Arkistot

”Hei. Tuota, minulla olisi lahjoitus”, Matoro tervehti. Hän roikutti kulunutta reppua toisella olallaan ja kaivoi sieltä jotakin. Hänen sadeviittansa tippui vettä tuulikaapin naulakossa. Oli melkein puolipäivä, mutta auringot olivat hädin tuskin pilkahtaneet sadepilvien takaa.

”Hetki vain”, Vaehran sanoi pitkän hyllyrivin perältä. Hän oli siellä kyykyssä hyllyttämässä kirjalaatikon sisältöä. Hän asetteli muutaman käsissään olevan teoksen hyllyyn ja nousi sitten.
”Mitä olet löytänyt tällä kertaa? Jotakin edellistä lähetystäsi yksinkertaisempaa?”

Matoro vilkaisi tätä kysyvästi. Hänellä kesti pieni hetki ennen kuin hän edes muisti Metru Nuilta lähettäneensä datamuistin. Hänen ja Xenin ensitapaamiselta…

”Ah, niin. Ei, tämä on… ihan vain jotakin mitä unohdin kirjahyllyyni. Tein vähän syyssiivousta, kun etsin lahjoitettavaa noiden Rumisgonen reissulle. Tämä on tämä kansio Makuta Itrozista.”

Kuvitteliko hän vain, vai puriko kylmä viima läpi kirjavälikön, kun Makuta mainittiin? Se oli luultavasti vain ulko-ovi.

”Muistan, että mainitsit asiasta, kun saimme kasetin”, Vaehran sanoi. ”Huvittavaa, miten omituisia polkuja tänne saapuu mysteerin palasia – ensin Kezenin kasetti, juuri äsken Aivot ja nyt sinulla on vielä jotakin?”

Matoro vilkaisi tulen toaa.
”Aivot?”

Arkistoija nyökkäsi. ”Tohtori Delekin kirjoittama neurotieteen teos. Hän oli Kezenin kollega.”

”Muistan nimen etäisesti”, Matoro vastasi.

”Et usko, miten vaikea sitä kirjaa oli löytää. Mutta kuin ihmeen kaupalla he löysivät sellaisen rumisgonelaisesta antikvariaatista. Se on hyvin tiivistä tekstiä. Sanon ’neurotieteen’, mutta tiede, filosofia ja uskonto sekoittuvat Delekin tekstissä vailla rajoja. Jo ensimmäinen kappale kuvailee Metru Nuin kaupunkia ’Jumalan Aivoina’, ja se on sen helposti ymmärrettävä osuus. En ole vielä ehtinyt pidemmälle.”

”Tuota… mitä hyötyä siitä on?” Matoro kysyi ja yritti olla kuulostamatta tyhmältä. Kasetti oli ollut hänelle vain sivupolku Itrozin ja Deltan löytämisessä, eikä hän ollut asiaa juuri ajatellut Deltan temppelin jälkeen.

”Suoraan sanottuna minulla ei ole sinulle selkeää vastausta. Tiedämme, että Delek ja Kezen liittyvät muinaiseen Selecius-säätiöön, jolla oli aikanaan käsissään yksi Nimdan siru. Sanooko nimi sinulle mitään?”

”Eikö Selecius-säätiö tee… purkkiruokaa ja paristoja?”

”Nykyinen Selecius-säätiö, kyllä. Mutta muinaisuudessa se oli jotakin aivan muuta.”

”Oliko Itrozilla kasetti sen takia, että säätiöllä oli ollut Nimdan siru ennen tätä?” Matoro kysyi.

Vaehran kohautti olkiaan.
”Se on todennäköinen teoria. Me ratkomme palapeliä, jonka palasista meillä on vain pieni kourallinen.”

”No, voin kertoa kyllä miten se päättyi. He polttivat näppinsä Nimdaan…” Matoro naurahti kuivasti. Kolmion muotoinen arpi kämmenpohjassa kyllä muisti.

”Jos satut törmäämään Adorium Seleciukseen seuraavilla matkoillasi, arvostaisimme jos laittaisit kaiken ylös”, Vaehran sanoi.

”Olen menossa seuraavaksi Lehun suuntaan, että yllättyisin, jos löytäisin mitään siihen liittyvää”, Matoro sanoi.

”Toisinaan vastaukset kysymyksiin ovat lähempänä kuin osaamme ikinä ajatella. Nui-Koro on ollut naapurinamme aina, ja silti sieltäkin löytyivät Nimdan jäljet.” Hän ohjasi heidät hyllyn päässä olevan lukupöydän ääreen. Hän malttoi kärsimättömän katseensa, kun Matoro kaivoi laukustaan ruskean kansion, joka näytti ikivanhalta ollakseen vain jonkinlaista pahvia. Se oli hieman kostea. Nyt ei ollut paras keli kirjallisuuden siirtelemiseen.

”Tämä kansio on, öh, otettu eräästä makuta-arkistosta”, Matoro kertoi. ”Siinä on tietoja Makuta Itrozin tutkimuksista Nimdan parissa. Mukana on myös Itrozin laboratoriosta otetut dokumentit ja joitakin omia muistiinpanojani.”

”Vai otettu”, Vaehran hymähti. ”Voin vain kuvitella, mitä muita aarteita makuta-arkistosta löytäisi.”

”Minä en yleensä varasta asioita arkistoista”, Matoro puolustautui.

