Bio-Klaani
Vuorokausi sarastuksesta

Matoro olisi toivonut kauniin unen jatkuvan edes seitsemän sekuntia pidempään, mutta jälleen yltyvä kipu hänen kaulassaan pakotti hänet takaisin harmaaseen todellisuuteen vähintäänkin nappaamaan uuden särkylääkkeen. Pään kääntäminen kellotaulua kohti sattui, joten se ei tuntunut sen arvoiselta. Onneksi pelkästä valon määrästä pystyi päättelemään, että taisi olla aamupäivä.

Hän oli käyttänyt edellispäivän enimmäkseen lukien. Okei, se outo juttu Japa Nuin tapahtumien selittämisestä oli vienyt pari tuntia… mutta muuten. Eräs ystävällinen hoitajatar oli viitsinyt hakea hänelle kirjastosta muutaman rakkausromaanin. Matorosta oli ollut hieman kiusallista pyytää niitä, mutta juuri sillä hetkellä hänen teki mieli lukea jotakin mahdollisimman ruusuista. Onu-matoran oli vain nyökännyt ymmärtäväisesti – vaikkakin vaati myöhemmin toalta nimikirjoituksen hiljaisuuden pantiksi.

Toa joi ja huuhtoi uuden Ibulol-tabletin kurkkuunsa vaimentamaan kivun. Pää täynnä romantiikkaa ja kipulääkkeitä syntyi ainakin kiinnostavia unia. Matoro ei ollut varma, laskettiinko se sekakäytöksi. Ja että oliko sillä edes väliä.

Vaikka joskus hyvät unet olivat kyllä vielä pahempia. Painajaisessa ainakin oli huojentunut, kun pääsi takaisin todellisuuteen. Hyviin uniin olisi vain halunnut jäädä.

♫ Senkö takia, että unissasi kuulet lauluni parhaiten?~ ♫

Niin. Ehkä se sitten on se syy. Vaikka Matoro tiesi Deltan olevan osa Naurua, hän ei osannut antaa sen häiritä liikaa. Delta oli yhtä lailla osa häntä.

Vaikka kyllä hän silloin tällöin jäi miettimään kaikkea, mitä oli loisista oppinut meriharakan opastamana. Delta vain oli hyvä kääntämään hänen ajatuksensa tärkeämpiin asioihin.

♫ Keskity vain unelmiisi, sotilaani~ ♫
♫ Se on askeleista ensimmäinen~ ♫

Mutta kun unelmointi tuntui niin itsekkäältä ja epäansaitulta… Matorolla oli aivan liikaa korjattavaa ja takaisinmaksettavaa ja kaduttavaa, että hän olisi saanut haaveilla. Etenkin, koska hän niin usein haaveili kaiken taakse jättämisestä ja Klaanin hylkäämisestä rakkauden vuoksi… Eikö hän ollut jo juossut maailman ääriin mahdottomien ja vastuuttomien unelmien perässä? Eikö hän ollut polttanut sormensa niihin haaveisiin?

♫ Mieluummin polttaisit sormesi Xenin kuumuuteen~ ♫

Hiljaa, hiljaa, hiljaa! Miksei hänen alitajuntansa harakka voinut lakata muistuttamasta häntä! Matoro yritti tehdä kaikkensa keskittyäkseen kaikkeen muuhun kuin ajatukseen unelmaan Metru Nuille palaamisesta. Mihin tahansa muuhun!

Toa huokaisi. Delta oli aivan oikeassa. Hän oli luullut unelmoivansa maailmasta ilman pahuutta, jostakin sinisistä liekeistä syntyvästä puhtaasta utopiasta, kun todellisuudessa…

♫ Sinä vain haluat olla onnellinen~ ♫
♫ Onko siinä jotakin väärää?~ ♫

Mutta se on niin itsekäs unelma! Hänellä on velvollisuus Klaania kohtaan!

