Parahin A.,

Minun, Racituksen ja muiden sydämiä niin kovin lämmittää kuulla, että löysit viimein etsimäsi. Tiedämme kaikki, perheesi myös, että tämä asia merkitsee sinulle paljon. Ehkä saat nyt viimein tehtyä rauhan tämän asian kanssa.

Jos sallitte, niin toivoisimme kuitenkin, että harkitsisitte muuttopäätöstänne vielä. Meidän tulee niin kovin ikävä sinua, nyt kun olet siellä sakaroissa. Sieltä on Steltille pitkä matka! Kuinka pidämme yhteyttä? Kirjeet ovat niin hitaita, enkä tiedä luotanko etelän maiden postinkantajiin. Tuskin Voittokaan rakentaa noin kauas mitään tietoverkkoja. (Vaikka tiedätkin mitä mieltä olen korporaatiosta yleisesti, nopeampi viestintäkanava tulisi nyt tarpeeseen.)

Sitä paitsi arvoisa patriarkka Acapius näytti, jos rohkenen asian näin ilmaista, hieman harmistuneelta niiden laskujen suuruudesta, jotka lähetit perheen kuitattavaksi. Eivät he suoraan sinulta mitään tietenkään kiellä (Kuten onnekkaasti tiedämme jo nuoruusvuosiltakin…), mutta kaksikerroksisen kasvihuoneen rakennuttaminen sinne keskelle erämaata-

—

Aristokraatti keskeytti kirjeen lukemisen. Hänen kaksikerroksinen kasvihuoneensa oli upea, eikä hän ottaisi siitä mitään kritiikkiä vastaan. Hän vilkaisi loppusuoralla olevan rakennelman kattoa, joka pilkisti puutarhaan istutetun metsikön toiselta puolelta. Kaikki tulisi olemaan täydellistä. Rattaat nyt olivat viimeinen asia, minkä hän antaisi tulla heidän unelmansa tielle.

Hän laski kirjeen pienelle kukkapöydälle ja nousi seisomaan. Istutukset olivat valmiit, polut tehty ja mikä tärkeintä, pyhättö pystytetty kaiken sen keskelle.

”Kuulitko?” aristokraatti puhui puutarhan suuntaan. Hän katsoi pientä, pylväin ympäröityä pyhättöä ja sen keskelle vastikään asetettua kanohia. ”Perheen mielestä pistin liikaa rahaa palamaan.”

Hän naurahti ja laskeutui kuistilta. Vanha rakennus oli ollut komea löytö täältä jumalan selän takaa. Se sopi heidän tarpeisiinsa mainiosti, vaikkei ollutkaan heidän yhteisen unelmansa tärkein kohta.

Puutarha sen sijaan oli. Sinne oli istutettu sinisiä, punaisia, violetteja ja vaaleanpunaisia kukkia, suuria ja pieniä. Vehreät pensaat muodostivat kulkureittejä talolta pyhätölle, lammelle ja puistikkoon. Maasto vietti loivasti lammen suuntaan. Erilaiset pienet ja keskikokoiset puut ilahduttivat monipuolisilla muodoillaan, ja muutama suuri puu levitti viileät varjonsa niin, että minä kellonlyömänä tahansa saattoi puutarhasta löytää rauhallisen paikan istua. Jokainen istutus oli harkittu osa kokonaisuutta – steltiläisen komea, mutta silti paikan luontoa parhaansa mukaan kunnioittava. Lammenrannan pieni sauna oli luonteeltaan steltiläinen sekin, joskaan ei aristokraattinen, vaan peikkotyylinen. Pieni peikkosauna oli aina ollut osa heidän haavekuvaansa.

”Tietysti”, aristokraatti puheli kävellessään hiekkapolkua pensaiden keskellä ”jos olisin käyttänyt vähän vähemmän rahaa, ehkä lopputulos olisi ollut hieman lähempänä sinun näkemystäsi parhaasta mahdollisesta puutarhasta… Hieman, miten sinä kuvailitkaan, ’maanläheisempi ja luonnonmukaisempi.'”

Hän piti pienen tauon. Pehmeä tuuli viipyili puiden lehvästössä ja sai ne kuiskailemaan. Mullan ja elämän tuoksu täytti hänen sieraimensa.

”Minun oli kuitenkin pakko luottaa omaan harkintakykyyni, kun olit poissa… osasin suunnitella vain sellaisen puutarhan, minkä näin omissa haavekuvissani, aina silloin kuin tästä puhumme. Toivon kuitenkin… toivon että näet myös itsesi tässä.”

Vastausta ei kuulunut, mutta aristokraatti tunsi hyväksyvän tunteen täyttävän rintansa. Se ympäröi hänet kuin pehmeä melodia. Tällaisina hetkinä hän ei muistanut tai osannut kuvitella, kuinka oli selvinnyt ikävästä heidän ollessaan erossa.

Laululinnut visersivät puistikossa. Aristokraatti ei tuntenut kaikkia etelän lintuja, mutta kauniisti ne lauloivat joka tapauksessa. ”Niin, tuntuu kelpaavan teillekin”, hän sanoi laulajille.

Hän pysähtyi. Hiekkapolulle hänen eteensä oli katkennut sininen kukka. Aristokraatti kumartui poimimaan sen ja pyöritteli sitä käsissään. Kukka oli polulla maatessaan jo nuutunut, mutta joku elämän kipinä siinä vielä kyti. Hän naurahti pienesti ja harppoi takaisin kuistille. Hän nappasi pöydältä tyhjän lasin ja haki siihen lammesta vettä. Seuraavaksi hän pisti kukan lasiin ja kiikutti sen puutarhan keskuspyhätölle.

Maljakko löysi paikkansa suhisevien puiden katveesta, maailman parhaan puutarhan keskeltä. Aristokraatti hymyili.