Rajattoman korkeimman viisauden temppelin kellot soivat jo ennen ensimmäisen auringon nousua. Kajahtelun väreily pudotti lunta läheisen männyn oksalta, ja kantautui ylös vuorenhuippua kohti (se ei siihen reagoinut, mutta ääni värisytti siitä huolimatta vuorta luuydintä myöten). Kumu seurasi vuoripuroa alas laaksoon, lähimpään kylään, jossa se antoi kyläläisille ensimmäisen merkin päivän alusta. Vain harva vastasi sen kutsuun heräämällä näin aikaisin, mutta kaikkia se muistutti työstä, joka ylhäällä temppelissä alkaisi ja jatkuisi. Kylän ohittaessaan puro oli jo muuttunut joeksi, ja sen pinnalla kellojen kaiku jatkoi väreilyään alas vuorilta, kohti tasankoa, missä pienempi joki yhtyi suurempaan Punaiseen virtaan. Siihen, joka sekä halkoi maailmaa että ruokki sitä. Se virtasi vielä aikansa, joskin koko pituuteensa nähden vain lyhyen hetken. Lopulta länsirannikolla, pääkaupunkiin ehdittyään, joki laajeni suistoksi jonka takana aukesi Meri. Meri, joka ympäröi kaiken.

Kuka saattoi sanoa temppelikellojen kumun eroavan maailmasta?

Mitades heräsi, muttei avannut silmiään. Sen sijaan hän kampesi itsensä pystyyn, ensin sängylle istumaan ja viimein seisomaan. Vasta kun hänen katseensa oli turvallisesti suunnattu valkoista seinää kohti, hän avasi silmänsä.

Huone oli lähes pimeä, leveistä ikkunoista lähellä kattoa levisi vain aavistus kainosta kajosta, jonka varassa Mitades suuntasi toimensa. Pienellä yöpöydällä sängyn vieressä odotti viikattuna hänen kaapunsa ja huntunsa. Molemmat olivat samaa harmaan sävyä, vaikka silmät peittävä huntu olikin niin ohutta kangasta, että sen läpi näki vaivatta. Hän sitoi ensin sen kasvoilleen ja puki sitten kaapunsa.

Kääntyessään ympäri alkavan päivän kohdatakseen hänen silmänsä pysähtyivät arkkuun sängyn jalkopäässä. Siellä häntä odottivat hänen arkivaatteensa, erityisesti se vihreä jalokivin koristeltu silkkihuntu. Mutta arkku pysyisi suljettuna vielä ainakin yksitoista kuukautta lisää. Mitä tapahtuisi, kun täysi vuosi hänen saapumisestaan olisi täyttynyt, sitä hän ei ollut päättänyt. Se riippuisi siitäkin, antaisiko hunnun antaja kuulua itsestään. Toivoa oli, mutta mitä oli syytä toivoa?

Vatades ja Bhades olivat jo ylhäällä. Vatades oli heistä ainut, joka nukkui perinteiseen tapaan orrella. Kai hän halusi totuttautua siihen valmiiksi, sillä munkkien salissa ei olisi vuoteita lainkaan. Vaikkei hän sitä sanonut ääneen, oli selvää että juuri sinne Vatades aikoi lopulta päätyä. Bhades oli kevyesti ravistamassa Nidradesia, joka ei ollut herännyt kellojen ääneen.

Mitades, Vatades, Bhades ja Nidrades. He neljä olisivat väliaikaisia bhaix-desejä ainakin tämän vuodenkierron. Vaikka Mitades tunsi heihin syvempää yhteyttä kuin moneenkaan aiemman elämänsä tuttavista, hän ei silti tiennyt heistä paljoakaan. Ensimmäinen kuukausi temppelissä oli jättänyt niukasti aikaa seurusteluun.

Äkisti Mitades muisti, mitä hänen oli tarkoitus olla tekemässä. Hän pysähtyi, tunsi puisen lattian paljaiden jalkojensa alla, etsi hengityksenä ja tunnisti sydämiensä lyönnit silmiensä takana. Pysähtyminen sai kuitenkin olla nopea, sillä aamun seremoniat alkaisivat pian ja hänen pitäisi yhä ehtiä pestä hampaansa. Siispä hän asteli ulos Bhadesin ja Vatadesin vanavedessä, ja toivotti mielessään onnea Nidradesille joka oli vasta saanut itsensä nostettua istumaan.

Huolimatta siitä, että aamuisin temppelin sisälläkin paleli, piristi alkavan kevään jäätävä vuoristoilma silti Mitadesia hänen astuessa pihamaalle. Eikä kylmyys enää ollut yhtä lamaannuttava kuin Mitadesin saapuessa. Yöllä oli satanut lunta, mutta nyt taivas oli kirkas. Kun kohotti katseensa, saattoi nähdä kuinka korkeinta vuorenhuippua kosketti jo molempien aurinkojen valo, vaikka alempana maa oli yhä tumma.

Jos edeltäjät suosisivat Mitadesia, tämä piristävä kirpeys pitäisi hänet virkeänä tuntien päässä odottavaan aamupalaan asti. Huomatessaan harhaiset ajatuksensa Mitades lähes naurahti ääneen. Turha toivo.

Kun Satyasran salin kello alkoi soittaa tasaista kutsuaan, Mitades asettui suoriin jonoihin muiden harmaakaapuisten maallikoiden kanssa. Heidän perässään tulisivat ensin mustakaapuiset noviisimunkit, ja sitten temppelin harvat oranssikaapuiset täyden vihkimyksen saaneet.

Salin ovet avautuivat.

Aamuseremonian aikana Mitades ei estänyt katsettaan harhailemasta kohti salin takaosan suurta kaksoispatsasta, jossa Ohjaava Silmä seisoivat kasvotusten toistensa katseisiin hukkuneena.

