Don

Bakmein tykönä

Valkoinen turaga tapitti nyrpeänä asuinsijansa vierellä avautuvaa bambumetsikköä. Vielä hetki sitten vehreiltä näyttäneet bambut olivat kärsineet pahasti torakan mielivaltaisen ammuskelun voimasta ja maasto suorastaan savusi.

Bakmein tuima katse siirtyi seuraamaan metsikön seassa astelevaa kolmikkoa. Ämkoo keskusteli vakavana kahden matoranin kanssa, eikä Bakmei varsinaisesti nauttinut siitä, että oleili kuuloetäisyyden ulkopuolella.

“Eli siis”, Ämkoo aloitti kerratakseen kuulemansa. “Otlek, sinut lähetettiin päämajasta ilmoittamaan minulle tilanteesta, kun taas Enki huomasi tilanteen ollessaan partioimassa rannikolla?”
“Kyllä”, matoran-kaksikko vastasi kuin yhdestä suusta. “Ajattelin, että olisi fiksumpaa tulla ilmoittamaan asiasta sinulle suoraan”, Enki lisäsi. “Olisi ollut turhaa poiketa tukikohdan kautta kun olin kerran jo siivillä.”
“Ymmärrän”, Ämkoo vastasi.

Otlek oli ehtinyt selvittää Ämkoolle kaiken tietämänsä. Oli selvää, että nazorakit olivat vakavissaan saaren miehityksen suhteen, eikä aikaa ollut hukattavana. Tilanne oli suorastaan hälyttävä.

“Niitä torakoita?” Bakmei kysyi kohottaen hieman kulmiaan Ämkoon asteltua vanhuksen tykö.
“Kyllä”, turagan oppilas sanoi miltei nöyrästi, jatkaen: “Miehittävät saarta tälläkin hetkellä. Mitä aiot tehdä?”
Bakmei murahti vastaukseksi ja kääntyi majaansa kohden. Hetken kuluttua vanhus huusi Ämkoon ja matoranit kantoavuksi.

– – –

“Piilopaikka vesiputouksen takana”, Otlek ihmetteli ääneen. “Melkein liian ilmiselvää.”
“Vaiti, kloppi”, kaikui turagan äreä vastaus luolan perukoilta. Korkean putouksen takana avautuva luola oli kieltämättä miltei klisee tällaisessa maastossa, mutta paikkaa oli mahdotonta havaita ulkosalta käsin. Bakmei tuntui luottavan kovasti piilopaikkaansa, eikä turagalla ollut selvästikään pienintäkään aikomusta jättää saarta.

“Meidän lienee syytä mennä”, Ämkoo lausui ja kumarsi hillitysti turagan suuntaan. Bakmei tuijotti oppilastaan pitkään, asteli sitten tämän tykö ja sanoi:
“Koulutuksesi on vielä kesken.”
Ämkoo nyökkäsi ja kääntyi lähteäkseen. Matoranit odottivat jo ulkona.

– – –

Ämkoon suustaan päästämä terävä vihellys sai valtavan rahin juoksemaan innoissaan esiin puiden kätköistä. Suunnattoman suurilla verestävänpunaisilla silmillä varustettu kärsäkäs olento tuijotti omistajaansa hetken onnellisena, käänsi sitten suuret silmänsä matoraneja kohti ja örähti. Norsupäästäinen aisti ilmassa jännitystä, eikä se oikein osannut olla muuta kuin innostunut.

Ämkoo kaiveli ratsunsa selkään nostettuun satulaan remmein kiinnitettyä laukkua ja kiskoi sieltä esiin paksun mustan kankaan. Admin heitti viitan ylleen, kaivoi esiin vielä tummennetun rautasoljen ja kiinnitti vaatteen sitten päällensä. Lopuksi Ämkoo veti syvän hupun päänsä suojaksi, loikkasi keveästi valtaisan eläimen selkään, ja selitti:
“Ne eivät saa tunnistaa minua. Meidän on kuljettava varoen.”
“Palaammeko suorinta tietä tukikohtaan?” kysyi Enki.
“Emme suorinta…”, Ämkoo vastasi matoranien kavutessa Norsupäästäisen kyytiin.
“…vaan nopeinta”, ninjaveljeskunnan päällikkö sanoi sitten virnistäen. Ämkoo iski ratsuunsa vauhtia, ja ruskea kärsäpeto lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

[spoil]Dun dun duuuuun![/spoil]

Vastaa