ”oikein tekee nyt?” Abzumo katseli hetken mietteliäänä. Sitten hän yllättäen iski silmää ja naurahti: ”No me tietysssti lähetämme hänet, ja muutkin, vahvistamaan itseään erikoisravinnolla ja – ah, kuinka nopeasti ne aikuistuvatkaan – koulutukseen. Tietysti jonkinlaista taitoa niillä toki jo on, koska… ne ovat henkisesti – miten sen nyt ilmaisssisi – valmiita. Kuin uudelleensyntyneet. Jos tiedät, mitä tarkoitan.”
006 katsoi hämillään vastasyntyneen torakanjärkäleen puhtaan vihreisiin silmiin. Hän ei ollut varma, ymmärsikö enää mitään. Torakkatohtori otti muutaman varovaisen askeleen kohti suurta uuden sukupolven hyönteisolentoa ja tutkaili tätä tarkalla katseellaan. ”Ei”, 006 sanoi itsevarmempana kuin pitkiin aikoihin. Hän käänsi selkänsä jättitorakalle ja katsoi Makuta Abzumoa silmiin otsa rytyssä. ”Ei?” Abzumo kysyi yllättyneenä. ”Ei”, 006 sanoi. ”Kaikella kunnioituksella, mutta… sinä tiedät, että se on mahdotonta.”
”Ruumiinrakenne, helppoa”, 006 sanoi astellen verkkaisesti ympäri laboratoriota. ”Hormonitoiminnan kiihdytys, lastenleikkiä. Lopullinen kehitys aikuiseksi jo alkiovaiheessa, pelkkää matematiikkaa. Mutta…” Tohtori 006 nieleskeli hetken. Hän hieroi otsaansa molemmin käsin. Hikipisara valui pitkin Nazorakin kitiinistä kuorta. 006 kääntyi takaisin kohti makutaa, joka katsoi torakkaa ylimielisenä. 006 hätkähti hieman makutan murhanhimoista ilmettä, mutta yritti pitää ajatuksensa silti selkeinä. ”…tarkoitan…tarkoitan…” 006 naputti itseään otsaan melko aggressiivisesti. Hän lopetti sen siinä vaiheessa kun se alkoi sattua. ”Tarkoitan, että… mieli. Et voi millään väittää, että tuolla torakalla on aikuisen tasoinen älykkyys.”
”Kyllä voin”, Abzumo sanoi. Hän laski kämmenensä juuri kuoriutuneen torakkajärkäleen otsalle. ”Ehkä he eivät vielä tiedä misssstään mitään, mutta…potentiaali löytyy. Näissssä aivoissssa on kokemusssta vuosssilta, vaikka pienoinen on vasta minuutteja vanha.”
006:n kädet puristuivat nyrkkeihin, mutta hän piilotti ne kaapunsa sisälle. ”Sinä tiedät, että se ei ole mahdollista!” hän sanoi äänekkäästi, mutta yritti hillitä äänensävynsä. Makuta oli tappanut vähemmästäkin. ”Me kokeilimme siirtää sen kuolleen soturin aivoaineksen vastakuoriutuneen toukan päähän ja…ja…se vain vaikeroi meitä tappamaan itsensä!”
”Niin, niin”, Abzumo sanoi pirullinen hymy kasvoillaan. ”Koe, joka onnissstui puolikssssi. Mutta opimme sssiitä jotain, emmekö oppineetkin?” 006 viuhtoi käsiään puhuessaan. ”Vai opimme? Opimme, että vanhaa mieltä ei voi vain siirtää uuteen kehoon.” 006 käveli ympäri laboratoriota. Hän potkaisi äkkinäisessä ärtymyksessään yhtä tuoleista, mutta huomasi sekunnin päästä satuttaneensa vain omaa jalkaansa. Abzumo naurahti hillitysti ja asteli kohti torakkatohtoria. ”Eikö, rakasss Ssstephen?” Abzumo kysyi. ”Tiedät itssssekin, että mielet ovat vahvoja.”
