Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

Faxadosq odotti hetken ja koputti sitten uudelleen, tällä kertaa hieman voimakkaammin. Se ei auttanut herättämään mökissä oleskelevan huomiota – jos hän siellä edes oli.

“Ei ketään”, huokaisi Faxasosq ja kääntyi kohti Aragania. “Pitäisiköhän meidän–”

“Minä kyllä tiedän, mitä meidän pitäisi tehdä”, vastasi tulen toa. “Väisty.” Faxadosqille tuli mieleen useitakin vastaväitteitä, kuten se, että Megabotaraxin maineessa olevan henkilön asuntoon ei kannattanut murtautua voimakeinoin, mutta hetken harkittuaan hän jätti ne sanomatta.

Mitä muutakaan he tekisivät? He olivat matkanneet kuolevan maailman halki etsimään pelastusta – jos sitä ei löytyisi, niin heitä kuin maailmaakaan ei ehkä huomenna olisi.

Siispä hän vain siirtyi pois Araganin tieltä. Tulen toa otti kiihtyviä askelia kohti ovea valmistautuen kohdistamaan siihen koko painonsa, mutta pysähtyikin juuri ennen kohteensa saavuttamista ja kokeili vetää sitä ulospäin.

Ovi aukesi – lukkoa ei ollut.

“Heikko esitys, Megabotarax”, hän sanoi. “Heikko esitys. Tuo ei pitäisi poissa edes keskivertoa tyhmempää rahia.”

“Ei täällä enää ole raheja”, mutisi Faxadosq harppoessaan sisään Araganin perässä.

Mökin sisukset olivat sanan monessa eri merkityksissä tyhjillään. Toat hajautuivat tutkimaan kaikki neljä huonetta, mutta Megabotaraxia tai ketään muutakaan ei näkynyt – vain kaatuneita tuoleja, tyhjiä kukkaruukkuja ikkunalaudoilla ja homeinen lipasto, jonka kaikki laatikot lojuivat haljenneina lattialla.

Kaikkialla vallitsi sama harmaiden sävyjen paletti, joka oli ottanut koko ulkomaailman haltuunsa. Tila ei vaikuttanut asutulta tai edes hylätyltä – ei sellaiselta, että tavaroiden sekamelskassa hallitsisi minkäänlainen harkittu järjestys. Faxadosq ei ollut nähnyt tutkimissaan huoneissa sänkyä tai keittiötarvikkeita; ne olivat vain huoneita pienellä alkukirjaimella, tarkoitettu ei kenellekään ja ei mihinkään.

Rakennuksen toisesta päästä kuului kolinaa, kun Aragan ilmeisesti kävi läpi jonkin löytämänsä huonekalun jäänteitä. Faxadosq käveli ikkunalle, puhalsi pois sitä peittävän pölykerroksen ja katsoi avautunutta näkymää kohti etelän piirteetöntä harmautta. Mitähän hänen silmänsä olisivat aiemmin kohdanneet? Puiden peittämän metsän vai raivoisasti aaltoilevan meren, jonka halki lipui yksinäinen kalastusalus?

Äkkiä toan täytti paniikinomainen varmuus siitä, että tyhjyys oli kirinyt heidän ohitseen – että se oli vyörynyt heidän ylitseen ja jättänyt jälkeensä vain ränsistyneen mökin saareksi olemattomuuden keskelle. Hän tiesi sen mahdottomaksi – sen leviämisessä tänne saakka oli kestänyt kuukausia – mutta halusi silti nähdä omin silmin, että todellisuutta riitti vielä pohjoisessa.

Hän halusi nähdä omin silmin ruohikon ja puiden lehdet, vaikka niiden värit olivat jo haalistuneet tunnistamattomiksi. Hän halusi nähdä ne siitäkin huolimatta, ettei enää ollut tuulenvirettä niitä havisuttamaan.