♫ Haaveilet paosta yhtä kaikki~ ♫

Ei, Matoro halusi sysätä sen ajatuksen sivuun juuri nyt. Hän oli Klaanissa ja hänellä oli ensimmäistä kertaa viikkoihin tunne siitä, että hän kykenisi auttamaan kotiaan. Hän ei juoksisi, ei vaikka suloisin linnunlaulu niin hänelle sanoi. Hän oli kuunnellut päänsä ääniä aivan liian kauan… ja sitä paitsi hän oli luvannut Xenille, ettei antaisi niiden viedä häntä. Ja olisi epäkohteliasta rikkoa lupaus.

Vasta nyt hän todella ymmärsi, miten syvälle hänen sieluunsa Oraakkeli oli porautunut sanoillaan:
“Sinä halusit olla joku muu, etkä ymmärtänyt, kuka se, keneksi halusit tulla, lopulta oli.”

Hän oli luullut salaisen, syvimmän minänsä olevan kuin Visokki: kylmä, selkeä ja valmis tekemään sen, mitä muut eivät uskalla. Valmis puhdistamaan maailman Nimdalla, jotta kaikki saisivat asua paremmassa maailmassa. Keinoja kaihtamatta, hinnalla millä hyvänsä. Kuusisiipinen serafi joka sataisi pyhää tulta pahan niskaan.

♫ Mutta et sinä ole sellainen, rakas~ ♫

Loisen linnunlaulu vastasi, ja Matoro kuunteli.

♫ Et sinä Rakentajaa uhmannut, koska halusit tuhota pahan~ ♫
♫ Sinä vain halusit ystäväsi takaisin~ ♫

Aina oli Deltan viserrys samassa tahdissa hänen sydämensä kanssa.

♫ Et sinä sitä vain Kapuran vuoksi tehnyt, rakas~ ♫
♫ Teit sen, koska halusit muistaa~ ♫
♫ Muistaa, millaista on olla sankari~ ♫

Delta ei ollut enää sama valkea neito jonka hän muisti Aft-Amanasta: hän oli päivä päivältä lähempänä Matoroa itseään. Hän oli kuin kiiltokuva menneestä Matorosta, kirkkaasta ja puhtoisesta sankarista.

Vasta silloin Matoro tajusi, mikä naamio Deltalla oli kasvoillaan. Se oli kristallinen Cencord – kauniina ja ehjänä, otsan kolmas silmä kirkkaana ja loistavana. Vailla arpia tai synkkiä, murehtivia silmiä. Ja miten kodikas se olikaan harakan asua, turvassa siellä Matoron unelmien keskellä.

Kun Matoro katsoi niitä kasvoja, hän tiesi, että hän voisi luottaa niihin. Olivathan ne juuri ne kasvot, joihin hän halusikin luottaa.

Mustalumi havahtui ajatuksistaan, kun tohtori käveli paikalle toan toipumistilaan.
“Miten voit?” Kupe kysyi. Tohtori-toa näytti sangen vähän nukkuneelta. Hänen silmänympärykset olivat synkät, mutta tämän ryhti oli uupumuksesta huolimatta aina suora. Taisi osastolla olla kiireistä – toivottavasti mitään muuta ikävää ei ollut sattunut.

“Ihan hyvin”, Matoro myönsi. “Vähän kyllä turhauttaa vain olla täällä tyhjän panttina.”

“Uskallakin nousta”, Kupe sanoi äänensävyllä, joka oli lähes uhkaava. “Tai kaulasi pitää paikata uudestaan. Ovatko lääkkeet auttaneet?”

Toa nyökkäsi. Hän tajusi liian myöhään, että se oli huono idea, ja tuli palkituksi siitä kipeällä aallolla läpi kurkkunsa.

