Vaeltajan työ oli päättyä tragediaan. Sulka oli jäänyt hänen käteensä käen käynnin jäljiltä. Silloin hän oli saanut tietää, että aika itse oli hänet kironnut. Tikittävät kellot siitä häntä muistuttivat. Kun hän oli saanut tietää, ei hän enää lakannut kuulemasta niitä. Jokainen valveillaolon hetki hän niitä kuunteli. Ja välillä muulloinkin. Unista parhaat olivat ne, joissa se päättyi. Joissa vaellettavaa ei enää ollut. Ne, joissa kellot eivät enää hänelle soineet.

Hän olisi itkenyt, mutta lohtu oli hänen puolellaan. Se, mitä hän oli luonut, katsoi häntä silmiin ja hymyili.

”Älä itseäsi kelloille anna”, luomus sanoi. ”Älä ajalle vielä antaudu. Sillä vielä on tietä jäljellä. Vaelletaan sillä yhdessä.”

Hyökkäys oli tullut kuin tyhjästä. Siinä vaiheessa, kun Fuzanaen joukko oli onnistunut kaatamaan yhden vihollisarmeijan ritareista, oli suurin osa niistä marssinut jo kenraali Traftanon puolustuslinjan lävitse ja kohti merta. Fuzanaen joukko oli lähtenyt kiertämään ylämaita pitkin vihollisen sivustaan, kun he näkivät, mitä ne olivat tehneet.

Heidän veljiensä ja siskojensa veri oli peittänyt valkoisen hiekkarannan. Soturien ruumiit olivat palasina. Suurin osa joko ilman päätä tai keskivartalon kohdalta halkaistuja. Fuzanaenkin siljainnilta erotti puolustajien päällikön sirpaloituneen punaisen haarniskan. Heidät oli lyöty hetkessä. Fuzanae oli käyttänyt joukkojensa kokoamiseen hädin tuskin kahta minuuttia.

Hänen rinnallaan seisova Cass’z oli jäätynyt paikalleen järkytyksestä. Tämän messinginvärinen varsijousi oli valahtanut remminsä varaan, kun siitä kiinni pitäminen oli muuttunut ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Fuzanae itse ei ollut yllättynyt. Hän oli menettänyt seitsemän soturia yhtä vihollisen ritaria vastaan. Vaikka hän oli arvioinut heillä olevan viholliseen ainakin kolminkertainen ylivoima, ei se merkinnyt paljoa sellaisen brutaalin tehokkuuden edessä.

”Ne ovat jo saavuttaneet meren”, mutisi kuusipäisen joukkion suurin. Turondor oli vaihtanut aseensa surmatun ritarin valtavaan seipääseen, joka nojasi nyt tämän olkapäätä vasten.

”Niin”, Fuzanae huokaisi. ”Ne etenevät sellaisella vauhdilla, että emme ehdi saamaan vahvistuksia, ennen kuin ne saavuttavat temppelin.”

”Mitä… mitä me oikein teemme?” Cass’z haukkoi henkeään. Tämä ei ollut saanut vieläkään katsettaan irti heidän alapuolellaan aukeavasta hävityksestä. Niin moni oli silvottu. Sellaista kuoleman skaalaa oli mahdotonta ymmärtää, vaikka sitä tuijotti suoraan silmiin.

”Emme voi lähestyä vihollisen pääjoukkoa. Meidän täytyy pysyä etäällä ja etsiä joukosta irtautuneita. Sitten sama taktiikka kuin äsken. Pidämme etäisyyttä ja piirittämällä iskemme jalkoihin takaapäin, kun mahdollisuus tulee”, Fuzanae selitti.

”Ja kuinka kauan luulet, että voimme pitää sellaista taktiikkaa yllä? Meitä on jo nyt vähemmän kuin edellisessä kohtaamisessa”, Turondor ähkäisi. Tämän häntää peittävät mustat panssarilevyt helähtelivät, kun hän puhui.

”Siihen asti, että viestijät pääsevät kotiin ja tuovat apua”, Fuzanae murahti. Hän luotti siihen, että he saisivat vielä rivinsä kasaan. Silti häntä huoletti, mitä vihollisarmeija ehtisi siinä ajassa tekemään.

”Vihollisen selkää ei edes näy enää”, huomioi punaisilla sotamaaleilla peitetty soturi Turondorin rinnalla. ”Pitäisikö meidän käydä etsimässä selviytyneitä?”

Cass’zn kasvoilta valahtanut väri kertoi, ettei hän olisi halunnut laskeutua hävityksen keskelle. Fuzanae kuitenkin nyökkäsi soturin ehdotukselle. Jos oli pienikin mahdollisuus siihen, että joku alhaalla oli vielä hengissä, heillä oli velvollisuus auttaa.

Jo matkallaan alas he haistoivat sen. Verta ja silvottua lihaa oli niin paljon, että sen katkussa oli vaikeaa hengittää.

Vihollisen ritarit olivat tehneet perusteellista työtä. Fuzanaen joukko oli ensin hajaantunut tekemään nopean kartoituksen siitä, oliko eloonjääneitä lainkaan. Kun oli alkanut käydä selväksi, että heidän toverinsa oli pilkottu perusteellisesti, he kokoontuivat jälleen päällikkönsä luokse. Tämä oli kumartunut Traftanon keskeltä halkaistun ruumiin yläpuolelle. Edes parhaiden Guchelekin siunaamien takojien työ ei ollut pelastanut tätä vihollisen teriltä. Niiden taialla kyllästetty metalli oli leikannut läpi kenraalista kuin tämän haarniska ja liha olisivat olleet vettä vain.

He olivat jo aikeissa lähteä seuraamaan hävitystä merelle päin, kun rinteeltä heidän takaansa alkoi kuulua juoksuaskelia. Cass’z tarkkaili saapujaa varsijousensa kiikarin läpi. Vihreästä vaatetuksesta ja hännän päässä roikkuvasta pienestä laukusta päätellen se oli yksi kotiin käsketyistä tiedustelijoista.

Fuzanae kääntyi ottamaan tämän vastaan. Hengästynyt ja huohottava lisko oli yltä päältä veressä, mutta tämän nopeista askeleista päätellen ei omassaan.

”Tuletko kotoa?” Fusanae kysyi ja riensi tukemaan pyörtymisen partaalla olevaa tiedustelijaa. ”Kuinka kaukana vahvistukset ovat?”

Tiedustelija siristeli silmiään ja keräsi voimia puhuakseen.

”Ourgos… on kuollut. Ne olivat hyökänneet Zighlaan sydämeen, ennen kuin vartiosto ehti reagoimaan. Koti… on kaatunut.”

Cass’z parahti ääneen. Turondor kirskutteli hampaitaan yhteen kuuluvasti. Joukkiossa katseltiin hämmentyneinä toisiaan. Ei se voinut pitää paikkansa. Ei Zighlaa voinut noin vain kaatua. Satoja sotureita oli siellä aina vartiossa.

Mutta Fuzanae ymmärsi. Jos ne olivat leikanneet tiensä läpi samanlaisella tehokkuudella…

”Ourgos”, Turondor kuiskasi, mutta ei saanut vietyä ajatustaan loppuun, kun sihisevä ääni sai hänet laittamaan seipäänsä tanaan.

Fuzanae ehti väistää vain vaivoin, kun tiedustelija hänen edessään seivästettiin. Veri purskahti tämän rinnasta seipään repiessä rintakehää kappaleiksi. Valkoinen holvikaari oli ilmestynyt kuin tyhjästä. Sen sisältä työntyvän aseen kantaja puski siitä läpi ja heilautti asettaan niin, että se silpoi uhrinsa miltei kahtia. Ruumis lensi sivuun. Fuzanaen miekka kilpistyi ritarin kultaiseen haarniskaan ja hänen oli pakko perääntyä.

Yksi joukon sotureista oli toiminut nopeasti ja onnistunut kiertämään hyökkääjän selustaan. Tämän keihäs iski kohti ritarin niveliä, mutta se oli kääntynyt kokoisekseen hirvittävällä nopeudella. Seiväs halkaisi soturin itsensä, ennen kuin tämän hyökkäys koskaan edes saavutti kohdettaan.

Kellokoneiston tikitys kertoi Fuzanaelle, että Cass’z oli ladannut sarjan nuolia varsijouseensa ja etsi nyt sopivaa hyökkäyslinjaa. Kevyemmin varustautuneet soturit yrittivät harhauttaa ritaria, mutta tämä marssi haarniska kumisten suoraan Cass’ztä kohti. Hän yritti perääntyä tähdätessään, mutta kolossin valtavat askeleet kuroivat eroa kiinni nopeammin kuin hän oli kuvitellut. Tämä oli jo seipääniskun etäisyydellä. Fuzanae tajusi sen ja päätti yrittää jotain uhkarohkeaa.

Ritari pysähtyi, kun sen kaulaan takaapäin hypännyt lisko yritti upottaa teräänsä sen kaulaan. Ritarin käsi tarttui nopeasti hyökkääjänsä vasempaan kouraan ja rutisti sen vaivatta veriseksi tahnaksi. Fuzanae sinkoutui hiekkaan verta vuotaen ja tuskasta huutaen. Se oli kuitenkin antanut Cass’zlle tarpeeksi aikaa tähdätä ja vetää liipaisimesta.

Neljä messinkistä nuolta sinkoutui sarjassa ritarin naamiota kohti. Kuului kolme särähdystä, kun aktivoitunut suojakenttä torjui ammukset. Kenttä kuitenkin särähti heti niiden jälkeen tiehensä. Ensimmäinen nuolista oli ehtinyt kentän sisäpuolelle ja osunut täydellisesti kultaisen naamion vasemmasta silmästä sisään.

Ritari ei näyttänyt kipua tai muutenkaan reagoinut osumaan, mutta hetkeään vartonut Turondor tiesi, että tämä oli hänen tilaisuutensa. Edelliseltä ritarilta varastettu seiväs upposi ritarin jalkaan tämän sokean silmän puolelta ja repi sen kappaleiksi. Kolossi jysähti maahan, ja ennen kuin se ehti nostamaan asetta suojakseen, Turondor loikkasi ja upotti seipään tämän kalloon.

Sininen valo kultaisen ritarin silmissä sammui. Turondor huohotti raskaasti, kun Cass’z ja yksi jäljelle jääneistä muista sotureista ryntäsi auttamaan Fuzanaen pystyyn.

Murskattu käsi vuoti niin monesta paikasta, että vuoto oli tyrehdytettävä sen yläpuolelta. Cass’z teki kiristyssiteen vyöstä ja lanteille sidotusta huivistaan. Turondor vilkuili sillä aikaa hermostuneena ympärilleen. Ritari oli ilmestynyt käytännössä tyhjästä. Mikä noituus niille oli tien avannut?

Sitten horisontissa välähti. Liskot käänsivät katseensa meren ylle, jossa he ehtivät nähdä kaiut sinisestä valosta, joka taivasta oli halkonut. Sitten jyrähti. Pamahdus oli niin valtava, että se melkein lennätti verenhukassa haparoivan Fuzanaen kumoon.

Sitten välähti uudestaan – ja nyt he näkivät sen kunnolla: sininen salama nousi jostain pauhaavan meren keskeltä kohti taivasta. Se purkautui jonnekin pilviselle taivaalle, minkä jälkeen uusi pamahdus vavisutteli rantaa.

He tuijottivat luonnotonta ilmiötä hiljaa, kun se tapahtui uudestaan ja uudestaan. Meri pauhasi koko ajan kovempaa. Sitten he haistoivat sen. Palaneen lihan käry kohosi merestä ja täytti maailman katkullaan.

Turondorin ote seipäästä lipesi, kun taivas syttyi tuleen. Merten syvyyksistä alkaneet siniset liekit levisivät kulovalkeaan tavoin. Ensin paloi taivas. Sitten ilma meren yllä. Ja vain sekunteja myöhemmin syttyi meri itse.

Ilma täyttyi savusta ja kosmosta halkovista parkaisuista. Koko todellisuus värähteli kärsivän äänen tahdissa. Ja rannalla veren keskellä seisova liskojoukko oli voimatomia auttamaan.

He katsoivat, kuinka palaneesta lihasta nouseva savu peitti taivaan tähdet lopullisesti taakseen.

Ja kuuntelivat, kun vapauden siniset liekit silpoivat heidän äitinsä.

Äpärä, Noita ja Sotalordi

Satoi vettä. Kellojen tikitys hädin tuskin kuului valtakunnan eteläisimpiin kolkkiin. Valkoiseen soraan kaivetun kuopan pohjalla puuhasteleva Peelo oli kiinnittänyt siihen huomiota. Vielä muutamaa todellisen maailman viikkoa aikaisemmin tikityksen olisi kuullut selvästi. Nyt jokin oli muuttunut. Kuin Valkoinen Kuningatar ja tämän koneisto olisivat jotenkin väsyneet.

Soramontun pohjassa paistoi hopeinen, valtakunnan alkuperäinen maa. Peelo veti sen pintaan auki väännetystä kolosta paksun mustan kaapelin, jonka päässä oli kaksi metallista tankoa. Hän asetteli omaa käsivarttaan ainakin kolmin kerroin paksumman kaapelin olkapäälleen ja alkoi hitaasti nousemaan ylös kuopasta. Sinne takaisin valuva sora ja kivien väliin hitaasti kertyvä vesi hidasti nousua huomattavasti. Sinnikyydellä ja kärsivällisyydellä Peelo kuitenkin pääsi takaisin sora-aavikon tasalle. Kaapelia ilmestyi kuopan sisuksista sitä mukaa, kun hän käveli. Taivasta vilkuileva androidi varmisti vielä kertaalleen, että hänen suuntansa oli oikea. Kellokoneisto oli hieman hänestä koilliseen ja musta aurinko hänen ja määränpäänsä toisella puolella.

Sadetta uhmaten hänen matkansa alkoi. Oli tullut aika.

Edeltävät viikot olivat kääntyneet valtakunnan ajassa niin moneksi ikuisuudeksi, ettei Peelokaan ollut viitsinyt enää niitä laskea. Oli paljon tärkeämpää pysyä kartalla siitä, paljonko aikaa oli kulunut siinä Bio-Klaanin jäsenhuoneessa, jossa hän dynamo takaraivossaan uinui.

Niiden ikuisuuksien aikana Peelo oli kuitenkin oppinut kulkemaan ilman tarvetta luottaa paikan epäluotettaviin karttoihin. Ainoat sellaisia piirtäneet olivat yleensä zyglakeita, mutta näitä kiinnosti yleensä niin kapeat reitit, ettei niitä voinut edes kunnolla vertailla keskenään. Peelo sen sijaan oli kaiken aikaa piirtänyt paikan kokonaiskuvaa mieleensä.

Valkoisen Valtakunta oli saanut myös nimen. Se oli nyt sekä hänen että Hypoteesissa aikaa viettävien suussa ”Kranala”. Nimen alkuperä oli mysteeri, mutta se oli ilahduttanut erityisesti Creedyä, joka oli kyllästynyt puhumaan Valtakunnasta kuin se olisi kuulunut Biancalle. Joten ”Kranala” oli yleistynyt nopeasti. Sillä kaikki tiesivät, tai ainakin toivoivat, että kuten Kranalan aikaisempienkin valtiaiden, Biancankin valtakausi olisi väliaikainen.

Peelon perässä raahautuva kaapeli loi samalla uraa soraan. Näennäisesti loputtoman mittainen johto kumpusi maan sisältä ehtymättömänä. Ensimmäisen loputtoman taipaleen jälkeen se ei antanut merkkejäkään loppumisesta, joten Peelo jatkoi matkaansa urhoollisesti kiskoen. Häntä harmitti vähän, ettei voinut kutsua itselleen kyytiä, sillä ainoa kyyditsijä, jonka hän siellä tunsi, olisi kiskonut kaapelin mukanaan paikkoihin, joissa Peelo ei ollut varma, toimisiko se. Oli siis vain kärsivällisesti jatkettava matkaa.

Hän ohitti oikealla puolellaan sijaitsevan kennoston kaksoiskuningatarten syntymättömiä kaartilaisia. Vain osittain maan alta pilkottava rakennelma oli täynnä keskeneräisessä muodonvaihdoksessa uinuvia koneita. Aika oli ravistanut niistä lihan irti, mutta muoto oli vielä kaukana parviälyn palvelukseen astumiseksi. Peelo oli yllättynyt, ettei Bianca ollut vielä löytänyt niitä.

Seuraavan kahden loputtomuuden halki talsiessaan vastaan ei tullut muuta kuin vaihtelevia maastonmuotoja. Kaapelin vetäminen jyrkkien mäkien läpi vaati ponnisteluja, mutta Peelo ei suostunut kiertämäänkään. Signaalin vahvuudelle oli oleellista, että reitti oli mahdollisimman suora, joten Peelo kohensi asentoaan ja jatkoi puskemista.

Pitkän nousun jälkeen hän sai nauttia tovin alamäestä. Hänen Ourgoksen tasangoille saavuttuaan matkustaminen oli taas monotonista, mutta helppoa. Peeloa maisemien puuttuminen ei haitannut. Kranala oli täydellinen paikka ajattelemiselle. Siellä oli niin paljon enemmän aikaa tehdä sitä kuin Peelon omassa todellisuudessa. Kaapelia kiskoessaan hän oli ehtinyt pohtia jo montaa asiaa: Biancan luonnetta, kellokoneiston toimintaperiaatteita, Nimdaa sekä Facestionatorin kovaäänisesti Bio-Klaanin torilla kuuluttamaa mainosta, jossa hän halusi ostaa nazorakien irtopäitä nimeämispäivän koristeiksi.

