Karu saari
Vuosia sitten

Purppurat sienet nousivat korkeuksiin ja peittivät kaksoisaurinkoin valon. Niiden hatut heittivät suuret varjot tukahdutettuun maahan. Soran ja saven alla niiden rihmastot kiertyivät yksiin, yhdeksi verkoksi joka piti kaikkea saaren elämää vankinaan. Rihmasto imi siitä elinvoimaa kuin Rakshi saaliistaan. Suurin osa puista oli muisto vain, eikä sienien alla muutkaan kasvit kauaa selvinneet. Vastarinnan pesäkkeitä oli vain karun saaren karuimmilla alueilla, niin kaukaisilla ettei purppura syöpä ollut vielä saanut niistä otetta.

Sienien suurien varsien välisissä varjoissa viiletti valkea matoralainen. Hän oli laiha ja sitkeä, karun elämän kasvattama. Vaikka oli aamu, sienien alla oli aina viileä. Datuel hölkkäsi varrelta toiselle. Se saari oli hänelle koti, vaikkei hän ollutkaan sitä tuntenut ennen Ilkeiden Olentojen saapumista. Jo hänen ensimmäisissä muistoissaan se oli karu ja kallioinen maa, mutta hänen sydäntään särki nähdä, miten sekin vähän elämä kuristui vuosi vuodelta.

Tänään olisi viimeinen päivä, hän puristi kätensä nyrkkiin. Raskas pakkaus hänen mukanaan painoi, mutta vielä ei saanut pitää taukoa.

Sienimetsä päättyi aikanaan, ja maasto alkoi nousta. Kalliot muuttuivat paljaiksi. Datuel vilkaisi kohti taivasta, mutta ei nähnyt siellä Lentäviä Valvojia. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin toivoa Suuren Hengen varjelusta. Kiveltä kivelle hän syöksyi, ja kapusi vaivalloisesti korkeammalle ja korkeammalle. Hänen harmaa kaapunsa tarjosi hieman suojaa, mutta vain hajakatseilta.

Matoranin oli pakko pysähtyä tasaamaan hengitystään koveran kallionseinämän suojiin. Hän otti huikan puisesta pullostaan. Matkaa olisi vielä. Toivottavasti toiset olivat aikataulussa.

Lopulta hän saapui kukkulan laelle. Linnavuoren huipulla oli kaadettu amaja-rinki muistona paremmista ajoista. Datuel vaihtoi kaatuneen Mata Nuin patsaan kanssa katseen. Kiven hau-kasvon yksityiskohdat olivat olleet lukemattomien sateiden koettelemina, mutta yhtä kaikki kasvot säilyivät. Kaikki muut kivet olivat hävinneet aikoja sitten, paitsi se punainen: sen he olivat löytäneet kiilautuneena kalliorailoon. Ehkä se oli ollut merkki Tulen Hengen tulemisesta.

Hermostuneena taivasta silloin tällöin vilkuillen Datuel löysi viimein kohdan, mikä tuntui turvalliselta. Hän oli suuren järkäleen ja ylös nousevan jyrkänteen välissä, mutta näki alas Linnoitukseen hyvin. Ilkeät Olennot kyllä partioivat näitä kallioitakin, mutta juuri nyt suuri osa niiden voimasta oli muualla. Learan osasto oli hyökännyt toisessa päässä saarta niiden kuljetuksen kimppuun, ja järjestänyt siitä suuren harhautuksen. Datuel ei tiennyt, oliko Leara tai kukaan hänen rohkeista tovereistaan enää hengissä. Ei ollut aikaa murehtia. Hän mutisi hiljaa Yhtenäisyyden Hymnin säkeitä lähinnä rauhoittaakseen mieltään.

