Nimeämispäivätön metsä

Taas yksi matkapäivä oli kääntymässä iltaan. Nerva oli jo ehtinyt valmistella vanhalle ratsulleen mukavan nukkumapaikan kallion juurelta, hyvästä tuulensuojasta. Omalle pedilleen matoran ei ollut vielä päättänyt tarkkaa sijaintia. Näinkin syvällä metsässä tuuli yllättävän voimakkaasti, eikä hän tahtonut vilustua yhtään pahemmin.
Mitenköhän suhtautuisit jos kömpisin kainaloosi… hän mietti katsellen uneen vaipuvaa rahia. Viime kerralla meinasin toisaalta päästä päiviltä, kun käänsit kylkeäsi…

Nerva päätti suorittaa ensin jokailtaisen varotoimenpiteensä ja tehdä vasta sitten lopullisen valinnan nukkumapaikkansa suhteen. Hän lampsi kallion juureelle ja kokeili sen pintaa. Kivi tuntui yllättävän kuivalta sormia vasten.
Kaipa sitä sitten uskaltaa…

Hän totesi kallion olevan riittävän loiva ja ähersi itseään ylöspäin. Tasaisella tahdilla hän sai kohottua muutaman metrin, kunnes tuli pienelle tasanteelle. Tämä saisi nyt kelvata. Nerva avasi laukkunsa ja penkoi sitä hieman. Tilaa oli nyt enemmän, kun hän oli luopunut… hetkonen, kinkustako se oli, vai osasta gölgiään… no, joka tapauksessa laukkua oli nyt helpompi kaivaa, ja Nerva löysi nopeasti etsimänsä. Hän otti nimikoidun puulaatikkonsa ja asetti sen pieneen kivenkoloon.
“Tästä löydän sinut”, hän mutisi laatikolle. “Vaikka lunta tulisikin.”

Yhtään lähempänä kirottua rasiaa hän ei suostuisi nukkumaan. Nerva laskeutui kalliolta takamuksellaan liukuen ja palasi nukkumapaikkaproblematiikan äärelle. Tai siis olisi palannut, ellei metsästä kuuluva rapina olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Nerva kuulosteli suuntaa. Tässä tuulessa oli vaikeaa tehdä valistuneita arvauksia äänen lähteestä tai edes suunnasta. Oliko hän kuvitellut koko rapinan?

Ei. Se nimittäin kuului taas. Tällä kertaa kovempaa, lähempää. Nerva ei ollut yksin.