“Kun viimeksi kohtasimme”, lausui Makuta Nui, “kerroin teille, että päivänsarastus voi olla joko sekuntien taikka vuosien päässä. Noh, osoittautui, että ‘vuosien päässä’ oli ehkä näistä kahdesta lähempänä totuutta. Mutta vihdoin tuo odotus on päättyvä.”

Hän oli yhä samassa huoneessa, istumassa mukavassa nojatuolissa, takanaan takka, vieressään pöytä, jolla seisova viskipullo oli lähes tyhjä. Takkatuli oli sammunut aikoja sitten itsekseen, ja makutan silmät kiiluivat pimeydessä.

“Viimeinen näytös alkaa. Minulle, se on jo täällä. Teillekin, hyvin pian. Ehkä sitten kaikki selviää. Salaisuudet paljastuvat.”

Hän nousi seisomaan, laski juomalasin kädestään pöydälle ja venytteli hieman.

“Ehkä selviää, mikä on loisten perimmäinen tarkoitus. Ehkäpä paljastuu, kuka on seitsemäs musta sotilas. Entäs se neljäs valkoinen sotilas sitten, vasemmalta? Tai toinen punainen torni? Hah! Ehkäpä jopa paljastuu… kuka on työnantaja.”

Sitten hän siirtyi huoneen ainoalle ikkunalle ja alkoi arvioida katsellaan ulkona odottavaa esitystä.

“Päivä sarastaa hyvin pian. Ehkäpä se on minulle jo sarastanut? Mutta tuolla ulkona ei kyllä mitään sarastusta näy, sen voin sanoa.”

Ja melkoinen näky ikkunasta avautuikin.

Korkeasta tornista, johon hän oli majoittunut, avautui laaja näkymä Rakentajan mielen tyhjille tasangoille. Niillä raivosi hahmoton rutto, josta silmät eivät saaneet kunnolla otetta; kun rätisevän sirpaleen luuli saaneensa näkökenttäänsä, se karkasikin sen laitamille. Omituinen ilmiö raastoi Rakentajaa hitaasti palasiksi, jotka yhdistyivät jälleen, kun niitä yritti tarkastella.

Olikohan rutto tarttuvaa? Sillä ei onneksi ollut väliä, sillä Makuta Nui oli tornissaan turvassa kaikenlaisilta tartunnoilta. Siitä hän ei ollut niin varma, ettei Jäätutkijalle ollut käynyt kuinkaan – Joueran outouden lisäksi tätä oli uhannut loinen. Vierailu olisi ehkä ollut turvallisempi, jos nazorakilla olisi ollut yllään se maski, jota tämä nykyisin käytti oikeassa elämässä. Toivottavasti tämä oli sentään muistanut pitää turvavälin kaikkeen vaaralliseen.

Makuta astui jälleen kauemmas ikkunasta.
“Ja nyt olen kenties jumissa kaksin kanssasi tässä tornissa”, hän sanoi, suunnaten sanansa huoneen toiseen laitaan, jossa jokin liikahti pimeydessä.
“Hmniin, ehkäpä olet”, sanoi pimeyden asukki ja astahti eteenpäin. Vähä ikkunasta tuleva valo paljasti sinisen skakdin rumat piirteet.
“Olisit voinut edes olla Guartsu”, Makuta Nui sanoi. “Mikä siinä on, kun sinä et suostu kuolemaan, Manthrax?”

Nahkatakkiin ja fedoraan pukeutunut veden skakdi naurahti väkinäisesti.
“Ehkä voit pitää minua vaikka omanatuntonasi. Ei kai omatunto kuole?”
“Niinhän sitä voisi luulla”, Manu tuumasi ja irvisti sitten. “Jos kerran et aio esimerkiksi heittäytyä alas tästä tornista tuon ikkunan kautta, niin ehkäpä sitten haluat toimittaa kumiankan virkaa, kun pohdiskelen Syvän Naurun metafysiikkaa?”
“Mitä tuo edes tarkoittaa”, olemassaololtaan kyseenalainen Nimeämispäiväkertomuksen skakdi vastasi monotonisesti.
“Kuuntelet, kun minä puhun”, Manu vastasi. “Niin ehkä tajuan jotain uutta, kun selitän.”
“No… omatunto kuuntelee aina, vaikka sitä ei kuuntelisikaan takaisin.”

Nopean mulkaisun jälkeen makutan katse kääntyi takaisin ikkunasta ulos vallitsevaan kaaokseen.
“Kun minä ja Visokki keskustelimme kerran, ja minä ehkä painostin häntä hieman, hän sitten mainitsi tartuttaneensa loisen muuannen nazorakiin ollessaan Punaisen Miehen hoivissa.”
“Ja siitä kaikki alkoi”, arvasi Manthrax.
“Niin ilmeisestikin teki, ainakin meidän ongelmiemme osalta.”
“Oliko hän joku tärkeä?”
“Nääh, joku vartija vain. Mitä lie vartioi.”
“Mitä hänelle kuuluu nykyään?”
“Hah, varsin veikeä kysymys. Minäpäs kerron sinulle…”

Pesä, vuorokausi ennen sarastusta

“Elämä on varsin yksioikoista”, totesi Manthrax.
“Hah, sellaista se välillä on”, makuta vastasi.
“Ratas vaikutti oleelliselta jutulta.”
“Kiinnitit huomion oikeisiin asioihin. Mutta kerropa… miksi loinen olisi ratas?”
“En ehkä osaa vastata kysymykseesi. Mutta sinä et välitä tuosta nazorakista kovin paljon. Jos tarinoita kerrotaan, niin miten olisi pikku kertomus jostakusta, jolla on enemmän väliä sinulle?”
“Kuten?”
“No joku klaanilainen. Ehkä joku petturiehdokkaista olisi mielenkiintoinen!”
“Petturiehdokas. Mitä minä petturiehdokkailla teen?”
“Etkö sinä ollut tosi kiinnostunut niistä aiemmin?”
“No kun niillä oli loinen.”
“Siinäkö kaikki?”
“No valitaanpa satunnainen petturiehdokas. Entten tentten teelikamentten, Domek. Miten Domekilla menee nykyään?”

Kun Manthrax näytti siltä kuin aikoisi vastata, Manu sanoi:
“Älä vastaa, minä vastaan.”

Rikinkatkuisella rannikolla, tunteja ennen sarastusta

Valon toa havahtui unestaan. Oli vielä pimeää, ja hän luuli hetken näkevinään punaisen silmäparin vielä valveillakin. Muutaman silmänräpäytyksen jälkeen ne olivat kadonneet. Ainoat valot, mitä hän näki, olivat pienet keltaiset pisteet, joita horisontissa oleva rannikko oli täynnä. Ne hehkuivat ja katoilivat aavemaisesti, kun synkät savupilvet välillä kuristivat ne pimeyteen. Domek haistoi rikin ja noen. Hän oli siis pian perillä.

Toa kuoriutui nurkastaan vasten laivan laitaa, jossa oli pitänyt yötä. Aluksen moottori kävi hiljaa. Hän oli antanut sitä kipparoivalle liskolle väärän nimen ja tarinan. “Palkkasoturi etelän sotakentiltä” oli tarina, joka vastasi useimpiin kysymyksiin. Ripaus näyttelijäntaitoa ja melodramaattisuutta viimeisteli vaikutelman, joka sanoi: “kysy vielä lisää, niin lävistän kielesi myrkytetyllä tikarilla.”

Domek asteli laivan keulaan sen enempää ajattelematta. Tuntui hyvältä liikuttaa jalkojaan pienessä mytyssä nukkumisen jälkeen. Yötuuli oli viileä, mutta siitä huolimatta hän jäi keulaan katselemaan vielä varjojen peittämää rannikkoa. Pimeää kestäisi vielä joitakin tunteja. Se oli hyvä. Hän ehtisi maihin ennen aurinkoa.
Hänestä tuntui sitä enemmän pakenevalta rikolliselta mitä lähemmäksi tavoitettaan hän pääsi. Valon toa, jonka parhaat ystävät olivat varjot, hän ajatteli. Se oli hieman ironista. Sopivalla tavalla dramaattista, kovin kiehtova kontrasti! Kuin hyvästä seikkailukirjasta.

