Tummanruskea tiedustelu-upseeri istui pöydän toiseen päähän ja käänsi valon kohti toista torakkaa.
“1359”, hän luetteli numerosarjan hitaasti ja huolettomasti. Kuulustelijan hyönteiskasvoilla oli pieni virne.

1359 nosti katseensa pöydästä. Hän oli surkea näky.
Toinen vihreistä silmistä veresti ja oli turvonnut. Arpeutunut kitiinikuori oli lian ja kuivuneen veren peitossa. Sen saumoissa oli pinttynyttä hiekkaa. Kuoreen kirjoitettu numero kieli sotilastaustasta.

“Tiedätkö, 1359. Kohtalosi ei näytä ruusuiselta, ei lainkaan”, mustahaarniskainen nazorak kumartui eteenpäin. “Esimiehesi vaati välitöntä teloitusta, mutta emme me sentään barbaareja ole. Jokainen Imperiumin kansalainen ansaitsee puheenvuoron, eikö vain?”

“Jos olet täällä tappamassa minut, mikset vain tee sitä”, 1359 tuhahti.

Siloteltu tiedustelupalvelulainen veti esiin zamor-pistoolinsa ja pyöräytteli sitä pari kertaa käsissään. Hän asetti sen pöydälle, nosti jalkansa sen viereen ja nojasi taaksepäin.

“Kerrohan, 1359, miksi tapatit 48 jääkäriä komppaniastasi?” Kysymyksen äänensävy oli huoleton, lähes jutusteleva.
Se ei tuntunut äänensävyltä, jota tiedustelupalvelun kuulustelija käyttäisi.

“He olivat uhka. Se oli Imperiumin parhaaksi.”

“Mitä jos aloittaisit aivan, aivan alusta? Muista, tämä on ainoa mahdollisuutesi vakuuttaa minut – toivottavasti käytät sen viisaasti.”

Pahoin runneltu nazorak laski kummankin kyynärpäänsä pöydälle, mietti hetken ja alkoi sitten puhua.
“Meidät – 121. komppania – oli jätetty puolustamaan pientä, surkeaa satamaa. Lahdenpohjaan pioneerien nopeasti kasaama, käytetty etenemisvaiheessa. Sinne tuli vain huoltoaluksia silloin tällöin, ei mikään merkittävä paikka. Olimme sen ääliön, aliluutnantti 819:n, alaisuudessa. Raskaat aseemme olivat siirretty sen käskystä taistelussa oleville yksiköille, koska seudun piti olla hiljaista – Visorakit oli ajettu kauas saaren toiseen päähän.”

Tiedustelu-upseeri kuunteli hiljaa leukojaan hieroen.

“Tiedustelu oli tapansa mukaan niin karzahnin väärässä”, ylikersantti 1359 löi pöytää. “Yöllä vartiomies – 4201, hyvä jääkäri, levätköön rauhassa – alkoi karjua. Herätys, hälytys, hyökkäys. Olimme hädin tuskin ylhäällä, kun ne pirulaiset kävivät kimppuumme. Vääpeli sai osuman ensimmäisten joukossa, rhotukan happo sulatti hänen kasvonsa liemeksi. Näin, miten ne maailmanlopun hämähäkit repivät radistiltani kaikkia raajat irti ja jättivät kitumaan.

Olin pian korkea-arvoisin hengissä, joten määräsin miehet linnottautumaan tarvikevarastoon. Moni jäi sille tielle. Teloitin yhden jääkärin, joka oli työntänyt taisteluparinsa maahan syötiksi, kun itse liero oli juossut turvaan.”
Nazorak-veteraanin äänessä oli vihaa ja katkeruutta, kun hän puhui pelkurista. Hänestä kuuli, ettei hän ollut epäröinyt hetkeäkään.

“Me iskimme ovelle barrikadit ja tukimme ikkunoita. Se yö oli hirvittävä. Hämähäkkien silmät loistivat pimeässä. Välillä ne vain odottivat, vaanivat ja kutoivat verkkojaan.
Välillä ne paukuttivat ovia ja ikkunoita päillään tai leuoillaan. Kerran ne pääsivät läpi, mutta eivät ne mahtaneet hyvälle keihäsmuodostelmalle mitään, kun eivät voineet piirittää meitä.

Se oli elämäni pisin yö. Joka ikinen hetki pelkäsimme, että ne pääsisivät läpi. Kukaan ei nukkunut. Yksi nuoremmista murtui paineessa ja alkoi hakata ovea, halusi päästä ulos. Ammuin hänet, sillä lääkintämiehellä ei ollut lamautinaineita tuhlattavaksi pelkureihin.”

Mustahaarniska ei tarvinnut kuulustelukoulutustaan tietääkseen, että sotilas puhui totta. Mies oli suora, kova ja karkea.
Mallisotilas Imperiumille, hän pohti kuunnellessaan kertomusta.

“Jossakin vaiheessa havahduimme siihen, etteivät sirppileuat olleet hyökänneet pitkään aikaan. Kun katsoimme ikkunasta, näimme syyn.
Ne kutoivat turvapaikkaamme tahmaiseen seittiinsä. Aikoivat näännyttää meidät, koteloida meidät elävältä.
Viestintälaitteemme olivat jääneet ensimmäisessä hyökkäyksessä. Kukaan ei tietäisi meistä pitkään aikaan.
Tiesin, että meidän olisi päästävä pois. Varoittamaan muita, tärkeämpiä satamia, että pirulaiset olivat päässeet selustaan. Ties mitä ne saisivat aikaan sotamiehiemme huoltoreiteillä.