Ja ennen kaikkea hän halusi nähdä Araganin. Viime viikkoina – kun he olivat edenneet yhä etelämmäksi ja etelämmäksi – hänet oli pitänyt järjissään vain ajatus siitä, että oli joku toinenkin, joka koki saman; että oli joku toinenkin, joka näki ja kuuli, kuinka kaikkeus lakahtui heidän jalkojensa alta ja heidän päidensä yltä.

He olivat olleet erossa vain minuutteja, mutta niinkin lyhyt yksinäisyys oli riittänyt päästämään tyhjenevän maailman lohduttomuuden hänen mieleensä. Faxadosq mietti, oliko milloinkaan sanonut, kuinka mahdotonta matkanteko olisi ollut ilman hänen matkakumppaniaan. Hän yritti muistella, oliko koskaan sanonut, että vaikka Megabotaraxia ei löytyisikään, oli tämä kaikesta huolimatta ollut mieluisin tapa viettää universumin viimeiset hetket.

Oli hän sen kaiken aina tiedostanut… mutta oli vain pitänyt omana tietonaan. Mikä oli siihen syynä? Loputtoman harmauden katto heidän yllään, joka vangitsi sekä hänen katseensa että hänen ajatuksensa, jos toa ei tietoisesti transsista poistunut? Vai vain se, ettei maailman joka biolla syvenevä ja paheneva rappio ollut saanut heitä jutustelutuulelle?

Siitä viis – nyt hän halusi siinä järjestyksessä nähdä ulkomaailman, nähdä Araganin ja varmistua siitä, oliko toa löytänyt Megabotaraxista jälkeäkään. Faxadosq poistui tarkoituksettomasta huoneesta, jonka ikkunasta oli tiirannut, ja palasi eteiseen.

Eteinen oli muuten sellainen, kuin mitä hän pikaisen silmäyksen perusteella muisti – pölyn peittämiä tyhjiä hyllyjä, kolme lattialle kaatunutta tuolia, jonkinlaista heikon syaanin väristä hometta seinissä – mutta ovea ei ollut siinä, missä sen olisi pitänyt olla. Faxadosq asteli varovaisesti vastakkaista seinää kohti ja asetti kätensä siihen, missä seinän ja oven rajapinta oli ennen sijainnut, mutta ei tuntenut mitään.

Hän kääntyi ympäri ja katsoi ovea, josta oli tullut. Se sekä sen vasemmalla sijaitseva kumppani, josta Aragan oli kulkenut, olivat yhä paikallaan. Hän vilkaisi uudelleen taakseen, mutta ulko-ovi oli yhä kateissa.

Faxadosq ei pysähtynyt pohtimaan tapahtunutta tarkemmin, vaan suorastaan juoksi kohti ovea, jonka toiselle puolelle tulen toa oli kadonnut. Tälläkin sijaitsevasta ikkunasta näkyi vain harmautta – ei, niin ei pitänyt olla, juuri äsken maailma oli vielä ollut siellä – mikä ei sekään ollut yksityiskohta, jonka arvioimiseen toalla olisi ollut aikaa. Hän syöksyi oven läpi talon viimeiseen huoneeseen eikä yllättynyt lainkaan, kun Aragania ei näkynyt sielläkään.

Toa hengitti raskaasti ja yritti olla katsomatta kohti ikkunaa, jonka läpi kuvottava harmaus paistoi hänen silmiinsä. Hän taisteli pysyäkseen tajuissaan; Faxadosq pelkäsi, että pyörtymisessä olisi kaiken loppu. Hän oli vain kääntänyt selkänsä, ja heti sekä Aragan että ympäröivä maasto olivat kadonneet – kuinka kävisi hänelle itselleen, jos hän lipuisi tiedostamattomuuden tilaan?

Häntä piinannut läsnäolo, pimeydestä kurkottava käsi, ei myöskään näyttänyt itsestään minkäänlaisia merkkejä. Vapauta se, toisti Faxadosq itselleen sen sanoja, mutta ne eivät häntä auttaneet. Vapauta mikä? Mitä hänessä oli, mikä oli kaikkeuteen itseensä iskeneitä hampaita vahvempaa?