Kaikkiin muihin hän oli saanut pohdiskelemalla mieltä rauhoittavia ratkaisuja, paitsi kasvoja keräilevän pimeyden metsästäjän motivaatioihin. Peelosta tuntui, että hänen pitäisi joskus vierailla Odinalla. Ehkäpä kyseessä oli vain kulttuuri, jota hän ei ymmärtänyt.

Kun kaapeli halkoi koko tasankoa, muuttui soran väri Peelon jalkojen alla aavistuksen tummemmaksi. Hän tiesi sen tarkoittavan, että hän oli saapunut Kaikkinäkevänaukiolle. Hän oli melko varma, että nimi oli ironinen. Se juonsi aluetta asuttavalta Lehvak-kommuunilta, joka joutui viettämään suurimman osan ajastaan maan alla Biancan katsetta vältelläkseen. Täten ”aukio” itsessään oli vain lisää sitä samaa tyhjää, mitä ikuisuuksissa sen ympärilläkin. Ainoa merkittävä ero oli soran sävyerossa. Peelo epäili, että siinä oli kenties joskus virrannut vettä. Tällä menolla sitä olisi siellä taas kohta. Sade ei ollut tauonnut hetkeksikään.

Sade oli alkanut Kranalan kummallisen aikakäsityksenkin huomioiden melko hiljattain. Suntio ja Lähetti olivat matkustaneet kauas sen lähteen selvittääkseen. Ensin vettä oli tippunut pelkästään Baterrasta. Sitten se oli levinnyt sitä ympäröiville alueille. Nyt he olivat melko varmoja siitä, että koko Kranala oli sateen peitossa. Hypoteesissa aikaa viettävät zyglakit tuntuivat olevan siitä lähinnä iloisia. Bahragien lukuisat kaartilaiset olivat kuitenkin vaikuttaneet hermostuneilta. Jos Peelo ei olisi kiskonut perässään loputonta puolta maailmaa halkovaa kaapelia, hän olisi kysynyt krana-altaiden vartijoilta, mikä näitä sateessa huoletti. Mutta juuri nyt hänellä ei ollut sille aikaa eikä tahtotilaa. Matkaa oli jatkettava.

Hän ohitti Biancan koneiston sen itäpuolelta ja niin kaukaa, ettei hänen läsnäoloonsa kannattaisi reagoida. Hän oli oppinut, että kellokoneisto oli vain kaksitoista todellisuuden mittaa leveä, joten jos kiersi tarpeeksi kaukaa, sen pystyi melko helposti välttämään. Hän oli valikoinut kaapelin lähtöpisteen sen perusteella, että koneiston kiertämisestä tulisi mahdollisimman vähän ylimääräistä kulkemista. Hän oli onnistunut optimoimaan reitin noin kaksi ikuisuutta ja seitsemän todellisuutta suorinta mahdollista reittiä pidemmäksi. Se oli hänen mielestään ihan hyvä suoritus.

Seuraavaksi Peelon edessä häämötti valtava vuori. Taivasta kohti kurotteleva valkoisesta kivestä koostuva kallio olisi ollut käytännössä mahdoton ylittää, mutta Peelon onneksi sen läpi kulki siisti ja melko hyvin keinotekoisesti valaistu tunneli. Peelo päätteli sen muodosta, että se oli joskus kauan sitten Biancan basiliskin kaivama. Kärmeksen paluuta ei onneksi tarvinnut enää stressata: Lähetin tiedustelutieto oli varmistanut, että reitti oli selvä ja riskit vaarallisille kohtaamisille olivat olemattomat.

Ennen tunnelin suuta näkyi kuitenkin liikettä. Pikkuruinen otus oli Peelolle entuudestaan tuttu. Tämän lumpeenlehteä muistuttava pää ja kirkkaanoranssit silmät muistuttivat Peeloa muuannen bioklaanilaisesta arkistonhoitajasta. Hän vaihtoi tontun kanssa pari sanaa ja jatkoi sitten matkaansa. Tonttu oli kertonut, että laaksossa tunnelin jälkeen oli muusta joukosta eksynyt menninkäinen, jota kannatti varoa. Peelo vakuutteli tälle, että menninkäiset olivat harmittomia, ja muut kuulumiset vaihdettuaan asteli tunneliin. Sen varrella oli muutama palanut lamppu, mutta se ei Peeloa haitannut. Oli mukavaa kulkea muutama ikuisuus sateelta suojassa.

Valo tunnelin päässä oli kirkas. Kun Peelon silmät tottuivat siihen, tervehti häntä taas loputon meri valkoista soraa. Sitä kutsuttiin Guchelekin haudaksi ja sillä oli hengellistä arvoa monelle Kranalassa vaeltelevalle. Peelo ylitti sen paljoa ajattelematta. Hän oli tullut siihen tulokseen, että oli ajatellut matkan aikana jo niin paljon, että hän olisi ansainnut tauon. Joten hän vain veti kaapelia ja käveli.

Sitten hän saapui tasangolle, josta tonttu oli hänelle puhunut. Kokoa alueella oli niin paljon, että Peelo ei odottanut törmäävänsä joukostaan irtautuneeseen menninkäiseen vahingossa. Ei kuitenkaan mennyt kauaa, kun hänen näkökenttäänsä ilmestyi hitaasti kasvava piste. Sen tummasta ruumiista erotti pian kultaiset kasvot mutta myös jotain muutakin. Jotain sellaista, mitä Peelo ei ollut ennen nähnyt.

Lähemmäksi asteltuaan kävi selväksi, että menninkäinen oli saanut jostain itselleen sateenvarjon. Kirkas ja keltainen sontikka päästi tyydyttäviä ropinan ääniä, kun jatkuva sade iskeytyi siihen. Sateenvarjon pää oli tiukasti maan sisällä ja se nojasi menninkäisen pientä kädentynkää vasten. Peelo oli iloinen menninkäisen puolesta, että sateesta huolimassa Kranalassa ei tuullut lainkaan. Pienikin vire olisi nimittäin lennättänyt varjon tämän hädin-tuskin-otteesta.

Se ei edes värähtänyt Peelon ohittaessa sen. Sen katse, kuten kaikkien aikaisempienkin androidin kohtaamien, oli visusti kohti taivasta ja siellä vellovaa mustaa aukkoa. Sateenvarjon pirteä väri muistutti niistä säikeistä, jotka halkoivat horisonttia Kranalan laitamailla.

Menninkäiskohtaamisen jälkeen Peelo ohitti Muistojen Laakson sen itäpuolelta. Vartiointia oli varmasti kiristetty siellä viimeaikaisten tapahtumien jälkeen, eikä Peelo halunnut myöskään selvittää, millaisen reitin hän joutuisi kaapelin kanssa tekemään, jos haluaisi sieltä ulos mahdollisimman suoraan. Oli parempi kiertää laakso kokonaan kuin testata teoriaa siitä, pääsisikö Yksityisetsivän humalaisista baarimuistoista suoraan Mekaanikon syntymäpäivämuistojen liittymään, vai olisiko hän joutunut harhailemaan kaapelin kanssa muistosta toiseen niin kauan, että olisi joutunut ulos jostain tunkkaisesta Blazglarin kasinomuistosta. Ja kaikki, jotka viettivät Muistojen Laaksossa paljon aikaa, tiesivät, että kasinomuistoja säilytettiin siinä nurkassa, josta oli pitkä matka takaisin polulle.

Joten hän käveli pitkin soraa ja ikuisuudet kuluivat. Seitsemän sellaisen jälkeen hän uumoili lähestyvänsä pohjoista meriporttia. Merta siellä ei tietenkään ollut, eikä porttia, mutta sitä kutsuttiin silti sellaiseksi. Se oli harvoja paikkoja Kranalassa, jossa horisontti oli jotain muutakin kuin valkoista. Maailman reunat kaartuivat siellä sellaisella tavalla, että taivasta normaalisti peittävä valkoisuus rakoili. Peelo oli siitä päätellyt, että kyse oli jonkinlaisesta sumusta. Biancan valheillaan peittämä taivas ei ehkä ollut aina ollut sellainen – tyhjä – vaan toisenlainen taivas oli ehkä paistanut vielä silloin, kun Bahragit hallitsivat. Peelo ei ollut kuitenkaan halunnut kysyä heiltä asiasta vielä. Kuningattaret olivat kokeneet kovia, ja Peelo halusi antaa heille aikaa toipua.

Kaksi Nuhvok-Va:ta heilutteli Peelolle käsiään pienen jyrkänteen päällä. Peelo vilkutti niille takaisin ja pikkuväki katosi nopeasti sen jälkeen takaisin soraan. Peelo tiesi, että niitä oli hieman kaikkialla. Ne muiden onu-kaartilaisten ohella olivat vastuussa Vanhan Parven lukuisista maanalaisista suojapaikoista ja reiteistä. Ensin Peelo oli ollut yllättynyt siitä, ettei Bianca ollut huomannut niiden liikehdintää loputtomien ikuisuuksien aikana. Sitten yksi kerta hän oli todistanut, kuinka pataljoona sähiseviä keskushermostoja oli vain seurannut sivusta, kun Va:t olivat kaivautuneet syvyyksiin heidän edessään. Biancan aaveet eivät olleet tehneet elettäkään niiden seuraamiseksi.

Peelo oli melko varma, ettei Valkoinen Kuningatar todellisuudessa välittänyt, mitä tämän katseen ulkopuolella tapahtui. Tämän valtakunnassa oli väliä vain sillä, mikä näkyi päälle. Se oli valheen verho, jota pidettiin yllä kuin teatterilavastetta. Kaikki tiesivät, ettei se ollut aito, mutta se täytti tehtävänsä juuri sen tarinan kertomiseen. Peelo vain ei ollut vielä aivan varma, millaista tarinaa Bianca yritti kertoa.

Meriporttien toisella puolella hän törmäsi nopeasti taas tuttuihin. Raf’atax, nuori sielunvaeltaja ja tämän ystävät Krana-Su ja Krana-Nui seisoivat vartiossa Hypoteesia kohti johtavalla tiellä. Kranat, perinteiseen tyyliinsä, oli naulattu jonkinlaiseen ilmoitustauluun. Raf’atax tervehti Peeloa ja Peelo tervehti takaisin. Hän kuitenkin pysähtyi näiden luokse vain hetkeksi. Koko vartion kolmikko tiesi, millä tehtävällä Peelo oli, eivätkä he halunneet varastaa tämän aikaa. Krana-Nui oli aistinut etelässä sinä loputtomuutena paljon kummitusten liikehdistää. Krana-Su taas kertoi kuulleensa kellokoneiston suunnalta outoa hyräilyä. Peelo lupasi selvittää asiaa sen jälkeen, kun kaapeli olisi paikallaan.

Matka jatkui, eikä sitä ollut enää pitkälti. Sillä tahdilla Peelo uskoi saavuttavansa Legendojen Pistorasian kuudessa ikuisuudessa ja seitsemässä kuukaudessa. Ei matka eikä mikään. Hänen kärsivällisyytensä palkittaisiin pian.

Niistä ikuisuuksista viisi hän mietti, kuinka piristäisi Tawaa seuraavalla kerralla, kun tapaisi hänet. Hänellä oli asunnossaan melkoiset määrät lahjaksi saatua alkoholia, jolla hän ei tehnyt mitään, mutta adminin aistien sumentaminen ei tuntunut välttämättä viisaalta. Sitten hän mietti, olisiko kokeillut piirtää tälle jotain. Peelo oli siinä ihan hyvä, mutta toisaalta niin oli Tawakin. Hän oli nähnyt muutaman kuvan, jonka admin oli piirtänyt jäsenkirjaan ja tullut tulokseen, että jos tämä halusi jotain, osaisi tämä varmasti tehdä sellaisen itsekin.

Peelo tuli lopulta siihen tulokseen, että ostaisi Tawalle puutarhahanskat. Sormien multaantuminen iltakävelyiden puutarhareissuilla olisivat mennyt huoli. Ehkä hän hankkisi myös jonkin haarniskaan kiinnittyvän kotelon, jossa ne kulkisivat kätevästi mukana. Klaanin linnakkeessa olisi muutama paikka, josta hän voisi niitä etsiä.

Tyytyväisenä päätökseensä hän käytti seuraavat kolmekymmentä vuotta jäljelle jääneestä ikuisuudesta arvuutellen Turaga Manitaloksen viidettä dilemmaa, jossa kyseenalaistettiin materiaalisen todellisuuden arvo. Peelo oli tulossa siihen tulokseen, että Turaga Manitalos ei välttämättä ollut koskaan itse osa materiaalista todellisuutta vaan useamman filosofin ja tutkijan tietynlainen yhteinen luotu persoona. Ajatus kuitenkin katkesi, kun hän saapui odottamaansa risteykseen ainakin kahdella kuukaudella etuajassa. Hän oli huomaamattaan kävellut paljon odottamaansa nopeammin. Kumma laskuvirhe, mutta ei huono asia.

Hieman ennen kuin Hypoteesi olisi ilmestynyt horisonttiin hänen edessään, hän kääntyikin risteyksestä oikealle. Hän ei aikonut vetää kaapelia kaupungin lävitse vaan suuntasi vuorijonon juurelle idässä. Siellä käytiin harvoin. Peelokin tiesi siellä lymyilevistä salaisuuksista vain, koska Suntio oli ne nuoruudessaan kartoittanut. Nyt, kun hänellä oli taas silminnähtävä kiintopiste, jota lähestyä, Peelon ajatukset keskittyivät jälleen pelkkään matkustamiseen. Loppumatka taittui nopeasti. Vuoriston juurelle saavuttuaan hän tarkisti vielä sijaintinsa Baterran reunaa taivaalla mittaillen.

Hän ei ollut aivan varma, miksi ei uskaltanut katsoa aurinkoa itsessään. Se oli kumma tunne. Kuin hänen sisällään olisi ollut joku toinen, joka otti ohjat ainoastaan silloin, kun musta paiste oli kyseessä. Peelo oli yrittänyt huijata itsensä vilkaisemaan sitä monta kertaa. Testattu oli niin muistoista varastetut aurinkolasit kuin odinalaisen sukellusveneen periskoopit. Joka kerta lopputulos oli kuitenkin sama. Katse väisti auringon juuri ja juuri. Sitä pystyi tosin silti käyttää suunnistamiseen. Koska Baterra paistoi aina täsmälleen samassa paikassa, sen avulla liikkuminen oli helppoa.

Hän oli saapunut perille. Jonon korkeimman vuoren reunalla seisoi puoliksi maan sisään uponnut kapseli. Se oli suureksi osaksi läpinäkyvä, joskin sen sisältä ei nähnyt paljoa, koska sen pinta oli ulkopuolelta oudon liman peitossa. Kapselin kansi oli punainen ja siihen oli kirjailtu kaksoiskuningattarien pyöreä tunnus. Se oli reliikki muinaisilta ajoilta, mutta juuri sopiva Peelon tarpeisiin. Se mahdollistaisi monta sellaista asiaa, jotka Bianca olisi varmasti muuten huomannut. Kapseli vain tarvitsi virtaa, ja miltei puolet maailmasta kaapeli perässään kuljettuaan Peelolla oli sille viimein juuri sitä.

Legendojen Pistorasia oli kiinnitetty kapselin juurelle. Peelo pysähtyi ja varmisti, että kaapelin päästä sojottavat metallitangot täsmäsivät siihen. Olisi ollut noloa, jos siinä vaiheessa hän olisi joutunut lähtemään etsimään adapteria. Kaikki näytti kuitenkin olevan juuri oikein. Hän kumartui. Kaapeli iski hieman kipinää yhdistyessään rasiaan, mutta ne liittyivät toisiinsa silti saumattomasti. Peelon oli pakko hymyillä maskinsa alla. Hänen työnsä kantoi hedelmää.

Sähkö virtasi kapseliin, joka alkoi humiseta. Sitten sen kansi lähti kiertymään hitaasti auki ja sankkaa vihreää savua purkautui sen sisältä. Kansi jysähti lujaa maahan. Sen sisältä näkyi ilmiselvää liikettä. Peelo oli ristinyt kädet selkänsä taakse ja odotti, kunnes kaksi punaista kättä tarttui kapselin reunaan sen sisältä ja hopeiset kasvot kurkistivat sen sisältä.

”Hei”, Peelo sanoi.

Hopeisen Mirun omistaja nyökkäsi, veti itsensä käsillään ulos kapselista ja laskeutui soraan Peelon eteen. Killjoy raksautteli niveliään ja ojensi sitten kätensä Peelolle, joka välittömästi tarttui siihen.

”Pitkästä aikaa, Peelo”, Killjoy hymähti.

”Niin on”, Peelo nyökkäsi. ”Saimme viestisi. Meillä on kaikki valmiina.”

”Loistavaa. Täällä ei ole muuten koskaan ennen satanut”, Killjoy ihmetteli.

”Ei minunkaan ollessani”, Peelo myönsi.

Peelo tarkisti vielä kaapelin liitoskohdat kapselista, ennen kuin lähti johdattamaan Killjoyta kohti määränpäätään. Killjoyn Peeloa huomattavasti raskaammat askeleet upposivat soraan melko syvälle. Sen väleihin kertynyt vesi litisi, kun he matkasivat kohti Hypoteesia.

”Oletko aivan varma, että Bianca ei tiedä läsnäolostani?” Killjoy murehti. Peelo nyökytteli vakuuttavasti päätään.

”Vanhojen Valtiaiden suojat ovat taas päällä. Tuon kaapelin tuoman virran pitäisi riittää moneen hienoon asiaan. Kapselisi pitäisi sulautua Kranalan muun sähköistyneen toiminnan utuun. Ja mikä parasta, Hypoteesiin saadaan viimein sähköä.”