Meitä oli silloin vielä yli viisikymmentä miestä.

Puhuin heidän kanssaan. He olivat hyviä jääkäreitä, valmiita kuolemaan Imperiumin puolesta. Valmiita seuraamaan minua mihin tahansa.
Selvitimme keinoja päästä pois satamasta. Avomaalla sirppileuat saisivat meidät helposti kiinni, eikä ajoneuvoja ollut. Aliluutnantin moottorivene oli ainoa kulkuväline, joka oli saatavilla.

Siihen mahtui neljä. Valitsin kanssani kolme, joihin luotin eniten.

Loput lupasivat taistella viimeiseen mieheen. Kielsin heitä, sodasta oppineena. Visorakit, ne demonit, tekisivät niin pienestä joukosta helposti omiaan. Epäpuhtaiksi niitä kutsuttiin, hordikoiksi. Olin nähnyt niitä ennenkin – hirviöitä nazorakin kehoissa, eläimellisiä ja vailla järkeä. Jos hämähäkit vain saisivat saarrettua ylivoimalla jääkäriosaston, sai olla varma, että poloiset heräisivät hirviöinä.

Katsoin miehiäni ja tiesin, etten voinut antaa sen tapahtua. En heidän enkä Imperiumin takia.

Valitsin kuusi lisää. Vanhoja sotilaita, joiden läpi olin mennyt läpi helvetin. Tiesin, että he tekisivät mitä käskisinkin.

Me ammuimme loput komppaniasta siihen varastoon, ja pinosimme ruumiit siististi. Peitimme ne pressulla.
Rauha heille. Parempi kuolla puhtaana.

Ohjeistin jäljelläolevia lopettamaan oman elämänsä, mikäli ei pääsisi veneeseen.
Se tarkoitti vähintään kuutta heistä.”

Ylikersantti oli kadonnut omaan tarinaansa. Hän ei kertonut sitä enää kuulustelijalleen, hän kertoi sitä itselleen. Kuin perustellakseen sen, mitä teki.

“Avasimme ovet ja heitimme ulos loput kranaattimme. Ammuksien säästämisestä piittaamatta upotimme kuulia niihin hirvityksiin. Osa leikkeli verkkoja miekoilla. Kimppuumme kävi myös omiamme, alkuhyökkäyksessä jääneitä hordikoita. Tunnistin yhden adjutantikseni ampuessani häntä.

Vanha ystäväni, kelpo kersantti 1523, juuttui niiden pirulaisten seittiin. Hän ampui itsensä välittömästi. Pään kitiinistä jäi jäljelle vain syöpynyt palanen.”

Tiedustelumiehen oli pakko olla vaikuttunut vanhan torakan asenteesta.

“Pääsimme rantaan asti. Meillä oli onni, sillä tiheät verkot haittasivat hämähäkkien pyörittimiä. Eivät osuneet meihin montaa kertaa.
Veneelle meitä pääsi kuusi.
Ammuin kaksi heistä. Toinen heistä oli haavoittunut ja toisella oli vain huono tuuri. Me neljä viimeistä 121. komppanian sotilasta, verissä päin ja synkkinä, käynnistimme veneen moottorit ja jätimme sataman kauhut taaksemme.

Laivasto poimi meidät. Kuulin heidän pommittaneen sataman maan tasalle visorakeineen päivineen. Se oli samaan aikaan, kun minut tuotiin tänne.”

Tiedustelu-upseeri pyöritteli pistoolia käsissään.
“Viihdyttävä tarina, ylikersantti.”

1359 ei vastannut.

“Sen on täytynyt olla hirvittävää”, tumma torakka jatkoi. “Nähdä heidän kaikkien kuolevan. Mitäpä ei jääkäri Imperiumin hyväksi tekisi, niinkö?”

“En kadu ainuttakaan heistä. Se oli heille parempi.”

“Silti, tekojasi ei voida vain painaa villaisella, jos ymmärrät mitä tarkoitan. Joka veljensä surmaa ansaitsee kuolla, niin Kenraali opettaa.”

“Miksi sitten edes pyysit kertomaan kaiken tämän?!” 1359 karjaisi. “Oletko sinä edes ollut sodassa? Onko tuo kiiltävä haarniskasi saanut koskaan veritahraa! Onko tämä sinulle jotakin helvetin leikkiä!”

Tiedustelu-upseeri laski jalkansa ja tuijotti runneltua sotilasta syvälle silmiin.
“Ymmärrät väärin, ylikersantti. Tarinasi pohjalta olen päättänyt muuttaa tuomiotasi.”
Hän työnsi pistoolin tämän eteen.

“Olisitko valmis kuolemaan Imperiumin nimeen?” hän kysyi.

Ylikersantti nyökkäsi ja tarttui aseeseen epäröimättä.
“Onko se ladattu?” hän kysyi.

“Ehkä”, tiedustelupalvelun mies vastasi.

1359 vapautti varmistimen, asetti piipun ohimolleen ja painoi liipasinta.