Hän katseli rannikkoa ajatuksissaan. Rannan tornitalojen huipuilla parvi käärmeitä nahisteli saaliista. Niiden siivet tekivät reikää savuun, kun ne kiertelivät paikallaan. Lohrakien hännät tulivat perässä kuin yrittäen parhaansa mukaan lentää itsekin. Niiden silmät eivät hehkuneet samalla tavalla pimeässä kuin Domekin unissa. Se oli ehkä hieman pettymys.

Alus tuli lähemmäksi kivistä rantaa. Kiviin oli takertunut valkeankuultavia nahkoja, jotka heijastelivat vielä rantatalojen valoa. Ah, Domek ajatteli. Se selitti, miksi käärmeet taistelivat. Nahkansa luotuaan ne olivat täynnä uutta voimaa, valmiina kaatamaan kiusaajansa ja järjestämään reviirinsä uudestaan.

Se oli tavallaan uudestisyntymistä. Domek piti ajatuksesta. Käärmeet kirkuivat taivaalla pyöriessään kuolettavaa spiraalia. Oli hänen aika luoda nahkansa: kolhiintunut Kanohi Pakari odotti hänen repussaan vuoroaan tulla käytetyksi. Hänellä oli jo seuraava tarina valmiina kaikille, jotka sitä häneltä valheiden kaupungissa kaipaisivat.

“Xialleko hän on matkalla?” Manthrax kysyi.
“Noh, ainakaan Domek ei ollut kovin käärmeissään määränpäästään”, sanoi Manu ivallisesti.
“Käärmeisiinkö sinä haluat keskittyä?”
“Eikö ollut tarkoitus?”
“Eikö sinua kiinnosta, että Domek on ollut pitkään kateissa ja nyt tiedät, missä hän seikkailee?”

Seurasi lyhyt hiljaisuus.

“Ei Domek ole minulle ihan niin tärkeä”, Manu totesi kylmästi.
“Äläs nyt”, Manthrax sanoi muikeasti. “Valon toa ja kaikkea. Eikö? Eikö Domek kiinnosta sinua edes petturiehdokkaana?”
“Täytyy myöntää, että jotkut petturiehdokkaat ovat toisia mielenkiintoisempia. Domek ei ole silmissäni edes kovin epäilyttävä!”
“Ehkä niin.”
“No, opitko jotain kertomastani tarinasta?”
“Onko se tarina, jos se on totta?”
“Kaikki on. Jos haluan kukistaa Punaisen Miehen, minun täytyy ajatella kuin hän. Ja hänelle kaikki on narratiivia. Noh, mitä opit loisista?”
“En minä kai mitään oppinut.”
“Hah, ehkä tarvitset vielä konkreettisempia esimerkkejä. Annapa kun kerron sinulle vähän absurdimman kertomuksen.”

Bio-Klaani, vuosi ennen sarastusta

Koputus. Toinen. Kolmas, kiivaampi.

Faxadosq laski romaanin käsistään ja nousi pystyyn nojatuolinsa syvyyksistä. Asia vaikutti koputusten tarmokkuuden perusteella kiireelliseltä, mikä oli erikoista; tähän asti Bio-Klaanin johtoa ei ollut kiinnostanut hänen tilanteestaan mikään muu kuin se, että Bro-Koron saarivaltion hallinto maksoi vuokran joka kuukausi.

Jonkun järjestöä edustavan siellä oli joka tapauksessa pakko olla – onu-matoran ei voinut sanoa tuntevansa saaren asukkaista yhtäkään kovin läheisesti. Romaanien, joiden mielikuvitusmaisemia hän oli taivaltanut lukemattomat kerrat, hahmot olivat käyneet Faxadosqille tutummaksi kuin vastaanottovirkailija, jota hän tervehti nyökkäyksellä aina tämän nähdessään, ja kojunpitäjä, jolta hän osti tuoreita hedelmiä.

Ei se jännittävää tai monimutkaista elämää ollut, mutta ajan saatossa hän oli oppinut tyytymään asemaansa. Viimeinen Faxadosqin saamista käskyistä oli kehottanut pysymään saarella ja tarkkailemaan plasman toan liikkeitä, ja niin hän oli tehnyt. Diplomaattinen kriisi Bio-Klaanin kanssa olisi kuulemma ollut nykyisissä olosuhteissa liian kova hinta maksettavaksi yhden petturin kiinniotosta.

Niin oli Faxadosqin elämä rauhoittunut villeistä vuosista, jotka hän oli viettänyt toaa raivoisasti jahdaten maailmankaikkeuden halki. Nykyisin hän vain oli. Kävi pitkillä kävelyillä silloin, kun kadut olivat autioituneet ja saaren asukkaat vaipuneet uneen. Lainasi kaupungin kirjastosta samat toa-soturien seikkailuista kertovat fantasiaromaanit kolmanteen kertaan. Varmistui muodon vuoksi silloin tällöin siitä, että Taguna oli yhä töissä poliisina. Hänellä ei ollut enää ystäviä, haaveita tai tärkeää tehtävää suoritettavanaan.

Joskus se painoi hänen mieltään, mutta joka kuukausi vähemmän.

Näistä mietteistä ei Faxadosqia havahduttanut se, että hän olisi ehtinyt ovelle tervehtimään salaperäistä vierastaan. Niin tapahtui, kun vaaleanpunainen nyrkki pirstoi siihen reiän ja vetäytyi nopeasti pois.

Raosta ovessa tuijotti punainen silmä, josta tihkuva viha olisi yksin voinut korventaa koko saaren tuhkaksi.

Juokse pakoon tai aseistaudu – niin olisivat onu-matoranin refleksit käskeneet menneinä alituisen vaaran aikoina. Hän olisi ollut istumassa leirinuotion äärellä kuunnellen yön ääniä niin kauan, ettei pelännyt niistä yhtäkään; hän olisi ollut vaeltamassa joutomaan halki tietoisena siitä, että kaukaisuuden musta piste oli joko hänen jahdattunsa tai jahtaajansa.

Ne ajat olivat ohi, ja se Faxadosq oli haihtunut pala palalta kalenterin sivun kääntyessä hänen seinällään nojatuolin yläpuolella.

Onu-matoran saattoi vain käskeä kehoaan perääntymään takaseinää vasten; se oli hyödytön ja häpeällinen ele. Lukko natisi liitoksissaan, kun saaliinsa havaitsemisesta innostunut peto raateli sitä kynsin ja hampain, ja lopulta se petti. Faxadosq ei yrittänyt anella armoa tai kysyä, kuinka se oli hänet löytänyt – hän ei tiennyt, oliko se hänen tahdonvoimansa vai sen puutteen ansiota.

Romaaneissa suurimmat sankarit kuolivat kunniakkaan kuoleman siitä tietoisina, että olivat elämänsä joka hetkenä taistelleet hyvän ja oikean puolesta.
Hän ei ollut sankari eikä tämä ollut romaani.

“ssinä halu sit tietää heh”, se ilakoi, “ja nyt näy tän”

Faxadosqin viimeinen aistihavainto sitä lukuun ottamatta, että hänen kehoaan puristi joka puolelta, oli se, että vemmelsäärellä oli päässään jotakin uutta: pari sinisiä korvia, joista törrötti muutama ruostunut naula. Onu-matoran ei tiennyt niiden tarkoitusta, mutta kani tiesi. Kani tiesi kaiken.

Se tiesi, mitä aarteista sinisin teki, ja miksi sen löytäminen oli ollut niin työlästä. Se tiesi, kuinka monen muun vihollisensa luona oli käynyt onu-matorania ennen, vaikkei ehkä osannutkaan laskea; se tiesi, ketä muita vanhoja tuttuja oleili lähellä.

Ja mikä tärkeintä, se tiesi vastauksen matoranin mielessä toistuvaan kysymykseen ja sataan seuraavaan, joita työläinen ei ollut osannut vielä kysyä. Miksi? Miksi teet tämän?

Jäniksen kääriessä uhriaan valheisiinsa ryhtyi töihin eräs toinenkin. Epäselvyyden aura, jota eläin kantoi mukanaan, loi siltoja, joita pitkin se saattoi luistella. Vemmelsäären mieli kosketti Faxadosqia; sen lonkerot tarrasivat kiinni tähän, ja jokin kanin sisällä käytti tilannetta hyväkseen. Se antoi osan itsestään, jakoi perimmäisensä muodostavan ajatuksen eteenpäin.