Killjoy katsoi maata pitkin viistävää kaapelia, jota he parhaillaan seurasivat kohti Hypoteesin risteystä. Hänellä ei ollut hajuakaan, kuinka Peelo oli sen löytänyt ja kuinka kaukaa tämä oli sen vetänyt. Hän oli kuitenkin huojentunut siitä, että hänen saapumisensa oli pysynyt salaisuutena. Hän luotti Peelon sanaan siinä. Oli aina luottanut.

”Näytät täällä erilaista kuin yleensä”, Peelo huomioi. Punahopeinen mies näytti paljon enemmän toalta kuin siltä haarniskoidulta jätiltä, johon Peelo oli tottunut.

”Se lienee, miten tänne matkustaminen toimii. Näytämme siltä, miltä kuvittelemme näyttävämme. Ainakin, jos matkaamme tänne vain hengessä”, Killjoy selitti.

Peelo katsoi alaspäin. Hänen kätensä ja jalkansa olivat täsmälleen niin kuin todellisuudessakin.

”Sinäkö siis kuvittelet itsesi tuon näköiseksi? Onko haarniskasi vain tuossa päällä?”

Killjoy ei oikein tiennyt, kuinka vastata. Hän toivoi, ettei androidi kaivelisi asiaa hirveästi enempää, joten hän laittoi pelimerkkinsä kaikkein yksinkertaisimpaan vastaukseen.

”Tämä on, miltä näytin ennen.”

”Vai niin”, Peelo sanoi ja pysähtyi miettimään hetkeksi. ”Pidän siitä haarniskastasi enemmän. Siinä on varmaan aika paljon säilytystilaa vaikka puutarhahanskoille.”

Killjoy vilkaisi Peeloa pöllämystyneenä. Hän kuitenkin tuli siihen tulokseen, että jos hän tahtoi keskustelun päättyvän, olisi parempi olla kysymättä tarkentavia kysymyksiä.

He jatkoivat kävelemistä Peelon johdolla. Killjoy näki Hypoteesin pilvenpiirtäjien siintävän oikealla puolellaan, mutta päätellen Peelon suunnasta, sen sisäänkäynti oli jossain muualla. Hän ei tietoisesti ollut koskaan vieraillut niin pohjoisessa. Hänen aikaisemmat sielunmatkansa olivat heittäneet hänet aina täysin satunnaiseen paikkaan, jonka jälkeen hän oli harhaillut aina ties minne. Vasta Peelon kapseli-innovaation myötä hän oli onnistunut ilmestymään täsmälliseen paikkaan.

”Oletan, että tonttumme ovat kunnossa?” Killjoy tiedusteli.

”Kyllä”, Peelo nyökkäsi. ”Geeveellä on ollut Vaehranin mukaan hieman vaikeaa viime aikoina, mutta hän on kunnossa. Etsivä on ollut merillä jo jonkin aikaa, mutta Jardirt valvoo, ettei mitään pahaa satu. On mahdollista, että hän on jo palannut sillä aikaa, kun olen ollut täällä. Heidän matkallaan on moderaattorien hyväksyntä.”

”Olen yllättynyt”, Killjoy tuumasi. ”Miksi Etsivä edes tahtoi pois saarelta? Hän ei tee sitä kovin usein.”

”Hän tahtoi Kristallisaarille. Pitkä matka, mutta Paaco näki asian niin, että Notfunin taidoilla he saattaisivat päästä merisaarrosta ohi. Jardirt on tiputellut radiopoijuja pitkin matkaa. Heidän reittiään on ollut helppo seurata.”

Killjoy naurahti. Harva tajusi, kuinka monta askelta edellä Paaco oli, mitä tuli tiedustelemiseen.

”Oletan, että niillä poijuilla yritetään uudelleenluona yhteyttä ulkomaailmaan”, Killjoy mietti.

”Niin. Pohjoisesta saadaan nyt taas vähän uutisia. Pari xialaista asemaa lähinnä, mutta se on enemmän kuin aikaisemmin.”

”Hyvä. Ja hyvä, että tontut ovat tallessa.”

Peelo oli siitä samaa mieltä. Hänen tonttuvahtinsa oli alkanut siitä päivästä, kun Creedy oli saanut surmansa Sarajin miekasta. Viesti Killjoylta oli tullut nopeasti sen jälkeen, kun se oli tälle paljastunut. Siitä lähtien Peelo oli tehnyt kaikkensa, että lopuilla Bio-Klaanin tontuilla olisi kaikki hyvin. Killjoy oli selitellyt pyyntöään turvallisuusteknisenä operaationa huomioiden tonttujen yhteyden Biancaan. Peelo tosin oli nähnyt läpi Killjoyn aikeista. Suojelumandaatti oli tullut muustakin kuin vain strategisesta viisaudesta. Jollain asteella Killjoy selvästi koki olevansa vastuussa pikkumiesten hyvinvoinnista.

He saapuivat taipaleen päätteeksi Hypoteesin risteykseen. Peelo johdatti Killjoyn siitä kääntymällä viimein pilvenpiirtäjien muodostamaa rinkiä kohti. Ne olivat tosiaan niin tiiviisti toisissaan kiinni, ettei mistään muualta olisi päässyt ringin sisäpuolelle. Nyt heidän edessään kuitenkin häämöttivät portit. Kaksi oviaukon eteen kaatunutta rakennusta oli viritetty jonkinlaisilla vaijereilla suureen messinkiseen mekanismiin. Rattaat, jotka koneistoa pyörittivät, näyttivät aivan Biancan koneistosta varastetuilta. Tarina siitä, kuinka Peelo ja Viides Kohrak-vartiosto olivat ne saaneet, olisi varmasti huvittanut Killjoyta, mutta Peelo tiesi, että nyt ei ollut aika seikkailukertomuksille.

Yhden pilvenpiirtäjistä ikkunasta väläyteltiin kirkasta valoa heitä kohti. Peelo vilkutti sille vastaukseksi. Sitten ei tapahtunut hetkeen mitään, kun mekanismia käynnisteltiin Hypoteesin puolelta. Lopulta kahden valtavan jyrähdyksen myötä molemmat kaatuneet pilvenpiirtäjät alkoivat nousemaan ylös. Portit aukenivat kaksikolle. He kiristivät tahtiaan ja marssivat huolestuttavasti edestakaisin heiluvien rakennusten ali sisälle. Peelo suunnitteli jo mielessään uutta, sähkökäyttöistä menetelmää porttien hallinointiin. Se olisi nyt mahdollista, kun Legendojen Pistorasia oli toiminnassa.

Näky oli yllättävä mutta samalla äärimmäisen vaikuttava. Taistelussa tuhoutuneen Hypoteesin kaupungin keskelle oli raivattu valtava aukea, jota asutti kirjava väkijoukko telttoineen ja pienine katoksineen. Rakennukset tarjosivat suojaa niille asukeille, jotka olivat jääneet ilman omaa muistoaan basiliskin ja bahragien taistelun jäljiltä. Killjoy tunnisti monet niistä Metru Nuin sodan osanottajiksi. Tai ainakin kummallisen ja spekulatiivisen version siitä sellaisiksi.

Sitten jostain rakennusten välistä kuului nopeita askeleita. Pieni punainen asia juoksi tuulispäänä heitä päin, ohitti Peelon ja syöksyi halaamaan Killjoyn jalkoja.

”C-creedy?”, Killjoy parahti. Tonttumies puristi hänen jalkojaan koko ajan lujempaa. Kun tämä viimein erkani, Killjoy näki, että tämän silmät olivat vetiset. Siitäkin huolimatta tämän kasvoilla oli leveä hymy.

”En uskonut, että näkisimme toisiamme enää”, Creedy naurahti hieman vaikeasti. ”Olen… tosi iloinen, että olin väärässä.”

”Niin minäkin”, Killjoy sanoi. Peelo näki, että hän näki valtavasti vaivaa siihen, että onnistui pitämään itsensä kasassa.

”Oletko kunnossa? Kuinka voit?” Killjoy kysyi. Creedy kohtautti olkiaan.

”Ihan hyvin kai kuolleeksi. Olemme Lähetin kanssa muistelleet paljon menneitä. Ja Peelo on pitänyt meile seuraa. Yllättävän hyvin me ollaan pärjätty huomioiden, miten vähän tekemistä täällä on.”

”Oletan, että hänen läsnäolosi on sinun ansiotasi?” Killjoy mietti Peeloa kohti viittoillen.

”Creedyn minulle jättämä datamuisti sisälsi ohjeet dynamon valmistamiseen. Ilman sitä en usko, että olisin koskaan päässyt tänne”, Peelo kertoi.

”Et koskaan kertonut minulle, että olit ehtinyt ratkomaan sen mysteerin”, Killjoy ihmetteli. Creedy heilutteli käsiään edestakaisin hieman nolostuneena.

”No en minä oikeastaan, vaan Niz. Hän jätti sen minulle sen jälkeen, kun asetuin Klaaniin. Pahan päivän varalle, hän sanoi. Sitä se kyllä olikin. En ymmärtänyt, ennen kuin vasta jälkeenpäin, että sen tarkoitus oli antaa jonkun seurata minua tänne.”

”Niinpä tietenkin”, Killjoy huokaisi. Totta kai Nizillä oli asian kanssa jotain tekemistä. Tällä kertaa hän ei kylläkään voinut valittaa. Peelon läsnäolosta Kranalassa oli ollut valtavasti hyötyä.

”Olen pahoillani siitä, mitä tapahtui”, Killjoy sanoi. ”Sekä sinulle että Lähetille. Jos olisin tiennyt, mitä Saraji puuhaa, olisin –”

”Äh, ei se sinun syytä ollut!” Creedy ähkäisi. ”Sitä paitsi kuolleena oleminen ei ole yhtään niin kamalaa kuin sanotaan. Ainakin niin kauan, kun pysyttelee kaukana siitä kellosta.”

Killjoy hymähti. Creedyn sanat eivät paljoa hänen omatuntoaan helpottaneet, mutta hän oli silti iloinen, että tämä näytti niin hyvinvoivalta huomioiden, että oli tosiaan kuollut.

He lähtivät kolmisin jatkamaan matkaa syvemmälle Hypoteesiin. Soran sijasta suurin osa kaupungin maasta oli valkoista mukulakiveä. Viemäröintiä siellä ei selvästi ollut, sillä vettä oli alkanut kertymään alavammille alueille huomattavat määrät.

”Minä en muuten tiennyt, että tunnette toisenne”, Killjoyn ja Peelon perässä harppova Creedy tokaisi. Killjoy vilkaisi androidia vierellään ja käänsi sitten niskansa taakseen ja hidasti hieman vauhtia.

”Kävin Tawastialla keikoilla aika usein. Peelo oli siellä monesti lämppärinä. Tutustuimme yhden Revonhänthäisen keikan jälkeen”, Killjoy selitti.

”Se oli hieno ilta”, Peelo muisteli. ”He soittivat Digitaalisen Maailman silloin ensimmäistä kertaa yleisölle. Oli kunniallista, että he pyysivät minua lämmittelemään yleisön juuri sinä iltana.”

Siitäkin illasta oli jo vuosia. Killjoyn oli pakko myöntää kaipaavansa Tawastian aulan likaisia kokolattiamattoja ja baaritiskin sitä tahmeaa kulmaa, jota kukaan ei saanut jostain syystä epätahmautettua.

Peelon marssiessa edeltä Killjoy pysähtyi kiinnitettyään huomionsa torin laidalle kaatuneen rakennuksen kylkeen pystytettyyn pöytärykelmään. Sen ympärille kerääntyneet vaeltajat erosivat ympäröivästä hypoteettisesta kirjavuudesta siinä, että ne tuntuivat jo kaukaa paljon muita todellisemmilta. Mitään konkreettista eroa hahmojen käytöksissä ei ollut, mutta Killjoy tunsi eron syvällä arkkisydämensä perukoilla.

”Suntio ja Lähetti ovat edelleen matkoilla, mutta heidän pitäisi palata pian”, Peelo kertoi Killjoylle. ”Zyglakit ovat jo saapuneet ja ovat valmiita keskustelemaan.”

”Täällä on niitä paljon enemmän kuin ennen”, Killjoy sanoi huomionsa ääneen.

”Ryhdyimme ottamaan heitä sisään sen jälkeen, kun haamujen partiot tasangoilla alkoivat lisääntyä”, Peelo selitti. ”Yhteenottoja ei ole vielä ollut, mutta moni heistä koki niiden läsnäolon niin epämukavaksi, että he pyysivät saada leiriytyä täällä. Ryhmä, jota olemme tulleet tapaamaan, odottaa meitä jo.”

”Haluat puhua zyglakeille?” Creedy ihmetteli.

”Niin”, Killjoy myönsi. ”Professori Mavrah on tehnyt kovaa työtä Metru Nuilla ja kaiveli minulle yhteyksiä erään kokemani asian ja tekemämme arkeologisen löydön välillä. Kaikki tiet johtavat zyglakeihin. Eikä liene sattumaa, että tämä paikka on aina vilissyt niitä.”

”Onneksi pieni Focaxas auttoi minua keräämään seurueen”, Peelo myhäili. ”Heitä ei ole vaikea löytää, mutta tietäjiin ei silti yleensä törmää vahingossa.”

Lähestyessään huonekaluleiriä Killjoy huomasi myös muunlaisia rakennelmia. Paikalle oli pystytetty telttoja… nojatuolien ja sohvien päällyskankaista? Killjoy huomasi, kuinka yksi zyglak nylki sohvaa ja teki sen verhoilusta mattoja. Seuraava lisko tuli paikalle ja vei mattoja telttaan.

”Mistä kaikki tämä tavara on peräisin?” Killjoy ihmetteli. Yhdelläkään ainoalla käynnillään hän ei ollut nähnyt mitään muuta ”fyysistä” tavaraa kuin mitä sinne saapuneilla matkaajilla oli päällään.

”Nurukan ja Xen avasivat täältä muistoja samalla, kun Valkoisen käärme yritti syödä heitä”, Peelo selitti. Killjoysta tuntui, että tämä vitsaili, mutta oli tuntenut androidin tarpeeksi pitkään, että tiesi, ettei tämä tehnyt niin.

”Siitä jäi aika paljon tavaraa, jota Suntio ei viitsinyt työntää takaisin muistoihin. Metru Nuin vaihtoehtoiset sodat saavat selvitä ilman muutamaa huonekalua.”

”Vai niin”, Killjoy huokaisi. He olivat jatkaneet kävelyä leiripisteiden halki. Nyt he lähestyivät joukkiota, joiden katseet kääntyivät välittömästi heitä kohti. Piirissä istui kourallinen todentuntuisia zyglakeja taitavasti kasatun telttakatoksen alla.

”Kreeh!” liskopiirin kummallisimman näköinen jäsen rääkäisi saapujat huomatessaan. ”Tinaukko suvaitsee siis saapua! Tervehdys Peelo, tervehdys… suuri ja pieni tinaukko!”

Muut zyglakit nousivat ja nyökkäsivät tervehdyksenä. Killjoy nyökkäsi varovaisesti. Creedy vilkutteli iloisena liskojoukkiolle, kun taas Peelo oli ristinyt kätensä selkänsä taakse ja kierrätti katsettaan kahden osapuolen välillä.

”Killjoy, kenraali” Peelo esitteli ison punaisen miehen. ”Tietäjä Fatizax, heimojen viisain tietäjä. Vanhojen totuuksien viimeinen väittäjä. Päällikkö Racxelin uskollinen palvelija. Myöhässä käräjävalmisteluista”, Peelo esitteli hieman kärsimättömän näköisen liskon.

”Kreeh…” Fatizax painoi päänsä maahan. ”Entä tuo pikkuruinen?”

”Hei, olen Creedy”, Creedy vastasi. Pikkumies oli nähnyt Bio-Klaanissa ollessaan vain yhden zyglakin, eikä se ollut yhtään niin jännittävän näköinen kuin Hypoteesissa leiriytyvät.

Zyglak-tietäjä kalankallossaan nyökkäsi hyväksyvästi. ”Ja tämä nuori tässä on puolestaan Meixez. Eräänlainen oppilaani, voisi sanoa”, hän esitteli. Punamusta lisko Fatizaxin vierellä nyökkäsi jäykästi, ja Fatizax jatkoi muiden piiriläisten esittelyä.

”Ja tämä meidän pikkuruisemme on Focaxas. Näin meidän kesken…” Fatizax madalsi ääntään. ”Minulla ei ole aavistustakaan, miten tollanen pänä osaa henkivaeltaa. Kreeh… nuorissa on voima, mutta että noin pienessä…”

”Aaaa-glxblt!” Focaxas jokelteli tyytyväisenä ja kipusi ketterästi Fatizaxin olkapäälle katsomaan saapuneita. Tietäjä jatkoi piiriläisten esittelyä yksi kerrallaan. Liskot nyökkäsivät nimensä kohdalla ja asettuivat sitten taas kyykkyyn.

”Ja minä olen Juurlok”, roteva, hailakan punainen zyglak nyökkäsi viimeisenä ja suoristui täyteen pituuteensa. ”Olen tämän henkipiirin varsinainen johtaja. Vaikka toki Fatizax tässä onkin kokenein tietäjämme, ja järjestänyt tämän… tapaamisen.”

Killjoy mittaili Juurlokia katseellaan. Tämän pukeutuminen erosi jonkin verran muista ympäröivistä zyglakeista. Sillä oli yllään tummanharmaita panssarinpalasia, joissa oli ärhäkän näköisiä piikkikoristeita. Ero oli tarpeeksi suuri, että Killjoy päätteli tämän juontavan joistain muista heimoista kuin niistä, jotka elivät Bio-Klaanin saarella.

”Hyvä tavata teidät”, Juurlok lausui. ”Fatizax on oikeassa. Enteitä on ilmassa paljon.”

