Halawe tutki Mustan Käden keittiötiloja mielenkiinnolla. Kaikki oli aika antiikkisen ja vanhan näköistä, pölyä oli ympäriinsä ja lähinnä kahvinkeittimen luota oli poistettu harmaata pinttynyttä likaa.

Angien heilutteli jalkojaan keittiön kulmaan työnnetyn baarijakkaran päälle kivunneena. Naapurihuoneessa oli myös baaritiski, mutta se vaikutti olleen pitkään kovin käyttämätön. Ylipäätään tuoleja ja muita huonekaluja oli vähän siellä täällä. Hän seurasi sivusta toan kokenutta hääräilyä hyllyjen parissa.

Hammasratas oli saapunut suoraan Xialta heti saatuaan Rautakalan soiton, hän oli kuullut heidän vaihdettua kuulumiset. Mies oli ollut suorittamassa tehtävää – salamurhannut erään korkea-arvoisen xialaisen sotilashenkilön, ei sillä niin väliä. Ainakin he olivat yhdessä ja kaukana Varjotun kourista, jotka saattoivat (ainakin toistaiseksi) olla melko vaaralliset.

Keittiössä oli kaikkia ruoanlaiton perustarvikkeita. Oli Ehlek-combimikroaaltouuni (jota nähtävästi oltiin käytetty aika paljon), vedenkeitin teetä varten, steltiläinen kahvinkeitin vahvempaa paahtoa varten, hiilihapotuskone, joka näytti siltä kuin se olisi ollut jonkun itsetekemä eikä mikään massatuotettu kone ja induktioliesi, koska kaasuliesi olisi varmasti ollut vaarallinen ainakin sodan aikana ja muutenkin.

Laitteet oli laitettu mustasta, ehkä obsidiaanista tehdyille tasoille, jotka toimivat myös paikan hyllyinä ja kaappeina. Erilaisia pistokereikiä oli ympäriinsä, että laitteet saisivat sähköä. Ties mikä ikiliikkuja niitäkin pyöritti.

Se sähkö taisi tulla kuolleiden sieluista, mutta ehkä oli parempi, ettei kumpikaan kaksikosta sitä tiennyt.
Tai no, olisihan se varmasti ollut heistä tieteellisemmälle sangen mielenkiintoista.

Halawea kiinnosti kuitenkin eniten mahdollisten mausteiden ja keittiövälineiden tila. Mausteet kun eivät kauhean hyvinä säily kymmeniä vuosia, ainakin jos ne on avattu. Toisaalta magnetismin mies oli pannut merkille, että Ehlek-combi oli ollut suurimmassa käytössä. Sopi olettaa, että porukka täällä ei pahemmin osannut kokata.

Sormia napauttamalla Halawe availi laatikoita yksi kerrallaan. Metalliset asiat alkoivat tanssimaan ilmassa hänen edessään, jos ne olivat magnetisoivaa sorttia. Eihän hän mikään raudan toa ollut.

“Hmm… Mielenkiintoista. Prototeräskeittiöveitsi. Näitä ei kauheammin näe ainakaan keittiövälineissä. Yleensä näitä löytää soturien kourista tai konnien silmistä”, Halawe puhui. Veitseen oli kaiverrettu matoraniksi “Nurukan”.

“Tämä paikka on ilmeisesti ollut käytännössä koskematon sen jälkeen, kun Puhdistajan väki räjäytti tornin. Melkein kaikki on ihan samassa kunnossa kuin juuri sodan jälkeen”, selakhi kertoi. “Et usko mitä kaikkea täältä löytyy. Olen käynyt ehkä parissa kerroksessa ja olen törmännyt jo huoneeseen täynnä raajoja ja aivoja purkeissa.”

“Täällä on myös ties miten isot varastot haarniskoja ja aseita – kaikkia mahdollisia prototyyppejä ja muuta”, hailtia jatkoi iloista selittämistään. “Oikeastaan olen vähän yllättynyt siitä, miten paljon Ficus meille silloin tavaraa vuosi. Niin moni täällä oleva sotakone on tuntunut ihan tutulta, ainakin toimintaperiaatteeltaan. En ole ehtinyt vielä tutkia paljoa mitään kovin tarkkaan, lähinnä kun piti hätäpaikkailla plasman toaa, mutta voisin viettää täällä ties miten kauan vain tutkien kaikkea.”

“Sinullahan on ollut varsinainen seikkailu, rakas. En tiedä kauanko meitä halutaan pitää täällä, uskon Nahon ja muiden haluavan heittää meidät täältä pois. Minä en ole erityisen pidetty täällä sen takinkäännön takia”.

“… oletko miettinyt, mitä mestari tekee kun saa kuulla tästä?” hailtia kysyi epävarmana hetken hiljaisuuden jälkeen.

“Lähettää varmaan jonkun peräämme. Onneksi Tuomari ei voi tulla peräämme, muuten olisimme ehkä pulassa. Mitä ikinä sieltä jäljillemme tuleekaan, laitan ne katumaan sitä.”

“Minä vain tarkoitan… emmekö saisi jotain sovittua johtajan kanssa? Enhän minä lopulta- niin. Se oli se vortixx joka petti muut, me olimme oikeastaan uhreja. Eikö meidän pitäisi yrittää selvittää asiat?”

“Niillä traakkikaksosilla oli vähän liian suuret siteet Kummisedän kanssa. Kummipoikia kun olivat… En usko, että hän toimii nyt kauhean järkevästi kun heidän liskojen kansaa ei muutenkaan ole enää hirveästi jäljellä”, Halawe vastasi. Hänen ympärillään erilaiset lusikat, haarukat ja veitset tanssivat magneettista tanssiaan. Ilma sähköistyi tummanpuhuvan soturin ympärillä kun tämä käytti voimiaan. Liilat kivet hänen hansikkaissaan loistivat kihelmöivinä.

“Niin, no”, katseli hailtia maahan. “On vain minusta niin vaikea ajatus että se olisi mennyttä… Että en varmaan näkisi Odinaa enää, enkä kotia siellä.”

“Meidän pitää vain löytää jostain uusi koti. Joku turvallinen paikka, mikä antaisi meidän tehdä mitä haluamme. Onkohan sellaisia kodikkaita paikkoja missään?” Aterimet pyörivät toistensa ympäri kuin jonkin galaksin pienoismallissa.

“Tavallaan olen miettinyt että tänne jääminen… Kenraali on aika mukava, ja luulen että hän suostuisi.”

“Lhikan ei minusta ainakaan pidä ja en usko, että se tulen turagakaan antaisi meidän jäädä. Ulkomaailmassa kaikki tietävät Mustan Käden taas nousseen. Uusi Käsi on asia ja uusi pelaaja tässä pelissä”, magneettikokki sanoi ja tutki mausteita. Monien mausteiden parastaennenpäiväys oli mennyt jo kymmeniä vuosia sitten, mutta ne oli pakattu tyhjiöön ja säteilytetty, eli olisivat varmaan ihan käyttökelpoisia.

“Niin kai”, Angien huokaisi. “Kaduttaa koko tämä sotku… ajatella, ilman sitä yhtä lieroa kaikki olisi vielä niinkuin se oli ennen. No, ainakin se kuoli. Sai maksaa siitä mitä teki Kersantille ja muille.”

“Osanottoni Kersantin puolesta. Hän oli ihan mukava tyyppi ja hyvää juomaseuraa. Tosin usein turhan äänekäs. Humalassa puhui paljon politiikkaa”.

“Ja Spesialisti…” selakhi jatkoi hiljaa. “Hänkin kai kuoli siinä mielisairaalassa…”

“Ei. Miksi kaikki mukavat kaverit kuolevat”, Halawe voihkaisi. “Se kaveri puhui vähän hassusti, mutta se osasi hommansa”.

“En tiedä, mitä Ilmanautille kävi. Mutta luulen, että mennyt hänkin.”

“Mietin mitä Merimies edes teki seurassanne. Eikö se sen puku ole aika epäkäytännöllinen?”

“Se puku oli aika kestävä. Muistan monta tarinaa miten hän oli sodassa kävellyt päin konekivääritulta kilpenä muille.”

“Kaksosien kuolema ei sinänsä edes harmita. Aina välillä porukkaa kuolee tehtävillä ja ne kaksi kultalusikka suussa syntynyttä kloppia olivat todella ärsyttäviä. Harmi vain että ne ovat Pomon läheisiä, jos hänellä voi läheisiä olla muita kuin Sentrakh”.

“Älä nyt, onhan hänellä monta muutakin. Minä ajattelin itsekin että hän laski minut sisäpiiriinsä. Sain kuitenkin tehtävät henkilökohtaisesti mestarilta.”

“Et kuitenkaan edes tiedä mestarin nimeä tai mitään. Ikiaikainen ja se hiljainen kaveri ovat Varjotun sisäpiiriä tai ainakin sisäpiirin sisäpiiriä”.

“No, niin kai”, selakhi myöntyi.
Tavallista raskaampien askelten ääni kantautui jostain läheltä. Metallin kirskuntaa ja nivelten kitinää säesti töminää. Konemiehen kävely kuului kaukaa.

Tulen toa ilmestyi kantamuksineen paikalle kuitenkin ensin. Olkoonkin, että hänen mukanaan koreja tuli vain kaksi. Toisin kuin Delevalla, jota hädin tuskin näki KAL-käsien kannatteleman ruoka-ainesvuoren alta.

“Kai pakastimet on saatu jo päälle?”, sheriffi tiedusteli ja laski omat tuomisensa työtasolle Halawen eteen, “Nämä jäätelöt meinaan sulavat ihan kohta.”

“Missä se jään toa oikein on? Voisi pitää nämä jäätelöt kylminä. Tuo pakastin ei ole vielä ihan tarpeeksi kylmä ja saisi sekin kaveri tekemistä”, metsästäjä vastasi.

“Parempi hänellä kuin näissä käsissä”, Mexxi murahti ja hieroi kämmeniään yhteen, kunnes ne iskivät kipinää. “Mutta minä jätän teidän kyyhkyläiset tänne tekemään taikojanne. Minulla kymmenen puhelua soitettavana, enkä tule pitämään niistä yhdestäkään.”

