Mt. Ämkoon rinteet

Kummallinen, joskaan ei kummallisin vuoren näkemä trio tallusteli vuoren rinnettä. Heidän määränpäähänsä, kylään, jonka nimeä Kepe ei muistanut, oli vielä pitkä matka.

Kepe ja Snowie askelsivat keulassa, Make hieman taaempana, ehkä hieman ulkopuolisen oloisenakin. Hänelle täytyy keksiä jotain tekemistä, Kepe ajatteli. Hänen mieleensä ei kuitenkaan sillä hetkellä tullut mitään.

Matka jatkui usean, suhteellisen hiljaisen tiiman ajan. Lopulta he pysähtyivät ruokatauolle erään suuren kallionlohkareen viereen.

“Kuulkaas. Mietin tässä jotain”, Kepe aloitti muovipaketista kaivettua kolmioleipää jauhaen. “Että jos tämä maailma jossa olemme ei olekaan totta.”

“Ai missä mielessä”, Snowie kysyi.

“Jos tämä onkin vain jonkin sairaan mielen päässään luoma seikkailukertomus. Että me olemme vain yksittäisiä hahmoja, mahdollisesti sivuosissa, jossain fiktiivisessä tarinassa. Jota tuskin on edes nidottu kirjaksi, vaan se on julkaistu jossain hämärässä tietoverkossa.”

“Eikö olisi vielä pahempi jos tämä olisi jonkinlainen roolipeli. Että meitä kaikkia ohjaisi joku meitä itsiämme vastaava tyyppi.”

“Mieti millaiset tyypit meitä ohjaisivat.”

“Huhhuh.”

“No, onneksi se on mahdotonta. Mehän tiedämme hyvin olevamme tässä. Ajattelen, siis olen ja niin edelleen. Heh.”

“Heh.”

“Mutta entä jos juuri nyt joku tuolla jossain hymyilee itsekseen laitettuaan meidät sanomaan tällaisia asioita. Hymyilee sille, että me epäilemme hänen olemassaoloaan, vaikka hän onkin olemassa ja voi vaikuttaa ajatuksiimme niin, että koko ajan ajattelemme hänestä jotenkin väärällä tavalla.”

“Aika kaukaa haettua.”

“Mutta täysin mahdollista. Et voi kiistää.”

“Vai voinko.”

“…”

“…”

“Jatketaan matkaa.”

Outo tila

Doxista tuntui siltä kuin hän olisi tuijottanut tuon itseään kopioivan Toan sinisinä leimuaviin silmiin iäisyyden.
Tämä syöksyi häntä kohti, valmistautuen lyömään häntä aseellaan.

Dox väisti luonnottomalla liikkeellä sivulle ja iski veitsensä, Ikuisen palkkionsa Toan takaraivoon. Tämä kaatui maahan kuin hidastettuna. Sillä hetkellä, kun tämän naamio koski maata, sininen tuli sammui. Toien kasvoton kopioarmeija katosi.

Ristiretkeläiset kokosivat jäljelle jääneet joukkonsa ja iloitsivat. Taistelu oli voitettu.

Dox henkäisi syvään.

Jostain kaukaa kantautui ääni kuin tuulen tuomana.

“ ,

Nimda.”