Don

Klaani

Tedni nuokkui tiskin luona valkean rakennuksen aulassa yksinäisyyttään potevan virkailijaneidin edessä. Neitokainen katseli hämillään vihreää matorania, jonka turkoosin naamion pintaan oli kirjailtu “OLEN KLAANIN KUNINGAS” ruskeankeltaisella värillä. (virkailijaneiti ei tätä tiennyt, mutta kyseinen väri oli sinappia.) Kaulassaan le-matoranilla oli punertava kukkaseppele ja tämän pyöreistä aurinkolaseista puuttui toinen linssi.

“Näkyy olevan kovin tuota ylhäällä tämä antamanne huo… Huona… hunoe… Huone!”, Tedni sai sanotuksi melkein kompastuttuaan omiin jalkoihinsa. Viestinviejä yritti saada selvää saamansa väliaikaispassin pintaan kirjaillusta huoneen numerosta.

“Voitte käyttää hissiä, herra. Se on aivan tuossa lähellä.”
“Hisssseistähän minä kovin pidänkin, kiitoksia, kiitoksia, kiitok- KAULASSANI ON KÄÄRME.”
“Se on kukkaseppele, herra. Se oli teillä jo kun tulitte.”
“Aaaah, no niinhän se onkin, kiitoksia vaan.”

Hissi oli siisti ja avara. Tedni katseli hämillään joka suunnasta vastaan tuijottavaa peilikuvaansa, yritti muutamaan otteeseen jutella tälle ja tajusi sitten lopulta tuijottavansa itseään.
“Mikä hurmuri”, matoran totesi puoliääneen ja virnuili peilille.

Sitten hissi pysähtyi ja ovi aukesi. Sisään astui kullansininen ja kaikin puolin sievä ce-matoran, joka kantoi mukanaan pientä violettia laukkua. Hissin jatkaessa matkaansa yläsuuntaan viehkeä neitonen vilkaisi Tedniä nopeasti, muotoili kasvoillensa halveksuvan ilmeen ja yritti sitten olla huomaamatta vieressään huojuvaa virnuilijaa.

Se ei kelvannut Tednille.

– – –

Puolen tunnin kuluttua hotellin vartijat onnistuivat viimein heittämään hissietiketin täydellisesti unohtaneen ninjasankarin ulkosalle.

Vastaa