Sitä hän ei voinut mistään päätellä, kuluiko minuutteja vai tunteja – Faxadosq tiesi vain, että jossakin välissä hän oli joko istuutunut tai rojahtanut lattialle. Vaikka hän ei mitään muuta halunnutkaan kuin sulkea silmänsä tai katsoa toisaalle, toa ei kyennyt nostamaan katsettaan ikkunasta ja tyhjyydestä sen toisella puolella.

Oliko se hänen turmionsa vai hänen pelastuksensa?

Jos hän särkisi lasin ja pudottautuisi olemattomuuteen, laskeutuisiko hän ikuisesti kohti ei mitään… vai haalistuisiko osaksi mitättömyyttä ja vapautuisi mökin vankilasta? Kaikki oli romahtanut pois hänen ympäriltään – tuhon aallot olivat nielaisseet maailman sisäänsä ja jättäneet jälkeensä vain hänet ja mökin, mökin ja hänet.

Ja jos Faxadosq oikein tarkasti katsoi, hän näki pienten, pisaramaisten reikien syöpyneen seiniin. Sairaalloinen harmaa olemus tihkui niiden lävitse.

Ja jos hän katsoi vielä tarkemmin, oli samoja reikiä myös hänen kämmenissään.

Puut, taivas ja vesi eivät olleet olevan perinpohjaisin muoto – ne olivat ohut kerros jonkin paljon pelottavamman yllä.
Mikään ei ollut ollut varjon toalle selvempää milloinkaan.
Mutta hän ei halunnut lähteä. Ei vielä.

Ei niin kauan, kuin tämän maailman pelastamisella vielä oli toivoa.

Kului toinen tuntemattoman pituinen ajanjakso. Nyt Faxadosqin ei tarvinnut pinnistellä nähdäkseen todellisuuden viimeistä saarta peittävän rei’ityksen. Hänen vasen etusormensa roikkui tyhjän varassa; se totteli yhä hänen käskyjään, mutta tuntui turralta ja etäiseltä, jonkun toisen sormelta.

Viimeistään siinä vaiheessa hän sinetöi päätöksensä, ettei vain aikonut odottaa, että maailmankaikkeutta syövä tauti ehtisi hänen luokseen. Niin kauan, kuin hänellä oli vielä tarpeeksi massaa, oli Faxadosqin yritettävä sitä ainoaa asiaa, mitä hän vielä saattoi yrittää; olisi se lopulta oikea päätös tai ei.

Toa nousi ylös, otti syvän henkäyksen, pinkaisi juoksuun kohti ikkunaa…

… ja laskeutui pää edellä nurmikolle, jonka ylitsevuotavan kirkkaisiin väreihin sattui katsoa ja jonka äärettömän terävä tuoksu sai hänet kakomaan. Särkyvän lasin ääni kaikui vielä hänen korvissaan, mutta kipua Faxadosq ei tuntenut niistä lasinsiruista, jotka olivat epäilemättä juuri lävistäneet hänen ruumiinsa.

Hänet havahdutti Araganin etäinen ääni, jonka lausumia sanoja Faxadosq ei erottanut.

Toa nousi ylös ja vilkaisi taakseen – ikkunalasi, jonka lävitse hän oli hypännyt, seisoi ehjänä paikallaan. Maailman väreihin ja tuoksuihin oli palautunut niille nykyisin ominainen haaleus; se ei kuitenkaan vetänyt vertoja sille, mitä hän oli mökissä kokenut.

Faxadosq kiersi rakennuksen ja näki maassa makaavan, kasvojaan pitelevän Araganin, joka sopersi sanojen ketjuja itsekseen ilmeisesti huomaamatta toan saapumista.

“… näin he kaikki… he kaikki… lakkasivat… ”

“Aragan”, Faxadosq sanoi. “Se ei ollut todellista. Se oli… jonkinlainen illuusio.”