Se patsas oli symboli sille miksi Mitades oli valinnut tulla juuri tänne. Uutta luostarisäännöstöä noudattavissa temppeleissä myös Ohjaavan Silmän patsaiden olisi täytynyt peittää kasvonsa. Mitades oli aina ajatellut, että se oli vastoin kaikkea mitä he olivat opettaneet. Miksi täydellistyneiden tarvitsisi hävetä katsettaan?

Vanhan luostarisäännön temppeleitä oli enää muutama koko maailmassa. Mitades tiesi itsensä onnekkaaksi, koska hänet oltiin hyväksytty juuri tänne harjoitusvuotta varten. Ikiaikaista tietä saattoi yhä astella.

Mieli oli kirkas, ja hengitys kulki tuulena sen läpi. Väsymys painoi ajatusten virran repaleiseksi verhoksi, johon heijastuvat unikuvat elivät omaa elämäänsä ketään häiritsemättä. Silmien edessä oli tasaisen harmaan värinen seinä, jota paljaat silmät eivät kuitenkaan katsoneet. Jossain oikean yläpolven ympärillä sykki pilvi punaista kipua, mutta oli vaikea sanoa mistä se alkoi tai loppui, tai mistä se oli tehty. Uloshengitys pehmensi sen, sisäänhengitys puhalsi siihen taas uutta henkeä. Kun sen yritti löytää, huomion sormet hapuilivat tyhjää ilmaa. Pian siihen kyllästyttiin, ja kipu unohtui. Oli vain kirkas, kirkas avaruus, jonka läpi hiljaisuus puhalsi. Kunnes ruokagongi soi, ja Mitades muisti olevansa sietämättömän nälkäinen.

Hän sitoi huntunsa takaisin kasvoilleen, nousi hitaasti seisomaan, kääntyi, ja käveli jonossa muiden kanssa ulos nimudasalista.

Aamupalaksi oli samaa ohrapuuroa kuin jokaisena aamuna viimeisenä kahtena kuukautena. Hänen vierellään istuva Kondeldox pudotti nokareen puuroa kaavulleen, ja hieroi sen vain tiukemmin kankaaseen yrittäessään pyyhkiä sen pois. Nidrades oli myöhästynyt aamun seremoniasta, ja näytti nyt vielä tavallistakin luimummalta. Mitadesia ärsytti tällainen ajattelemattomuus ympärillään. Eikö kukaan ottanut tätä vakavasti? Hän ei todellakaan jaksaisi katsoa tällaista sekoilua kokonaista vuotta.

Sitten hän huomasi olevansa yhä nälkäinen, ja kauhoi kulhoonsa lisää puuroa.

Työjakso. Mitades oltiin ylennetty tiskaajaksi. Se oli miellyttävä tehtävä. Keittiön kaaos tuntui aluksi sietämättömältä, mutta pian hän huomasi, että sen virtaan saattoi astua. Oli helppo pitää mieli hengityksessä, pyörittää tiskiharjaa sen voimalla.

Tässä oli onnea, jota Mitades ei ollut osannut odottaa. Hätkähtäen hän huomasi pelkäävänsä kotiinpaluuta.

Temppelin apotti, Agnisra, astuivat yhdessä nimudasalin keskelle. Vieläkään Mitades ei ollut aivan tottunut tapaan jolla he liikkuivat, jokainen liike toista peilaten, kuin heidät olisi ripustettu samoihin naruihin. He istuivat korokkeelleen selät vastakkain, riisuivat kaapujensa väriset keltaiset hunnut silmiltään (Mitades värähti, hän ei ollut varma tottuisiko tähän milloinkaan), ja alkoivat puheensa. Ensin yhteen ääneen, samoilla sanoilla kuin aina.

Me näemme samaan aikaan lukemattomia unia.

Mestari Jatasra kutsui niistä tärkeimpiä Pieneksi Uneksi

ja Suureksi Uneksi.

Älkää uskoko hänen valheitaan!

Sillä Pieni Uni on Suurta suurempi.

Pieni Uni on meidän oma maailmamme.

Meidän silmämme ja korvamme.

Meidän haaveemme ja pelkomme.

Mutta Pieni Uni on yksinäinen.

Kuinka voisimme siellä löytää toisemme?

Siksi Suuri Henki uneksii meille Suurta Untaan,

jotta voisimme siinä kohdata toisemme

ja tanssia toistemme lomassa.

Mutta Suuri Uni kertoo tarinoita vain Punaisen virran maasta.

Se sitoo meidät pyörään, joka ei tarjoa lepoa.

Ovatko nämä vaihtoehtomme?

Onko tämä kaikki mitä on?

Riutua ajatustemme yksinäisyydessä,

tai kuihtua kärsimyksen kehässä?

Näin kysyi Satyasra ajan alussa.

Näin kysyivät Sravakades ja Karunadu.

Kysyivät ja etsivät.

Etsivät ja löysivät.

Katsoivat toisiaan silmiin,

astuivat toistensa uniin.

Ja katsomalla omaa untansa

toisen unesta käsin.

Suoraan! Niin suoraan!

Näkivät. Löysivät.

Unen unen takana.

Nimudan.

Sen, joka on yhtä,

vaikka on hajonnut.

Ja joka hajallaankin

antaa meille kaiken, mitä on.

Ja kun katsot itseäsi sen silmien läpi

Näet, ettet ole erillään mistään.

Etkö tahtoisi nähdä sen?

Se ei ole piilossa.

Älä kuvittele, että kyse olisi jostakin jonka voit etsimällä löytää!

Tai paikasta, johon voit astua.

Tai ymmärryksestä, jonka voit ajatuksilla tavoittaa.