”Ajattele sitä makuta-poloa, jonka ’Makutojen historiikin’ lähdetyötä vaikeutit”, Vaehran mutisi puolivakavissaan. ”Joku on hävittänyt Itroz-aiheiset teokset arkistosta… onko kyseessä salaliitto Makutain sisällä? Kuka tietää.”
Häntä huvitti suuresti ajatus arkistonhoitaja-makutasta hajoilemassa haasteen edessä. Pitäisi ehkä kysyä Makuta Nuilta ensi kerralla, oliko sellaista makutaa ja millaiset arkistokäytännöt makutoilla yleensäkin on.

”No luulisi että niillä olisi kopiot”, Matoro vastasi. ”Kai nyt makutoilla on aikaa tehdä sellaiset. Sitä paitsi, oletettavasti moni niistä muistaa Itrozin henkilökohtaisesti…”

”Niin, ehkä arkistoinnin tarkoitus muuttuu, kun sen käyttäjien voi olettaa elävän ikuisesti. Enää kyse ei ole tiedon tallettamisesta niille, jotka tulevat jälkeemme, vaan… muistilappujen tekemisestä itselleen.”

Arkistoija istuutui ja avasi kansion. Paperi oli ajan kellastamaa mutta ei tavanomaista – kyse oli jostakin aikaa uskomattomalla tavalla aikaa kestävästä makuta-selluloosasta. Ensimmäinen puoli oli kirjoitettu käsin, hyvin selkeällä mutta todella vanhalla matoranilla. Syvempää löytyi toinen kansio, jonka sisällöstä ei voinut lukea ainoatakaan ymmärrettävää sanaa. Vaehranin suureksi helpotukseksi käännöstyö oli tehty erilliselle paperille.

”Se on salakirjoitusta”, Matoro selvensi. ”Kepe keksi, miten sen sai avattua. Koodiavain on siellä mukana, mutta olen kääntänyt melkein koko kansion. Ehkä vähän huolimattomasti, olin silloin merirosvolaivan ruumassa.”

Vaehran silmäili läpi käännöstä.
”Eli tämä johti sinut Itrozin laboratorioon ja Kezenin kasetin luo”, hän sanoi lähinnä itselleen. Kyllähän hän oli tarinan kuullut. Se vain avautui toisella tavalla, kun hän näki miten yksi johtolanka johti toiseen.

”Niin”, Matoro nyökkäsi. ”Ja antoi lopullisen johtolangan Metru Nuille…”
Haha, ajatella jos Kapura olisi vain sanonut, että tiesi missä Delta oli. Miten paljon helpompi juttu se olisi ollut. Ehkä siihen ei olisi muodostunut samanlaista pakkomiellettä… kun sirun eteen oli melkein kuollut pari kertaa, niin kyllähän siitä alkaa muodostua jotakin, josta on valmis maksamaan hirvittävää hintaa.

Vaehran selasi kansion nopeasti mutta järjestelmällisesti. Sen kiinnostavin, salakirjoitettu osio koostui ”Projekti Nimdan” tutkimuspäiväkirjoista sekä monista liitteistä, jotka käsittelivät Nimdaa, Elpogasin Athin seurakuntaa sekä mielenvoimia. Makutan käsiala oli hyvin siistiä ja järjestelmällistä, mutta alkoi hajota loppua kohden. Mutta paljon muutakin materiaalia oli – enimmäkseen naamioiden takomiseen liittyviä kaavoja, metallurgisia reseptejä ja muistiinpanoja. Se ei ollut Vaehranin ominta alaa, mutta hän ymmärsi välittömästi, että taitavalle naamiontakojalle sellainen tieto olisi aarre. Matoro selosti auki joitakin kohtia, lähinnä koska hiljaa oleminen tuntui oudommalta.

Hän jäätyi katsomaan sivua, jolla oli tutkimuspäiväkirjan viimeiset havainnot.
”Hei, pysähdy”, hän sanoi. Puuttuiko sivulta jotakin?

Vaehran vilkaisi Matoron suuntaan ja sitten sivua.
”Oletan tässä mainittavien olentojen olevan samoja ’Nukkeja’ kuin linnan räystäällä oleva olento on”, Vaehran sanoi.

”Ei, ei se vaan…”
Matoro hieroi silmäänsä. Miten hän edes sanoisi sen?
”… ei mitään. Minä vain jotenkin muistin, että tällä sivulla olisi ollut enemmän tekstiä. Siinä puhuttiin siitä, miten Itroz oli löytänyt keinon huijata kuolemaa. Mutta ehkä minä vain muistan väärin.”

Siinä kohdassa myös Vaehranin hälytyskellot soivat, mutta hän muisti nopeasti, että Matorolla ei ollut Nimdan sirua hallussaan vielä silloin. Ehkä kyse ei ollut samanlaisesta… subjektiivisuudesta kuin kasettiin ilmestyneiden osien kanssa. Ellei…

”Ehkä se on jossakin muualla”, Vaehran sanoi varovaisesti. ”Sivuja on paljon.”

”Niin kai”, Matoro nyökkäsi, mutta ei pystynyt päästämään ajatuksesta irti. Oliko hän vain kuvitellut sen osan? Vai oliko se ollut jollakin tavalla hänen edellisen naamionsa aikaansaannosta? Siihen koko ajatus edelleen hengissä olevasta Itrozista oli perustunut. Mistä se sitten oli edes tullut?

