Eräs satama Eteläisen mantereen luoteisrannikolla.

Paradox nojasi otsansa rystysiinsä ja huokaisi. Ihan vain siksi, että hänen kätensä olivat liian pitkät siihen että hän olisi voinut nojata leukansa niihin. Hän istui pienen kuppilan terassilla olevassa pöydässä, koivupuun varjossa.

Paradox oli yli viikon ajan kiertänyt monet mantereen läntisen meren pikkusaarten kylät ja satamakaupungit etsien vihjeitä Bartaxista. Monissa paikoissa hän olikin kuullut paikallisten nähneen kookkaan laivueen seilanneen ohitse. Vain harvoissa satamissa se oli pysähtynyt.
Satamasta toiseen kiertämisen jatkaminen olisi aika hakuammuntaa, lisäksi aikaa vievää. Bartaxin seurakunta on aina ollut useamman askeleen edellä, ja heidän jäljet alkavat jo kylmetä…

Krikcitiläisen huulten välistä kuului väsynyt puhallus. Hän aukaisi silmänsä aurinkolasiensa takana. Hän tiesi, että hänellä oli vielä viimeinen lanka käyttämättä johtokerässä.

Munkkikokelas ei vain millään pitänyt siitä.

“Ööh pohjoiseen? Sellaisia huhuja kuulin. Ehkä ne aikovat mennä värväämään Gunein porukoita? Tiedä häntä….”

… mutta kun en minä HALUA palata sinne!
Ajatus palaamisesta hylättyyn Ath-koroon petturimunkin löytämisen toivossa oli Paradoxista ehkä maailman huonoin.
Lähinnä siksi, että nuorukainen tiesi ettei koro välttämättä olisi autio.

Paradox laski kätensä vihreälle, hilseilevällä maalilla päälystetylle pöydälle. Luihut sormet tunnustelivat varovasti vasemman kyynärvarren päälle sidottua sideharsoa, jonka päältä tumman takin hiha oli kääritty rullalle. Haava ei ollut näyttänyt enää niin pahalta kun hän oli viimeksi vaihtanut siteen. Suurten kakkuloiden peittämät kasvot tuijottivat sidettä mietteliäänä.

Krikcit vetäisi hihansa takaisin siteen päälle. Hän nousi ylös ja lähti talssimaan Orondesin luo. Hmph. Vaikken pidä tästä, en halua pettää Oraakkelin odotuksia. Noh, tällä kertaa voin ainakin valmistautua.