Linnoitus alhaalla oli saarta kuristavan tuhon koti. Ilkeät Olennot, Viholliset, Elämän Varkaat, ne pitivät sitä linnanaan. Se oli rakennettu suurella vaivalla ja monien orjuutettujen saarelaisten työllä suureksi kuin kaupunki, kiviseksi ja ankeaksi. Sitä ympäröivät kiviset muurit, joille oli aseteltu piikkejä ja torneja, joista kuolemanampujat pitivät silmällä koko ympäristöä. Siellä oli suuria valonheittimiä ja monen monta pirullista ansaa, sellaisia jotka repivät jalan tai alavartalon kappaleiksi kun niiden päälle astui.

Linnoitus oli rakennettu aivan saaren itärannalle, ja siellä se muuttui suureksi satamaksi. Suuret teräksiset alukset toivat ja veivät tavaraa – enimmäkseen veivät. Minne, kukaan ei tiennyt. Metsät, sienet, kaivoksien aarteet, kaikki kelpasi.

He olivat suunnitelleet tätä päivää kauan. Isku Ilkeiden Olentojen Linnoitukseen. Vain siten he voisivat voittaa. Vastarintaa he olivat tehneet kauan, mutta sillä oli hädin tuskin merkitystä Vihollisen voimille. Toisinaan oli ollut rauhallisempia aikoja, mutta yhtä kaikki, ne palasivat. Vastarinnan rivit olivat kasvaneet jokaisesta vapautetusta orjasta, mutta he sotivat aikaa vastaan: kun saari hitaasti kuoli, kävi myös vastarinnan toiminta aina vain vaikeammaksi. Pelkkä ruoan hankinta kulutti suuren osan heidän ajastaan.

Datuel kaivoi laukustaan yksinkertaisen radiopuhelimen. Se oli sellaista mallia, mitä Vihollisetkin käyttivät. Niiden kanssa piti olla varovainen, mutta tämä jos mikä oli päivä, jolloin ei saanut pelätä liikoja.
Hän veti repustaan ankean harmaita aseen osia, kaikki Vihollisen teknologiaa. Hän naksautteli niitä yhteen tottuneesti. Kiväärin runko sanoi ”klik”, kun hän väänsi sen suoraksi aseen perään nähden. Tukki oli vaihdettu kevyemmäksi. Ase oli silti matoranille suuri, mutta makuulta käytettynä se toimi.

Hänellä oli seitsemäntoista vihreänä hohtavaa kuulaa – kolme lipasta ammuksia. Ne saivat luvan riittää, sillä enempää vastarinnalla ei ollut.

Datuel katseli kärsimättömänä Linnoituksen etelälaitaa, jonka kivikossa hän oletti milloin vain näkevänsä liikettä. Auringot olivat korkealla. Sieltä ylhäältä käsin hän tunsi niiden lämmön kasvoillaan. Ehkä joskus hän saisi nauttia siitä ilman, että jokainen päivä oli taistelua.

”Asemassa”, kuului hänen radiostaan. Se oli vanha Gael, johtamassa pääryhmää Tahun kanssa.

”Asemassa”, Datuel vastasi. Aloitan.

Hän haki kiikaritähtäimeensä ensimmäisen vartijan. Tornit oli suojattu, mutta yläviistosta niitä saattoi ampua. Niissä olevat aseet niittäisivät kokonaisen ryhmän, jos saisivat mahdollisuuden. Edes Hau ei kykenisi torjumaan tarpeeksi nopeasti sarjaa.

Datuelin zamor-kiväärin ääni ei ollut erityisen kova, mutta sen kuuli silti selkeästi. Se oli enemmän kovaääninen plop kuin bäng. Datuel ampui toisen laukauksen varmuuden vuoksi samaan maaliin – hän ei luottanut täydellisesti omaan taitoonsa eikä aseeseen. Mutta kohdilleen ne menivät, sillä Ilkeä Olento kaatui ja katosi näköpiiristä, ja tämän ase valahti väsyneenä ala-asentoon. Matoran jatkoi kuumeisesti seuraavaan torniin. Montaa minuuttia hän ei voisi täällä käyttää.