Naisen kannusten kilahtelu kaikui vielä pitkään tämän astellessa omille teilleen. Ruokakasan alta kuoriutuva Deleva jäi metsästäjäkaksikon kanssa hetkeksi kiusalliseen hiljaisuuteen.

“Miten olet voinut?” selakhi kysäisi ohimennen sivusta, tosin enemmän mielenkiinnosta KAL-haarniskaa kohtaan kuin mielenkiinnosta henkilöä kohtaan, joka sen sisälle oli muurattu.

“Näin painajaisia, joissa hopeiset soturit veivät minut mukanaan ja olen nyt peltipoliisi. Entä itse? Näytät ainakin hyvinvoivalta poikaystäväsi seurassa”, konesoturi murahti.

Angien olisi väläyttänyt hampaitaan, joista puuttui surullisen monta koneotan nyrkin jäljiltä, mutta päätyi vain huokaisemaan ja jättämään Delevan huomiotta. Halawe tutki jo intensiivisesti ostoksia ja suunnitteli päivällistä.

“Oi! Täällä on mustajuuria suoraan Gendopolisista, mukau-kermaa Etelämantereelta, mausteita kaukomailta, kuhafileitä, herkkutatteja Välisaarilta…” Halawe luetteli silmät innosta loistaen. Ruoanlaitto oli hänen suuri intohimonsa ja hän oli usein saanut kehuja metsästäjiltä, jotka olivat tehtävillä hänen seurassaan, että tyyppi osasi tehdä ruokaa.

“Kanerapihvejä! Kanerapihvejä!” Halawe huusi innoissaan. “Näitä ei jokaisesta kauppakeskuksesta löydy. Nyt syötte kuin Kuusi Kuningasta”.

Deleva ei tiennyt mitä entisestä tiimitoveristaan ajatteli. Kaveri vaikutti täysin tärähtäneeltä, mutta tällä oli yhä vuosienkin jälkeen säilynyt palava into harrastukseensa, ruoanlaittoon. Aerilla magnetismin toa oli luonut paikallisista antimista monet herkulliset ateriat. Svarle oli silloinkin näyttänyt ikävän luonteensa kun piti tätä hölynpölynä ja vain tämän uskonnolla ja oikeudella oli väliä.

“Sinulla on vielä makunystyrät tallessa? Eivätkö ne katoa Odinan hiilihydraattimössöihin ja homehtuneeseen leipään?” entinen Toa Aer sai suustaan.

“Odinalla me syömme ihan hyvin, tai söimme. Eri alueiden asukkaat antavat meille vastapalveluksia erilaisissa muodoissa. Joskus saamme kalliita juustoja, viinejä tai viskejä joista Varjottu vie kyllä draakinosansa, mutta antaa meillekin omat osuutemme”, Halawe kertoi ja pyrki oikomaan entisen toa-veljensä harhakäsityksiä.

“Vastapalveluksia siitä, ettette ryöstä heitä, vie heidän naisiaan orjiksi ja sytytä heidän kotejaan tuleen?” Deleva murjaisi. Hän ei pitänyt metsästäjistä, koska ainakin puolet hänen nykyisestä olemuksestaan voitiin laittaa mokomien piikkiin. Jos ei koko olemusta.

“Kurjassa maailmassa pitää keksiä keinot selviytyä. Kuulin, että liityit Bioklaaniin ja olen kuullut järjestöstä paljon asioita. Kerää veroja tai ‘suojelurahaa’ muiden kylien asukkailta ja on nyt sodassa ruskean hyönteislajin kanssa. Jotain muurahaisia tai vastaavia ne nazorakit taisivat olla.”

“Kyllä. Liityin klaaniin, koska ystäväni oli jäsen siellä. Ystäväni, jonka olinpaikasta en tiedä mitään. Viimeksi näin hänet lentävällä risteilijällä epävakaa kopioinnin naamio täysin hallitsemattomissa. Ja ne nelikätiset robotit. Ne veivät ystäväni, toa Umbran”, robottimies kertoi. Hän alkoi melkein vetistellä, mutta se ei kuulunut hänen imagoonsa. Eivät sankarit saaneet itkeä. Sankarit olivat vakaita rautajalustoja, jotka pitivät maailman tasapainossa.

“Umbra. Olen kuullut hänen nimensä joskus. Valon toa ja klaanin poliisivoimien johtaja. Taisteli Metru Nuilla metsästäjiä vastaan, kun muuttui toa Lhekon toa-kiven voimasta toaksi”.

“Kai teillä on lista myös minusta ja muista maailman Toa-sotureista?”

“Ei aivan. Vain niistä joita Kummisetämme pitää uhkana tai haluaa jostain syystä kokoelmiinsa”.

“Eli suurin osa maailman toista on listallanne?” Deleva puki ajatuksensa sanoiksi.

“Kyllä. Tai ainakin ne, jotka ovat tulleet metsästäjien tielle”.

Angien oli seurannut keskustelua sivusta. Hän oli jäänyt ajattelemaan uudestaan ja uudestaan KAL-koetta kymmeniä vuosia sitten. Se kaikki tuntui heti paljon konkreettisemmalta, kun rakentelun tulos oli siinä, väittelemässä heidän kanssaan.

“Deleva”, hän huikkasi sivusta. “Muistatko, miten sinut tuotiin Odinalle?”

“Muistan elävästi sen kivun kun Metorakkin terä viilsi sisuskalujani ja minua kuin veitsi voita. Sen jälkeiset kuvat ovat varmaan traumojen takia häilyviä. Ja menetin karzahnisti verta”.

“Sinä olisit kuollut, jos sinua ei olisi parsittu kasaan siellä”, selakhi vastasi vakavana. “Sinä olet elossa ainoastaan Varjotun takia.”

“En tiedä kumpi on parempi. Olla kiitollisuudenvelassa hänelle vai olla kuollut”, Deleva murahti.

“En tiedä onko se vain Suuren hengen kohtalon ivaa vai mitä, että olet hengissä meidän takiamme”, Halawe sai sanotuksi.

“Suurta henkeä tuskin on olemassa tai hän on todella sadistinen kun antaa ikävien asioiden tapahtua”, kyborgitoa mutisi.

“Suuri henki on kuollut tai on unessa. Ei hän meistä välitä”.

Yksitoista kerrosta alempana nyrkkeilysäkki irtosi ketjustaan ja tömähti väkivaltaisesti maahan. Musta nyrkki joka sitä oli iskenyt oli kuitenkin jo siirtynyt toisaalle. Seuraava säkki heilahti niin kovaa, että se miltei kääntyi ympäri. Potku sen vieressä olleeseen sai möykytettävän nahkapötkylän halkeamaan keskeltä, levittäen sahanpurua ympäri treenaushallia.

“Oho”, Xen pysähtyi ja jäi nolostuneena katsomaan aiheuttamaansa sotkua. “Nämä eivät taida olla ihan parhaassa kunnossa enää.”

Kämmenmikroaan tilan reunalla näpräilevä Naho nosti aina välillä katseensa ionisoturiin, hämmentyäkseen joka kerta siitä naurettavasta voimasta, mitä tämän metallin alle oltiin kätketty.

“Joka päivä viimeiset vuosikymmenet? Niinkö se oli?”

Xen nyökkäsi yrittäen samalla polkea puruja kohti huoneen reunoja. “En ole vieläkään ihan varma hakeako nopeutta vai voimaa. Idioottiveljeni vauhti oli kyllä kieltämättä aika huikeaa katseltavaa.”

“Mmmh. Saraji. Cody muistutti minua hänen olemassaolostaan”, Mangai mietiskeli sota-aikojaan, “Nopea pirulainen. Ehkä nopein. Miten sinä oikein edes päihitit hänet?”

“Eipä siitä nopeudesta paljoa hyötyä ole, jos vastustajasi joka tapauksessa tietää, missä olet kahden sekunnin päästä”, kenraali virnisteli ja asteli vielä yhden nyrkkeilysäkin luokse. Nainen alkoi välittömästi latelemaan nopeita iskuja muakannahkaiseen pintaan.

Naho työnsi lopulta kämmenmikronsa takaisin tarvikevyölleen, heitti jalkansa ristiin ja jäi tuijottamaan Xenin harjoittelua merkitsevästi.

“Joten sinulla ei ole varmaan ongelmia pitää Odinan vieraita kurissa, jos tarve niin vaatii.”

Xen oli olettanutkin keskustelun olevan menossa tähän. Hän ei lakannut lyömästä vastatessaan.

“Toa oli kyllä aika yllätys, mutta Rautakala vaikuttaa oikeasti ihan kunnolliselta. Sitä paitsi, hän pisti Delevankin takaisin kokoon täysin pyyteettömästi. Eivät kaikki Varjotun hovissa ole pahoja.”

“Sanotko tuon siksi, että olet oikeasti sitä mieltä vaiko siksi, että Killjoy oli kerran yksi heistä.”

Nuori kenraali pysähtyi niille sijoilleen. Hän käänsi pettyneen katseensa kohti veden toaa, joka alkoi jo hiljalleen kyllästyä vahkin tympääntyneisiin reaktioihin.

“Xen, sinä et voi näyttää minulle hapanta naamaa joka kerta, kun mainitsen hänet. Se mielipuoli on osa tätä palapeliä ja sinä tiedät sen. Hänen aloittamalla tiellähän tässä seurataan. Olettaen siis, että ‘näkysi’ Kelloseppä on todella sitä, miksi häntä väitit.”

Musta nyrkki iski tasan kerran ja hyvin vihaisesti tummaan nahkaan. Xen ei halunnut sanoa mitään, mutta sama velvollisuudentunne, joka piti hänet yliasiallisena Mangain läsnäollessa ei jättänyt hänelle vaihtoehtoa.

“Kelloseppä, Ficus, Purifier. Rakkaalla mössöllä on monta nimeä.”

Naho murahti tyytyväisenä siitä, että Killjoyn mainitsemisesta huolimatta Xen pysyi yhteistyökykyisenä.

