Aer
Kristallisaaret

Pilvet olivat lähes käsin kosketeltavan alhaalla. Tähtiä ei nähnyt niiden tieltä. Ilma oli litimärkää.

“Jotain hyvää: Varjotun murhaajat tuskin näkevät meitä”, Halawe totesi heidän työntäessään venettä pilkkopimeässä vesille. Aallot heittelivät sitä jo rannassa niin kovaa, että Deleva – joka oli jykevimpänä työntämässä vauhtia lähtöön – lähes jäi kyydistä.
“Niin. Voimme kuolla aivan oma-alotteisesti aallokkoon tai osua johonkin kiveen pimeässä”, Angien totesi. Hän muisteli, että aluksessa olisi ollut melko vahvat lamput, ja yritti etsiä sitä mystistä painiketta, mistä ne saisi päälle.

Moottorin ääntä hädin tuskin kuuli merenkäynnissä, kun he ottivat varovaisesti etäisyyttä rannasta. He kaartoivat loivasti kohti saaren itäpuolta. Aluksen valot riittivät juuri ja juuri estämään välittömän kiveen törmäämisen ja hyiseen veteen uppoamisen. Deleva oli ruorissa tuulen piiskaamana, kun hänen matkatoverinsa olivat käpertyneet istumaan suojaan myrskyltä. Heidän piti puhua kiusallisen kovaa, että he kuulivat toisiaan.

“Mikä niissä vesissä sitten on? Miksi Rúcioroon ei pääse vesitse?” Angien kysyi.

“Kukaan ei ole koskaan yrittänyt sitä ja selvinnyt”, Halawe sanoi. “Tai ainakaan kukaan, jonka tiedän.”

Varjo kävi Delevan kasvoilla.
“Jos makuta haluaa, että hänen kotiinsa ei pääse”, hän aloitti. “Sinne ei kovin helpolla pääse. Se rannikko on kirottu, kuten kaikki, mihin makutat koskevat.”
“Asuuko siellä makutan merihirviöitä? Eikö se olisi… makuta-juttu?” Angien kysyi.

“Paikalliset tarut kertoivat makutan luomista kaloista ja muista vesiotuksista, joita näissä vesissä asuu. Valtaisasta ankeriaasta, jonka naama näytti varjojen naamiolta oli joitain näköhavaintoja vuosia sitten”, Halawe kertoi.

“Svarle halusi ottaa otuksen kiinni, mutta emme nähneet sitä sen jälkeen kun punoimme suunnitelman sen nappaamiseksi. Ikään kuin se olisi tiennyt ajatuksemme”, Deleva kertoi.

“Huhutaan, että kyseinen ankerias elää edelleen täällä, mutta se vain uinuu. Tai sitten se kuoli nälkään kun Tarkastaja ei luonut tänne kovin toimivaa ekosysteemiä”, Halawe naurahti.

“Tiedämmekö me mitään siitä? Vai onko tuo kaikki teidän mutuilua?” Angien ei ollut tyytyväinen toien selitykseen.

“No, emme ole olleet tällä saarella kymmeniin vuosiin”, Deleva totesi. “Että emme me nyt kaikkea tiedä.”

Juuri kun hän oli jatkamassa Aer-legendojaan tykinlaukaus keskeytti tarinan. Deleva pudottautui matalemmaksi, mutta kävi pian selväksi, että laukaus oli vain pelottelua.

Kolmikko oli odottanut saalistajia, mutta se oli silti äkkiä. Alus oli suurempi kuin heidän, selkeästi oikea sota-alus. Valossa näki heikosti tutun odinalaisen lipun draakinhäntöineen. Laiva oli niin täynnä tykkejä, että oli miltei mahdotonta nähdä sen edes kelluvan saati liikkuvan niin virtaviivaisesti ja sukkelasti halki karikkoisen meren.

Saalistajat olivat paikantaneet heidät hämmästyttävän nopeasti, Deleva ihmetteli kääntäessään alusta kaikin voimin.
“Miksi ne eivät ammu?” toa kysyi. Se piti huutaa, että ääni kantoi meren pauhun yli. Metsästäjien alus kaartoi kauemmaksi ja tuli sitten taas kurssille heitä kohti.

“Inozya haluaa leikkiä kanssamme”, Halawe vastasi. “Hän on pahimman sortin metsästäjä – varustettu lihaksilla sekä aivoilla. Tämä on osa hänen leikkiään. Hän tietää saavansa meidät kiinni ennemmin tai myöhemmin”, fa-toa kertoi.

“Eli hän on vain paha?” Deleva kysyi.