Olihan se ollut totta jollakin tavalla, kun Itroz kuitenkin oli elänyt jonkinlaisena utuisena aaveena Kanohi Cencordissa. Kaikista naamion käyttäjistä jäi heikko kuvajainen naamioon – Makutasta joka oli myös naamion luoja jäi vääjäämättä voimakas kuvajainen. Jos Matoro keskittyi ajattelemaan, myös hänen Suletustaan aisti aiemman jäljen – ei muuta kuin heikon vivahteen, mutta se oli siellä. Paljon vähemmän painostavana kuin Itrozin naamion paino, vaikka hänen Itrozinsa olikin ollut vain sirpaleen sirpaleen sirpale.

Mitä muuta Itrozista edes oli olemassa sen lisäksi? Naamio Metru Nuilla, palanut laboratorio autiolla saarella ja ikävä muisto parin vanhimman athistin tarinoissa toisella kaukaisella saarella.

Itroz vaikutti oikeastaan aika huonolta makutalta jopa Matoron mielestä, nyt kun hän osasi katsoa asiaa jonkinlaisen etäisyyden päästä. Aivan yhtä Nimdan pauloissa kuin hänkin oli ollut…

Ja vaikka enkeli oli tuhoutunut niin perusteellisesti, se oli silti onnistunut aiheuttamaan tragediaa vuosituhansia myöhemmin… ehkäpä se oli makutoiden luonne. Tuhon airuita ja aiheuttajia, tahtomattaan tai ehdoin tahdoin.

”Sinä jäit ajatuksiisi”, Vaehranin ääni keskeytti mietteet. Hän katsoi edelleen samaa sivua.

”Uh, anteeksi. Ei… ei mitään”, Matoro mutisi ja käänsi sivua. ”Täällä lopussa on vielä omia muistiinpanojani koko matkasta. Samalla tavalla kuin aiemmilta kerroilta.” Välistä pilkisti myös kartta. Se kävi läpi useita pieniä ja unohdettuja saaria Pohjoisen mantereen länsirannikolla: Rozum, Elpogas…

”Erinomaista”, Vaehran nyökkäsi. ”Sinun matkojesi muistiinpanoista on kertynyt melkoinen kokonaisuus. Minun on pakko kysyä – aiotko kirjoittaa vastaavat myös Ath- ja Metru Nuilta? On tietysti ymmärrettävää, jos teet ne vasta myöhemmin.”

Matoro oli hetken hiljaa. Eivät hänen matkakertomuksensa yleensä mitään kovin ”salattavaa” sisältäneet – kunhan kertoivat paikoista joissa hän oli ollut, henkilöistä joita hän oli tavannut, niin edespäin. Monesta Välisaarten pienestä kylästä ne saattoivat olla ainoa kirjallinen lähde minkään kaupungin arkistossa. Vaehran oli aina kokenut sen tärkeäksi, ja oli aikanaan puhunut monta usein muualla kulkevaa klaanilaista mukaan. Klaanilaiset kietoutuivat niin monen maailman sivussa olevan paikan historiaan, että oli vain sopivaa, että he laittaisivat siitä jotakin talteen.

”Ath Nuista minulla on jonkin verran”, hän sanoi varovaisesti. ”Mutta suoraan sanottuna en tiedä, pitäisikö minun laittaa Metru Nuista yhtään mitään ylös.”

”No, Metru Nuilla ollaan taatusti jo kirjoitettu heidän versionsa. Kenties on hyvä, jos maailmaan jää ainakin yksi versio, jossa on meidän näkökulmamme”, Vaehran kohautti olkiaan. ”Mutta kaikki aikanaan. Kuka tietää, vaikka kirjoittaminen auttaisi käsittelemään tapahtunutta. Minulle se on aina ollut tapa jäsentää tapahtumia.”

”Katsotaan”, Matoro vastasi. ”Tuota, minulla oli vielä muuta. Voinko lukea Fahrenin Kuvastinta?”

”Toki”, Vaehran nyökkäsi ja lähti lukusalin suuntaan. Hän pujahti kanohi-kirjallisuuden väliin, ja haki aivan perältä raskaan kirjan.
”Tämä on melko moderni painos. Meillä on myös monta sataa vuotta vanha kappale, niitä ei ole tiettävästi kuin muutamassa suuressa temppelissä. Tutkitko jotakin tiettyä asiaa?”

”Oikeastaan haluaisin vain katsoa, mitä siinä on kirjoitettu Suletusta.”

”Ymmärrettävää”, Vaehran nyökkäsi. ”Se on hankala naamio siitä, ettei sen käytön harjoittelemista voi tehdä yksin. Valitsitko sen siksi, että voima on lähellä edellistä naamiotasi?”

”Jotakin siihen suuntaan”, Matoro ohitti kysymyksen. ”Niin, tällä ei voi harjoitella samalla tavalla kuin vaikka Mirulla.”

”En ole koskaan kokeillut Suletua. Kuinka paljon sillä näkee?” Vaehran kysyi.

”No, en minäkään tunne sitä kovin hyvin. Hyvin pienellä vaivalla aistii sellaisen… olemuksen, ajatuksien läsnäolon. Siitä tulee häivähdyksiä tunnetiloista. Se ei ole aina edes tahdonalaista, jotkut vain ajattelevat aika kovaäänisesti. Mutta jos haluaa mitään tarkempaa, pitää mennä syvemmälle. Tein sitä joskus Cencordilla, kun piti saada tietoja joltakin konnalta. Ajattelin aloittaa lukemalla, mitä Fahren kirjoittaa tästä.”

”Se on klassinen paikka aloittaa. Meillä on muutama teos mielenvoimista laajemmin, myös niistä voi olla apua. Vaikka sinulla taitaa olla asiasta jo kokemusta.”
Jos sitä voi kutsua kokemukseksi, että leikkii aseella, josta ei ymmärrä yhtään mitään.