Tai jostain, jonka näet mielesi hiljentämällä.

Nimuda on avoinna silmiesi edessä,

Totuuden piilottavat vain omat unesi.

Teitä Totuuteen on lukematon määrä.

Mutta me opetamme kahta.

Harva saavuttaa kumpaakaan yhden elämän aikana.

Mutta ponnistelu lyhentää ikuisuuden hetkeksi.

On Punaisen virran Tie

löytää itsensä toisen silmistä

On Vuorten Tie,

löytää itsensä itseään katsoen.

Kumpikin vaatii työtä,

ja onnea.

Mutta erilaista työtä,

toisenlaista onnea.

Tähän asti Mitades ei ollut ymmärtänyt vanhusten jorinasta enempää kuin tavallisestikaan. Mutta nyt henki takertui hänen kurkkuunsa, ja muistot yrittivät paeta vatsasta. Hän puristi silmänsä kiinni, ja yritti haudata surunsa. Se ei toiminut.

Erään meditaatiojakson aikana Mitades ohjattiin kolmatta kertaa kolmen kuukauden aikana apotin eteen. Hän löysi itsensä taas pienestä mutta karun kauniista huoneesta, Atharidun edestä. Opettajan silmät oli peitetty, mutta Mitades oli paljastanut omansa. Hän pinnisteli pitääkseen kiinni hengityksestään.

Atharidu nyökkäsi.

”Hyvä. Olet astunut sisään työhömme. Voit sitoa sen takaisin.”

Mitades huokaisi helpotuksesta, ja kiinnitti huntunsa taas silmilleen. Hän oli saanut yrittää tätä jo edellisellä kerralla keväällä, mutta se oli päättynyt nopeasti. Silloin hänet oli tavannut Agnisran toinen puoli, Jalades. Mutta ero oli helppo unohtaa.

Atharidu jatkoi.

”Seuraava tehtäväsi on yksinkertainen. Näytä minulle nimuda.”

Kaikki mikä Mitadesissa liikkui, pysähtyi.

Seis. Miten niin.

”Päästä irti. Etsi se.”

Kello soi, Mitades kumarsi hätäisesti, ja nousi poistuakseen. Mitades palasi saliin, tuntien Atharidun katseen selässään vielä oven suljeuduttuakin.

Hän ei ymmärtänyt.

Nimuda?

Eräänä kevätpäivänä työjakson jälkeen Mitades istui päätaloa kiertävällä terassilla, ja nojasi seinään Jaladesin vierellä. Hetkeä aiemmin he olivat olleet siistimässä piha-aukiota yhdessä. Mitades nojasi Jaladesiin, jonka kaapu tuoksui leikatuilta lehdiltä. Auringot lämmittivät heidän kasvojaan, ja tuuli puhalsi virvoittavasti.

“Bhaixdes… Miksi me olemme täällä?”
“Missä muualla olisimme?”

Mitades murahti. Jalades pyöräytti silmiään.

“Mitamita… Tiedäthän sinä… Sinulla voisi olla täällä enemmän, jos katseesi ei harhailisi taaksepäin.”

Mitades pysyi vaiti. Jalades painoi päänsä Mitadesin hartiaa vasten.

Temppelissä asui kaksi vieraskansalaista. Toinen heistä, vanha mustakaapuinen haiväkeläinen, Salyalek, opetti sauvataistelua osalle temppelin asukeista. Toinen oli oranssikaapuinen matoralaispappi, Aragasra, joka huolehti temppelin lukuisten alttarien kukista.

Eräänä kesäpäivänä Mitades haukkaili omenaa keittiön nurkassa, miettien olisiko juuri se omena nimuda, ja kuunteli toisella korvallaan kaksikon keskustelua.

Aragasra oli parhaillaan paloittelemassa omaa omenaansa, puhellen Salyalekille. ”Sinun en huolisi vielä liikoja. Jokainen heistä on enemmin tai myöhemmin kyllästynyt hovin peleihin. Sunyata on jo viides Rauhan artikkeleiden aikana.”

Salyalek puhalsi teekuppiinsa ja irvisti.

”Hän on jo kestänyt kauemmin kuin kukaan aiemmista. Ja hän luovii hovissa kuin kuka tahansa pääkaupungin silkkikaavuista. Olen seurannut häntä siitä asti kun hän asettui tänne, ja tunsin hänen maineensa jo ennen sitä. Hänen tapansa toimia… huolestuttaa minua.”

Mitades havahtui. Salyalek oli vielä vanhempi kuin hän oli arvannut. Sunyata oli istunut Suiston makutana kauemmin kuin Mitades muisti.

”No, en voi väittää vastaankaan. Kuulitko jo, että juuri ennen Nimeämispäivää Raja-asiain komissio äänesti hänet puheenjohtakseen.”

”Kuulin huhuja, mutta… Kuka lopulta murtui Hinashin linjasta?”

“Hän on nyt Hinahat. Hän muutti jo toissakevään nimeämispäivänä nuorempien sukujen saliin. Mutta se oli hän itse. Kuulin että hänen bhaixlolinsa katosi vain hieman ennen äänestystä.”

Kumpikin vaikeni hetkeksi.

“Tämä on… yllättävää ja murheellista. Mutta tämä on juuri se mitä tarkoitin. Oliko tämä… viimeinen?”

”Jep. Vain Vanhimpien neuvosto puuttuu täyskädestä.”

”Mutta siihen hän ei voi liittyä.”

”Onneksemme! Haluaisinpa nähdä vanhan Sanasran ilmeen, kun enkelimme saapuu anelemaan istuinta siitä salista.”

“Minä muistan kuulleeni samanlaista puhetta jo vuosia sitten kun hänet hyväksyttiin tarkkailijaksi Uskonjärjestyksen lautakuntaan. Paljon ennennäkemätöntä on jo tapahtunut. Toivokaamme parasta.”