006 rauhoitteli hengitystään parhaansa mukaan. Hänen selkäänsä pitkin kiiri tuskaisa kylmän tunne Abzumon lähestyessä. ”Ehkä niin…” torakkatohtori sanoi. ”Mutta aivot eivät ole. Yksinkertainen… muisto aivojen poistattamisen tunteesta tai vanhan ruumiin kuolemasta on tarpeeksi käristämään aivot. Mieltä itsessään ei voi siirtää, vaikka se varmaan olisikin… kivuton vaihtoehto.” 006 hieroi kipeää jalkaansa. ”Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.”
006 päästi irti jalastaan. Hän huomasi lopettaneensa hengittämisen. Jokin oli iskenyt. Se oli odottanut hänen tajuntansa syvyyksissä hetken, mutta nyt hän aisti sen. Kylmä tunne kiipi pitkin torakkatohtorin koko ruumista. Hän ei räpäyttänytkään silmiään.
Muistikuva siitä kivusta tuhoaa aivot.
Muistikuva siitä kivusta…
Muistikuva…
006:n sydän hakkasi kuin sotarumpu. Hänen kätensä tärisivät kaavun hihojen sisällä. Torakkatohtori kääntyi kohti suuren laboratorion hieman raollaan olevaa ovea. Ultraviolettivalon sinihehku ja neljän jalan äänettömät askeleet palautuivat hänen päähänsä.
Kätöset nuo Siniset Mukanaan vievät kielletyt aatokset
Sydämentykytys jatkui piinaavana. Hengitystään edelleen pitelevä 006 käänsi katsettaan ympäri laboratoriota. Hän keskitti katseensa sekalaisesti ympäri huonetta lojuviin vitivalkoisiin laboratoriotakkeihin.
Mihin muu geenitutkimusryhmä meni?
Muiden Nazorak-tiedemiesten lämmin ja inhimillinen naurunremakka kaikui etäisesti 006:n muistoissa. Hän kääntyi hitaasti kohti paikallaan seisovaa Uuden Sukupolven ensimmäistä tuotosta ja keskitti katseensa tämän päälakeen. Tohtori 006 huomasi pian, että vastasyntyneen torakan päässä oli pieni leikkausarpi.
Kätöset nuo Siniset Päästäsi poistavat muistin jyväset
Leikkausarpi.
Ssaamattomat vätykssset. He saivat siirron toisiin tehtäviin.
006 muuttui lumenvalkoiseksi. Hänen tuntosarvensa laskeutuivat lannistuneina alas.
…toisiin tehtäviin…
…toisiin tehtäviin…
Torakkatohtori siirsi vihreiden silmiensä katseen vielä Makuta Abzumoon. Tämä seisoi hiljaa paikallaan ja punaisten silmien hirviömäinen hehku valaisi 006:n kasvot. Abzumo hymyili koko hammasrivillään. Sitten 006 muisti vielä omat sanansa. Sanat, jotka olivat saaneet hirviömäisen makutan miettimään monta minuuttia hiljaa.
Eikö meidän ollut tarkoitus saada uudet torakat kuin vanhoiksi tekijöiksi… …tai jotain?
Toisiin tehtäviin.
006 tarttui kaksin tärisevin käsin kiinni suustaan. Vihdoin minuutin pitkä hengittämättömyys räjähti hänen suussaan äänekkääksi hyperventilaatiokohtaukseksi. Tohtorin kalpeiden kasvojen keskeltä tuijottavat vihreät silmät sinkoilivat pitkin huonetta. Ne katsoivat ympäri huonetta lojuvia valkoisia laboratoriotakkeja, yksinäisenä seisovan Uuden Sukupolven torakan päässä olevaa leikkausarpea ja sitten taas Makuta Abzumon pirullista hymyä. Raskaasti hengittävä 006 otti useita askelia taaksepäin perääntyen hirviömäisestä makutasta joka askeleella. Lopulta tohtori törmäsi yhteen työpöydistä voimakkaasti, henkäisten kovaan ääneen. Työkaluja ja lasisia koeastioita putoili lattialle ja pirstoutumisäänet kaikuivat läpi huoneen. Makuta Abzumo ja hänen uusin lapsensa eivät edes vaikuttaneet huomioivan tätä.
