Tuntematon
Kaksi vuotta ennen sarastusta

Sama pimeys.

Sama uni.

Sama käsi, joka kurotti häntä kohti; henkilö, jolle se kuului, piilossa varjoissa. Samat hirviömäiset kynnet, jotka häntä joka yö vainosivat.

Sama viesti, samat sanat, jotka piinasivat häntä käsittämättömyydellään. Ne olivat vain hänen alitajuntansa tuotosta, hän toisti itselleen, mutta se huomio ei apua tuonut.

Vapauta se.

Ja sama kaupunki, sama sota. Harmaisiin kaapuihin puetut hahmot hänen ympärillään odottivat neuvoa; laukausten äänet kaikuivat kauempaa. Lukemattomia oli jo kuollut, ja uhreja tulisi lisää, ellei hän johdattaisi valoon maailmaa, jonka oli omin käsin syössyt pimeyteen.

Mutta hän ei voinut muuttaa lopputulosta, jonka olivat määränneet häntä mahtavammat voimat.

Taivas repesi.

Metsä

Faxadosq hätkähti hereille ja joutui tasaamaan hengitystään siitäkin huolimatta, että äskeinen uni oli menettänyt kaiken tehonsa jo kauan sitten. Sydänvalosta säteilevä rauhaton pulssi ei silti ottanut tasoittuakseen – kehonsa, lihan ja veren, vanki Faxadosq oli siitä huolimatta, että hänen mielensä tiesi paremmin.

Kaksoisauringot pilkistivät esiin jostain horisontin takaa. Faxadosq muisti pitäneensä näkyä kauniina kauan sitten, mutta nyt se täytti hänet inholla. Linturahien äänet olivat vaienneet, ennen niin pysäyttävä väriloisto oli vaihtunut harmahtavaan ankeuteen – taidegalleriaan säilötty mestariteos oli korvattu huonolla kopiolla, eikä hän ollut ainut, joka oli huomannut tapahtuneen.

Hänen matkatoverinsa oli vielä unessa. Aragania eivät painajaisunet häirinneet, ajatteli Faxadosq happamasti, mutta sitä ajatusta hän ei voinut lausua ääneen. Tulen toa oli ainut keino, jolla hän löytäisi haluamansa sen jälkeen, kun partiot olivat vieneet steltinpeikon ja skakdin, joita hän oli seurannut.

Hetken Faxadosq makasi makuupussissaan toimettomana. Rakasetankit nukkuivat etäämmällä; hyvä, etteivät yön pedot olleet enää uhka, sillä kumpikaan ei ollut saanut nuotiota syttymään eilen. Jopa se, joka hallitsi tulen elementtiä, oli joutunut luovuttamaan ja painunut pahantuulisena nukkumaan.

Heidän olisi pitänyt kantaa mukanaan omia polttopuitaan, tajusi Faxadosq. Edeltävällä leiripaikalla tulenteko oli onnistunut, vaikka Aragan olikin kommentoinut tehtävän vaikeutta; takaisin oli kuitenkin liian myöhäistä kääntyä. Ruokaa he olivat sentään älynneet ottaa mukaan – ilmiö oli taatusti iskenyt kyntensä myös niihin harvoihin hedelmäpuihin, joita he olivat tien reunassa nähneet.

Joka ikinen päivä maasto muuttui harmaammaksi ja piirteettömämmäksi, joka ikinen päivä vastaantulevien matkaajien joukko harveni. Edikilleriksi esittäytynyt palkkamurhaaja pari päivää sitten oli ollut viimeinen tähän asti – toisinaan Faxadosq epäili, oliko mitään Megabotaraxia enää olemassakaan. Araganin mukaan matkaa oli vielä jäljellä parin päivän verran, mutta tuntui epätodennäköiseltä, että mikään oli säilynyt elossa näin etelässä.

Faxadosq huokaisi.

Oli aivan mahdollista, että heidän matkansa oli turha. Oli aivan mahdollista, ettei etsintä tuottaisi mitään tulosta; se oli tosiasia, jota kumpikaan ei saanut mielestään hiljaisina matkanteon tunteina.

Mutta jos mitään oli tehtävissä rappioon kaatuneen maailman hyväksi, oli heidän ainakin yritettävä.