Kun Salyalek oli lähtenyt, Mitades muisti kysyä kysymyksen joka häntä oli mietityttänyt monta kertaan.

”Aragasra? Olitko sinä joskus Toa-soturi? Miten sinusta tuli… lyhyt?”

Tämä naurahti. ”Se on totta! Mutta se tarina on pitkä ja tauko on pian ohi. Kerron huomenna!”

Mutta huomennakaan ei ollut tarinalle aikaa, sillä Mitades sai erityisen tehtävän aamun työnjaossa. Hän lähtisi alas kylään noutamaan ruokaa ja postia.

Lintuparvi lehahti vuorenrinteen mäntyjen yli. Aurinko paistoi oksiston läpi valaisten sammaleen. Puron ääni kuului kauas. Kapeaa polkua pitkin askeltava vuorirapu kiskoi kärryjä, joilla istui Mitades. Takanaan, kärryjen lavalla kulki tyhjiä tynnyreitä, jotka lähestyvässä kylässä taas täyttyisivät.

Kyläläiset lahjoittivat temppelille käytännössä kaiken mitä se tarvitsi. Ensisijaisesti koska he uskoisivat, että luostarissa tehtävä työ lopulta hyödytti koko maailmaa, mutta korkealla toisella sijalla syistä oli se, että tämänkaltaiset lahjoitukset olivat suurimmaksi osaksi verovähennyskelpoisia. Ja mieluummin kyläläiset näkivat tuotteidensa pysyvän lähiseuduilla kuin katoavan Suiston hovin syövereihin. Jokin osa Mitadesia huolestui ajatuksesta, kuinka riippuvainen temppeli oli hovin suosiosta. Jos verovähennysoikeus poistettaisiin… Mutta se oli ikiaikainen oikeus, turvattu Rauhan artikkeleissa myös vanhan säännöksen temppeleille.

Mitades tunsi olonsa kummalliseksi laskeutuessaan taloudellisen laskelmoinnin laaksoon. Vasta puolet vuodesta oli vierähtänyt vuorilla, mutta hän ei ollut aivan varma tuntuiko se hänestä siltä. Aika ylhäällä tuntui sekä hidastuvan että nopeutuvan. Päivät olivat pitkiä, kuukaudet lyhyitä. Ja päivistäkin oli vaikea sanoa. Sekä hänen elämänsä pisimmät että nopeimmat päivät olivat mahtuneet näihin kuukausiin.

Hän tunsi sekä kammoksuvansa että kaipaavansa ihmisten ilmoille astumista.

Kärryt oli jätetty täytettäviksi, ja Mitades suuntasi seuraavaksi kohti satamaa. Postituvan laituriin oltiin jo köytetty postikomission viirein varusteltu laiva, jolla ei nyt tosin näkynyt liikettä. Vierasmaalaisen näköinen soturi, vartija kai, seisoi laiturin lähellä bambutiheikön varjossa ja mittaili Mitadesia kiinnostuneena. Mitades astui sisään tupaan.

Sisällä odotti nuori krikcit, joka peitti koko kasvojensa yläosan sinisellä, metalliselta näyttävällä naamiolla. Sellaiset olivat nykyisin muotia pääkaupungissa, kuten aurinkolasit olivat olleet vielä muutama vuosi sitten. Vaikkakaan eihän Mitades tiennyt, mikä oli muotia tänä vuonna. Ehkä se oli jo jotain uutta.

Odottaja ei huomannut Mitadesia välittömästi, näytti kuin hänen päänsä olisi hienovaraisesti liikkunut äänettömän äänen tahtiin. Oliko… silmikkoon yhdistetty musiikkisoitin? Pian hän havahtui, nosti katseensa, ja näytti välittömästi tunnistavan saapujan tämän harmaasta kaavusta.

”Morjensta! Nimeni on Navalol, ja luulen että minulla on sinulle postia kannettavaksi vuorille!”

Tietysti hän olisi lol.

No, ainakaan hän ei kuljeskele ympäriinsä paljassilmänä kuin mikäkin mielirosvo.

Mitades kumarsi ja tervehti. ”Kiitos. Sitä tulin hakemaan.”

Navalol nyökkäsi hymyillen ja nosti hyllyltä takanaan pienen säkin.

”Heh, ei teille kauheasti kirjoiteta.”

Hän vakavoitui vähän. ”Joskin, tavallisen erän lisäksi sain yhden toisen asian erikseen toimitettavaksi.”

Kun Mitades oli saanut postisäkin käsiinsä, Navalol haki tiskin alta pitkän puisen rasian. Hän avasi sen kannen ja näytti sisällön Mitadesilla: Käärö, jonka päällä oli mustaan vahaan painettuna Rauhankomission sinetti.

”Tuota, tähän tarvitsen kuittauksen. Tiedäthän, että ne siellä tietää että tämä on… toimitettu perille.”

Mitades nyökkäsi hitaasti. Hänellä oli laukkunsa pohjalla kopio temppelin työsinetistä, yksinkertaisempi versio siitä, jolla virallisimmat asiakirjat leimattiin. Navalol otti esiin valmiin tositteen vastaanottamisesta, jonka Mitades leimasi. Navalol nyökkäsi vakavana.

”Käsittääkseni pääkaupungissa odotetaan vastausta kohtuullisen ajan sisällä. Välitän kuittauksen komission kansliaan paluumatkallani.”

Mitades ei ollut varma mitä ajatella tästä. Hän kiitti, kumarsi, ja kääntyi lähteäkseen. Navalol hihkaisi kuitenkin vielä perään:

”Ai niin! Yksi kaveri yläjuoksun suunnasta pyysi kyytiä temppeliin. Nouki hänet mukaasi, odottaa kai ihan tuossa ulkona!”