“Se, plus meistä saa varmaan paksumman tilin elävinä!” Halawe vastasi. “Pystymmekö kadottamaan ne pimeässä?”
“Voimme yrittää”, Deleva puri hammasta ja käänsi ulappaa kohti. Matkalaiset peittivät niitä vähäisiä valokiviä, mitä aluksella oli.
Heillä ei ollut arthron-kaikuluotausta, joten Halawen piti keskittyä käytännössä täysin reitin tutkimiseen. Siinä pimeydessä ja siinä vauhdissa alus hajoaisi kahtia, kun se osuisi yhtään mihinkään.

“KARKURIT. HEI. ON TÄMÄ PÄÄLLÄ, HYVÄ”, kuului jykevä ääni. Vesi kantoi sen hyvin, vaikka metsästäjien tykkivene olikin kaukana. Se selvästi seurasi heitä hieman varovaisena.
“TÄÄLLÄ PUHUU MOUKARI. HEI, HAMMASRATAS – MITEN KYLKILUUSI VOIVAT? VIELÄKÖ SATTUU?”

“Ei ole todellista”, Angien parahti. “Ettekö voi vain, en tiedä, räjäyttää sen alusta plasmalla?”

“SIELLÄ ON KUULEMMA MYÖS HAIKALA. MITÄ IHMETTÄ OIKEIN TEETTE? VARJOTTU ON KOVIN HUOLISSAAN.”

Takaa-ajajat ampuivat laukauksia taivaalle. Kumpikin alus kulki tasaisesti kohti Tarkastajan vesiä – tasaisesti mutta aivan liian hitaasti matkalaisten makuun.

“VOISIMME AMPUA TEITÄ KUNNES UPPOAISITTE JA KUOLISITTE” peikko jatkoi kovaäänisellä. “HELPPOA. TOSIN TARVITSEN RUUMIINNE TODISTEEKSI, JOTEN EI YKKÖSVAIHTOEHTO.”

“Onko tämä jonkinlainen neuvottelu? Odottaako se vastausta?” Deleva mietti.
“Hän vain nauttii hädästämme”, Halawe vastasi ja yritti pähkäillä tietä ulos.

“VOISIMME MYÖS SEURATA TEITÄ MINNE IKINÄ OLETTEKAAN MENOSSA, JA TAPPAA TEIDÄT KUNHAN SAAMME SELVILLE, MIKÄ NIIN KOVIN TÄRKEÄ ASIA ON AJANUT TEIDÄT TÄNNE.”

Taas yksi varoituslaukaus. Tai ehkä se oli ohi mennyt tähdätty laukaus? Siinä merenkäynnissä oli vaikea sanoa.

“TAI SITTEN VOITTE VAIN ANTAUTUA JA LOPETTAA TÄMÄN TYPERYYDEN. VARJOTTU KUUNTELEE SELITYKSENNE VARMASTI MIELELLÄÄN.”

Toa-kaksikko pyöräytti silmiään käytännössä synkronoidusti.

“SAATTE ELÄÄ JÄNNITYKSESSÄ, KUN POHDITTE, MINKÄ EDELLÄMAINITUISTA AION TOTEUTTAA. NÄHDÄÄN PIAN!”

Tuli hiljaista. Kolmikko ei sanonut oikeastaan mitään hetkeen. Metsästäjät eivät edes ampuneet. Kaukana takana näkyi kyllä heidän aluksensa valo.

Deleva päätti käyttää hetken rauhan paon järjestämiseen. Hän iski moottorin maksimikierroksille, kääntyi taaksepäin ja syöksi merenpintaan niin paljon plasmaa, että höyrypilvi peitti luultavasti koko lähiseudun.
“Seuratkaa nyt”, hän murahti ja tarttui taas ohjaimiin.

“Tuota”, Angien sanoi hiljaa. “Onko varmasti hyvä idea mennä lähtökohtaisesti vaaralliselle merialueelle vielä… nuo perässä?”

“Ja sinulla on varmaan parempi idea?” Deleva vastasi. “Ehkä tasaamme vähän tilannetta sillä.”