Plop, plop. Toinen vartija. Plop, plop, plop, kolmas. Hermostuneisuuden noustessa myös tarkkaavaisuus herpaantui. Hän etsi lisää kohteita, kunnes kivääri oli tyhjä. Hän ei purkanut sitä, vaan lähti vain juoksemaan alas sydän pamppaillen, odottaen Lentävää Valvojaa ylleen hetkenä minä hyvänsä.

Mutta niin ei käynyt, ja parin minuutin juoksun jälkeen hän uskaltautui muuttamaan suuntaansa hieman, jotta näkisi Linnoituksen. Hän katsoi sitä lounaasta. Sireeni soi. Tulinen myrsky oli noussut ilmaan Linnoituksen eteläportilla. Palavien ammuksien pamahtelu ja sihahtelu kantautui Datuelille asti. Tahun ryhmä oli päässyt sisälle linnoitukseen hirvittävällä rynnäköllä, eikä hän nähnyt omasta pisteestään muuta kuin savua. Taistelu oli edennyt muurin sisäpuolelle.

Datuel mietti hetken. Saaren kohtalo ratkottiin siellä. Hänen oli pitänyt alun perin vetäytyä turvaan linnavuorelta heti kuin pystyi – mutta nyt se tuntui väärältä. Ei hän ollut kovin rohkea, mutta hän osasi taistella. Eipä hän juuri muuta osannutkaan.
Hän kyllä uskoi Tahuun. Vaikka tämä itse ei sitä aina uskonut, sen piti olla Suuren Hengen suunnitelmaa. Ei, hän ei voisi vain piiloutua nyt, kun muut taistelivat. Koko vastarinta oli taistelussa – Leara ja muut pohjoisessa, ja Gaelin ryhmä täällä, pahuuden ytimessä.

Hän katui sitä jo valmiiksi, mutta muutti suuntaansa. Pitkä veitsi kädessä hän otti suunnakseen Linnoituksen auki revityn portin, ja juoksi sitä kohti kuin harmaa varjo.

---

Datuel oli löytänyt Tulen hengen hädin tuskin hengissä. Siitä oli jo yli vuosi. Hän oli aluksi pelännyt petosta, mutta oli pian myöntänyt, että Tahu oli mies paikallaan. Sillä nimellä he tätä kutsuivat, sillä toalla ei ollut muistikuvaa omasta menneisyydestään, saatika siitä miten hän oli saarelle ajautunut.
Kenties Suuren Hengen opastamana. Niin Turaga Gnatorius oli sanonut. Oli se sattumaa parempi selitys.

Ei hän legendojen Tulen henki ollut. Hän oli äkkipikainen, nopea nauramaan ja nopea vihastumaan. Hän toimi ennen kuin ajatteli, ja murehti kaikkia virheitään pitkään. Mutta virheistään hän myös oppi. Tämä saari tappoi ne, jotka eivät oppineet, Datuel mietti synkkänä. Ja miten paljon Tahu oli oppinut pakon edessä.

Heidän vastarintansa oli aina ollut toivotonta. Hämyistä piilottelua luolissa, päivästä toiseen elämistä. Mutta vasta Toan saapumisen jälkeen heillä oli ollut mahdollisuus todella taistella. Turagan tahdosta Tahu ei ollut saanut näyttää todellisia voimiaan, mutta oli hän peto ilman tulimyrskyäkin. Kuukausia he olivat valmistautuneet viimeiseen iskuun, taisteluun joka viimein ajaisi valloittajan saarelta.

Koko muurin edusta oli hiiltynyt mustaksi. Hän tunnisti kaksi kaatunutta vastarintalaista. Portin sulaineita kappaleita lojui kivikossa. Suuri määrä ansoja oli räjähtynyt tuliaallon paineessa, mikä sai maan muistuttamaan kraaterien täyttämää Karzahnia. Piikkilangat olivat sulaneet kuin tina nimeämispäivänä. Mielessään hän kävi läpi Suuren Rakentajan Psalttarin säettä: Maailman kansat ovat olleet rakentajia, mutta heillä on myös voima tuhota. Kun hän kulki läpi tulen autioittaman maan, ei sen jälkeä voinut pitää muuna kuin pyhänä luonnonvoimana.