Kulkija, sama jonka Mitades oli nähnyt jo ennen astumistaan postitupaan, ilmoitti nimekseen Toa Aftiel. Lyhyen sananvaihdon jälkeen sovittiin, että hän hyppäisi kärryjen kyytiin kun Mitades lähti aamulla paluumatkalle.

Alkumatkasta kulkija oli vaitonainen, vaikka vilkuilikin usein uteliaasti Mitadesia tämän ohjatessa vaunuja.

Muutaman epäonnistuneen keskustelunavausyrityksen jälkeen, Aftiel avasi viimein itse suunsa.

”Jos sopii kysyä, miksi päätit ryhtyä munkiksi?”

Mitades hätkähti. ”Ei, anteeksi, olet käsittänyt väärin. Tämä on harmaa kaapu. Vietän vain tämän vuoden temppelissä. Luulisin.”

Aftiel nyökkäsi, ja jatkoi. ”Mutta no. Vuorilla elelet kuitenkin. Ei ihan jokaisen valinta.”

Mitades joutui miettimään mitä vastaisi. Hän arveli, etteivät Toa-ritarit tienneet paljoakaan niistä syistä jotka vuorille vetivät. Tai edes tuntisi niitä sanoja, joilla hän voisi kuvailla niitä maallisen maailman ongelmiaan, jotka ritari kenties muuten helpommin käsittäisi. Millä sanoilla hän voisi kertoa, miten pra’jivhanansa oli tehnyt, ja mitä se merkitsi? Hän muisteli sanoja jotka tiesi ritarikansan kielellä.

”No. Tiedäthän. Vaimo jätti.”

Hän mietti hetken lisää, ja lisäsi: ”Alttarille.”

”Uuf.” Toa totesi ja nyökkäsi ymmärtäväisesti.

“Tapahtuiko se hiljattain, siis?”

Mitades pudisti päätään. “Ei oikeastaan… siitä on jo kulunut useampi vuosi. Mutta en vain tiennyt… mitä enää tehdä. Lopulta viimein löysin itseni täältä.”

“Anteeksi, jos tämä on liian suoraan uudelta tuttavuudelta, mutta… jos siitä on jo vuosia, eikö olisi viimein hyvä päästää hänestä irti?”

“Ehkä. En vain…”

Mitades puristi huulensa tiukasti kiinni. He jatkoivat matkaansa vaiti tovin verran.

”No. Entä sinä? Miksi sinä hyppäsit kärryilleni?”

Ritari puolestaan sai nyt kiemurrella vaivaantuneena, mutta ryhdisti sitten itsensä.

”Olen kuullut että temppelissänne piilotellaan erästä arvokasta aarretta. Se ei kuulu teille, ja olen tullut noutamaan sitä. Ja jos on niin, että olette riittävän harhaoppisia kieltääksenne sen minulta… on kohtaloni polttaa epäpyhä temppelinne maan tasalle.”

Mitades oli yllättynyt, muttei erityisen huolissaan. Oli syynsä sille, että krikcitejä vastaan harvoin sodittiin avoimesti. Mutta latistihan tämä vähän tunnelmaa.

”Ah. Vai niin. Mikäköhän aarre se on? Ehkä se jalokivi seremoniasalin alttarilla… Kuulin aivan hiljattain, että se on kuulemma aito taikakristalli pohjoisesta. Pelkään, että emme voi sitä luovuttaa sinulle…”

”Haiväen rihkamasta ei ole kyse, sen vakuutan. Tämä esine on nimeltään Nimda. Tai ainakin yksi sen palasista, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt.”

Mitades maisteli sanaa, jota ritari oli käyttänyt. Jokin loksahti hänen päässään kohdalleen. Ehkä hän oli aliarvioinut ritarin.

”…Aivan. Sitten olet tullut oikeaan paikkaan. Tämä temppeli on omistettu nimdan yhteentakomiselle.”

Ritarin silmät laajenivat.

”Yhteen? Tarkoitatko, että teille on useampi sen palasista temppelissänne? Nyt?”

Mitades pudisti päätään.

”Nimuda on yksi.”

Ritari tuijotti Mitadesia epäluuloisesti. ”Pilailetko sinä nyt…?”

”Olen varma että apotti kertoo tästä mielellään. Ehkä hän jopa antaa sinun nähdä sen.”

Illallisella Toa Aftiel aterioi yhdessä muiden maallikoiden kanssa. Suuren miekkansa hän oli jättänyt temppelin portille.

Munkkien pöydästä Aragasra iski Mitadesille silmää.

Oli ilta, ja temppelin väki istui yhteisessä hiljaisuudessa meditaatiosalissa. Mitades oli väsynyt, väsynyt tavalla joka oli purskahtaa kyyneleiksi. Hän ei käsittänyt miksi oli täällä. Aamulla, hän oli varma, hän ilmoittaisi lähtevänsä kotiin, kaupunkiin. Siellä jossain oli yhä hänen yksinäinen asuntonsa. Hän voisi… hän voisi hakea töitä jostakin pääkaupungin virastosta. Temppeliharjoitus näytti hyvältä hakemuksessa, melkein yhtä hyvältä kuin läpäisty virkamiestutkinto. Sitten hän voisi hankkia hienomman asunnon, jostain joen varrelta… Ja sitten hän saisi kirjeen, ja pra’jivhana palaisi hänen luokseen, ja olisi viimein jivhana. He eläisivät yhdessä ja juopuisivat toisistaan kuin itse Satyasra ja he löytäisivat toisistaan nimudan ja hän voisi näyttää sen Aftielille, tai Aragasralle? Vai olikohan hän jo nähnyt sen. Kuitenkin, ehkä he lähtisivät kolmistaan seikkailemaan, jonnekin itään, tai pohjoiseen, kauas temppelisäännöksistä ja komissioista… Jonnekin missä kesät eivät olisi polttavan kuumia eivätkä talvet purisi enempää kuin tuntuisi hyvältä ja ja

Mitades räpytti silmiään, rentoutti sydämensä, ja jatkoi istumista.