“No, ei meidän kannata kuolla missään takaa-ajossa tai karikossa”, selakhi sanoi. “Me voisimme karistaa nuo ja mennä vähäksi aikaa piiloon jonnekin, missä ne eivät odottaisi meitä.”
“Nuo odottavat meitä aina”, Deleva sanoi.
“Ja siis, emme me ole tehneet mitään kovin väärää. Emme ryöstäneet Varjotun omaisuutta tai tappaneet hänen alaisiaan…” Angien yritti järkeillä, luultavasti enimmäkseen itselleen. Deleva huokaisi ankeana muistaessaan, miltä Ilmanautin palava liha haisi.
“Tai siis minä ja Hal”, selakhi korjasi. Hän vilkaisi pimeässä horisontissa vaanivaa Varjotun koiraa. “Metru Nui vain meni tosi pahasti pieleen. Me voisimme oikeasti kokeilla vain selittää asiat. Varjottu jopa saattaisi ymmärtää. Ja Deleva voisi jatkaa matkaa Tarkastajan mysteerille ilman takaa-ajajia. Eikö… tuota, se olisi aika hyvä lopputulos?”

“Voi luoja, et voi kuvitella tuota tosissasi”, Deleva parahti.

Halawe oli ollut hiljaisempi. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja ajatukset olivat eittämättä keskittyneet pohjan tutkimiseen.
“Ang, se on iso jos”, hän vastasi. “Tiedän, että olit enemmän Varjotun kanssa tekemisissä, mutta en panisi mitään sen miehen armeliaisuuden varaan.”

“He eivät ole ampuneet meitä vielä”, Angien sanoi.

“Luulisi sinun tietävän, että pomosi pitää paljon enemmän vangeista”, Deleva murahti. “Taidat olla aika Varjottu-mielinen joissain jutuissa.”

“Anteeksi vain, jos en pidä mahdollisuuksiamme kovin hyvinä. Sitä kutsutaan realismiksi”, selakhi kivahti.
“Realistit ovat vain pessimistejä, jotka kuvittelevat olevansa neutraaleita”, toa vastasi. “Jos kuolisin johonkin typerään, olisin kuollut jo. Suurella Hengellä saa luvan olla joku pahuksen hyvä kohtalo varattuna, kun roikuttaa minua täällä näin.”
“Mmh, kerro lisää siitä, miten Suuri Henki liitti hermopäätteesi keinotekoiseen haarniskaan, että et kuolisi verenhukkaan.”
“No kiitos siitä sitten. On huikeaa olla tuntematta mitään kaulan alapuolelta.”
“Jos se oli Suuren Hengen suunnitelma sinulle, eikö se ollut aika ankea suunnitelma?”
“En ala väittelemään näitä juttuja juuri nyt”, Deleva vastasi. “Meillä on edelleen palkkatappaja perässä.”
“Moukari tai Inozya ei ole ihan kuka tahansa Steltinpeikko”, Halawe aloitti. “Hän tappoi Metru Nuin sodassa kymmeniä Toia ja on paljon muutakin kuin vain lihavuori. Tyyppi on älykäs, manipulatiivinen ja sadistinen. Hän on myös yllättävän… karismaattinen peikoksi”, toa kertoi.
“Olitko monellakin tehtävällä hänen kanssaan?” Deleva kysyi. Onneksi hänen ystävänsä oli puheliasta sorttia.
“Olin”, Halawe “Mutta ehkä kaikkein… hurmaavin kohtaamisemme oli se ensimmäinen.”

Odina
Metru Nuin sodan aikana

Toa-soturi vilkaisi käytävän päässä odottavaa ovea ja nielaisi. Hän oli nimeltään Halawe, ja hän oli magnetismin toa, vaikka toaa hänessä ei ole ollut enää vuosiin. Vielä olisi vain loppukoe, ja hänestä tulisi virallinen Pimeyden metsästäjä. Yksi Varjotun verikoirista Lhikanin verikoirien sijaan.

Mustahaarniska painoi miruaan tiukemmin kasvojaan vasten. Sen vasemmassa poskessa oli edelleen kolhu koulutuskauden koettelemuksista. Alku Odinalla oli ollut pitkä ja rankka, mutta eteenpäin rämpimisessä oli motivoinut tieto siitä, että muuta tietä hänellä ei olisi. Sen hän oli varmistanut surmatessaan tiiminsä johtajan, ah-niin-suuren sotasankari-Svarlen. Metru Nui ja hänen tiiminsä oli kironnut hänet siitä, vaikka sotaurhon kaatuminen oli ollut eittämättä monelle suuri helpotus.

Hän oli pian päätynyt Odinalle, kuten kaikki muutkin, joilla ei ollut toivoa. Ei pettureita tälläkään puolella rintamaa pidetty juuri minään, mutta Varjotun legioonat tarvitsivat jokaisen käsiparin. Jos hän ei osoittautuisi metsästäjille hyödylliseksi, voitaisiin hänet haudata aavikkosaaren hiekkaisiin hautoihin aivan kuin niin monet toat ennen häntä.