006 tuijotti jalkojaan ja näki, kuinka ne tärisivät. Hän ei pystynyt kuvittelemaan muuta kuin kaukaisia kauhunhuutoja. Avunhuutoja. Anomista siitä, että muistia ei pyyhittäisi. Torakkatohtori sai lannistettua hyperventilaatiokohtauksensa. Hän hengitti kuitenkin yhä äänekkäästi, mutta sai pakotettua yksittäisiä tavuja ulos suustaan. ”Mi-mi”, 006 yritti köhiä. ”Mi-miksi…”
Makuta Abzumo paljasti koko hammasrivinsä. ”Ssssiksi, että ssse toimi. Olemme onnisssstuneet, Sssstephen. Meillä on Uusi Sukupolvi. Lopuissa noissssta munisssta odottaa sssukupolvi täydellissssiä taistelijoita, jotka on ssssiunattu aikuissssen Nazorakin aivoilla.”
006 ei vaikuttanut tyytyvän vastaukseen. Hän tärisi kauttaaltaan ja pakotti jälleen äännähdyksiä hengityksensä alta. ”Mi-mi-mi…”
Abzumo otti askeleen kohti 006:tta. ”Mikssssi juuri he? Ssssiksi, että he olivat kaikesssta huolimatta torakoisssssta älykkäimpiä. Kenen tahanssssa aivot eivät olissssi välttämättä selviytyneet Kätösssten muistinpyyhkäisystä ja sssiirrosta uuteen ruumiisssseeen. Lissssäksi olisi ollut…vaivalloissssta hakea aivoja jossstain… kauempaa.” Abzumo lausui sanan ”kauempaa” inhoten.
Tämäkään ei kelvannut 006:lle. ”Mi-mi-miksi…”
”Mikssssi sssäästin ssssinut tässstä tiimistä?” Abzumo kysyi sihisten tavallisen ylimielisesti. ”Hyvä kyssssymysss, Stephenini. Ehkä sssiksi, koska olet alasssi parasss. Ehkä yksinkertaissssesti vain sssiksi, että pidän sssinusta!”
006 ei avannut suutansa enää kysyäkseen mitään. Hän nosti vapisten päänsä kohti Abzumoa ja nyökkäsi, muodostaen suullaan äänettömästi sanan ”kiitos” mutta pitäen katseensa yhä jaloissaan. 006 eli. Hän oli elossa. Hänen muistiaan ei ollut pyyhitty ja hänen aivonsa olivat vanhalla paikallaan. Torakkatohtori oli peloissaan, mutta hänellä ei ollut mitään valittamista. Hänen mielessään pyöri kuitenkin edelleen yksi kysymys. Se oli kysymys, jota Abzumo ei ollut ymmärtänyt, vaikka oli kuullut sen moneen kertaan. Se oli kysymys, jota Abzumo ei suuresta älykkyydestään huolimatta tulisi koskaan ymmärtämään. Jos makuta joskus ymmärtäisi sen, se ei enää pystyisi katsomaan itseään peiliin. Makuta Abzumo ei kuitenkaan tulisi koskaan ymmärtämään tätä kysymystä. Hän saattaisi vastata siihen ”Tieteen vuoksi”, mutta ei tulisi ymmärtämään sitä.
Kysymys oli yksinkertaisesti ”miksi”.