Tulen toa lopetti ja katsoi Faxadosqin hämmästykseksi pistävän myrkyllisesti häntä kohti. “Se ei ole illuusiota, Fax”, hän sanoi. “Minun kylääni ei enää ole. Minun kylääni ei ole. Jossain tuolla” – hän osoitti haparoiden kohti etelää – “oli joskus kukoistava kyläyhteisö, mutta nyt siellä ei ole mitään. Ei mitään. Tuo… tuo harmaus vyöryi sen ylitse, ja… ja… kaikki ovat poissa, Fax. Jokainen.”

Faxadosq ei vastannut. Hän katsoi kohti etelää, jossa olevan ja ei-olevan välinen rajaviiva oli yhä siellä, missä oli ollut heidän saapuessaan – siitä huolimatta, että se oli häneen iskeneessä harhassa vyörynyt mökin ylitse.

“Se ei edes etene tarpeeksi nopeasti”, hän mutisi mietteliäästi. “Kuka tahansa ehtisi alta pois, jopa kävelyvauhdilla.”

“Missä sitten kaikki ovat?” lähes huusi Aragan. “Missä kaikki ovat? Tiet ovat aukioita, asutuskeskukset ovat pystyttäneet muurit ympärilleen ja pitävät ne visusti kiinni. Missään ei näy maailman tuhoa pakenevia matoranmassoja.”

Faxadosq kohautti olkiaan. “Ehkä ovat joutuneet partioiden viemäksi.”

“Vai partioiden?” kysyi Aragan ivallisesti. “Kuinka monta kertaa olet nähnyt ne?”

“Vain kerran, mutta olen kuullut paljon tarinoita.”

Sitten he eivät enää sanoneet mitään. Aragan nousi istumaan ja kääntyi katsomaan kohti etelää; Faxadosq seisoi paikallaan tietämättä, mitä tehdä. Näinkö vaivattomasti harhanäky oli hänen matkakumppaninsa tahdon murtanut?

“Minä käyn katsomassa, löytyykö sisältä mitään tällä kertaa”, sanoi Faxadosq lopulta. “Hengissähän me vielä olemme, enkä tullut näin kauas luovuttaakseni.”

“Mene sitten”, mutisi Aragan happamasti, “kun sinulla on vielä koti, johon palata.”

“Eikö ajatus ollut, että tämä peruuttaisi kaiken ja korjaisi tilanteen?” sanoi Faxadosq. “Ei ole uutta tietoa, ettei kotikylääsi enää ole, Aragan, enkä ymmärrä, miten–”

“Ei sitä voi peruuttaa”, Aragan tuhahti. “Etkö vieläkään ymmärrä? Katso tuonne, Fax! Katso! Siellä ei ole mitään. Ei hirviötä, jota vastaan taistella; ei hirmuhallitsijaa, joka syöstä vallasta. En tiedä, mitä meille tapahtuisi, jos tarpeeksi etelään kävelisimme – putoaisimmeko maan läpi vai pysähtyisimmekö paikoillemme – mutta mitään ei voi peruuttaa eikä korjata. Sen verran Megabotarax minulle kertoi ja… ja… näytti.”

“Megabotarax?” Faxadosq älähti. “Sinä näit hänet? Olisit heti sanonut, niin en olisi tuhlannut näinkään paljon aikaa.”

Toa odotti vielä hetken, lähtisikö matkakumppani hänen mukaansa, mutta kaikesta päätellen ruohikossa istuminen oli juuri nyt Araganin mielestä maailman tärkeintä toimintaa. Olkoon, Faxadosq sanoi itselleen; en minä häntä koputtamiseen tarvitse.

Ja juuri sen hän tekikin palattuaan mökin edustalle. Kolme rauhallista koputusta, jotka kumisivat vaimeasti lahonneen puuoven pinnalla.

“Megabotarax?” toa huusi. “Minä tiedän, että olet siellä. Aragan kertoi.”