Vastasyntynyt tiesi hyvin, mikä sen tehtävä oli, ja apua matoran vasta tarvitsikin!

Joskus avun nimi oli totuus, mutta nyt sen nimi oli valhe. Loinen muovautui maailmaksi, joka peitti alleen kivun ja epätoivon. Se otti sen, minkä Faxadosq muisti – Bro-Koron, Metru Nuin, Bio-Klaanin – ja täytti lopun harmailla, hahmottomilla tasangoilla. Se keräsi runsaan henkilögallerian leikkaamalla ja liimaamalla sieltä, missä matoranin vahvimmat mielikuvat olivat asustaneet – romaanien sivuilta.

Se loi maailmaansa tuhoa ja hirmutekoja, mutta myös toivoa ja mahdollisuuksia. Se loi valtavan ongelman, mutta myös määränpään, jota kohti kulkea. Ja kulkea Faxadosqin täytyisikin! Jokainen askel oli itseisarvo, sillä jokainen askel oli levossa vietetty hetki, pakomatka pois siitä todellisuudesta, johon vemmelsääri halusi loisen isännän upottaa. Se ei voinut poistaa täysin tietoisuutta siitä, että kaikkeus oli kadotettu tai katoamassa, joten se muovasi ne osaksi tarinaansa.

Loisen sisarukset olivat täyttäneet tehtävänsä sulautumalla mukaan, mutta se tiesi paremmin. Isäntä oli jäniksen käsittelyn jäljiltä repaleinen ja hauras, eikä kyennyt murtautumaan pois vankilastaan. Isäntä tarvitsi jotakin aivan uutta, ja sen isäntä myös hyväksyisi.

Kun autiot metsät ja piirteettömät taivaat olivat täyttäneet kaikkeuden, loinen tiesi työnsä olevan lähes valmis. Se muunsi itsensä toivon ja sankaruuden symboliksi, jona Faxadosq näki itsensä villeimmissä salaisissa unelmissaan. Siitä tuli toa-sankari, joka imi isännän olemuksen sisuksiinsa.

Joskus, kuukausien tai vuosien päästä, isäntä voisi olla tarpeeksi vahva näkemään totuuden ja kuulemaan vemmelsäären äänen ilman, että särkyisi itse lopullisesti. Loinen ei aikonut asettua tielle, jos se päivä vielä saapuisi, mutta siihen asti sen tehtävä oli auttaa Faxadosqia uskomaan valheeseensa.

Toisaalla, seuraavaa vihollistaan kohti lähteneen kanin mielessä, eräs luistin auttoi sitä uskomaan omaansa.

“Minulla on monta kysymystä”, sanoi hämmentyneen oloinen Manthrax.
“Minulla ei ehkä ole kaikkia vastauksia”, myönsi Manu.
“Ensinnäkin mikä helvetti tuo kani on.”
“Tuo on juuri niitä kysymyksiä, mihin en osaa vastata.”
“Onko vemmelsääri telepaatti?”
“Mistäs helvetistä minä tietäisin? Se on joku pirun epäselvä kani!”
“Jotain Kaningaskunnan asukkeja?”
“No mitä ilmeisimminkään ei – sen korvatkin on naulattu päähän. Mutta sinä kiinnität huomiosi aivan vääriin asioihin! Mieti loista!”
“Öh, loisesta tuli se, mitä tämä… ‘Faxadosq’ halusi?”
“Se on yksi pointti. Mutta kaikki tietävät sen jo. Loinen näyttää siltä, mitä sen isäntä salaa haluaa. Mutta etkö osaa arvostaa, miten erilaisia muotoja loinen pystyy ottamaan eri isäntäeliöissä?”
“Ilmeisesti sitten en.”
“Siteeratakseni ystävääni Kenraali Killjoyta, tai vähän tuttavallisemmin vanhaa kunnon Jöggeä…

… okei, en minä keksinyt mitään hyvää sitaattia, mutta olisin halunnut siteerata Jöggeä!”
“Oo ja koo.”
“Annas kun minä kerron sinulle jotain Killjoysta. Ehkäpä sitten pääsemme tässä keskustelussa johonkin.”

Nascosto, tunteja ennen sarastusta

Rautainen ovi laskeutui Killjoyn takana sulkien tämän pimeyteen. Nascoston hangaari kahden keskellä seisovan rautaisen monoliitin sisään astellut kenraali löysi kuitenkin tiensä neljän KAL-teräksisen, pneumaattisen kouran luokse ilman valojakin. Kun ne viimein syttyivät, oli Killjoy jo asettanut itsensä valmiiksi kivuliasta prosessia varten. Monoliitin katosta laskeutui hänen eteensä vielä tumma lasi, jonka pinnalla vilisi vihreällä shasalgradilaisella merkistöllä tietoa siitä, mitä oli tapahtumassa. Kypärätön Killjoy jätti ne kuitenkin huomiotta. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän seisoi rautavankilassa koneiston armoilla.

Kun monoliitin suorittama diagnostiikka saapui päätökseensä, tyhjeni näyttö Killjoyn edessä kaikesta sisällöstään. Sen jälkeen alkoi moottorin hurina ja vain muutama sekunti sen jälkeen KAL-kourat hänen takanaan pureutuivat hänen lihaansa. Syvälle Killjoyn sisään ulottuvat kiinnikkeet tipahtivat metalliselle lattialle lyhyen poraushetken jäljitä. Sen jälkeen kourat vaihtoivat asemaansa ja tarttuivat kenraalia tämän jokaisesta raajasta.

Viides, muita suurempi koura nosti Killjoyn maasta tämän puoliksi paljaasta selkärangasta. Sen jälkeen neljä muuta kouraa aloitti kiskomaan. Jokainen keinotekoisesti kiinnitetty palanen Killjoysta venyi hitaasti irti. Rauta hänen ympärillään oli kuitenkin niin paksua, että kukaan sen ulkopuolella ei kuullut hänen huutoaan.

Raajattoman, karrelle palaneen torson roikkuessa monoliitin sisällä loppui moottorienkin hurina hetkeksi. Vanhoja osia korvaamaan tarkoitettujen palasien asettaminen koneistoon veisi monoliitin ulkopuolella työskenteleviltä Haamuilta useamman minuutin. Hetken aikaa Killjoy vain riippui avuttomana KAL-metallista omaa riutunutta kuvajaistaan tummasta lasista tuijottaen.

Killjoyn rautavankilassa oli hetken täysin hiljaista. Epäilyttävästi tauolle jääneet kellokoneiston äänetkään eivät tällä kertaa häirinneet pahasti univelkaista kenraalia. Hän tuijotti punertavin silmin omaa kuvajaistaan, kuin jotakuta täysin vierasta. Se, joka tuijotti häntä takaisin ei ollut hän itse. Ei ainakaan enää.

Sillä Killjoyn katseen harhauduttua toisaalle sekunniksikin, oli häntä heijastuksesta takaisin tuijottavat kasvot muuttuneet. Hopeisen naamion peittämät kasvot hymyilivät lempeästi. Ja vaikka peilikuva edelleen liikkui aivan samassa tahdissa Killjoyn kanssa, oli selvää, että nuori, kauan sitten kadonnut hahmo oli jotain muutakin, kuin Killjoyn kuolemanväsymyksen tuottamaa harhaa.

“Näytät hirveältä”, Nui-Kralhi totesi äänellä, joka ei vielä ollut palanut karrelle. Hymy hopeisella Mirulla ei kuitenkaan ollut laskeutunut tämän terävästä kommentista huolimatta.

“Nyt ei ole paras hetki tempuillesi, Bianca”, Killjoy tuhahti uupuneena. Mahdollisuus siitä, että kyseessä oli jotain muuta, kuin Valkoisen temppu, ei edes käynyt hänen mielessään.

“Näytät väsyneeltä”, peilikuvan Nui-Kralhi jatkoi välittämättä tulevaisuuden itsensä kommentista. “Sinun pitäisi nukkua enemmän.”

“Nukkua voi kuolleenakin”, Killjoy vastasi.

“Siihen ei tällä menolla ole pitkä aika”, Nui-Kralhi murehti. “Vaikka sitähän sinä taisit toivoakin. Temppusi etelässä meinasi päättyä huonosti meille molemmille.”

Killjoy ei vastannut. Aihe ei ollut varsinaisesti hänen mieleensä. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut sanoa ajatuksiaan ääneen, jotta mirukasvo olisi huomannut ne. Riitti aivan hyvin, että ajatus itsessään oli olemassa.