001 saapui kokoushuoneeseen perin närkästyneenä siitä, että joku oli kutsunut hänet hänen omaan kokoushuoneeseensa, vaikka hän itse oli ainoa, jolla oli lupa tehdä niin. Ja mistä syystä? Makuta Abzumolla oli jonkinlainen uutinen kerrottavaksi koko johtoportaalle. Tämä oli ennenkuulumatonta. Uutisoinnin pystyi hoitamaan muillakin tavoilla.
Torakkakenraali istahti paikalleen pöydän päähän. Hänestä seuraavaksi istui amiraali 002, joka oli kiitänyt paikalle kutsun käydessä. 003 ei ollut päässyt paikalle. Sen sijaan vasta nimitetty maanalaisten joukkojen komentaja, uusi 004, oli paikalla. Suurin osa torakoista aina 001:stä 020:aan asti oli paikalla. Välistä puuttui muutamia, kuten 003 ja 006, jota ei ollutkaan näkynyt hetkeen. Siniset Kädet seisoivat pimeimmässä nurkassa 007:n takana. Hän ei istunut pöytään vaan vartioi kaikkea omalta paikaltaan. 008, 009 ja 010 istuivat seuraavina 002:sta. Puuttuvien paikat jätettiin tyhjiksi. Myöskään 005 ei ollut paikalla, mutta hänellä oli työnsä.
Kun Nazorakein ylin johto oli paikalla, kaikki vain odottivat, mitä tuleman piti. He odottivat ärsyyntyneinä ainakin kymmenen minuuttia, ennen kuin mitään tapahtui. 001 harkitsi jo poistumista aikansa tuhlaamisen sijaan, kun Makuta Abzumo ilmestyi oviaukosta ja pamautti oven kiinni erittäin lujaa. Huoneeseen, joka oli juuri hetki sitten ollut juttelevien torakkakomentajien pulinan takia viihtyisä ja kotoinen, hiljeni nyt täysin, ja tunnelma synkkeni hetkessä mustaksi, luultavasti Makutan takia.
”Minulla on teille sssssuuria uutissssia.” Kaikki käänsivät katseensa Makutaan. 001 ei voinut olla huomaamatta, että tämä käyttäytyi, kuin olisi ollut heidän kaikkien yläpuolella. Abzumo oli ilmeisesti huomannut, mitä kenraali oli huomannut ja hymyili pirullisesti hänelle. ”No älä anna meidän odottaa”, kenraali 001 sylkäisi. ”En ajatellutkaan.” Makuta Abzumo napsautti sormiaan välinpitämättömän näköisenä. Ovi avautui jälleen. Valot himmenivät. Ovesta marssi sisään Nazorakeja, jotka kuljettivat isoja, vihreinä hehkuvia lasialtaita – Visorak-hautomoita. Komentajien joukosta kuului uteliasta mutinaa. Abzumo myhäili, Abzumo myhäili.
Huoneeseen tulleet torakata, uudet tutkimusryhmän jäsenet, jättivät lasiastiat suoriin riveihin pöydän eteen. Makuta saapasteli niiden luokse ja asettui kahden keskimmäisenä väliin. Pöytä oli aivan hänen edessään ja 001 kauimpana hänestä. Hän heilautti kättään edes katsomatta uusiin tiedemiehiin, ja nämä poistuivat. Ovi meni jälleen kiinni.
Huoneessa ei ollut juuri lainkaan valoja; kaikista suurin valonlähde oli vihreä hehku, joka tuli säiliöistä. Lähimpänä olevat komentajat, jotka itse asiassa olivat kaikista alimmassa asemassa, mikä näkyi heidän sijoituksestaan pöydässä, saisivat ensimmäisinä kokea, mitä sisältä tulisi. Lähimmät yrittivätkin kiinnostuneina vilkuilla, mitä voisivat nähdä lasiseinien sisällä. Abzumon virne levisi yhä leveämmäksi hänen nähdessään torakoiden reaktiot. Jopa 001 alkoi kiinnostua, mitä Abzumolla oli näytettävänään, ja hänellä oli jo jonkinlainen aavistuskin, samoin kuin 002:lla. Kumpikin oli tehnyt omat johtopäätöksensä.