“Jos asiasi on sama kuin Edikillerillä, voit poistua välittömästi.”

Faxadosq kurtisti kulmiaan. “Edikiller? Se palkkamurhaaja? Kohtasimme hänet matkalla.”

“Niin varmasti kohtasittekin, sillä yksi pahainen illuusio riitti siihen, että hän juoksi karkuun. Ja ah, palkkamurhaaja hän ei enää ole, vaan Varjogladiaattorien veljeskunnan kenraali. Sellaisiahan me kaikki olemme – takerrumme kaksin käsin vapauteen ja riippumattomuuteen, mutta kun lopun ajat koittavat, juoksemme häntä koipien välissä kohti lähintä järjestäytynyttä ryhmää. Yksi tyhjäpäinen palkkasoturi ei voi mitään maailmankaikkeuden kuolemalle, mutta sadan joukkio varmasti voi!”

Toa ei tiennyt, mitä tähän sanoa.

“Minä en tiedä eikä minua kiinnosta, lähettivätkö sinut Pimeyden veljessaalistajat vai Nesdrian veljeshaamukunta, sillä vastaukseni on silti sama. Merkityksetön sotanne vain varmistaa sen, että viimeinenkin turvallinen paikka muuttuu kasaksi savuavia raunioita, enkä minä halua sekaantua siihen mitenkään.”

“En tullut pyytämään mitään sellaista, mitä ilmeisesti luulet minun haluavan pyytää”, sanoi Faxadosq. “Minua ei lähettänyt yksikään Metru Nuilla sotivista tahoista.”

“Vai niin, vai niin. Ehkä se riittää – luulin jo, että luokseni olisi tullut lisää Varjon veljeskunnan idiootteja, jotka eivät edes ole tarpeeksi älykkäitä pelkäämään illuusioitani.”

“Mitä sinä heille teit?”

“Löydät Vigtazärin korstojen luut läheisesti metsästä. Ilmeisesti heille ei ollut kerrottu, että hallitsen myös kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

Faxadosq mietti vielä hetken, hakisiko Araganin mukaan, kun oli viimein saanut puheyhteyden mökin omistajaan. Pysyköön toisaalta siellä – toan suostutteli olisi helpompaa, kunhan hän olisi ensin onnistunut esittämään Megabotaraxille ne kysymykset, joita oli tullut näin pitkän matkan päähän esittämään.

Kun äänensä perusteella oven takana seisova olento ei enää sanonut mitään, Faxadosq päätti toimia ja veti oven jälleen auki. Tällä kertaa hän näki eteisessä sen, mitä oli tullut etsimään.

Toan mieleen tuli, että kaikkien etsintöjensä aikana hän ei ollut milloinkaan varsinaisesti kysynyt, mikä Megabotarax oli tai miltä näytti – ja miksi olisikaan kysynyt, kun oli saanut hyvin varmaa tietoa siitä, missä tämä sillä hetkellä majaili? Nyt kävi ilmi, että Megabotarax oli irvokas, mustan, punaisen ja purppuran sävyjä vilisevä valtava olento, jonka siipipari osui matalahkon mökin kattoon. Käsiä sillä oli neljä ja jalkoja saattoi olla kolme tai kaksi – olion alaruumiin piirteitä oli hankalaa hahmottaa. Megabotaraxin ruumis oli vääristä kohtaa liian paksu ja vääristä liian ohut; raajojen taittumakohdat olivat epäkäytännöllisissä paikoissa ja selkäranka vääntynyt mutkalle, joka teki koko kehosta epäsymmetrisen,

Faxadosq oletti, että olento katsoi häntä kohti silmillään, mutta Megabotaraxin päästä oli mahdotonta erottaa, mikä oli silmää ja mikä ei. Sen kasvonpiirteet olivat sulaneet vellovaksi massaksi, joiden päällä sojotti pystysuorasti ylös pari sarvia.