Taistelun ja kuoleman äänet olivat vallanneet linnoituksen. Datuel kiihdytti tahtiaan – tuhon tietä ei ollut vaikea seurata. Hän kiristi tahtia, luottaen nopeuteensa ja varjoisaan kaapuunsa. Vaikka Ilkeitä Olentoja oli siellä täällä, kaaoksen turvin hän saattoi ohittaa ne.

Datuel poimi kaatuneelta Viholliselta pistoolin. Monilla oli keihäät, mutta tämä oli panssarista päätellen johtaja. Hän katsoi inhoten ruskeaa kuorta ja liian montaa rajaa. He olivat pohtineet, olivatko Ilkeät Olennot visorakeja, mutta Gnatoriuksen mukaan niin ei ollut. Eivät he tienneet, mitä Ilkeät Olennot olivat, mutta yhtä kaikki – kyseessä oli visorakien ja rakshien kaltainen Makutan lähettämä rutto, ruoska joka runteli Mata Nuin maita.

Hyvin pian hän saavutti muut. Linnoituksen keskellä oli, kuten he olivat tiedustelleet, ajoneuvojen varikko. Se oli muuttunut tulimereksi.

Koskaan ennen ei Tahu ollut näyttänyt itseään tässä voimassa, vaan aina häntä oli pidetty vakan alla, piilossa, miekkamiehenä eikä tuhon airuena. Musta savu kohosi taivaisiin synkkänä vuorena, kun rivistö koneita paloi ja räiskyi. Viholliset tekivät sitkeitä vastahyökkäyksiä, mutta savun keskellä kaikki koordinaatio oli vaikeaa. Puoli linnoitusta oli liekeissä. Datuel näki, miten Tahu itse, harmaassa kaavussa ja voittajan ilme kasvoillaan, johti vastarinaa syvemmälle. Ikuisen Tulen Miekka ei ollut hohtanut niin kirkkaan valkoisena milloinkaan. Sen taisto oli oikeutettu.

Matoran jatkoi juoksemistaan kohti muita. Plop, plop, kuului zamor-aseiden äänet. Datuel pohti, miten kauan heillä oli aikaa, ennen kuin liikkuvat joukot palaisivat pohjoisesta. Toivottavasti Leara pystyisivät viivyttämään niitä vielä pitkään. Viimein hän tavoitti takimmaiset vastarinnasta, ja liittyi näiden joukkoon. Heidän etenemisvauhtinsa oli hurja. Sataman kupeessa oli komentokeskus, ja se oli heidän lopullinen tavoitteensa.

”Datuel?” kysyi vanha Gael, kun huomasi tulijan. Gael oli onu-matoran, tarpeeksi vanha muistamaan saaren ennen Ilkeiden Olentojan saapumista. Taiston vuodet olivat kangistaneet hänet, mutta tahtoa ne eivät olleen nakertaneet lainkaan.

”No minä vähän pohdin, että te saatatte tarvita apuani”, Datuel vastasi. Kumpikin nauroi. Se oli hyvää, aitoa naurua keskellä pimeyden sydäntä.

”Tämä on se päivä”, Gael sanoi ja painoi kätensä tiukasti Datuelin hartialle. Se kesti vain hetken, kunnes he syöksyivät taas eteenpäin. Piti pysyä Tahun mukana, ja suojata tämän sivustat. Haun välke kyllä esti iskut edestä, mutta he olivat Linnoituksen keskellä. Kaaoksesta huolimatta sen puolustajat olivat pirullisia ja vikkeliä.

