Ranta

Ensimmäinen kokemus maailmasta oli kylmyys.

Kanisteri oli sylkenyt matoranin soraiselle rannalle, minne aallot olivat sen ajaneet. Paitsi ettei hän tietenkään vielä tiennyt, mikä oli ”ranta.” Alussa kaikki elämä ryömi mereltä maalle tietämättä mitään muuta.

Tuuli oli kylmä. Aallot, jotka kurkottelivat matorania, olivat kylmät. Kostea maa oli kylmä. Onneksi häntä oli siunattu ystävyydellä kylmyyden kanssa – mutta oli se silti lohduton alku.

Oli kuin olisi herännyt ikuisuuksia kestäneestä unesta, jota edeltävää elämää ei muistanut. Jokin käsitys minuudesta kyllä oli – mutta ei juuri mitään muuta. Oli vain ymmärrys, että minä olen jollakin tavalla eri asia kuin kaikki muu, mitä näen.

Kesti hetken, ennen kuin mieli ymmärsi, että kykeni liikuttamaan sille siunattua kehoa. Ruumis tuntui väsyneeltä ja loputtoman raskaalta, kuin sitä ei olisi käyttänyt aikoihin. Ensiksi liikkui vain sormi, mutta tahto puski pian suuremmat ja suuremmat lihakset kokeilemaan onneaan. Ensimmäinen yritys nousta seisomaan päättyi kaatumiseen. Tuntui heikolta. Mutta… kyllä, käsitys seisomisesta ja kävelemisestä kyllä oli matoranin tietoisuudessa alusta asti.

Merilinnut huusivat, ja kelmeän meren maku ja haju tuntui hallitsevan aistien kirjoa. Kylmyyden jälkeen.

Matoran istuutui soralle ja vilkaisi taakseen.
Auki räjähtänyt kanisteri makasi siellä, eikä se toivottaisi häntä enää takaisin autuaaseen uneen.

Oli siis keksittävä jotakin muuta.

Hän katsoi merta kanisterin takana. Se jatkui silminkantamattomiin. Oliko hän tullut jostakin sen toiselta puolelta? Kanisteri nousi ja laski hieman, kun aallot huuhtoutuivat sen harmaata pintaa vasten. Jossakin kaukana päättymätön, hopeisen sininen meri osui horisonttiin, josta alkoi yhtä harmaa ja pilvinen taivas. Kun hänen katseensa kiipesi ylös taivaankannen kaariholvia, se löysi vain lisää harmaata pilvivaippaa.
Jotenkin ylös katsominen tuntui luonnolliselta. Kuin se antaisi edes joitakin vastauksia lukemattomiin kysymyksiin, jotka velloivat hänen pienen päänsä sisällä kuin meri.

Hän käänsi katseensa ja ihmetteli valkeita käsiään ja pyöritteli niitä. Ne olivat puhtaan valkoiset, kuin… oikeastaan ei hän tiennyt vielä, mitkä muut asiat olivat valkoisia. Taivaan harmaa pilvipeitto oli kyllä toinen väri, jota hänen kehossaan oli. Hän katsoi omaa sydänvaloaan, ja se paloi ainoana valona, mitä saattoi nähdä. Unessa hän oli lipunut tähtitaivaalla, mutta siellä kylmällä rannalla teräksisen taivaan alla ainoa valo oli hän itse. Kun hän vei sydänkivelle sormensa, se hohkasi lämpöä – se tuntui lämpimmältä asialta koko maailmassa sillä hetkellä, vaikka se oli hädin tuskin hänen hengitystään lämpimämpi.

Hän kuljetti sormeaan rannettaan pitkin. Pehmeämmissä kohdissa metallinkuultava iho tuntui lämpimältä koskettaa, kun taas kovemmat osat tuntuivat haaleammilta mutta turvallisen suojaavilta. Hän ymmärsi kasvojaan peittävän samanlaisen pinnan. Hän tunsi kyllä oman kosketuksensa poskellaan, ja tunsi sormissaan lämpimän hengityksen, joka muuttui heikoiksi kiehkuroiksi höyryä hetkessä.
Hänellä ei ollut sanaa ”biomekaaniselle” – mutta ei sitä sanaa tarvinneet muut kuin biologit ja mekaanikot. Kyllä hän oman kehonsa ymmärsi… hän oli vain unohtanut sen hetkeksi.

Kylmyys muuttui pian syvemmäksi. Sen henkinen olomuoto heräsi samassa tahdissa, kun olennon oma minä alkoi ymmärtää olevaisuuttaan. Sielun kylmyys oli kenties ensimmäinen tunne, jonka sellaisella rannalla koki – yksinäisyys, halu löytää kuka tahansa. Tiesikö hän edes, että muita oli olemassa? Ei hän ollut koskaan nähnyt toista itsensä kaltaista olentoa… mutta jokin puski häntä etsimään. Heitä oli pakko olla enemmän.