“Se, mitä Cody kertoi lyhyestä kohtaamisestaan etelässä sai minut vähän etsimään”, Mangai jatkoi ja kaivoi tietokoneensa taas esille. Nainen käänsi sen Xenin nähtäville ja vahki astelikin viimein pois treenitilan keskeltä ja kumartui katsomaan, mitä näytöllä oli tarjottavana.

“En ymmärrä. Mitä tekemistä Ficuksella on selakhien kanssa?”

“No ei varsinaisesti mitään”, Naho ojensi, “mutta yhdistelin vähän palasia ja näyttää siltä, että ryhmä entisiä tasavaltalaisia on pitänyt yllä melkoista tietoverkkoa jo vuosisadan verran. Ja meillä on yksi raportoitu kohtaaminen jonkun hailtiavanhuksen ja keltaisen hammasveikon välillä muutaman kymmenen vuoden takaa.”

“Keltainen hammasveikko” soitti Xenille välittömästi kelloja. Killjoyn Codylle jättämät raportit sisälsivät valtavat määrät kuvamateriaalia taistelusta Xian vuorilla.

“Eli me emme ole ensimmäiset, jotka pitävät niitä shakkilaudan värisiä örveltäjiä epäilyttävinä?”

“No emme näemmä”, veden toa tuumi ja laski näyttönsä taas syrjään, “Sinä kovasti väitit Nui-Kralhin ja Ficuksen taistelua turhaksi sisällissodaksi, mutta mitä enemmän minä asiaa ajattelen, sitä varmempi olen siitä, että isäsi saattaa olla tässä jonkin jäljillä.”

“Entistä ärsyttävämpää, että se sisäänpäin kääntynyt mulkero ei koskaan kerro kaikkea”, Xen huokaisi turhautuneena, “Siellä se nytkin räjäyttelee steltiläisten toimistoja varmaan jostain ihan oikeasta syystä, eikä viitsinyt täältä poistuessaan jättää mitään johtolankoja.”

“Noh, hänen puolustuksekseen”, Naho yllättäen jatkoi, “Ehkä hän ei koskaan odottanut tilanteen leviävän näin laajalle. Kenties vahkitekoälyn salaisuus oli niitä asioita, joita ei koskaan olisi kuulunut selvittää. Jos se on pysynyt salassa näin kauan ja heti kun sitä alettiin sorkkimaan, niin oli koko kaupunki kaaoksessa.”

“En samaa mieltä!”, kuului huudahdus ovensuusta. Tummanpuhuva pakarikasvo asteli pölyn peittämänä sisään. “Kaikki mysteerit tehty ratkottaviksi. Ja uusi sellainen tuotu juuri ovesta sisään. “

“Angonce?”, Naho kysyi ja nousi venytellen ylös penkiltään. Mavrah nyökytteli kovasti.

“Tai mitä on jäljellä. Pojat kantamassa sisään. Viemässä kerrokseen kolme. Siellä eivät vie työtilaa.”

Naho nyökkäsi ja lähti kaksikkoa mukaansa viittoilevan professorin matkaan. Hissiin päästyään pölyä matoranin olkapäiltä pudisteleva Xen sai ylivilkkaan Mavrahin säpsähtelemään.

“Kysyinkö muuten jo siitä matoranista?”, Xen muisti hissimatkan aikana.

“Ai siitä, jonka vain päästit hövelisti sisään taustoja kysymättä? Kyllä. Minä tarkistin. Ei mitään erikoista rekisterissä, mutta en pidä siitä, miten se roikkuu koko ajan sen ‘Tulen Takojan’ perässä”, Mangai vastasi.

“Cevanko se oli? Ei se minusta mitenkään kamalalta vaikuta.”

“Kukaan ei vaikuta sinusta kamalalta, Xen. Varjottu voisi soittaa sinulle ja pitäisit sitä sympaattisena.”

Xen murjotti. Sitten hissi kilahti. Kolmoskerrokseen noustuaan heidän eteensä avautui vaikuttava näky.

Kymmenittäin Zilla-luokan rahtauspukuja tömisteli keskellä kerrosta, joka oli joskus ollut yksi lukuisista tukikohdan tietokonehalleista. Po-matoranit pukujen puikoissa jyristelivät irtaimistoa surutta kohti tilan seiniä, jotta tilannetta katsomaan saapuneen kolmikon viereisestä tavarahissistä astelevat goljatit saivat asetettua xialaisesta metallista koostuvat metallimöhkäleet helposti saataville. Yksi Zillakuskeista, akakukasvoinen kuparinvärinen matoran näytti ohikulkiessaan valtavaa metallista peukaloaan astellessaan takaisin tavarahissiin hakemaan lisää Angoncesta jäljelle jäänyttä rompetta.

“Niin paljon johtolankoja!”, Mavrah riemuitsi, “Sain jo käsiini irtaimistoa. Palasia tutkimuksista. Kärsineitä, mutta vahvisti odotukset. Radak tutki Mustaa Kättä ja Valkoista Kuningatarta. Mielenkiintoisia yhteyksiä myös. Jak-niminen olento kovin erikoinen. Täytyy tutkia lisää”

Xen ei voinut olla hymyilemättä professorin innostuksen puolesta, kun taas Naho tuijotteli apaattisesti yhtä Zilloista, joka asteli huolettomasti hallin reunalla tajuamatta, että tämä oli astumassa suoraan pieneen metalliseen konttiin. Väsynyt Mangai oli niin uppoutunut ajatuksiinsa, ettei tämä edes tajunnut varoittaa puvun kuljettajaa. Kymmenet katseet kääntyivät kohti valtavaa räminää, kun pari tonnia nivellettyä metallia horjahti läpi betonisen seinän.

“KAIKKI KUNNOSSA!”, kaikui huuto metallipuvun kaiuttimista, “EI MITÄÄN HÄTÄÄ. KYLLÄ TÄMÄ TÄSTÄ!”

Lopulta tarvittiin kuitenkin kaksi muuta kuskia nostamaan betonihakkeeseen kaatunut metallimies. Jytistelyn keskelle astellut kolmikko vakuutteli, ettei kakamakasvoisen kuskin tarvinnut huolehtia vahingoista. “Remonttiin täällä paikat muutenkin menevät”. Xen vahvisti.

Mavrah oli jo astellut tuijottelemaan zillanmuotoista reikää seinässä. Toistaiseksi tutkimattoman kolmoskerroksen seinät olivat ilmeisesti naurettavan ohuita. Toiselta puolelta paljastui jonkinsorttinen piilotettu varastohuone.

“Valoa tuokaa! Jotain jännittävää!”

Nahon tarvikepakkauksesta löytyi onneksi pienikokoinen taskulamppu, jolla pieneen piiloon saatiin nopeasti valonsäde. Heti ensimmäinen hyllyrivi kiinnitti Mavrahin uteliaisuuden. Kristallijonot puisilla hyllyillä heijastivat valonsäteitä sateenkaaren väreihin ympäri seiniä.

“Mitäköhän pirua?”, Naho ihmetteli. Xen oli työntänyt kasvonsa jo helyjen eteen. “Olisipa tosi hauskaa, jos meillä olisi kristallitutkija joukossamme, eikö olisikin.”

Ionisoturi sai hädin tuskin lauseensa lopetettua, kunnes huomasi jotain paljon paljon kristalleja oudompaa.

“…oikeastaan, tuokaapa samalla KAL-kaverimme.” Mavrah miltei säikähti Xenin huolestunutta ääntä. Naho osoitti Xenin tuijottamaan suuntaan ja ymmärsi pian, mistä oli kyse.

Koskematon hopeinen kolossi seisoi teräspalkkien tukemana nukkuen ikuista untaan tuijottaen tyhjällä katseellaan. Reikä oli paljastanut takaansa kaikkia karmivan projektin alkulähteet.

Huone oli kuin aikakapseli suoraan sodan vuosille.

Tai niin oli koko tukikohta, mutta piilohuonetta peittävä pöly ei ollut liikahtanutkaan sitten Käden kaatumisen.

Oikeastaan se saattoi olla aikakapseli jonnekin paljon kauemmas. Ajalle ennen Mustaa Kättä tai Metsästäjiä. Aivan kuin alhaalla kirjastoissa, kaikki ne esineet olivat eri puolilta maailmaa, eri ajoilta, ja kaikki aivan liian vanhoja.

“Mistä nuo haarniskat ovat peräisin?” Angien kysyi tutkiessaan loistavin silmin muinaismuistoja. “Puhdistaja ei koskaan kertonut lähteitään meille, ja oletin niiden olleen vain teidän tekniikkaa… mutta Käsi ei taida tietää niistä paljoa meitä enempää?”

Xen oli päätynyt istuskelemaan haarniskan jalustalle kansio kourassaan. Viimeisimmät vuotensa tilastotieteen ja projektiraporttien kanssa käyttänyt ionisoturi käytti välittömästi tilaisuutensa päästä uuden tiedon lähteille. Näytti siltä, että he olivat löytäneet jotain paljon enemmän.

“Täällä on kaikki… täällä on pirun kaikki. Dumen hyväksynnät. Nizin osuus… kuvia, jotka jättäisin mieluiten näkemättä… eikä mitään näistä ole julkisissa rekistereissä.”

Yhdestäkin laatikosta paljastui unohtuneita ioniaseita ja kyseisten laitteiden voimanlähteitä. Voimakristalleja, tyhjiä kuulia, johtimia ja kondensaattoreita. Yksi laatikko oli täynnä suurikauluksisia violetteja pukuja, vahkipäiden pohjalta muotoiltuja korkokenkiä (Angien muisti löytäneensä niitä myös Ficuksen tavaroista Odinalla), vöitä ja metruhaarniskan kappaleita.
“Mistä tämä tavara on peräisin?” metsästäjä jatkoi kysymyksiään.

Nuori kenraali kohautti olkiaan. “Päivämäärät tässä haarniskassa ovat yhtä älyttömät kuin siinä, joka vahtii arkistoja. Ennen ajanlaskun alkua. En edes tunnista osaa näistä merkeistä. Kuka tietää, mistä nämä ovat peräisin. Tai mistä ne ovat päätyneet meille…”

“Onpa iso kaveri. Ihan kuin minä, paitsi naamani on punainen kuin tomaatti”, Deleva kommentoi. Häntä puistatti haarniskan koko. Mitä varten se oli tehty?

