Bio-Klaanin satama
Laituri kuusi
Matoro käveli ripeästi Sadjen hytistä kapeita portaita pitkin aluksen kansitiloihin. Hai oli käskenyt tämän laiturille, ja Matorolle slevisi syy ennen kuin ehti kysyä. Bladis ja Same olivat tuoneet Nimdan.
“Tässä se on”, mustahopea skakdi sanoi yllättävän hiljaisella äänellä. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen sumuiselle laiturille.
“Nimda.”
Bladevezon nosti hopeanharmaan salkun kaksin käsin rintansa tasalle.
Same tähyili ympärilleen taustalla skakdin olan takana.
“Salkku on prototerästä. Voit räjäyttää lastin bastiumia sen ympärillä, ja siihen tulee vain naarmuja. Kepe teki sen”, Bladis selittää nopeasti mutta selkeästi.
“Sen avaamiseen tarvitsee nämä kaksi avainta”, skakdi jatkoi ja kaivoi kaksi harmaata avainta jostakin.
“Niitä pitää vääntää samaan aikaan. Sitten aukeaa näyttö, johon syötetään numerokoodi. Väärästä koodista laukun sivuilla olevat protonium-säiliöt tyhjentyvät avaajan päälle. Beeta on sisällä metallikapselissa. Koko homma Kepen keksintöä. Tässä on koodi ja avaimet”, Bladis selitti ja ojensi kaksi avainta ja paperilapun Matorolle.
“Anna avaimet eri henkilöille säilytykseen”
“Aye”, Matoro nyökkäsi.
“Muuta?” hän vielä varmisti.
“Tässä toinen samanlainen. Epsilonille paluumatkaa varten”, Same tuli ja ojensi toisen samanlaisen salkun, kaksi avainta ja uuden koodilapun.
“Kiitos”, Matoro sanoi. “Hienoa, että sirun turvassa oloon panostetaan.”
“Älkää hukatko niitä”, Bladis vielä sanoi ja kääntyi pois modekumppaninsa kanssa. Matoro nappasi toisen salkun, mutta tajusi silloin toisen käden puutteesta johtuvat ongelmat.
“Joi, viitsisitkö kantaa tuon ruumaan”, Matoro hihkaisi laivan kaiteeseen nojailevalle Killjoylle. Punainen soturi asteli nopeasti laiturille ja nappasi yllättävän kevyen salkun.
“Mitä tässä on?” hän kysyi.
“Ei mitään”, Matoro vastasi. “Se on Epsilonia varten.”
Joy ja Matoro kävelivät peräkanaa alukseen. Jään Toa oli pujottanut avaimet ja koodilaput vyhyönsä miekan viereen.
Kapeat metalliportaat johtivat hämärään ruumaan.
“Minne laitan tämän?” Killjoy kysyi.
“Heitä jonnekin. Ei sillä niin väliä”, Matoro mutisi itse marssiessaan kohti erillistä salahuonetta Nimdaa varten.
Killjoy jätti tyhjän laukun epämääräisten laatikoiden ja tynnyrien päälle. Jotain särkyä tuntui hänen päässään. Joy toivoi, ettei tulisi kipeäksi tehtävän aikana.
Kun Killjoy oli kadonnut ylös, Matoro avasi Hain opettamalla tavalla puisen luukun ja pudottautui alas. Metallilla vuorattu pieni huone oli hämärä, ainut valo tuli Matoron teleskooppisilmistä ja sydänkivestä.
Matoro käänsi molempia avaimia kerran myötäpäivään ja sitten syötti kuusinumeroisen koodin. Salkun lukot aukesivat pihahtaen.
Metallikapselin avaaminen yksikätisenä oli kieltämättä vaikeaa. Matoro ihaili muutaman sekunnin Nimdan sirun puhdasta valkoista hohdetta ennen kuin sulki laukun.
Höyrylaivan muhkea piippu päästi tummaa savua sumuiselle, harmaalle taivaalle. Klaanin satama-allas oli hiljainen ja sumun valkoisen vaipan peitossa. Satamarakennusten siluetit näkyivät taustalla keltamustan höyrylaivan navigoidessa ulos aallonmurtajan aukosta.
“Missä olit?” Matoro kysyy tuttavallisesti Sugalta. Mustahaarniskainen Jään Toa nojailee selkä laitaa vasten.
“Palautin opuksia Arkistoihin”, hän sanoi. Matoro voi suorastaan aistia toisesta Jään Toasta huokuvan itsevarmuuden.
Hän oli suorastaan kateellinen sille, kuinka itsevarmana ja rohkeana Summerganon oli matkalle lähtenyt. Hän itse ei tuntenut oloaan millään lailla varmaksi. Hän oli aina ollut varma siitä, että kykenisi selättämään kaiken, mitä vastaan tulee.
Matoro huokaisi.
“Mitä luulet, miten tässä käy?” hän sanoi hiljaa.
“Epäiletkö jotakin?” Suga kysyi yllättyneenä.
“En… en tiedä. En ole pystynyt luottamaan itseeni ja omiin voimiini… enää”, Matoro mutisi turhan hiljaa. Merituuli oli viileän virkistävä.
Suga mietti, olisiko viisasta kysyä miksi. Se olisi samalla vastaus mitä Matoron kädelle oli tapahtunut.
“Vielä Xian reissullahan sinä pursusit itseluottamusta! Mistä nyt tuulee?” Suga korotti ääntään rohkaisevasti.
“Nimda. Nimda ja sen…” Matoro huokaisi. Hän ei halunnut ajatella Nukkeja. Hän ei halunnut, ei halunnut.
Oli hiljaisuus.
“Ymmärrän”, Suga sanoi, vaikkei voinut sanoa ymmärtävänsä.
Aamuinen aurinko oli matalalla. Se paistoi kirkkaana sinisellä merellä. Mainingit ulapalla olivat kasvaneet ja sumu kadonnut. Viileä merituuli puhalsi edestäpäin. Hildemar ajoi eteenpäin kohti etelää.