“…ja niin, ainahan se on niin että…”
“…”

Snowmanin monologi jatkui jo toista tuntia. Kepe ei enää kiinnittänyt siihen paljoa huomiota, mutta oli huomannut muutamaan otteeseen Snowmanin puhetavan aalloittaisen vaihtelun. Vaikka sisällöltään tämän puheesta ei käsittänyt pääasiassa mitään, välillä tämän itsevarmuus tuntui kohoavan jopa ylimieliselle tasolle ja välillä vajoavan jopa surkeaan itsesääliin. Hänen laskujensa mukaan kumpikin ääripää oli saavutettu tähän mennessä jo kolmesti.

Paatti jatkoi tasaista vauhtiaan eteenpäin, eikä mitään keskeytyksiä ilmennyt. Kepe oli tämän reissun aikana jo kokenut paljon vastoinkäymisiä ja toivoi loppumatkan sujuvan rauhallisesti. Vai toivoiko? Miksi hän ylipäätään lähtenyt matkalle mukaan? Snowmanin ylivertaisten suostuttelutaitojen (jotka pahimmillaan olivat karusti töksäytetty “ystävänpalvelus” päin naamaa) ansiosta vai jostain muusta syystä? Seikkailuja kokemaan, pitkästä aikaa? Laastaroidakseen oudon jotain tärkeää on vielä tekemättä -tunteen?

Tämän tunteen ajattelu toi mieleen toisen tunteen. Nyt olen unohtanut jotain tärkeää -tunteen. Hän kuitenkin huojentui muistaessaan ettei se ollut mitään sen vakavampaa, kuin että hän oli epähuomiossa lukinnut lähtiessään Doxin ja Ignikan varastoonsa. Eivätköhän he siellä selviäisi sulassa sovussa vähän aikaa. Kunhan eivät vain rikkoisi mitään.

Kepe siristeli silmiään. Oliko tuo musta piste taivaalla auringon vieressä lintu vai jokin muu?

Hänelle tuli nyt on jotain pahasti pielessä -tunne.