“Kaikesta parannusvoimasta huolimatta toipumista ei voi kokonaan ohittaa”, tohtori totesi. “Vaikka tuo voimakivesi on kyllä melkoinen parannusväline. Niitä ei näe kovin usein. Mutta se korjaa kehoa kuitenkin vain pintapuolisesti, aivan kuten naamionikin. Erinomaista verenvuotojen tyrehdyttämiseen ja kudoksen korjaamiseen, mutta todellinen parantuminen vaatii aina aikaa. Kehoa voi kyllä parsia kokoon luonnollista nopeammin, mutta se vain hajoaa uudelleen, ellei sen anna levätä.”

“No, kauanko minun täytyy olla täällä?” Matoro huokaisi kärsimättömänä.

Kupe jopa naurahti hieman. “Onko sinulla kiire jonnekin? Ymmärtääkseni voi tehdä ihan hyvää, jos joudut olemaan paikallasi vähän aikaa, Mustalumi.”

Matoro huokaisi periksi antaneena. Julma tohtori pakotti hänet toipumaan ajan kanssa – mitä tämä vielä keksisi? Pakottaisi hänet puhumaan ongelmistaan jollekulle?

“No, minun pitääkin tästä lähteä. Et usko, millainen sotku osastolla on. Radukow tulee melko pian juttelemaan sinulle”, Kupe sanoi ja poistui huoneesta lähes yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Hetkinen, hän oli todella järjestänyt Matorolle oikean ihka aidon psykologin?

Matorolla oli etäisiä muistikuvia Radukowista. Shasaali oli toiminut jo pidemmän aikaa sairasosaston sielunhoitajana, mutta se oli suurin piirtein kaikki, mitä Mustalumi osasi tästä sanoa. Ei sillä, että hän tarvitsisi ketään sielunparsijaa. Hänellä oli nukentekijöistä vain huonoja kokemuksia.

Aft-Amana oli näköjään pilannut sekä mielenterveyden että sen korjaamisen häneltä.

No, nyt hänellä ei ollut vaihtoehtoa.

♫ Olet täysin terve, sotilaani~ ♫
♫ Et sinä tarvitse puoskareita~ ♫

Matoro yritti sivuuttaa epäilynsä parhaansa mukaan – jokin tilanteessa sai hänet miettimään Arupakia, vaikka Aft-Amanan tilanne olikin täysin eri. Klaanin sairasosasto ei ollut täytetty tappajalinnuilla ja psykedeelisillä huumeilla. Vaikka se olisi kyllä tehnyt toasta vähemmän tylsistyneen.

Radukow täytti koko oviaukon sisään astellessaan. Shasaali oli tumma ja jykevä, ja hänen hartiansa olivat kuin Tongulla ikään. Matoro huomasi jokusen tatuoinninkin, sellaisen jotka olisivat sopineet paremmin puolilaillisen yökerhon portsarille kuin kaupungin arvostetuimmalle psykologille.

“Huomenia”, hän sanoi paksulla ja vakavalla äänellä. “Olen Radukow. Ajattelin, että voisimme puhua hieman viime päivien tapahtumista.”
Shasaali istuutui tuolille toan pedin viereen. Hän näytti vieläkin massiivisemmalta siinä ihan vieressä – vaikka hänen massiivisuutensa oli enemmän sellaista pyöreää ja varmaa kuin uhkaavaa.

“Hei”, Matoro vastasi. “Käytän telepatiaa, kun… no, varmaan tiedätkin.”

Shasaali nyökkäsi niin, että koko suuri pää pomppasi ylös. “Kuulin Kupelta pääasiat”, hän sanoi. “Mutta kuulisin ne mielelläni myös sinulta, Matoro.”

Se tuntui hieman hassulta, mutta toisaalta toa oli käyttänyt pitkän siivun edellispäivästään selostaakseen epämääräisen Japa Nuin seikkailun poliisille.
“No, tuota. Tämä on vähän pitkä juttu. Missä on monta sivuhaaraa.”