“Vai onko Xenin löytäminen hengissä viimein muuttanut vanhan jäärän mielen?” Nui-Kralhi spekuloi. “Kenties maailmassa onkin vielä jotain, jonka puolesta taistella.”

Killjoyn katse oli valunut lasikuvajaisesta monoliitin tummaan lattiaan. Hän nosti katseensa vasta, kun moottorien hurina metallin sisältä oli alkanut uudestaan. Kun hän taas vilkaisi lasiin, vilisi siinä taas vain tietoa. Tällä kertaa niitä välittävä shasaali oli vaivautunut kääntämään edes osan niistä. Hänen siloposkisesta peilikuvastaan ei kuitenkaan ollut jäljellä jälkeäkään.

“Kaikki valmista, herra kenraali”, kajahti Brosnin kuulutus monoliitin ulkopuolelta. “MiX-linkki näyttää vahvalta ja Haamujen palikat ovat valmiita asennettavaksi. Aloitamme kiinnityksen merkistäsi.”

“Antaa mennä”, Killjoy vastasi lopen uupuneena. Ainoa asia, joka piti hänen päättäväisyytensä hengissä olivat hyvin lähellä Nui-Kralhin osuvia spekulaatioita. Turmion kourat kurottelivat pohjoisessa kohti hänen tytärtään, eikä Killjoylla ollut pienintäkään aikomusta päästää niitä perille.

KAL-kourat laskeutuivat jälleen hänen yläpuolelleen. Tällä kertaa tuoden mukanaan lahjan liittolaisilta. Kaikki oli valmiina suurta liitosta varten…

“Eli Killjoy näkee loisessa… entisen itsensäkö?” Manthrax kysyi.
“Hän näkee sen, mitä ei ole mutta mitä ehkä haluaisi olla. Mieti sitä hetki… mitä hän ei ole. Domek ei ole käärme. Enkä muuten varmasti luonut nazorakeja kirjaimellisiksi rattaiksi!”
“Öh, okei. Pointtisi oli?”
“Loiset edustavat salaisia haaveitamme hyvin spesifillä tavalla mutta se on ehkä vaikeampi päätellä, että millä. Minäpä kerron sinulle hyvästä ystävästäni Sugasta.”
“Hän ei taida olla enää ystäväsi…”
“Tukipa turpasi ja kuuntele tarinaa.”

Selvä pyy, tunteja ennen sarastusta

Juomalasi laskeutui pöydälle tyhjänä. Illan kolmas trooppertee oli siirtynyt melkein kuin itsestään Sugan vatsaan. Hän piti tämän paikan tunnelmasta: kaiken sen alakulon keskellä, joka sillä hetkellä tuntui olevan kaupungissa melko yleinen olotila, Selvässä pyyssä jaksettiin aina juhlia.

Suga oli tullut muutamalle lasilliselle unohtaakseen hetkeksi omat ajatuksensa, joilta rauhan saaminen oli, ei ehkä kovin yllättävää kyllä, vaikeaa. Hänen osuutensa petturitutkintaan kaiveli häntä hieman yhä, vaikka suurin syy Manun harteilla lepäsikin. Asia vain oli niin, että koska Manun harteita ei ollut teknisesti ottaen olemassa, hänen harteensa kantoivat painavan taakan.

Hän oli nähnyt joitain unia viime aikoina. Unia laakeista kentistä ja, noh, hevosista. Useammin kuin kerran oli hänen loiseläimensä koettanut puhua hänelle, supista hänelle Syvän naurun sanoja. Hän oli sen kuuntelemisen sijaan suitsinut ja satuloinut sen ja lähtenyt mukavalle iltapäiväratsastukselle. Eläin oli hieman protestoinut mutta ei ollut pystynyt vastustamaan järkähtämätöntä ratsastajaansa.

Suga muisteli näitä unia itse asiassa jopa hieman mielissään. Olihan se hieman huvittavaa, millaiseen tilanteeseen musta ajatus oli joutunut. Oli Manu jotain tehnyt oikein, vaikka makutan ajatteleminen saikin hänen mielensä hieman mustumaan.

Suga kumartui hieman, kun juomalasi lensi hänen päänsä yli ja rikkoutui hänen takanaan olevaan seinään. Hän soi tuiman katseen projektiilin lähettäjälle, joka piiloutui tuijotuksen seurauksena pöytänsä alle. Ei hän kuitenkaan osannut olla kovin pitkävihainen. Niin känniääliölle kuin Makuta Nuillekaan. Mutta seuraavan kerran, kun makuta näyttäisi naamaansa ihan omaan kehoonsa kiinnitettynä, hän kyllä niin sanotusti vetäisi tätä turpaan. Yhden kerran. Sitten auttaisi tämän ylös maasta ja heittäisi sen jälkeen ulos ikkunasta, vähän kuin makutalla itsellään oli tapana tehdä Bobille.

Olihan tuollaisen ajattelu vähän pikkumaista, mutta ehkäpä se hänellekin silloin tällöin suotaisiin? Bob nimittäin korjasi hänenkin kattonsa aina ihan mielellään. Todellisuudessa loinen ei ollut häntä sillä hetkellä eniten mietityttävä asia. Hänen Selecius-ystävänsä oli nimittäin vastannut hänen kirjeeseensä ja esittänyt tarjouksen.

Pöydästä hänen vieressään kuului kovaäänistä rähinää, kun joku oli mitä ilmeisimmin huijannut pokerissa. Vortixx-kolmikosta kaksi kävi kiinni kolmannen kurkkuun. Suga paukautti nyrkkinsä pöytään niin lujaa, että liskonaiset pelästyivät silminnähden. He loivat säikähtäneet vilkaisut toaan ja kääntyivät sitten – hiljaisina – takaisin peliään kohti.

Suga oli iloinen kuultuaan jälleen ystävästään, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan. Mutta tämän esittämä tarjous oli asettanut hänen eteensä vaikean valinnan, jota hänen täytyi vakavissaan miettiä. Klaani tarvitsi kaiken mahdollisen avun, ja hän oli kieltämättä yksi pätevimmistä taistelijoista koko kaupungissa. Toisaalta Selecius-soturin mysteerin selvittäminen olisi varmasti yleishyödyllistä myös sodan kannalta, mikäli arkistomaakareiden teoriat pitivät paikkansa.

Ehkäpä hänen tosiaan vain täytyisi käydä raportoimassa Vaehranille ja Geeveelle uusin juonenkäänne?

Ratsu. Tiedäthän, että Nauru voisi auttaa? Hän ei vaadi paljon takaisin.

Sugan mieltä kylmäsi, kun loisen sanat hiipivät hänen tajuntaansa.
“Nauru ei voi auttaa”, hän mutisi varmistaen, että kukaan ei tarkkaillut hänen yksinpuheluaan, “jos hän ei saa tietoa kauttasi. Ja jos Manua on uskominen, sinä olet täysin vaaraton.”

Ehkäpä kerubi valehtelee?

“Siitä en olisi lainkaan yllättynyt. Mutta sinä et valehtele, eikö niin?”

En.

“No valehteleeko kerubi?”

Hetken hiljaisuuden jälkeen loinen vastasi: Ei.

“Sitähän minäkin.”

Suga nousi seisomaan ja venytteli suurieleisesti. Hän vippasi vielä tippiä baarimikolle, ennen kuin astui kynnyksen yli iltayöhön. Hän hengitti syvään raikasta yöilmaa ja sulki silmänsä.
“Heti aamulla”, hän sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen itselleen. “Mutta ensin unta.”

Tervetuloa.

“Ja tiedoksesi, että aion juoksuttaa sinua niin kauan, että kaviosi kuluvat irti.”

Infernaalinen hepo ei vastannut, mihin Suga oli erittäin tyytyväinen. Mielikuva loisesta juoksemassa tyngiksi kuluneilla raajoillaan yhä vain sai hymyn hänen huulilleen. Pieni verenhimoisempi osa hänestä nautti ajatuksesta suunnattomasti.

Iloisesti vihellellen hän alkoi astella kohti linnaketta – ja kohti unten maita.