“No tuon naamasta on paha sanoa mitään”, Naho puuttui keskusteluun ja kohensi varastoon tuotujen spottivalojen asemaa, “Näyttää tavallaan Haulta… mutta ei oikeastaan. Onko tämä varmasti nyt samaa tavaraa kuin alakerroksissa?”

Xen ei edes osannut spekuloida. Mavrah oli uppoutunut jonnekin keskelle valkoisesta ja hopeisesta metallista koostuvaa romukasaa.

“M-mutta eihän se toimi niin”, hailtia tuskastui. “Ei tämä laitos ole mikään ikivanha. Kai nyt joku tietää, mistä nämä ovat tulleet? Miksi ne ovat täällä? Perustuiko kaikki Käden mahtavat innovaatiot siihen, että teillä vain oli kellarissa… tällaisia?”

“Olentoja maailman rajojen ulkopuolelta?” Deleva kysyi.

“Ei… ei, ei. Tämä on niin väärin. Kuvasarja toisensa perään ja- no hei. Odottakaas.”
Xen nuolaisi sormiaan ja siirsi ison pinon kansion papereista syrjään. Kenraalin tytär oli viimein löytänyt niin paljon rakastamaansa nippelitietoa.

“Täältä löytyy osien alkuperiä… kuolleiden nimiä, nämä meillä jo olikin kiitos toien, Nizin tekstejä ja… uh-oh.”

“Mitäs nyt?”, Naho ihmetteli ja kurkki uteliaasti Xenin olan ylitse.

“Tämä saattaa selittää muutaman asian, kuten sen, mistä Ficus alunalkujaan repi kyvyn sielujen pilkkomiseen.”

“Noh. Älä pidä meitä jännityksessä”, Mangai tivasi.

“Meidän muinainen talonmiehemme. Tiesin, että oli naurettavaa, että meillä oli enkeli moisissa hommissa. Sanooko nimi ‘Tarkastaja’ mitään?”

“Pitäisikö?” Rautakala kysyi tutkiessaan puulaatikkoihin pakattuja kanoheita ja kiviä. Niistä oli selakhialaisia… pelottavan moni.
“Joku kotisaarten makuta kulki sillä nimellä. Outo hörhö, jolla oli oma kartano tai linna”, Deleva kertoi. “Huhuttiin, että se teki kaloja ja käärmeitä, joilla oli mielenvoimia. Outo tapaus.”

“Ja tiedättekö mikä tässä on parasta?”, Xen jatkoi, “Sodan jälkeen, kun viimeisetkin Käden neuvostosta katosi maailmalle, Purifier onnistui listimään virallisten tietojen mukaan kaikki paitsi kaksi. Toinen oli rakas isäpappani ja toinen… noh, hän. Mikäpä makutan tappaisi. Tämä kaveri saattaa olla yhä elossa!”

“Mahdollinen johtolanka Purifierin toimiin. Ehkä jopa Valkoiseen Kuningattareen”, Mavrah ymmärsi, “Tarkastajan löytäminen mahdollisesti läpimurto. Kontakteja Kristallisaarille?”

“Asuin siellä ennen. Kuten Halawekin. Ja se yksi tyyppi, joka on jonnekin hautautuneena”, kyborgisoturi kertoi.

“Kunhan tämä kaupungin kaaos tästä hälvenee, joku voisi lähteä reissuun. Osaatko suositella meille opasta?”, Xen tuumi. Ionisoturi alkoi olla jopa pelottavan innoissaan ajatuksista löytää vanha tuttunsa.

“Minähän voisin käydä kotikulmilla kääntymässä, josko sieltä löytyy jotain tämän uuden kehoni luojan juttuja”, hopeinen sotilas ehdotti.

Nahon katse oli epäilevä. Xen suhtautui plasmahengen ehdotukseen välittömästi lämpimästi.

“Oletko varma? Puhumme kuitenkin aika pitkästä reissusta, etkä sinä ole meille mitään velkaa.”

“Olisi ihan kiva tietää tästä kehosta jotain tietoa. Tiedän että se kestää mekaanisten nelikätisten mekkorobottien iskut ja että näihin on vangittu toien aivoja, mutta haluan tietää jotain muuta. Jotain tämän takaa. Parempi muutenkin laittaa tämä keho koeajoon”, kalmies kertoi.

“Onko tuo nyt ihan varmasti fiksua? Se alue on vähän niinkuin Varjotun etupiha”, selakhi kritisoi seikkailuvisiota.

“Pelottaako selakhia?”, Naho puoliksi ilkkui, “Eikös sinun pitänyt olla joku ekspertti näissä jutuissa. Sinua nämä luulisi kiinnostavan.”

“Ei, en ole ekspertti uhkarohkeissa matkoissa läpi syysmyrskyjen, kiitos kovin paljon”, Rautakala kääntyi toaan päin. “Olen yleensä jättänyt sellaiset typeryydet joillekin toille tai muille joista ei ole mitään hyötyä tutkimuspuolella.”

Deleva katsoi selakhia murhaavasti punaisilla silmillään. Jos hän olisi eräs skakdi, olisi käsky plasman päällelaitosta varmaan toteutunut.

“Nooh, Naho. Älä suututa vierastamme”, Xen yritti tyynnytellä. Nahon olisi kovasti tehnyt mieli muistuttaa, että kyseessä oli teknisesti ottaen edelleen vanki, “Kukaan ei vaadi ketään lähtemään reissaamaan, mutta jos Deleva todella olet tuota mieltä, niin olen valmis toivottamaan sinut tervetulleeksi tiimiin.”

“Olen jo teknisesti Bio-Klaanin jäsen, joten miksen olisi osa Mustaa Kättä. Teknisesti ottaen ruumiini Kal-metalli kuuluu teidän kai teille tai jotain…”

“Erinomainen sijoitus. Ja kovanaamainen”, Mavrah vitsaili.

Pölyiset hyllyrivit jatkuivat yllättävän pitkälle. Oli kuin valtaosa tavarasta olisi ollut pakattu lähtöä varten, mutta mitä Ficus ei olisi koskaan ehtinyt ottaa mukaan. Selakhille pimeys ei juuri tuottanut ongelmaa hänen ottaessaan ärtyneenä etäisyyttä suuren haarniskan ympärille jääneisiin.
Hän ei ollut koskaan tuntenut Puhdistajaa kovin hyvin. Pari kertaa he tapasivat, lähinnä maan toan tuodessa tavaraa Varjotulle. Kun varastoa katsoi, ei ollut mikään ihme miksi se hienohelma oli ollut Varjotun uskottuja.

Yksi, massiivisen kokoinen laatikko oli avattu kiireessä ja jätetty käytävän perälle. Hailtia yskäisi tomua keuhkoistaan työntäessään syrjään suuria telineitä, joissa roikkui jonkinlaisia reppuja. Eniten hän oli tosin huolissaan haarniskansa hienosta silkistä, joka ei varmaankaan tykkäisi kaikesta siitä pölystä. Ei sillä, hieno valkoinen sinkkipinta oli jo pilalla viime päivien jäljiltä.
Suuresta laatikosta paljastunut asia ei suoraan sanottuna ollut se, mitä Rautakala olisi odottanut.
Hän nimittäin tunnisti sen. Aivan liian hyvin.

“Te näköjään keräsitte meidänkin tekniikkamme tänne”, hän huusi. “Tiesin Käden häikäilemättömäksi, mutta että kopioisitte suoraan vastapuolen aseita?”

Xen sai hilattua itsensä viimein ylös rautajätin juuresta ja kurkkasi selakhin laatikkoon. “Mitä nuo edes ovat? Näyttävät sellaisten hassujen leluautomaattien kourilta.”

“Exo-Nova”, selakhi vastasi lähes pettyneenä kenraalin tietämättömyydestä. “Yksi niistä rivimalleista.”

“Että mitä!?”, parahti Naho, joka hyppäsi laatikkoa tuijottelevan kaksikon rinnalle. “Miksi? Miksi nämä ovat täällä?”

“Nyt joku saa kyllä muistuttaa minua”, Xen mutisi hieman nolostuneena, “Exo-Mikä?”

“Toinen Coliseumin taistelu?”, Naho tivasi, “Se kerta, kun koko penteleen sota meinasi luhistua käsiin?”

“Sen reaktori on poistettu”, Rautakala tutki konettaan innoissaan. “Kuori avattu magnetismilla. Ihan niin kuin valmistimmekin ne Halawen kanssa.”

“Pirun Varjottu. Lähetti Rautalaivaston kuolemaan pelkäksi harhautukseksi. Vyörytti kasan noita niskaamme yhden ison pirulaisen johtamana. Jos Kyhrex ja Mexxi eivät olisi saapuneet paikalle niin nopeasti, olisi koko sota voinut olla siinä. Kamalia tappokoneita. Jopa teidän KAL-teräksellänne oli vaikeuksia sinä päivänä.”

Veden toan mietteistä painoi väsymys. Sellainen, joka kumpusi vain oikeasti kamalimmista muistoista.

Angien olisi ehkä tuntenut omantunnon piston tuskaisesta tarinasta, mutta toisaalta ei hän ollut sitä ennenkään kuunnellut. Neulat eivät tosin juuri tuntuneet kristallia vasten, eikä hänellä ollut juuri rakkautta Toa Mangaille.

“Näissä kaikissa oli jäljittimet ja kamerat”, hän selitti tutkiessaan koneen avointa runkoa. “Tietysti oli, niiden toimintaahan ohjattiin muualta. En ymmärrä, miksi- tai siis, meidän vastaanottimiemme mukaan kaikki nämä tuhoutuivat. Ellei… ellei Ficus tässä päässä poistanut niitä taistelusta selvinneistä?”

“Jos me nyt olemme sitä mieltä, että tämä todella on Ficuksen vanha varasto… ja että tämä kaikki tavara on ollut hänen, niin mitä pirun pirua se hullu on oikein tekemässä? Jos täällä on näiden varaosia, niin entä jos varsinaiset ruumiit ovat hänellä jossain jemmassa. Ja jos niin, niin mihin hän oikein on käyttänyt niitä?”

