Meri oli autio – ei sieluakaan seilaamassa halki vetten, ei yhtäkään eksynyttä matkaajaa tai tuntemattomuuksiin suuntaavaa seikkailijaa.

Oli vain ikuinen aallokko, tulossa ei mistään ja menossa ei mihinkään.

Ja kaksoisaurinkojen valo.

Taivas, alituisessa liikkeessä, oli tarina ei kenellekään. Auringot nousivat ja laskivat, kipusivat ratojensa huippukohtaan ja laskeutuivat näkymättömiin.

Kerta toisensa jälkeen, väsymättä. Alkusysäys – niin kaukana, että sitä oli mahdotonta kuvitella – oli asettanut valopallot liikkeeseen, eikä niiden tanssin sallittu katkeavan milloinkaan.

Aika oli kadottanut merkityksensä kauan sitten.

Vaan yksi tarkkailija oli uskaltautunut hakeutumaan autiolle merelle, yksinkertaiselle luodolle. Yhdelle lukemattoman monesta; ehkä kulkija oli valinnut tämän perusteetta, tai sitten sillä oli ulkopuoliselle tavoittamaton merkitys.

Matoran suuntasi katseensa taivaalle.

Korkeuksissa ei aluksi näkynyt mitään…

… mutta sitten äärettömyyksistä ilmestyi varoittamatta sulka, musta kuin hiili.

Sitä seurasi toinen. Joukkoon liittyi kolmas.

Sulan tähän maailmaan tuonutta ei näkynyt. Lintujen raakuntaa, jota tällaisessa paikassa saattaisi uskoa kuulevansa, ei ollut. Pikimusta, höyhenenkevyesti alas leijaileva kappale oli ilmestynyt tyhjästä.

Usea muu seurasi sisartensa toimia ja materialisoitui taivaalle yhtä selittämättömästi.

Merkki jostakin? Viesti tuntemattomalla kielellä? Vaiko vain sattumaa; pila, jonka kaikkeus oli suorittanut ainoalle itseään havainnoivalle?

Matoran nappasi yhden taivaista alas leijuvista sulista käsiinsä.

Aallot iskivät rantahietikkoon kerta toisensa jälkeen. Ehkä ne kuluttaisivat sen lopulta pois, ehkä eivät – ja ehkä joku olisi jäljellä tapahtumaa katsomassa, ehkä ei.

Ne, jotka olivat olleet täällä niin kauan kuin matoran, tiesivät, ettei vaihtoehdoilla ollut kovinkaan suuria merkityseroja.

Merkitys itsessään oli vain aaltojen kuljettama kertomus, jolla vangitut viihdyttivät toisiaan.

Kaikki oli jonkin vuoksi – ja kun kaikki oli, mikään ei ollut.

Kaikessa olevassa oli heijastus kaikesta muusta.

Paitsi yhdessä.

Kaukaisuudessa – sitä oli mahdotonta mitata, kuinka monen kion päässä – pisti merestä esiin metallinen torni.

Kiinni tornissa oli monia muita samanlaisia, ja nekin yhdistyivät toisiin.

Metallipalkit työntyivät ulos rakennelmista, asettuivat lomittain, muodostivat valtaisia verkostoja, joiden ympärille kohosi uusia torneja.

Massiivinen kuolonkoneisto valtasi uutta alaa, kasvatti itseään syömällä sisäänsä kaiken, mikä sen eteen vain sattui.

Kone kuivatti merenkin ympäriltään.

Aallot ei mistään, matkalla ei mihinkään, törmäsivät yllättävään esteeseen ja hajosivat maailmanjärjestystä uhkaavalla tavalla.

Koneisto ei kuulunut tänne – se oli selvää jokaiselle epäonniselle matkaajalle, joka sen kaikkinälkäisen muodon horisontissa havaitsi.

Koneisto ei kuulunut tänne, koska se muuttui. Se kasvoi. Se laajeni.

Kaksoisauringot nousivat ja laskivat, aallot kulkivat ikuista matkaansa – se oli luonnollista, se oli hyvää, sen kuului olla.

Mutta tämä tikittävä, raksuttava kompleksi oli ulkopuolinen.

Koneiston sisuksissa murskaantuivat ne luodot, jotka se oli onnistunut ahmimaan itseensä.

Liukuhihnat kuljettivat toisaalle jalostetun aineksen, mutta kone ei sitä tarvinnut – se syntyi itsestään, ilmestyi yhtä vailla selitystä kuin taivaista putoavat sulat.

Sulat, jotka löysivät tiensä jopa koneiston syvimpiin huoneisiin – ne ahtautuivat sisään pienistä rei’istä, joita ei ollut vielä täytetty, ja tekivät matkaa alemmas.

Mikä niitä odotti koneiston syvyyksissä?

Jos ne olivat viestejä, tavoittaisivatko ne vastaanottajansa?

Ja jos niin…

… kuinka tämä vastaisi viestiin?