“Vai niin”, totesi Manthrax.
“Sugan loinen on hevonen.”
“No niin kai sitten.”
“Hevonen on eräänlainen rahi.”
“Hevosia ei ole olemassa.”
“Älä ole tylsämielinen. Hevosista on jopa monta eri varianttia! Sugan loinen periytyi Gekolta, ja Gekon loinen oli sellainen… pienempi hevonen.”
“Ai mikä.”
“Seuraa tarinaa, niin saat selville.”

Bio-Klaanin kaupunki, tunteja ennen sarastusta

Ruskean Makutan viimeiset asiakkaat olivat poistumassa, suurin osa merkittävän humalassa. Viimeisenä lähtevä ga-matoran vilkutti hyvästiksi baaritiskin takana paikkoja sulkevalle työntekijälle ja huojui sitten ulos hengittämään viileää yöilmaa. Hän huojui hieman lisää, asteli hieman kauemmas juottolan ovesta miettien, mihin loppuyön käyttäisi. Silloin hän huomasi baarin takakujalla täytyyttään pursuavan roskapöntön ja mietti, löytyisikö sieltä kenties ruokaa! Olihan kaiken rahansa viinaan käyttäminen hieman huono elämänvalinta, jos halusi myös pystyä esimerkiksi elämään.

Matoralainen hiippaili hyvin epäelegantisti kohti roskakoria, ohi muutaman pahvilaatikon, jotka joku oli hylännyt. Hän lähestulkoon pääsi perille mutta kompastui viime hetkellä johonkin. Johonkin, joka voihkaisi hänen jalkansa osuessa siihen.
“Mitäs turkasta”, hän älähti ja katsoi sitten, mihin oli huumaantuneena langennut. Roskapöntön vieressä, keskellä metalliastiaan mahtumattomien roskien, kietoutuneena jonkinlaiseen säkkiin, istui torkkumassa toan mittainen olento. Oletettavasti toa, matoralainen mietti, ja vielä kurjemmassa tilassa kuin hän. Hänellä sentään oli oikeasti asuinpaikka, jossa nukkua. Tai eipä toa tainnut enää nukkua, hän kun oli tähän kompastumalla tämän herättänyt.
“Kukas sinä olet?” matoralainen kysyi.
“Mene pois”, toa vastasi ja yritti kääntyä poispäin.
“Oletko avun tarpeessa?” toinen jatkoi auliisti.
“En. Mene pois, tahdon vain olla rauhassa.”
“Hetkonen, taidan tuntea sinut!”
“En usko.”

Matoran tutkaili toaa. Tämä oli lian ja säkkinsä peittämä mutta naamio oli yhtä kaikki tunnistettavissa.
“Sinä olet se Gekko, etkö olekin! Olen nähnyt sinut etsintäkuulutuksissa!”
“Äh, jätä jo rauhaan!” toa vastasi ja iski nyrkkinsä vasten roskapönttöä päästäen ilmoille väkivaltaisen kolahduksen.
“Ookoo, ookoo”, matoralainen rauhoitteli. “Ei tarvitse hiiltyä. Halusin vain tsekata, löytyykö täältä ruokaa.”
“Ei löydy.”
“Ookoo, ehkä katson muualta.”
Näin sanottuaan matoralainen perääntyi hitaasti takaisin aukealle ja juoksi sitten hieman hädissään pois.

Gekko huokaisi. Hän sai hyvin harvoin unta, ja nyt hänet oli jälleen herätetty. Ei sillä, että hän olisi saanut rauhaa edes hereillä.

Kiiltävä terä uppoaa lihaan. Verta pursuaa. Makuta nauraa. Kipu on lähes sietämätön.

Hän ei halunnut enää sulkea silmiään mutta yritti silti. Käänsi kylkeään ja koetti saada unen päästä kiinni.

Aivoni täyttyvät kauhulla. Kauhuun ei ole mitään järkevää syytä, makuta ei satuta minua fyysisesti. Päänsärky iskee, kuin jäisin katujyrän alle. Pienet neulat tunkeutuvat alitajuntaani. Hirvittävä kirskuva ääni täyttää tärykalvoni. Makuta virnistää julmasti.

Loiseni, missä olet? Gekko nousi seisomaan ja nilkutti peremmälle kujaa pitkin.

Puinen pyörä pyörii. Ja minä sen keskelle sidottuna pyörin mukana. Pahoinvointi koettelee. Mustat nazorakit pitelevät metalliputkia sinisillä käsillään. Isku toisensa perään murskaa yhä enemmän raajojani. Kohtalon pyörä pyörii pyörimistään. Tuskakin on kuin pyörä. Se jyrää minut alleen.

Pikku loiseni, minne olet mennyt? Gekko iski kevyesti päätään seinää vasten. Saisiko kipu huomion muualle?

Piikki iskee Helmekan käden läpi. Matoralainen kirkuu tuskasta. Makuta nauraa. Viha täyttää minut. Kuinka kukaan voi satuttaa viattomia, avuttomia olentoja tuolla tavoin? On pakko katsella, sillä jokin estää sulkemasta silmiä. Jokin mielessäni ei annan minun katsoa muualle.

Miksi et enää puhu minulle?

Purppura varjo pitelee käsissään hirvittävää kirvestä. Se heiluu naamani edessä uhkaavasti. Saatana nauraa. Kirves heilahtaa. En enää edes välitä. Se osuu päähäni, joka räjähtää kallonpalasiksi ja hurmeiseksi tahnaksi. Tuska loppuu, kun elämä päättyy.

Minä tarvitsin sinua…

“Toa, muista tämä. Tumminta on aina ennen kuin kaikki on sysimustaa.”

Eikä hänen loisensa vastannut.

“Olet sinä sitten ihan suunnaton kusipää”, Manthrax örähti.
“Jaha. Rakentavaa keskustelua”, kuului makutan vastaus.
“Kuinka monta elämää meinasit vielä pilata ristiretkelläsi salaisuuksia vastaan?”
“Minä teen, mitä täytyy. Bio-Klaani tarvitsee vastauksia. Visokki tarvitsee vastauksia.”
“Silläkö sinä perustelet tämän kaiken?”
“Jouera on todellisuudessa Visokin huolista pienempi. Punainen Mies on todellinen vastustaja. Ehkäpä todellinen Jouera on kuollut. Mutta mitä jää jäljelle, kun jäljelle ei jää mitään?”

Makuta vilkaisi jälleen ulos ikkunasta ja seurasi hetken siellä riehuvaa ruttoa. Tai siis ei seurannut, koska se oli ikään kuin mahdotonta.

“Gekosta opimme, että loinen voi olla isäntänsä suurin lohtu ja turva – ja ehkäpä jopa pyrkii sitä olemaan. Faxadosqinkin Syvä Nauru kietoi valheelliseen lohtuun. Mutta onko Jouera liian tyhjä voidakseen tarvita lohtua?”

Viikkoja ennen sarastusta

Sinä hetkenä, kun sirujen voima iski Joueran mielen sirpaleiksi, hän näki kaiken.

Nimdan pirstaleet olivat sokaisevan kirkkaat kaksoisauringot, joiden säteet leikkasivat hänet osiksi kirurgisella tarkkuudella. Vanhat ja uudet tuntemukset ilmestyivät tyhjästä ja katosivat saman tien, kun hänen fyysisen olemuksensa viimeiset rippeet tuhoutuivat jossakin toisessa maailmassa.

Hän tunsi suunnatonta, raastavaa kipua; sitten se kaikkosi, eikä hän tuntenut enää mitään, ei edes maata jalkojensa alla. Hän oli matoran, jolle turaga ojensi hänen elämänsä tarkoituksen, sitten toa, jonka kynä piirsi paperille hänen tulevaisuutensa, sitten se kaikki tapahtui jollekin toiselle jossakin kaukana.

Ja ennen kaikkea hän oli toa, joka silpoi itsensä peilin edessä ja aloitti prosessin, jonka päätepisteen oli nyt saavuttanut.

Jouera katsoi alas ja näki samaan aikaan sekä Ta-Metrun punertavan katukivetyksen, saaren hiekkarannan että laboratorion kiiltävän metallilattian. Sitten se kaikki katosi, eikä maassa ollut enää mitään.

Myös taivas oli tyhjä; jopa sirujen kuolettava loiste oli kaikonnut.

Jäljellä oli vain kaikkeutta kuristava horisonttiviiva.

SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN

huusi joku, jota ei enää ollut olemassa.

SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN

huusi joku, joka ei ollut Jouera.

SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN SE EI TOIMINUT MINÄ KUOLIN

huusi joku, joka oli jossain toisaalla eikä katsomassa, kun horisontti kiemurteli hänen eteensä ja katsoi punaisena kiiluvilla silmillään kohti… mitä?

Mitään ei ollut enää olemassa.
Ja niin oli hyvä.

Käärme muni munan; sileän, muodoiltaan täydellisen. Se ei kuoriutunut, koska sen olemus ei siihen riittänyt. Itse täydellisyytenä se muutti muotoaan ja kasvoi kaiken täyttäväksi varjoksi, jonka suunnaton imu kutsui häntä luokseen.

Joku, joka ei ollut Jouera, huusi yhä, mutta huudot eivät enää muodostaneet sanoja.

Täydellisyys oli musta torni, valtava akseli, jonka ympärillä kaaokseen langennut maailma pyöri. Se oli lupaus virheettömyydestä; se oli vastamyrkky aineellisen olon sietämättömälle raakuudelle. Se oli kuiskaus seinien takaa tyhjästä tilasta, jossa ei ollut tarkoitus olla mitään.

Horisontin käärme lipui tehtävänsä täytettyään pois. Sen jälkeläinen jäi kaksin sen kanssa, joka oli… mitä? Mitään? Edes olemassa?

Täydellisyys avasi kitansa ja nielaisi kaiken.

Silloin laskeutui kylmä rauhallisuus hänen ylleen. Toisen maailman pelot ja surut olivat tiessään, ja jäljelle oli jäänyt vain raudanluja varmuus – hän tiesi onnistuneensa, sillä varjo oli näyttänyt hänelle totuuden. Hän tiesi, mitä oli. Hän oli JOUERA ja Jouera oli YKSEYS, viimein liittyneenä pyhään olemukseen, josta kaikki täydellinen oli siinnyt.

Ja niin oli hyvä.

“Ha. Näin he valehtelevat itselleen”, Manu sanoi. “Mikäli niin on parempi, loiset luovat valheiden verhon isäntiensä ylle. Eikö ole ironista? Ja Syvä Nauruko ei koskaan valehtele, häh?”
“Missä mielessä Jouera edes on enää olemassa?” kysyi Manthrax.
“Se on vaikeampi kysymys. Aihe on tutkimusteni mukaan varsin monisäikeinen! Mutta se ei ole kiinnostavaa tämän narratiivin kannalta. Me puhumme loisista. Siksihän täällä ollaan.”
“Sinulla oli kai joku pointti esitettävänä.”
“Ha ha. Loiset ovat toisia.”
“Okei?”
“Kyllä. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ‘rahi’?”
“Eläin.”
“Aivan. Mutta mitä ovat eläimet?”
“Petoja?”
“Äh! Mitä sana ‘rahi’ tarkoittaa, kirjaimellisesti?”
“En minä osaa mitään muinaista mataiaa.”
“Hmh, okei. Otetaan taas esimerkki. Vaikka vanha kunnon Jake-poika!”

Bio-Klaanin kaupunki, tunteja ennen sarastusta

Bio-Klaanin öissä kuuluva hurmoksellinen rullailu oli vielä viikkoja sitten ärsyttänyt keskikaupungilla nukkuvia. Nyt sitä oli kuitenkin jatkunut jo niin pitkään, että se oli muuttunut jo pysyväksi osaksi Klaanin öistä äänimaailmaa.

Orgaaninen massa hyllyi ja hytisi oranssin, nokanmuotoisen kallon sisällä, kun Jake kiihdytti vauhtinsa jälleen jokaista tunnettua rajoitusta uhmaavaksi. Vain näin hän tunsi olonsa kotoisaksi. Vain näin hän tunsi vapauden. Ilmavirta, joka piiskasi rulla-ankan kasvoja oli kaikki, mitä hän kaipasi elämältään.

Vai oliko? Ei. Yksi asia puuttui. Yhden asian hän olisi muuttanut. Keltaisen Jättiläisen hänelle antamat lahjat kiihdyttivät häntä eteepäin tyydyttävästi, mutta niiden asemointi… siinä oli vielä parannettavaa.

Kotimaidensa armottomimpana ajajana tunnettu Jake tiesi, että renkaiden ei kuulunut kaahata rinnakkain. Ei. Niiden olisi kuulunut olla peräkkäin. Yksi edessä, yksi takana!

Tyhjälle, pelkkien katuvalojen valaisemalle Huonolle Satamakadulle kurvatessaan Jaken ainoa ajatus oli siinä, mitä hän vielä voisi olla. Hänen villeimmissä unelmissaan hänen kasvonsa olivat pelkästän osa jotain suurempaa ja nopeampaa. Silmänsä suljettuaan hän näki vain loputtoman aavikon ja itsensä kiitämässä pitkin sen pintaa, kuin muinaisten aikojen Robo Ajajat konsanaan.

Mutta toistaiseksi Klaanin öiset kadut saivat riittää. Ja ne riittivätkin. Kuminkatkuinen ralli jatkui, kuten niin monena aikaisempanakin yönä…

“… ja pointti oli?” kysyi sininen skakdi.
“En minä ole ihan varma, oliko tässä pointtia. Minä yritin kertoa raheista. Olisi ollut narratiivilleni parempi, jos Jaken loinen olisi joku oikea rahi kuten Sugalla, Gekolla, Domekilla tai vaikkapa Snowiella. En ole ihan varma, mitä ‘Robo Ajajat’ ovat. Mutta sana ‘rahi’ tarkoittaa kirjaimellisesti ‘toista’. ‘Joku muu’, ‘ei me’. Meneekö kaaliin?”
“Okei?”
“Loiset ovat toiseuden ruumiillistumia. Mitä haluamme mutta emme voi olla. Minkä ehkä kiellämme itseltämme, jopa. Joueran entinen toveri Desable, joka muuten havaintojeni perusteella majailee aiemmin esiintyneen epäselvän kanin sisällä (älä kysy), haluaisi jotakin niin kovin. Hän ei ehkä kykene myöntämään sitä edes itselleen.”

Desable, tunteja ennen sarastusta

Nykyisessä tilassaan Desablella oli tismalleen kaksi pakopaikkaa: hänen oma mielensä ja jäniksen sisuksissa sykkivä hävitys. Päätös siitä, kumpaan laskeutua aina silloin, kun häntä kyllästytti kanin silmien välittämän näkymän tiirailu, ei ollut vaikea.

Ko-Metrun satamassa sijainnut laituri taipui hänen muistoissaan äärettömän pitkäksi. Legendojen kaupungin jylhä siluetti ei kohonnut taivasta vasten hänen takanaan; jos Desable kulkisi lankkujen jonoa pitkin tarpeeksi kauan, hän päätyisi vain vemmelsäären ajatuksiin. Hopeisella merellä joskus raivonneet aallot olivat jähmettyneet kirkkaansinisiksi veistoksiksi. Satoi lunta, mutta hiutaleet eivät koskettaneet hänen kämmentään eivätkä laiturin pintaa vaan lävistivät kummankin matkallaan meren syvyyksiin.

Joskus paikalla oli muutama mielihahmo – enimmäkseen sellaisia, joille hänen ei oikeasti tehnyt mieli puhua – mutta tällä kertaa Desable oli yksin. Hän istuutui laiturille ja vilkuili kauas ulapalle, jotta olisi välttynyt näkemästä peilikuvaansa veden paikalleen jäätyneessä pinnassa.

Teknisesti ottaen sen olisi kai pitänyt olla rauhoittavaa.

Samaan aikaan todellisuudessa vemmelsääri ui kiivaasti myrskyn läpi kohti… ei oikeastaan mitään erityistä. Heidän valitettavasti yhteinen elämänsä oli juuri nyt pelkkää harhailua. Desable oli melko varma siitä, että olisi voinut pelastaa sen pinteestä kokeilemalla luistelua, mutta häntä vaivasi jokin muu kuin matkanteon pragmatiikka: hän ei tiennyt, mitä tehdä. Mikä odottaisi heidän tulevaisuudessaan? Voisiko hän asettua Punaista miestä vastaan? Oliko hänellä muuta vaihtoehtoa?

