Tuntematon, kauan aikaa sitten

Diereu istui ja tuijotti alas tiiviisti.

Harmaan valtaistuimen ja sille johtavan marmoriportaikon alapuolella joukko mustia, viittaa kantavia olentoja toisti samoja liikeratojaan. Diereué oli aina rakastanut tuon toistuvat liikkeen harmoniaa. Piti olla tarkkanäköinen huomatakseen olentojen poikkeavan edes millin kivilattiaan painautuneesta urasta.

Niin ei koskaan tapahtunut.

Diereu oli erilainen kuin edeltäjänsä. Siinä missä aikaisemmat johtajat olivat nauttineet asemastaan ja muiden tarkkailusta hän ei pitänyt siitä, kun häntä kutsuttiin “Johtajaksi”, “Ylhäisyydeksi” tai “Hänen Filharmoniseksi Ylhäisyydekseen”. Mutta Diereu ei valittanut. Hän ei voinut. Joskus hänestä tuntui, että hän oli syntynyt väärään lajiin. Mutta koko äärettömän pitkän elämänsä hän oli tähdännyt tähän pisteeseen. Eikä elämä tästä paranisi.

Joku nousi ylös portaita. Diereu hätkähti mielensisäisesti huomatessaan, kuinka paljon aikaa edellisestä kerrasta oli. Mutta nyt kaikki muuttuisi.

Portaita ylös nouseva hahmo näytti samalta kuin kaikki muutkin. Hänen tummansiniseen viittaansa oli kirjattu tuntemattomalla kielellä “Jouera”. Diereu tiesi millä asialla tämä oli ja vaivautui vain nyökkäämään hitaasti.

Joueran jännitys ei ollut luettavissa tämän kasvoilta.

Kaksikko seisoi tai istui liikkumattomana muutaman minuutin. Kumpikaan ei lähettänyt mielensisäisiä viestejä. Sitten se tapahtui.

Jokaisen suuressa huoneessa paikallaolijan suusta kuului epätoivoinen henkäisy. Diereu vapisi tuolillaan ensimmäistä kertaa elämässään. Jouera ja kaikki muut makasivat lattialla, josta he yrittivät refleksinomaisesti nousta.

Ensimmäinen kerta moneen vuosisataan, kun olentojen harmoninen liike keskeytyi.

Diereue nousi seisomaan ja osoitti Joueraa sormellaan yhä vapisten. Tummansinisestä viitasta katosivat kirjaimet. Jouera ei voinut hillitä itseään vaan juoksi alas portaita.

Diereue katsoi alas ja tajusi, että ei eläisi kauan.

[spoil]Välähdysselkä. Kyllä, nuo nimet viittaavat johonkin.[/spoil]