”Olisssssikohan aika paljassssstaa, mitä täältä löytyy?” Abzumo sanoi raukeasti. Torakat, jotka olivat kaikista lähimpänä, jäykistyivät. Lasiastioiden kannet avautuivat. Valaistus lisääntyi. Nyt jokainen pystyi näkemään, että ne sisälsivät joukon munia – valtaisampia kuin he olivat ikinä nähneet. Ne olivat aikuisen Nazorakin kokoisia ja heiluivat edestakaisin. Moniin oli ilmestynyt säröjä. 001 havaitsi yhden munan olleen rikki jo valmiiksi, eikä sen sisältöä näkynyt missään.
Pian ensimmäinen munista rikkoutui. Tumma nyrkki iskeytyi kuoren läpi murskaten siihen ison reiän. Pian munan sisällä oleva Nazorak repi itseään suojaavan kuoren kokonaan auki. Muissa tapahtui sama, mutta hitaammin. Nazorak-komentajat katsoivat äimistyneinä ulos tullutta näkyä: tavallista lihaksikkaampi ja suurempi, täysikasvuinen Nazorak, jonka limaiset siivet kimalsivat vihreässä hehkussa, ärjäisi lujaa. Sen alemmat kädet, jotka olivat yhtä suuret kuin ylemmätkin, repivät viimeisiä kuorenpalasia hänen ympäriltään. Torahampaat naksuttelivat kuin jonkinlaista salaviestiä. Tuntosarvet olivat komeammat kuin yhdelläkään huoneen komentajista, minkä moni oli pistänyt merkille.
Sitten, kaikkien yllätykseksi, uusi tulokas puhui: ”Missä…?” Makuta vastasi sille: ”Olet nyt herrojessssi edessssä. Sssinä tottelet heitä kaikkia. Niin on ollut ja niin on aina oleva.” Juggernaut katseli ympärilleen ja venytteli raajojaan. Komentajat katsoivat uskomatta silmiään. ”Mitä tämä on…?” 002 kuiskasi. Abzumo myhäili edelleen. ”Urgh”, vastakuoriutunut sanoi. ”Minä… muistelen…” ”Sinä et muista”, Abzumo sanoi. ”Sinä et muista mitään. Eikö vain?” Nazorak hieroi päätään hämmentyneenä. Sitten se pudisti päätään. Abzumo kääntyi poispäin. Torakkakomentajat katsoivat häntä vaikuttuneena. ”Siinä on täydellinen sotilas, joka pystyy taistelemaan yötä päivää monen vuorokauden ajan. Se pärjää vähemmällä ruoalla ja unella kuin muut, se on valmis taisteluun heti kuoriuduttuaan. Se on valmis – sekä fyysisesti että psyykkisesti.”
006 oli ollut oksennuksen partaalla jo puolisen tuntia. Hän ei voinut uskoa, mitä oli tapahtunut. Järkytys oli iskenyt häneen hitaasti, ja kiitollisuus eloon jäämisestä oli jo melkein täysin poissa. Hänen ajatuksensa pettivät hänet. Se paskiainen… se… se… Hän halusi päästä pois. Hän ei ollut mennyt Uuden Sukupolven esittelytilaisuuteen. Hän ei ehkä olisi kestänyt siellä kunniaansa menettämättä.
Hän huojui pois karusta ja koruttomasta toimistostaan takaisin laboratorioille päin. Tunnelien synkkyys tarjosi unohdusta, mutta se ei kestänyt pitkään. Kun hän näki jälleen paikan, jossa oli nähnyt Sinisten Käsien poistuvan karmean tekonsa jälkeen, hänen teki mieli hajottaa kaikki kalliit laitteet ja lasiset ikkunat. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, koska eihän siitä olisi mitään hyötyä ollut eikä se olisi edes parantanut hänen pahaa oloaan.