“Minä olen Megabotarax”, se sanoi, “ja titteleitä minulla on lukuisia. Alkupaholaisten luoja. Varjogladiaattorien veljeskunnan entinen johtaja. Valon vartijoiden ikuinen verivihollinen. Etelän illusionisti. Mikä tuo sinut luokseni, ja kuka todella oletkaan, Faxadosq?”

Toa avasi suunsa vastatakseen, mutta huomasi kauhukseen, ettei osannut muodostaa mielessään poukkoilevista sanoista lausetta, joka selittäisi heidän matkansa tarkoituksen. Kuinka hän olikaan unohtanut? Oliko tämä Megabotaraxin tekosia?

Synkeä läsnäolo näkökentän takaa tuntui jälleen hänen lähellään. Vapauta se, kuuli Faxadosq äänen sanovan, mutta siitä oli hänelle yhtä vähän lohtua kuin aina ennenkin. Miten oli mahdollista, ettei hän tiennyt tai muistanut? Hänen ja Araganin matkalla oli ollut tarkoitus – he olivat lähteneet etsimään Megabotaraxia jonkin tietyn asian vuoksi. Mutta miksi?

Toa yritti lukea Megabotaraxin kasvoilta, oliko tämän illuusiokyvyillä jonkinlainen vaikutus tilanteeseen, mutta olennon kasvoilta ei voinut erottaa, mitä se ajatteli – suu sijaitsi kaikesta päätellen sen pään yläosassa, mutta silmien määrästä tai paikasta Faxadosq ei vieläkään ollut varma.

Hetken päästä Megabotarax alkoi nauraa.

“Vai et sinä edes tiedä, miksi olet matkasi tehnyt, Faxadosq? Hyvin mielenkiintoista. Esitänpä lisää kysymyksiä: varjonko toa olet? Kuinka muutuit tuon elementin toaksi?”

Faxadosq avasi jälleen suunsa vastatakseen, mutta hänen mielensä löi yhtä tyhjää kuin Megabotaraxin ensimmäisenkin kysymyksen kohdalla. Toisen maailman läsnäolo tiukensi otettaan; kynnet pureutuivat hänen olkapäähänsä, ja toa tunsi todellisuuden hämärtyvän aivan kuten se oli metsässä hämärtynyt.

Minä en tiedä, kuka olen tai mistä tulen tai mitä olen tänne tullut tekemään, hän totesi sanoi itselleen. Ei, se ei ollut oikein – hän muisti jotakin, mutta paljon varhaisempaa. Hän muisti olleensa matoran. Hän muisti kotisaarensa. Hän muisti tehtävän, jonka oli saanut – jäljitettävän, jonka perässä oli ympäri maailmaa juossut.

Ei, muisti hän lisääkin. Katkelmia, lyhyitä katkelmia

Pimeys. Sitten Faxadosq näki henkilön. Tai oikeastaan hänen käden. Muut ruumiinosat olivat pimeydessä.
Vaputa se.
Sitten hän näki itsensä sodassa. Hän teki jättimäisen varjoräjähdyksen ja huusi. Sitten oli pimeää, ja hän näki vain
tuhoutuneen kaupungin jäännökset. Hän oli tuhonnut planeetan ja tappanut miljoonia viattomia henkilöitä.
“Ei!!!”

jotka olivat sävyltään epätodellisia ja sisällöltään tyhjiä

Faxadosq meni heti Bioarkistoihin etsimään tietoa. Hän etsi sukunsa historiaa. Unessa ollut käsi näytti tutulta. Dax oli joskus kertonut tuollaisesta äänestä. Faxadosq päätti etsiä unen syyn.
“Mitä teet täällä?” kuului ääni.
Toa kääntyi taaksepäin ja näki Turagan.
“Et kuulu tänne. Et saisi olla täällä. Etsit vain tietoa, jotta tulisit vahvemmaksi!”
“En minä…” Faxadosq aloitti.
“Loukkaus!” Turaga huusi ja muutti muotoaan. Hän kasvoi ja panssareihin tuli piikkejä. Hänen suunsa aukeni ja sieltä näkyi karmivat hampaat. Hänen naamio kasvoi ja muuttui eriväriseksi. Se huusi vain jotain pyhimykestä ja loukkauksesta.
Faxadosq näki Kongubossin ja Burnakin kauempana ja päätti suojella Toaa ja Rahia niitten tietämättä.
“Kivä. Tulee sitten tälläinen päivä,” Faxadosq ajatteli.

