Nimdan saari
Atheonin kammio

Luola oli täydellisen hiljainen. Valokivien punainen kajo loi aavemaista tunnelmaa varjojen tanssiessa seinillä. Suuri patsas seisoi huoneen keskellä varmana. Pieni matoranin siluetti tasapainoili patsaan päällä tavoitellen katosta jotakin.

Sitten hiljaisuus rikkoutui, kun miekat osuivat toisiinsa. Matoro hädin tuskin väisti ensimmäisen iskusarjan, kun marionettinukke jo hyökkäsi uudelleen. Toa väisti patsaan jalan taa ja koitti hyökätä. Nukke väisti helposti iskun ja pisti miekalla eteenpäin. Matoro väisti, mutta miltei kaatui selälleen maahan. Hän tunsi kuinka väsymys vaati verojaan. Ihan kuin nukke ei olisi yksinään liian paha vastus.

“Ei aukea!” kuului huuto yläilmoista. Notfuninkin äänestä oli havaittavissa epätoivoa.
Valkoinen olento hyppäsi ja iski nopean sarjan Matoroa kohti. Jään Toa sai haavan ranteeseensa, mutta torjui päähän suunnatun iskun. Musta hahmo heittäytyi ketterästi patsaan toiselle puolelle.

Matoro keskittyi naamionvoimaansa. Heti kun hän aisti jonkun naapurihuoneessa olijan mielen, hän lähetti viestin.

Se toinen huone.

Hän toivoi, että Äks tai piraatit saisivat pääoven auki. Sitten Ääri iskeytyi aivan Jään Toan pään viereen. Toa kierähti alas ja koitti potkaista Marionettia, mutta valkoinen olento näytti horjahtavan pois tieltä. Aivan kuin nukke tietäisi jokaisen Matoron liikkeen ennalta.

“Not! Ovelle!” Matoro huusi iskiessään miekallaan Marionettia. Viimeinen oljenkorsi olisi se, että Äksä ja muut saisivat oven auki ulkoa.
Merirosvo lähti kiipeämään vaivoin alaspäin.
Intensiivinen miekkailu jatkui. Nopeatempoisia iskuja sateli suuntaan jos toiseenkin, mutta yleiskaava oli selvä. Marionetti voittaisi, ellei jotain tapahtuisi.

Sillä hetkellä Matoro ampui harppuunan patsaan päähän. Hän lähti kelaamaan valtavan nopeasti pimeyden halki, pyrkien edullisempaan asemaan. Yhtäkkiä Toa tunsi kovan poltteen ja sitten tajusi harppuunan olevan poissa. Toa tarttui refleksinomaisesti patsaan käteen miekkakädellään juuri ennen kuin olisi pudonnut. Energiaterä sensijaan putosi jonnekin pimeyteen, ja Matoro yritti pysyä tasapainossa. Hän näki kelmeässä punaisessa valossa mitä oli tapahtunut. Hänen oikea kätensä oli katki ranteesta. Se vuoti verta kivisen patsaan pinnalle. Kipu yritti lamaannuttaa Toan, mutta se ei onnistunut. Matoro pakotti itsensä patsaan käden päälle juuri ennen kuin Marionetin miekka iskeytyi patsaaseen. Marionetti seisoi patsaan kyljessä uhmaten painovoimaa.

Jään Toa nousi varovasti seisomaan Atheonin käden päälle. Hän taisteli kipua ja väsymystä vastaan yrittäessään tasapainoilla kivellä. Marionetti löi, mutta Toa hyppäsi patsaan olkapäälle. Marionetti nousi kädelle, mutta aseeton Matoro ehti jälleen hypätä pois kuolettavan terän iskualueelta ja sai vasemmalla kädellään kiinni katon kahvasta.