Hän ohitti Gnatoriuksen. Turaga piteli rintakehäänsä ja näytti väsyneeltä, mutta tuli paloi hänen silmissään. Hänelläkin oli harmaa kaapu, ja hänen Kanohi Rode oli nähnyt parempia päiviä.
”Pysytkö mukana?” Datuel varmisti tältä.
”Kyllä minä”, vanha mies hengitti raskaasti. Datuel näki saman tien, että tätä oltiin ammuttu. Panssarikudos oli syöpynyt kivuliaasti vain tuuma tämän sydänkivestä. ”Kyllä minä, pahemmastakin on selvitty.”
Turaga Gnatorius puristi vihreää verta valuvaa miekkansa. Sekin hohkasi kuin pätsistä otettu. Toan voimaa kulki vielä hänenkin suonissaan.

Datuel päätti pysyä tämän rinnalla. Mies oli aivan liian itsepäinen antamaan periksi. Gnatorius kertoi olleensa paikan nimeltä Bio-Klaani Toa, sankari vuosikymmenien takaa. Hänkin oli ajautunut sille karulle saarelle, saapunut jo ennen Tahua. Tällä saarella hän oli elänyt viimeiset vuosikymmenet, omituisena mutta tietäväisenä vanhana opastajana.

Satama oli lähes tyhjä. Suuri rahtialus oli lähtenyt liikkeelle vain hetki sitten. Sitä ei olisi toivoakaan saada kiinni. Sen sijaan komentokeskuksen ovi ei kestänyt Ikuisen Tulen Miekkaa, ja he etenivät sisälle. Tulta ei enää lentänyt. Tahu oli siirtynyt miekan ja raskaan pistoolin yhteiseen voimaan. Oli uskomatonta seurata sellaisen määrätietoisen voiman etenemistä. Tulen toa osoitti kyllä väsymisen merkkejä, mutta peitteli niitä parhaansa mukaan. Mutta siksi hänellä oli hänen ryhmänsä – mitä toa ei saanut alas, sen saivat hänen toverinsa.

Käytävät veivät alaspäin, syvälle betonilinnoitukseen. Linnoituksen alla risteili suuri verkosto tunneleita, niistä olivat kertoneet pakoon päässeet orjat, mutta he eivät tienneet lainkaan, kuinka paljon ja kuinka syvälle ne kulkivat. Komentokammion edustalla oli vahvin vihollisjoukko tähän asti, ja kaoottisessa taistelussa haavoittui moni. Datuel oli yksi harvoista. joka ei ollut ottanut edes jonkinlaista osumaa. He eivät voisi jatkaa sellaista taistelua kovin pitkään, ei, kun Viholliset saisivat koko ajan lisäjoukkoja.

Komentokammion ovi kaatui saranoiltaan kun liekkiterä sivalsi ne kappaleiksi. Sisällä kommunikaatiokeskuksessa ei ollut kuin kourallinen Vihollisia, useimmat aseettomina operoimassa teknisiä laitteita.

Heidän johtajansa levitti kätensä aseettomuuden merkiksi. Hän oli huoneen toisessa päässä, missä tusinat näytöt antoivat dataa Linnoituksen tapahtumista. Osa oli pimeänä. Hahmo oli pidempi ja kookkaampi kuin useimmat Viholliset, mutta samalla tavalla ruskeakuorinen. Hänellä oli jykevät leuat ja vihreä tähti yksinkertaisessa haarniskassa.

”Te olette aivan hakoteillä”, hän sanoi matoranien kielellä murtaen. Se ei ollut huuto, mutta ääni oli jämerän voimakas, komentamaan tottunut.

”Oletko sinä tämän linnoituksen komentaja?” Tahu kysyi, silmät palaen. Hän osoitti Vihollista liekehtivällä säilällään.

Vihollinen nyökkäsi. ”Eversti 729, Tukikohta 61:n komentaja. Na zora!” hän huusi täynnä ylpeyttä.

”Jos oma henkesi – tai sotilaittesi henki – on sinulle kallis… Eversti”, Tahu sanoi. ”Sinä ja väkesi lähdette tältä saarelta, ja jätätte sen kansan elämään omaa elämäänsä!”
Tahu heilautti miekkaansa ja jatkoi vielä. ”Tai tuhoamme kaikki teistä!”