Vaehran laski suuren kirjan yhdelle lukusalin pitkistä sivupyödistä. Keltainen valokivi vihreän varjostimen alla antoi sille lämmintä valoa. Tämä kappale Turaga Fahrenin Suurnaamioiden Kuwastinta oli painettu Metru Nuilla tämän vuosisadan puolella, mutta Matoro oli nähnyt temppeleissä melkein tuhat vuotta vanhoja kappaleita.
”Fahren osasi kyllä asioiden katalogisoinnin”, Vaehran sanoi. ”En tiedä oletko nähnyt hänen Wiiden Sacaran Karttaa? Kartografina hän oli surkea…”

”Eräs nimeltämainitsematon klaanilainen merirosvokapteeni käytti sitä karttaa”, Matoro hymähti.
”Kahta vaikuttavampaa, että ylipäänsä pääsitte minnekään”, Vaehran nyökkäsi. ”Annan sinulle nyt lukurauhan.”

Vaehran Tuplasalama poistui jatkamaan hyllyttämistään. Arkiston aamupäivän lukusali oli hiljainen. Vain muutama lukupiste oli miehitetty. Yhdellä seinällä oli suuret ikkunat, joista näki sateista maaseutua kaupungin ympärillä. Ruoho oli nuutunutta ja ruskean oransseja lehtiä oli kaikkialla. Sade oli jatkuvaa. Sen napina ikkunoihin oli jopa rentouttavaa. Se parin sadan metrin kurainen ja sateinen matka muurilta Arkistoon taisi olla liikaa monelle kirjallisuuden ystävälle. Kaupungista Arkistoihin kulkeva tie ohitti Tahtorakin koko komeudessaan, ja sitä sen sijaan oli moni tullut ihmettelemään kelistä huolimatta. Matoro oli tavannut ohimennen Vartioston kaimansa, joka oli hajoillut tehtäväänsä pitää väki etäällä ilmalaivasta, joka ei tosiaankaan ollut turvallisimmissa kantimissa. Alus oli majesteettinen, ja Matoroa melkein harmitti, ettei ollut mukana sillä seikkailulla. Eihän hänen taidoistaan olisi ollut kauheasti hyötyä siellä, mutta mikä seikkailu se olikaan ollut! Olisi kivaa vaihtelua olla joskus operaatiolla, joka onnistuu ja josta on jotain hyötyä.

Matoro selasi kirjaa S-kohtaan kirjaa kunnes löysi Suletun. Turaga Fahren ei ollut ainoastaan luokitellut kaikkia naamioita (ja kiekkoja, joista ne tehdään), mutta pyrkinyt myös listaamaan kaikki eri asiat, mitä niillä voi tehdä, ketkä niitä on käyttäneet, mitä legendoja niihin liittyy ja oikeastaan kaiken, mitä mistäkin naamiosta oli opittavissa. Uudempiin painoksiin oli päivitetty lisää informaatiota: lopulta alkuperäistä Fahrenin tekstiä oli ehkä puolet.

Hän oli lukenut Suletun osuuden joskus aiemminkin. Cencordia ei kirjasta löytynyt, joten hän oli suhtautunut siihen lähinnä ylimonimutkaisena Suletuna. Eipä hän kovin paljoa siitä muistanut: naamioiden oppi ei ollut koskaan hänen erikoisalaansa.

Fahrenin mukaan Kanohi Suletu (vanhan mataian sul-atu, mielen tahto) teki mielenvoimain taajuuden aistittavaksi. Siten saattoi avata tien kahden tietoisuuden välille, jota pitkin kykeni sekä lähettämään että lukemaan tuntemuksia, ajatuksia, mielikuvia, aistikokemuksia ja mitä tahansa, mikä oli ajatusten pintatasolla juuri sillä hetkellä. Sitä seurasi pitkällisiä esimerkkejä, meditaatio-ohjeita Suletun käyttäjlle, pitkä sivupolku naamion moraalisuuden pohtimisesta sekä telepaatti-toan eettinen koodi, joka oli lyhyesti sanottuna ”ei ole kovin kohteliasta lukea ajatuksia.”

Matoro keskittyi käytännön esimerkkeihin, ja yritti miettiä, miten edes saisi harjoiteltua niitä. Ensinnäkin se tarvitsisi jonkun, joka suostuisi avaamaan mielensä sillä tavalla, ja toiseksi… niin, hän ei ollut aivan varma, miten loinen levisi. Se ei levinnyt pelkästä telepaattisesta kommunikaatiosta, mutta ilmeisesti se levisi ajatuksien lukemisesta? Ja… kuinka vaarallista se lopulta oli? Jos kyse oli jonkun hengen pelastamisesta, ehkä jollekin nazorakille sai antaa loisen. Hän mietti hetken vain heittävänsä vesilintua naamiolla ja ottavansa jonkun yksinkertaisen ja järkevän kanohin, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Milloin sinusta on tullut niin hiton sentimentaalinen?

Matoron ajatukset keskeytyivät tuttuun ääneen.

”Moikka.” Se oli Randa. Hän kuulosti väsyneeltä ja yritti vilkaista, mitä Matoro luki. Hän oli kuitenkin liian lyhyt nähdäkseen kunnolla. Keltaisella matoranilla oli lukulasit ja kirja käsissään. Sen välistä roikkui virkattu kirjanmerkki. Olkalaukusta pilkisti pari muuta kirjaa.

”Hei”, Matoro vastasi.

”Mitä luet?” Randa kysyi ja kapusi viereiselle tuolille. ”Ai tuo on joku tietosanakirja.”