Matorolla ei ollut psykologiin aivan liikaa luottoa. Miten kukaan, joka ei ymmärtänyt Nimdan ja loisten luonnetta, voisi saada mitään selkoa hänen päästään? Psykologit olivat vain pappeja niille, jotka eivät olleet tarpeeksi vakuuttuneita elämän perusasioista…
… mikä, kun sen noin muotoili, taisi lukea mukaansa myös Matoron.

Matoro oli aloittamassa tarinaansa aivan liian kaukaa Metru Nuilta, mutta psykologi keskeytti hänet. “Edellisyö, Matoro. Keskity edellisyöhön”, tämä sanoi.

“No… en tiedä, miten hyvin tunnet mielimatkustamisen, mutta…”

Shasaali virnisti hieman. “Minulla on oma kokemukseni niistä. Sanotaanko, että en ole psykologi vain, koska olen lukenut kirjoja. Enkä asu täällä Välisaarilla Suuren Hengen selän takana vain, koska olisin halunnut tätä. Mieliseikkailu tai ei – anna minulle konkretiaa, Matoro.”

Selvä, konkretiaa. Matoro alkoi päästä jyvälle Radukowin tyylistä.

“Entinen ystäväni puukotti minua vieraan tietoisuuden ohjaamana. Hyvin vakavasti.”

“Ja miksi hän puukotti sinua?”

… se oli erinomainen kysymys!

“Minä… luulen, että se oli ainoa tapa, millä tämä tietoisuus sai voitettua minut. Hyökkäämällä kimppuuni todellisessa maailmassa.”

Radukow nojasi hieman eteenpäin. “Ja miksei hän kyennyt voittamaan sinua muuten?”

“Koska hän ei saanut minua rikottua. En suostunut antamaan periksi.”

“Mikset?”
Shasaalin tyyli oli kuin taukoamaton kysymysten tykistökeskitys, joka ei antanut Matorolle aikaa kierrellä ja kaarrella.

“Koska… no, varmaan tiedät ainakin huhut. Että satutin ystävääni Metru Nuilla. Epäonnistuin pahasti. Tuotin pettymyksen kaikille. Halusin onnistua edes tässä.”

Shasaali nyökkäsi. “Olen kuullut Metru Nuista kaiken tarpeellisen, kyllä. Sinä siis… halusit hyvittää väärät tekosi? Sitäkö hait, anteeksiantoa?”

Matoro hieroi leukaansa. “Totta puhuakseni… en. Hän antoi minulle anteeksi… mutta ei voi kuitenkaan koskaan unohtaa sitä, mitä tein. Sitä ei voi korjata.”

“Hänen anteeksiantonsa ei ole ainoa anteeksianto, jota saatoit etsiä. Haitko, Matoro, anteeksiantoa itseltäsi?”

“Ettäkö minä olisin… yrittänyt todistaa asioita itselleni?”
Kysymysmerkki lauseen perässä oli valhe. Matoro tiesi täsmälleen, mistä shasaali puhui. Ja niin taisi tietää tämäkin.

“Katarsiksen etsiminen on kenties luonnollisin tunteista, etenkin meidän kaltaisillemme rikkinäisille miehille”, Radukow sanoi jopa hieman surumielinen ilme kasvoillaan. Jos shasaalien kasvoilta nyt muita ilmeitä ylipäänsä pystyi tunnistamaan. “Saavutitko katarsiksen haavoituttuasi? Tekikö se sinusta taas kokonaisen? Tuntuiko se hyvältä?”

Matoron oli vastentahtoisesti myönnettävä se todeksi.

♫ Älä väitä, ettet olisi nauttinut siitä~ ♫

Kapuran tulkinta “tilien tasaamisesta” tuntui väärältä ja jotenkin… raadolliselta, mutta totta se oli. Hän oli saanut rangaistuksensa, jota oli kaivannut synneistään. Ja vieläpä sen kädestä, jota vastaan hän oli alun perin rikkonut. Miten runollinen Kohtalon polku olikaan?

“No… kyllä. Kyllä se tuntui”, Matoro myönsi.