”Olen kiitollinen, että suostuitte tapaamaan minut näin lyhyellä varoitusajalla”, Killjoy myönsi ja tuttavallisuutta edistääkseen asettui risti-istuntaan valkoiselle kivelle zyglakien eteen.

”Peelo kertoi minulle, että saattaisitte voida valaista minua liittyen erääseen… kohtaamiseen, johon jouduin hiljattain.”
”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Vai pitää ukko Peelonen meitä tietotoimistona? Tai ehkä juorukelloina?”

”Ajattelin itse asiassa, että tiedätte vain enemmän kuin muut”, Peelo tarkensi. Tämä kuulosti ihan vähän harmistuneelta.

”… krhm, niin, lupauduin kyllä auttamaan”, tietäjä vastasi ja röyhisti kurkkupussiaan kalankallopäähineen alla. ”Katsokaas… sateet ovat palanneet!”

Killjoy ja Creedy vilkaisivat toisiaan. ”Niin, täällä on tosiaankin satanut”, Killjoy totesi. ”Tarkoitat, että niin on käynyt ennenkin?”

”Muistan sen kuin eilispäivän!” Fatizax huudahti. ”Muistan sen paremmin kuin eilispäivän! Oikeastaan…”

Tietäjä piti pienen tauon ja yski pari kertaa. ”En kyllä muista eilistä kovin hyvin. Kreeh! Mutta sateen! Sen muistan! Tämä on voimallinen enne! Voimallisempi kuin Makuta Nuin kahvinpurut! Tai se kun Makuta Nui ilmestyy paahtoleipään!”

Juurlok näytti kysyvältä. ”Ilmestyy paahtoleipään?”

Nuori zyglak Fatizaxin vieressä huokaisi. ”Fatizaxin kotisaarellamme palvoma, tuota, henkiolento, on opettanut tietäjällemme paljon. Kuten paahtoleivän.”

”Juuri niin, Meixez! Juuri näin! Ja hilloa, ja sellaista vaaleanpunaista mössöä siinä päällä!”

Mei pudisti päätään ja vajosi syvemmälle kyykkyyn. Fatizax oli viisas henkimaailman asioissa, mutta vanhuksen kanssa oli aina sosiaalisesti noloa.

Creedy näytti siltä, että olisi halunnut kysyä miljoona tarkentavaa kysymystä. Killjoy ja Peelokin olivat vaihtaneet katseita Makuta Nuin nimen kuultuaan. Killjoy ei kuitenkaan ollut tullut vakoilemaan ystävänsä kulinaarisien luentojen seurauksia.

”Mutta niin, niistä sateista”, Killjoy yritti ohjata keskustelua taas oikeille raiteille.

”Niin, sateet, ne ovat enne! Ja siksi minä autan nyt teitä… henkimaailmassa puhaltavat pian uudet tuulet!”

”Sateet. Ovatko ne… Äidin tekosia?” Killjoy kysyi. Tämä varoi ä-sanaa niin selvästi, että kaikki läsnäolevat huomasivat sen. Myös Mein niskasulat kohosivat heti, kun sana lausuttiin.

”Hmm, kreh, hmm…” Fatizax mutisi. ”Tekosia? Ehkä, ehkä ei. Tekeminen kuulostaa siltä, että hän tekisi niin tarkoituksella. Ehkäpä olisi oikeammin sanoa, että sataa hänen vuokseen! Sataa, koska hän on!”

”Erikoista”, Peelo huomioi. ”En ole kuullut kenestäkään, joka pelkällä läsnäolollaan saisi pilviä muodostumaan.”

”Pah! Tinaukon tinamietteitä! Näettekö tälläkään taivaalla yhtään pilveä? Ja silti ropisee. Ei, sade on osa meren äitiä. Sillä merihän on vettä!”

Killjoy ei ollut varma, mitä mieltä olla siitä, että hänen vastauksena oli saanut lopulta muodon ”meri on vettä”. Informaatioarvo oli jotenkin nyt hukassa, joten Miruaan raapiva mies muotoili seuraavan kysymyksensä niin, että saisi siihen täsmällisemmän vastauksen.

”Kuka hän on?”

Kysymys sai piirin zyglakit liikkumattomiksi. Kaikki käänsivät katseensa Fatizaxiin.

”Kreeh… kuka on merten äiti…”

Fatizax asettautui täysin matalaksi valkealle soralle ja sulki silmänsä. Zyglakin häntä laskeutui maahan ja kynnet upposivat soraan. Liskovanhuksen hengitys rahisi.

”Hän… muistelee”, Mei selitti henkiopettajansa toimintaa. Punamusta lisko puristi silmänsä kiinni ja auki ja kiinni muutaman kerran epämukavan näköisesti. Hän tunsi piirin ja muukalaisten katseen polttavana, mutta jatkoi silti. ”Fatizax kertoi minulle, että kun on ’vanha kuin taivaankupu’, muistaminen vie veronsa. Kuulemma… kuulemma… kuulemma…”

Killjoy huomasi, että asian selittäminen oli Meixezille vaikeaa. ”Kaikessa rauhassa.”

Mein jäänsiniset silmät löysivät Killjoy katseen. Zyglak veti muutaman kerran hitaasti henkeä ennen kuin jatkoi. ”Kuulemma henkimaailmassa muistot aina löytyvät, kunhan malttaa asettua aloilleen ja kuunnella maaperää.”

Kaikki olivatkin hiljaa, kunnes Fatizax kohta kohosi taas kyykkyyn. Ei itselleen tyypilliseen tapaan terävillä ja sätkivillä liikkeillä, vaan hitaasti ja varovaisesti, kuin ikivanha olento aikojen alusta.

”Meren äiti…” Fatizax kähisi hiljaisella äänellä. ”Gah’Malok… hänestä me kaikki tulemme. Zyglakit… meri… syli…”

Killjoy kumartui varovaisesti lähemmäs. Fatizax jatkoi. ”Meren äiti on sekä viileä syvyys että kimaltava pinta. Hän on vellova meri itsessään… ja meri on jokaisen zyglakin todellinen koti ja elinehto. Mutta hän on myös… oli myös…”

Mei huomasi, että vanhukselle teki pahaa seisoa edes kyykyssä, ja asettui tukemaan tätä. Peelo asettui Fatizaxin toisen kainalon alle.

”Hänen sylinsä oli niin turvallinen”, tietäjä jatkoi. ”Se oli liian turvallinen… me menetimme suhteellisuudentajumme, me teimme temppeleitä, me teimme valtakunnan… me marssimme… syvä imperiumi…”

Juurlok puhui matalasti: ”Tarvitsetko tauon? Jotain juotavaa?”

Fatizax pudisti päätään ja jatkoi. ”Äidin aikana me olimme kohtuuttomia… mutta se ei ollut äidin vika. Se oli meidän vikamme. Ei ollut oikein, että äiti… että äiti… että äiti silvottiin. Se synti on niin raskas, että yhä on henkimaailma kuopalla.”

”Silvottiin”, Killjoy toisti. ”Olen kuullut tuon ennenkin, että äidille tehtiin jotain. Mitä oikein tarkoitat? Kuka hänet silpoi?”

”Äitiä satutettiin… häntä iskettiin, hänestä otettiin irti paloja kuin teuraseläimestä, ja hänet vietiin pois. Enää hän on vain kaiku meren yllä, heijastus tyynessä pinnassa. Siten hänet silvottiin. Vähennettiin ja vietiin. Ja että kuka…” Fatizax pudisti päätään. ”Sen olen tarkoituksella unohtanut, ja vannonut, etten etsi sitä muistoa käsiini. Kosto sumentaisi mieleni, alkaisin kuiskia verisiä sanoja päälliköiden korvaan ja johtaisin koko kansan turmioon. Ei, en tiedä, kuka äidin silpoi. En halua tietää. En voi tietää!”

Mei paransi asentoaan Fatizaxia vasten ja auttoi tietäjää säilyttämään tasapainonsa. Hän ajatteli Guechexin sanoja Alinnelin jäänteistä Bio-Klaanin pihamaalla.

”Minulle riittää vähempi tieto…” Fatizax jatkoi. ”Minulle riittää se tieto, että äiti silvottiin rangaistuksena syvän imperiumin synneistä… teimme liian korkeat tornit ja liian väkevät sotajoukot. Niin toimme katastrofin itse itsellemme, ja siitä asti olemme hylänneet haaveet valtakunnasta.”

Killjoy oli ristinyt kätensä ja roikotti päätään hieman Fatizaxia kuunnellessaan. Creedy oli istunut kertomuksen aikana hänen vierelleen ja tuijotteli tietäjää lumoutuneena. Kralhin päässä raksutti ajatuksia toistensa perään. Mavrah oli osunut naulan kantaan arvioidessaan, että zyglakit olisivat oikea paikka lähteä kyselemään Äidistä. Hän ei silti ollut varma, oliko oppinut mitään sellaista, joka auttaisi häntä ottamaan seuraavan askeleen. Ajatukset Ko-Metrussa kouristelevasta vahkitytöstä kuitenkin saivat hänet puskemaan syvemmälle. Oli turha piilotella mitään. Fatizax oli kertonut hänelle avoimesti, mitä tiesi, joten tuntui vain oikealta kertoa tälle suoraan, mitä hän halusi.

”Kuinka voin löytää hänet?”

”Jos äidin voisi löytää, emme kyykkisi tässä”, Fatizax sanoi käheästi ja viittoili piirin zyglakeja. ”Äitiä ei voi löytää, niin paljon hänestä vietiin pois. Ainoa keino olisi, että äiti löytää sinut.”

Killjoy huokaisi syvään. Peelon merkisevä vilkaisu viesti, että oli todellakin aika sanoa se, mikä Killjoysta itsestäänkin tuntui yhä hullulta.

”Hän löysi minut jo kerran.”

Zyglakien keskuudessa vilkuiltiin toisiaan. Fatizaxin kasvot kurtistuivat sellaisella tavalla, että Killjoy ei tiennyt liskokallon edes taipuvan sellaiseen.

”Kreeh!” Fatizax rääkäisi. ”Sinut? Mitä äiti… etkö sinä ole joku… iso muovisoturi ja bio-klaanilaisten kaveri! Mitä äiti… krhm… kreeh… niin…”

Fatizax toi kasvonsa lähelle Killjoyn omia ja jatkoi: ”Mutta sateet ovat kyllä palaneet… ja sitä paitsi. Sinä haiset zyglakilta.”

Mei, Juurlok ja muut olivat ensin yllättyneitä (”Huu-glxblt!?”), mutta… Fatizax oli oikeassa. Jokin muukalaisen hajussa oli tuttua.

Killjoy huokaisi syvään. Tämä oli se asia Steltinmeren kohtaamisessa, mitä hän oli tarkoituksella yrittänyt olla miettimättä. Muutama lanka oli kuitenkin yhdistynyt keskustelun aikana. Ja jokaisen niistä myötä Äidin sanoissa tuntui olevan vähän enemmän järkeä.

Hän napautti kyljessään sijaitsevaa pientä painiketta kolmesti. Hän ei ollut varma, tarvitsiko hänen tehdä niin, vai olisiko henkimaailmassa asian kovaa ajatteleminen riittänyt, mutta niin Killjoy oli sen nuoruudessaan aina tehnyt. Zyglakit – ja Peelo – katsoivat silmät pyöreänä, kun Killjoyn rintakehä aukesi keskeltä. Orgaanisten lihasten, johtomeren ja mekaanisten pumppaavien härvelien keskellä loisti punainen kirkas kuula.

”Kenties tämä selventää asiaa hieman”, Killjoy pohti. ”Hän kutsui minua lapsekseen. Eikä sellaisella hengellissä tavalla. Hän tarkoitti sitä… jotenkin konkreettisemmin.”

Fatizax siristeli hetken silmiään ja tuijotti kuulaa. Hän tarttui kalankallopäähineeseensä ja nosti sen pois. Tietäjän sieraimet aukesivat täyteen kokoonsa, kun tämä nuuhki konemiehen sisältä virtaavaa hajua.

”Se se on!”, Fatizax huudahti, nyt jo selvästi äskeistä virkeämmin. ”Tuo pallo on zyglakia!”

Killjoyn miruntapainen valahti tavanomaista paljon vaaleammaksi. Creedy oli noussut sen verran, että hän näki tuijottaa Killjoyn sisuksiin. Miehen itsensä reaktio vaihtui kuitenkin nopeasti jotain merkittävää tajunneesta takaisin isään, joka oli Valkoisen valtakunnassa tehtävällä.

”Joten… hän ei valehdellut”, hän huokaisi. Hän ei oikeastaan kaivannut enempää. Fatizax kohahti taaksepäin, kun Killjoy painoi nappia uudestaan ja luukku hänen rintakehässään sulkeutui.

”Näyttää melkein toalta… mutta ehtaa zyglakia sisältä”, Fatizax päivitteli. ”Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää. Onkos tuo ollut aina tuolla? Vai heräsitkö jonain aamuna zyglak-pallo sisälläsi?”

Killjoyn piti aidosti miettiä vastaustaan. Kaikki, mitä hän tiesi itsestään, oli Nizin hänelle kertomaa. Niistä ensimmäisistä kohtaamisista hän ei muistanut kuitenkaan kovin paljoa. Muistijälki oli jäänyt ainoastaan veden toan hymystä ja lämpimästä tervetulotoivotuksesta elävien kirjoihin.

”Minä olen kaiketi ollut aina tällainen. Kuula itsessään taas… paras arvauksemme on, että ne ovat peräisin vanhasta Selakhiasta. Se kellossa roikkuva kusiainen ei ole suostunut antamaan paljoa vastauksia, vaikka oletankin, että hänellä on näiden kanssa jotain tekemistä.”

”Kellopeliroisto!” Fatizax tuhahti. ”Se tikittävä maanvaiva! Oletko tekemisissä sen kanssa? Kannattaa varoa mitä vastaat, olin aikanani heimon tarkin keihäänkäyttäjä, kuules!”

Killjoy ei voinut estää itseään naurahtamasta. Riski diplomaattiselle selkkaukselle vaikutti uhasta huolimatta vain pienenevän.

”Tarina on aika pitkä… mutta tiivistettynä, yritän repiä häntä irti tosimaailman katosta enemmän tai vähemmän kirjaimellisesti. Antaisin mitä vain, että saisin kellot sammutettua.”

”Ai… no, hyvä!” Fatizax vastasi. ”Kyllä se kuule taitaa olla niin, että olet palloinesi ainakin sen verran zyglak, että ymmärrät nämä jutut. Jos se kerta on ollut sisälläsikin aina. Kreeh…”

”Mainitsit vanhan Selakhian”, Juurlok puuttui keskusteluun. ”Miten Selakhia tähän liittyy?”

Killjoy pysähtyi taas miettimään, mutta se olikin Peelo, joka tällä kertaa puhui.

”Teoria on vielä hieman kesken, mutta uskomme, että Valkoinen on jonkinlainen vanhan selakhin haamu. Tai kuvajainen. Hänen olemuksensa on jollain tapaa kummallinen. Yritämme edelleen selvittää, millä tapaa.”

”Niin, täällä kyllä kohtaa kummituksia”, Fatizax vastasi ja räpsytti vilkkuluomiaan. ”Mutta että tosimaailman… katossa… Kreeh, sano, jos voimme auttaa sinua kellojen vaientamisessa. Henkimaailma oli kauneimmillaan meren äidin aikana, mutta siskosten valtakausikin oli yhtä juhlaa kellopelipälliin verrattuna.”

”Arvostan tarjousta”, Killjoy sanoi. Hän ei ehkä ollut tullut etsimään liittolaisia, mutta oli huojentavaa huomata, että edes henkimaailmassa Biancan tekemisiä ei katsottu sormien läpi.

”Tällä hetkellä suurin ongelmamme on, että emme oikein vielä ymmärrä häntä.”

Killjoy osoitti sitten taivaalle.
”Hän ja hänen… vastaparinsa yrittänevät aiheuttaa tosimaailmankin taivaalle jotain tuollaista.”

Kaikki läsnäolevat tiesivät, että Killjoy viittasi keskellä taivasta leimuavaan mustaan aurinkoon. Peelo oli kuitenkin ainoa, joka huomasi, että Killjoy oli katsonut siihen suoraan ja sen jälkeen vain kääntänyt katseensa takaisin keskusteluun. Se oli ensimmäinen kerta koskaan, kun androidi oli nähnyt kenenkään tekevän niin.

”Musta aurinko yllä merten…” Fatizax henkäisi. ”Tiesin, että vihaan sitä tyyppiä syystä. Kreh!”

Mei nielaisi. ”Fatizax… mitä se tarkoittaa?”

”Kreeh… en tiedä.”

”Sitä paremmalla syyllä minun täytyy päästä puhumaan Äidille uudestaan”, Killjoy painotti. ”Jos hän oli täällä ennen sitä, hän saattaisi tietää siitä jotain. Muiden asioiden ohella…”

”Jos rohkenen kysyä”, Juurlok puhui. ”Mikä saa sinut haluamaan hänen luokseen niin palavasti?”

Killjoyn hampaat kirskahtivat äänekkäästi toisiaan vasten. Hän ymmärsi, että tässä keskustelussa ei pidetty salaisuuksia. Se kuitenkin tarkoitti sitä, että hän joutui sanomaan sen asian taas kerran ääneen. Ja se todellisuus sattui joka kerralla vähän enemmän.

”Minun tyttäreni tekee kuolemaa”, Killjoy sai lopulta sanotuksi. ”Äiti auttoi minut pelastamaan hänet kerran, mutta se ei lopulta riittänyt. Hänellä täytyi olla siihen joku syy. Vaihtoehdot alkavat käydä vähiin ja viimeisiä oljenkorsiani on toivo siitä, että hän auttaisi minua pelastamaan hänet vielä uudestaan.”