Ikuisuudelta tuntuneiden pohdintojen jälkeen matoran nousi haparoivin askelin seisomaan. Parin yrityksen jälkeen hän kykeni kävelemään – vaikka se oli melko hidasta ja vaivalloista, etenkin sellaisessa kivikossa, mitä se ranta oli. Törmä nousi melko jyrkästi, mutta selän takana oli vain harmaan meren mahti, joka piiskasi yksinäistä rantaa.

Jyrkkää rantaa piti lopulta ryömiä, että sen pääsi ylös. Joku toinen olisi ehkä lähtenyt kulkemaan rannan mukaisesti. Hän ei voinut tietää, miksi oli valinnut vaikeamman reitin. Sieltä törmältä näki pian, miten edessä toistui kalpean nurmettuneiden kukkuloiden ja kivipeltojen maat, jotka jatkuivat kunnes katosivat usvaiseen horisonttiin.

Hän ei sitä vielä tiennyt, mutta hän oli Kristallisaarien Zangai-Nuin saaren Misi-Wahissa, vain parin kion päässä Nihu-Koron hiljaisesta kylästä.
Mikseivät kanisterit huuhtoutuneet suoraan kylän rantaan? Miksi vaadittiin ensimmäinen yksinäinen vaellus, ennen kuin tapasi ketään? Kenties se oli vain sopivaa: maailmaan saavuttiin yksin ja sieltä lähdettiin yksin. Mutta sieltä lähtemisestä hänellä ei ollut vielä ajatustakaan, sillä kaikki oli uutta ja ihmeellistä.

Hän pysähtyi usein katselemaan maailmaa, jossa kaikki oli ennennäkemätöntä. Suuret kiviröykkiöt muuttuivat pian ankeiksi nummiksi, joissa etäisyydet tuntuivat suhteettoman pitkiltä pienille jaloille. Ruoho kellersi. Minne hänen pitäisi mennä?

Matoran katsoi jokaiseen suuntaan ympärillään. Niin paljon valintoja! Miten hän voisi ikinä päättää, minne kulkea? Tunne oli pelottava… mutta hyvin pian tämän yksinäisen kulkijan sielussa heräsi myös tuli, joka tahtoi nähdä jokaisen kukkulan taa; nähdä jokaisen kivensyrjän ja pirstotun rannan. Tahtoi kiivetä kaukana häämöttäville sumun peittämille huipuille, jotka näyttivät nousevan harmaaseen taivaaseen asti. Kenties hänellä olisi jokin päivä aikaa tehdä se kaikki. Oppia kaikki, minkä tästä kylmästä ja sumuisesta maailmasta voisi oppia.

Mutta ensin hänen piti löytää lämpöä.

Suunnan hän valitsi sattumanvaraisesti, tai kenties hänen kulkuaan ohjaavat korkeammat voimat näyttivät sen hänelle. Ja sitten hän vain käveli lisää.

Ikuisuuden käveltyään ajatus alkoi kalvaa häntä. Oliko hän ainoa olento maailmassa? Mitä jos hän ei löytäisikään ketään muuta? Hän oli nähnyt vain siivekkäitä ja ryömiviä pieniä olentoja, sellaisia jotka selvästi eivät olleet kuten hän. Mutta osaisiko kukaan muu ajatella? Hän uskoi, että sellaisia olentoja kyllä oli… mutta uskoa koeteltiin, kun hän löysi vain lisää kylmiä niittyjä ja kiviä. Kerran hän harhautui taas vaikeampaan maastoon, kun oli tahtonut nähdä jännittävän punaisen kivimuodostelman paremmin. Toisaalla hänen piti kääntyä välttääkseen kylmä, kapea joki, joka katkaisi hänen kulkunsa. Ehkä sen varrelta hän löytäisi jotakin, joka olisi kuin hän.

Keho pysyi kankeana, mutta sen liikkuessa hän alkoi tuntea olonsa lämpimämmäksi ja vetreämmäksi. Hän alkoi olla täysin hereillä. Oli täysin mahdoton sanoa, kuinka kauan siinä oli mennyt. Kenties oli hämärämpää kuin silloin, kun hän oli avannut silmänsä ensi kertaa. Puron kirkkaasta pinnasta näki, että ne olivat kauniin siniset silmät. Hän piti niistä ja niiden tuikkeesta. Hetken mielijohteesta hän joi purosta – jokin hänen päässään kertoi, että niin tehtiin. Jääkylmä vesi tuntui virvoittavalta, kuin hän olisi viimeistään nyt muuttunut osaksi tätä maailmaa.