“Ah, kiirastuli”, Radukow sanoi. “Tähdenkehä. Сипериа. Rangaistus, joka polttaa pois väärät teot. Miksi niin monet uskonnoistamme haluavat meidän kärsivät korvaukseksi virheistämme, vaikka Suuri Henki voisi vain armahtaa lapsensa?”

Synkkä shasaali jatkoi kuin puhuen jollekin oudolla shasaalien jumalalle, hartaasti ja hiljaa.

“Koska meidän omatuntomme tuppaavat vaatimaan verta. Sillä tavalla olemme yksinkertaisia olentoja – jos meitä vastaan rikotaan, haluamme rikkojan kärsivän rangaistuksen. Jos itse rikomme, vaikka emme sitä myöntäisikään – jokin syvin omantunnon osa muistaa sen aina. Jokin kaihertaa mieltä, kunnes olemme saanut sen rangaistuksen, jonka kuvittelemme ansaitsevamme. Vasta sen jälkeen olemme vapautuneita, vaikka rangaistus olisikin itse itsellemme langettama.”

“Taidan tunnistaa tunteen”, Matoro sanoi hiljaa. “Syyttävä omatunto osaa olla raskas.”

Vaikka se omatunto puhui Kapuran äänellä, sen kuorossa lauloivat Tiedon tornien epäonniset asukkaat.

“Se on vaarallinen polku”, Radukow sanoi murheellisena. “Jonka tunnen aivan liian hyvin. Tunne siitä, että kaikkien tekojesi jälkeen et ansaitse mitään hyvää… miten suljet itse kaikki ovet parempaan tulevaisuuteen, koska et halua uskoa saavasi mennä niistä.”

“Tuota, jos se on okei, minua kiinnostaisi kysyä… taidat puhua nyt omasta kokemuksestasi, etkö vain?”

Shasaali nyökkäsi. “Olen tehnyt monta virhettä elämäni aikana. Steltiläiset vankilat ovat tuttuja. Moni vitsailee minulle, että surussa vellominen olisi lajilleni tavallinen olotila, mutta sen olen jättänyt jo kauas taakseni. Rangaistus saattaa tuoda hetkellisen katarsiksen, mutta todellinen sielun parsiminen vaatii anteeksi antamisen.”

“Se… se vain on niin vaikeaa”, Matoro sanoi hiljaa.

“Eivätkö kaikki valinnat, joilla on merkitystä, ole?”

Toa nyökkäsi. Niinhän ne taisivat olla.

“Mutta sinä olet pahimman yli, Matoro. Sinä onnistuit siirtymään syyllisyydestä sen korjaamiseen. Osaatko kertoa, mikä oli se hetki, kun valitsit toisin?”

“Siis se hetki, jolloin päätin korjata kaiken?” Matoro kysyi.

“Ei. Moinen hetki on luultavasti liian suuri ollakseen vain yksi. Mikä oli se hetki, kun myönsit, että kenties sinä voit päästä syyllisyytesi yli. Mikä oli se ripaus uskoa, jonka löysit?”

“Minä…” Matoro aloitti. Se vaati ajatusten järjestelemistä. Kapura oli kyllä antanut hänelle anteeksi jo sinä viimeisenä iltana Metru Nuilla, mutta se oli kaukana todellisesta muutoksesta. Oliko se ollut, kun Tawa oli vakuuttanut hänelle, että kaikki oli okei, ja että Klaani hyväksyisi hänet kaikesta huolimatta? Ei, hän oli vellonut syyllisyydessä vielä viikkoja sen jälkeen. Eihän hän ollut vielä toissapäivänäkään kestänyt nähdä Kapuraa.

“Se oli sellainen… roolipelisaari”, Matoro kertoi varovaisesti. “Täynnä ystäväni luomuksia. Ja hän on… aika luova persoona.”

“Ahaa”, Radukow sanoi. “Ja mitä tällä ‘roolipelisaarella’ tapahtui?” hän kysyi.