mutta jotka olivat kuitenkin totta, ne olivat totta, niin oli tapahtunut

Moggel-niminen Skakdi saapui Bio-Klaanin saaren rantaan. Hänen olisi pitänyt mennä Gaggulabion kanssa Akbsklsdflsfldaxille, mutta hän päätti kokeilla hyökkäystä. Hän päätti olla Makutojen puolella, eikä minkään Gaggulabion. Jos hän pääsisi Bioarkistoihin, hänen kaikki ongelmansa katoaisivat.
“Mihin matka?” eräs Steltiläinen kysyi.
Moggel kääntyi taaksepäin ja huomasi Sidorakin lajiin kuuluvan henkilön ja toisen Skakdin, joka oli mutatisoitunut.
Hän ampui plasmaa kaksikkoon, mutta toinen Skakdi torjui sen ja ampui silmistään Lämpösäteitä, mikä osui Moggeliin.
“Minä hyökkään. Olette mukana tai ette.”
“Olen Steltiläinen, ja haluan maksun, tai saat maistaa kirvestäni.”
Skakdi katsoi ihmeissääm Steltiläistä ja ampui jälleen Lämpösäteitä Moggeliin.
“Tuo alkaa ärsyttää!”
“Minä olen Gilwecniec ja tuon Skakdin nimeä en tiedä, mutta työskentelemme Makutain veljeskunnalle. Joten häivy täältä, ennen kuin kutsun Rahkshi-armejiamme.”
Moggel huomasi saaneensa liittolaisia. Pian taivaalta lensi jotain. Se oli tummanpunainen ja musta kyborgi-Toa, jolla oli Hau Nuva ja miekka. Hän lensi suoraan Moggelin eteen.
“Toia vai? Tiedän paikan, missä on yksi Toa. Tämän voisi lähettää sinne,” Gilwecniec sanoi.
“Olipa terävä koukku,” Faxadosq mumisi ja näki Gilwecniecin ja Moggelin.
Hän ampui Valoa Steltiläiseen, heitti Skakdin mereen ja löi Moggelia.
“Tervetuloa ja hyvästi,” Toa sanoi.
Moggeli lensi myös mereen ja toisen Skakdin söi hyvin nopeaa lohikäärme.
“Duogro! Hyvä poika,” Fax sanoi. Steltiläinen otti veneensä, millä oli tullutkin ja lähti. Moggel, veden Skakdina, ui perässä Destralille.
“Mennään perään, Duogro,” Fax sanoi ja kaksikko lähti Destralille.

ja sitten tuli se ja sitten tuli se ja EI SITTEN TULI SE JA

Partiot eivät aikailleet – ne pirstoivat veneen ja söivät sisäänsä sen matkustajat. Faxadosq vaati Duogroa kääntymään; he löytäisivät saarelle toistakin kautta, joutukoot partioiden uhriksi ne, joita he olivat varjostaneet; rahi ei halunnut kuunnella – se äänteli hiljaa, ja ääni sekoittui skakdin ja aristokraatin huutoihin, ja ne lähestyivät, ja yksi niistä katsoi häntä kohti silmillä, joita sillä ei ollut, ja

Ja helpotuksen aalto kulki Faxadosqin ylitse; hän tiesi, hän tiesi, hän oli vain hetkellisesti kadottanut tiedon.

“Destral”, hän sanoi nopeasti. “Destral. Minä… meidän on päästävä Destralille. Tulimme kysymään sinulta, kuinka voimme tehdä sen.”