Koulutuskausi loppuisi kokeeseen, jossa metsästäjiin haluava taistelisi areenalla oikeaa Synkkää Saalistajaa vastaan. Monet murhaajat, kiristäjät ja verenhimoiset soturit olivat sangen innokkaita löylyttämään, toisinaan tappamaan, uudet jäsenet – jos ei omaksi ilokseen, niin myös siksi, miten se vähensi heikon aineksen pääsemistä pahamaineiseen rikollisjoukkoon. Varjotun organisaatiosta ei olisi tullut mahtitekijää, mikäli se olisi sallinut riveihinsä jokaisen pahaisen taskuvarkaan.

Valmistautumiskammion seinällä roikkui tusinoittain aseita. Miekat, nuijat, rhotukat ja zamorit, ne kaikki olivat tulleet tutuksi koulutuskaudella – ja sitä ennen sodassa. Hänet oli laitettu harjoittelemaan erilaisia kidutuskeinoja, opetettu käsittelemään räjähteitä ja tiirikoimaan erilaisia lukkoja (ikään kuin magnetismin toa moisella kyvyllä mitään tekisi) ja lukemaan henkilöiden ruumiinkieltä. Taistelutaito oli tietysti tärkeä osa. Toisinaan kokelaat laitettiin kamppailemaan toisiaan vastaan vuorokauden tunnit, ja viimeiseksi selvinneetkin olivat murtaneet ainakin yhden luun. Kuukausi Odinalla oli saanut hänet totisesti katumaan sitä, ettei ollut keskittynyt kamppailulajeihin enempää toana. Svarlella oli toki ollut miekkailutuntinsa, mutta Delevaa oli kiinnostanut enemmän elämän pienet ilot.

Lopulta hän valitsi seinältä elegantin ja pienen tikarin, jota saattaisi kontrolloida voimillaan vaivattomasti. Minkään sitä suuremman hienovaraisessa liikuttelussa Halawe oli suurinpiirtein yhtä tarkka kuin murskauspallo.

Sen lisäksi otti hän vain uskollisen hammasrattaansa. Hopeakolikko oli merkitty Aerin auringolla.
Kun hän selättäisi vastustajansa ja liittyisi Metsästäjiin, aikoi hän päättää koodinimekseen Hammasrattaan.

Ehkä silloin muut kunnioittaisivat häntä edes hieman. Tähän mennessä häntä oli kutsuttu lähinnä matoraniksi, petturiksi ja pelkuriksi.

Halawe astui ulos polttavaan aurinkoon, kun hänen nimensä kuulutettiin areenalta. Tila oli kaiverrettu kanjonin pohjaan, ja sitä ympäröivillä kallioilla kiersivät istuinrivit. Yleisö oli harvemmassa kuin yleensä, sillä moni Odinan väkivaltaviihteen suurkuluttajasta oli parhaillaan Metru Nuilla toteuttamassa itseään.

Areenan hiekasta pilkisti siellä täällä metallinkappaleita. Halawe erotti toan tai matoranin hopeaksi haalistunen kallon. Aurinko porotti kuumimmillaan ja loihti teräviä varjoja kanjoniin. Peikko raahasi edellistä häviäjää, suurikokoista titaania, pois kentältä jättäen jälkeensä oranssin verivanan.

Toa veti syvään henkeä ja nautti hetken huomiosta astuessaan valokeilaan. Hän oli areenan keskipiste, jolle yleisö huusi ja hurrasi.Ei kovin iso yleisö, mutta yleisö kuitenkin. Sankari gladiaattoriareenalla. Toa barbaarien keskellä!
Halawe poseerasi yleisölleen varman näköisenä ja loihti tikarinsa kahdeksikon muotoiseen ilmalentoon.
“Kiitos, kiitos”, hän kumarsi.

Silloin areenan toinen ovi aukesi peikon jyrähtävien askelien saattelemana. Hirviömäinen järkäle, joka areenalle asteli, oli koodinimeltään Moukari, Inozya. Ja sellainen hän olikin: ainakin kolmen toan levyinen ja pituinen. Täynnä lihasta, haarniskaa, voimaa ja väkivaltaa. Inozya venytteli sormiaan ja heitti maahan aiemman häviäjän irtokäden, jota oli kalvanut mielikseen.