Eversti mietti hetken vastausta.
”Pahoitteluni, te olette selvästi ymmärtäneet asian aivan väärin. En minä ole asemassa päättää siitä, toimiiko Imperiumi tällä saarella vaiko ei. Minä yksinkertaisesti tottelen käskyjä.”

Tahu ei pettänyt omaa epätietoisuuttaan. ”Sinä olet linnoituksen komentaja. Sinä voit määrätä väkesi lähtemään aluksillanne sinne, mistä tulittekin.”

Eversti 729 nyökkäsi. ”Niin voisin. Mutta siitä ei olisi teille hyötyä. Minä joutuisin sotaoikeuteen ja tänne lähetettäisiin joku toinen, joka viimeistelisi työni. Imperiumi on suurempi kuin minä tai sinä, toa. Se on ollut aina ja se tulee aina olemaan, senkin jälkeen kuin kumpikin meistä on muisto vain. Imperiumi on oma olentonsa, rihmastonsa jonka yksittäisten rihmojen tuhoaminen on yhtä hedelmätöntä kuin puun oksien taittaminen. Minä olen valmis kuolemaan Imperiumin vuoksi tässä ja tänään, ja tiedän, ettei se tule Imperiumia heikentämään. Niin kauan, kun me tätä saarta tarvitsemme, kun sillä on meille jotakin annettavaa, me myös pidämme siitä kiinni.”

Vastarintalaiset katselivat toisiaan. Epäusko valtasi alaa.

”Mistä tiedämme, että sinä edes puhut totta?” Tahu huusi. Kovempaa, kuin olisi tahtonut.

”Miksi valehtelisin? Luullakseni kuolen yhtä lailla”, Eversti levitti käsiään. ”Mistä te luulette, että meidän aseemme ja ajoneuvomme tulevat? Oletteko nähneet tehtaita täällä? Mistä me tulemme?”

Jos se oli totta… he eivät olleet voineet milloinkaan voittaa sitä sotaa, Datuel ymmärsi. Eivät sillä joukolla, mitä heillä oli. Eivät edes moninkertaisilla joukoilla.

”Siinä tapauksessa me jatkamme, kunnes teidän Imperiuminne kyllästyy tappioihin tällaisen karun saaren sodassa”, Tahu uhosi.

”Ehkäpä, ehkäpä”, Eversti mietti. ”Jos teillä on mitään saarta pelastettavaksi ensinkään. Nyt tiedämme toanne kyvyt. Operaationne oli hyvin suunniteltu, minun on myönnettävä. Mutta se ei tule onnistumaan toistamiseen. Raporttien mukaan pohjoisen osastonne on jo nujerrettu.”

He mittailivat toisiaan, Tulen Henki ja Imperiumin Eversti. Oli vain ajan kysymys, milloin vastarinnan pakoreitti muuttuisi mahdottomaksi. Tahu näytti synkältä ja henkisesti murskatulta – toiveikas tuli hänen silmissään oli muuttunut epätoivoksi. Hän antoi tunteelle periksi ja ampui viholliseverstin. Olento rojahti maahan, ja seinä tämän takana värjääntyi kirkkaan vihreällä.

”Mitä me nyt teemme”, Tahu parahti ja vei käden suulleen. ”Mitä helvettiä me nyt teemme.”

Ei kukaan heistä tiennyt. Gnatorius taputti toaa kädelle lohdutusta tarjoten.

”Me… me voimme vielä taistella”, yritti Gael ehdottaa. ”Ainakin tuhota tämän linnoituksen, niin saamme lisää aikaa.”

Ilma siellä alhaalla oli kitkerää. Siinä haisi tuhka ja veri.

”Ei tämän tuhoamisesta ole mitään hyötyä”, Tahu sanoi synkkänä. ”Helvetti, olisihan meidän pitänyt tajuta tämä! Tämä on vain Vihollisen etäpesäke…”

”Mitä muita vaihtoehtoja meillä on?” Gael vastusti. ”Me olemme puhuneet tästä. Emmem e voi jättää kotiamme näin vain!”

