Bio-klaanin hautuumaa

“Mahrox”, Turaga puhuu.
“Moni meistä ei ehtinyt tuntea sinua ennekuin olit jo poissa. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Suurempi arkku lasketaan hautaan. Sadepisarat ropisevat maahan jatkuvasti.

Kolme laukausta.
Matorankolmikko alkaa lapioida multaa.

“Matoran Frottik”, puhuja sanoo kuuluvasti. Matala ääni ei tahdo kuulua sateen läpi.

“Hän antoi kaikkensa tovereilleen – meille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
Pieni arkku lasketaan kuoppaansa. Puisen arkun pintaan on poltettu matoranien vartiokeihäs.

Kolme laukausta ilmaan. Erästä Gukkoa osuu. Se putoaa metsään.

“Kissabio”

“Hän…hän…. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”
“Oli?”, pieni hämähäkkiotus tahtoo sanoa. Ajatus tulee ulos piipityksenä. Manu on ryöminyt puunrungon alle turvaan sateelta.

Jälleen pieni arkku lasketaan kuoppaan. Se ei ole pieni siksi, että vainaja olisi pieni, vaan siksi, että noin puolet vainajasta räjähti taivaan tuuliin.

Kolme laukausta ilmaan. Ammukset katoavat sateeseen.

“Matoran Ornu ja Tuthak”, Turaga sanoo sateen läpi.
He taistelivat urheasti Laivastossa ja pääsivät nyt Mata Nuin luo ylös. Rauha heille. Yhtenäisyys, velvollisuus, kohtalo.”

Keetongu laskee puuarkut vierekkäisiin kuoppiin. Niiden pintaan on kaiverrettu Bio-Klaanin laivaston tunnus ja jalojen sotureiden nimet juhlallisilla kirjaimilla.

Laukaukset.

Tuuli ravistelee läheistä lehtipuuta. Sadepisarat läiskähtelevät sen lehtiin.

Monta laukausta ja liian monta nimeä kuluu.
Kun viimeinenkin arkku lepää maan uumenissa hautakivien alla, märät hahmot alkavat liikkua kohti linnoitusta kuolemanhiljaisuuden vallitessa.
Jokainen tietää että tämä oli vasta alkua.