“Yritin pelastaa sen… kaikki ystäväni luomukset sieltä. Kai sen kaiken näkeminen sai minut tajuamaan jotain sen tärkeydestä.”

“Konkretiaa, Matoro. Sinä kyllä tiesit, että hän oli luova persoona. Mitä sellaista opit, mitä et tiennyt aiemmin? Mitä ystäväsi alitajunta oli sinulle luonut?”

… Matoro oli kyllä tunnistanut monet niistä roolipeleistä, ainakin epämääräisesti. Kapura oli selittänyt hänelle Valaistusnaatin juonen läpikotaisesti. Mutta oli siellä saarella ollut aivan uusiakin asioita…

♫ Oletpa sinä suloinen, kun kiertelet ja kaartelet~ ♫

Hyvä on, hyvä on. Oli Matoron se myönnettävä. Vaikka sanan “Xentoro” sanominen ääneen tuntuikin joka kerta yhtä typerältä.

Mutta jostakin hämmentävästä syystä Matoro päätyi palaamaan ajatuksissaan Xentoroon uudelleen ja uudelleen. He eivät olleet juuri puhuneet aiheesta Kapuran kanssa, mutta jotenkin sen oudon vahkin olemassaolo oli kaikkein kiinnostavin yksityiskohta koko seikkailusta. Ei Punainen mies loisineen eikä edes Kapuran mielenterveys… vaan se yksi ainoa ajatus, joka koski suoraan häntä itseään.

“Hän oli kirjoittanut roolipelin matkastamme Metru Nuille”, Matoro aloitti. “Satiirisen. Ihan hänen tyyliään, käsitellä ikäviä asioita huumorin keinoin. Kaikki toverini olivat siellä kärjistettyinä versioina itsestään, mutta tiedätkö, mikä minä olin? Minkä hän oli kirjoittanut petturista, joka oli päätynyt satuttamaan häntä?”

Radukow risti kätensä. “Kerro sinä, Matoro.”

Äh, typerä Kapura, miten sepän outo romanttinen visio oli jäänyt Matoron päähän yhtä sitkeästi kuin mikäkin loinen. Toa yritti unohtaa parhaansa mukaan, mutta se ei ollut kovin helppoa. Miksi kaikki muistutti häntä naisesta meren takana?

“Versio minusta oli… noh, nimeltään Xentoro. Jossa Xen on yksi kiva tyttö jonka tapasin Metru Nuilla. Joten Xentoro on vähän niin kuin…”

“Ymmärrän. Laiva, vai miten sitä sanotaan”, Radukow sanoi.

Matoro nyökkäsi hieman kiusaantuneena. Kapura olisi varmaan sietämättömän tyytyväinen nähdessään, miten nolostuneeksi hänen kynänsä tuotokset Matoron saivat.

“Joten mitä tämä ‘Xentoro’ sinusta kertoo?” Radukow kysyi lopulta.

Toivottavasti koko loppukeskustelu ei ole Xentorosta, Matoro toivoi.

♫ Mutta sehän on mieliaiheesi, rakkaani~ ♫

“No… oma tulkintani on, että kaikesta huolimatta Kapura halusi minulle hyvää. Ja että hänestä oli hedelmällisempää kirjoittaa minusta jokin onnellinen ja kiva versio, kuin korostaa niitä kammottavia virheitä, joita tein…”

“Ah, mikä anteeksiannon manifestaatio”, Radukow sanoi. “Sekö sai sinut antamaan kaikkesi?”

“Kyllä… sen jälkeen tein kaikkeni. Ja se kai toimi, kun… noh, Kapura on ihan kunnossa.”

“Hmm”, Radukow mietti. “Onnistuitko antamaan itsellesi anteeksi, Matoro?”

Matoro ei osannut vastata heti. Hänestä tuntui, kuin hän olisi kiemurrellut psykologin kovan mutta kuitenkin ymmärtäväisen katseen alla.