Xenin kysymystulvaan vastauksia ei ainakaan ollut Mavrahilla, joka oli jo ällistyttävästä huomiokyvystään huolimatta alkanut tipahtamaan pois keskustelun punaisesta langasta.

“Onko sillä väliä?” selakhi kysyi pudottautuessaan koneen päältä. “Puhdistaja ja Ilonpilaaja ovat käyttäneet viime vuodet toistensa tappamiseen uudestaan ja uudestaan. He ovat sekaisin kummatkin, joo, ja erittäin vaarallisiakin, mutta minä en ainakaan aikonut sekaantua siihen pyörään.”

“Jos se mössö kuningattarineen on koko meidän poliisivoimiemme takana, niin tämän vyyhdin selvittäminen on meidän kaikkien ongelma”, Naho valisti päättäväisenä, “Eikä ainoastaan Metru Nuilla. Niinkin paljon kuin vihaan Odinan väkeä, en kuitenkaan halua nähdä potentiaalsta massamurhaa.”

“Ja eikö vahkeja ole vuotanut jo Xiallekin asti?”, Xen ihmetteli, “Luin siitä tänään. Joku on alkanut pumppaamaan niitä ulos sen loukon pohjoiskärjessä?”

“Hetkinen”, Angien koki hetkellisen valaistumisen. “Silloin… silloin”, hän yritti palauttaa asioita mieleensä sormet spiraalikoristeisilla ohimoillaan. “Sen liskon laitteilla näki verkon… siinä näkyi kaikki vahkit, joihin sillä oltiin yhteydessä. Siinä oli yksi outo paikka… Metru Nuilla ja Xialla ja Odinalla oli tietty, niistä tiedämme, mutta… ööh, merialue Steltin lähellä. Kai pohjoispuolella? En ehtinyt miettiä sitä silloin, mutta… eihän siinä ole mitään järkeä?”

“Bingo?”, huudahti Xen. Naho ei ollut niinkään varma. Hän kaipasi lisää johtolankoja.

“Mavrah. Luuletko saavasi tuosta romusta jotain selkoa?”, Mangai pohti ja osoitteli reiän takaa aukeavaa hallia, jossa Zillat lopettelivat parhaillaan Angoncen romujen kasaamista.

“Voin yrittää. Kenties Kristallitutkija voi sillä aikaa yrittää osoittaa sen kartalta. Kenties laittaa Codyn tarkistamaan alueen?”

Ajatusketju katkesi, kun Halawe saapui keskeyttämään porukan salapoliiseilun. Ruoka oli valmiina ja se pitäisi syödä piakkoin.

“Jatkammeko tätä täysillä vatsoilla?”, Xen lopulta ehdotti. Idea oli koko poppoon mielestä hyvä. Ficuksen vyyhtien purkamisessa oli liikaa nieltävää tyhjälle vatsalle.

Yksin tuumin kohti ruokasalia lähtenyt porukka ei koskaan ehtinyt huomioimaan lattianrajassa ollutta ilmastointiluukkua, jonka ritilä oli kadonnut teille tietämättömille. Seinien välistä kuuluva sormien naputus katosi metallisiin tunneleihin yhtä nopeasti, kuin se oli ilmestynytkin.

Lautasia vasten kilisevät ruokailuvälineet pitivät kahdentoista kesken niin suurta mekkalaa ettei kukaan edes ehtinyt kiusaantumaan hiljaisuudesta, joka vallitsi nälkäisen joukkion keskellä. Alkupaloiksi tarjoiltu mustajuurikeitto ja kuivattu sipuli oli kadonnut ennätysajassa. Nurukanin hankkima pohjoismanterelainen valkoviini oli löytynyt niin vaikeasta piilosta ettei kukaan uskonut, että vanha kenraali olisi vain “vahingossa törmännyt siihen”.

Halawe olikin tuonut jo pääruoan pöytään. Herkkutattisalaatti jäi Mexxillä koskematta, kun liekitetty kanerapihvi saapui kera bataattisoseen. Tulen toa pääsi viimein tuhoamaan sisällään jo aamusta poltellutta nälkää.

Pitkän puisen pöydän saaminen ruokailutilaan oli vaatinut molemmat paikallaolleet klaanilaiset. Oviaukon pienuus ja pöydän massiiviisuus olisivat aiheuttaneet sekä Kapuralle, että Matorolle suuren määrän harmaita partakarvoja, jos näillä olisi niitä ollut. Cody oli kuitenkin tullut pelastamaan päivän ruuvimeisselin kanssa. Lopulta jalat oltiin saatu irti ja Biokean kasattava™ pöytä nostettiin paikoilleen keskelle toisen kerroksen ruokailutilaa.

Xenille ainakin teki suunnattomasti hyvää ottaa viimein hieman etäisyyttä tätä koko päivän seuranneeseen Nahoon. “Miittiemäntä” ja Mangai istuivat pitkän pöydän vastakkaisissa päissä. Epäilyttävä mulkoilu oli toki edelleen mahdollista, mutta ainakaan kaksikko ei enää ollut välittömällä puhe-etäisyydellä.

“Liha kannattaa syödä heti, sillä siitä tulee todella nopeasti sitkeää jos sen antaa vielä kypsyä”, Halawe ohjeisti porukkaa leijutellessaan metallisia tarjoiluastioita ruokineen pöytään.

Mexxi oli taas apajilla ensimmäisenä ja veti yhden ohitseen leijuneen kulhon eteensä tyhjennettäväksi. Cody pyöritteli ainoaa silmäänsä. Kommandovahki ei kokenut ruuantarpeensa olevan kovinkaan suuri. Vastahan hän oli viikko sitten syönyt. Komentajan oli kuitenkin pakko myöntää, että “Metsästäjä-äpärän” sapuska oli todella hyvää, joten samahan sitä oli naamaansa mättää. Lähinnä muiden läsnäolijoiden vuoksi Cody kuitenkin toivoi, ettei ruoka ollut myrkytettyä. Ei sillä, että se olisi häntä itseään hirveästi hidastanut.

“Tämän seikkailun teema on kyllä ollut huono ravinto ja univaje”, Kapura totesi istuutuessaan. Mustalumi oli vaitonaisena hänen vieressään. Selvästi viimeinen asia, jota toa sillä hetkellä kaipasi, oli olla yhdentoista muun henkilön kanssa samassa tilassa.

“Nyt syödään hyvin”, maakenraali totesi haistaessaan ruokien mahtavat tuoksut. “Harvoin sitä saa ruokalistan metsästäjältä”.

“On se hyvä, että minulla on vielä ruoansulatuselimet tallella. Ja makuaisti!” Deleva naurahti sarkastisesti. Ruoka kyllä maistui ja tuoksui hyvältä, muttei se pahemmin hänen oloaan parantanut. Uusi keho vaati totuttelua, tai vanhan kehon rippeet.

“Miksi kaikki aina olettavat että pimeyden metsästäjät olisivat kaikki jotain pirakoita?” Rautakala huokaisi näperrellessään ruokaansa.

“Hei hei hei!”, Cody keskeytti kovaäänisesti nielaistuaan, “Avak on ihan perkeleen hyvä tyyppi. Ja koko jengi ihailtavan yrittäjähenkinen!”

“Oletko sinä edes tavannut niitä ääliöitä?” Angien tuhahti.

“Me ollaan kuules vieläkin hyvissä väleissä”, hopeinen vahki jatkoi haarukkaansa heilutellen, “Pojilta tulee joka nimeämispäivä kortti.”

“Itsetehtyjä laadusta päätellen”, Xen naureskeli.

“Liipaisin? Kaverisi? On tämä maailma pieni”, Halawe naurahti.

“Odinasta tuli heti miellyttävämpi paikka kun ne lähtivät”, hailtia jatkoi ilmiselvästi henkilökohtaista vendettaansa koko pirakoiden olemassaoloa vastaan.

“Tylsempi paikka, ainakin minusta. Niiden hiphop oli aika mukavaa”, Halawe heitti.

“Jou jou, jou, Piraaakaaaa”, Xen sössötti hyväntuulisesti, “Kai te olette kuulleet sen uuden sinkun? Soittivat sitä kaupungilla tänään.

“The gäng is on the loose”, Halawe jatkoi. “The Trigger, The Drifter, The Beast, The Bul-”
Angien löi Halawea kylkeen.
“Tuo on typerää!” hän kivahti.
“:(“ Halawe ilmeili mirullaan.

Mexxiä ei kiinnostanut. Hänen katseensa oli seuraavassa pihvissä.

“Mitä jos puhutaan jostain muusta kuin niistä skakdeista”, tiedehai sanoi pyöritellen haarukkaa sormissaan. “Esimerkiksi yhdestä minua erittäin suuresti viimeiset minuutit askarruttaneestä asiasta. Ööö, Xen, miten teillä… vahkeilla edes syöminen toimii?”

“Luin yhden teorian, jonka mukaan tietyt lajit kykenisivät absorboimaan ruokaa sormiensa kautta”, Kapura puuttui keskusteluun. “Mutta se oli oikeastaan aika typerä teoria.”

Nahon katseesta uhkui “Voi nyt jumalauta, et sinä voi vain kysyä, miten syöminen edes toimii.” Xen ei ollut kysymyksestä edes pahoillaan. Hän nosti sormensa pystyyn merkiksi siitä, että vastaa, kunhan olisi saanut pihvinpalan kurkustaan alas.

“No itse asiassa. Ei kovinkaan eri tavalla, kuin muillakaan. Eihän meidän varsinaisesti tarvitsisi kovinkaan usein syödä, mutta ei siitä haittaakaan ole. Nukkuminen saattaa kyllä vaikeutua tällaisen energiapommin jälkeen…”

“Entä nukkuminen? Tai siis, miten te oikeastaan eroatte normaaleista vahkeista?” kristallogi päätyi jatkamaan vahkilogian tutkimustaan. Ruumiinavaus olisi ollut ehkä tehokkaampi keino, mutta täytyi tyytyä haastatteluun. Miten epäeksaktia.