Matoro näytti kirjan kantta.
”Yritän lukea, mitä naamiostani on kirjoitettu”, hän vastasi.

”Hmm. Eikö se sitten tule jotenkin luonnostaan? Se naamion voima?”
Randa laski kirjansa käsistään. Sen kannessa luki ”Tuomionpäivän ratsut.” Se oli jonkinlainen fantasiaromaani.

”Tavallaan joo”, Matoro nyökkäsi. ”Jotkut menee ihan puhtaasti sillä. Mutta minusta se auttaa, kun perehtyy myös teoreettiseen puoleen.”

”No… oletko oppinut jotakin?”

”Enpä juuri. Tai ehkä sen, ettei ajatuksia pitäisi ajatella pelkästään sanallisesti, vaan myös kuvina, ääninä, tuoksuina…”

”Useimpien näiden lukemiseen ei tarvitse ajatusten lukemisen naamiota”, Randa huomautti.

”Heh, joo ei. Mutta siis, esimerkiksi jonkin muiston tuntu olisi mahdollista jakaa sillä tavalla. En ole kyllä kokeillut.”

”Kuulostaa aika kiehtovalta. Sellaista kosmista yhtenäisyyttä…” Randa mietti.

”Niinpä kai”, Matoro mietti. ”Miten olet pärjännyt?”
Ei tarvinnut sanoa mitään Xelasta. Randan kasvoilta kyllä näki, että hän oli viime näkemää ankeammissa mietteissä.

Randa huokaisi ja nojasi pöydällä oleviin käsiinsä laiskasti. Hän kohautti olkiaan.
”Selviän…”

”Ainakin he pääsivät turvassa perille”, Matoro yritti lohduttaa.

”Joo. Klaanilehdessä oli jo ensimmäinen juttu siitä, se oli upea. Taistelusta oli ihan valokuviakin! Olin tuolla Tawastialla iltavuorossa kun Tahtorak ilmestyi näkyviin, siinä meni kaikki sekaisin kun jokainen halusi päästä katolle tai ulos katsomaan. Hyvä ettei menomatkalla ollut vaaroja. Ja siis onhan se upea, se Tahtorak! Se on niin hirmuisen iso!”

”Se on kieltämättä aika näkyvällä nyt…”

”Niin ja linnassa on muuten huomenna oikein suuret kestit voiton kunniaksi. Varmaan paljon taateleita ja muuta hyvää sieltä! Sinne tulee bändikin…”

”Kuulin siitä”, Matoro nyökkäsi. ”Pieni juhla on kyllä ansaittu.”

Randa palasi pian Rumisgonen fiilistelyyn.
”Ajatella, millaista siellä ylhäällä oli. Xela ei koskaan tykännyt matkustaa, osaan kuvitella miten se yritti olla kiljumatta lähdössä. Mitenköhän Tawakin selviää, kun Xela ei ole auttamassa sitä kaikeassa. Ei millään pahalla mutta joskus sen jutuista tuntui siltä että Toa Tawa ei ehkä ole aina niin järjestelmällinen kuin ajattelisi…”

”Tietäisitpä”, Matoro hymähti. ”Toat on aika huonoja legendojen sankareita, kun opit tuntemaan heitä.”

”Hys, ei se tee kenestäkään vähemmän sankarillista että on välillä älyttömässä krapulassa!” Randa ohitti moisen pessimismin. Mahtoiko mikään hajottaa sädekehää, jonka tyttö kuvitteli toien ohimoille? Tämä palasi pian Tahtorakin inspiroimiin mietteisiin lentämisestä.
”Minä olen oikeastaan lentänyt gukolla pari kertaa, ne menevät ihan sairaan kovaa. Sinä olet varmaan lentänyt aika paljon?”

”Enemmän linnuilla kuin lentokoneilla, luulen”, Matoro vastasi.

”Telakan väki on kyllä hirmu rohkeita”, Randa päivitteli. ”Minä oikeastaan mietin kerran sinne menemistä, kun ne värväävät koko ajan väkeä, mutta minulla ei ole oikein mitään hyödyllisiä taitoja siihen. Tai siis osaan sähköhommia ja ratsastusta… joista kumpikaan ei ole Telakan alaa. Päin vastoin, tavallaan.”

”No, eipä Tahtorakin ampujatkaan ole sellaisia olleet siviilissä”, Matoro sanoi. ”Sähköhommia?”

”No siis… kai meillä salaman väellä on siihen joku lahjakkuus. Tai ainakin niin ne sanoo… siitä sai lisäpisteitä jos haki sähkötekniikan opintoihin amkissa. Hoidan Tawastian sitä puolta. Että äänentoistot ja valot ja kaikki on kunnossa. Ei nyt mikään unelmatyö mutta näkee paljon porukkaa.”

Matoro nyökkäsi ja katsoi ulos sateeseen.
”Kun olin matoran, kotisaarellani ei ollut sähköä saati äänentoistoa. En tiedä, onko siellä vieläkään. Sieltä Metru Nuille päätyminen oli aika shokki…”

”Joo siis olen alun perin semmoiselta pieneltä saarelta Zakazin kupeessa, tosi perinteistä menoa. Hoidin lehmiä kunnes kyllästyin, ja lähdin maailmalle”, Randa kertoi.

”Tapasitko Xelan vasta täällä?” Matoro kysyi.

”Joo, aika aluksi. Olin aika hukassa ja hän näytti miten kaikki jutut toimii. Ja nyt hän ei ole enää täällä…”
Randa huokaisi ja mökötti. Hän oli hetken hiljaa. Se oli kieltämättä kontrasti viime tapaamiseen, jolloin tämä oli ollut virtaa täynnä.