Turaga Gnatorius katsoi ensin toaa ja sitten urheita matoralaisia.
”Meillä ei ole paljoa aikaa”, hän sanoi heikosti, ja piteli haavaansa. Se oli mennyt pahempaan suuntaan juoksun ja taistelun aikana. Turaga yritti istuutua, mutta kaatui kipeästi. Tahu kumartui polvilleen auttamaan vanhusta. Syöpynyt juopa Gnatoriuksen rinnassa oli syvä, ja tavoitteli jo hänen sydäntään. Kuin syöpä se levisi. Myös Datuel ryntäsi turagan viereen. Hän tavoittelivat ensiaputarvikkeita, mutta Gnatorius pudisti päätään.

”Ei ole syytä epäillä, etteikö se mitä kuulitte olisi totta”, Turaga sanoi synkkänä mutta päättäväisenä. Tahu katsoi häntä silmiin ja kamppaili kyyneliä vastaan. Hetken koko vastarinta, tusina matoralaista vain katselivat vanhaa opettajaa.

”On surullista myöntää, mutta tällä saarella ei ole enää toivoa. Te taistelitte rohkeasti, mutta toisinaan ei rohkeus yksin riitä. Tämä saari ei ole se kaikki, vaan te olette…” hän yskäisi. ”Tahu… sinä muistat… kun kerroin Bio-Klaanista, silloin ensimmäisellä tapaamisellamme. Kuinka olen kertonut siitä silloin tällöin. Turvapaikasta pohjoisessa. Toa-tähtien saaresta.”
Tahu nyökkäsi. ”Mutta emme me tunne reittiä sinne.”

Gnatorius oli aina puhunut Bio-Klaanista kuin paratiisista, paikasta jossa vapaus ja yltäkylläisyys asuivat. Missä kaunis puulinnoitus valvoi matoralaisten ja muun väen parasta kauniin merenlahden kupeessa, ja saari oli hedelmällinen ja vehreä.

Turaga piteli toan kädestä tiukasti.
”Tahu, pelasta niin monta kuin voit… ja johda heitä. Vie heidät Bio-Klaaniin… siellä he saavat olla turvassa. Se on Välisaarilla. Minä luotan, että löydät tien.”

Turagan ääni heikkeni. Hän hymyili katsellessaan sankareita ympärillään.

”M-minä lupaan”, Tahu vastasi kyynelissä. ”Ja minä lupaan, että myös sinä saat vielä nähdä kotisi vielä!”

”Ei… anteeksi, minä en jaksa…” vanha klaanilainen sanoi ja kosketti toan otsaa. ”Ehkä oli minun Kohtaloni ajautua tänne, kauas kaikesta, tuomaan teille toinen mahdollisuus… ehkä sinä, Tahu, et ole täällä tuhoamaan vaan pelastamaan. Älä anna varjon viedä sinua mukanasi… niin sinusta tulee vielä jotakin suurta. Suuren Tahun vertainen. Ikuisen Tulen Miekka siirtyy nyt sinulle…”

”Et sinä voi mennä! Miten me löydämme tien ilman sinua!” Tahu parahti.

”Kun löydätte Klaanin… sanokaa Tawalle, että vanha Gnatorius suoriutui tehtävästään…”

Eikä hän sanonut mitään sen jälkeen. He vain katselivat omituista turagaa, joka oli ajautunut saarelle kaukaa ja tuonut heille uuden toivon.

”Meidän on varmaan mentävä pian”, Gael sanoi hiljaa. ”Jos olemme nopeita, voisimme iskeä kaivoksiin… pelastaa niin monta kuin pystymme…”

Datuel istui vielä Turagan vieressä. Gnatoriuksen sydänvalo oli viimein sammunut täysin. ”Mitä teemme hänelle?”

”Kannan hänet”, Tahu totesi. ”En halua jättää häntä viholliselle.”

”Me tarvitsemme sinut taistelukuntoisena”, Gael vastusti.