“Ainakin ne puhuvat oikeaa kieltä”, Deleva puhui ruoka suussa.

“Voi nyt jumalauta, et sinä voi vain puhua ‘normaaleista’ vahkeista”, uhkui Nahonilme

“SELAKHI. LOUKKAUS VIRKAVALTAA KOHTAAN. PUDOTA ASEESI.”, kuului imitaatio Xenin leukojen välistä. Mavrah hätkähti sen aitoudesta. Cody melkein tukehtui juomaansa.

“Ai tämän takia ne puhuivat aina Metru Nuista poliisivaltiona”, selakhi selitti pokerinaama säröilleen. “Lisäksi, aseentunnistusparametreissäsi saattaa olla jotakin katsottavaa, sillä en kyllä laskisi tätä haarukkaa aseeksi. Työkaluksi tai välineeksi ehkä, mutta aseeksi? Ei tässä ole edes minkäänlaista laukaisukoneistoa!”

Cody näki selakhin tuumissa täydellisen paikan “hienovaraiselle” mainostamiselle.

“Niin niistä laukaisukoneistoista tulikin mieleeni, että eikö olisi aika siistiä päästä näkemään ISOIN KOKOELMA PYSSYKÖITÄ IKINÄ? Mitä, häh?”

“Oliko tuo treffipyyntö?” selakhi nauroi.

“Kunhan olet nähnyt, mitä kaikkea meillä tuolta alhaalta löytyy, niin ainakin toivot, että oli.”

“En tiedä paljonko niistä aseista jää jäljelle kun tulen sinne mukaan”, Hal puuttui keskustelun kulkuun. “Sormia napsauttamalla isoinkin pyssy on vain typerä kuutio johonkin palikkapeliin”.

“…ja pitäkää odinalainen monsteri kaukana lapsistani”, Cody päätti mainoksensa.

“En ole mikään hirviö. Katkaisin vain sinun flirttailuyrityksesi hienovaraisesti, kuten se on täällä näköjään tapana”, magnetismin herra sanoi ja laittoi haarukan pyörimään ilmaan.

“Kuulostat ihan siltä tyypiltä kuin ennen”, Deleva naurahti. “Laitoit Svarlellekin kolikon kurkkuun ja nyt kiusoittelet tuota peltimiestä”.

“Oletteko miettineet koskaan, miksi toat oikeastaan ovat niin onnettomuusalttiita?” Angien huomioi sivusta.

“Ehkä, koska me yritämme tehdä tälle maailmalle jotain?” Nurukan puuttui keskusteluun. “Deleva ja Umbrakin antoivat kaikkensa paremmalle maailmalle ja katsokaa nyt tuota. Hän on enemmän kone kuin toa, kaiken antanut. Ja valon toa on jossain poissa”. Hän otti lisää viiniä ja viskiä. Samalla kertaa.

“Juuri tuota tarkoitan”, hailtia vastasi. “Näyttää vain siltä, että mitkään maailmanparannusjutut eivät koskaan oikein luonnistu. Vilkaiskaa vaikka niitä kristallitorneja. Eikö olisi parempi vain, en tiedä, elää omaa elämää välittämättä muista?”

“Toana olo on velvollisuus. Sitä ei valita. Kuin soihtu, joka annetaan eteenpäin seuraavalle onnettomalle”, Deleva kertoi. “Voin käyttää voimiani maailman muovaamiseen. Korkeat lämpötilat ovat hallinnassani ja voin tehdä sillä paljon hyvää. Miksen siis käyttäisi näitä voimiani niitä vastaan, jotka haluavat satuttaa ja tehdä väärin? Miksen löisi turpaan niitä, jotka eivät noudata lakeja ja sääntöjä”.

“Lait ja säännöt ovat lopulta niiden asettamia, joilla on eniten voimaa ja valtaa niiden in käytäntöönpanoon”, Halawe vastasi. “Eli kannatat siis sitä, että vahvin polkee pienempäänsä.”

“Kannatan oikeutta ja hyvyyttä, mitä se sitten onkin, Hal”, konemies kommentoi.

“Jonkun nekin pitää määritellä. On parempi, ettei perustele tekemisiään tuollaisten seikkojen kautta. Itse teen melkein mitä huvittaa, mutta on minullakin moraali ja jonkinlainen oikeudentaju. En varasta orpokodista nalleja tai ammu presidenttejä, ainakaan huvikseni.”

Halawe lennätti uuden ruokalajin aika vauhdikkaasti pöytään. Kuhafilettä, karhukiva-kastiketta ja Metru Nuin “uusia” perunoita lensi jokaisen lautaselle.

“Hengittävätkö kommandovahkit?” Rautakala kysyi filosofian laannuttua ruoasta nauttimiseen. “Kun teillä ei kai kuitenkaan ole verenkiertoa.”

Naholla oli jo katse valmiina. Xen yritti rauhoittua ja saada kuuman perunan suussaan nieltyä ennen suurempaa vahinkoa.

“Onkho tämhä nyt varmhasti rhelewantti kyshymysh?”

Deleva laittoi uuden kätensä kasvoilleen.

Nurukan joi taas uuden lasillisen selakhialaista kristalliviiniä.

Halawe vihelteli hiljaa itsekseen.

Rautakala huokaisi pettyneenä.
“Puhutaanko KAL-projektista”, hän ehdotti lopulta. “Kävin siellä ruumishuoneella, ja-”

“Jotkut meistä yrittävät syödä…” Mexxi urahti viimein. Eikä tulineito valehdellut. Perunakulho hänen edessään oli jo miltei tyhjä.

“Näin Kaleista mukavia unia viime yönä”, Deleva kertoi ja joi ahnaasti viinilasinsa tyhjäksi. “Saisinko toisen lasillisen? Haluan paremman olon itselleni”.

Folioon kääritty viinipullo lensi ilmassa ja kaatoi viiniä toan lasiin. Hiukan jo humalaiselta sankarilta teko oli varsin vaikuttava.

“Ole hyvä, toa-veli”.

Deleva ei vastannut, vaan joi alkoholipitoista nestettä elimistöönsä. Ainakin maksa oli paikallaan. Toivottavasti.

“Minäkin voisin *hikh* ottaa lisää”, Maakenraali sanoi iloisemmalla mielellä.

Lentävä viinipullo löysi kenraalin kristallilasin, mutta läikytti vähän pöydälle. Magnetismin toan tarkkaavaisuus oli häiriintynyt.

“Siinä meni juuri pienen kyläläisen vuositulojen verran tavaraa hukkaan”, maan henki viisasteli.

Halawe ei pahemmin kuunnellut. Pieni nousuhumala oli vain poikaa.

“Meillä olisi vielä jälkiruokaa jäljellä! Kaksikin oikein maukasta jälkkäriä jos teidän jälkiruokamahaanne mahtuu”, hilpeä mirukasvo kailotti leveä virne naamallaan.

Aterimet alkoivat tanssia ilmassa, osassa oli vielä syöjien ruokaa jäljellä. Syöjille virtasi valkosuklaamansikkajuustokakkua sekä jäätelökulhoja, tosin liikeradat huomattavasti epävarmempina kuin ennen pullojen avaamista.

“Kiitos, mutta taidan jättää väliin”, Mustalumi nousi koko aterian hiljaa oltuaan. “Minun pitää olla vähän aikaa yksin”, hän huokaisi poistuessaan huoneesta.

Useat kiusaantuneet katseet seurasivat jään toan poistumista. Vielä useampien huomio oli tosin jälkiruo’assa sekä hiljalleen alkavissa juomingeissa. Matoron jäätelöannokseen innolla integroituvaa Mexxiä vilkaistuaan Xen nousi pöydästä ja osoitteli suuntaan, johon toa oli juuri poistunut.

“Minun… taitaa olla parempi käydä vähän juttelemassa.”

“Ahaa. Muistin erään asian”, mutisi Kapura ja nousi itsekin seisomaan. Astellessaan kohti ovea toa osoitti merkitsevästi mukanaan kantamaansa kirjaa.

Mexxi vilkuili ionisoturin jälkeen jättämiä ruokia, mutta pysäytti itsensä Nahon tuimaan tuijotukseen. Cody kurkotti jo Mexxin ohi sulavaan annokseen ja jakoi sen puoliksi Mavrahille ja Cevanille. Hymyileviä matoraneja ei tarvinnut kahdesti käskeä.

“…noh”, Cody sitten totesi, “Kuka tykkää jäätelöstä?”

Ruokailutilan ulkopuolella miespuolinen tulen toa harppoi Xenin perään.

“Hei! Odota”, Kapura huikkasi vahkinaiselle ja otti muutaman juoksuaskeleen saadakseen tämän kiinni. “Minulla on muutama asia ennen kuin suuntaat kohti Matoroa.”

Xen pysähtyi käytävänpätkälle pienen matkan päähän ruokasalista. Kenraali oli hieman yllättynyt tulen toan lähestymisestä. Eiväthän he olleet edes keskustelleet sitten tapaamisen Käden “etuovella”.

“Kerro ihmeessä.”

“Ajattelin, että minun on Mustalumea järkevämpää hoitaa eräs juokseva asia, jota kutsutaan Nimdaksi”, toa sanoi. “Sinulla on se nyt? Ihan vain Matoron tarinan varmistamiseksi.”

Vastaukseksi Xenin tarvitsi vain nostaa medaljonkinsa kunnolla esille panssariensa uumenista. Kenraalin tunnuksen takana hohti sininen siru, joka kellui selittämättömästi samanlaisella rauhallisella tavalla, kuin punainen painovoimaa uhmaava korukin.

“Hyvä. Hyvä”, Kapura mutisi ja piti pohdiskelevan tauon. “Mihin… mihin käyttötarkoituksiin ajattelit sitä hyödyntää?”

“Käyttötarkoituksiin? Emmeköhän voi olla kaikki turvallisesti sitä mieltä, ettei sitä ole tarkoitettu käytettäväksi.”