Vuosia sitten toisessa todellisuudessa laituri oli toiminut paikkana, johon hän ja Jouera olivat saapuneet pohtimaan heitä piinaavia pulmia. Vaikka rakennelman todellinen versio oli hädin tuskin kurottunut pois Metru Nuin otteesta, sitä pitkin kävely oli silti tuntunut kuin kuplasta pois astumiselta. Siellä he olivat olleet kahdestaan ilman suurkaupungin hälinää, siellä he olivat olleet kenenkään näkemättä tai huomaamatta, siellä heille olivat olleet sallittuja kaikki ajatukset.

Nyt Joueraa ei ollut, eikä Desable olisi tämän läsnäoloa toivonutkaan. Tilanne muistutti enemmän hänen entiseen ammattiinsa sisältyneitä loputtomia hiljaisen mietiskelyn tunteja. Nekään eivät olleet kuitenkaan olleet aivan yksinäisiä, eivät täysin.

Rukoilu työnteon yhteydessä oli sopinut Metru Nuin dogmiin täydellisen luontevasti – se oli samaistamalla hurskauden ja ahkeruuden liittänyt puurtamisen ja uskon erottamattomasti yhteen ja vaalinut kumpaakin ominaisuutta työläisten sieluissa. Heille filosofeille tapa oli ollut hyödyksi muutenkin. Mata Nuin kanssa käyty keskustelu oli saattanut olla yhtä hedelmällinen kuin ajatuksenvaihto kollegan kanssa; muotoilemalla mietteensä sanoiksi jäsensi ne paremmin omassakin mielessään siitä huolimatta, puhuiko matoranille vai jumalalle.

Ensimmäistä kertaa vuosikausiin Desablen teki mieli rukoilla. Hän oli lopettanut vasta silloin, kun oli ymmärtänyt Suuren hengen vertautuvan pikemminkin luonnonvoimaan kuin älylliseen olentoon. Tiedosti hän painovoimankin mahdin ilman, että piti tarpeellisena puhella sille itsekseen, ja kuinka hän olisikaan voinut suunnata Mata Nuille sanoja tämän syrjäyttämisestä paremman maailman vuoksi?

Kaikki tämä oli Desablesta yhä totta. Hän kaipasi silti pakopaikkaa, sekä todelliselta maailmalta että itseltään, eikä muitakaan vaihtoehtoja tuntunut olevan. Pelkkä täällä istuminen ei rauhoittaisi hänen mieltään, ei aavemaisen tyhjässä maailmassa oleilu vieraassa kehossa. Mikä tahansa keino unohtaa ympäröivä maailma edes hetkeksi oli yrittämisen arvoinen.

Mata Nui, Desable aloitti, ja kahden vaivaisen sanan miettiminen toi hänen mieleensä enemmän tunteita kuin mikään muu viime vuorokausien aikana. Mata Nui.

Oli kuin paikoilleen seisahtunut meri olisi puhjennut hetkessä takaisin eloon. Sen pinnan väreily sai laiturin vavahtelemaan.

Viime kerrasta on niin paljon aikaa. Tiedät, miksen ole tullut luoksesi vuosiin.

Laudat Desablen alla naksahtivat poikki, mutta mikään maailmassa ei kiinnostanut häntä vähemmän.

Se ei ole kuitenkaan muuttanut mitään. Minä… minä teen edelleen kaiken vuoksesi. Valtakuntasi vuoksi. Minun on pakko.

Jokin nykäisi hänet yläilmoihin, ja sivusilmällään Desable näki meren repeävän valtavaksi pyörteeksi, joka olisi yksinään nielaissut sisuksiinsa koko Metru Nuin.

Jos rappion hyökkäyksiä ei vastusteta, virheet lyövät kaiken tässä maailmassa pirstaleiksi. Olen… olen nähnyt jäniksen kaltaisia asioita, jotka kylvävät kaaoksensa siementä kaikkialle, missä käyvät.

Etäisesti Desable ymmärsi, että hänen jumalansa oli noussut merestä valtavana ja kauniina.

Niiden ei voi sallia olla olemassa. Minkään ei voi, jos se ei ole täydellistä. Minä voin olla, ja siksi minun on oltava.

Hän itse lepäsi sen kivisellä kämmenellä, joka olisi voinut halkaista maailman yhdellä iskulla.

Mandaattini ulottuu kaikkeen, mitä on ikinä ollut ja mitä tulee ikinä olemaan. Siksi minun on lopulta… ulotettava projektini sinuunkin. Ymmärrätkö? Voitko ymmärtää?

Hänen jumalansa ei vastannut, mutta sen läsnäolo oli silti käsinkosketeltavan todellista.

Liian todellista.

Desable hätkähti pois transsistaan ja tajusi yhdessä hetkessä, ettei häntä kannatteleva pinta ollutkaan sävyltään Mata Nui -kiven ruskeaa vaan mustempi kuin mikään alla auringon. Se kasvoi punaisia täpliä – irvokkaita silmiä, joiden pupillit tuijottivat suoraan häntä kohti.

“PUNAINEN MIES!”

Kompuroituaan ylös Desable heristi lapsellisena eleenä nyrkkiään jättiläistä kohti. Kynsien painautuminen kämmeneen sattui oikeasti siitä huolimatta, ettei Cevanin keho ollut hänen omansa.

“Sinä… sinä… ONKO SINUN SAASTUTETTAVA KAIKKI?”

Kukaan tai mikään ei tuonut hänelle vastausta, eikä Desablen tehnyt mieli sellaista odottaa. Pysähtymättä pohtimaan edes sitä, että tuo olento oli loinen, hänen loisensa, Desable sukelsi pois ja paiskautui kylmään, märkään todellisuuteen, jossa hän oli vapaamatkustaja valtameren uiden ylittävän pinkin kanin pääkopassa. Se ei edes osannut uida kovin hyvin.

Vielä tuntienkin päästä Desable näki mielessään Punaisen miehen tahriman jumalkuvan, häväistyn monumentin kaikelle, mikä oli pyhää ja hyvää – tai oli joskus ollut.

“Desablen loinen on hänen jumalansa. Alkaako kuulostaa tutulta?” makuta julisti. “Sana ‘rahi’ alkaa saada ihan uusia ulottuvuuksia! Joillekuille, jotka muistuttavat hyvin vähän heitä, joille rahit perinteisesti ovat vain eläimiä, loiset ehkä esittäytyvät vähemmän eläimellisinä.”
“Sinä mainitsit Snowien mutta sivuutit hänet täysin ja kerroit jälleen tarinan jostakusta, josta et laisinkaan välitä. Vältteletkö sinä tovereitasi?” protestoi Manthrax.
“Pyh. Voin kertoa sinulle Närhestä. Ei se siitä ole kiinni.”

Admin-torni, päivä sarastaa

Närhi väijyi oksistossa hiljaa ja liikkumatta, nokka terävänä ja silmät kiiluen.

Lumiukon pitkä yö ei ottanut loppuakseen. Ensin sitä oli venyttänyt toimettomuuden ja epävarmuuden piinaava yhdistelmä, ja sen jälkeen painista ja muodonmuutoksesta seuraava ruumiillinen rasitus. Myös sohvalla makaavan jään toan kaulassa ammottavan viiltohaavan sitominen pitkitti yön tunteja: kaiken aikaa pieni ääni lumiukon takaraivossa kuiskutteli, josko improvisoitu side ei riittäisikään, jos Matoron kaulavaltimo ryöpsähtäisikin valloilleen ja vapauttaisi sinisen sisältönsä pitkin huonetta. Hyytävä mielikuva ei kuitenkaan vallannu täysin lumiukon mieltä, sillä sodan kauhujen kohtaaminen oli kasvattanut hänen sietokykyään.

Viimeisimpänä yötä venytti kuitenkin ikävä. Snowie odotti vapaata hetkeä päästä Kepen luokse.

Vaikka yön kohtalokkain seikkailu olikin tapahtunut Kapuran mielessä, myös Snowien pään sisällä oli tapahtunut melkoisesti. Ja siinä tasapainotellessaan itsellään pussittamansa tulen toan päällä, hän odotti kaikista odottamistaan asioista eniten mahdollisuutta marssia parhaan ystävänsä pajalle, halata tätä ja pyytää anteeksi.

Voi minua itsekeskeistä hönöpullaa… hän harmitteli henkistä etäisyyttään Kepeen. Minä en ole ollut se ystävä, jota tällaisena aikana tarvitset, vaan itsesäälissä märehtivä möhkäle.

