Nazorakien luolasto, asutuskeskus
Saarto tiivistyi koko ajan vähän, mutta sankareiden horjumattomuus ja rohkeutta uhkuva olemus pelotti torakoita. Joka kerta, kun ne yrittivät iskeä saivat ne niskaansa jäätä, tulta ja Keetongun heittämän torakkatoverin. Teräaseet tekivät lähelle päässeistä selvää. Mutta väsymättömiä sankarit eivät olleeet ja tämän torakat tiesivät. Sankareiden ei auttanut, kuin yrittää puskea läpi. Mutta heidän piti samalla suojata Manua ja saada tämä tolpilleen. Manu tuntui virkoavan hieman, mutta liikkuminen tuotti vaikeuksia ja voimien käytöstä ei tullut mitään. Niinpä sankarit ryhmittyivät kiilaksi. Keetongu rynnisti etummaisena torakoita päin, jotka eivät kestäneet pysytssä raskaan iskun voimasta. Torakoita kaatui dominonappulan tavoin ja Keetongun vieressä, kiilan sivuilla juosseet Matoro ja Mahriking hoitivat horjuvat ja kaatuneet viholliset elementtivoimillaan ja kun selvästi ohentunut vihollismuuri taas tuli eteen, oli aika ottaa aseet esiin. Keetongu raivasi tietä, Matoro ja Make hoitivat hidasteet ja Summerganon huolehti siitä, että Manu pysyi liikkeessä. Tarpeen tullen hän nitisti muutaman päälle karkaavan torakan.
Nazorakeja oli kuitenkin paljon ja vaikka ne olivatkin menettäneet saartorenkaansa, tulvi niitä yhä joka puolelta ja sankarit uhkasivat jäädä taas satimeen ja mikä pahinta, erilleen toisistaan. Sinkoilevat tuli- ja jääsäteet pitivät kuitenkin viholliset sen verran kaukana, etteivät ne päässet murtamaan kiilaa.
Nazorakit alkoivat taas ampumaan ohjuksiaan ja sankareilla oli täysi työ niiden väistelyssä. Manu voi jo hieman paremmin, mutta Summerganon oli vuorostaan vaikeuksissa Mahrikingin kanssa vihollisten iskiessä kiilan, joka murtui samalla hetkellä, selustaan. Keetongu ja Matoro eivät päästäneet ketään Manun luokse, mutta vaikka nazorakit eivät päässeet puusta pitkään aikeissaan listiä sankarit, ei sankareillakaan mennyt niin hyvin. He olivat vihollislauman, joskin selvästi heikentyneen ja rakoilleen sellaisen keskellä ja jollei Manu pian virkoaisi, olisivat he jälleen äärimmäisen tukalassa tilanteessa. Nazorakit alkoivat tiivistää saartoaan ja ne torakat, jotka yhä seisoivat olivat melko voimakkaita. Sankarit kasaantuivat ringiksi, jonka keskellä Manu oli. He olivat päättävisiä ja valmistautuivat jälleen taisteluun. Jos he onnistuisivat murtautumaan vihollismassasta läpi, olisi vihollisista puhdistunut pakotie (nazorakeja oli tulvinut sieltä taisteluun mukaan) heille pelastus.
Äärimmäisen toisteista kerrontaa.. Tulee olo kuin joka lauseen välistä puuttuisi hiljaiseksi jätetty oma toimintakohtauksensa. Hengästyttävää.
Ohjuksia väisellään..
Tämän kyllä tunnistaa kirjoittajansa tuotokseksi jo avauslainista ”Saarto tiivistyi koko ajan vähän, mutta sankareiden horjumattomuus ja rohkeutta uhkuva olemus pelotti torakoita.”
Joo, Sugan teksti siirtyy aina tähän eeppisen etäisyyden päästä kerrottavaan herooiseen tarinankerronnan muotoon, missä aina ollaan Helmin syvännettä puolustamassa. Se on hauska miten jonkun tyyli erottuu näin selvästi.
Rupeaa vähän jo puuduttamaan. Jokohan seuraava viesti tässä sarjassa päättäisi tämän kyseisen välikohtauksen ja siirtäisi juonta eteenpäin…
Tyylin ja rekisterin vaihto tekee tästäkin taistelukohtauksesta kiinnostavan! Alkuklaanonin kaunokirjallisesti kiinnostavia piirteitä. Kapuran nostama alkuvirke on kyllä sitä jotain.
Pitäisi ehkä myöhemminkin käyttää genrenvaihtoa keinona pelastaa sankarit pinteestä. ”Nyt tämä on eeppistä fantasiaa, ja nämä voivat taistella urhoollisesti tiensä läpi.” Voisi olla tehokasta muuttaa joku vaarallinen paikka vitsiviestiksi, ehkä se auttaisi…