“Voimme”, Kapura sanoi. “Mutta siitä en pistä päätäni pantiksi, että kaikki ajattelevat niin. Kuinka moni sirusta tietää? Onko jollain suunnitelmia, joihin se saattaisi sopia?”

Xenin oli pakko miettiä hetki. Hänen mieleensä palautui Nahon aikaisempi keskustelu Matoron kanssa.

“Olen aika varma, että täällä kaikki vain haluavat pysyä kaukana siitä, mutta… teidän saaren konfliktinne? Olen pahoillani, mutta en jaksa uskoa, etteikö se makutanne yrittäisi saada tätäkin käsiinsä.”

“Abzumolla on lonkeroitaan kaikkialla”, Kapura huokaisi. “Ja juuria. Suosittelen pitämään sirun hyvin turvattuna ja salassa niin monelta kuin mahdollista. En… en tiedä, kuinka paljon Mustalumi on kertonut, mutta toalla tuntuu olevan jonkinlainen henkilökohtainen ristiretki salaisuuksia vastaan, joten… tämä neuvo tulee omasta kokemuksesta.”

Xen työnsi medaljongin takaisin panssareidensa sisään ja nyökkäsi ymmärtäväisesti. “En ajatellut esiintyä julkisesti sen kanssa. Jotkut asiat on parempi pitää salassa. Tämä olkoon yksi niistä.”

“Hyvä”, Kapura sanoi. “Sano Matorolle terveisiä ja vältä sirun mainitsemista. Eiköhän kaikki ole kunnossa sen asian suhteen. Mutta suosittelen kuitenkin olemaan varovainen, tai muuten teidät voidaan pian julistaa Nimdan Pirstomiksi Rakastavaisiksi.”

Jos vahki olisi osannut punastua, Xen olisi luultavasti tehnyt niin. Sen sijaan hän päätyi kiusallisesti kiittämään Kapuraa juttutuokiosta ja toivottamaan tälle hyvää iltaa.

“Ai niin, yksi juttu. Cody lähtee huomenissa lentämään Klaania kohti. Tahdot varmaan mainita hänelle, että olet hyppäämässä mukaan.”

“Teen sen”, sanoi Kapura ja kääntyi takaisin kohti ruokapöydän antimia. “Suo anteeksi kiusallinen huomioni, mutta entisenä merirosvona en ole kiinnostunut ainoastaan laivoista. Henkilötuntemus oli vielä suurempi osa sitä työtä.”

Poistuessaan Xen mutisi toalle vastaukseksi jotain, joka oli tulkittavissa “ei se mitään”. Päässään vahki kuitenkin hartaasti toivoi, ettei kulman taakse kadonnut Matoro ollut kuunteluetäisyydellä.

Wanha ja hilpeä kenraali oli johdattanut illallisseurueen Herran vanhaan viinikellariin, jonka toa oli vahingossa löytänyt retkillään Käden tiloissa. Kellari oli perin erilainen verrattuna muuhun paikan tyyliin. Siellä oli viileää ja hiukan kosteaa, että viini ei mennyt huonoksi. Monet tilan sisustuselementeistä, eli isoista hyllyistä, oli tehty puusta. Puu oli myös viinitynnyreiden raaka-aine, sillä se antoi omaa makuaan viineille.

Hyllyt olivat täynnä erilaisesta puusta tehtyjä tynnyreitä, osa puista oli varmasti harvinaisia tai jo sukupuuttoon kuolleita. Ainakin rautapuuta ja tammea löytyi tynnyreiden raaka-aineista, myös pihlajaa ja muita pehmeämpiä puulajeja.

Mutta sekalaista sirkusseuruetta kiinnosti eniten tynnyreiden sisältö.

Ja viini virtasi.

“Tämä tässä on steltiläisistä viinirypäleistä tehtyä Roadan kaupungin viiniä. Jokin paikallinen viinilaatu. Oikein maukasta kun se on kypsynyt vuosikymmeniä”, Nurukan naurahti. Hän avasi viinihanan ja laittoi pikarin sen alle.

“Kuka muu haluaa?” kenraali huusi ja joi sen jälkeen kallista viiniä.

Mexxi oli jälleen hereillä, mutta kaikkien yllätykseksi Naho kiilasi jonoon ensimmäiseksi.

“Helvetin rankka päivä. Ei tätä ilmankaan enää jaksa.”

Jopa Mavrahista löytyi sen verran hienostelijaa, että tämä lampsi paikalle hieman pölyinen lasi kourassaan. “Laatutavaraa? Kokeiltava siis. Kultturiteko sinänsä.”

“Mukavaa, että herra tutkijalle maistuu”, Nurukan hymyili ja ojensi juomaa matoranille.

Hiukan jo juopunut Delevakin otti viiniä ja Halawe liittyi myös viiniporukkaan. Punainen neste virtasi ja roiskui kuin taistelukentällä konsanaan. Mutta se oli paljon hauskempi tilaisuus.

Angien maisteli varovaisesti juomaa. Se maistui erilaiselta mihin hän oli tottunut Odinalla. Ummehtuneemmalle ja vahvemmalle. Toisaalta Hal näytti arvostavan sitä, joten kaipa se oli laatutavaraa. Mies tunsi viinit, se selakhin oli myönnettävä.

Eikä aikaakaan, kun vanha kenraali iski soimaan vanhat vinyylinsä, ja ensimmäiset juhlat kompleksissa sitten sodan alkamisen alkoivat.

Se tukikohdan yläpuolella oleva betonitasanne oli ollut niin paljon valoisampi kolmen toan hyvästellessä uudet tuttavansa silloin ikuisuus sitten. Tai oikeastaan vajaa viikko sitten.

Mustalumi istui kylmällä maalla jalat ristissä, katsellen sitä samaa taivasta, jolta hän oli pudonnut niin kovaa maahan. Ei se ollut vienyt pois hänen enkeliään. Hänen enkelinsä oli sataviisikymmentä unelman sirpaletta, kaikki muistuttamassa häntä joka hetki hänen epäonnistumisestaan ja hänen heikkoudestaan. Sataviisikymmentä pientä enkeliä huutamassa äänillä, joita kukaan muu ei voisi enää kuulla.

Onu-Metrussa ei ollut lunta. Maisema oli ankean harmaa. Tavallisesti niin runsas liikenne loisti poissaolollaan. Hiljaisuus tuntui hyvältä. Olisi tuntunut hyvältä. Olisi jos hän olisi kuullut sen ääniltä päässään.

“Tiedätkö. Tämä koko ‘masentuneena horisonttiin tuijottelu’ on paljon uskottavampaa silloin, kun tuijotettava suunta on edes kaunis… mutta tuolla on pelkkää kiveä. Ja skorpioneja. Tosi isoja skorpioneja”, kuului naisen ääni toan takaa.

“Totta puhuakseni en minä tänne tullut maisemien takia”, toa huokaisi.

“Tiedän”, Xen huokaisi ja istahtaa rojahti toan vierelle. Kenraalin huppu peitti taas suurinta osaa tämän päätä, “Joko väenpaljous alkoi riittämään?”

“Aye”, toa vastasi vaitonaisena.

Kaksikko istui hetken täysin hiljaa. Se oli kaukana oudosta myös vahkille. Siihen hän lopulta oli elinvuosinaan eniten tottunut.

“Onko minun mahdotonta käydä vielä Ko-Metrussa ennen lähtöä?” jään toa lopulta kysyi.

Se ei ollut aivan se kysymys, mitä Xen oli odottanut.

“Oletko aivan varma, että se on paras idea?”

“En”, Mustalumi vastasi. “Mutta eipä minulla viime aikoina kovin hyviä ideoita ole ollutkaan.”

Xen urahti. Hän ei ollut varma lähestyäkö toan pyyntöä siten, miten hänen järkensä sanoi vaiko… noh, sillä toisella tavalla. Hiljaisuutta kesti taas hetken, mutta eipä Matorollakaan ollut kiire minnekään. Lopulta Xen nousi tomerasti pystyyn. Tällaisissa tilanteissa oli oikeasti vain yksi tapa ratkaisuun.

“No jos me kerran lähdemme huonojen ideoiden rintamalle… tule. Näytän sinulle jotain.”

“… okei?” jään sotilas kysyi noustessaan.

Xen johdatti Matoron takaisin paikalle, jonne Halawe oli repinyt uuden uljaan kulkuaukon. Sen sijaan, että vahki olisi astunut takaisin sisään, hän jäikin tutkimaan betonista seinää aivan aukon ulkopäässä. Nainen tunnusteli hetken betonia ja kopautti sitä kerran nyrkillään. Se kuulosti ontolta.

“Tässä. Saisinko ihan vähän jäätä, kiitos?”

Mies päätti olla kyselemättä (kysymyksillä oli viime aikoina ollut tapana kostautua) ja asteli vahkin viereen. Hän painoi kätensä seinään ja antoi roudan virrata sormistaan siihen.

Kenraali seurasi hetken jään leviämistä ja pyysi toaa sitten lopettamaan.

“Otapa ihan vähän pakkia.”

Ja Matoron askeleiden jälkeen yksi jämäkkä potku mursi betonin heidän edessään. Pimeä kammio heidän edessään ei näyttänyt paljolta. Xen kuitenkin katosi nopeasti sen uumeniin ja alkoi hetken päästä huutelemaan sen sisältä. Matoro kelasi edelleen sanattomana sitä faktaa, että vahki oli juuri potkaissut betoniseinän rikki.

“Meinaan. Cody ei anna minun ikinä koskea Bettyyn, enkä ala kyllä vaivaamaan Mexxiäkään kuskiksi… joten-”

Sitten jyrähti ja yksi pyöreä ajovalo syttyi pimeyteen.

Se asia, millä Xen kurvasi Matoron eteen oli tehty paljon vahkin kokoa suuremmalle tai ainakin jykevämmälle asialle. Taistelussa turpaan ottaneen Pirakan moottoripyörä olisi varmasti myynyt pimeissä markkinossa naurettavilla summilla, mutta kuten Mustalla Kädellä oli tapana, kaikki jälkeen jäänyt otettiin talteen. Zaktanin karu kaiverrus komeili yhä rautaisen kaksipyöräisen jättiläisen kyljessä.