Zyglakit katsoivat Killjoyta. Kralhi ei ollut tottunut lukemaan liskojen ilmeitä, eikä ollut aivan varma siitä, mitä näki. Hän kuitenkin arveli sen olevan myötätuntoa.

”Mitä voimme tehdä?” Mei kysyi suoraan. Jossain tosimaailmassa Guechex hiljalleen toipui sodan haavoista.

”Minä… en tiedä”, Killjoy myönsi. ”Jos tekään ette ole saaneet Äitiin yhteyttä näiden vuosien aikana, en usko, että omat mahdollisuuteni ovat ainakaan paremmat.”

”Kenties ajattelemme asiaa liian monimutkaisesti”, Peelo huomautti. Jokainen katse kääntyi androidin puoleen.

”Jos Äiti on ottanut sinuun jo kerran yhteyttä, kenties hän on jo eräällä tapaa kuulolla. Jos kukaan muu ei ole kuullut hänen sanojaan pitkään aikaan, ei ole kohtuutonta olettaa, etteikö juuri sinun kutsullasi olisi jotain merkitystä. Olettaen tietenkin, että iso asia meressä kuulee sinut.”

”Jos ehdotuksesi liittyy tosi ison kaiuttimen hankkimiseen, niin Dume hiillostaa minua jo sen verran pahasti, että voit unohtaa –”

”Iso kaiutin olisi hieno”, Peelo huomautti. Killjoy oli hieman yllättynyt, että tämä oli keskeyttänyt hänet.
”Mutta ehkä sisällöllä on enemmän väliä tällaisessa tilanteessa, jossa iso asia meressä näennäisesti jo tietää muutenkin liikkeistäsi. Tai oikeastaan makuta Abzumon liikkeistä.”

”Kreeh… mutta jos äiti kuuntelee sinua, sisäisen pallon zyglak, mitä sanomme? Niin vanhoja ovat sanat, joita äidille lausutaan, ettei minullakaan ole niistä syvää ymmärrystä…”

Mein katse terävöityi välittömästi. ”Vanhaa… Fatizax, mitä jos me emme lausuisi yhtään mitään? Mitä jos me laulaisimme?”

Tietäjältä kesti hetki sisäistää Mein sanat. ”Vanha laulu… vanha laulu! Kreeh! Kreh-heh! Kreeh-heh-heh! Jos äiti todella kuulee tätä Killjoyta, niin se on varmastikin, mitä äidin kannattaa kuulla!”

Killjoy, Peelo ja Creedy eivät tienneet, mihin Fatizax ja Mei viittasivat, mutta vanha laulu vaikutti olevan mysteeri myös muille piirin zyglakeille.

”Mitä tarkoitatte?”, Juurlok kysyi.

”Opetin sen Meixezille! Hyvä oppilas! Korvat auki! Oppia sisään! Kreeh-heh-heh!”

”Se on…” Meixez aloitti innostuneena, mutta jatkoi hiljaisemmin. ”Se on eräs laulu, jonka Fatizax opetti minulle, kun… no, se ei ole tärkeää. Tärkeää on, että Fatizax muistaa sävelmän meren äidin ajoilta.”

”Sävelmä”, Killjoy toisti. ”Luuletteko, että äiti reagoisi johonkin lauluun?”

”Onneksi meillä on kaikilla musiikillista taustaa”, DJ Peelo iloitsi. Killjoy ei ilmeensä perusteella täysin jakanut tämän innostusta.

”Kreeh, jos ei lauluun, niin mihin? Satutteko te muistamaan loruja muinaisuuden sysimustista syövereistä?”

Kyllähän Killjoyn mieleen kappaleita tuli. Sysimustat syöverit olivat suosittu teema sellaisessa musiikissa, mitä hänellä oli tapana kuunnella. Sellaisesta viisastelusta ei nyt tosin ollut hyötyä. Hän oli siirtänyt zyglakeille puhumisen vuoksi syrjään kallisarvoista aikaa, jonka hän olisi voinut viettää Xenin kanssa. Tässä vaiheessa ei kannatanut alkaa nirsoksi oljenkorsien suhteen.

”Hyvä on”, hän huokaisi. ”Kuinka se menee?”

Fatizax patisti Killjoyn, Peelon ja Creedyn osaksi zyglak-piiriä ja asettui itse keskelle. Hetken ryittyään hän pyysi Mein vierelleen. Punamusta lisko puri hammasta ja otti paikkansa piirin keskellä.

”Kreeh, tämä oli helpompaa, kun laulupoika Calibus oli mukana…” Fatizax vielä mutisi, mutta sitten hän aloitti.

Ensimmäiset äänet lähtivät syvältä zyglakien kurkuista, mutta kun varsinainen melodia alkoi, oli rekisteri sellainen, johon muutkin pystyivät liittymään mukaan.

Hiljaisuus oli laskeutunut melkein täydellisesti. Ainoat äänet pakenivat Killjoyn huulilta, jotka jatkoivat melodiaa vielä hetken aikaa. Hiljaa ja hartaasti, mutta siinä tilanteessa kuitenkin vielä kaikkien kuullen.

”Anteeksi… se jäi… päähän”, hän kiirehti sanomaan, kun huomasi muiden vajonneen melodian jälkeiseen hartauteen.

Ennen kuin kukaan ehti vastaamaan Killjoyn tarpeettomaan anteeksipyyntöön, huomasivat kaikki, että Peelon suunnalta oli alkanut kuulumaan huomattavasti aikaisempaa kovempi kumina. Metallipinnoista läsnäolijoista sileimmällä varustettu mies oli siinä mielessä hyvä sademittari, että tähän läiskivien pisaroiden äänestä pystyi päättelemään paljon sateen lujuudesta. Eikä sitä voinut kukaan kiistää. Laulun päätyttyä Hypoteesia vaivannut sade oli muuttunut huomattavasti raskaammaksi.

Killjoy tuijotti androidia piiskaavia pisaroita hämmentyneenä. Hän ei ollut sellainen mies, joka uskoisi herkästi ihmeisiin. Eikä hän nytkään sellaista todistanut. Silti sateen yltyminen valoi häneen rahtusen toivoa, johon hän ei olisi millään halunnut tarttua.

Fatizax antoi sateen kastella kasvonsa. ”Enteet paremmasta ovat hyviä… mutta parhaita enteitä ovat ne, jotka saa itse aikaan. Kreeh-heh-heh…”

Sitten tietäjän ilme muuttui. Hän vaikutti muistavan jotain. ”Ohhoh! Toivottavasti Manu, eikun, krääh, Makuta Nui ei harmiinnu sateesta! Hän kuulemma otti tänään terassipaikan ilman varjoa!”

”Miten… miten niin terassipaikan?” Creedy ähkäisi.

Fatizax kääntyi tonttua kohti. ”Niin, Makuta Nui on tuossa viereisen pöytäkasan luona. Me… emme tällä hetkellä juuri puhu.”

Killjoyn katse laajeni hämmästyksestä. Hän kääntyi kannoillaan ja ihmeekseen näki ilmi elävän Bio-Klaanilaisen kumartuneena selin vain muutaman kymmenen metrin päässä. Hänelle tuntemattoman zyglak-rouvan edessä vaahtoava Manu ei ollut näyttänyt edes huomaavan takanaan puhjennutta melodiaa.

”Hitto vie”, Killjoy parahti. ”Kiitos, öh… ajastanne. Minun on ehkä parempi käydä näyttämässä hänelle naamaani.”

Mei nyökkäsi. ”Toivottavasti saat tyttäresi pelastettua.”

”O-glxblt!” lisäsi Focaxas.

Killjoy nyökkäsi kiitokseksi jokaiselle kolmelle isolle zyglakille erikseen. Sitten hän taipui ja nyökkäsi vielä Focaxasillekin. Creedy juoksi innokkaana kralhin perään, kun Peelo pysähtyi vielä taputtamaan toverillisesti Fatizaxia selkään, ennen kuin lähti laahustamaan kaksikon perään.

”… ja loppujen lopuksi valitsemalla sopivan taajuuden yliäänille, voidaan vaikuttaa vastaanottajan psyyken värähtelyyn yllättävällä tavalla. En ole kuitenkaan testannut tätä ihan loppuun asti. Tarvitaan lisää tutkimusta”, selitti piikikkääseen haarniskaan sonnustautunut olento hieman innokkaampaan sävyyn kuin tämän synkkään olemukseen olisi ehkä sopinut. Lisäksi zyglak tämän seurassa vaikutti aidon kiinnostuneelta, Killjoyn täydeksi yllätykseksi, vaikka hänen omaatuntoaan pistikin aavistuksen verran myöntää se.

”Manu, mitä helvettiä”, Killjoy parahti. Mustan Kanohi Kraahkanin verhoilemat kasvot kohosivat yllätyneenä katsomaan pöydän viereen seisahtunutta kralhia.

”Ai, moi, Jögge. Mitenkäs sinä tänne pääsit?”

Killjoy ei ollut varma, vitsailiko Manu. Tämän täydellisen arkinen tervehdys oli makutalle niin ominainen, että tämä olisi varmaan avannut keskustelun niin vaikka keskellä maailmanloppua.

”Sieluni ankkuroitiin tänne luomishetkelläni. Olen aina ollut osa tätä paikkaa. Minun pitäisi kysyä tuota sinulta.”

”Hetkinen, väitätkö sinä, että se sinun sielusi säilyttävä kranajuttu on itse asiassa Feä Ondo?” Manu kysyi hieman pöyristyneenä. ”En tiennyt, että niissä tulee pilvipalvelu mukana. Olet yhden askeleen lähempänä kuolemattomuutta, kaiketi!”

Ennen kuin Killjoy ehti vastata mitään, Manu jatkoi: ”Niin ja vastauksena kysymykselleni asettamaasi vastakysymykseen: olen täällä keräämässä tietoa. Minulla on eräänlainen side quest ymmärtää lihaa, ja ajattelin, että kukapa tietäisi lihasta paremmin kuin zyglakit.”

Killjoy oli aikeissa ensin vastata Manun kysymykseen hänen sydämenään sykkivän pilvipalvelun luonteesta, mutta hänen ajatuksenjuoksunsa keskeytyi täysin hänen viimein käsiteltyään, mitä tämä oli juuri päästänyt suustaan. Hän ei edes tajunnut huomioida, että Manu oli käyttänyt arkkikranasta sen muinaisselakhialaista nimitystä.

”Side qu- ei kun… siis, lihaa? Miksi sinä yrität ymmärtää lihaa?”

”No kun Kepe kertoi minulle outoja juttuja! Se imuroi jotain lihaa, enkä oikein käsittänyt, että miksi. Mutta kuulemma liittyi johonkin ’Valkoiseen Kuningattareen’ ja sairasosastolla makaavaan ’Koobeehen’. Käteen jäi, että pitäisi tietää enemmän lihasta.”

Killjoyn päähän sattui, mutta ennen kuin hän ehti ääneen alkaa purkamaan ajatuksiaan sanoiksi, ehti musta androidi hänen rinnallaan väliin.

”Ai olet puhunut Kepen kanssa”, Peelo sanoi silminnähden ilahtuneena. Killjoyn ja Manun katseet molemmat kääntyivät tämän puoleen. Androidi oli onnistunut yhdellä lauseella hiljentämään varttia vaille kaaokseksi kehittyneen keskustelun.

”Moi, olen Peelo”, hän sitten vielä lisäsi.

”Makuta Nui”, Manu vastasi, pomppasi pystyyn ja tarttui androidin käteen. ”Rappion Enkeli, Pohjoisen Noita, Mysterys Nuin makuta. En tiedä, mistä tunnet Kepen, mutta Kepen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Ainakin ne heistä, jotka jäävät henkiin kohtaamisestani.”

Peelon käsi heilui villisti häntä itseään paljon suuremman makutan puristuksessa.
”Tiedän. Olemme tavanneet kolmekymmentäseitsemän kertaa aikaisemmin.”

Manu jähmettyi paikalleen ja tämän silmät lasittuivat järkytyksestä.
”… me olemme? Missä?? Milloin???”

”DJ Peelo”, Killjoy kiirehti täsmentämään. Peelo nyökytteli vahvistaakseen kommentin.

”Yli viisikymmentä prosenttia kohtaamisistamme on tapahtunut ilta-aikaan Tawastialla.”

”Ahaa! Selittää, miksi en muista niistä mitään!” Manu vastasi ja istui takaisin tuolilleen.

Killjoy veti syvään henkeä. Vaikka häntä oli pommitettu suurpiirteisillä tiedonrippeillä, ei hän silti oikeasti ymmärtänyt, miksi Manu istui juuri sillä hetkellä keskellä Hypoteesia vastapäätä pyhiinvaeltajaa, joka läsnäolijoista näytti kaikkein eniten puulla päähän lyödyltä.

”Mikään tuosta äskeisestä ei selittänyt esimerkiksi sitä, miten olet täällä”, Killjoy yritti muotoilla kysymyksen niin, että saisi siihen oikeasti hyödyllisen vastauksen.
”Olen täällä ihan oikeasti. En ole missään muualla yhtä aikaa. Eli, öö, vierailemassa?”

”Tuo vastaa väärään ’miten’-kysymykseen”, Peelo totesi Killjoyn helpotukseksi.

”Aa”, Manu sanoi ja jäi miettimään sanan ’miten’ eri merkityksiä. Tultuaan lopputulokseen, että hänen kuuluisi vastata pikemminkin kysymykseen ’kuinka sinä olet tullut tänne?’ kuin kysymykseen ’millä tavalla sinä olet olemassa (täällä)?’, hän alkoi ajatella asiaa ääneen: ”Odottakaas kun mietin. Siitä on pikku hetki, kun viritin nämä nykyiset systeemit. Muutama tuhat vuotta ainakin…”

”Hetkonen, miten pitkään sinä olet pystynyt käymään täällä?” Killjoy ihmetteli epäuskoisesti.

”Niin kun siis joskus ammoisina aikoina osa Mysterys Nuin zyglakeista rupesi palvomaan minua jumalanaan, niin vastuuntuntoisena suojelijana otin totta kai asiakseni ymmärtää, missä heidän henkimaailmansa sijaitsi. Osoittautui, että teknisesti ottaen kaikkialla, mikä oli vähän kiusallista, koska on hieman haastavaa olla teknisesti ottaen kaikkialla yhtä aikaa. Mutta muutaman vuosikymmenen tutkimustyön jälkeen selvisi, että jos kerää kaikki erilaiset kranat ja suorittaa niillä eräänlaisen muinaisen selakhialaisen rituaalin, saa avattua portaalin zyglakien astraalimereen! Ja sitten tein niin. Kesti muuten todella kauan jäljittää se rituaali, se oli jotain Curuvar Ensimmäisen aikaista settiä! Ja villejä kranoja on sitäkin vaikeampi löytää luonnosta. Siihen meni pari vuosikymmentä lisää. Vaikka olenkin eräänlainen keräilijä luonteeltani, en olisi kyllä ryhtynyt tuohon ihan mokomikseni. Siis tajuatteko? Niitä on kahdeksan kappaletta jokaista primäärielementtiä kohti, eli yhteensä neljäkymmentäkahdeksan! Aivan pöyristyttävää! Ja sitten selvisi, että tarvitsin kokonaisen toisen setin ja ison saavin protoenergialiuosta joidenkin vähän kimmeltävämpien versioiden tekemiseen. Yhteensä siis 96 helvetin kranaa! Ja puolet niistä mutanteista ei edes selvinnyt hengissä evoluutioprosessista, joten osa niistä piti kerätä uudestaan pahimmillaan kolme kertaa. Aivan käsittämätöntä haaskausta! Mutta olin jo käyttänyt aivan liikaa aikaa ja vaivaa, niin oli pakko nähdä se loppuun. Mutta hei, viimeistä neljännestä työstäessäni opin, miten kranoja tehdään, joten se vähän joudutti prosessia. Jos joskus tarvitsette kranoja, niin kysykää minulta!”

Creedy auttoi zyglakmummoa poistumaan sivummalla, kun Manun selitystä kuuntelemaan jäänyt kaksikko vilkuili toisiaan kummastuneena. Tällä kertaa oli kuitenkin Peelon vuoro esittää tarkentavia kysymyksiä.

”Mikset kerännyt vain palasta lihaa? Niin minä sen tein.”

Manu nosti etusormensa pystyyn viekas virne kasvoillaan ja naseva vastaus huulillaan. Hetken hiljaisuuden jälkeen, vastauksen yhä odottaessa tuloaan, hän kuitenkin laski sormensa, asetti kätensä leualleen mietteliääseen asentoon ja kurtisti kulmansa lähes vihaiseen ilmeeseen.

”Palanen lihaa ja… dynamo?” hän pohti. ”No ei silloin vielä dynamoja ollut keksitty! Varmaan…”

”Jotenkin en usko, että dynamon konsepti oli makutoille vieras ’muutama tuhat vuotta’ sitten”, Killjoy tuhahti.

”Jaa. No miksi sellainen rituaali sitten oli olemassa, jos pelkkä lihakimpale ja sähkömoottori riittää?? Puuttuiko minulta joku oleellinen ainesosa?”

”Pelkkä dynamo ja lihaa”, Peelo vahvisti.

”No v-”

”OLIPA MITEN OLI”, Killjoy ryki huomattavasti ääntään korottaen. ”Miten Kepe tähän on sotkeutunut? Miksi hän tietää Valkoisesta Kuningattaresta?”

”Ai sinäkin tiedät Valkoisen Kuningattaren?” Manu hihkaisi. ”No siinä tapauksessa minulla on paljon kysymyksiä sinulle. Aloitetaan ilmeisimmästä: luulin ensin, että se on Tawa, mutta siinä varmaan on jotain päällekkäistä symboliikkaa harhauttamassa, joten kuka edes on Valkoinen Kuningatar?”