Peikot tunnettiin normaalisti rauhallisina ja melko yksinkertaisina otuksina, mutta Inozya oli kaikkea muuta. Hirvitys oli niittänyt mainetta Metru Nuin sodan ensimmäisinä vuosina. Maineikkain sankari, jonka Moukari oli surmannut oli valon toa Lheko, mutta tämä ei ollut kuin yksi monista viilloista saalistajan haarniskassa. Kalsea toankallo oli maalattuna tämän rintaan kuin varoitukseksi.
Odinalaiset eivät olleet innostuneita, kun saivat kuulla peikon palanneen takaisin linnoitussaarelle pistämään uusien jäsenten koulutuksen järjestykseen. Ilmeisesti meno saarella oli ollut paljon mukavampaa ilman Moukaria.

Äkkiä Halawesta tuntui, että peikko olikin areenan keskipiste, ja hän oli vain yksi ohjelmanumero.

Aerilainen astui varovaisesti eteenpäin. Kolossi seisoi jykevänä hänen edessään, eikä se edes tarvinnut aseita. Sen kourat olivat melkein Halawen ruumiin pituiset ja jykevät kuin Etelämantereen sähköviidakoiden rautapuut.

Halawe puristi tikaria käsissään. Se olisi menoa nyt.

Inozya heilautti nyrkkinsä kohtaan, jossa Halawe hetki sitten oli seissyt. Magnetismin toa oli kuitenkin ketterämpi kuin jätti ja onnistui väistämään maata tärisyttävän nyrkin iskun. Halawe loikkasi peikon taakse ja iski tikarinsa peikon pohkeeseen. Kuului kalahdus, kun metalli osui metalliin. Peikon levyhaarniskaa ei niin vain lävistettäisi.

Halawen tikari oli taittunut osumasta panssariin. Hän juoksi kauemmaksi peikosta ja suoristi voimillaan teränsä kuntoon. Inozya ei antanut toalle kauaa aikaa, vaan lähti juoksemaan kuin panssarijuna saalistaan kohti.

“Tämä oli huono idea”, Halawe sanoi ei erityisesti kellekään. “Tämä oli huono idea.”

Kokelas väisti nousemalla ilmaan naamiollaan, ja peikko jysähti päin areenan seinämää. Törmäys vavisutti koko areenaa, mutta hirvitys nousi pystyyn pian. Kun Halawe yritti lähestyä, Inozya raastoi kiveä areenan seinästä ja ryhtyi viskelemään sitä päin toaa.

“Taistele, senkin pelkuri. Missä ovat ne hienot elementtivoimasi, joista kaikki toat ovat kuuluisia?” Inozya huusi. “Taistele!” peikko karjui, ja osui murikalla toaan, joka lensi kaaressa takaisin areenalle.

Halawe mietti hetken, miten muka voisi voittaa taistelun. Hän pysähtyi ja keskittyi magneettikenttiin, jotka olivat luultavasti hänen ainoa ystävänsä juuri sillä hetkellä. Peikko oli jälleen lähtenyt rynnimään häntä kohti, mutta tämän liikkeet alkoivat hidastumaan, kun toa otti hallintaansa tämän metallisen haarniskan kappaleita. Oli kuin näkymättömät kädet olisivat tarrautuneet biomekaaniseen olentoon – sen haarniskaan, sen luurankoon.

Se on aivan liian iso… Liian iso, liian voimakas, Halawe yritti keskittyä. Ympäröivät metsästäjät huusivat ja peikko murahteli kärsimättömästi repiessään itseään näkymättömistä hidasteistaan.

Inozya oli kyllästynyt leikkiin. Häntä ei kukaan hidastaisi, varsinkaan magnetismin toa, joiden voima oli vain huijausta. Peikko riuhtoi itsensä liikkeelle magnetismin toan otteesta puskemalla eteenpäin. Toa säpsähti, kun hän tunsi magneettisten kahleiden särkyvän, eikä ehtinyt väistää seuraavaa rynnäkköä.
Inozya iskeytyi suoraan päin toaa ja heitti tämän pitkässä, tuskallisessa kaaressa areenan takaseinään. Toa osui selkä edellä kallioon ja putosi kyljelleen maahan. Hänestä tuntui, kuin jokainen lihas hänen kehossaan olisi huutanut. Hänen naamionsa oli vääntynyt ja veri maistui suussa. Keho protestoi, kun hän yritti päästä ylös. Ei häntä olisi vielä selätetty, hän vannoi itselleen.

Vielä.
Peikko syöksyi uudelleen ja nappasi kiinni toasta. Halawe yritti väistää, mutta hänen vastustajansa kourien kantama oli yksinkertaisesti liian pitkä. Hän mursi kyynärvartensa lentäessään pää edellä hiekkaan. Hän valmistautui kokemaan uuden tuskallisen iskun jättiläiseltä, mutta sitä ei koskaan tullut.