“Että Ko-Metruunko saisi olla?”, Xen virnisti ja viittoili toaa hyppäämään taakseen.

“Oikeastaan minua ei enää yllätä mikään mitä kaivatte tuon kompleksin uumenista”, toa totesi noustessaan vahkin taa pyörään, joka jostain syystä sai Matoron ajattelemaan Bladista.
Oikeastaan aika ilmiselvästä syystä. Se pyörä oli kuitenkin ehkä bladisitisin asia itse lyijyskakdin jälkeen.

“Pidäpä muuten sitten melko tiukasti kiinni. En muista ihan tarkalleen, mutta Cody sanoi, että tämä värkki kiihtyy aika ärhäkkääääääääääääääääääääää~”

Matoron nerokkaan pistävä vastakommentti hukkui moottorin (ja vahkin) kakofoniaan, eikä hänellä seuraavina sekunteina enää ollut aikaa miettiä mitään muuta kuin Xenistä kiinni pitämistä.

Vahkin huuto vaihtui nopeasti vauhdin hurman ja pienen mielenvikaisuuden yhdistämäksi maaniseksi nauruksi. Kohti auringonlaskua kiitävä turboahdettu rautaperkele olisi herättänyt puoli valtakuntaa, jos Onu-Metrun pinnalla olisi ollut yhtään enempää sivistystä. Luodin lailla kaksipyöräinen otti suunnakseen Ko-Metrun ja tiedon tornit. Ja sen kaaoksen, minkä toa oli jälkeensä jättänyt.

“IHAN HYVÄ, ETTEI TÄÄLLÄ AINAKAAN OLE LIIKENNEVALVONTAA”, toa huusi moottorin räjähdysten alta.

“TÄÄLLÄ EI HETKEEN VALVOTA YHTÄÄN MITÄÄN”, vahki huusi vastaukseksi, “KAIKKI VAHKIT ON KÄÄRITTY PAKETTIIN, JOS VIELÄ MUISTAT.”

“TAI VALVOTAAN VAIN ERI TAVALLA”, klaanilainen kommentoi.

“ERÄSTÄ SUURTA AJATTELIJAA LAINATEN: ‘ONNEKSI OSAAMME NUKKUA AJOISSA!’”

“SANOIKO JOKU RUNOILIJOISTASI NOIN?”

“JEP!”, Xen karjahteli ja kiersi hyvin epävakaasti keskellä kulkuväylää olleen kuolleen eläimen, “NIMITTÄIN MINÄ.”

“RUNOSI OVAT HIRVEITÄ”, toan oli pakko nauraa.

“HEH, JOO. TIEDÄN.”

“MYÖS AJOTAITOSI”, Matoro huomautti ennen kuin he väistivät juuri ja juuri suuren varastohallin jossain Onu-Metrun rajamailla. “ONKO KORTTISI, MITÄ, SODAN AJALTA?”

“KORTTIA?”, Xen ihmetteli, “MITÄ MINÄ SELLAISELLA? EIHÄN CODYLLAKAAN OLE LENTOLUPAKIRJAA.”

Vauhdin hurma muuttui monta kertaa hirvittävämmäksi, kun kaksikko kaahasi läpi metrujen rajalla sijainneen lähiön. Siitä eteenpäin kumpikaan ei sanonut matkalla enää sanaakaan, ja Xenkin onnistui keskittymään ajamiseen… ainakin vähän.

Mies huokaisi epätoivoisena kenraalin tehdessä täysjarrutuksen aivan liian kovista vauhdeista. He parkkeerasivat pyörän lumikinokseen kahdeksan jäällä lennetyn täyskierroksen jälkeen.
Tässä tapauksessa “parkkeeraaminen” tarkoitti… mitä tahansa muuta kuin “hallittua ajoneuvon jättämistä sille tarkoitettuun paikkaan.”

“NO SEHÄN OLI HAUSKAA!”, vahki lopulta huusi, vaikka moottori oli jo sammutettu.

“Miten minun on tarkoitus olla melankolinen ja masentunut tällaisen jälkeen?” toa kysyi selvittäen vielä päätään.

Aukio oli autio ja lumen peitossa. Massiivisen tornin terävinä piikkeinä ylös nouseva perusta oli kaikki, mitä oli jäljellä katastrofista. Muu oli työnnetty mereen, joka lainehti jäätävänä vain kivenheiton päässä.
Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta, kun Jään Toa todella näki kätensä työt. Ja se helpotti kummasti olemaan melankolinen ja masentunut.

Hän asteli läpi hangen tornin perustuksien ääreen. Säröillyt pinta heijasti hänen kasvonsa satakertaisina takaisin.

“Kuinka monta…” Matoro loihti piinansa varovaisiksi sanoiksi. “Kuinka monta lopulta kuoli?”

“Lopullinen luku oli lähempänä kahtasataa. Kymmeniä on vielä sairaalassa, mutta tuho oli sen verran perusteellista, ettei pelkkiä loukkaantumisia ollut paljoa”, Xenkin vakavoitui. Nahon iltapäivän raportit olivat olleet kaikin tavoin inhaa kuunneltavaa.

Sataviisikymmentä Itrozin muotoista enkeliä saivat viisikymmentä kaltaistaan lisää.

“M-mitä täällä tapahtui?” kysyi mies, jonka olisi kaiken järjen mukaan pitänyt tietää parhaiten.

Xenin piti tuijottaa toaa hetki tajutakseen, että tämä todellakaan ei ollut tietoinen tapahtumista, jotka Angoncen ympärillä olivat tapahtuneet.

“Pitkän matkan ohjusisku. Mannertenvälisiä, mahdollisesti meidän teknologiaamme perustuvaa. Näimme ilmasta, kun ne osuivat Angonceen ja sinkosivat sen päin torneja.”

“Tiedättekö… mistä ne tulivat? Miksi?”

Vahki kohautti olkiaan ja istahti jalanjälkien täyttämään lumihankeen.

“Pelkkiä arvauksia. Varteenotettavimpana nainen kellossa. Ehkä hän yritti suojella vahkeja. Yrittää pitää Metru Nuin vahkit kontrollissa. Ja sitten sitä vastaan hyökättiin Nimdalla…”

Kumpi tahansa nainen kellossa, Matoro tuumi. Todennäköisesti kummatkin.

“En tiedä, miksei tuo tieto helpota minua lainkaan. Ilman minun pakkomiellettäni – ilman siruja – mitään tällaista ei olisi kuitenkaan voinut tulla… Mutta silti, kun ajattelen sitä, en kykene syyttämään yksin itseäni.”

“Ehkä niin on myös parasta. Minä ainakin olisin huolissani, jos et kaiken tuon jälkeen katuisi mitään. Sitä paitsi, siitä me tiedämme olevamme vielä järjissämme.”

“Minä vain”, toa huokaisi ja vajosi selkä jäätä vasten istumaan. “Miten… miten minä voi edes elää tämän kanssa? Yleensä minä olen ollut se, jolta on kysytty, että miten voi katsoa elämää kirkkaasti ja jatkaa vailla huolia… mutta nyt kun mietin sitä itse, en enää osaa vastata.”

Xenin täytyi koota ajatuksiaan. Hän ei ollut hyvä tässä, ei ollenkaan. Vuosikymmenien jumissaoloaankin ennen hänen sosiaalinen elämänsä keskittyi pääasiassa kahvinjuontiin talonmiehenä toimivan makutan kanssa.

“Sota tekee sitä. En väitä olleeni koskaan itse varsinaisesti osa sitä, mutta näin mitä se teki kaikille ympärilläni. Se on asia, jonka läpi on pakko rämpiä. Ei sellaisina aikoida edes pidä nähdä maailmaa kirkkaasti. Sen aika koittaa sitten, kun taistelut on taisteltu.”

Xen piti pienen tauon ja yritti karistaa mielestään sen, mitä hänen perheelleen tapahtui taistelujen päätyttyä.

“Sitä vartenhan tässä taistellaan, eikö? Ettei tarvitsisi enää taistella.”

“Klaaniin liityttyäni olisin kai voinut vain olla rauhassa loppuelämäni”, Mustalumi murehti kaivertaessaan samalla sormellaan jäähän. “Mutta minä halusin taistella. Tai seikkailla, niinkuin sitä sanoin. Se oli jännittävää. Vaarat olivat kiehtovia. Ei minua Klaani Nimdan perään pyytänyt… minä tein kaikki valinnat täysin itse ja… niin, no. Ilmeisesti opin jotain.”

“Typerä Klaani. Saat sen kuulostamaan paikalta, jonne oikeasti voisi asettua.”

“No, ei sinulla varmaan sitäkään ongelmaa kohta ole. Näyttää vähän siltä, että tämä jää viimeiseksi vuodeksemme.”

Xen murahti ja nosti kätensä kylmästä hangesta. “Ei, jos se minusta on kiinni. Vielä joku päivä meillä on täällä kaikki hyvin. Ja sitten minä ja Cody rymistelemme sisään. Usko pois.”

“Olen havainnut viime aikoina uskomisen aika vaikeaksi.”

“Aina ei tarvitse uskoa”, kenraali muistutti, “Joskus hyvä asioita tapahtuu ilmankin.”

“Kuulostat ihan minulta puoli vuotta sitten”, toa huokaisi. “Oletko varma, ettei siinä kuulassasi ole puolikasta sieluani?”

“Korkeintaan paikka sellaiselle.”

Toan oli pakko hymyillä. “Toisinaan et ole ihan niin huono sanaleikeissäsi.”

“Yritän parantaa.”

Heidän naurunsa tuntui lämpimältä Jään Metrun pakkasessa, siinä heidän istuessa hangessa, selät vasten kristallihampaita. Routatuuli piiskasi lumihiutaleita kaupunkiin kuin jäisiä enkeleitä, mutta raunioiden varjossa sitä ei tuntenut.

Punatähti oli pilviin peittyneenä jossakin kaaritaivaan valoharsossa. Sinen sirpaleista huolimatta saattoi kahden naurusta kuulla, että kaksoisaurinkojen kaupungissa oli vielä toivoa.