Peelolla oli paljon mielipiteitä siitä, kuinka Tawa liittyi Valkoiseen Kuningattareen, mutta päätti pysyä hiljaa. Killjoy sen sijaan joutui keräämän ensin ajatuksiaan.

”Vuosituhansia sitten kuollut selakhipapitar, joka roikkuu valtavasta kellosta täsmälleen 17,25 ikuisuutta tästä etelään.”

”Hmm, onko se joku, jonka tunnen?” Manu pohti. ”Tai edes tiedän?”

”Emme ole satavarmoja, emmekä tiedä, onko sillä varsinaisesti väliä”, Killjoy myönsi, mutta käänsi katseensa Peeloon varmistaakseen tämän kannan. Vastaukseksi hän sai hieman aneemisen olankohautuksen. Se riitti hänelle.

”Joskin se, joka hänet sinne ripusti, on hyvinkin tiedetty. Siihen on syy, miksi minä ja Ficus olemme olleet toistemme kurkuissa kaikki nämä vuodet.”

”Hei, hei, hei! Minä muistan nyt!” Manu hihkaisi. ”Sanoit viimeksi, kun puhuimme, että Ficus muuttui bahragiksi! Onko Valkoinen Kuningatar se toinen bahrag? Kun niitähän on aina kaksi!”

”Sen termin merkitys on melko häilyvä, mutta tällaiseen johtopäätökseen olemme tulleet.”

”Sinä olet tullut”, Peelo täsmensi.

”Minä olen tullut”, Killjoy vahvisti.

”No hyvä, rasti ruutuun”, Manu sanoi tyytyväisenä. ”Toinen kysymys: mikä on Totuus? Ilmeisesti isolla alkukirjaimella. Kepe puhui jostain Totuudesta, mutta tiedän aika monta totuutta enkä muista minkään niistä ottaneen sanaa nimekseen.”

Killjoylla ei ollut kerta kaikkiaan mitään hajua, mistä Manu puhui. Tämän hämmennystä pelastamaan loikkasi kuitenkin taas Peelo, joka otti mallia siitä pelkistetystä tyylistä, jolla Killjoy tilannetta makutalle selvitti.

”Ruumiiton ääni, joka majailee todellisuuden rajan toisella puolella ja puhuu olentoja irroittamaan oman sydänkivensä. Niin tapahtui Koobeelle. Ja Totuudelta Kepe kuuli Valkoisesta Kuningattaresta.”

”Kuka hitto on Koobee?” Killjoy ihmetteli kuultuaan nimen mainittavan jo toista kertaa.

”Sitä minäkin kysyin, mutta Kepe ei vaivautunut selittämään”, Manu sanoi turhautuneena.

”Ystävä”, Peelo vastasi. ”Tiedämme Totuudesta hyvin vähän, mutta toistaiseksi hän tai se on ollut kiinnostunut Tawan lisäksi ainakin Guardianista ja Nurukanista. Minkä lisäksi hän oli puhunut Koobeen kaltaisen kohtalon myös Ficuksen muinaiselle ystävälle.”

”Aaaaaaahaaaaa!” Manu huudahti ymmärryksen välkehtiessä hänen silmissään. ”Oletko sinä se ’tinaukko’?”

Hän pomppasi pystyyn, tarttui Peelon kädestä ja rupesi jälleen kättelemään aggressiivisesti.
”Tahtoisin sanoa, että Fatizax on kertonut sinusta paljon, mutta ei, saatana, ole! Se hiton kääkkä kehtaa koettaa pimittää minulta informaatiota, vaikka minä olen hänen jumalansa! Uskomatonta röyhkeyttä!”

”En ole varma, mistä puhut, mutta minua ei ole tehty tinasta”, Peelo totesi lakonisesti. Killjoy ja Creedy katsoivat outoa sananvaihtoa taas hämmentyneenä.

”No väliäkö tuolla”, Manu sanoi irrottaen otteensa Peelosta ja rojahti takaisin tuolilleen. ”Fatizax tuskin on hirveän perillä modernista metallurgiasta, joten annettakoon sekaannus hänelle anteeksi. Mutta mistä me puhuimmekaan? Sanoit, että Totuus on kiinnostunut Guartsusta? Voi juku, pitäisi varmaan jututtaa Gee-miestä ja kertoa hänelle! Mutta hän valitettavasti eksyi metsään joitain viikkoja sitten yrittäessään tappaa Mäksän; en ole ihan varma, mikä homma. Mäksä on vissiin ihan oikeasti paha. Jos olisin lyönyt vetoa Geen kanssa, olisin hävinnyt, ehkä. Tai sitten se on tosi pitkälle viety käytännön pila? Sekin olisi kyllä uskottavaa. Mitäs siinä jonkun viiksivallun tohungan elämä painaa, jos on riittävän hyvä läppä.”

Killjoy ei ehtinyt prosessoida puoliakaan Manun juuri kertomasta tämän pitämän noin sekunnin miettimistauon aikana, ennen kuin tämä jo jatkoi:
”Entäs sitten se toinen mainitsemasi henkilö? Kuka edes on Nurukan?”

Killjoyn kasvoille valahtavan epätoivon nähdessään Manu kiirehti lisäämään: ”Siis kun ainoa Nurukan, jonka tiedän, on edesmennyt Metru Nuin sodan aikainen kenraali.”

”Ei edesmennyt”, Killjoy huokaisi. ”Sama mies. Ilman muistojaan tosin, mikä teki asioista vielä vähän hankalampaa.”

”Eikä enää ilman muistojaan”, Peelo täsmensi. ”Kenraalit Nurukan ja Xen onnistuivat palauttamaan suuren osan niistä muistoista kredipselleenin ja dynamon yhteisvaikutuksella.”

”Niin joo, Xen!” Manu hihkaisi. ”Kuulinkin, että Xen on hengissä! Haluan joskus tavata. Tiesitkö muuten, Jögge, että Matoro on epätoivoisen rakastunut Xeniin? Kannattaa varoa…”

”Tiesin”, Killjoy mutisi tyytymättömänä.

”Söpöä!” Creedy huudahti jostain sivummalta.

”Söpöä”, Peelo myönsi.

”Ei”, Killjoy argumentoi.

”Sen jälkeen, mitä Matoro Metru Nuilla aiheutti, isän on syytäkin olla huolissaan. Tyttärensä lyöttäytyy yhteen televisioita rikkovan huligaanin kanssa”, Manu totesi tavalla, jonka ilmeisesti uskoi uhkuvan isällistä viisautta.

Ensimmäistä kertaa koskaan Killjoy antoi maininnan turhaan tuhoutuneesta televisiostaan valua sivuun. Sen sijaan otsaansa hierova ja keskustelun tahdista silminnähden ärsyyntynyt mies kampesi itsensä zyglak-rouvan jättämälle istuimelle. Hänen nuoren vetreästä ulkomuodostaan huolimatta prosessi näytti turagaisen kivuliaalta.

Manu tunnisti kyllä ystävästään, milloin tämän ajatuksille piti antaa muutama sekunti. Keskustelun hiljettyä hetkeksi Killjoy kuitenkin sai ne välittömästi kasaan. Tämän äänenpaino oli kuitenkin muuttunut. Kuin tämä ei olisi halunnut ympärillään seurustelevien henkiliskojen kuulevan, mitä hän oli aikeissa kertoa.

”Tämä touhu alkaa hajota käsiin, Manu.”

Manu kuunteli edelleen kärsivällisesti. Peelo ja Creedy nojailivat pöytien vierellä kulkevaan valkoiseen sermiin tehdäkseen olonsa mukavammaksi.

”Ficus ja Abzumo iskivät viime viikolla Metru Nuille. Xeniin osui pahasti.”

”Selviääkö hän?” Manu kysyi.

”En ole varma.”

”Oletan, että motiivina oli Matoron Xenille dumppaama Nimdan siru.”

”Oletat oikein.”

”Miten pahaa jälkeä he tekivät? Riittääkö se siihen, että Dume repii pelihousunsa?”

”Xen kävi lähempänä kuoleman portteja kuin tahdon myöntää. Toa Mexxi ei herää varmaan koskaan. Dumesta taas ei edes kuulunut mitään, ennen kuin Naholla meni… välit poikki Lhikanin kanssa. Seuraukset tulevat vääjäämättä perästä.”

”Kuulostaapa… mehevältä draamalta”, Manu sanoi ja irvisti. ”Oletan, että siru ei vaihtanut omistajaa, koska se olisi varmaan ollut ensimmäinen asia, jonka mainitset.”

”Xen oli aina välkky”, Killjoy murahti pakottaen väkisin pientä ylpeyttä äänensävyynsä. ”Ja ylitti itsensä tällä kertaa. Hyökkäyksen röyhkeys tosin kielii siitä, että Abzumo tuskin aikoo jättää leikkiä tähän. Meidän täytyy keksiä sirulle jotain pysyvämpää.”

”Pahoin pelkään, että ketään teitä parempaakaan sitä vartioimaan ette kyllä löydä. Tätä nykyä jokainen hullu, jolla on varaa xialaisiin merimiinoihin, on niiden perässä. Jos ei Varjottu lähesty teitä, niin ainakin Avden pikku nuket saattavat tulla käymään kylässä.”

Varjotun mainitseminen sai Killjoyn irvistämään. Edellispäivinä Metru Nuilla kaapattuja viestejä ei ollut enää kuulunut, eikä Kebabkuninkaan kuulusteleminen ollut tuonut paljoa uutta. Killjoy oli satavarma siitä, että Varjotun sanaisa arkku vain odotti aukeamistaan. Jotakin siirtoa se käärme suunnitteli. Siitä Killjoy oli varma.

”Murehdimme niitä, jos löytävät ovellemme asti. Kukaan täällä ei ole valmis uuteen taisteluun vielä toviin. Mielialat on aikalailla murskattu.”

”Kai te annoitte niille urpoille kuitenkin kunnolla turpaan?” Manu kysyi. ”Jos kerran ei sen enempää uhreja tullut.”

”Ammuin Ficusta ydinaseella päähän. Se hidasti häntä vähän”, Killjoy myönsi.

”Ja sekö ei muka riitä tuhoamaan Feä Ondoa?”

”Ei edes naarmua.”

”Upeaa! Tai siis kamalaa varmaankin jostain moraalisesta näkökulmasta, koska se tarkoittaa, että Ficus on yhä hengissä. Mutta siis, upeaa! Haluan upottaa kynteni Ficuksen pehmeään mämmiin ja kaivaa hänen sydämensä ulos ja sitten katsella, kun se hehkuu radioaktiivisessa plasmassa ikuisesti! Oi autuutta! Sille olisi niin paljon käyttöä! Mieti, miten monen sielun verran siinä on energiaa! Kuinka moneksi vuosisadaksi sillä takaisi vaikka koko Metru Nuin energiantuotannon? Joo, kyllä asia on nyt sovittu: tulen auttamaan mämminmetsästyksessä. Heti, kun saan nämä muut jutut pois alta!”

Creedy ja Peelo vilkaisivat toisiaan. Killjoy rojahti nojaamaan pöytään hänen ja makutan välillä. Tämän kasvoille ei ollut noussut sellaista innostusta kuin puolijumalan avuntarjouksesta olisi varmasti kuulunut.

”Olet tervetullut yrittämään, mutta älä pety, kun törmäät samaan seinään, johon se megatonni räjähteitä, jonka tuhlasin.”

”Minulla olisi itse asiassa käyttöä megatonnille räjähteitä. Olen nimittäin lähitulevaisuudessa ryhtymässä sotaan”, Manu sanoi täydellisen arkisen kuuloisesti.

”Sotaan?” Peelo kysyi aidon uteliaana täsmennystä sen jälkeen, kun Killjoy ei selvästi pitänyt Manun uhkausta tarpeeksi vakavastiotettavana.

”Sain vihiä salaliitosta, jonka tarkoitus on ’puhdistaa’ maailma minun kaltaisistani taivaallisista elämänmuodoista, enkä voi katsoa sivuun. Lisäksi Diddyjen kuningas julisti minulle henkilökohtaisen sodan, joten olen velvoitettu päättämään hänen sukuhaaransa. Heti, kun minulla on aikaa, käyn hävittämässä koko Tarzahnin saaren asukkaineen.”

Killjoyn harhailevasta katseesta päätellen tämä oli kuunnellut korkeintaan puolella korvalla.

”Kiehtovaa”, Peelo myönsi. Creedy oli varma, että puhtaasti kohteliaisuudesta.

”Mutta tosiaan, sitä ennen minulla on niin sanottu, öh, ’kalareissu’ tiedossa”, Manu jatkoi selitystään. ”Olen kohtuullisen uuden lapseni kanssa lähdössä matkalle kohti suurta tuntematonta! Ja perillä odottavat vastaukset! Varmaan. Jos eivät, niin sitten en enää tiedä, mistä etsiä. Olisi jo aika saada jotain tolkkua tähän Nauru-hommaan. Syvään sellaiseen, siis. Ja Punaiseen Mieheen. Joskin se on hieman selvempi alun perinkin. Se Nauru-puoli mietityttää. Olikos niin, Jögge, että sinä et koskaan edes tavannut häntä henkilökohtaisesti ennen sitä yhtä yöepisodia, jossa Arsteinin peltipurkit kävivät rettelöimässä Klaanissa?”

”Enkä sielläkään sitä vilausta enempää”, Killjoy raapi leukaansa. ”Minua ei kyllä haittaisi lainkaan, jos viisastuisin hieman.”

”Selvitän sen kyllä! Mutta, minua jäi mietityttämään. Kun olen nyt ehkä niin perillä Avden loisista kuin mahdollista, mutta en ihan ymmärrä sitä, että mitä kautta sinä sait sellaisen. Tiedätkö, jo ennen Metru Nuin tapahtumia siis. Ymmärsin, että Matorolla kävi vahinko ja hän istutti Xeniin loisen (sen mielensisäisen), ja Xen saastutti sillä koko kranaverkon. Mutta uskoakseni sinulla oli sellainen jo sitä ennen. Mistä se tuli??”

Killjoy kohautti olkiaan. ”Keksin miljoona eri tapaa. Kai sinä muistat, millainen telepaattien sekamelska Pimeyden Metsästäjät olivat?”

Makuta tuhahti. ”En tiedä, onko tuo nyt kovin tyydyttävä vastaus. Mutta en voi sulkea pois sitä, etteikö loisia olisi ollut jo todella pitkään. Se yksi hiton kissa… Mutta ei mennä sinne. Joka tapauksessa, en tiedä, oletko perillä tästä, joten ehkä valaisen asiaa. Nimittäin…”

Manu piti viidentoista sekunnin kestävän tauon, jonka aikana Creedy rojahti istumaan maahan sermiä vasten.
”Joo. Tuota. Tässä on aika paljon pureksittavaa. Pilkon sen pieniin paloihin. Aloitetaan! Ensin: muistat varmaan, että Kepen Verstaassa oli todella isot varastot?”

Killjoy nyökkäsi yllättyneenä keskustelun suunnasta.

”No niitä ei ollut oikeasti olemassa”, Manu jatkoi. ”Kepen Verstas oli salaa unimaailma. Toiseksi: unimaailman uneksija oli ilmeisesti Athin kirkon alkuperäinen perustaja Orondes, joka myös osoittautui Avden isäksi. Kuulostaa huonolta saippuasarjalta, tiedän. Mutta näin se näyttää olevan.”

Hän piti pienen tauon antaen kuulijoiden prosessoida kuulemaansa, ennen kuin jatkoi: ”Kolmanneksi: tämä Orondes lakkasi uneksimasta sitä unimaailmaa, mikä normaalisti tarkoittaisi, että uni päättyy, eli maailmanloppua? Mutta Avde haluaa pitää unen hengissä ja on siksi värvännyt korvaavia uneksijoita jo pitkään. Neljänneksi: osoittautuu, että uudet uneksijat olemme me kaikki! Loiset ovat meidän yhteytemme Avden unimaailmaan, ja me pidämme sen maailman hengissä uneksimalla sitä.”

Jälleen pieni tauko. Valo Peelon silmissä värähteli hienoisesti. Sivusilmälläänkin Killjoy huomasi sen.

”Viidenneksi: unimaailman alkuperäinen muoto oli eräänlainen suola-aavikko, jonka taivaalla möllöttää aivan liian realistinen Baterra. Jos minulta kysytään, niin tämä paikka, jota muuten kutsun leikkimielisesti Kranalaksi, on alkanut viime aikoina suuresti muistuttaa sitä aavikkoa. Mitä täällä oikein tapahtui? Tämä oli ennen niin kiva miljöö!”

”Ööh, kellopelivallankumous”, Killjoy vastasi niin yksinkertaisesti kuin osasi.

”Ja kuudenneksi ja viimeiseksi: uskon, että Avde aikoo kerätä unimaailmaansa kaikki hänen mielestään sen ansaitsevat ja antaa todellisen maailman kuolla jättäen jälkeensä pelkän unimaailman. Ja sen tehdäkseen hän tarvitsee a) kaikki kuusi Nimdan sirua, b) sepän, joka takoo Nimdan ehjäksi, ja d)… ei kun c) ahjon, jossa takoa. Kepellä ja Visulla on spekulaatioita Avden motiiveista, mutta ne ovat melko apokryfisiä, joten pidetään ne pimennossa tältä erää. Mutta ei kuulosta kovin mairittelevalta. Ja mielelläni muutenkin välttäisin maailmanlopun todellisessa maailmassa, jos se on mahdollista.”

Peelo epäili sähköistyneen tunteen hermostossaan olevan samankaltainen kuin silloin, kun joku puhui ”selkäpiinsä kylmäämisestä”. Killjoy huomioi androidin liikuskelun täsmälleen siinä kohtaa, kun Manu mainitsi sanan ”maailmanloppu”.