”Teittekö jotakin mukavaa ennen lähtöä?”

”Joimme maljat. Leikimme Pikku Jäbän kanssa. Öööh kunhan muistelimme ja nauroimme.”

”… Pikku Jäbä?”

”Öh, se on, se on, semmoinen ötökkä! Odotas, täällä on yksi eläinkirja!”

Randa syöksyi tuolilta kuin salama ja katosi jonnekin rahiosaston syvyyksiin kuin olisi tuntenut sen kuin omat taskunsa. Hän palasi sieltä hyönteiskirjan kanssa, jota selasi kuumeisesti. Lopulta sieltä löytyi oikea aukeama.

”Sen laji on, öh, Kofo-Kirikk. Eli Pikku Sirittäjä. Ihan sairaan harvinainen, niitä asuu vain tosi kaukana Lounaissakarassa, mutta tämä on ehkä tullut jonkun laivan mukana. Mutta siis Xela sanoi sitä Pikku Jäbäksi ja se oli niin hauska että se tarttui, ja Tawakin alkoi käyttää sitä… Ja siis se on vähän niin kuin että Visokin hämähäkin nimi on Herbert, tiedätkö, sellainen hassu nimi mitä ei odottaisi.”
Randa työnsi eläinkirjan siihen pöydälle. Matoro katsoi siinä olevaa kuvaa kolmijalkaisesta olennosta, jolla oli suuri määrä teräviä leukoja.

”Melkoiset hampaat. Mitä se syö?” hän kysyi.

”Se on lihansyöjä. Jauheliha on ok, samoin pienemmän hyönteiset. Se yritti kerran purra yhtä apinaa, niin olen miettinyt, onko ne sen luonnollista ruokaa. Se apina oli ihan sairaan peloissaan, poloinen. Niitähän asuu siellä samalla alueella.”

Apinat olivat sitä ainakin 20 kertaa sitä suurempia, Matoro ihmetteli katsellessaan Kofo-Kirikkin aukeamaa. Sen hampaat kyllä näyttävät melkoiselta joukkotuhoaseelta…

”Se osaa hyppiä tosi kovaa, niin kuin kirikori, vaikka sillä on vain yksi ponnistusjalka. Se vain loikkaa saaliista päin ja silpoo sen kappaleiksi. Aika rankka otus noin pieneksi.”

”Jäikö se sinun hoidettavaksi? Rumisgonessa voisi monen merirosvokapteenin apinalle tulla kuumat paikat…”

”Joo, sillä on terraario minun luona. Me tullaan ihan hyvin juttuun, mutta se lämpenee vieraille aika hitaasti. Se melkein puri Lipesin sormen irti…”
Randa teki sormillaan näykkäisyn, jonka oli kai tarkoitus imitoida Pikku Jäbän leukoja.
”Suoraan sanottuna tykkään enemmän isommista otuksista. Ussalit on aika kultaisia, hoidan yhtä tallilla, sen nimi on Roketti. Tehdään sen kanssa kouluratsastusta, tosin nyt aika paljon rapuja on otettu kuljettamaan juttuja sotimiseen. Joissain paikoissa on rapuratsuväki! Miksiköhän Klaanilla ei ole.”

”Niillä on varmaan ihan tarpeeksi tehtävää huollon puolella. Minun piti juuri käydä palauttamassa muistiin rapuratsastusta…”

Randa innostui. ”Mitä varten? Minkä niminen rapu!”

”Öh, en muista sen nimeä. Sellainen aika iso ja siniharmaa.”

”Joo, meidän rantaravut on nuorena violetteja, ja niistä tulee sinisempiä ja harmaampia kun ne ikääntyvät. Toisin kuin kiviravut mitkä on oransseja”, Randa kertoi haltioituneella äänensävyllä. ”Ja ne kummatkin kasvavat koko elämänsä… vanhan ravun kuori on melkein tuhoutumaton! Tiesitkö että ne ovat löytäneet meriporttien seinistä ja ussalin kuorista samoja rakenteita… Roketti on aika nuori. Ihan fiksua että toat käyttäisivät vanhempia ja isompia rapuja… Tykkään ravuissa siitä että ne on tosi luotettavia ja vakaita, semmoinen kallio joka ei koskaan oikkuile. Ja kuitenkin oikeasti aika vikkeliä. Mutta niin et vastannut! Mitä varten?”

”Käytämme niitä ratsuina pitkillä partiomatkoilla Lehun läpi. En ole kyllä ollut aiemmin sellaisella tehtävällä, en tämän sodan aikana.”

”Joo, ne on väsymättömiä ja niin monella jalalla metsämaasto ei ole mikään ongelma, ei edes tällä kelillä. Siksi niitä käytetään rapuväkenä! Ne eivät myöskään säiky kovin herkästi… tai kai on helppo olla säikkymättä kun on semmoinen kuori. Kuinka vaarallisia sellaiset partiomatkat ovat?”

Matoro mietti, miten paljon halusi sanoa. Hän ei halunnut aliarvioida ’siviileitä’, mutta toisaalta ei ehkä ollut tarkoituksenmukaista pelotella heitä liian tarkalla sodan kuvaamisella. Toat taistelivat, ettei niiden, jotka eivät halunneet, tarvinnut olla taistelussa.
”No, useimmiten juuri mitään ei tapahdu. Ehkä löydetään jälkiä vihollisesta. Tai kohdataan pieni joukko.”
Se oli oikeastaan aika todenmukaista. Suurin osa sodasta on sitä, että odotetaan, että mitään ei tapahdu.