“Älä ssurmaa häntä”, areenalle astellut vortixx-metsästäjä sähisi ja kaivoi esiin vihreää kiveään, joka symboloi hänen johtajalta saamiaan valtuuksia. Yleisö protestoi ankarasti. “Varjottu ei halua, että tuota tapetaan. Hänellä on tälle muitakin käyttötarkoituksia.”

“Ei siitä ole muuhun kuin rahi-ruoaksi”, peikko murahti ja potkaisi Halawen selälleen. Se saattoi murtaa muutaman kylkiluun lisää. “Vieköön!”

Metsästäjät tarttuivat Halawen hädin tuskin tajuissaan olevaan ruhoon ja lähtivät raahaamaan tätä pois areenalta.

Nykyhetki

“Hävisit kokeesi, mutta Varjottu otti sinut silti siipiensä suojiin?” Deleva kummasteli. “Eikö epäonnistujat yleensä… en tiedä, paloitella ja keitetä ruoaksi tai jotain?”
“Voisin kehuskella olevani ainoa pimeyden metsästäjä vähään aikaan, joka hävisi kokeensa mutta pääsi silti jäseneksi”, Halawe sanoi. “Mutta… en tiedä, se ei oikein tunnu kehuskelulta.”
“No, miksi sitten pääsit jäseneksi? Ilman, että sinua mutatoitiin tai mitään mutta typerää?”

“Magnetismin toat ovat hyödyllisiä“, Angien puuttui keskusteluun. “Monella tavalla hyödyllisempiä kuin muut elementit, ainakin jos kyse on sodasta, jossa kumpikin osapuoli käytti teräksisisä sotakoneita.”

“Meitä ei ole erityisen paljon”, Halawe nyökkäsi. “Ja kun suuri osa maailmasta koostuu metalleista, joten voimamme ovat aika hyödyllisiä.”
“Silti hävisit Inozyalle”, Deleva sanoi.
“Tarinani pointti ei ollut se, että hävisin. Vaan se, että Inozyaa ei pidä aliarvioida. Hän on Steltinpeikko, mutta älykäs ja osaa suunnitella.”

“Mutta eihän hän tehnyt tuossa tarinassa muuta kuin jyräsi sinut”, Deleva protestoi. “En tiedä havainnollistaako se hänen älykkyyttään.”

“En halua sen toistuvan”, Halawe sanoi ja vilkaisi olkansa yli. Heidän takaa-ajaansa ei enää näkynyt, mutta otus eittämättä pysytteli aivan horisontin takana. “Toivottavasti Moukari ei yllätä meitä, kun rantaudumme.”

“Mitä muutakaan hän aikoisi?” Deleva kysyi. “Tappelisi rehellisesti, niin loppuisi tämä leikkiminen.”

“Tuota… taidamme olla lähellä”, Angien hiljensi ääntään. Pimeässä erotti jonkinlaisten merestä kohoavien pylväiden siluetteja. Ensin niitä oli vain muutama, mutta pian tuntui kuin he olisivat seilanneet metsään.

“Niin olemme”, Deleva vastasi. Hänkin oli vaistomaisesti hiljaisempi. Hän madalsi nopeutta, kunnes he lipuivat käytännössä uimavauhtia pilareiden joukossa. Hän jäi katsomaan yhtä niistä. Se näytti edelleen säännölliseltä kuusikulmiolta, vaikka meri olikin tasoittanut sitä satoja vuosia. Pilari kapeni veden pintaa lähestyttäessä.

Hän katui heti katsoneensa vettä.

“Näettekö tekin…” Angien irvisti, katse meren pinnassa.

Delevaa tervehti hänen oma kallonsa. Se oli edelleen pultattuna kylmään konekehoon. Kakamasta ei ollut jälkeäkään. Kuluneesta pääkallosta puuttui palanen leukaa ja sen otsassa oli syvä reikä. Se yritti elehtiä Delevan mukana, mutta heijastus oli auttamattoman hidas. Se toisti jokaisen toan ilmeen omilla kuolleilla kasvoillaan, mutta aina hieman myöhässä.

Hän hieroi silmiään. Kallo oli siinä hetkessä kadonnut. Hän näki vain oman heijastuksensa, synkästä vedestä, jonka aallot pian särkivät.

“Meidän… meidän ei pitäisi olla täällä”, Angien sanoi hiljaa. “Makutan kirous ei ole vain tarina.”