”Hetkonen, hetkonen. Peruutetaanpa pikkuisen. Mikä oli tämä juttu Baterrasta”, Killjoy ähkäisi.

”Baterra! Schwarze sonne! Musta aurinko!” Manu huudahti. ”Aikamoinen ahmatti. Syö ihan kaiken, värejä myöten. En ole ihan varma, onko Verstaan aurinko teknisesti ottaen sama möllykkä kuin mikä todellisen maailmamme taivaalla – tai teknisesti ottaen ei oikeasti taivaalla, mutta kaikkiin käytännön tarkoitusperiin kyllä – möllöttää. Voi olla, että kyseessä on vain jonkinlainen tyhjyyden konseptin eräänlainen ruumiillistuma. Visokki-parka katsoi suoraan sisään ja meni ihan rikki. Velloi masennuksen vallassa viikkotolkulla. Jessus. En suosittele kenellekään.”

Peelo huomasi, että Killjoy tarkoituksella esti itseään vilkaisemasta ylöspäin. Killjoy teki niin, koska oli huomannut Peelon tuijottavan jo edellisellä kerralla, kun hän oli tehnyt niin.

”Tämän maailman edelliset hallitsijat puhuivat muista maailmoista, jotka olivat jo taipuneet Baterran paisteelle”, Peelo selitti. ”Emme voi sulkea pois mahdollisuutta, että tämä Verstas olisi yksi sellainen maailma. Tai jopa täsmälleen se, mitä he tarkoittivat.”

”Mikä herättää inhottavan lisäkysymyksen”, Killjoy pohti. ”Tietääkö Ficus Verstaasta?”

Ennen kuin Manu ehti esittää tarkentavia kysymyksiä, Killjoy kuitenkin ymmärsi itse tarkentaa.
”Ficuksen kerrotaan olleen se, joka repi tuon reiän taivaaseen päämme päällä.”

”Jaa”, Manu tokaisi ja vilkaisi hieman aurinkoon päin, mutta ei sitten loppuun asti kuitenkaan. ”Aika epäkohteliasta. Minä tulen tänne yleensä eskapismin merkeissä enkä tarvitse todellista maailmaa mukaani, kun teen niin. Jos haluan nähdä ison reiän kosmoksessa, riittää käydä kotona Destralilla ja katsoa ulos ikkunasta!”

Kukaan ei sanonut hetkeen mitään, eivätkä Manun näennäisen kepeät sanat keventäneet tunnelmaa yhtään.

”Mitä tulee inhottavaan lisäkysymykseesi”, Manu jatkoi, ”on mahdollista, että Ficus tietää Verstaasta. Teknisesti ottaen hän voisi varmaan myös keksiä, miten sinne päästään. Meidänkin olisi periaatteessa mahdollista mennä sinne, uskon ma. Visokki nimittäin teki niin eikä tarvinnut siihen mitään muuta kuin yhteytensä loisverkkoon.”

”Viisitoista asiaa kerrallaan”, Killjoy jarrutteli. ”En ole heittäytymässä uuteen tuntemattomaan, kun emme ymmärrä edes kunnolla, miten tämä nykyinen toimii.”

”Sinä et ymmärrä”, Peelo täsmensi.

”Tai, mikä tärkeämpää”, Killjoy murahti yrittäen olla välittämättä androidista, ”miksi? Meillä alkaa olla melko hyvä kuva siitä, mitä Ficus yrittää, mutta ei pienintäkään siitä, minkä vuoksi. Sen läjän kanssa ei pysty neuvottelemaan, mutta tavanomaiset keinot hänen pysäyttämisekseen ovat toimineet täsmälleen niin hyvin kuin se viime viikon ydinase”, Killjoy huokaisi.

”Huonosti”, Peelo täsmensi.

”Huonosti”, Killjoy myönsi.

”Mihin luulette sitten Ficuksen pyrkivän? Väitättekö, että hän yrittää altistaa meidät Baterralle?” Manu kysyi.

”Jotain sellaista”, Peelo avasi suunsa, ennen kuin Killjoy ehti. ”Valkoinen Kuningatar kutsuu sitä tuomionpäiväksi. Huolimatta sanan hieman nyanssikkaammista tulkinnoista, on vaikea olla yhdistämättä sitäkin ajatuksena eräänlaiseen maailmanloppuun.”

”Onneksemme hieman todellisemman ulkomaailmamme särkeminen ei käy yhtä leikiten kuin tällaisten henkimaailmoiden”, Manu sanoi. ”Olen käynyt ulkopuolella kerran, kun koko universumi tuhoutui, ja se oli kovaa kamaa. Osoittautui, että jos lämän naamion tuhoaa, kaikki ottavat lämää. Ja tosi paljon. En haluaisi toistaa sitä. Mutta eksyn aiheesta: minusta ei kumminkaan kuulosta uskottavalta, että Ficus pystyisi konkreettisesti kylvettämään meidät mustassa valossa. Oletteko varmoja, ettei kyse ole jostain abstraktimmasta tavoitteesta?”

”Kymmenissä tuhansissa vahkeja ympäri maailmaa, muutama prosentti sekä Metru Nuin että Odinan sota-ajan bruttokansantuotteesta ja useampi vuosikymmen aikaa haalia raakamateriaaleja taivasasemalle maailman katossa. Abstraktia tai ei, siinä on tarpeeksi syytä huoleen”, Killjoy tilitti taputellen samalla rintakehästään kajastelevaa punaista hehkua. ”Puhumattakaan siitä yksinkertaisesta faktasta, että hän on käytännössä kuolematon ja muuttuu ehkä entistä enemmän sellaiseksi, jos saa tämän käsiinsä.”

Manu katsoi ensin Killjoyta, siirsi sitten katseensa epäuskoisesti Creedyyn ja siitä Peeloon.
”Siis tekö ihan vakavissanne esitätte, että Ficus yrittää kirjaimellisesti porata reiän maailman kattoon? Vaikka siinä kestäisi ikuisuus?”

”Kaikki merkit viittaavat siihen”, Killjoy vastasi täysin vakavalla naamalla. Eikä edes Peelolla ollut tällä kertaa täsmennettävää.

”Hä.”

Peelo kohautti olkiaan. Manu kurtisti kulmiaan näyttäen taas jopa hieman vihaiselta.
”No ei sellainen peli vetele”, hän äyskähti. ”Maailmanlopun kuuluu tulla yhdellä noin kuudesta ennustetusta tavasta, eikä mikään niistä koita vielä vuosisatoihin. Käsikirjoituksesta saa poiketa vain lokaalisti ja harkiten, kuten minä teen! Vaikka joskus kyllä ne perhosefektit vähän vesittävät suunnitelmiani ja sitten joudun pulaan Käskynhaltijan kanssa. Determinismi on sillä tavalla vähän perseestä. Mutta ne ajat ovat mennyttä, ja niin on Käskynhaltijakin!”

Peelo ja Creedy katsoivat taas toisiaan.

”Oli minulla jokin pointtikin, mutta se ehkä vähän eksyi matkalla”, Manu myönsi. ”Pääasia on, että suuremmat voimat eivät aio vain katsoa sivusta, kun Ficus aiheuttaa maailmanlopun. Tästä on tulossa aivan käsittämätön sotku.”

”Taas”, Peelo huomautti. ”Valkoisen Kuningattarenkin alkuperäisen tuomion kausi on sotkuista aikaa kaikissa historiankirjoissa.”

”Mutta tällä kertaa on aito riski, että Ficus onnistuu”, Killjoy kiilasi väliin. ”Kuningattaren istuttaminen tänne on tehnyt kaikista mahdollisista vastaiskuista haastavia. On vaikeaa yrittää estää suunnitelmaa, jonka toteuttaja on nähnyt jo, kuinka hän siinä onnistuu.”

”Siis mitä?” Manu älähti. ”Mikä tämä juttu Valkoisesta Kuningattaresta nyt oikein on? Miksi se on täällä, mitä väliä sillä edes on ja mitä tuo edes tarkoittaa?”

”Se valtava kello 17,25 ikuisuutta etelään. Kuulet sen varmaan nytkin, jos keskityt tarkkaan?” Killjoy varmisti.

”No vähän vaikea sitä on olla huomaamatta. Kävelin siitä ohi joskus viime vuosituhannella ja melkein räjähti tärykalvot! Hirveää häiriköintiä kellon ympäri.”

”Se on ankkuroitu kiinni aikaan”, Peelo selitti vuorostaan.

”Mikä tarkoittaa, että Valkoinen Kuningatar enemmän tai vähemmän näkee ajassa”, Killjoy jatkoi.

”Se on… ankkuroitu kiinni… aikaan”, Manu toisti hieman epäuskoisen kuuloisena. Hän näytti hetken mietteliäältä, kunnes kohautti olkiaan ja totesi pirteästi: ”Okei, ostetaan. Ei olisi varmaan pitänyt ampua Jotoria päähän silloin kerran… Nyt olisi käyttöä sille.”

”Tekee jokaisesta liikkeestä hankalan. Joskin meillä on muutama oljenkorsi jäljellä”, Killjoy huokaisi.

”Sen lisäksi, että Killjoyn arkkikrana antaa tälle vielä näennäisesti autonomian Valkoisen Kuningattaren verkosta, näyttää myös siltä, että pelkkä Nimdan sirun läheinen läsnäolo verhoaa hänen katseeltaan”, Peelo täydensi.

”Mrh, pitäisi tietää enemmän lihasta”, Manu murahti hieroen ohimoitaan, ”ja nyt pitäisi tietää enemmän myös ajasta? Kuka on edes tutkinut aikaa, Avartaja? Samperi, kun Avartaja on ihan helvetin kuollut. Tämä koko juttu alkaa olla nyt sen verran kiinnostava, että se kilpailee huomiostani! Vaarallista, vaarallista! Ei pitäisi antaa ajatuksen harhailla, kun on kala kynittävänä. Tai siis… perattavana?”

”Saitko selville, mitä tulit selvittämään?” Peelo kysyi viitaten Manun side questiin.

”Ai joo”, Manu sanoi iloisesti yllättyneenä, että jotakuta kiinnosti niinkin paljon. ”Joitain juttuja, mutta en ihan mahdottomasti. Zyglakit näyttävät tietävän vain melko spesifejä asioita lihasta. Kranat ovat sitä samaa lihaa kuin Kepen imurissa, mutta se nyt oli helppo arvata. Minun taitaa täytyä käydä tutkiskelemassa maailman esoteerisinta tietokantaa, jos tahdon kaikki umamiset yksityiskohdat.”

”Tee se”, Killjoy kannusti, vaikka ei piitannutkaan aivan jokaisesta umamisesta yksityiskohdasta. ”Me jatkamme täällä.”

”Ja rakennamme Hypoteesia”, Peelo lisäsi. ”Tämän maailman asukkaat tarvitsevat paikan suojassa Biancan katseelta.”

Creedy nyökytteli jokaisen puhujan pointteihin. Jopa niihin umamisiin.

”Valkoisen Kuningattaren nimi on Bianca?” Manu ihmetteli. ”Missäköhän olen kuullut sen ennen… Tuntuu, että pitäisi tietää. Onkohan se yleinenkin selakhinimi?”

”Bianca on historiallisesti Bianca”, Peelo totesi. ”Jos etsit Biancaa, löydät varmasti Biancan.”

”Ja sitten kehtaavat väittää, että minun selitykseni ovat huonoja”, Manu protestoi. ”En aio sietää tällaista! Suonette anteeksi, että palaan asiaan paremmalla ajalla. Minun itse asiassa täytyy estää yksi katastrofi todellisessa maailmassa. Aika kulkee onneksi täällä hieman eri tavalla, joten olen jo ehtinyt miettiä rauhassa interventiostrategiaani. Mutta hei, Jögge, kun saan nykyisen proggikseni kasaan, niin tulen sitten vaikka käymään! Sano Xenille terveiset!”

Ennen kuin Killjoy ehti nostaa kättään hyvästelläkseen, kuului pieni ”pop”, samanlainen ääni kuin silloin, kun joku kiskaisi karhupumpun ulos vessanpöntöstä. Ja ilman minkäänlaista varoitusta, Manu oli yksinkertaisesti kadonnut jättäen kaksi huomattavan hämmentynyttä henkilöä – ja yhden Peelon – tuijottamaan tyhjää istuinta.

”Olenko se vain minä, vai oliko tuo keskustelu tosi uuvuttava?” Creedy huokaili ääneen.

”Hänellä on paljon sanottavaa”, Peelo myönsi. ”Ja keskustelun kohdentamisessa olisi pientä kehitettävää.”

Killjoy ei kuitenkaan ottanut kritiikkejä ystävänsä sosiaalisista kyvyistä kuuleviin korviinsa. Jokin siinä, mitä tämä oli kertonut, oli jäänyt vaivaamaan häntä.

”Kepen verstas”, hän mutisi itsekseen. Hän oli viettänyt aikaa siellä usein. Milloin sitä asuttavan tieteilijän uusimman projektin kanssa puuhaillessa, milloin omilla, yleensä korjausteknisillä asioilla liikkuessaan. He olivat viettäneet siellä Kepen kanssa lukemattomia tunteja erinäisten johto- ja piirimerien keskellä, eikä Killjoy kertaakaan ollut tulkinnut ympäröivää miljöötä muuksi kuin epäkäytännöllisen sekavaksi varastokompleksiksi. Mutta jos se, mitä Manu oli kertonut, piti paikkansa – ja se valitettavan usein piti – oli Killjoylla jäänyt siitä huomaamatta jotain, mitä hänen olisi kenties kuulunut.

”Voimme palata tähän myöhemmin”, Peelo keskeytti Killjoyn ajatuksenjuoksun. Androidin läpitunkeva tuijotus kertoi Killjoylle, että tämä tiesi täsmälleen, mitä hänen päässään liikkui.

”Aioin käydä tapaamassa Kepeä muutenkin piakkoin”, Peelo jatkoi. Killjoy mutristi suutaan, mutta nyökkäsi kuitenkin myöntävästi. Niinkin paljon kuin asia häntä vaivasi, oli hän Manullekin vakuutellut keskittyvänsä vain muutamaan ongelmaan kerrallaan. Bio-Klaaniin palaaminen ei muutenkaan ollut enää realistinen vaihtoehto. Peelo oli ehdottomasti oikea henkilö asialle.

”Hyvä on sitten”, Killjoy ähkäisi ja kampesi itsenä hieman vaivalloisen näköisesti pystyyn. ”Jatkammeko sitten, mitä tulimme tekemään?”

Peelo nyökkäsi vahvistukseksi. Creedyn katse pomppoili tämän ja Killjoyn välillä vastauksia etsien.

”Ja mitäköhän se mahtaa olla?”

”Killjoy tahtoo puhua Biancan kanssa”, Peelo selitti. Creedy reagoi ensin järkytyksellä, mutta tyytyi lopulta vaatimaan enemmän vastauksia.

”Juurihan sinä valitit kovaan ääneen siitä, että heidän kanssaan ei voi neuvotella. Ja nyt tahdot puhua hänelle?”

”Puhuminen ja neuvotteleminen ovat kaksi aivan eri asiaa”, Killjoy huomautti. ”Minulla ei ole pienintäkään aikomusta olla diplomaattinen.”

”Miksi sitten edes vaivautua?” Creedy ähkäisi. ”Puoli valtakuntaa on pistetty uusiksi, että välttyisimme hänen katseeltaan ja sinä tahdot marssia suoraan hänen luokseen ja tarjota arkkikranan kuin hopealautasella!”

”Se ei toimi niin”, Peelo kiilasi selittämään, ennen kuin Killjoy ehti saada suutaan auki. ”Tämän todellisuuden luonne ei salli Biancan anastaa materiaalista esinettä temporaalisessa ympäristössä. Kohtaamisen riskit piilevät enemmänkin hänen kyvyssään muovata tod-”

”Okei, okei, ei tarvitse vääntää rautalangasta”, Creedy kivahti. ”En silti ymmärrä, mitä kuvittelette tällaisella saavuttavanne. Minä luulin, että meidän piti vältellä turhia riskejä.”

”Sinun pitää”, Killjoy täsmensi. ”Ja kuka puhui mitään turhista riskeistä? Uskon, että voimme oppia kohtaamisesta jotain.”

Hän vaihtoi merkitsevän katseen hitaasti nyökyttelevän Peelon kanssa. Creedyn katse vaelteli näiden välillä, mutta lopulta tonttu lannistui, minkä merkiksi tämän hartiat lysähtivät ja ryhti romahti.

”Tulemme takaisin pian. Jos Suntio saapuu takaisin sillä aikaa, pyydä häntä odottamaan paluutamme”, Peelo pyysi. Creedyn jalka vipatti hermostuneesti, mutta tonttu kyllä tiesi, ettei kaksikon kanssa kannattanut väitellä. He olivat selvästi tehneet päätöksensä jo aikaa sitten.

”Hyvä on, mutta minä aion kertoa heille, mitä olette tekemässä. Ja sitten Lähetti on teille tosi vihainen.”

”Höh”, Peelo sanoi. Killjoy kumartui vanhan mekaanikkonsa eteen ja taputti tätä yllättävällä hellyydellä olkapäälle.

”Olen varma, että hänkin ymmärtää.”

Creedy tuhahti, mutta ei ilmaissut enempää vastalauseita, kun Killjoy ja Peelo lähtivät astelemaan ulos Hypoteesista. Manun hämmentämä zyglakmummo oli sillä aikaa hiipinyt takaisin paikalle ja säikäytti Creedyn alkamalla puhua tämän takana.

”Olipas tuo Peelon ystävä tosi kummallisen näköinen zyglakiksi.”