Oli mahdoton arvioida etäisyyttä tai aikaa. ”Ajalle” oli hädin tuskin käsitettä, sillä mitään ei ollut vielä tapahtunut. Silti tuntui siltä, kuin aikaa oli hänen takanaan valtavasti, kokonainen sumuinen meri, jonka hän oli unohtanut uuden elämän alkaessa. Miten niin uuden elämän? Ei hänellä ollut kuin yksi elämä… ja se oli hädin tuskin alkanut.

Askeleet johdattivat hänet puron vartta alamäkeen. Se tuntui luontevalta suunnalta kulkea. Alkoi olla jo hämärää, ja rannan heikkous palasi hiljakseen matoranin kehoon. Hänen oli pakko pysähtyä makaamaan nurmelle hetkeksi, ja vain hengittää.

Harmaa pilviverho oli alkanut rakoilemaan. Sen rei’istä saattoi nähdä ikuisen pimeyden, joka vaani taivaissa. Tähtien verho tuikki siellä täällä kuin hänen unistaan. Ja tähdistä punainen… se oli siinä suunnassa, minne hän oli kulkenutkin. Oliko hän kulkenut sitä kohti tarkoituksella? Sen oli oltava tärkeä, se oli kuin luonnollinen merkki korkealla taivaankannessa. Seuraa minua, se sanoi jokaiselle, joka loi katseensa taivaalle.

Hän nousi pystyyn ja seurasi puroa punaisen tähden osoittamaan suuntaan. Oli se sattumaa tai ei, lopulta, ikuisuuden kävelyn jälkeen hän saapui… kummalliseen paikkaan. Se ei näyttänyt niiltä siirtolohkareilta, mitä nummilla oli ollut, vaan suurissa kivissä oli aukkoja, joista mahtui sisään. Paljon omituisia esineitä hän näki, ja lopulta – jonkun toisen!

Tämä muistutti häntä itseään. Sillä oli neljä raajaa, kuten hänellä, ja kasvot, kuten hänellä. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan näyttäneet samalta, eivät edes saman värisiltä. Mutta hänelläkin oli siniset silmät, ja niissä paloi elämän liekki. Olennot katselivat toisiaan hetken.

”Hei”, tämä sanoi jotenkin neuvottoman näköisenä, ja tuli hieman lähemmäksi.

Uusi Matoran sanoi jotakin. Tai pikemminkin, hänen suunsa teki ääniä. Tarkoittivatko ne äänteet mitään?

Toinen olento sanoi jotakin, mutta liian nopeasti ja monimutkaisesti, että siitä olisi saanut mitään selvää. Hän tarjosi kätensä.

Siihen käteen tarttuminen tuntui kuin pelastumiselta hukkumiselta. Toisen olennon ote oli ensimmäinen lämmin ja varma asia sitten kanisterista poistumisen. Hänet johdatettiin jonkinlaiseen suojaan tuulelta, tilaan joka oli lämmin, hämärä mutta myös valoisa. Se oli täynnä kummallisia yksityiskohtia ja pieniä asioita, joista ei ollut jälkeäkään aiemmilla kylmillä mailla. Toinenkin olento oli siellä, ja he puhelivat kaksin kaikenlaista. Kun ääntä kuunteli, se alkoi tuntua tutummalta ja tutummalta. Ei se ollutkaan tuntematonta kieltä, vaan unohdettua kieltä. Sellaista, minkä kyllä palautti mieleensä nopeasti, kun sitä kuuli. Hyvin pian oli mahdollista muodostaa ymmärrettäviä sanoja, vaikkakin vielä melko hitaasti ja vaivalloisesti.

Oli puhetta siitä, että pitäisi antaa nimi pian. Jonkin ajan päästä, mitä nuori olento ei ymmärtänyt. Mitä oli ”huomenna”? Kuka oli ”turaga”? Mutta yhtä kaikki, se kuulosti hyvältä – nämä muut olennot olivat vanhempia ja kokeneempia, ja ymmärsivät jo, miten tämä outo maailma toimi. He sanoivat, että kaikilla oli nimi, ja kertoivat omansa. Ne eivät tarkoittaneet mitään, paitsi heitä itseään, mikä oli tarkoitusta kylliksi.

Hän nukahti pian pehmeään paikkaan sinne pimeään – mutta se oli kupolikaton alle eikä valtavan tähtitaivaan armoille. Se tuntui turvalliselta.
Ja kun ensimmäisen yön uni saapui korjaamaan uupumuksen tiehensä, oli kuin hän olisi vielä kerran leijaillut jossakin utuisessa maassa meren tuolla puolen, ennen kanisteria ja ennen rantaa.