Tahu oli sanomassa vastaan, mutta hiljeni. Hän ei jaksanut väittää vastaan. Toa kumartui poimimaan Turagan naamion, kovia kokeneen Kanohi Roden ja siveli sitä.
”Datuel, astu kauemmaksi”, toa sanoi. Niin syttyi Turagan ruumis tuleen. Hänen kaapunsa otti tulta helposti, ja pian se levisi koko ruhoon. Kuin muinaiset pakanakuninkaat hän paloi, hautakammiossaan syvällä Nazorak-linnoituksen alla.

”Kuulitte, mitä hän sanoi”, Tahu sanoi hiljaa, kun vastarinnan rippeet kääntyivät takaisin kohti aurinkoinvaloa. ”Pelastamme, ketkä voimme. Sitten jätämme karun saaremme iäksi.”

Välisaaret
Nykyhetki

Pimeällä merellä ei voinut nähdä sitä saarta sen enempää kuin siluettina. Vuori kohosi vasten pilvien peittämää taivasta juuri ja juuri horisontista erottuvana. Vuodet olivat verottaneet heidän seuruettaan, ja tuonut monta uutta tuttavaa, ja viimein he olivat viimeisellä meripeninkulmalla.

”Etkö ole huolissasi saarrosta?” Datuel kysyi hiljaa toan ohjastaessa alusta. Se oli kevyt ja pitkä moottorivene, sellainen mitä Välisaarilta toisille matkaavat usein käyttivät. Avomerellä se oli kiikkerä, mutta saaristomerellä ketterä. Kokoa oli tarpeeksi koko kahdelle tusinalle. Suurin osa matkalaisista uinui heikkoa unta.

”Selviämme pimeän turvin”, Tahu vakuutti vaitonaisena. ”Olemme selvinneet pahemmastakin.”
Silmä kovana hän katseli horisonttia. Vanhan Gnatoriuksen ylistyksien saari siinsi siellä heidän edessään. Nesdriassa he olivat kuulleet sotatilasta, mikä saarella vallitsi, mutta se ei ollut maanpakolaisten toivoa nujertanut. He olivat kulkeneet läpi liian monen vaaran, että kääntyisivät takaisin.

Kuinka monien merirosvojen ja meriankeriaiden läpi voikaan matka johtaa? Datuelilla oli synkkä lovi hänen naamionsa poskessa, mikä oli jäänyt taistelusta Tuhoajan kapteenin kanssa. Jokainen vastoinkäyminen oli ottanut Tahun luonnon päälle.

Sitä paitsi, Tahu oli luvannut viedä heidät Bio-Klaaniin. Yksi sota ei häntä estäisi. Hän veti turkisviittaansa paremmin ympärilleen suojaamaan itsensä öiseltä merituulelta. Syksy oli ankara, ja kävi luihin ja ytimiin.
”Sodasta toiseen”, Datuel vain totesi hiljaa.

”Niin se taitaa olla”, vastasi Tahu.

”Mahdammeko olla Suuren Hengen kiroamia”, matoran mietti. ”Yhden Hänen sankareistaan matkiminen johtikin jumalalliseen rangaistukseen…”

Tahu naurahti. ”Hän ne Kohtalot säätää, en minä.”

”Toivotaan, että Kohtalo saattaa meidät ehjänä sinne Bio-Klaaniin”, Datuel mutisi. Vain he kaksi olivat valveilla, päivystämässä. He olivat havainneet aluksen kaukana koillisessa, mutta olivat kiertäneet sen pimeän turvin. Mikäli niillä oli tutka, puiseen alukseen se ei pystynyt.

”Olisi korkea aika, että Kohtalo antaisi meille jotakin hyvää”, Tahu vastasi. ”Mutta ei kannata odottaa liikoja. Selviämme ilmankin.”

Jossakin edessäpäin oli merenlahti ja kaunis puulinnoitus, kuten vanha Gnatorius oli kertonut. Siellä he olisivat turvassa Ilkeiltä Olennoilta.