“Myöhäistä kääntyä”, Halawe vastasi. “Katsokaa.”

Sumuinen ranta alkoi erottua selvästi. Tarkastajan kartano kohosi mahtavana matalaa pilvivaippaa hivellen. Ujo aamun sarastus piirsi sen ääriviivat oranssilla taivasta vasten. Makutan talo vartioi jyrkän kallioniemen kärkeä. Mereltä päin seinämät kohosivat rosoisesta kivikosta, jotka olivat kuin meren pohjasta törröttäviä sirpaleita. Merenpohjan piti olla niitä täynnä, sillä ne koputtivat aluksen pohjaa jatkuvasti.
Kartanoa ympäröivästä merestä kohosi eriskummallisen säännöllisiä kivipylväitä. Osa niistä oli lohjennut tai kaatunut. Moni oli vesirajasta niin veden huteraksi kovertama, että näytti kaatuvan hetkenä minä hyvänsä.

Itse talo näytti ensi vilkaisulta kuin miltä tahansa Steltin kivihuvilalta. Se oli jylhä ja linnamainen. Julkisivu oli koristeellista marmoria.
Mutta mitä pidempään sitä katsoi, sitä vääremmäksi se muuttui.
Silmä ei oikein saanut kiinni karmien koristeiden muodosta. Pylväiköissä oli eri määrä pylväitä riippuen siitä, kummasta suunnasta laski. Oli kuin talon tornit olisivat kääntyneet hieman aina, kun niitä ei katsonut, ja he vannoivat nähneensä jossakin ikkunoista valoa. Sitä vain oli mahdoton löytää toisella katsomiskerralla.

Se, miten kivet raapivat aluksen kylkiä, toi Angienille kylmät väreet. Hän kuuli taas koputuksen aluksen pohjasta.
“Kuinka syvää tässä on?” hän kysyi. Vesi oli lähes mustaa.
“Kukaan ei tiedä”, Halawe vastasi. “Mutta paljon syvempää, kuin äsken avomerellä. En pysty aistimaan pohjaa.”
“… siksikö täällä ei ole hylkyjä?”
“No, se ainakin selittäisi….”

Kumpikin heistä säpsähti, kun alus riipi oikein kovaa yhtä kivipylvästä vasten. Hetken kuulosti siltä, että laita antaisi periksi.
“Meillä oli taatusti tarpeeksi etäisyyttä”, Deleva kirosi yläkannella ruorissa. “Väliä oli ainakin vaaksa.”
Pylväs painautui entistä lähemmäksi. Kirskuen koko alus kääntyi vinoon. Deleva käänsi minkä pystyi, mutta he osuivat keula edellä pylväiden sykermään. Toa yritti kääntää peruutusvaihteelle, mutta takaisinpäin ei mahtunut. He vain tönivät peräänsä pylvääseen.

“Nämä… eivät olleet näin”, Deleva yritti järkeistää tilannetta.
Kaikki kolme vannoivat, etteivät olleet nähneet yhdenkään pylväistä liikahtaneen senttiäkään.
Ei ollut sen koommin heidän veneensäkään törmäyksen jälkeen.

Äkkiä paikalleen juuttuneena koputus veneen pohjasta tuntui äkkiä paljon kammottavammalta. Se lakkasi nopeasti olemasta koputusta ja muuttui kirskunnaksi, kun jokin puski alhaalta ylös heidän aluksensa pohjaa vasten.

Matkaa rantaan ja kartanolle oli vielä kivenheitto. Oli vaikea sanoa, oliko matkalla enemmän vettä vai aavemaisia pilareita.
Vene kallistui, kun sen oikea puoli alkoi nousta hitaasti. Vähät matkatavarat kannella paiskautuivat vastakkaiseen laitaan, mutta matkalaiset saivat laidasta kiinni.

“Tämä… tämä kaatuu”, Deleva parkaisi. Hän saattoi kuvitella, miten hänen kehonsa vetäisi hänet pohjaan välittömästi. Ympärillä kohosi vain kivipilareita. Ne… kaikki olivat ehkä hieman lähempänä?
Piirittivätkö ne heitä?
Kartano katseli heitä kukkulalta ivallinen virne ikkunankarmeissa.

“Hukkukaa”, tuuli ehkä sanoi. Tai aallot. Yhtä kirottuja kummatkin.

Deleva otti kiinni yhdestä pylväästä ja yritti hillitä aluksen kallistumista sillä. Hän lähes horjahti veteen, sillä pylväs antoi välittömästi periksi ja kaatui mereen.