”Mutta toisinaan se ei mene niin hyvin…” Randa sanoi.
Niin, Randa luultavasti tiesi Troopperin katoamisesta. Vaikka se ei ollut mikään Klaanilehden juttu, tarinat sellaisesta kulkevat. Huhumyllyn selvittämiseksi ylläpito oli kertonut, että Troopperin ja Zanuhan epäillään olevan vihollisen vankina, ja että kaikki tehtävissä oleva tehdään heidän löytämisekseen. Eivätkä he olleet edes ainoat klaanilaiset Allianssin vankeina. Darack, Juliet, Helmeka, Urnip, listassa oli monta nimeä. Colmio oli ollut niin kauan kadoksissa, että hänenkin oletettiin olevan vankina. Jauta oli yhtä lailla kadonnut Troopperin ryhmästä, mutta hänen oletettiin olevan kuollut.

”Niin. Mutta ei voi ajatella sitä liikaa. Emme me voi muuta tehdä kuin parhaamme”, Matoro sanoi yllättävän varmasti. Se olisi istunut hänen suuhunsa myös vuosi sitten. Ehkä se olisi silloin päättynyt huutomerkkiin, mutta sisältö olisi ollut sama.

”Tuleeko Umbra mukaasi?” Randa kysyi. ”Nyt kun olette kummatkin täällä.”

”Hän taitaa olla vielä… sairaslomalla.”

”Ihme juttu, että hänet erotettiin… luulisi että Tawa ja muut tarvitsisivat moderaattoreita hoitamaan kaikkia näitä. Tiedätkö mikä juttu siinä on? Tai oikeastaan tärkeämpi kysymys, osaako Umbra oikeasti muuttua valonsäteeksi?”

Matoro oli tyytyväinen siitä, että saattoi ohittaa arkaluontoisemman kysymyksen.
”Kyllä osaa. Ei kyllä kovin pitkäksi aikaa, se on vain sellainen pyrähdys.”

”Osaako kaikki valon toat sen?”

”En tiedä. Jokaisella on vähän eri tapa, miten on yhteydessä elementtiinsä. Umbralla se on hyvin… suoraviivainen. Domek tekee yleensä valokäärmeitä.”

”Woah, siistiä. Ne sanovat, että salama, joka osui nazorakien ilmalaivaan oli Toa Tawan… onko hänellä jotakin erityistä, öh, tekniikkaa?”

”Ei tietääkseni? Tai hän yleensä kutsuu valtavan ukkosen taivaasta, mutta olen nähnyt toisen sähkön toan ampuvan salamoita käsistään. Ehkä Tawan tekniikka on se, ettei vastustajaan tarvitse ampua kuin yksi salama…”

”Voiko salamoilla edes tehdä kovin paljoa muuta kuin, noh, salamoita?”

”En ole aivan varma. Se Turaga Fahren luokitteli elementit kahteen ryhmään. On luovia elementtejä, jotka hallitsevat jotakin fyysistä ainetta, niin kuin jäätä, kiveä tai vettä. Sitten on tuhoavia elementtejä, jotka hallitsevat jotakin voimaa, kuten tulta tai sähköä. Niiden kanssa pitää olla erityisen huolellinen. Suoraan sanottuna luokittelu on aika keinotekoinen ja Fahrenilla oli pakkomielle tällaisiin kategorioihin, mutta on siinä silti jokin ajatus. Aina, kun ammut salaman tai tulenlieskan, johonkin sattuu. Jäällä voi leikkiä ilman, että se satuttaa ketään.”

”Okei, tee jotain jäästä!”

”En usko, että armaat arkistoijamme arvostaisivat sitä sisätiloissa…”

”Hyvä on, hyvä on. Tylsimys”, Randa sanoi dramaattisesti.

Matoro laittoi paksun kirjansa kiinni. Siitä tuskin sai enempää irti.
”Menen palauttamaan tämän”, hän sanoi. Pari matoralaista tuli heitä vastaan ja moikkasivat iloisesti. Matoro muisti toisen olevan tyyliin Anqua, mutta ei tuntenut toista. Ei siinä mitään, Klaanissa kaikki moikkasivat vaikka eivät tunteneet. Hän työnsi vanhan Fahrenin kirjan takaisin kanohi-käsikirjaston suojiin. Kirjojen tuoksu oli miellyttävän vanha ja tunkkainen.

Aulassa oli pöytä, missä oli aikanaan ollut näytillä uutuuksia. Niitä ei kuitenkaan oltu saatu ulkomaailmasta pitkään aikaan, ja Klaanin sisällä lahjoituksia tai uusia teoksia oli vain vähän. Oli ilmeisesti ollut Geeveen idea käyttää paikka sen sijaan ”Arkistojen kätköistä” -nostoihin. Sitä varten oltiin ihan järjestetty kysely, että mitä kirjoja pitäisi erityisesti tarjota.

Tällä viikolla pöydältä löytyi edellinen osa Pohatu VII:n Plasman ja mielenvoimien laulua, Lohrakien tanssi. Se oli jo niin vanha, että kävi klassikosta – eikä seuraavasta osasta ollut tietoakaan. Dystopioiden klassikko Toa-Imperiumi oli siinä myös, mistä muodostui hieman huvittava kontrasti sarjakuvateokseen, 300: Oikeuden voitto. Randa tarttui siihen saman tien.

