Aiemmin
Nervasta oli jokseenkin outoa, että mäessä oli kiinni luukku. Hän vilkuili ympärilleen varmistaakseen, ettei ollut vahingossa joutunut jonkinlaiseen käytännön pilaan, mutta mitään tai ketään muuta talvisesta maisemasta erottuvaa ei näkynyt. Hän oli yksin suuren sammalkasan reunaan isketyn ilmestyksen kanssa. Rakasetankkinsa Nerva oli sitonut puuhun hieman kauempana peläten, että se säikähtäisi jotakin ja juoksisi karkuun.
Mitään uhkaavaa tilanteessa ei kuitenkaan ollut, vaikka luukku olikin sammaleisine lautoineen hieman hylätyn ja pelottavan oho se aukesi.
Ruosteiset saranat vikisivät tuskissaan luukun puisen oven vääntyessä hitaasti sivulle. Nerva katsoi leppoisasti ylös taivaalle miettien, että olisi saattanut olla epäkohteliasta tuijottaa sisään luukusta; hän ei tiennyt, minkälainen osa sammalkeon anatomiaa se oli.
Pian hän kuitenkin huomasi sivusilmällään liikettä, vilkaisi puoliautomaattisesti kohti luukkua ja havaitsi mustan, laihan käden työntyvän ulos. “Läpikulkumaksu”, sanoi kärttyisä ja käheä ääni.
Saattoi siellä myös olla sisällä joku.
Sekin oli ihan järkevä ajatus.
“Läpikulkumaksu!” toisti ääni keskeyttäen Nervan ajatukset. Tämä havahtui ja kumartui penkomaan maahan laskettua laukkuaan toivoen, ettei ollut käyttänyt kaikkia varojaan harkitsemattomaan mutta lopulta sen arvoiseen piparinahmintatuokioon viime pysähdyspaikassa. “Ööh, mitkähän rahayksiköt mahtaisivat käydä; en ole varma, onko minulla…” Nerva hermostui entisestään muistaessaan, että kaikkialla ei edes käytetty muttereita – syrjäisemmissä kylissä kuulemma pidettiin valuuttana bio-oravanosia.
“Pah, kuka jostain ‘rahayksiköistä’ (itsekö lienet sanan sepittänyt, kulkija?) välittää? Ruokaa! Ravintoa! Apetta!”
Nerva huokaisi helpotuksesta. Kaikenlaista ruokaa hänellä kyllä oli; nimeämispäiväherkkuja oli hänen juuttikankainen laukkunsa täynnä. Nerva nimittäin rakasti nimeämispäivää. Onko sitä edes tarpeen sanoa? Itsekin rakastaisit, jos olisit juuri saamassa uuden nimen, ja varmaan muutenkin. Nerva ei osannut kuvitellakaan, että olisi olemassa yhtä ainuttaka otusta, jossa sana “nimeämispäivä” ei herättäisi yksiselitteisen iloisia mielikuvia. Sellaista ei voinut olla tässä metsässä – mikä sen nimi sitten olikaan – tai missään muuallakaan.
Valinta ei silti ollut helppo, sillä hänen ruokavarastonsa oli siunattu sekä määrän että laadun runsaudella. Hänellä oli sekä nimeämispäivän makeita nameja, joilla ilahduttaa ilmiselvästi juhlapyhästä pitävää kolo-olentoa, että tuhteja matkaeväitä, joiden yhteys nimeämispäivään oli vähemmän vahva mutta ravintoarvot kohdallaan. Mitähän hänen pitäisi ojentaa ärsyyntyneesti tärisevälle kädelle…
No, eipä sillä ollut hirveästi väliä – Nerva ei osannut kuvitellakaan, että hänen valinnallaan olisi oikeasti mitään merkitystä.
Muokkaan tähän oikeat linkin kunhan tarina jatkuu tulevissa luukuissa.
älkää ottako intertekstuaalisuutta liian vakavasti, minusta lähinnä haarautuvuus sopi “keksi itse tarina”-teemaiseen jouluspesiaaliin
(niin ja siis päättäkää itse, miten tämä toimii (kerrotaanko toinen tarina ensin loppuun? ovatko luukut silleen “siirry luukkuun x”?), en minä tiedä, lähinnä pilaan koko jutun kokeellisella bullshitilla)
Heheh, tai sekin voisi olla hauskaa, että kaksi ihmistä voi dibsata jokaisen luukun. Tai että sama henkilö kirjoittaa kaksi eri versiota samasta luukusta. Seuraava dibsaaja tehkööt hassuja juttuja!
…ja se dibsaaja olen minä. Hops, hoidan tämän päivän eli kuudennen.