“Alus on puuta”, Halawe ajatteli äänen. “Pilarit kiveä. Minä…”
“Tuo on metallia ja sinulla on Miru”, Angien huusi. “Mitä vielä tarvitset?”
Vasen laita painui juuri veden alle. Kannelle tulviva vesi vain nopeutti aluksen ympäri kääntymistä.
Halawe tarttui Angieniin ja nousi varovaisesti ilmaan naamio loistaen. Naamiota ei ollut varsinaisesti suunniteltu myös matkustajien lennättämiseen, mutta ehkä sääntöä voisi venyttää. Selakhi tarrasi toaan minkä pystyi, mutta se ei varsinaisesti tehnyt mukana pysymisestä yhtään helpompaa.
Joitakin metrejä ilmassa Halawe osoitti kädellään Delevaa, ja nosti tämän ilmaan hitaasti. Toa oli järkyttävän painava, eikä metalli tuntunut olevan mielissään sitä ylöspäin nostavasta hylkimisestä. Deleva vilkaisi alas mustaan veteen hieman epäröiden, kun heidän veneensä kaatui lopulta ja vajosi kokonaan pinnan alle.

“Olet raskas“, Halawe parahti yrittäessään keskittyä yhtä lailla kumpaankin toa-voimaan. Hänen hansikkaansa loistivat kirkkaana lilaa, kun niihin upotetut elementtikivet ponnistelivat Delevan kanssa. “Tuntuu… sellaiselta kidutuspenkiltä”, Halawe mutisi. “Tiedättekö, sellainen missä venytetään…”
“Suu tukkoon ja rannalle!” Angien parahti toan korvanjuuressa. Kartanon tiluksilla kolmikkoa tuijottava hopeakasvoinen usvapilvi oli kadonnut kirjaimellisesti kuin tuhka tuuleen, ennen kuin kukaan oli edes ehtinyt huomata sen koskaan olleen siellä.
“Mitä pirun metallia sinä olet, Deleva?” toa kysyi. Hän levitoi varovaisesti rantaa kohti, muttei uskaltanut pitää yllä kovin suurta vauhtia siinä pelossa, että Deleva jäisi. Kun etäisyyttä tähän oli vain jokunen metri, Kal-järkälettä saattoi vielä kannatella.

“Kuolleiden toien verestä tehtyä sielumetallia tai jotain”, plasman toa sanoi. “En minä tiedä. Tämä ei ole oikein hyvä hetki!”
“Veressä on vain rautaa”, Halawe parahti. “Tuo ei ole rautaa. Mitä tuo edes”, hän yritti puhua, mutta se tuotti vaikeuksia. Kaikki, mikä ei ollut hampaiden puremista yhteen, tuotti vaikeuksia.

Inozya ei nähnyt tarkkaa ilmettä, mutta hänellä oli melko hyvä käsitys kohteesta. Kirkkaana hohtava naamio oli melko hyvä kohde tähdätä aamuyön pimeydessä. Hän tuki raskaan kiväärin aluksensa laitaa vasten, kyykistyi ja keskittyi katsomaan läpi kiikarista ja tähtäämään kirkkaaseen valopisteeseen.

“No, ammu jo”, hänen vierellään oleva vortixx usutti. “Niin saadaan ne rahat.”
Peikko näytti mietteliäältä. Toat leijuivat hitaasti kohti rantaa.
“He saattavat tietää jotakin makutan kartanosta”, Moukari sanoi. Hänen äänensä kuulosti siltä, että se liiskasi pieneläimen joka kerta tömähtäessään ulos. “Viisi operaatiota, eikö vain, Rienaaja? Kaikissa kartanon vartijat pitivät huolen siitä, että yhtäkään esinettä tai salaisuutta ei viety.”
Vortixx nyökkäsi. “Kuulostaa uhkapeliltä.”

“Petturit… niitä on aina. Makutan jäämistö kaikkine salaisuuksineen olisi jotakin, mitä Varjottu ei aivan joka päivä saisi”, Moukari pohti. “Ja jos nuo pääsevät sinne sisään… uhkapeliäpä hyvinkin. Mutta mitä voin sanoa? Vuosisata heikkojen jyräämistä, ja kuka tahansa alkaa kaivata hieman uhkapeliä.”

“Syytän sinua, mikäli epäonnistumme”, sanoi Rienaaja. “Syytän sitten sinua.”

“Toki”, Inozya sanoi ja nosti kiväärinsä. Hän töytäisi toveriaan hartialle niin, että vortixx horjahti hieman taaksepäin. “Toki syytät.”