“… en tiedä”, toa myönsi. “Ehkä? Ainakin vähän? Kyllä minä silti edelleen koen kaikesta huonoa omaatuntoa…”

“Se on vain tervettä”, Radukow nyökkäsi ja risti kätensä mietteliäänä. “Vaikutat ajatelleesi melko paljon viime päivinä. Itsereflektio on hyvä merkki.”

“No, täällä on ollut aikaa…” Matoro myönsi ja vilkaisi sivupöydällä olevaa pinoa romanttisia pokkareita. Hän toivoi, ettei Radukow kysyisi niistä.

“Älä ole liikaa omien ajatuksiesi parissa. En voi kirjoittaa sinulle reseptiä sosiaalista kanssakäymistä, mutta luotan, että järjestät sitä itsellesi omatoimisesti. Koska sinä piru vie tarvitset muita. ”

Radukow nousi ylös, mutta ei lähtenyt aivan vielä.

“Ja tätä seuraavaa en sano psykologina vaan kanssaklaanilaisenasi: sinua tarvitaan, vaikka et itse uskoisi niin. Vaikka et itse haluaisi antaa itsellesi anteeksi, me muut haluamme. Luuletko, että se paha mitä teit, olisi Klaanissa jotenkin poikkeuksellista? Me olemme utopia, joka on rakennettu rikollisista ja epäonnistujista. Mutta jos me jäisimme murehtimaan sitä, olisimme voineet jättää koko linnakkeen rakentamatta.”

Se… se yllätti Matoron hieman. Shasaalin ääni ei ollut enää se sama jämerä ja ammattimaisen neutraali, vaan tulinen. Intohimoinen.
“Ja sinä olet monelle vieläkin syy, miksi he ylipäätään ovat täällä. Minun neuvoni? Jos sinun tarvitsee todistaa itsellesi jotakin ansaitaksesi anteeksiantosi, ryhdy taas siksi toaksi, joka loppu Klaani uskoo sinun joka tapauksessa olevan.”

“Minä… minä yritän”, Matoro sanoi. “Sitä on vaikea joskus muistaa. Että siitä huolimatta mitä minä tiedän teoistani, suurimmalle osalle täällä… noh, taidan olla edelleen aika korkealla jalustalla.”

“Niin taidat”, Radukow sanoi. “Ja se jalusta on edelleen tuolla. Sinun itsesi pitää vain kiivetä sille uudelleen.”

Se kyllä pisti Matoron hiljaiseksi. Melko ilmiselvältähän se tuntui – mitäpä suurin osa väestä Matoron synneistä tiesi. Ja vaikka tiesikin, Klaanissa hän oli tismalleen oikealla paikalla, sullottuna samaan linnakkeeseen muiden epäonnistujien kanssa.

“Onpa se huojentava ajatus”, Matoro sanoi hiljaa. “En… en väitä uskovani siihen vielä täysin… mutta se nyt on vain soimaava omatuntoni. Mutta lupaan yrittää!”

“Katsokin, että yrität”, Radukow sanoi yllättävän lämpimästi. “Mutta jos et pääse murheistasi eroon, tule juttelemaan. Tiedän, se on vaikeaa ja pelottavaa teille suurille sankareille, mutta ehkä tämän keskustelun jälkeen ymmärrät, miten paljon tästä on apua.”

“Myönnän”, Matoro vastasi vaitonaisesti. “No… lupaan pistäytyä vielä. Vaikka sinulla on varmaan aika kiire Klaanin kollektiivisen mielenterveyden kanssa.”

“Loputon työsarka”, shasaali sanoi. “Mutta eiköhän minulta aina aikaa liikene. Näkemisiin, Matoro Mustalumi!”

Matoro heilautti kättään poistuvalle psykologinkorstolle. “Näkemisiin”, hän sanoi hiljaa, yllätyksekseen ihan oikealla äänellään. Eikä se edes sattunut kovin paljoa.