Hän käveli poispäin siitä laboratoriosta, jossa Uusi Sukupolvi oli luotu. Toinen ovi vei toiseen laboratorioon, ja sinne hän pyrki. Hänen piti päästä tekemään jotain, mikä saisi hänet unohtamaan. Hän avasi oven ja oksensi. Oven takana oli kaikki, mikä oli jäljellä geenitutkimustiimistä: veristä mössöä ja ruumiinkappaleita. Jokaisen päässä oli iso viiltohaava ja iso kuoppa siinä, missä aivojen olisi kuulunut olla. Suurimman osan pää ei ollut enää kiinni muussa ruumiissa. 006 katsoi näkyä järkyttyneenä vielä hetken, paiskasi sitten oven kiinni ja juoksi takaisin käytävään niin lujaa kuin jaloistaan pääsi.
”Erikoisruoalla heissstä tulee vielä voimakkaampia ja suoritussskykyissssempiä. Erikoisssruokavalio voi alkaa välittömässssti sotilaan kuoriuduttua.” ”Ovatko ne nyt siis valmiita minua varten?” 002 kysyi epäuskoisena. Abzumo hymyili yhä. ”Kyllä vain.” ”Ja siis täysin toimintakykyisiä?” 001 tivasi. ”Aivan niin.” ”Entä miten tähän tulokseen päästiin?” Abzumon hymy vain leveni. ”He ovat jo kerran eläneet. He elävät uudesssstaan.” ”Eli?” kenraali ja amiraali kysyivät yhtä aikaa. ”Eli minun oli siirrettävä tiedemiesryhmä uusiin tehtäviin.” Komentajien silmät laajenivat. ”Missä on… 006?” sanoi 001 käheällä äänellä. ”Voi, hänellä ei ole hätää. Hän taissssi vain ikään kuin järkyttyä sssiitä, mitä muille hänen ryhmässssään tapahtui.” Huone alkoi tyhjentyä. Jotkut olivat hyvinkin järkyttyneitä siitä, mitä Abzumo oli tehnyt tiedemiesryhmälle, mutta suurin osa ei ollut välittävinään. Ei tietenkään saanut näyttää heikolta kenraalin edessä. Heikkous oli tappavaa. He olivat kuolemaa vahvempia. He, joiden veri on puhdasta.
Erään saaren rannalla leijuvassa giganttisessa ilmalaivapedossa
003 katseli Tulikärpäsen komentosillalta edessä levittäytyvää saarta. Maajoukot, nuo korkeuksista katsottuna pienet ja mitättömät sotakoneet, vaelsivat päättäväisinä eteenpäin ilmatorakoiden antaessa tukea. Munakenno, Kuhnuri ja kolmas ilmalaiva, nimeltään Russakka, lähtivät kukin kiertämään saarta ja piirittämään sitä.
Saari vaikutti täysin autiolta. Edes raportoidusta pikkuheimosta ei näkynyt jälkeäkään. Mikä se tällainen invaasio oli, kun paikalla ei ollut ketään kenen maata vääryydellä ja väkivallalla riistää.
Eräs upseeritorakka tuli kiiruhtaen 003:n luokse. ”Sir, saimme radioviestin kolmannelta lentueelta!” 003 toivoi sen olevan viimeinkin havainto jostain elollisesta. ”Ja sen sisältö on?” Upseeri rykäisi ja toisti viestin hyvin vakuuttavasti. ”Aargh, aargh, jättiläismerimetso, jättiläismerimetso, aar-kshhhh.” ”Ja viesti loppui siihen?” ”Kyllä, sir.” ”Hmh.”
Tässä saaressa oli jotain mätää, 003 ajatteli.
Outo tila
Dox oli kohonnut jonkinlaiseksi sotasankariksi ristiretkeläisten keskuudessa. Hän sai jopa kulkea erään suuren, harmaan ja nelijalkaisen selässä. He kulkivat taas kohti tuntematonta määränpäätä.