Megabotaraxin nauru ei laantunut. Lattialaudat rasahtelivat, kun se asteli eteenpäin ja katsoi suoraan kohti Faxadosqin kasvoja.

“Entä mitä kuvittelette sieltä löytävänne?”

Faxadosq vastasi äänellä, jossa ei ollut aavistustakaan haparoinnista: “Makutan. Hän on syyllinen tähän kaikkeen.”

Nyt Megabotaraxin nauru lakkasi. Olento kääntyi, oli vähällä kaataa Faxadosqin heilauttamalla häntäänsä ja kulki tömisevin askelin toiseen huoneeseen.

“Hei!” Faxadosq huusi. “Vastaa! Kuinka pääsemme Destraliin?”

“Poistu”, karjaisi olio takaisin. “Sinä tuhlaat sekä minun että omaa aikaasi.”

Nyt Faxadosq muisti, mitä Aragan oli Megabotaraxista kertonut, ja toivoi sydämensä pohjasta, ettei ollut juuri pilannut ainoata mahdollisuuttaan. “Sinä… sinä olit hänen orjasi, etkö vain? Me… me emme kerro, että juuri sinä–”

“Typerys”, mutisi Megabotarax takaisin, “etkö sinä mitään ymmärrä? Minä en pelkää Makutaa – hän ei tässä tilanteessa yritä etsiä minua käsiinsä – vaan tiedän, ettei hänellä ole mitään tekemistä asian kanssa.”

“Kuinka voit sen tietää?” kysyi Faxadosq ja seurasi Megabotaraxia huoneeseen, johon tämä oli mennyt. “Eikö tämä ole juuri sellaista, mitä–”

“Makuta on Metru Nuilla”, Megabotarax sanoi. “Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa katsomaan, kuinka Legendojen kaupungista käydään loputonta sotaa – sotaa siitä, ketkä saavat olla maailman viimeisen turvapaikan ainoat asukit. Hän on sulkeutunut linnakkeeseensa ja katsoo, kuinka Nesdrian veljeshaamukunta, Pimeyden veljessaalistajat, Valon vartijat ja muut idiootit tappavat toisensa ja jättävät jälkeensä vain veren tahriman maan, jota hän voi hallita ilman vastarintaa. Hän pelkää sitä yhtä paljon kuin mekin.”

“Sinä…” Faxadosq aloitti.

“Poistu”, toisti Megabotarax, “tai todistan sinulle, että hallitsen kaikkia elementtejä ja osaan monia loitsuja.”

“Araganin elementaalivoimat eivät toimineet täällä”, toa sanoi hiljaa.

“Minun toimivat.”

Siihen Faxadosq ei enää osannut sanoa mitään – ennen kaiken toivon hylkäämistä saattoi olla parasta ainakin kysyä Araganilta, mitä hän oli saanut selville, mutta tällä hetkellä tilanne ei vaikuttanut erityisen toiveikkaalta. Destral ja Makuta olivat olleet heidän ainut johtolankansa; jos Megabotarax oli oikeassa, he eivät olleet edenneet askeltakaan aikomuksessaan tehdä maailman rappioon saattavalle ilmiölle jotakin.

Toa sulki mökin oven perässään ja käveli sinne, mihin Aragan oli jäänyt. Tulen toa ei enää istunutkaan katse kohti etelää, vaan tuijotti taivaalle päinvastaisessa ilmansuunnassaan kasvoillaan yhtä paljon pelkoa ja helpotusta.

“Mitä tapahtuu, Aragan?” Faxadosq kysyi, mutta sai vastaukseksi vain yksinkertaisen eleen: hänen matkakumppaninsa osoitti sormellaan sinne, mihin hänen katseensakin vei.

Faxadosq vilkaisi taivaalle, joka oli yhtä harmaa kuin ennenkin, mutta jossa hän nyt erotti useita mustia pisteitä. Ei ollut hankalaa tunnistaa, mikä ilmiö oli kyseessä.

Partiot.