Eteläinen matorankylä

Summerganon saapui kävelymatkansa päätteeksi viimein kylään. Matoranit olivat tietysti työn touhussa, kaikki iloisella mielellä. Matoranit nauttivat elämän pienistä asioista ja heidän innokkuutensa ja ystävällisyytensä teki Summerganoniin vaikutuksen. Muutamia puhuteltuaan Summerganon sai selville mistä hän löytää kankaankäsittelyä taitavia kyläläisiä ja suuntasi meren äärelle, ga-matoranien alueelle.

Siellä häntä oli vastassa reipas ga-matoran, joka tervehti ja kysyi ystävällisesti: “Mikä tuo toan tänne suuresta linnakkeesta?”.
” Hei vain. Pyytäisin pientä palvelusta. Tarvitsisin sinisen viitan ja etsin sille tekijää täältä.”, Summerganon vastasi. “Seuratkaa minua.”, matoran huikkasi ja vei Summerganonin aivan veden äärellä sijaitsevan majan luo. “Täällä majailen ystäväni kanssa. Taidamme kankaankäsittelyn ja autamme mielellämme. Tulehan, niin otamme mitat.”, matoran touhotti iloisesti ja Summerganonia ilahdutti matoranin iloisuus ja innokkuus työhön. “Kiitos paljon! Korvaan tämän kyllä kunnolla…”, Summerganon aloitti, mutta matoranit olivatkin jo mittoineen Sugan kimpussa. “Kyllä me tästä jokusen mutterin veloitamme.”, ne sanoivat iloisesti ja etukäteen maksettuaan Summerganon marssi kiitellen pois majasta odottelemaan. Viitan pitäisi olla saman päivän aikana valmis, joten Summerganon jäi kylään tutkailemaan matoranien puuhia ja joitakin hän auttoi tavaroiden kantamisessa ja muussa pikku puuhassa. Rentouttavaa oli Summerganonin tuossa kylässä oleilla, sillä vaikka sieltäkin oli lähtenyt matoraneja Klaaniin ja sen telakalle töihin, ei suurten taistelujen varjo ollut vielä siihen näkyvästi vaikuttanut ja kansa tuntui olevan huoletonta.

Vaikka viime päivät olivatkin olleet rauhallisia, tuntui jokin uhkantapainen leijuvan saaren yllä. Kaikki rauhan päivät tuntuivat autuudestaan huolimatta vastaavan Summerganonin käsitystä sanonnasta “tyyntä myrskyn edellä” ja hänen aavistuksensa olivat yksi syy, miksi hän lähti viittaa teettämänä. Pelkkä Epäähänpistohan se oli, Suga kaipasi vain vaihtelua, mutta hän tuntui koko ajan kuin valmistautuvan johonkin. Johonkin, joka oli pian oven takana. Tai sitten vielä kaukana. Mutta aavistus jostakin oli vaivannut häntä jo pidemmän aikaa, aina Xian matkan jälkeen, jolloin Matoro oli todennut, että kaiken takana on jotain suurta.

Summerganon istui ajatuksiinsa vaipuneena rannalla pitkään ja kun aurinko alkoi viimein laskea, hän havahtui ja lähti takaisin käsityöläisten majaa kohti. Siellä häntä oli vastassa matoraneja, jotka pitelivät kaunista, sinistä viittaa käsivarsillaan. Se oli viikattu vielä paketoitu jonkinlaisella köydellä. Kiiteltyään vuolaasti ja vielä hetken rupateltuaan lähti Summerganon talsimaan Klaania kohti. Kun hän astui ulos kylästä, antoi aurinko vielä viimeiset säteensä sen päivän aikana, saaden kylän kiiltävät koristeet kattojen ja kallioiden päällä hehkumaan hämärtyvän maailman keskellä. Vaivasi maailmaa millainen pimeys tahansa, ei se ollut vielä tähän kylään ehtinyt. Summerganon asteli alkavaan yöhön uusi viittaa kainalossaan, hieman haikeana jättäessään rauhaisan ja huolettoman kylän taakseen.