---

Tasangoilla, noin kolmannesikuisuus Hypoteesista etelään, he viimein pysähtyivät. Peelo arveli, että he olivat tarpeeksi kaukana kaupungista, että hänen järjestämä kyyti pystyisi saapumaan ongelmitta. Hän nosti oikean käden peukalonsa pystyyn hetkeksi kuin liftatakseen, odotti siinä niin hetken ja laski sitten kätensä.

”Hänellä menee yleensä hetki”, Peelo täsmensi. Killjoy ei ollut koskaan tavannut Peelon kyyditsijää, mutta oli ymmärtänyt, että tällä oli taito taittaa pitkiä matkoja hyvin lyhyessä ajassa, ja mikä tärkeintä, niin, että Bianca ei sitä huomannut. Peelo vakuutti, että tällä tavalla he pääsisivät aivan tämän lähelle ilman, että tälle jäisi aikaa reagoida. Sillä tapaa Peelo oli ennenkin onnistunut välttämään kävelevien keskushermostojen partiot.

”Et kertonut Creedylle todellista syytä, miksi tahdot puhua Biancalle”, Peelo huomautti. Killjoy huokaisi syvään. Hän oli miettinyt sitä jonkin verran. Jälleennäkemisensä jälkeen hän ei olisi halunnut pitää ystävältään salaisuuksia.

”Jos olisin kertonut, että aion pyytää häneltä apua Xenin kuulan kanssa, olisin kuulostanut epätoivoiselta. Ymmärrän, miksi Creedy vihaa Biancaa niin paljon, mutta jos saan häneltä vastauksia Xenin pelastamiseksi…”

”Minä ymmärrän”, Peelo sanoi. ”Eikä puhuminen minusta ikinä väärin ole. Varsinkin, kun teillä on pitkä historia yhdessä. Hän saattaa jopa oikeasti kertoa sinulle jotain.”

”En olisi niin varma, mutta yritettävä on. Silvottu Äiti on oljenkortena melko hatara. Jos Bianca todella on legendojen Sokea Jumalatar, hänellä voi olla vastauksia siihen, kuinka Xenin kuulan voisi korjata.”

”Kyllä. Ja minä olen aina halunnut vilkaista sitä kelloa tarkemmin. Sillä aikaa, kun te puhutte, minä käyn katsomassa, selviäisikö siitä jotain uutta.”

Killjoy nyökkäsi. Suunnitelma oli yksinkertainen, mutta oli myönnettävä, että myös vaarallinen. Peelo oli kuitenkin vakuuttanut jo heidän edellisellä kohtaamisellaan – kun Killjoy oli torkkunut Nurukanin ajaessa heitä pois Mustan Käden raunioilta – että oli valmis ottamaan riskin. He olivat tunteneet sen verran kauan, että Killjoy luotti Peeloon täysin. Epätoivoista tai ei, mahdollisuus oppia jotain uutta kutkutti heitä molempia.

Sitten kuului ääni. Kuin ovi olisi auennut jossain vähän matkan päässä ja sitten heti sulkeutunut. Killjoyn piti siristellä silmiään, että näki valkoiseen horisonttiin ilmestyneen asian. Jotakin sieltä lipui heitä kohti. Peelo suoristi selkänsä tyytyväisenä.

”Kas, sieltä hän saapuukin.”

Killjoylta kesti hetki ymmärtää, mitä hän katsoi. Lopulta ilmestynyt asia oli tullut niin lähelle, että hän tunnisti sen vanhaksi puiseksi soutuveneeksi. Se lähestyi heitä yhtä sulavasti kuin se olisi ollut elementissään. Valkoinen sora työntyi sen edestä kuin se olisi ollut vettä vain. Ja ehkä olikin? Jonkinlaista vanaa se selvästi peräänsä jätti. Killjoylle ei kuitenkaan jäänyt aikaa jäädä ihmettelemään menopelin merkillisiä ominaisuuksia, kun hän näki sen asian, joka sitä ohjasti.

”Mitä helvettiä”, Killjoyn suusta lipsahti. Hänen kehoonsa oli noussut jonkinlainen ylitsepääsemätön puistatus. Lautturin lävitsetunkevassa katseessa oli jotain, mitä hän halusi kaikin tavoin vältellä. Vene lipui heidän eteensä ja pysähtyi. Se selvästi odotti, että he nousisivat kyytiin.

”Hei vain, Kääryle!” Peelo hihkaisi ja nousi veneeseen ensimmäisenä. ”Mukavaa että pääsit tulemaan, vaikka onkin tällainen sää.”

Lautturi ei vastannut. Sen katse oli naulittu Killjoyyn, jolla oli vaikeuksia saada niveliään liikkumaan.

”Kääryle?” hän ihmetteli.

”Hän muistuttaa vähän kaalia, eikö vain? Joten keksin Kääryleen siitä. Hän ei paljoa takaisin juttele, mutta uskon, että hän pitää siitä nimestä.”

Lautturin katse ei edes värähtänyt. Se vain odotti. Killjoy oletti, että se tahtoi hänetkin kyytiin. Peelon rentoutunut istuma-asento veneessä rohkaisi häntä lopulta. Hän kapusi natisevan veneen keulaan ja teki parhaansa ollakseen katsomasta taakseen.

”Ennen kuin menemme Biancalle”, Peelo käänsi katseensa Lautturia kohti, ”voisimmeko piipahtaa Valtiaan linnalla? Minulla olisi hänelle pieni pyyntö.”

Sen sanottuaan vene lähti välittömästi liikkeelle. Sora sen alla ei päästänyt ääntäkään, kun he alkoivat hiljalleen lipumaan Kranalan halki. Killjoy käänsi katseensa kohti Peeloa kummastuneena.

”Valtiaan?”

”Niin. Se, mitä Makuta Nui meille kertoi ei tullut minulle aivan yllätyksenä. Kepen verstaasta en tiennyt, mutta kuvaus mustasta auringosta täsmää.”

Kuului taas ääni kuin ovi olisi sulkeutunut. Nyt se kuitenkin kuului jostain läheltä. Kun Killjoy käänsi katseensa takaisin menosuuntaan, tajusi hän heti, että jokin oli muuttunut.

Sora heidän allaan oli muuttunut hienommaksi – se oli käytännössä vain hiekkaa. Ilma oli kuivempaa johtuen luultavasti siitä, että sade oli lakannut. He seilasivat ohi jonkinlaisesta metsästä. Killjoy ei ollut koskaan nähnyt Kranalassa ainuttakaan puuta, joten ne vangitsivat hänen katseensa välittömästi.

Siihen asti, että hänen katseensa lipesi ylös.

Verrattuna siihen tyhjyyteen, mikä paistoi heidän lähtöpaikkansa taivaankannessa, tämä oli kaikin tavoin tungettelevampi. Ja samalla, jollain hirvittävällä tavalla kutsuvampi. Se sykki, ja Killjoy olisi voinut vaikka vannoa, että täsmälleen hänen sydänkuulansa tahtiin. Se oli mustaakin mustempi, ja ne kuiskaukset, jotka Killjoy Kranalassa hädin tuskin kuuli Baterraa tuijotellessaan, puhuttelivat häntä nyt suoraan.

Ne lupasivat lepoa. Loppua kivulle.

Hänen tarvitsisi vain antaa itsensä sille.

”Huomasin erot maastossa jo silloin, kun kävin täällä ensimmäistä kertaa”, Peelo keskeytti Killjoyn haltioituneen tuijotuksen ja palautti tämän takaisin todellisuuteen. ”Aloin varmistua ajatuksestani kuitenkin vasta suurimman osan Kranalasta kartoitettuani. Tämä paikka sijaitsee jossain muualla. Kääryle käyttää sitä oikaistakseen matkoja muualla Tämä paikka, jos tämä on todella se Kepen verstas, mistä Makuta Nui puhui, ja Kranala ovat selvästi riippuvuussuhteessa toisiinsa.”

Manu oli kertonut niin paljon, että Killjoyn piti todella pinnistellä muistaakseen, mitä tämä oli Verstaasta sanonut.

”Hän kuvaili tätä unimaailmaksi”, hän sanoi lopulta ääneen. ”Mitenköhän se eroaa siitä, että Kranala on tietynlainen muistojen maailma?”

Peelo kohautti olkiaan. Hän ei olisi kuvaillut Verstasta mitenkään unenomaiseksi, mutta toisaalta hän ei myöskään itse uneksinut, joten vertailu oli siltä osin hankalaa. Asia pitäisi nostaa esille seuraavan kerran, kun hän keskustelisi Kepen kanssa.

Killjoy mietti aivan samaa, joskin enemmän katumuksen kautta. Hän ei ollut edellisessä klaanivierailullaan käynyt Kepen luona lainkaan. Tuntui kuluneen ikuisuus siitä, kun he olivat edes puhuneet edellisen kerran. Oliko se silloin, kun he olivat miettineet teleportaatio-optiota Geen löytämiseksi, vaiko se kerta, kun he olivat kartoittaneet Klaanin vanhaa kaivosta yhdessä…

Peelon innokas osoitus katkaisi Killjoyn ajatukset. Heidän oikealla puolellaan kohoava metsä oli tulossa päätökseensä ja tilalle tuli jotain muuta. He olivat saapuneet sivistyksen pariin, sillä kaukaisuudessa kohosi selvästi jonkinlainen rakennus. Vähän aikaa seilattuaan Killjoy tunnisti sen pieneksi linnaksi. Lautturi oli viemässä heitä suoraan sitä kohti.

”Mitä tiedät tästä Valtiaasta? Muistuttaako hän jotenkin Biancaa?” Killjoy mietti.

”He ovat ainakin yhtä surullisia”, Peelo myönsi. ”Mutta Valtias ei omaa sellaista voimaa tähän maailmaan kuin Valkoinen omaansa. Suurimman osan ajasta hän vain istuu linnassaan. Olen jutellut hänelle pari kertaa tästä ohi matkattuamme, ja luulen, että hänen syynsä olla täällä ovat jollain tapaa traagiset.”

He pysähtyivät lopulta linnan kupeeseen. Killjoy oli nousemassa ylös veneestä Peelon perässä, mutta androidi toppuutteli tätä jäämään.

”Minulla menee vain hetki.”

Killjoy ymmärsi vihjeen ja jäi katsomaan, kun Peelo ripein askelin marssi kohti linnan sisäänkäyntiä. Killjoy jäi seisoskelemaan veneen viereen siihen nojaten. Hän tunsi epämukavan katseen koko ajan niskassaan, mutta aina kun hän kääntyi, tuijotti Kääryle lähinnä tyhjään horisonttiin edessään. Silti Killjoy olisi voinut vannoa, että sen pää kääntyi hupun sisällä joka kerta, kun hän ei katsonut sitä.

Hän siirteli hiekkaa maassa jalkansa kärjellä ja katsoi, millaisia painaumia hänestä siihen jäi. Maasto todella oli erilaista Kranalaan verrattuna. Verstaan vastaanotto tuntui muutenkin jotenkin… kylmältä. Hän ajatteli sen johtuvan vain ilmasta, mutta vähän aikaa asiaa tunnusteltuaan hän tuli siihen tulokseen, että sen täytyi johtua jostain muusta.

Hän tajusi sen käsiään vilkaistessaan. Niiden punainen oli jotenkin merkittävästi haalistunut. Sitten hän vilkaisi taas kohti taivasta. Jollain sairaalla intuitiolla siinä oli järkeä. Sen täytyi olla mustan auringon syytä. Silti Killjoy ei aivan saanut päähänsä, miksi Kranalan vastaava ei myös tehnyt niin.

Sinne päin katsellessaan hän näki myös hahmon kaukaisuudessa. Linnan tiluksilla istuskeli joku. Sen valtavasta mustasta haarniskasta oli mahdotonta päätellä henkilöllisyyttä, mutta vierailla mailla ollessaan Killjoy päätti, että oli kohteliasta ainakin tervehtiä. Hän nosti kätensä ilmaan, ja muutaman sekunnin päästä musta hahmo teki samoin.

”Olen täällä”, Peelo huomautti. Killjoy säpsähti. Hän ei ollut kuullut – eikä nähnyt – kun androidi oli tullut takaisin.

Käsissään Peelolla oli jotain keltaista, ehkä kankaista ja siististi viikattua. He astuivat takaisin lautturin kyytiin ja lähtivät taas hiljalleen matkaan. Killjoy jäi seuraamaan linnan katoamista horisonttiin, ennen kuin käänsi huomionsa Peelon noutamaan esineeseen.

”Mikä se on?”

”Sadetakki”, Peelo selitti. ”Huomaatko, miten sen väri ei haalistu edes täällä? Se on tehty ajasta. Uskon, että siitä on hyötyä, jos haluaa pakoilla Biancan katsetta.”

”Se Valtiasko sen sinulle antoi?” Killjoy ihmetteli. Peelo nyökytteli tyytyväisen näköisenä.

”Lainaan vain. Lupasin viedä sen takaisin tämän jälkeen.”

Peelon huomio piti todella paikkansa. Mitä pidempään Killjoy takkia tuijotteli, sitä kirkkaammalta sen keltainen alkoi tuntua. Verrattuna siihen tapaan, millä hän oli itsekin jo haalistunut, se suorastaan sattui silmiin.

”Hetkonen. Miten niin se on tehty ajasta?”

”Oletko koskaan nähnyt niitä Kranalan laitamailla kohoavia säikeitä?” Peelo kysyi. Killjoy säpsähti, kun kuuli taas sulkeutuvan oven äänen jostain lähettyviltään.

”Hm, niin, olen kyllä.”

”Ne ovat aikaa”, Peelo selitti. ”Ja niitä säilytetään… kas, täällä!”

Killjoy oli huomannut saman takaraivossaan olevien kellokoneistojen palattua. Nyt, kun hän sitä ajatteli, ne olivat itse asiassa olleet poikkeuksellisesti hiljaa sen aikaa, kun he olivat olleet Verstaassa. Kranalan sora-aavikolle palattuaan he tähystivät hetken horisonttiin Peelon mainitsemia säikeitä etsien, mutta he molemmat tiesivät, ettei niitä yleensä nähnyt niin keskeisellä paikalla kuin missä he nyt olivat.

Toinen asia, minkä Killjoy heti huomasi, oli sateen puuttuminen. Peelo hoksasi sen myös, kun Killjoy ojensi kätensä veneen laidan yli siitä varmistuakseen. Peeloa hieman harmitti. Näyttäisikö hän hölmöltä Valtiaan sadetakissa, jos ulkona ei edes sataisi?

”Biancan läsnäolo taitaa pitää sadetta poissa”, Killjoy mietti ääneen. Peelo oli samaa mieltä. He olivat niin lähellä kellokoneistoa, että Bianca varmasti tiesi jo heidän läsnäolostaan. Se oli ainoa paikka, minkä Peelo oli kaapelinvetomatkallaan kiertänyt. Ja hän oli nähnyt sadetta kaikkialla, missä oli kulkenut.

Sitten Lautturi taas pysähtyi. Kaksikko nousi veneestä, jonka jälkeen vihreät kasvontapaiset kääntyivät kohti Peeloa.

”Laitan sitten taas peukalon pystyyn, kun lähdemme takaisin. Paljon kiitoksia”, Peelo sanoi. Lautturin katse kääntyi eteenpäin ja veto kerrallaan se alkoi meloa kohti horisonttia. Tällä kertaa Killjoy näki vilaukselta oven, joka oli siinä vain hetken. Lautturi katosi näkyviltä samalla hetkellä, kun ovi läimäisi itsensä kiinni ja katosi.

Killjoy käänsi katseensa kohti suuntaa, jossa tiesi Biancan kellokoneiston olevan. Peelo kiskoi sillä aikaa sadeviittaa huolellisesti päälleen. Sen kahinankin läpi hän kuuli Killjoyn toisiaan vastaan kiristelevät hampaat.

”Eli kerrataan”, Peelo sanoi ja kiskoi lopuksi vielä keltaisen hupun päähänsä. ”Minä hiippailen kellokoneistoon ja yritän selvittää, mikä siinä on erityistä. Tämän viitan pitäisi suojata minua ajalta ja täten toivottavasti Biancan kaikkinäkevyydeltä. Se tuskin estää häntä kuitenkaan konkreettisesti havaitsemasta minua. Se tarkoittaa, että sinun pitää saada hänet puhumaan ja pitämään huomionsa itsessäsi. Onnistuuko se?”

”Saan hänet vaikka laulamaan, jos tahdot. Meillä on historiaa. Hän kyllä kuuntelee minua. Eri kysymys on, mitä tapahtuu sen jälkeen”, Killjoy mutisi.

”Luuletko, että hän suostuu auttamaan sinua Xenin kuulan suhteen?” Peelo kysyi. Killjoy kohautti olkiaan.

”Olen skeptinen, mutta aion silti kokeilla. Curuvar oli oma hyödytön itsensä, kun kysyin. Bianca on viimeinen ikivanha selakhi-oletettu, jonka tiedän.”

Peelo ei olisi sitä tehnyt, mutta joku muu olisi saattanut huomauttaa Killjoyta siitä ironiasta, että hän oli valmis kysymään apua sellaiselta, joka oli käytännössä yhtä paljon syyllinen Xenin tilaan kuin Abzumokin. Merkittävä ero oli se, että Bianca juuri nimen omaan ei ollut Abzumo. Kahdesta – tai oikeastaan aika monesta pahasta – Bianca tuntui sillä hetkellä melko paljon vähemmän kamalalta.

”Mennäänkö sitten?” Peelo kysyi. Killjoy suoristi selkänsä ja naksautti entisenlaisiksi kuvittelemia niveliään. Naamio oli suorassa ja haarniska kiilteli sen verran kuin se Kranalan kummallisessa valaistuksessa pystyi. Hän oli niin valmis kuin koskaan voisi.

”Showtime.”

music_note