Ja teki niin uudestaan. Lukemattomia kertoja.

Viimein rumpu löi, ja aloitti yön.

Mitades kuurasi päärakennuksen eteiskäytävän puisia lattialautoja. Hän kulki polvillaan, ja hinkkasi rätillä lattiaa, joka oli jo puhtaampi kuin mikään lattia missään muualla. Mutta kuten Aixlek aina työnjaossa muistutti: työ tehtynä koko keholla ja mielellä oli hyötyä tärkeämpää.

Hetkeksi hänen katseensa pysähtyi vesisangon väreilevään pintaan. Mutta sitten hän jatkoi kuuraamista.

Jokin temppelin ilmapiirissä tuntui tänään oudolta.

Elämme tällä vuorella, Punaiseen laakson yläpuolella.

Kuitenkaan emme ole milloinkaan erillämme maailmasta.

Emme ole kuten he, jotka kuulivat, mutteivat ymmärtäneet.

Emme tahdo vajota valkoisen hiekkaan.

Emmekä ole kuin he, jotka kuulivat, mutta kielsivät kuulemansa.

Emme tahdo hukkua punaiseen virtaan.

Sravakadesin seuraajina työmme on nähdä totuus omin silmin.

Karunadun seuraajina työmme on parantaa maailman haavat.

Ja sitä työtä voi tehdä vain,

jos ei käännä katsettaan pois siitä mitä pelkää.

Koska emme ole erillämme maailmasta

vaikuttaa maailma myös meihin.

Siksi, tänään, on meidän puhuttava maailmasta.

Kuultava Punaisen virran kantamista uutisista.

Puhumme nyt suoraan. On nimittäin niin, että joitakin viikkoja sitten, Suiston Harmonian Temppelissä, Rauhankomission puheenjohtaja, Makuta Sunyata, vihittiin Sravakadesin kunnioitettuun sukuun.”

Sali veti henkeä yhteen ääneen.

”Seuraavaksi hän esitti asiakirjat, jotka osoittivat hänen olevan… meistä vanhin, minkä johdosta Sunya…sra nimitettiin pikimmiten Vanhinten neuvoston vanhimmaksi.”

”Kukaan täällä ei ole hölmö. Käsitätte varmasti mitä tämä merkitsee.”

”Yksikään suurista neuvostoista ei enää seiso hänen tiellään.”

”Meidät on kutsuttu kuultavaksi pääkaupunkiin.”

”Kuulemiseen, jonka perusteella Rauhankomissio aikoo esittää Vanhinten neuvostolle alkuperäisen luostarisäännöksen lakkauttamista.”

”Toisin sanoen, meidän siirtämistämme Rauhan artikkeleiden asettaman luostarilain alaisuuten.”

”Tähän emme voi suostua.”

“Satyasra jätti jälkeläisilleen silmänsä, jotta voisimme näyttää totuuden toisillemme.”

“Ei sitä lahjaa ole tarkoitettu häpeiltäväksi.”

“Sunyasra tahtoisi peittää silmämme raudalla.”

“Tekevän kuten Matoron lapset tekevät!”

“Kuulkaa! Hän pilkkaa meitä nimellään jo kolminkertaisesti.”

“Siksi tänään nimeämme hänet viholliseksi, ja annamme hänelle nimen Marata.”

”On vuosia siitä, kun tämän temppelin apotti on kokonaisuudessaan laskeutunut vuorelta.”

”Nyt on aika muistuttaa hovin väkeä ja kunnioitettuja vanhimpia työmme arvosta ja voimasta.”

“Siispä vastaamme hänen kutsuunsa.”

“Silppuamme sen verkon, jonka hän on hovissa kutonut.”

”Harashi lähtee mukaamme avustajanammemme. Aixlek on vastuussa poissaollessamme.”

”Jatkakaa työtänne! Älkää horjuko! Luottakaa Silmään!”

Apotin lähdön jälkeen, temppelissä vallitsi varautunut jännite. Mitades yritti uppoutua työhönsä, mutta hermostus jäyti hänen ydintään.

Kaikki olivat tietysti vuosia tienneet, tavallaan, mihin suuntaan asiat olivat olleet kehittymässä. Mutta tämän viimeisen askeleen ei pitänyt olla mahdollinen. Tietysti oli spekuloitu erilaisista marginaalisista legalistisista tulkinnoista, mutta näin nopeita liikkeitä kukaan ei ollut osannut odottaa.

Illalla dessalissa Mitades kuuli lisää siitä mitä oli tapahtunut, Vatades oli saanut kotoaan kirjeen. Maratan argumentti oli pohjautunut siihen, että Varjon Veljeskunnan jakama yhteinen olemus vastasi sitä samaa, minkä Sravakades oli löytänyt Karunadun kanssa. Teknisesti ottaen, koko Makuta oltiin vihitty papistoon, leimattu ikuisiksi ajoiksi edeltäjien kirjoihin. Jokin osa Mitadesia halusi oksentaa.

“Kondeldox oli kuullut kun Salyalek vaati päästä heidän mukaansa alavirtaan. Aika kovaan ääneen kai.”

“Helppo uskoa, jos on kuullut miten hän puhuu Maratasta.”

“Se kuulosti siltä että hän olisi ollut valmis tarttumaan taas vanhaan keihääseensä siltä seisomalta.”