”Oletko lukenut näitä! Tämä on vanha, kun nämä olivat vielä hyviä.” Keltaiset sormet selasivat sivuja. Värikkäät toat ja metsästäjät taistelivat sivuilla. Dume piti puheita ystävyydestä ja rohkeudesta. Jälki oli paksua tussia ja varjostus oli tehty rasteroinnilla.

”Enpä juuri”, Matoro vastasi. ”Ne eivät ihan toimi, jos oli itse paikalla…”

”Hmm. Mutta metrunuilaisethan näitä etenkin lukevat. Jopa niitä uusia. Vaikka aika moni kuitenkin koki sodan, eikö?” Randa kyseenalaisti.

Matoro kohautti olkiaan. ”Niin kai.”

”Ehkä meidänkin sodasta on sarjakuvia sitten joskus. Sääli, että meidän paras sarjakuvapiirtäjäkin ammuttiin… se on niin epäreilua”, Randa valitti. ”Mutta siis. Minullehan nämä on ihan kaukaista juttua, mutta kyllä minä keksin miksi metrunuilaiset tykkäisivät näistä. Onhan se kivempi muistella mennyttä sotaa ihme seikkailuna kuin kauheana tragediana.”

Matoro katsoi auki olevaa aukeamaa. Lhikanilla oli virne, jota hänellä ei koskaan oikeasti ollut, ja Naho näytti siltä, että oli oikeasti nukkunut viime öinä. Valtava kyborgimutantti, jota vastaan he taistelivat, näytti lähinnä onnettomalta. Taustat olivat yksinkertaisia ja yllättävän värikkäitä. Musta Käsi ja vahkit olivat lähinnä pienessä sivuroolissa. Matoro muisti Xenin selittäneen jotakin niistä sarjakuvista viimeisenä yönä Metru Nuilla, mutta ei kuollakseenkaan muistanut, mitä. Hänen huomionsa oli ollut hieman muussa kuin 300-loren mieleen painamisessa.

”Tapasin muuten Nahon tuossa juuri”, Matoro sanoi selaillessaan lehteä. ”Tai näin minä Lhikaninkin, hyvin nopeasti, ei kyllä juteltu. Naho oli sodan aikaan yksikköni ylin komentaja, mutta silloin emme koskaan varsinaisesti tavanneet silloin. Yritti epätoivoisesti pitää kaupunkia jossain järjestyksessä. Siitä tuli vähän Tawa mieleen. Tai ehkä oikeasti Visokki.”

”Ihme ajatus että ne ovat oikeita henkilöitä… ” Randa mietti. ”Tai siis, Legendojen Toa-Kenraali Lhikan! Elämää suurempi. Jotenkin latistaa ajatusta että sekin on vaan joku tyyppi. Hassu, miten Tawallakin on kultainen Hau… hän on kyllä oikeasti siistimpi kuin Lhikan. Mutta me olemme ehkä vähän puolueellisia…”

Matoro laittoi lehden takaisin.
”Niin, Lhikan ei juuri ollut teellä alaistensa kanssa”, hän vastasi. ”Tai yökerhoissa.”

”Sen Klaanin sodasta kertovan sarjakuvan nimi voisi muuten olla 250+”, Randa ehdotti äkkiä. ”Vaikka se kuulostaa vähän 300-esiosalta.”

”Miten ne voittavat nazorakit siinä?” Matoro kysyi. He kävelivät eteiseen.

”Tawa ja Kenraali taistelevat kaksintaistelun ratsain. Kenraali häviää ja nazorakit luovuttavat ja menevät jonnekin muualle”, Randa ehdotti. ”Ja Guardian tekee vallankaappauksen skakdien joukossa. Onhan Viimeinen Vartija nyt paljon siistimpi pomo kuin joku leipuri…”

”Aika hyvä”, Matoro vastasi ja veti päälleen tummanharmaata sadeviittaa. Sadeviitoista oli tullut äkkiä Klaanin kuumin muoti. Randalla oli neonvihreä sellainen. ”Sinun pitäisi ehdottaa sitä admineille.”

”Joo, niin pitäisi”, Randa nyökkäili. ”Vaikka en usko, että Kenraali uskaltaisi kohdata Tawaa kaksintaistelussa. Mutta pitää keksiä jotain. Ehkä sen voisi houkutella jotenkin pinnalle sieltä luolasta. Vaikka soittamalla marssimusiikkia tai jotain. Ai niin joo, taistelu tapahtuisi Rautasiivellä. Mutta Tahtorak voittaisi sen.”

”Tee tästä sarjakuva Klaanilehteen”, Matoro sanoi.

”En osaa piirtää kovin hyvin.”

”Ei se mitään, eivät kaikki aiemmatkaan piirtäjät ole olleet niin taitavia. Ajatus on tärkein…”

”Niin se kai on. Voisihan sen tehdä myös jatkotarinana.”

He lähtivät Arkistoista sadetta vastaan. Tuulikaappiin ropisi muutama pisara, kun ovi kävi. Talo kävi entistä hiljaisemmaksi. Hyllyjen välistä ilmaantunut Vaehran pyörätti silmiään huomatessaan lukusalin pöydälle jätetyn rahikirjan. Kofo-Kirikk, hän luki auki olevalta sivulta. Mitäköhän tietoa he olivat niistäkin pikku tyypeistä halunneet? Hän meni viemään kirjan takaisin hyllyyn. Talo oli sen verran tyhjä, että hän laittoi kahvin porisemaan, vei Itroz-kansion arkistoihin ja vetäytyi jatkamaan Aivojen seuraavaa lukua.

Ja ulkona vain satoi.