Destral

Matoro rullasi nopealla liikkeellä paperidokumentit vyöhänsä.
“Tänne tulee pian väkeä. Pitä häipyä ja äkkiä!”, Matoro sanoi nopeasti, tutkien katseellaan huonetta. Kaksi ovea. Toisesta he tulivat, ja näemmä toisesta he menisivät.

Äksä ampui voimakkaan ammuksen oveen lähettäen sen ilmaan. Hän ampui muutaman suojalaukaukauksen taaksepäin kaksikon juostessa matalaan ovesta. Rahskhien säteitä iskeytyi ovenpieliin ja lattiaan.

Eteen avautui pimeä ja suora käytävä. He olisivat täydellisiä maaleja moisessa paikassa.
“Mitä teemme?”, Xxonn kysyi nopeasti juostessaan.
“En tosiaankaan tied-“, Matoro yritti vastata mutta jalkaan osunut varjosalama heitti hänet maahan. Jään Toa kierähti taitavasti pystyyn. Hän ampui satunnaisia elementti-iskuja taaksepäin, hidastaen rahksheja.

Kaksikon eteen ilmestyi yhtäkkiä mustaa massaa. Seinämä. Matoro ja Äksä törmäsivät pimeydestä ilmestyneeseen seinämään, mutta tällä kertaa ehtivät siitä pois ennen kuin seinä alkoi vetää. He olivat umpikujassa.
Koko käytävä leimusi mustan ja tummanpunaisen väreissä ja seiniä tuntui tulevan kaikkialle.
Maailma pyöri kaksikon silmissä.

Sitten kaikki pimeni.

“Iltaa, matoset.”, mustan ja valkoisen värinen makuta lausui hiljaa.
Matoro alkoi erottaa muotoja pimeyden joukosta. Häntä huimasi taas.
Toa koitti liikkua. Hän ei voinut.
Xxonn kökötti Matoron vieressä. Punaiset jähmetyskentät säikeet kiertelivät kaksikon ympärillä estäen kaikki liikkeet.

Makutan pitkä, luinen pää kääntyi Matoroon. Olennon silmistä paistoi tyhjyys.
“Mikä sai teidät niin epätoivoisiksi että tulitte tänne?”, Krika kysyi hitaasti. Makutan valkoiset alueet suorastaan hohtivat varjojen joukosta.

Matoro silmäili huonetta. Ei ollut mitään huonetta.
Vain pimeyttä.

Matoro yritti selventää ääntään. Hän mietti mitä kaikkea kannattaisi kertoa. Nimdasta hän ei mainitsisi mitään.

Samaan aikaan Krika kirosi mielessään. Tällä olennolla oli mielensuojaus.

“E-etsin tietoja Makuta Itrozista…”, Matoro pystyi kertomaan.
Krikan demoniset silmät pimeydessä miettivät hetken. Sitten Makuta taas puhui.
“Te pienet toat siis tulette universumin vaarallisimpaan paikkaan vain… kouluesitelmän vuoksi?”, Krika kyseli, tavanomainen pilkka äänessään.

Seurasi hiljaisuus.

“Kaikki ovat onnellisia jos tapamme tiedät. Paitsi te, mutta teiltähän ei kysytä.”, Krika kertoi. Sitten hän vain katosi.

“Äks,” Matoro aloitti.
Vastaukseksi kuului epämääräistä muminaa.
“Oletko kunnossa?”
“En. Emme ole kunnossa.”, Äksä vastasi.
Punainen aaltoilu kaksikon kehoilta hiipui pikkuhiljaa Makutan lähdettyä. Se vapautti sankareiden lihakset.
Kentän kadottua kokonaan kumpikin heistä iskeytyi selälleen maahan.

Ei, ei maahan. He leijuivat pimeydessä.

Matoro koitti liikkua. Kaikkialla oli vain pimeyttä. Hän ei tuntenut mitään askelissaan – hän vain käveli pimeydessä.

Hän muisti muinaisen opetuksen Makutasta.

“Mutta Makuta on täällä nyt, näissä palaneissa puissa, tässä kuolleessa maassa. Kaikki tämä on Makutan tuhoamaa eikä puhdistu siitä ikinä. Niin hänestä tulee vahva. Hän tuhoaa asioita.”

Jään Toa katseli ympärilleen. Ainut mitä hän näki, oli Äksän hehkuva sydänvalo.
“Tämä taisi sitten olla tässä.”, Matoro sanoi masentuneena.

“Sinähän olet normaalisti optimisti. Näet aina asioiden valoisat puolet!”, Äksä rohkaisi.
“Näetkö täällä valoisia puolia.”, Matoro sanoi.

Hetken hiljaisuus.

“Sitä minäkin. Ainut positiivinen asia täällä on se, että meillä on se kansio tässä vyössäni.”

Silloin kirkas valo tuli jostakin takaa, häikäisten kaksikon pimeään tottuneet silmät. Pimeyteen aukesi valoa tännä oleva aukko jota reunusti violetti siluetti.
Kaksikko lähti juoksemaan kohti valoa. Aukko pimeydessä suureni hitaasti.
Matoro hypääsi aukosta pitkän vauhdin jälkeen. Hän iskeytyi kovaa hietikkoon ja iski kätensä kiveen. Äksä lensi häntä päin.
Matoro katsoi nopeasti ympärilleen. Visorakeja. Matoraneja. Raheja.

“… ZIVONIN!!!”, kuului kova huuto.

Portista Pimeyden Ulottovuuteen astui ulos hirviömäinen legendojen Visorak – massiivinen Zivon. Sen kymmenmetrinen pistin saalisti vastustajia ja aisteja tuhoavat rhotukat alkoivat lennellä.

Kun olento oli tullut pois pimeydestä, portti sulkeutui sen vanneen Kahgarakin toimesta.
Kaksi klaanilaista tajusivat olevansa keskellä Visorakien ja paikallisten valtavaa taistelua.