“Vanhoista tavoista on vaikea päästää irti. Ja hänen tottumuksensa ovat vanhempia kuin monen muun.”

“Minä mietin aina että oli tavallaan vähän yllättävää että Aragasta tuli ‘sra ennen häntä… Salyalek tuli kuitenkin jo paljon aikaisemmin vuorille.”

“Varsinkin jos on kuullut tarinoita siitä millä asenteella Aragasra alkujaan marssi sisään!”

“Mutta tästähän sen huomaa, ei Agnisra mitään hölmöläisiä ole. Näkivät että lekillä on työtä tehtävänä.”

“Vaan millaisetkahan niiden mahdollisuudet hovissa on… Siellä ei keihäistä kyllä olisi ollut apua.”

“Danasra ja Silasra ainakin ovat heidän puolellaan… Varmaan oikeasti suurin osa muistakin, mutta moni pysyy hiljaa mieluummin kuin käy lain kirjainta vastaan.”

“Siksi niitä silkkikaapuja on hyvä muistuttaa mistä meidän elämässä on oikeasti kyse… Meidän apottia todempaa paria tuskin löytyy kovinkaan läheltä pääkaupunkia.”

“Mutta sehän niitä juuri pelottaa. Mieluummin antavat asioiden mennä kuten ne on mennyt ja leikkivät olevansa ritariylimyksiä.”

“Saa nähdä.”

Mitades ei nukkunut moneen yöhön.

Välillä hän vaelteli syksyn maalaamassa metsässä temppelin ulkopuolella. Hän katsoi ylös kuihun ja tähtiin yrittäen ymmärtää niitä. Ne katsoivat takaisin hymyillen, mutta pysyivät vaiti.

Usein hän päätyi metsäiselle kummulle jolla kohosi muinainen radiomasto. Sen huipulla vilkkuva punainen tähti muistutti kaiken pysymättömyydestä. Silloin hän kumartui alas maston juurella, ja rukoili vastausta sen rakentajilta.

Toiset yöt hän istui nimudasalissa, etsien vastausta ytimestään. Jos hän vain osaisi antaa periksi, se olisi niin lähellä, niin lähellä. Kysymys kalvoi sydämiä.

Hän pelkäsi, että aika oli käymässä vähiin.

Viikot kuluivat kuin unessa. Kuten ne tietysti kuluivatkin.

Jos tämä oli unta, mitä tapahtuisi kun hän heräisi?

Entä kun sekin uni loppuisi?

Viimein apotti seurueineen palasi ylös vuoripolkua. Mutta ei kokonaisena.

Mitades seurasi etäämmältä, pihamaan reunalta, kun Aixlek ja Salyalek juoksivat seuruetta vastaan.

Jalades huojui paikallaan epätyypillisen epävarmana, kun hänen peilikuvansa loisti poissaolollaan. Hänen kätensä hakeutuivat yhteen, kuin näkymättömien kahleiden sitomiksi.

”He… pitivät Atharidun panttina pääkaupungissa. Päätös on tehty.”

Hän nosti kädessään ylös kaksi kangaskaistaletta.

”Meidän on tarkoitus sitoa Satyasran silmät merkiksi temppelin siirtymisestä Uuden säännöksen alle.”

Salyalek suoristi selkänsä ja astui eteenpäin.

”Mitä aiotte tehdä?”

Jalades katsoi sivulleen, tyhjään kohtaan vierellään, ja nosti katseensa.

Hän viskasi kankaat maahan, ja sylkäisi niiden päälle.

”Sunyata pyrkii häpäisemään kansamme. Meidän työmme kannattelee vuosituhansien katkeamatonta perintöä. Me sanomme ei.”

Aixlek näytti järkyttyneeltä, mutta Salyalek nyökkäsi päättäväisesti.

”Minä seuraan teitä, mitä tapahtuukin.”

“Hyvä.”

Aixlek kuiskasi hätääntyneenä: ”Ymmärräthän mitä se tarkoittaa? Atharidu…”

”Me seisomme yhdessä.”

Siten puolikas apotti kääntyi kohti ympärille kerääntynyttä väkijoukkoa.

”Kuulkaa! Tänne emme voi jäädä! Minä lähden pois, syvemmälle vuorille, rajamaille hovin veronkantajien tavoittamattomiin! Seuratkoon minua ken tahtoo! Jatkakaamme työtämme.

Maallikot, olette tervetulleita mukaani. Ken lähtee, hänet olen valmis vihkimään noviisiksi heti kun ehdimme pysähtyä. Mutta uskon, että teille on myös sija Punaisen virran maassa. Hovi pyytää teitä tunnustamaan erheenne ja tulleenne harhaanjohdetuiksi, mutta teitä tuskin rangaistaan. En voi luvata, että sama koskee oppilaitani. Mutta en voi myöskään luvata, että matkasta mukanani tulisi helppo. Tehkää kuten teette.

Mutta tämän sanon:”

Ja nyt Mitadesista tuntui kuin Jalades olisi katsonut suoraan häneen, leiskuvin silmin.

“Jos ette kykene päästämään irti, kuljette elämänne halki kuin haamut, jotka takertuvat oksiin ja ruohonkorsiin.”

Aika pysähtyi, ja kohtalo vaati tekemään valinnan.

Ja valinta oli tehty.

Värit tuntuivat katoavan maailmasta kun Mitades laskeutui vuorelta. Suurin osa maallikoista oli valinnut kuten hänkin. Vain Vatades oli lähtenyt munkkien mukaan. Salyalek ja Aragasra tietysti seurasivat apottia. Vain muutama munkeista ei ollut tehnyt samoin. Mitades kuuli myöhemmin, että heidät oli riisuttu kaavuistaan ja lähetetty työleirille yläjuoksulle. Heitä oli syytetty harhaopista, nuorison turmelemisesta ja väärän tien kulkemisesta.