Ruskean Toan, jonka silmät olivat hohtaneet sinisinä ja joka oli hokenut nimdaa, jäänteet olivat Hopeisen mukana säkissä. Jokin käyttötarkoitus niillä oli, Dox ei vain vielä tiennyt mikä.
Päiväkausia hän tuijotti horisonttiin, tummat viivat valkoisessa maassa vuoroin tihenivät ja harvenivat. Hänellä ei ollut enää mitään käsitystä siitä miten kauan oli matkannut ja miten kaukana oli lähtöpaikastaan. Päiviä ja kilometrejä? Viikkoja ja virstoja? Kuukausia ja megametrejä?
Silloin tällöin hän kuvitteli näkevänsä horisontissa liikettä, mutta pani ne näköharhojen piikkiin. Jostain syystä, kuitenkin, aina kun hän näki hahmon kaukaisuudessa hänen kätensä alkoivat täristä ja päässään alkoi toistua litania:
”Kaksittain, kätöset siniset.”
”Kaksittain, kätöset siniset.”
Kätöset siniset ja Nimda. Mitä oli tekeillä? Mitä Klaanissa ja Verstaassa oli tällä aikaa tapahtunut? Oliko Allianssi vielä uhkana?
Ja koska hän pääsisi kotiin?
Mt. Ämkoon rinne
Kepe, Make ja Snowie kulkivat viimein alamäkeä. Laaksoinen, metsien ja matoranien peltojen peittämät Klaanin saaren keskiosat häämöttivät heidän edessään. Aurinko paistoi, linnut lauloivat eikä lunta ollut enää kuin puolisääreen.
Makekin näytti pikkuhiljaa tarkenevan yhä paremmin. Väsymyksen merkit näkyivät jo heissä kaikissa. Matkan työläin vaihe, vuorenrinteen kapuaminen, oli tosin jo ohi. Edessä oli enää tasankoja, laaksoja, jokia, järviä, mäennyppylöitä ja vieraanvaraisia matoraneja. Ja ehkä Allianssin joukkoja.
Kepe tutkaili karttaa. ”Päivämatkan päässä, tuossa vehreässä laaksossa, on seuraava kohteemme. Nui-Koro, suurin pikkukylistä, vaatimattomasti nimetty. Se on joen varrella ja sieltä on veneyhteys takaisin Klaaniin. Emme kuitenkaan ehkä vielä palaa sieltä, jos käymme vielä luoteemmassa. Me…” Snowie peitti Kepen suun ja koppasi tämän suuren kiven taakse, joka möllötti tienposkessa. Make seurasi. ”Katsokaa”, Snowie sanoi.
Edessä oli kuoppa. Kuoppa keskellä tietä. Eihän se sinällään ollut outoa, kuoppia nyt kun oli joka paikassa, mutta kuopan vieressä oli suuri, telaketjuilla varustettu vaunu jonka keulassa oli iso pora. Lisäksi sen kyljessä komeili nazorakien fasistinen logo.
”Mikä piru tuo on?” Kepe kysyi. ”Sinunhan se pitäisi tietää, kun se noin teknisen näköinen laite on.”
Laitteen takaa tuli kaksi aivan tummanruskeaa nazorakia, joiden silmät hohtivat vaaleanvihreinä kuin pimeänäkölasit.
”Ja mitä NUO ovat!?”
Neljänteen maanalaiseen komppaniaan kuuluneet kaivajanazorakit olivat nousseet pintaan navigointivirheen tuloksena, sillä maan alla ei oikein nähnyt minne oli menossa. Ne olivat juuri valmistelemassa paluutaan maailmaan mullan alla, kun ne huomasivat klaanilaiset. Ne kaivoivat aseensa, suurikokoiset poratykit (mitä olivatkaan), ja suuntasivat ne sankareitamme kohti.
”004:n, maanalaisten Nazorak-joukkojen komentajan nimessä, tulkaa esiin!” huusi käheä ääni.