Toa alkoi heilutella kehoaan eteen ja taakse roikkuen toisella kädellään kahvassa kiinni. Hän ei tiennyt täysin, mitä aikoi, mutta jotain olisi tehtävä.
Valkoinen olento hyppäsi kevyesti patsaan pään päälle. Se kohotti miekkansa.
Samalla hetkellä luukun salvat pettivät ja se heilahti kovaa 90 astetta alaspäin.

Matoron jalat iskeytyivät Marionetin rintakehään. Patsaan päällä seissyt olento ei ehtinyt reagoida myöhästyneen miekaniskunsa jälkeen. Ääri syöksyi huoneen pohjille ennen kuin Nukke ehti tajuta sitä. Marionetti näytti hyppäävän hidastetusti alaspäin, ja silloin Matoro tunsi hetkensä koittaneen. Hän heilautti pari kertaa itseään voimakkaasti. Sitten hän päästi irti.

Toa lensi C-kirjaimen mallisessa kaaressa luukusta ylös ja siitä kiviselle lattialle. Välittömästi hän kurkotti kahvaan, kiskaisi luukun ylös ja jäädytti sen paikalleen.

Matoro hengitti syvään maatessaan kivisellä lattialla. Hän ei ole ollut koskaan tällaisessa tilanteessa. Sydän tuntui hyppäävän rinnasta ulos ja pulssi oli taivaissa. Toinen käsi sädehti kipua.

Hengitys tasaantui pikkuhiljaa. Matoro nousi varovasti istumaan kivilattialle ja loi katsauksen huoneeseen.

Se läpinäkyvistä levyistä tehty kupoli meren – ei, vaan järven – pohjassa. Saaren keskelle levittäytyvä järvi näkyi kirkkaana joka suuntaan. Korkean rantatörmän huipulla näkyi siluetti Nimdan pyhätöstä. Huoneen ainut kaluste oli reunassa oleva suuri kaukoputki.

Matoron ilme kirkastui. Hän rikkoisi lasin ja uisi ylös.
Sitten hän muisti Nimdan. Ja muut klaanilaiset.
Voisiko hän asettaa oman henkiinjäämisensä Klaanin ja ystäviensä edelle? Olisiko Toan kunniasta mitään sen jälkeen?
Kuitenkin valittavana oli nyt joko varma kuolema tai pako… ja ystävien kuolema.
Ei, ei Toa toimisi niin, Matoro vakuutteli itselleen. Hän halusi paeta, muttei halunnut pettää ystäviään. Hän halusi elää.
Jokin ääni Matoron päässä käski häntä lähtemään.

Hän ei kuolisi. Ei tänään. Ei koskaan.

Hän tiesi, että se olisi mahdotonta. Kaikki kuolisivat joskus. Mutta ainahan voisi ajatella, ettei kuolisi. Olla optimisti.

Matoro veti selästään alhaalta poimimansa seremoniamiekan ja kohotti sen.
Miekan terä iskeytyi läpinäkyvään seinään. Se teki kapean viillon.
Sitten Toa tutki tarkemmin lasia. Teleskooppisilmän skanneri sanoi sen olevan timanttia. Sen läpi ei pääsisi.

Sitten Toa murtui lattialle.
Ei hän voisi kuolla näin. Loukussa oudolla saarella. Kukaan ei saisi tietää Klaanilaisjoukon kuolemasta. Kukaan ei löytäisi ruumiita. Kukaan ei tulisi haudalle tuhannen vuoden kuluttua muistelemaan sankaria.

Matoro ei ollut edes ilmoittanut Klaaniin mihin oli lähtenyt.

Hän pakotti itsensä pysymään koossa. Tunteille ei saisi antaa valtaa. Pitäisi pyrkiä rationaaliseen ja selkeään ajatteluun jos hän haluaisi pois.

Sitten epätoivo valtasi hänet taas.
“Ei tämä ole mahdollista”, Matoro sanoi itselleen.
Hän puristi hampaitaan yhteen. Hän ei halunnut uskoa tätä todeksi. Matoro the Blacksnow’n taru on lopussa.