Ja sitten hän hymyili. Ei tilanteelle, jossa hän oli – Matoron tila oli yhä epävakaa ja yksi kellotaulun lasipuukoista oli Kapuran hurmeella tahrattu – eikä varsinkaan sille, miten viimeiset viikot olivat menneet. Hän hymyili tulevaisuudelle joka odotti edessäpäin, nyt kun hän oli päättänyt, että paremman maailman luominen oli itse asiassa hänen käsissään. Ei maailman vaarallisimman siveltimen tai tähdistön tahtipuikon, vaan ystävällisten ja ymmärtäväisten eleiden muodossa.

Halaten eteenpäin.

Näinä hyvinä hetkinä närhi ei häntä häirinnyt.

Se oli kuitenkin kärsivällinen lintu. Ovela lintu. Se odotti hetkeään, hiljaa ja liikkumatta.

Snowie koki löytäneensä itsensä uudelleen. Hän oli pelastanut Matoron vuotamasta kuiviin ja aikoi seuraavaksi pelastaa Kepen apatian syvyyksistä. Pettymyksen pilviverho teki tilaa ymmärryksen loisteelle; suru vaihtui lempeyteen ja apatian korvasi sisuuntuminen. Mutta vaikka innon kipinä loistikin lumiukon rinnassa nyt kirkkaampana kuin viikkoihin, loinen tiesi, että sota ja luottamuspula tulisivat vielä koettelemaan sen isännän uutta voimaa. Ja kun niin tapahtuisi, närhi olisi valmiina, nokka terävänä ja silmät kiiluen. Lumiukon oli aivan yhtä mahdotonta paeta itseään ja ajatuksiaan kuin kaikkien muidenkin.

Närhi kohosi mustille siivilleen ja lähti partioimaan ympäristöään. Se oli pesinyt pehmeässä mielimaisemassa jo hyvän tovin ja tunsi hyvin allaan levittäytyvät toiveiden tasamaat ja pelkojen kukkulat. Kaikki tässä maailmassa oli sille tuttua, ja vastaavasti infernaalisen närhen sulat olivat tuttu näky pehmoisessa ympäristössä. Mustat sulat lepäsivät siellä täällä levällään, ympäri lempeästi vuorottelevia ylänköjä ja alankoja. Loisen sulkasato oli jatkunut jo niin kauan, että tämän mielimaiseman mestari oli tottunut yönmustiin sulkiin.

Siihen närhi luottikin. Kiitäessään lumiukon mielen halki se tiesi, ettei närhen merkitys ollut kantajansa ajatuksista erillinen, ei oikeasti. Loista ei voinut leikata selakhialaisella viikatteella, eikä toivottavia pelkoja tai pelottavia toiveita voinut pakottaa pois. Närhen mustat sulat saattoi ainoastaan haudata – pois näkyvistä, mutta aina vain syvemmälle. Närhi raakkui huvittuneena ajatukselle piilosta. Kaikki pehmeän mielimaisen piirteet eivät kestäneet klaanilaista päivänvaloa, tai näin lumiukko ainakin itse ajatteli. Tässä maisemassa Snowien ajatukset olivatkin tosiasia: vähäpätöiset häpeänaiheet saattaisivat siintää vuorina horisontissa, mutta suuri petos kykenisi näyttäytymään vain piskuisena kivenmuruna, hädin tuskin huomattavana. Snowien omat tulkinnat määräsivät nämä maastonmuodot, joten hänen järkeilynsä ja huolensa asettivat kaiken suhteelliseen mittakaavaansa.

Varislinnun korkeus pysyi samana, kun se lähestyi tasangolla kasvavaa puuta. Vielä ei täytyisi toimia, joten lepo sopisi aivan yhtä hyvin. Snowie katsoi refleksinomaisesti seinäkelloa tahtoessaan tarkistaa ajan, mutta muisti rikkoneensa aikaraudan aiemmin yöllä. Kun joku vain olisi kuullut hänen avunhuutonsa.

Närhi laskeutui jälleen puun oksalle väijymään. Itseään ei voinut paeta, ja närhi oli kärsivällinen lintu.

“Se oli kymmenes tarina, eiköhän siinä ollut riittämiin yhdelle illalle”, Manu totesi. “Etkä sinä näytä olevan hirveän hyvä tässä hommassa. En saa sinun avullasi välitettyä ajatuksiani.”
“Siis tapahtuuko tuo äskeinen juuri nyt?” Manthrax kysyi pöllämystyneenä.
“Ehkä.”
“Jos tapahtuu, niin miksi ihmeessä sinä olet… täällä… etkä esimerkiksi auttamassa Snowieta tukkimaan kuiviin vuotavan Matoron kaulaa?”
“Hah, ikään kuin minusta olisi siellä enemmän hyötyä kuin täällä. Salaisuudet paljastuvat täällä, eivät ulkona. Minulta puuttuu edelleen yksi tärkeä yksityiskohta! Kuinka ihmeessä loiset hävitetään?”
“Sinä mietit sitä samalla, kun ystäväsi tekee kuolemaa.”
“Visokki on täysin kunnossa.”
“Puhuin Matorosta.”

Makuta katsoi skakdia pitkään.
“Sinä se sitten jaksat olla täysin hyödytön keskustelukumppani. Varsinkin siihen nähden, että loisella luulisi olevan kaikki vastaukset omaa olemassaoloaan koskeviin kysymyksiin.”

Manthraxin kasvoille levisi apea hymy.
“Minä tiedän, että sinä pidät enemmän oman äänesi kuuntelemisesta kuin muiden.”
“Hmmph.”
“Tiedän täsmälleen, kuinka paljon rakastat sitä, kun pääset itse tekemään päätelmät. Et sinä todella halua, että annan vastaukset suoraan.”
“Mitäpä, jos haluankin? Eikö elämä voisi olla kerrankin helppoa?”
“Elämä ei ole helppoa. Eikä pitkäaikaista. Kaikki päättyy. Tuolla ulkona ystäväsi elämä päättyy pian.”
“Joko voisit lopettaa siitä Matorosta jauhamisen.”

Lyhyen tauon jälkeen Manthrax vastasi:
“Olisinko kummoinen omatunto, ellen vähän jauhaisi?”

Nämä sanat saivat makutan iskemään nyrkkinsä suoraan skakdin naamaan. Nyrkki lävisti skakdin pään ja tuli toiselta puolelta läpi. Sinisiä sirpaleita lensi ympäri lattiaa, ja fedora putosi nurkkaan. Vedettyään nyrkkinsä takaisin makuta näki skakdin päässä ammottavan mustan aukon, josta kurkisti yksi yksittäinen punertava silmä.
“Lakkaa teeskentelemästä”, Manu puuskahti.

Skakdin keho halkeili kauttaaltaan, ja keskeltä hitaasti kahtia repeytyvästä päästä kuului vastaus:
“Voisit katsoa… peiliin.”

Skakdin riekaleet putosivat lattialle, ja Makuta Nui tuijotti omaa peilikuvaansa. Jälleen kerran. Mutta tällä kertaa se oli erilainen kuin Paholaisen shakkilaudalla. Se ei edustanut hänen pelkojaan.

“Minä olin niin varovainen”, Makuta kuiskasi. “Minä olin hyvin huolellinen, käytin jopa Jöggen kanssa kommunikointiin jotain perhanan munakelloa. Minä tein kaiken oikein. Miksi olet siinä?”

“Et ehkä ottanut huomioon yhtä pientä asiaa”, vastasi toinen. Sen jälkeen se istahti makutan nojatuoliin ja otti käteensä tämän pöydälle jättämän lasin. Täydellinen peilikuva makutalle, paitsi niin kovin musta ja täynnä silmiä.

“Ja mikähän se on?” Manu kysyi inhoten.

Mutta ennen kuin Syvän Naurun sirpale ehti vastata, makuta ymmärsi. Hänen silmänsä pullistuivat päästä, hänen suunsa aukeni ammolleen. Hän kääntyi katsomaan jälleen ulos ikkunasta.

“Oikeastiko? Oikeastiko, Syvä Nauru?!” hän huusi ulos ikkunasta. “Kaikki ne kauniin siniset sanat, etkä sinä edes anna minulle vapautta valita?”

Loisen kymmenet pienet punaiset silmät tuijottivat häntä kaikkialta hänen peilikuvansa kehosta.