003, jota joskus aiemmin kutsuttiin 004:ksi, tiiraili alitse valuvaa merta korkeuksista. Kymmeniä metrejä pinnan yläpuolella hän katseli aaltoja lasilattian läpi. Korotuksen 003:n asemaan myötä aiemmin aliarvioidut ja -arvostetut ilmavoimatkin olivat saaneet viimein kunnollista rahoitusta. Nuo rahat 003 oli käyttänyt hyvin; lihavasta ja laiskasta pohjasakasta hän oli koulinut pesunkestäviä taistelulentäjiä ja oli laajentanut ilmavoimien arsenaalia. Hän vilkaisi sivulleen. Nazorak, jolla oli kaksitasoisilla siivillä varustettu rakettireppu ja päässään tuulelta kasvoja suojaava kypärä liiti samaa huimaa vauhtia isomman aluksen kanssa. Käsissään tämä kantoi niin maassa kuin ilmassakin olevien kohteiden tuhoamiseen tarkoitettua kevyttä tykkiä. Tämä torakkayksikkö oli paitsi tehokas kuin kokonainen hävittäjälentokone, myös paljon halvempi korvata uudella vian ilmetessä.
Hieman kauempana, muiden hävittäjätorakoiden ympäröimänä, lensi Munakenno, yksi vastakunnostetuista hyökkäysilmalaivoista. Sen pommit ja pikatykit kiilsivät merenpinnasta heijastuvassa auringonvalossa. Toisella puolella lensi yhtäläisesti varustettu Kuhnuri ja sen takana vielä yksi, jonka nimen mieleenpalauttamiseen 003 ei enää ollut keskittynyt. Hänen huomionsa oli hänen omassa aluksessaan.
Jättimäinen alus halkoi pilviä jättäen muut varjoonsa. Lentävän linnoituksen rakentaminen kaikessa hiljaisuudessa oli ollut hyvin vaikeaa. Kolmen ilmalaivan kolmionmuotoisen yhdistelmän alla roikkui metallirakennelma, jossa oli rahtiruumia, tilat tuhansille maajoukkojen sotilaille, hangaareja hävittäjätorakoille sekä raskasta panssaria ja aseistusta. Linnake veti mahtavuudessaan vertoja jopa laivaston kuululle Rautasiivelle. Rautasiipi, pah. Mikään pikku paatti ei ollut siipiä nähnytkään.
Metalliseen pintaan joku harvinaisen taiteellinen torakka oli maalannut oranssin ympyrän, ilmavoimien logon, ja sen keskelle valkoisella tekstillä aluksen nimen. Tulikärpänen.
003 ei tahtonut myöntää joutuneensa käyttämään linnaketta rakennuttaessaan kakkoslaadun rakennustarvikkeita säästääkseen kustannuksissa. Mutta minkäs teki.
***
Tuntia myöhemmin horisonttiin ilmestyi saari. Se oli pieni ja mitätön maaläntti Klaanin saaren rinnalla, mutta jostainhan invaasio täytyi aloittaa. Sotaahan tässä käytiin. Tulikärpäsen moottorit ja niiden pyörittämät jättimäiset propellit saivat rannan palmut huojumaan jo pitkästä matkasta. Hävittäjätorakat lähestyivät saarta ja tarkkailivat elonmerkkejä. Saarella ei kuitenkaan pitänyt olla kuin jokin alkuasukasheimo, jonka kivistä ja kepeistä (003 hymähti jostain syystä tälle sanalle) ei olisi minkäänlaista sotilaallista vastusta Nazorakien mahtaville ilmavoimille. Ja tietenkin sille pienelle osalle maainvaasiojoukkoja, jotka kulkivat Tulikärpäsen vatsassa.
Pian lentävän linnoituksen mahtava ankkuri jysähti pahaa-aavistamattoman saaren rantahietikolle, ja sotajoukot virtasivat riveihin aluksesta tiputetuista kapseleista.