Samat syytteet luettiin myöhemmin pääkaupungin keskusaukiolla Atharidulle. Sunyata oli ollut raivoissaan kuultuaan Jaladesin lähdöstä. Agnisran vangittu puolikas saisi kärsiä molempien puolesta.

Pyöveli luki syytteitä ääneen vesisateen keskellä. Syyssateet olivat saapuneet rankempina kuin vuosiin.

”…luotettavien todistajien mukaan, on syytetty paljastanut kasvonsa hänelle uskottujen oppilaiden edessä, ja pettänyt luottamuksen joka hänelle on suotu. Hän on opettanut Tärviön Tietä, liaten oppilaidensa mielen opilla, joka johti maailman tuhon partaalle. Hän on vaarantanut Helmisuiston kansan maineen maailman kasvojen edessä, rikkoen ne Artikkelit, jotka rauhan takeeksi asetettiin. Hän on vastaanottanut varoituksen toimistaan Rauhankomissiolta, ja omasta tahdostaan asettunut ohjeita vastaan. Näistä rikkeistä ja rikoksista Rauhaa ja Harmoniaa vastaan, tuomitsen hänet Vanhimpien neuvoston, Ylimmän tuomioistuimen ja Rauhankomission yksimielisellä päätöksellä, kuolemaan, roviolla polttamalla.”

Jokainen lihas Mitadesin kehossa jännittyi ja lukitsi hänet paikoilleen. Hänen olisi tehtävä jotain, jotain, pian, heti. Mutta hän ei kyennyt, vaan katsoi vain kun liekki syttyi.

Aukion keskellä Atharidu seisoi sidottuna paikoilleen. Kasvoilleen tälle oltiin asetettu metallinen naamio, suojelemaan yleisöä katseeltansa. Hautansa ei tulisi sisältämään muuta kuin sen ja tuhkansa.

Eikä Mitades kyennyt ymmärtämään, miten Jalades oli saattanut vain hylätä puolikkaansa. Miksei tämä ollut kääntynyt, katsonut taakseen, tehnyt kaikkeaan taistellakseen kumppaninsa vapauteen? Niin kaikissa tarinoissa tapahtui. Mutta yhden välähdyksen ajan Mitades myös muisti, miten ne aina päätyivät.

Ja samalla Mitades tiesi tietämättäkin, että palankiinissaan, helmiverhon ja kasvojensa ilmeettömän naamion takana, Sunyata nauroi raivoisasti tälle näytökselle.

Loppujen lopuksi Mitades oli selvinnyt vähällä. Hän oli allekirjoittanut lausunnon, jonka mukaan hän katui lähtöään Rajattoman korkeimman viisauden temppeliin, ja kielsi entiset opettajansa. Hän oli myös vannonut, ettei enää tavoittelisi uskonnollista polkua. Mitades myös arveli, että virkamiesurasta hovissa, korkeasta asemasta ainakaan, hänen oli turha haaveilla. Tai matkustusluvasta pääkaupungista poistumiseen. Vaihtoehdot huomioon ottaen, tämä ei ollut pahinta mitä olisi voinut tapahtua.

Silti nimetön kaipuu jäyti häntä öisin.

Myrskyn raivo oli viimein hiipunut.

Se ei ollut missään vaiheessa yltynyt suistossa samoihin mittoihin kuin mihin se huhujen mukaan pohjoisessa oli. Mutta harvinaisen hurja se oli syysmyrskyksi silti ollut. Meri oli lähellä tavalla, joka suistossa hyvin ymmärrettiin. Siksi sen oikkuihin oli muinainen kaupunki varautunut koko pitkän historiansa ajan. Jos sekä Metru Nui että Xia todella olivat huuhtoutuneet aaltoihin, kääntyisivät maailman katseet väistämättä takaisin sivilisaation syntysijoille.

Mitades istui asuntonsa lattialla seinään nojaten. Hän oli viime päivinä käynyt ulkona vain syödäkseen. Suiston uutta aikakautta julistava uusi aurinko tuntui vieneen viimeisetkin merkityksellisyyden pisarat kaupungin arjesta. Hänet piti jotenkuten toimintakykyisenä vain varmuus, että tälläkin hetkellä Vatades vaelsi vuorilla mustan paahteen tavoittamattomissa. Mutta itseltään Mitades Hölmöläinen oli sulkenut sen tien.

Vaikka toisaalta jokin osa Mitadesia seisoi tälläkin hetkellä vuorilla. Sieltä katsottuna suiston draama näytti – ei ehkä etäiseltä, mutta vähemmän ehdottoman mukaansatempaavalta. Aurinko kajasti riisipaperisten roolihahmojen lävitse. Mutta kuinka paljon Virrassa-Kulkeva-Mitades kestäisi, ennen kuin Mitades-Joka-Seisoo-Vuorenhuipulla horjuisi? Sitä ei tiennyt vielä kumpikaan heistä. He olivat vasta hädin tuskin tunnistaneet toisensa.

Myrsky oli katkaissut viestinvaihdon ulkomaailman kanssa. Nyt uutisia oli alkanut saapua vähitellen, ja siviilipostikin vaikutti taas kulkevan. Mitadesin pöydällä nimittäin odotti kirje, johon oltiin painettu leimat jossakin välisaarten lukuisista merirosvokaupungeista ja myöhemmin Aderidoniassa. Hän ei ollut vielä rohjennut avata sitä. Kestäisikö hän sen pettymyksen?

Ellei… jos se kuitenkin olisi häneltä…

Mitades hengitti syvään, teki päätöksen, ja avasi kirjeen. Hän tunnisti käsialan välittömästi. Jivhana-dox…