BKS Hildemar

“Tämä on sotaa, Bloz. Se ei ollut sinun syysi”, kuului ääni Blozin takaa.

Tulen Toa kääntyi katsomaan. Tulija oli Matoro, joka käveli hiljaa laidalle. Bloszar mietti kuinka kauan Jään Toa oli salakuunnellut vai oliko hän vain sattumalta kuullut.

“Minusta ei tunnu siltä. Moni läheiseni. He ovat poissa. Toa-tiimini ja Nutu. Olisin voinut auttaa heitä. Mutta en tehnyt niin”, Bloz vastasi viimein.
“Ei se itsensä syyttäminen auta sinua. Minun periaatteeni on unohtaa murheet ja keskittyä siihen mikä on tärkeää”, Matoro vastasi ehkä teatreaalisemmin kuin olisi toivonut.

“He olivat tärkeitä. Minulle”, Tulen Toa sanoi hiljaa, kuin itselleen.

Oli hiljaista. Pimenevä ulappa aukeni kaksikon edessä. Aurinko oli laskenut vasta hetki sitten länteen. Merenkäynti oli kohtuullisen kovaa, mutta kylmä tuuli oli ikävin asia. Se ei ollut mukavaa vilpoista tuulta, vaan jääkylmiä henkäyksiä jotkas hyytävät luut ytimiä myöten. Jään Toa luonnollisesti ei moisesta juurikaan välittänyt, mutta muille asia oli erilailla.

“Sodassa kaikki menettävät ystäviään… sen kanssa on vain opeteltava elämään. Koita piristyä ja ajatella jotakin mukavaa”, Matoro vastasi viimein.

“Ehkä olet oikeassa. Mutta piristyminen on vaikeaa. Kun menetin Nutun, Tronie oli aina lähelläni, piristämässä minua. Kun hän ei ole enää täällä, en tiedä… En vain tiedä mitä teen”, Bloz selitti. Hän kuulosti toivottomalta.
“Älä anna surun murtaa sinua. Saavumme parissa päivässä määränpäähämme. Keskity tähän hetkeen. Et voi enää mitään etkä ole syyllinen heidän kohtaloihinsa”, Matoro vastasi rohkaisevalla äänensävyllä.
“Totta. Paras vain keskittyä tähän tehtävään. Mutta minusta tuntuu, että tämän tehtävän jälkeen, on takaisinmaksun aika”, Tulen Toa vastasi hieman piristyneenä.
“Hyvä. Mennään sisälle täältä kylmästä. Aamulla kaikki näyttää paremmalta…” Matoro ehdotti, ja kaksikko lähti laivan sisäosiin viimaiselta kannelta.

[spoil]Kirjoitin tämän Blozin kanssa.[/spoil]